Fifi - Kaikki blogipostaukset

Vihreät pavut ja riisi iranilaiseen tapaan

voima@voima.fi (Kristiina Koivunen) — Thu, 17 May 2012 08:30:00 +0300

Vihreät pavut

Tarvikkeet (5 hengelle): 500 g vihreitä papuja puolikas sipuli 1 tl kurkumaa 2 rkl tomaattipureeta 1 tl suolaa 1 dl keltaisia linssejä öljyä

Puoli kiloa tai enemmän vihreitä papuja pilkotaan pieniksi paloiksi, samoin puolikas sipuli. Niitä kuullotetaan öljyssä kymmenen minuuttia.

Lisätään 1 tl kurkumaa (keltaista maustetta) ja 2 rkl tomaattipureeta sekä 1 dl pestyjä keltaisia linssejä ja 1 tl suolaa. Sekoitetaan välillä. Lisätään vettä sen verran, että vihannekset peittyvät ja annetaan kiehua parikymmentä minuuttia, kunnes pavut ovat kypsiä. Jos käytetään pakastepapuja, lyhyempi aika riittää, mutta on tarkastettava, että myös linssit ovat kypsiä.

Papumuhennoksen vieressä kiehuu riisiä.

Tällä kertaa salaattina on tuoreita aniksen lehtiä. Iranissa ateriaan kuuluu aina leipää.

 Riisi iranilaiseen tapaan

Tarvikkeet: riisiä, suolaa, öljyä, seesamin siemeniä, yksi ohut leipä

Otetaan 1,5 dl hyvälaatuista riisiä per ruokailija, ei mitään halpakaupan puuroriisiä. Pestään riisi huolellisesti ja huuhdotaan se useita kertoja. Keitetään sitä runsaassa vedessä, johon on lisätty suolaa, noin kymmenen minuuttia. Kaadetaan riisi lävikköön ja valutetaan vesi pois.

Pestään kattila ja laitetaan se hellalle. Odotetaan kunnes kattilan pohja on kuiva sisäpuolelta (tai otetaan toinen kattila). Kattilan pohjalle kaadetaan sen verran öljyä, että pohja peittyy. Laitetaan öljyyn 2 rkl seesamin siemeniä ja niiden päälle ohut leipä, joka peittää kattilan pohjan. Jos ei ole iranilaista leipää, voi käyttää esimerkiksi rieskaa.

Riisi kaadetaan leivän päälle, kattila pidetään miedolla lämmöllä parikymmentä minuuttia. Vettä ei lisätä.

Kuumennetaan öljyä paistinpannussa, ei niin kuumaksi, että se alkaa savuta. Viiden hengen riisiannokseen menee noin 1 dl öljyä. Kaadetaan öljy riisin päälle reikäkauhan läpi.

Sen jälkeen suljetaan kaasu, mikäli käytetään kaasuhellaa, tai nostetaan kattila pois levyltä, mikäli käytetään sähköhellaa. Riisi saa hautua hetken.

Öljyssä hautunut leipä on parasta riisiannoksessa.

Merikalatilanne Brittein saarilla

voima@voima.fi (Maria Haanpää) — Wed, 16 May 2012 14:11:00 +0300

Viikko sitten julkistettiin raportti ilmastonmuutoksen vaikutuksesta Brittein saarten merialueiden kaloihin, sikäläiseen kalastuselinkeinoon ja akvakulttuuriin. Raporttiin on koottu aiemmin julkaistua tutkimustietoa, jota on ehkä yllättävänkin vähän, jos ajatellaan kalojen suurta ravitsemuksellista ja taloudellista merkitystä ihmisille. Toisaalta tietoa on niin paljon, että poimimme raportista tähän vain joitakin yksinkertaisia pääkohtia ja esimerkkejä.

Britannian ja Irlannin ympärillä merivesi on lämmennyt noin 0,2-0,6 celsiusastetta vuosikymmenessä viimeisen kolmenkymmenen vuoden ajan. Brittein saarten meriveden pintalämpötilat ovat nousseet jopa kuusinkertaisella nopeudella verrattuna maailman merien keskiarvoon.

Joidenkin kalalajien esiintymissyvyydessä ja esiintymisalueissa on havaittu muutoksia, jotka selittyvät yksinkertaisimmin meriveden lämpenemisellä. Esimerkiksi kylmässä viihtyvät pohjakalat ovat siirtyneet 1980-luvulta lähtien noin kymmenen metriä syvemmälle vuosikymmentä kohti.

Britanniassa taloudellisesti tärkeän saaliskalan, turskan (Gadus morhua) levinneisyys on siirtynyt kohti koillista Pohjanmeren syvempiin, vielä vilpoisiin vesiin. Runsaimmat turskasaaliit on täytynyt käydä pyytämässä yhä kauempaa ja kauempaa jo 1910-luvulta alkaen. Turska tarvitsee kuteakseen todennäköisesti 4-8 celsiusasteen lämpötilan.

Lämpimässä viihtyvä meribassi (Dicentrarchus labrax) on levinnyt pohjoisemmaksi. Sen määrä on kasvanut Englannin kanaalissa, Pohjanmeressä ja Irlanninmeressä. Vuotuiset meribassisaaliit olivat Britanniassa 1980-luvun puolivälissä 460 tonnin luokkaa, mutta vuonna 2009 sitä saatiin jo 7000 tonnia. Meribassista on havaittu esimerkiksi, että naaraiden on oleiltava tietty ajanjakso yli 10-asteisessa vedessä, jotta ne kehittyisivät lisääntymiskykyisiksi.

