Fifi - Kaikki

Itä-Saksa räjähtää Tavastialle tänään!!!

voima@voima.fi (Susanna Kuparinen) — Fri, 17 May 2013 14:58:00 +0300

Susanna Kuparinen

Mammutti ei ole kuollut – Das Mammut ist nicht tot. Itä-Saksan mammutit palaavat 13 vuoden odottelun jälkeen Tavastialle.

Näyttelyt: Aulis Harmaala: Nyt olen 47, 30.5.–20.6.2013, Kaapelin Galleria 2013-05-30 - 2013-06-20

Fri, 17 May 2013 13:33:42 +0300

Kunta: Helsinki

Näyttelyn Nyt olen 47 teokset muodostavat kokonaisuutena rekonstruktion taiteilijan lapsuudesta, johon hän palaa keski-ikäisenä miehenä. Avajaiset keskiviikkona 29.5. klo 17–19. Tervetuloa! Taiteilija esittää Intiaanisoturi -performanssinsä avajaisissa 29.5. klo 17:30. Performanssi esitetään toisen kerran 6.6. klo 11:30.

Kampanja koralliriuttojen ystäville

voima@voima.fi (Sonja Hyppänen) — Fri, 17 May 2013 11:45:00 +0300

Sonja Hyppänen

Jäämeren koleassa keväässä ajatukseni ovat kääntyneet trooppisten koralliriuttojen lämpöön. Sea Shepherdin Havaijin haara on julistanut alkaneeksi Operation Reef Defensen, jolla pyritään kiinnittämään huomiota maailman koralliriuttojen huonoon tilaan. Kampanjan tiimoilta tehdään yhteistyötä esimerkiksi sukelluspalveluita tarjoavien yritysten ja surffiyhteisöjen kanssa.

Koralliriutat ovat yksi maapallon lajirikkaimmista ekosysteemeistä. Ne tarjoavat suojaa noin neljännekselle meressä elävistä lajeista. Muun muassa liikakalastuksen, merten saastumisen ja ilmastonmuutoksen takia noin kolmannes maailman koralliriutoista on kuollut viimeisen 50 vuoden aikana. Arvioiden mukaan jäljellä olevista riutoista noin 60 prosenttia on vaarassa hävitä seuraavan neljännesvuosisadan aikana.

Saimaan sameiden vesien kasvattina jokainen sukelluskerta koralliriutalla on ollut minulle elämys. Koskaan maalla en ole päässyt niin lähelle villieläimiä kuin meressä. Steve Irwin -laivalla pääsin tutustumaan riuttoihin Punaisella merellä sekä Tyynellä valtamerellä.

Pysähdyimme Australian Isolla valliriutalla vajaa vuosi sitten matkalla takaisin Melbourneen. Koralliriutan kanjoneissa seurasin niin kilpikonnia, rauskuja, haita kuin kaloja kaikissa sateenkaaren väreissä.

Luulin olevani riutan asukeille täysin näkymätön niiden jatkaessa puuhasteluaan korallin ihmemaassa, kunnes parvi jättimäisiä meriahvenia kiinnostui minusta. Kalojen jättimäiset leuat ja hampaat tekivät minuun vaikutuksen ja räpylät vinkuen potkuttelin itseäni kauemmas vauhdilla lähestyvistä eväkkäistä. Singahdin äkkiä pintaan huikkaamaan polskijatovereilleni että täällä on jotain mielenkiintoista. Kun sain pääni takaisin pinnan alle, puolen tusinaa jalkani mittaista meriahventa möllöttikin maskini edessä. Vaistomainen kokovartalohepulini kaikotti uudet ystäväni ja pulssini oli hetken tuhat.

Mieleenpainuvin riuttakokemukseni on kuitenkin ollut Tyynellä valtamerellä Amerikan Samoan saaristossa. Pysähdyimme sinne ottamaan polttoainetta viime vuoden loppupuolella.

Rauhallisen elämänrytmin Samoa vei monen sydämen. Letkeän saarelaisasenteen houkutuksista huolimatta työpäivä oli aina työpäivä, lämpötilasta viis. Laiva sai pintaan uutta maalia ja ruokavarastot täyttyivät. Iltaisin talsimme viereiselle rannalle ja sukelsimme koralliriutalla. Ei ole parempaa tapaa rentoutua mertensuojelutyöstä kun viettää aikaa sen asukkien – kalojen, merihevosten, merimakkaroiden, meritähtien ja kilpikonnien – kanssa.

Harvinaisena vapaapäivänä lähdimme retkelle syvemmälle syrjäisten biitsien luvattuun maahan. Tapasin muutaman tonnikalan ja ystävällisen itseni kokoisen barrakudan sukelteluretkelläni. Barrakuda ilmaantui eteeni riutalla kuin tyhjästä, tuijotti minua hetken ja hävisi pyrstön heilautuksella. Perinteinen saalis ja saalistaja -asetelma kääntyi päässäni täysin päälaelleen. Onneksi kalat eivät syö ihmisiä, mietin.

