Poro – boazu pohjoissaameksi – polveutuu villipeurasta. Kesytetty kotieläin poro ei ole vieläkään. Perinteisessä poronhoidossa porot laiduntavat vapaasti luonnossa pääosan elämästään.

Poron ja ihmisen vuosisataisista suhteista on syntynyt olennainen osa saamelaista kulttuuria. Esimerkiksi pelkästään poronsarvien erilaisille muodoille on saamen kielessä 150 sanaa.

Talvella poro löytää ravintonsa tarkalla hajuaistillaan, esimerkiksi paksun hangen läpi se haistaa hakatun metsän eikä turhaan lähde kaivamaan jäkälää hakkuutähteen läpi. Joka vuosi se osaa kulkea perinteisen laidunkiertonsa mukaisesti tunturiin ja sieltä alas metsiin ja jängälle. Vapaasti laiduntava poro elää ja kasvaa Suomen hienoimmissa maisemissa, kuten Inarin koskemattomissa luonnonmetsissä ja erämaissa. Näiden metsien hakkuut ovat vuosi vuodelta kaventaneet poronhoidon elinmahdollisuuksia.

Poro on maukasta. Perinteisen käristyksen lisäksi se on hyvää ainakin keittona, paistina ja patana. Viime aikoina on käynyt ilmi, että poro on myös eettistä syötävää. Poronhoito on saamelaiskulttuurin perusta. Suomessa saamelaiskulttuuria ja poroelinkeinoa suojelevat monet lait ja sopimukset, mutta vain teoriassa. Metsiä hakataan ja tekoaltaita rakennetaan, ja hallitsematonta turismia edistetään poronhoidosta välittämättä. Poronhoitajat ovat joutuneet katselemaan vierestä laitumiensa pienentymistä vuosi toisensa jälkeen. Monilla alueilla, missä poronhoito edelleen tarvitsee luonnonlaitumia, uhkaa metsätalous vakavasti saamelaisen kulttuurin säilymistä.