Niinikään lämpimissä vesissä viihtyvä sardelli (Engraulis encrasicolus) on nykyisellään vähissä Biskajanlahdella, mutta Britannian rannikkovesissä se on runsastunut dramaattisesti. Viimeisen kymmenen vuoden aikana se on levinnyt vähitellen Englannin kanaaliin, Pohjanmereen ja Irlanninmereen. Niitä edeltäneiden 70 vuoden ajan sardelli käytännössä puuttui Brittein saarten vesistä. Vuonna 2007 sitä saatiin saaliiksi Britanniassa jo 939 tonnia.

Britanniassa ja Irlannissa lohi (Salmo salar) ja sinisimpukka (Mytilus edulis) ovat yleisimmät merivedessä viljellyt lajit. Lohen kasvatus on keskittynyt Skotlantiin, missä veden lämpötila on 6–15 celsiusastetta. Aika näyttää miten tämä toiminta sopeutuu meriveden lämpenemiseen. Sinisimpukoiden osalta eräs ennuste arvioi, että yhden celsiusasteen lämpeneminen aiheuttaisi tuotantoon 50 prosentin romahduksen ja neljän asteen lämpeneminen jopa 70-prosenttisen kadon. Mahdollisena ratkaisuna pidetään kasvatettavan lajin vaihtamista esimerkiksi tyynenmerenosteriin (Crassostrea gigas), joka kestää lämmintä selvästi paremmin. Ostereihin liittyy sama riski kuin lohiin: ne voivat päästä leviämään luontoon viljelylaitosten ulkopuolelle.

Tuulenkaloja (Ammodytidae) lunnin nokassa. Merituulenkala on meriekosysteemin avainlajeja, tärkeä linkki ravintoketjussa planktonin ja huippupetojen välillä. Tuulenkalat ovat kelvanneet ihmisenkin saaliiksi aina ylikalastukseen asti. (Kuva: Steve Garvie/Creative Commons)

Kaikkien kalalajien levinneisyysalueet eivät muutu, vaikka lämpötilat muuttuvatkin epäsuotuisiksi. Britannian vesillä suurin tällainen huoli kohdistuu merituulenkalaan (Ammodytes marinus). Merituulenkalalla on kovin vähäiset mahdollisuudet siirtyä syvempiin ja viileämpiin vesiin, koska se tarvitsee elinympäristökseen hiekkapohjan, jollainen on yleensä vain matalissa vesissä. Pohjanmeren kohonneet talvilämpötilat ovat ilmeisesti jo heikentäneet merituulenkalan menestymistä siellä.

Britannian eteläisiltä merialueilta on alkanut kertyä havaintoja lajeista, joita siellä ei ole tavattu ennen tai ei ole tavattu pitkään aikaan. Tonnikala (Thunnus thynnus), porsassäppikala (Balistes capriscus), kettuhai (Alopias vulpinus), sinihai (Prionace glauca), rauskulaji Pteroplatytrygon violacea ja möhkäkala (Mola mola) ovat lounaisilla rannikkovesillä yhä tavallisempi näky.

On selvää, että ilmastonmuutoksella on ollut ja tulee jatkossakin olemaan vaikutusta kalakantoihin. Meriveden lämpötila on niin keskeinen kalojen elintoimintoihin vaikuttava tekijä. Kaloille tärkeitä ympäristötekijöitä ovat myös meriveden happamuus (pH), johon ilmakehän hiilidioksidipitoisuus vaikuttaa, ja veden happipitoisuus, johon veden lämpötila vaikuttaa. Lämpötilan merkitys voi vaihdella samallakin kalalajilla yksilön eri elämänvaiheiden välillä. Vaikutusten monivivahteisissa yksityiskohdissa riittää vielä tutkittavaa, ennen kuin Brittein saarten mannerjalustan kalakannoista kyetään laatimaan tarkkoja kvantitatiivisia ennusteita.

Kalojen kannanvaihteluista voi myös olla vaikeaa päätellä, mikä on ympäristönmuutoksen ja mikä kalastuksen vaikutusta. Ammattikalastuksen vaikutus kalakantoihin on ollut huomattavaa jo 1800-luvun lopulta lähtien, ja esimerkiksi 2000-luvulla ylikalastus on ollut Britanniassa vielä hyvin yleistä.

Kalaraportin julkistanut brittiläinen Marine Climate Change Impacts Partnership on meriluonnon tutkimusta tuottava yhteenliittymä, jossa on mukana sekä tutkimuslaitosten että hallituksen, kanslaisjärjestöjen ja teollisuuden edustajia. Raportista uutisoivat Edie.net, Yale Environment 360, Climate Progress ja perusteellisimmin The Guardian.

Nuo uutiskirjoitukset näyttävät perustuvan lähinnä raportin yleistajuiseen tiivistelmään (pdf), joka on luonteeltaan esitemäisen suppea. Kaloista intohimoisesti kiinnostuneille suosittelemme syventymistä raportin tieteellisiin artikkeleihin, jotka ovat kaikki täysin vapaasti luettavissa Aquatic Conservation: Marine and Freshwater Ecosystems -lehden nettisivuilla. Kyseisten neljän ilmastonmuutosartikkelin painopisteinä ovat merikalojen menestyminen ja kannanvaihtelut, merikalastus, merellinen akvakulttuuri, ja johdantona edellisiin ilmastonmuutoksen vaikutukset fysikaaliseen meriympäristöön.

Ajatuksia koti-ikävästä

voima@voima.fi (Paula Kultanen Ribas) — Wed, 16 May 2012 09:00:00 +0300

Pääsiäislomalla pääsin käymään Barcelonassa. Ensi kertaa turistina. Pitkä, kylmä talvi oli saanut jo kaipaamaan toista kotiani. Välistä olin miettinyt, olinko tehnyt virheen palatessani Suomeen. Arktisiin oloihin sopeutuminen ei tapahdu käden käänteessä. Olin ehtinyt kaivata värejä, kaoottisia katuja, iloista puheensorinaa, aurinkoa, kesävaatteita, leikkisää ilmapiiriä.