Kampanjauutisia kantautuu myös Australiasta, jossa Sea Shepherdin kolmea isoa alusta kunnostetaan täyttä häkää. Yhdistys on julistanut alkaneeksi kymmenennen Eteläisen jäämeren valaanpyyntiä vastustavan kampanjan, Operation Relentlessin. Tämän vuoden maaliskuussa päättyneen edellisen Etelämantereen kampanjan aikana yhdistys pelasti 932 valasta Japanin valaanpyyntilaivaston harppuunoilta.

Kokoomus on paras

voima@voima.fi (Jukka Vuorio) — Fri, 17 May 2013 11:20:00 +0300

Jukka Vuorio

Kun olin 16-vuotias, en erottanut puolueita toisistaan. Mutta silti melkein liityin kokoomusnuoriin.

No, sellaisia nuoret ovat. Olinhan minä heti perään 17-vuotiaana valmis lopettamaan lukion kesken ja menemään vapaaehtoisena etuajassa armeijaan. Onneksi äiti esti suunnitelmani.

Mutta silloin 16-vuotiaana olin Helsingin Messukeskuksessa Next Step -messuilla. Siellähän ysiluokkalaiset käyvät tutkailemassa, että mitä sitä voisi peruskoulun jälkeen tehdä. En minä nyt niin muista, että halusinko välttämättä tehdä ysiluokan jälkeen yhtään mitään vai oliko siinäkin taas äidillä näppinsä pelissä, että jotain on pakko tehdä, ja siksi olin siellä messuilla.

Muistan kokoomusnuorten infopöydän ja muistan niiden kokoomusnuorten olleen kivoja ja innokkaita. He kertoivat minulle yhteiskunnasta, missä kaikilla olisi hyvä olla, jos vain tajuttaisiin noudattaa oikeistopolitiikkaa. Se kuulosti hyvältä. He yllyttivät minua liittymään joukkoonsa siltä seisomalta. Sain heiltä mukaani kaikenlaisia brosyyreitä ja lueskelin niitä bussimatkalla takaisin Saloon (Sauli Niinistön kotikaupunkiin, muuten). Melkein olin jo viemässä liittymiskaavaketta postiin, kun äiti taas puuttui peliin. Ei meillä kotona koskaan politiikasta puhuttu, mutta kun oltiin Kiskon Työväen Urheilijoiden jäseniä, niin ehkä siitä olisi joku voinut jotain päätellä.

Nykyään erotan puolueet toisistaan jotenkuten. En enää haaveile kokoomuksen jäsenyydestä, mutta ymmärrän todella hyvin, että monet haaveilevat.

Kansallinen Kokoomus. Siinähän on jotenkin jylhä sointikin.

Ja riitely, siitähän ei tykkää kukaan. Tietty myös kokoomuksessa varmaan tapellaan. Mutta siinä missä vaikka Vasemmistoliitto käy sisäisiä riitojaan vähintään puolijulkisesti ja erottelee kansanedustajia ihan julkisesti, kokoomuksen julkisivu on ulospäin kiva, ihana ja fantastinen. Ja urheilullinen. Marjo Matikainen-Kallströn ja havuja perkele. Kokoomuksen eduskuntaryhmällä on SM- ja MM-mitaleja varmasti enemmän kuin muilla puolueilla yhteensä.

Parasta kokoomuksessa on, että puolue on ihailtavasti onnistunut luomaan imagon, joka houkuttaa kaikkein huonoimmassakin asemassa olevia. Työttömät, opiskelijat, eläkeläiset ja matalapalkka-aloilla työskentelevätkin äänestävät innoissaan oikeistoa, koska menestyjien imagosta kaikki haluavat oman murusensa.

Ehkä kokoomuksen äänestäminen on vähän niin kuin Suomen lätkämaajoukkueen kannattaminen. Koetaan, että kun kuusi miljoonaa dollaria vuodessa tienaava Mikko Koivu lyö kiekon maaliin, niin tavallaan me siellä lähiöbaarin pöydässä keskikaljaa ryystävät turakaiset, mekin ollaan tässä voittajia kun oikein silmiin katsotaan.

Kokoomuksella on kaikki parhaat poliitikotkin. Kaikki nuoria ja dynaamisia, iästä riippumatta. Joku Ben Zyskowiczkin, sehän on ollut eduskunnassa 1970-luvulta lähtien eikä silti näytä päivääkään yli 45-vuotiaalta.

Ei sillä nyt niin ole väliä, jos oikeisto aikoo leikata ensimmäisenä julkisista palveluista, jos Jyrki Katainen näyttää sympaattiselta sanoessaan, että nyt tarvitaan kaikilta talkoohenkeä. Ja siltähän hän näyttää. Melkein sitä haluaisi itsekin vaatia lähikirjaston alasajoa.

