Koululainen ampuu joukon luokkatovereitaan. Nuori aikuinen ampuu opiskelutoverinsa luokkaan, jossa on käynnissä markkinoinnin tentti. Kun näin käy, on tapana hätähuudella perheen perään: mikä perheessä meni pieleen vai eikö murhaajalla ollut perhettä lainkaan?

Vielä useammin syy tietysti löydetään yhteiskunnasta. Miksi mielenterveyspalvelujen kysyntä kasvaa, miksi melkein puolet työssäkäyvistä suomalaisista kokee tarvitsevansa mielialalääkkeitä? Kysytään myös: miksi mielenterveyspalvelujen – erityisesti lasten ja nuorten – kasvavaan kysyntään ei raaskita kunnolla vastata? Miksi säästää näin lyhytnäköisesti, näin kalliisti?

Kriittisen katseen voi kuitenkin kääntää vastakkaiseenkin suuntaan ja kysyä: onko yksilön elämän ja yhteiskunnan rakenteen hyvä perustua juuri perheelle?

Jos klassisessa estetiikassa kauneus on lupaus onnesta, niin porvarillisessa politiikassa sievä koti on lupaus onnellisesta perheestä. Mitä oikeastaan tavoittelemme, kun tavoittelemme kotia ja perhettä? Ja mitä tuosta tavoittelusta seuraa?

Miksi porvarillisen oikeiston perinteiset pyhät arvot olivat juuri koti, uskonto ja isänmaa? Isänmaa ja uskonto ovat porkkanoina jo nahistumassa, mutta unelma porvarillisesta kodista ja ydinperheestä vaikuttaa edelleen. Se on kangastus, jolla kulutuskapitalismi pitää kuluttajat ahkerina ja kuuliaisina.

Kotikeskeisyydellä on muutakin käyttöä. Perhearvoja ylistämällä ja vanhempien vastuuta painottamalla voidaan sosiaaliturvaa purkaa. Mitä suurempi on perheen merkitys, sitä kevyempi rooli on valtiolla – ja sitä enemmän yksilö on oman perhetaustansa tai nykyisen perheensä vanki.

Oikeistoa ja perhettä pitää yhdessä sekin, että kilpailuyhteiskunnassa perheestä tulee naamio, joka peittää itsekkyyden ja atomistisen ihmiskäsityksen kasvot. Peruskoulun alaluokilta lähtien ihminen oppii, että sosiaalinen elämä on muka luonnostaan pääasiassa kilpailua. Kilpailua luokassa, kilpailua työpaikoista, kilpailua uraputkessa, kilpailua seksikumppaneista, kilpailua urheilukentällä ja kilpailua tositelevisiossa.

Sotaisa isänmaallisuus on Suomesta hälvennyt ja harva suomalainen olisi valmis tappamaan jumalansakaan puolesta, mutta johtosäännöksi on noussut markkinatalousfundamentalistinen mantra, jonka mukaan vain kyltymätön oman edun tavoittelu on luonnollista, järkevää ja paradoksaalisesti myös yhteishyvää tuottavaa.

Tätä itsekkyysvelvoitetta on kuitenkin vaikea jaksaa kantaa ja itselleen oikeuttaa, ellei tukena ja vastapainona ole oman perheen muodostamaa pikkuruista nukkekotia, jonka sisällä yhteiskunnan ja työelämän realiteetit yhtäkkiä ihmeellisesti raukeavat. Perheen toivotaan olevan rakkauden pesä, jossa yritetään leikkiä pasifistisia leikkejä, sillä kodin ulkopuolella on aina sotatila. Näin empatialeikki kotona ja sota työelämässä muodostavat symbioosin, maailmankuvan, jossa uutterasta oman edun tavoittelusta tulee hyve.

Jokaisen on pyrkyryydellään osallistuttava talouden pyörien kiihdyttämiseen, sillä siitä sammosta yhteishyväkin noruu. Kun tähän vielä lisätään se, että pyrkyryyden tavoitteena on aina olevinaan oman perheen ja lastenlasten etu, on toiminnan hyveellisyys kahdesti taattu.

Kun nuori aikuinen ampuu opiskelutoverinsa, on tyhmää huolestuneena väittää, että hän lienee saanut innoituksensa konsolipelien monsterijahdista tai internetissä anonyymisti räksyttäviltä vihanlietsojilta. Sen sijaan on hyvä tunnustaa kaksi asiaa. Ensinnäkin, yksinäinen ampuja on vain kärjistetty karikatyyri työmarkkinoilla juhlitusta pärjääjästä ja oman elämänsä sankarista. Ja toiseksi, ampujan perhe-elämässä ei välttämättä ole mitään erityistä vikaa.

Vika on siinä, ettei hän löytänyt perheen ulkopuolelta ketään eikä mitään – paitsi hänelle kuvakkeiksi jääneitä kanssaopiskelijoita, jotka hänen rinnallaan kilvoittelivat markkinoinnin jalossa taidossa.