Todellisuus yllätti. Barcelonan aura oli muuttunut. Satoi ja oli viileää, ylläni kannoin samaa varustusta kuin Helsingissäkin ja kesähepenet saivat kulkea vain matkalaukussa. Katukuva oli harmaa. Ilmapiirin leikkisyys oli kaikonnut, muuttunut apaattiseksi.

Vallanvaihdon jälkeen mielenosoitukset olivat vain lisääntyneet, samoin työttömyys, epävarmuus ja rikollisuus. Ymmärsin, etten voisi nauttia kaupungin pinnallisista viihdytyksistä niin kuin ennen.

Espanjan sisällissodasta selviydyttyään mieheni isovanhemmat eivät vähästä ole säikkyneet. Nyt yöunia vievät ikkunan alla rauhattomasti liikehtivät mielenosoittajat. Oikeistohallituksen suurleikkaukset, jotka kurjistavat köyhimmän kansanosan elämää, ovat täysin oikeutettu syy majoittua kadulle mieltä osoittamaan. Ikävä kyllä hallitukseen vetoavan kansan vanavedessä liikkuu myös kärsimättömiä anarkisteja, jotka haluaisivat ottaa vallan omiin käsiinsä. Roskasäiliöitä räjäytellään, näyteikkunoita rikotaan ja liikkeitä ryövätään.

Sukujuhlissa eräs lastentarhanopettaja kertoi olevansa tyytyväinen, ettei häntä vielä ollut irtisanottu. Palkkaa kuitenkin lasketaan asteittain aina työttömyysturvan pienuiseksi, kunnes kunnalla on taas varaa maksaa normaalia, tuhannen euron kuukausipalkkaa. Yliopistolla opiskeleva sukulaistyttö päivitteli, että lukuvuosimaksu on nostettu yhdessä yössä neljästä tuhannesta viiteen tuhanteen euroon. Tutkinnon hinnaksi tulee huikeat 20 000 €.

Ystävät eivät halunneetkaan tavata vanhassa tutussa kantabaarissa. Omistaja oli joutunut sulkemaan sen kannattamattomana. Meidät vietiin kiinalaisten pitämään kuppilaan, joka houkuttelee asiakkaita euron tuoppeja mainostavalla kyltillään. Lama on mitä ilmeisimmin lakkauttanut vielä syksyllä kukoistaneen cocktail-buumin.

Yhdeksän vuotta vakituisena sähköasentajana toiminut kaveri oli juuri saanut potkut ja mietti mihin maahan muuttaisi. Baarin pitäjä ajautui konkurssiin ja kokkikin joutui irtisanotuksi. Ystäväpariskunta oli joutunut muuttamaan erilleen, seitsemän tunnin matkan päähän toisistaan. Koko elämä on nyt järjestettävä sen mukaan, mistä kulloinkin onnistuu löytämään työtä. Suurin osa suomalaisystävistämme kyseli Helsingin tilanteesta ja harkitsi ensi kertaa vakavasti paluumuuttoa. Iloisia keskusteluja varjosti huoli toimeentulosta.

Espanjalaiset ystävät kuuntelivat tarinoitamme Suomesta silmät kiiluen.

”Olette onnekkaita! Älkää vain palatko tänne, täällä ei ole elinmahdollisuuksia”, he totesivat kuin yhdestä suusta.

Olimme matkustaneet Barcelonaan turistilomalle, rentoutumaan ja huvittelemaan, mutta päädyimmekin lohduttelemaan, kannustamaan ja huolestumaan. Ensi kertaa Suomi näyttäytyi silmissäni positiivisena, iloluontoisena mahdollisuuksien maana. Matka antoi varmuuden: en ollutkaan erehtynyt päätöksessäni.

Kotona ymmärsin vapautuneeni Barcelonan ikävöinnistä. Kaipaamaani paikka ei ole sellaisenaan enää olemassa. Kaupunkien aurat muuttavat muotoaan, ne muodostuvat ihmisten tunteista ja ajatuksista. Mikään paikka ei ole iloinen, elleivät sen asukkaat ole iloisia, tai synkkä, elleivät kansalaiset vajoa synkkyyteen. Aistin design-pääkaupungin arktisessa ilmassa väreilevän toivon, tulevaisuuden uskon ja luovuuden. Tunsin kuuluvani Helsinkiin.

Rauhanvälitys on trendikästä

voima@voima.fi (Eekku Aromaa) — Tue, 15 May 2012 15:32:00 +0300

Rauhanvälityksen käsite jäänyt minulle vähän hämäräksi. Tarkoitetaanko sillä jotain sellaista, mitä tekevät yksinäiset sankarivälittäjät, kuten Martti Ahtisaari, Elisabeth Rehn ja Pekka Haavisto? Vai onko kyseessä jotain sellaista, johon voidaan määrätietoisesti valmentaa ihmisiä kouluttamalla heitä esimerkiksi uudessa maisteriohjelmassa? Jos olen oikein ymmärtänyt, sillä tarkoitetaan molempia.

Viime aikoina on alkanut näyttää siltä, että rauhanvälitykseksi kutsutaan myös monia aika tavallisia kehitysyhteistyöhankkeita, joista vielä muutama vuosi sitten kukaan ei olisi nähnyt tarpeelliseksi käyttää sanaa rauha.

Mutta minne suomalainen rauhanvälitys on menossa?

Suurvaltapuhe kaiketi lähti Alexander Stubbin puheista. Stubb näki, että Suomesta pitäisi tehdä rauhanvälityksen suurvalta. Puheissa esiintynyt Suomi, rauhanturvaamisen suurvalta, näytti kuitenkin olevan valhe. Suurin osa maailman rauhanturvaajista tulee kehitysmaista, ja suomalaisia on sotilaallisen kriisinhallinnan kentällä yhteensä kymmeniä tai enintään satoja kerrallaan. Siitä huolimatta jonkinlaiseksi suurvallaksi oli kovasti halua.