Ja Alexander Stubb, ulkoministeri. Niin niin, kyllähän sitä titteliä virallisesti pitää hallussaan joku vanha kommari, mutta menkääpä kyselemään tuonne yökerhojen jonoihin, että kuka on Suomen ulkoministeri. Kyllä kansa tietää. Stubb on niin kova jätkä, että vaikka ei edes ole ulkoministeri, merkittävä osa kansasta pitää häntä sellaisena. Kukapa ei haluaisi olla kuin hän?

Eikä nyt edes aloiteta tasavallan presidentistä. Työväen presidentistä. Toiset pyrkivät presidentiksi, hän suostui ottamaan duunin vastaan. Hän jos kuka imee puolelleen vartijat, siivoojat ja burgerinpaistajat. Samanlaisia duunareita ollaan tässä kaikki vaan!

Muu: LAPSody - International Conference & Festival 2013-05-27 - 2013-06-01

Fri, 17 May 2013 10:57:29 +0300

Kunta: Helsinki

LAPSody 2013 - Indicating Boundaries 4th International Conference & Festival for Live Art and Performance Studies at the Theatre Academy of the University of the Arts Helsinki, Haapanienmenkatu 6 Tickets: www.piletti.fi

Taidefestivaalilla puhutaan rahasta – ja feminismistä

voima@voima.fi (Anna-Sofia Joro) — Fri, 17 May 2013 07:00:00 +0300

Anna-Sofia Joro

Oletko törmännyt laskelmoivaan tyyppiin, joka himoitsee rahaa ja valtaa eikä saa kyllikseen kuluttamisesta?

Kaukasuksen Israel

voima@voima.fi (Shams Tabrizi) — Thu, 16 May 2013 12:00:00 +0300

Shams Tabrizi

Aloitin tämän blogini reilu puoli vuotta sitten Israelista, joten tuntuu sopivalta, että ympyrä sulkeutuu hieman samanhenkisissä – joskin maantieteellisesti eroavissa – merkeissä.

Kaukasuksen maissa matkustaessa kuulee usein puhetta siitä, miten jokin alue kuuluisi historiallisesti ja oikeutetusti "minun maalleni". Vähän niin kuin katkeraa valitusta Karjalasta.

Äänekkäin maa tässä suhteessa on Armenia. Historialla, uskonnolla ja syyllisyydentunnolla laajenemistaan oikeuttava valtio on monin tavoin verrattavissa Lähi-idän pikkujättiläiseen.

Tarkastelkaamme yhtäläisyyksiä.

Kuten Israel, Armenia on uskonnollinen pioneeri: se tunnetaan maailman ensimmäisenä kristittynä maana. Legendan mukaan Nooan arkki rantautui vedenpaisumuksen jälkeen (nykyään Turkin puolella sijaitsevan) Ararat-vuoren huipulle, josta Nooan perhe laskeutui lisääntymään Armenian laaksoihin.

Lukuisat muinaiset kirkot Kaukasuksella osoittavat Armenian kuningaskunnan entisen alueen, joka monen mielestä kuuluisi edelleen oikeutetusti armenialaisille. Valtakunta oli suurimmillaan hieman ennen ajanlaskun alkua, jolloin se ulottui Kaspianmereltä Välimerelle.

Tällä järkeilyllä syntynyt, Armenian vallankumouksellisen liiton ylläpitämä Suur-Armenia -haave pyrkii nykypäivänä yhdistämään historiallisesti armenialaisten asuttamat alueet. Tämä merkitsisi monien Turkin, Georgian ja Azerbaidžanin alueiden liittämistä Armeniaan.

Puistopiknikillä armenialainen isäntämme kohottaa konjakkilasinsa ja täräyttää ilmoille mahtipontisen maljalaulun. Isänmaallinen laulu käsittelee "Länsi-Armenian" ja Araratin valloittamista takaisin turkkilaisilta sioilta.

Armenialaisilla on painavia syitä vihata naapureitaan. Ensimmäisen maailmansodan aikaan Osmanien valtakunnassa, nykyisessä Turkissa, armenialaiset kohtasivat saman kuin juutalaiset toisen maailmansodan Euroopassa. Rapistuvan valtakunnan uhaksi koettuja armenialaisia kuoli vuoden 1915 kansanmurhassa yli miljoona.

Armeniassa ei voi matkustaa tänäkään päivänä tuntematta kansanmurhan taakkaa paikallisten harteilla. Kuten Israelissa, samainen taakka antaa myös suurta poliittista vetovoimaa pienelle valtiolle.

Myös armenialaisia on kohdannut kansanmurhan jälkeen maailmanlaajuinen diaspora. Maailmassa elää nykyään 11 miljoonaa armenialaista, joista vain kolme miljoonaa asuu Armeniassa. Diasporan armenialaisia asuu eniten Venäjällä, Yhdysvalloissa ja Ranskassa. Armenian valtio nauttii Israelin tavoin ulkomailla asuvien vaikutusvaltaisten kansalaistensa vahvasta taloudellisesta ja poliittisesta tuesta.

Myös Armenia on miehittäjä. Neuvostoliitosta erkaantumisen jälkeen verisessä sodassa Armenia valloitti Azerbaidžanille kuuluvan Vuoristo-Karabakhin alueen. Aiemmin armenialaisten ja azerbaidžanilaisten yhdessä kansoittamalta alueelta karkotettiin jälkimmäiset, ja tulitaukoraja on edelleen kiistanalainen ja polttava kysymys.

Rajat kartalla muuttuvat koko ajan. Maa, jolla seison, on ollut historian saatossa osana kymmeniä, ellei satoja valtakuntia. Kenellä on oikeus vaatia sitä tänään itselleen?

Sekä Armenian että Israelin valtiot oikeuttavat omia reviirivaatimuksiaan muinaisella historialla. Käytännössähän Ruotsi voisi samoin perustein vaatia takaisin omaa historiallista takapihaansa – Suomea.

Sopivimmalta tuntuu muistaa sanat, jotka israelilainen dokumenttielokuvaohjaaja Eyal Sivan totesi minulle kerran haastattelussa: Eri ihmiset voivat kuulua samalle maalle, mutta maa ei voi kuulua kenellekään.

Klubi: Incognito-iltamat 2013-05-25

Thu, 16 May 2013 11:16:19 +0300

Kunta: Turku

Incognito-iltamia vietetään vielä ennen kesää! Mukana Barker-teatterin residenssitaiteilijat 2013 Mirva Väänänen ja Saija Luukkonen, tanssitaiteilija Satu Tuittila ja muusikko Tapani Varis, sirkustaiteilija Satu Hakamäki sekä groteskia post-industrialistista karnevaalimusiikkia soittava Kolmas Ilmestys. Barkerin lämpiössä esillä kuvataiteilija Toni Hautamäen näyttely Improvisaatioita. Liput 3e.

Silkkipeffaiset öykkärit

voima@voima.fi (Riina Yrjölä) — Thu, 16 May 2013 10:00:00 +0300

Riina Yrjölä

Pari viikkoa sitten Hongkongissa kuohahti, kun paikallinen yliopisto julkaisi tutkimuksen, jonka mukaan paikalliset lapset verrattuna ikätovereihinsa lännessä olivat huomattavasti narsistisimpia, itsekeskeisempiä ja ylimielisempiä.

Tutkimustulosten mukaan narsistisuus korreloi perheen tulotason kanssa – mitä korkeammat perheen tulot olivat sitä enemmän lapsissa esiintyi itsekeskeisyyttä ja kyvyttömyyttä osoittaa myötätuntoon toisia kohtaan. Tulojen lisäksi, lasten itseriittoisuus ja ylimielisyys korreloi vanhempien kasvatustapojen kanssa. Mitä vaativampi kotirintama etenkin koulussa suoriutumisen suhteen, sen vääristyneempiä mielikuvia lapsilla esiintyi heidän rajattomasta erinomaisuudestaan ja etuoikeuksistaan.

Tutkijoiden syyttävä sormi kääntyi keskiluokkaisten vanhempien suuntaan. Kotirintama on pettänyt, lapsista on kasvatettu liian etuoikeutettuja. Tämä elämän sietämätön keveys kulminoituu nyt sukupolvessa monstereissa, jotka olivat manipuloivia, kiristäviä ja uhoavia. Suuruudenhulluja ja aggressiivisia. Vaativia ja vastuuttomia.

Ei niinkään pullamössöä. Vaan pikimmiten silkkipeffaisia öykkäreitä, jotka muhien omassa ainutkertaisuudessaan vaativat kanssaihmisiltään jatkuvaa palvontaa, erikoiskohtelua ja etuoikeutuksia.

Niinpä. Vaikka paikalliset lapset pärjäävätkin keskimäärin paremmin kieliopissa, väittelyissä ja rationaalisessa ajattelussa, omien kengännauhojen solmiminen, paidan napittaminen tai ihan itse syöminen näyttää olevan ylitsepääsemättömän vaikeaa. Kuten toinen tutkimus todisti: 76 prosenttia paikallisista lapsista ei osaa itse pukeutua, 61 prosenttia ei tiedä kuinka käydä suihkussa ja yli puolet ei osaa siivota omia sotkujaan.