Puheiden taustalla oli varmasti myös hyviä aikeita. Rauhanvälitykselle on maailmassa enemmän kysyntää kuin tarjontaa. Varsinkin, jos puhutaan sellaisesta rauhanvälityksestä, joka pyrkii ratkaisemaan konflikteja, saamaan osapuolia samaan pöytään ja turvaamaan ihmisten elämiä ja oikeuksia.

Luulen, että tällä hetkellä kukaan ei tiedä, minne rauhanvälitys on menossa. Joulukuussa julkaistu rauhanvälityksen toimintaohjelma määrittelee jonkinlaisia suuntaviivoja ja tavoitteita, mutta teema jää avoimeksi keskustelulle ja jatkopohdinnoille.

Lopuksi vielä täytyy sanoa, etten missään tapauksessa vastusta Suomen pyrkimyksiä rauhanvälityksessä. Pelkkä mediahuomion kalastelu ei kuitenkaan riitä. On tehtävä myös sellaista työtä, josta ei heru gloriaa.

Indignadojen vuosi

voima@voima.fi (Fanny Malinen) — Mon, 14 May 2012 16:00:00 +0300

Viime keväänä moni espanjalainen oli saanut tarpeekseen korruptiosta ja Euroopan talouskriisistä. Eräänä sunnuntaina tuhannet ihmiset kokoontuivat kaupunkien keskusaukioille, mutta toisin kuin mielenosoituksista yleensä, he eivät lähteneet päivän päätteeksi koteihinsa. Yli 50 kaupungin keskustoihin nousi telttakyliä, ja Espanjaan syntyi uusi yhteiskunnallista muutosta vaativa liike, indignados. Se levisi pian ympäri maailmaa.

Viikonloppuna liike täytti vuoden, minkä kunniaksi sadattuhannet ihmiset ympäri Espanjaa palasivat aukioille. Lauantaina 12. toukokuuta mielenosoituksia nähtiin sadoissa kaupungeissa ympäri maailmaa. Occupy- ja indignados-liikkeen kansainvälinen toimintapäivä ei yltänyt samoihin osanottajamääriin kuin lokakuun 15. päivä, jolloin valtauksia nähtiin noin tuhannessa kaupungissa yhteensä 82 maassa. Toimintapäivä osoitti kuitenkin tyytymättömyyden kytevän edelleen.

"No nos representan", he eivät edusta meitä, on indignadojen leimallisimpia iskulauseita. Eteläeurooppalaiset liikkeet vaativat nimenomaan todellista demokratiaa, kun taas niiden angloamerikkalaiset Occupy-vastinkappaleet paneutuvat enemmän finanssijärjestelmän epäkohtiin.

Yhteistä lauantaina kaduille palanneille liikkeille on kuitenkin muutoksen haluaminen: ihmiset Madridista Ateenaan, Santiago de Chilestä Kuala Lumpuriin ja Lontoosta New Yorkiin ovat saaneet tarpeekseen työttömyydestä, nousevista elämis- ja opiskelukustannuksista ja siitä, etteivät voi vaikuttaa elämäänsä. 

Madridissa ja Barcelonassa kokoontui poliisin arvioiden mukaan 30 000 ja 20 000 henkeä, vaikka järjestäjät puhuvat sadoista tuhansista. Leirit, joiden pystyttämisen maan hallitus kielsi vuoden alussa, häädettiin yöllä. Pääkaupungin keskustassa oli lehtitietojen mukaan 2000 poliisia, vaikka pidätyksiä ei tehty kuin parikymmentä. Aktivistit syyttävät virkavaltaa suhteettoman kovista otteista.

 Sana indignados suomennetaan yleensä suuttuneiksi. Se tarkoittaa kuitenkin jotain voimakkaampaa: sanaan liittyy myös eräänlainen voimaantuminen, alistumisen vastakohta. Indignoituminen on suuttumista hyvästä syystä, ja sellainen espanjalaisilla todella on.

Maassa on yli viisi miljoonaa työtöntä, eli työttömänä on 23 prosenttia maan väestöstä. Työttömien määrän ei suinkaan odoteta kääntyvän laskuun, vaan nousevan jopa kuuteen miljoonaan tämän vuoden aikana. Yli puolet nuorista on työttömiä.

Viime viikolla valtio otti osittain haltuunsa maan neljänneksi suurimman pankin Bankian, ja Espanjan kymmenvuotisten lainojen korko nousi yli kuuteen prosenttiin. Viime perjantaina julkaistu EU-komission ennuste odottaa maan pysyvän taantumassa vielä ensi vuodenkin, sillä budjettivaje ei pienene.

 ”Maani tilanne on todella huono”, sanoo Lontoossa asuva espanjalainen Amparo Aracil Pujalte. Hänen kiinteistöalalla työskentelevä äitinsä menetti työnsä heti kriisin iskettyä vuonna 2008. Myös täti ja tämän mies ovat työttöminä, ja isoäiti yrittää elättää heitä 500 euron eläkkeellään.

”Voit kuvitella, millaista se on. Minulla on kahdeksan serkkua, 19–27-vuotiaita, joista yhdellä on työpaikka. Hän on arkkitehti, ja arvaa paljonko hän tienaa? 600 euroa kuukaudessa.” Kasvilääketiedettä opiskeleva Amparo ei tiedä, meneekö valmistuttuaan takaisin Espanjaan, sillä menoja leikataan etenkin terveydenhuollon saralla.

Viime keväänä, kun mielenosoitukset alkoivat, Amparo sanoo toivoneensa, että olisi ollut Espanjassa: ”Itkin, kun katsoin uutisia. Ystäväni olivat siellä, ja se oli upeaa. Niin monenlaiset ihmiset tulivat kaduille.” Nyt hän kuitenkin uskoo liikkeeseen yhä vähemmän. ”Kunnioitan ihmisiä, jotka osoittavat mieltä. Se on tärkeintä, mutta niin kauan kuin kukaan ei tuo esiin vaihtoehtoa, muutos ei leviä tarpeeksi laajalle.”