Mutta jos paikalliset lapset ovat uusavuttomia narsisteja, ei tutkimusten mukaan vanhemmillakaan juuri sen paremmin suju. Sillä vaikka Hongkong onkin yksi maailman rikkaimmista maailmankolkista, sen kansalaiset ovat myös eräitä maailman onnettomimpia sieluja. Toisin sanoen, mitä enemmän mammonaa ja materiaa, sen epätoivoisemmaksi ja ahdistavammaksi elämä näyttää kääntyvän.

Ei siksi että ei olisi jo tarpeeksi vaan siksi, että pitäisi saada lisää. Ja lisää. Ja vielä hippusen verran. Lisää. Kuten lapset, jotka odottavat erikoiskohtelua ja ihailua, myös aikuisten ilottomuus näyttää linkittyvän suhteettomiin elämänodotuksiin, jotka kiteytyvät elitistisyydessä ja jäytävässä, kroonisessa kateudessa muita kohtaan.

Näitä uutisia lukiessani ajatukseni ovat kertautuneesti palanneet Amy Chuanin kirjaan Tiikeriäidin taistelulaulu (Battle Hymn of the Tiger Mother). Ja kirjan väitteeseen, että lapset tulee kasvattaa kovalla kurilla löytämään oman erinomaisuutensa, itsevarmuutensa ja menestyksensä. Amy Chuan moittii länsimaalaista kasvatusta, joka ei valmista lapsia kilpailulliseen elämään vaatimalta heiltä jatkuvasti enemmän ja parempaa.

Ja tämä sama viesti särähtää nyt korvaani suomalaisen vanhempainliiton kampanjasta, joka ohjeistaa vanhempia asettamaan lapsille rajoja, jotta rakkaus, vastuu ja lasten hyvinvointi mahdollistuu. Samaan aikaan kun täällä Hongkongissa kansalaisia pyydetään opettamaan lapsille empatiaa ja eettisyyttä, yhteisymmärrystä ja vastuun kantamista – ei niinkään itsestä, vaan ennen kaikkea muista.

Voi olla, että kiinalaiset jyräävät nyt maailman taloudessa ja loistavat älyllään erinäisissä maailman järjellisyyttä järjestelevissä testeissä, kuten paikalliset tutkijat muistuttavat. Mutta nämä rajoittuneet kasvatusmetodit ovat johtaneet narsistisuuden rinnalla myös psykopaattisten luonteenpiirteiden yleistymiseen. Toisin sanoen lapset ovat alkaneet listimään autoritaarisia vanhempiaan hengiltä.

Toden totta, joskus se kasvatustyö on pienestä kiinni.

Edellytykset onnelliseen elämään, kuten täällä nyt keskustellaan, ei voi nousta käskyistä, joustamattomista rajojen asettamisesta tai velvoittavasta vastarakkaudesta. Vanhemmuus ei saa olla "työtä", joka pyrkii minimoimaan lapsenkasvatuksen "häiritseviä" tekijöitä kielloin ja vahtimisin. Sen pitäisi pikemminkin olla kykyä ohjata lapsia kohti moninaisuutta, niin ajattelun että elämisen tasolla.

Vanhemmuutta joka kaihtaa voimaa ja "haltuunottoa pienestä pitäen". Vastuutta joka rakentuu uskallukselle sanoa kyllä.

Erehdyin kerran

voima@voima.fi (Kimmo Jylhämö) — Thu, 16 May 2013 08:00:00 +0300

Kimmo Jylhämö

Pitkän linjan taloustoimittaja ja provokaattori Seppo Konttinen perkaa kokemuksiaan Yleisradiossa kirjassa Suora lähetys.

Kike Elomaa & valinnan vaikeus

voima@voima.fi (Jukka Vuorio) — Wed, 15 May 2013 17:50:00 +0300

Jukka Vuorio

Kirottu internet. Nykyään kaikki mitä sanotaan tai kirjoitetaan, jää jollekin sivustolle muistiin länsimaisen yhteiskunnan loppuun saakka. Ainakin, jos sanoja tai puhuja sattuu olemaan kansanedustaja.

Tein huhtikuussa Voimaan jutun eduskunnan käsittelyyn menneestä kansalaisaloitteesta turkistarhauksen kieltämiseksi.

Lähetin silloin noin viidellekymmenelle sattumanvaraisesti valitulle kansanedustajalle sähköpostia, missä kysyttiin ”loppuuko turkistarhaus jo kesällä vai vasta jouluna?”

Eräs kyselyyni vastanneista oli perussuomalaisten Ritva ”Kike” Elomaa, jonka vastaus kuului kokonaisuudessaan näin:

”Jukka, turkistarhaus tullaan kieltämään tulevaisuudessa jossain vaiheessa. Kiinassa ja Venäjällä turkiseläinten elinolosuhteet ovat vielä huonommin kuin Suomessa. Muissakin maissa mm. Virossa on tarhoissa suuria puutteita. Suomelle turkistarhaus on taloudellisesti tärkeä elinkeino. Häkkejä on suurennettu äskettäin. Siirtymävaihe pitää olla tarpeeksi pitkä eli elinkeinoa ei pidä pakottaa lopettamaan kuin seinään. Olen kuitenkin sitä mieltä ettei eläinten kuulu olla pienissä häkeissä. Tulevaisuudessa tarhaus tulee lopettaa, mutta siirtymäaika täytyy olla riittävä. Sitä odottaessa pitää varmistaa että eläimiä hoidetaan inhimillisesti.”

Minusta Elomaan vastaus vaikutti hyvältä. Tarkemmin sanottuna se vaikutti järkevältä, punnitulta ja monta puolta huomioivalta.

Kuitenkin samalla viikolla kun sain Elomaan vastauksen kysymykseeni, hän puhui eduskunnassa näin:

”Arvoisa puhemies! Kansalaisaloite, joka saa laajan kannatuksen, on otettava vakavasti. On hyvä, että tänään käsittelemme tätä asiaa täällä salissa. Turkistarhaus elinkeinona on tärkeä Suomelle, ja sitä ei pidä kieltää, mutta eläinten hyvinvointiin pitää panostaa voimakkaammin tulevaisuudessa. Keinoja löytää ketuille ja minkeille inhimillisemmät olosuhteet tarhoissa on tutkittava. Suomi voi myös esimerkillään eläinten paremmalla kohtelulla yrittää vaikuttaa Kiinan ja Venäjän tarhaamisen kehittymiseen siihen suuntaan, jossa eläintä kunnioitetaan.”

Tämäkin puheenvuoro on sellaisenaan aivan järkevän kuuloinen. Mutta. Se on myös täysin ristiriidassa sen kanssa, mitä kansanedustaja vastasi Voimalle.

Elomaa vastasi siis Voimalle, että turkistarhaus tulee tulevaisuudessa lopettaa. Eduskunnassa hän sanoi, että turkistarhausta ei pidä kieltää. On mielenkiintoista seurata, minkä kannan hän lopulta tulee valitsemaan.

Kansanedustajien kannalta on harmillista, että asioita ei voida sekä kieltää että ei-kieltää. Sillä tavoin kun olisi äärimmäisen helppoa tehdä vaalityötä. Ja ehkä sinne ”jaa”- ja ”ei”-nappien kaveriksi voisi lisätä vielä jonkun perhapsmaybe-tyyppisen napin.

Öljytty Ollila

voima@voima.fi (Jari Hanska) — Wed, 15 May 2013 09:00:00 +0300

Jari Hanska

Shellin hallituksen puheenjohtaja Jorma Ollila puhuu mielellään ympäristöarvoista. Firmansa aiheuttamista ympäristökatastrofeista Ollila yhtä mielellään vaikenee.

Oikealla on tungosta

voima@voima.fi (Fanny Malinen) — Tue, 14 May 2013 15:50:00 +0300

Fanny Malinen

Toukokuun alussa osassa Englantia ja Walesia äänestettiin paikallisvaaleissa. Ne eivät yleensä ole kovin suuri tapahtuma – vaalialueet on jaettu niin, että joka vuosi äänestetään osassa Britanniaa. Vaalitulos kuitenkin ravisteli puoluekenttää: kolmen suurimman puolueen edustajat istuivat BBC:n studiossa kommentoimassa tuloksia, kun kävi selväksi, että maassa olikin yhtäkkiä neljä suurinta puoluetta. Maahanmuutto- ja EU-vastainen oikeistopopulistipuolue UKIP sai 23 prosenttia äänistä, ja nousi kolmanneksi Labourin (29 %) ja konservatiivien (25 %) jälkeen. Kuulostaako tutulta?

UKIP:n karismaattinen johtaja Nigel Farage on taustaltaan pörssimeklari ja vaikutti konservatiivipuolueessa 1990-luvun alkuun saakka. Hän tekee kuitenkin parhaansa profiloituakseen kansanmiehenä ja käyttää hyväkseen vahvoja eliitinvastaisia tunteita. UKIP tarjoaa vaihtoehtoa politiikkaan ja poliitikkoihin kyllästyneille. Maassa, jossa enemmistövaalitapa first-past-the-post takaa, että valta kasautuu suurimmille puolueille, on puoluekentän monipuolistuminen tervetullut ilmiö. Sen olisi vain toivonut tulevan muualta.

Lienee mielikuvituksen puutetta kutsua UKIP:in nousua yllätykseksi, niin tuttu kuvio oikeistopopulismin nousu Euroopassa alkaa jo olla. Ja kuten muuallakin, pahinta UKIP:ssa on se, että tästä vuosituhannesta vieraantunut sulkeutuneisuusideologia tarttuu ja sysää koko puoluekenttää muutaman askeleen oikealle.