Se, että sadattuhannet ihmiset ympäri maailmaa osoittavat mieltään muutoksen puolesta, on alku. Vuoden ikäisen indignados/Occupy-liikkeen seuraava tehtävä on tavoittaa yhä enemmän ihmisiä.

Älä osta seksiä -bonus

voima@voima.fi (Salla Kärkkäinen) — Fri, 11 May 2012 13:26:00 +0300

Koreassa vallitsee vahva sukupuolietiketti, joka pitää seksin ja seksuaalisuuden tabuna. Pahennusta saa herätettyä tehokkaasti osoittamalla hellyyttä julkisella paikalla: olen kuullut korealaisten komentavan nuorta paria lopettamaan suutelemisen puistossa. Sosiaalinen kontrolli tuntuu olevan kaikkien yhteinen asia. Edelleen modernisaatiotaan läpikäyvässä maassa käydään aika ajoin keskustelua sukupuolimoraalin heikentymisestä.

Samaan aikaan Korea on maailmanlaajuisen seksinkaupan viejä, tuoja ja kohdemaa. Hallituksen vuonna 2003 julkaiseman tutkimuksen mukaan Korean seksiteollisuus työllisti 260 000 naista. Joka 25. 20–34-vuotias korealaisnainen työskentelee seksiteollisuudessa. Hallituksen arviot seksipalveluja myyvien määrästä jäävät kauas yksityisten instituutioiden arvioista, jotka vaihtelevat 514 000:sta 1,2 miljoonaan. Lukuun sisältyvät myös muualta Aasiasta Koreaan tuotavat ihmiskaupan uhrit. Tämän lisäksi seksipalveluita tarjoavia korealaisnaisia elää arvion mukaan USA:ssa yli 5000 ja Australiassa yli 1000.

Korean rikosinstituutin vuonna 2003 tekemän tutkimuksen mukaan joka viides korealaismies ostaa seksiä 4 kertaa kuukaudessa. Seksipalvelujen kysyntää lisäävät myös ympäri Etelä-Koreaa asemoidut amerikkalaisjoukot. Korean hallituksen arvio seksibisneksen tuottavuudesta, 22 miljardia dollaria vuonna 2003, on tuskin yläkanttiin. Seksiteollisuus oli vuonna 2002 tuottavampi kuin Korean maa- ja metsätaloussektorit yhteensä.

Luvut ovat hämmentäviä, kun otetaan huomioon, että prostituutio on ollut laitonta Etelä-Koreassa vuodesta 1948 saakka. Vuonna 2004 Korean hallitus kiristi prostituution vastaista lakia, minkä seurauksena seksikaupasta tuli lähinnä näkymättömämpää. Seksipalvelujen tarjoaminen siirtyi mm. salonkeihin, hierontayrityksiin ja karaokehuoneisiin, sekä internettiin.

Prostituutiolain tiukempi valvonta ei selvästi hyödyttänyt ainakaan prostituoituja, joiden työolosuhteita piilotteleminen heikensi. Itse laki on merkityksetön, kun viranomaiset jatkavat sormien läpi katsomista ja hallituksen virkamiehet jatkavat seksin ostamista. Niin kauan kuin yhteiskunnalliset asenteet ja patriarkaaliset yhteiskuntarakenteet estävät naisia tulemasta tasa-arvoiseksi työvoimaksi, prostituutio näyttäytyy myös houkuttelevalta vaihtoehdolta rahaa tarvitseville naisille. Prostituutioon yleensä hakeudutaan tai joudutaan taloudellisten olosuhteiden pakosta. Jopa koulutettujen korealaisnaisten mahdollisuus työllistyä on epätodennäköinen.

Korean hallituksen vuonna 2006 aloittama kampanja seksin ostamisen kitkemiseksi osoitti, että hallitus on kaukana ongelman ytimestä. Perhe- ja tasa-arvoministeriön kampanja lupasi maksaa yritysporukoille bonusrahaa, jos yritysjuhlissa pidättäydytään seksipalveluiden ostamisesta. Kampanja loppui lyhyeen ymmärrettävistä syistä.

Etelä-Korean hallitus jäänee ainoaksi hallitukseksi, joka on kohdellut jokaista mieskansalaistaan potentiaalisena seksin ostajana ja palkinnut kansalaisia siitä, etteivät he riko jo olemassa olevaa lakia. Hallitus oli siinä oikeassa, että prostituutio on vahva osa yrityskulttuuria. Samsungille ja ylikansalliselle saksalaisyhtiölle työskentelevät korealaiset miespuoliset kaverini ovat kertoneet, että on normaalia bisneskäytäntöä viedä asiakkaat karaokehuoneeseen. Siellä viihdyttäjä laulaa asiakkaiden kanssa ja tarjoaa seksipalveluja.

Suhtautuminen prostituutioon jakaa sukupolvia. Samsungilla työskentelevä kaverini kertoo käännyttävänsä bisneskumppaneiden hotellihuoneeseen lähettämät prostituoidut pois, mutta kokee ettei voi kieltäytyä bisneskumppaneille suoraan, koska ei halua loukata asiakkaitaan.

Vanhemman sukupolven näkemyksen tarjoaa keski-ikäinen korealaislääkäri. Toista kertaa naimisissa oleva lääkäri kertoi baarikeskustelussa ystävilleni ostavansa seksipalveluja säännöllisesti. Hän ei ymmärtänyt, miksi nuoret saksalaisherrat eivät olleet ikinä maksaneet seksistä tai aikoneetkaan maksaa.

Toivottavasti nuorilla korealaisilla on myös enemmän poliittista tahtoa muuttaa asioita.