Britanniaa tuskin tarvitsee siihen rohkaista. EU ei ole koskaan ollut kovin kova sana: saarivaltio ei koe kuuluvansa Eurooppaan, ja etenkin euromaiden talousahdingon myötä yhä useampi (lähinnä poliitikko – suurimmalle osalle kansasta asialla ei liene suurta väliä) kyseenalaistaa kuulumisensa kriisissä rypevään unioniin. Pitkän jahkailun jälkeen David Cameron lupasikin tänä keväänä pitää kansanäänestyksen EU:hun kuulumisesta ensi vaalikaudella, jos voittaa vuoden 2015 vaalit. Nyt Cameron, jonka täytyy viran puolesta kaveerata muiden EU-johtajien kanssa, on ikävässä välikädessä, kun konservatiivipuolueen vaikuttajat yksi toisensa jälkeen tulevat julkisuuteen sanomaan, että äänestäisivät vastaan, jos äänestys olisi tänään. Vettä myllyssä ei ainakaan vähennä se, että konservatiivien historian heikoin paikallisvaalitulos on juuri hävitty puolueelle, jonka nimi on UK Independence Party.

UKIP:n varsinainen tarttumapinta talouden junnatessa paikallaan ja köyhyyden lisääntyessä on kuitenkin sen avoin maahanmuuttovastaisuus. Puolue tarkistaa parhaillaan kantaansa maahanmuuttoon, mutta ainakin sen vuoden 2010 vaalien manifestiin kuului pyrkimys jäädyttää maahanmuutto Britanniaan viideksi vuodeksi. Viisumin määräajan ylittämisestä tulisi rikos. Lisäksi paitsi EU:n, UKIP jättäisi taakseen myös EU:n ihmisoikeussopimuksen ja sen myötä velvoitteensa pakolaisten suojelusta.

Britannian maahanmuuttopolitiikkaa on kuitenkin viime aikoina tiukennettu jo melkoisesti. Yliopisto-opiskelijat saivat ennen jäädä maahan määräajaksi hakemaan töitä – nyt EU:n ulkopuolelta tulevilla on parasta olla työpaikka (eikä mikä tahansa työpaikka vaan parintuhannen punnan vuositulot) jo samana kesänä tai viisumi vanhenee. Perheenyhdistämistä on tiukennettu, ja turvapaikanhakijoiden säilöönottoa ollaan uudistamassa – ei ole vielä selvää mihin suuntaan, mutta en olisi kovin optimistinen. Koomikko Mark Steel kuvaa kolumnissaan maahanmuuttopolitiikan koukeroita osuvasti: ”Meillä oli sääntö, jonka mukaan Britanniaan tuleen maahanmuuttajan vanhempi sukulainen, josta kukaan muu ei pitänyt huolta, sai myös tulla Britanniaan. Sääntöä on nyt tiukennettu, ja jos tällainen sukulainen selviytyisi matkasta Britanniaan, häntä pidetään liian terveenä, jotta hän voisi kuulua kategoriaan 'riippuvainen'.”

Britannian maahanmuuttopolitiikan koodisanoja ovatkin työkykyisyys, -haluisuus ja mahdollisuus maksaa osansa. Kuningattaren vuosittainen puhe, jossa hän kuvaa hallituksen linjaa, sattui UKIP:n vaalivoittoa seuraavalle viikolle. Kuinkas ollakaan, maahanmuutto nousi yhdeksi sen pääteemoista. Kuningatar puhui lakialoitteesta, jonka mukaan yksityisten vuokranantajien täytyisi tarkistaa vuokralaistensa maahanmuuttostatus, samoin autokoulujen, ja tilapäisesti maassa oleskelevia laskutettaisiin terveydenhuollosta. Lain yksityiskohdat eivät ole vielä selvillä, mutta sanoma on sitäkin selvempi. Kuningattaren sanoin se pyrkii “takaamaan, että maa houkuttelee niitä, jotka tekevät osansa, ja estää niiden tulon, jotka eivät tee”.

Miten tämä eroaa UKIP:n pyrkimyksestä “mahdollistaa ihmisten tulo työskentelemään Britanniassa (…) rajatuiksi ajanjaksoiksi ja täydentämään aukkoja työmarkkinoissa, joita täyttämään tämänhetkinen työvoima ei riitä”, en ole ihan varma. Ja se vasta on pelottavaa.

Damin kirkonvaltaajat

voima@voima.fi (Maija Haavisto) — Tue, 14 May 2013 08:00:00 +0300

Maija Haavisto

Syyskuussa 2012 amsterdamilainen kirkko vallattiin turvapaikanhakijoiden talviasumukseksi ja protestin keskukseksi. Satakunta turvapaikanhakijaa asuu pakolaiskirkossa. Palotarkastuskin on tehty. Euroopassa tyhjillään olevat kirkot ja luostarit käyvät väliaikaisiksi asumuksiksi suojaa tarvitseville.