Maailman viimeinen ihminen on yksinäinen

voima@voima.fi (Oona Juutinen) — Fri, 11 May 2012 12:34:00 +0300

Tiedotan heti alkuun väärien mielikuvien välttämiseksi: Richard Mathesonin I Am Legend -klassikkoteoksella ei ole käytännössä mitään tekemistä samannimisen, Will Smithin tähdittämän leffan kanssa.

Molemmissa teoksissa päähenkilö, Richard Neville, on vuosia yksin viettänyt mies, mahdollisesti viimeinen ihminen maan päällä. Mutta siihen yhtäläisyydet sitten suunnilleen loppuvatkin.

Mathesonin kirjan Neville on tavallinen mies, jolta on yhtäkkiä viety kaikki. Kuolleet ovat nousseet haudoistaan ja elävätkin muuttuneet hirviöiksi. Neville itse on yhteiskunnan ja kenties koko maailman romauttaneelle sairaudelle immuuni, syystä jota voi vain arvailla. Yksinäiset päivänsä hän viettää laudoittamalla taloaan umpeen sekä tappamalla lähialueelta löytämiään vampyyreita niiden nukkuessa.

Öisin Neville linnoittautuu taloonsa, jota vampyyrit saapuvat piirittämään. Pihalla ne pilkkaavat häntä: naiset nostelevat helmojaan ja naapurin Cortman huutaa jatkuvasti houkutellakseen hänet ulos. Neville vastaa hukuttamalla surunsa viskiin, jota juo kunnes ei kuule enää mitään.

Toisin kuin elokuvassa, kirjan Nevillellä ei ole lainkaan tieteellistä taustaa. Siitä huolimatta hän ostaa mikroskoopin ja kirjoja, aloittaa testit ja kokeet ja alkaa ottaa asioista selvää. Selviytymisen avain on ympäröivän maailman ymmärtämisessä. Ja Neville alkaa ymmärtää: hän tajuaa vampirismin johtuvan viruksesta.

Mathesonin viesti on voimauttava: kuka tahansa voi oppia uutta, kuka tahansa voi ymmärtää.

Nevillen tiedekokeilut ja se, miten hän vähä vähältä purkaa vampyyrien myyttiä osiin, ovatkin kenties mielenkiintoisinta kirjassa. Lisäksi Matheson käsittelee nerokkaalla tavalla monia vampyyreihin liittyviä kliseitä, kuten valkosipulin ja ristien kauhua.

Neville on ymmällään: mikä ne aiheuttaa, jos vampirismi kerran johtuu viruksesta? Kun syyt lopulta selviävät, ilahduttavat Mathesonin ratkaisut omaperäisyydellään.

I Am Legend -elokuvassa ärsyttää eniten sen uskonnollisuus. Will Smithin Nevillestä kuoriutuu tarinan kuluessa jonkinlainen kristushahmo, ja jumalan suunnitelmasta sekä sen antamasta toivosta kohkataan mahdottomasti. Tämä on todella radikaali poikkeama kirjasta. Mathesonin Neville ei ole millään lailla uskonnollinen – miehen helvetillisessä maailmassa ei ole moiselle tilaa. Ja toivoakaan mies ei elättele, sillä sitä ei tietyssä vaiheessa enää yksinkertaisesti ole.

Lopulta I Am Legend ei ole kirja vampyyreista, vaan ihmisen yksinäisyydestä.

Toiminnan ystäville hitaasti ja jotenkin painavasti etenevä tarina ei varmasti sovi. Räiskinnän sijaan Matheson kirjoittaa lähes lamauttavasti toivottomuuden ja oman kohtalon hyväksymisestä sekä siitä, miten elää voi myös tavan vuoksi, ilman intohimoa tai sen suurempaa syytä.

Myös kirjan lopussa avautuva, teoksen nimen selittävä toiseuden teema antaa ajateltavaa. Me kauhistumme kaikkea vierasta, sellaista mitä emme ymmärrä. Vampyyrien kaltaiset olennot ovat meille mysteeri, myytti, legenda. Mutta miltä sama tilanne näyttää toisen osapuolen perspektiivistä? Matheson viesti on nykymaailmassakin tarpeellinen: hirviön määritelmä riippuu aina katsojasta.

I Am Legendia on tituleerattu ensimmäiseksi moderniksi vampyyrikirjaksi, ja titteli lienee ansaittu. Kirjan ilmestyessä 1950-luvulla hirviöiden lähestyminen tieteellisestä kulmasta ei todellakaan ollut vielä muodissa. Voinkin hyvin kuvitella teoksen olleen tuohon aikaan aika tajunnanräjäyttävää kamaa.

Ei siis ole ihme, että teos sai huhtikuussa The Horror Writers Associationin myöntämän Vuosisadan vampyyriromaani -palkinnon. Toivottavasti palkinto tuo Mathesonin tarinan yhä useampien ihmisten tietoisuuteen – ei tyhjänä Hollywood-pläjäyksenä, vaan maineensa ansaitsevana scifiklassikkona.

Richard Matheson: I Am Legend. Gold Medal 1954. 160s.

Pintapuolista jääiloa

voima@voima.fi (Maria Haanpää) — Thu, 10 May 2012 16:14:00 +0300

Arktisen merijään keskimääräinen ala oli viime kuussa lähellä mittaushistorian huhtikuista keskiarvoa. Jäisen meren ala oli nyt keskimäärin 14,73 miljoonaa neliökilometriä. Se on vain 270 tuhatta neliökilometriä vähemmän kuin vuosien 1979-2000 huhtikuiden keskiarvo.

Jään suhteellinen paljous jäänee lyhytaikaiseksi. Keskiarvon tuntumassa pysyttiin nyt, kun jääala pieneni ensin hitaasti huhtikuun ensimmäisen kolmen viikon ajan ja nopeasti vasta viimeisellä viikolla. Suuri osa tämänhetkisestä merijäästä on nuorta ja ohutta. Kesäkauden kuluessa tullaan epäilemättä näkemään sen nopeaa sulamista.

Beringinmerellä oli huhtikuuussa 2012 edelleen selvästi keskiarvoa enemmän jäätä, kuten jo tammikuusta lähtien. Alaska Dispatch kertoo, että sikäläiset Pribilofsaaret ovat olleet jään ympäröiminä tänä talvena ennätykselliset 103 päivää. Edellinen ennätys oli 100 päivää. Beringinmeren tämäntalvinen jäärunsaus on seurausta alueella vallinneista alhaisista lämpötiloista ja pohjoistuulista.

Pidemmällä aikavälillä tapahtuneessa arktisen merijään vähenemisessä ei ole kyse pelkästä luonnollisesta vaihtelusta, toteaa taas yksi uusi tutkimus. Tällä kertaa tutkijat analysoivat vuodesta 1953 alkaen kerättyjä merijäähavaintoja. Heidän mukaansa jo pelkkä havaintoaineisto riittää osoittamaan, että jääkatoa aiheuttaa jokin ulkoinen syy. Luonnollisen vaihtelun ja ulkopuolelta tulevan lineaarisen trendin yhdistelmä selittää jääolojen muutoksen hyvin.

Entä mikä tuo ulkopuolelta tuleva lineaarinen trendi voisikaan olla? Tutkijoiden mukaan vain ilmakehän noussut hiilidioksidipitoisuus on tässä yhteydessä fysikaalisesti uskottava selitys. Arktisen merijään vähenemisen ei havaittu korreloivan auringon aktiivisuuden, tuuliolosuhteiden, tulivuorenpurkausten, valtameren lämpövirtausten eikä kosmisen säteilyn kanssa.

Merijäätutkimus julkaistiin Geophysical Research Letters -lehdessä. Siitä uutisoivat SciencePoles ja Climate Progress.

Matalapaineen pyörre Pohjoisen jäämeren yllä, Kuningatar Elisabetin saarten pohjoispuolella. (Kuva © NASA/Jeff Schmaltz)

Pohjoisen jäämeren vähenevä jäisyys voi harventaa myrskyjen määrää Norjan rannikolla ja Norjanmerellä, tiedottaa Norjan tiedeneuvosto sikäläisen säätutkimuksen tuloksista.

Pohjois-Norjan läheisillä merialueilla muodostuu joka talvi noin kaksitoista polaarista matalapainetta. Polaarimatala syntyy, kun hyvin kylmä ja kuiva ilma kulkee jään päältä huomattavasti lämpimämmän meren ylle. Lämpötilaero ilman ja meren välillä voi olla jopa 20 celsiusastetta. Polaarimatalaan liittyy kovan tuulen lisäksi usein myös runsas lumisade.

Tutkijat arvelevat, että polaarimatalien esiintymisalue siirtyy merijään mukana pohjoisemmaksi. Talvimyrskyt osuvat silloin vähemmän usein Manner-Norjaan, mutta voivat samalla siirtyä rasittamaan Huippuvuorten asukkaita.

Polaaristen matalapaineiden ennustaminen on vaikeaa ja ne ovat aiheuttaneet myrskyvahinkoja muun muassa huonosti varautuneille merenkulkijoille.

Jäätikkövuonomaisemaa eteläisessä Grönlannissa. (Kuva © NASA/IceBridge Science Team)

Grönlannin jäätiköiden virtausnopeudesta julkaistiin viime perjantaina uusi, suhteellisen kattava tutkimus. Siinä tarkasteltiin noin kahtasataa eli melkein kaikkia Grönlannin tärkeimpiä jäävirtoja. Jäävirtojen nopeudessa ja virtausnopeuden muutoksissa havaittiin vuosina 2000-2011 monenlaista vaihtelua.

Kokonaan maalla sijaitsevat jäävirrat etenivät yleensä hitaasti, korkeintaan satakunta metriä vuodessa. Vuonojen shelfijäätiköihin päättyvät jäävirrat liikkuivat keskimäärin joitakin satoja metrejä tai jopa puolisentoista kilometriä vuodessa, mutta niiden virtausnopeus ei kasvanut mainittavasti.

Suoraan mereen päättyvät jäätiköt virtasivat yleisesti ottaen nopeimmin, jopa yli kymmenen kilometriä vuodessa. Ne ovat Grönlannin nykyisen jääkadon kannalta merkittäviä. Niidenkin virtausnopeudessa havaittiin vaihtelua - jotkut niistä jopa hidastuivat 2000-luvulla. Luoteis-Grönlannissa tämäntyyppisten jäätiköiden virtausnopeus kasvoi silti keskimäärin 28 prosenttia ja Kaakkois-Grönlannissa 32 prosenttia.

Grönlannin jäävirtojen nopeutuminen ja siitä seuraava merenpinnan nousu ei näytä yltävän kaikkein pahimpien lähitulevaisuuden skenaarioiden tasolle, ainakaan tässä esitellyn tutkimuksen perusteella. Grönlannin jääkato aiheuttaa kyllä merenpinnan nousua, mutta vuoteen 2100 mennessä ehkä sittenkin vain noin kymmenisen senttimetriä eikä esimerkiksi puolisen metriä.

Toisaalta tutkijat eivät havainneet selviä merkkejä siitäkään, että jäätiköiden virtausnopeuden yleinen kiihtyminen olisi loppumassa ennen vuotta 2100. Ikävät yllätykset ovat vielä mahdollisia Grönlannissa, ja äskenmainittu merenpinnan kymmenen lisäsenttiä voi silloin ylittyä.

Tutkimus Grönlannin jäätiköistä julkaistiin Science-lehdessä. Siitä kirjoittivat muun muassa ScienceNOW, BBC, The Guardian, ABC, SciencePoles ja Knight Science Journalism Tracker.