Valtio liikekannalla työtaisteluita vastaan

voima@voima.fi (Peristerakis) — Mon, 13 May 2013 18:00:00 +0300

Peristerakis

Kuluvan vuoden aikana Kreikan valtio on turvautunut järeisiin keinoihin työtaistelujen tukahduttamiseksi. Lakkoja on saatu keskeytettyä turvautumalla sota- tai kriisitilaa varten laadittuun liikekannallepanolakiin, joka antaa viranomaisille laillisen oikeuden pakottaa ihmisiä tekemään töitä vankilatuomion uhalla.

Rauhan aikana kyseistä lakia sovellettiin käytäntöön ensi kerran vuonna 2010, jonka jälkeen sillä on tukahdutettu ainakin merimiesten, rekkakuskien sekä jätehuollon työntekijöiden lakkoja. Tämän vuoden puolella Kreikan valtio on turvautunut poikkeustilalainsäädäntöön aikaisempaa hanakammin ja näyttäisi siltä, että siitä on tulossa yleinen käytäntö valtiolle kiusallisen työtaistelujen lopettamiseksi. Kriitikkojen mukaan tämä näivertää demokratian uskottavuutta – mutta eiköhän se ole jo aikaa sitten mennyt.

Tammikuussa kahdeksan päivää lakkoilleet Ateenan metrotyöntekijät uhkailtiin vankilatuomiolla takaisin maanalaisen ohjaamoihin sekä helmikuussa vastaava liikekannallepano pakotti viisi päivää lakkoilleet merimiehet palaamaan laivoihinsa ja merille. Nyt poikkeuslainsäädäntöä ollaan aikeissa käyttää opettajien lakkouhkausta vastaan. Tämä on ensimmäinen kerta, kun kyseisestä menetelmästä puhutaan jo ennen lakon alkamista, ikään kuin uhkauksena.

Opettajat ovat kaavailleet menevänsä lakkoon 17.5., jolloin on yliopistojen ja muiden korkeakoulujen pääsykoepäivä. Työtaistelun syynä on valtion vaatimus lisätä opettajien viikkotuntimäärää kahdella tunnilla ilman, että heidän palkkansa nousee. Tällä toimenpiteellä on opetusministeriön mukaan tarkoitus välttää tilanne, jossa valtio joutuisi palkkaamaan uusia opettajia töihin. Viimeisimmän säästöpaketin ehtojen täyttymiseksi Kreikka on luvannut irtisanoa 15 500 julkisen sektorin työntekijää – irtisanomiset tulee epäilemättä koskemaan myös opettajakuntaa.

Tiedotusvälineissä puhunut opetusministeri Konstantinos Arvanitopoulos jyrähti, että opettajien lakko on uhka koko yhteiskunnalle. "Meidät [opetusministeriö] on velvoitettu takaamaan opiskelijoiden ja heidän vanhempiensa mielenrauha!" Opettajien työmäärän lisääminen tuo valtiolle arviolta muutaman kymmenen miljoonan euron säästöt.

Filosofi Giorno Agamben kirjoittaa, että "poikkeustila esittää itsensä laillisena muotona sille, millä ei voi olla lain muotoa." Tämä tarkoittaa, että poikkeustilajulistuksen kautta valtio voi laillisesti toteuttaa sellaisia tekoja, jotka ovat sovittamattomissa yhteiskunnan arvojen ja oikeusjärjestelmän puitteisiin. Agamben jatkaa analysoimalla, että modernin totalitarismin harjoittama niin sanottu "laillinen sisällissota" on instituutio, joka – poikkeustilan kautta – ei salli ainoastaan poliittisten kilpailijoiden eliminoimista, vaan myös sellaisten, jotka jostain syystä eivät ole integroitavissa poliittiseen järjestelmään. "Siten tahallisesta poikkeustilan luomisesta on tullut nykyaikaisten valtioiden, mukaan lukien ns. demokratiat, yksi tärkeimmistä toimenpiteistä."

Kreikassa on monien muiden Euroopan valtioiden tapaan otettu 2000-luvulla käyttöön terroristilainsäädäntö, jota on käytetty ahkerasti muun muassa anarkisteja vastaan. Pahimmissa tapauksissa tutkintavankeudet ovat pitkittyneet jopa kahdeksaantoista kuukauteen. Työväen perinteisten työtaistelumuotojen – mitä lakotkin ovat – tukahduttaminen vankilatuomion uhalla on selvä askel kohti syvenevää totalitarismia. Jos sama meno jatkuu, on vain ajan kysymys milloin loputkin työväen viimeisen 200 vuoden aikana verisesti itselleen kamppailemat oikeudet pyyhkiytyvät unholaan.