Kotirauhan häiritsijät

voima@voima.fi (Nina Sarell) — Wed, 09 May 2012 17:23:00 +0300

Mummo aina kertoi matkalaisista, jotka tulivat kortteeriin. Systeemi toimi kuin Couchsurfing ilman internetiä ja puhelinta: ventovieraat ilmestyivät illan hämärtyessä ovelle kysymään, saisivatko tulla yöksi. Mummolassa oli tupa ja yksi huone, lapsia oli seitsemän ja aikuisia kaksi, eli kulkijat mahtuivat sekaan ihan heittämällä. Lämmitettiin sauna, tehtiin tilaa pöydän ympärille ja tarjottiin leipää, suolasärkiä ja perunoita.

Suomalaisia vieraanvaraisempia olivat vain rajanaapurit, jotka ostivat vieraille ruokaa velaksi, suutelivat ja juottivat vodkalla pöydän alle ennen kuin oli päästy edes pääruokaan saakka. Tästä oltiin vähän kateellisia.

Ja eihän siinä mennyt kuin hujaus kun sotakorvaukset oli maksettu, pullamössösukupolvi saatu työn syrjään ja kylään hankittu ensimmäinen mikroaaltouuni. Pikku hiljaa suomalaiseen vieraanvaraisuuteen alkoi tulla hieman tummempia sävyjä.

Meidän äiti tosin majoitti vielä 80-luvulla vanhaan kotitaloon kuusi saksalaista patikoijaa, jotka löydettiin harhailemasta kylätieltä huonolla suomella kirjoitetun lapun kanssa. Naapuri toi hädissään ne traktorin peräkärryllä pihaan. Tässä lapussa lukee, että ne haluaa nukkua ladossa, äiti järkyttyi. Eihän siellä ole edes heiniä tähän aikaan! Ja niin saksalaiset jäivät meille ja keitettiin iltakahvia.

Meitä uuden sukupolven edustajia jo vähän kismitti, kun ne söivät kaikki äidin leipomat munkit.

Pienen metamorfoosin kautta saavuttiin pisteeseen, jossa monista ihmisistä ei enää ole erityisen mukavaa ottaa vieraita vastaan. Mitä ne nyt tänne änkeää? Eihän me olla edes mitään hyviä ystäviä! Sitten on sitä lakanapyykkiä ja tietääkö ne mitä leipä ja leikkeleet nykyisin maksaa, ja entäs jos ne valvoo pitkään ja aamulla pitää nousta töihin. Vain sosiaalinen ääliö änkeää kutsumatta kylään silloin, kun ihmisellä on kerrankin Omaa Aikaa ja sitä haluaa olla ihan rauhassa.

Istuin kerran omissa ajatuksissani Margarita-majatalon terassilla, kun vastapäiseen tuoliin rojahti lopen uupunut riippukeinujen myyjä.

"Osta riippukeinu", nainen ehdotti.

"Ei mulla ole mihin ripustaa."

"Kauhea jano. Tarjoaisitkos coca-colan?"

Vinkkasin tarjoilijan paikalle. Kun pullo ja lasi kalahtivat pöytään, ympärilleni lehahti kolme riippumattoihin kääriytynyttä ihmistä lisää. Pippurisilmäinen, viekkaan näköinen mummo ja kaksi keskenkasvuista poikaa. No voi saakeli, ehdin sadatella mielessäni. Mutta joku niistä pyysikin tarjoilijalta kolme muovimukia.

Sitten minä katselin puolen litran vetoisen juomasoikkoni takaa, miten ne neljä ihmistä jakoivat limsapullon tasan. Kullekin jäi vajaa desi, ja ne vaikuttivat hyvin tyytyväisiltä - myös se pöytääni istunut, joka sanoi nimekseen Azulema ja joka olisi voinut juoda koko pullon itse.

Rupateltiin niitä näitä. Naureskeltiin sille, että Suomessa pestään astiat lämpimällä vedellä.

Kyseessä oli riippumattoperhe: ne asuivat kahdeksan tunnin bussimatkan päässä maaseudulla ja tulivat toisinaan kaupunkiin myymään. Mummo, jonka nimi oli doña Leonarda, mittaili minua päästä varpaisiin sen näköisenä, että oli tottunut pärjäämään, ja varmisti useaan kertaan, että en taatusti tarvinnut riippumattoa.

Azulema kysyi, sattuisiko minulla ehkä olemaan kotona ylimääräisiä sandaaleja. Aamulla oli kuulemma pitänyt lähteä töihin lainakengillä. Olin jo tottunut kaikkialla väijyviin onnenonkijoihin, jotka verottivat mitä kekseliäimmillä tavoilla kalpeanaamojen lompakoita. Nämäkin heittäytyivät jo vaateliaiksi, mitä lie huijareita.

Tökkäsin Azuleman kouraan sadan cordoban setelin ja kehotin häntä ostamaan itselleen sandaalit. Samalla oletin, että näin ei kävisi, vaan rahat menisivät saman tien katuruokaan ja humputuksiin.

Viikkoja myöhemmin törmäsin jälleen Azulemaan. Hänellä oli jalassaan punaiset muovisandaalit.

"Nämä minä ostin", hän hymyili. "Vahvaa tekoa, kestävät kävellä. Kiitos."

Ja sitten ne toivat minulle tuliaisia maalta. Muhkean kurpitsan. Ja aidosta lehmänmaidosta tehtyä suolan, avotulen ja kodin makuista cuajada-juustoa.

Azulema oli tehnyt sen. Minulle.

Meille syntyi jonkinlainen vaihdantatalous: keräsin kaapistani vanhat vaatteet ja kengät naisille kotiin vietäviksi. Hankin jostain halvan kännykän. Tein eväsleivät lounaaksi.

Ja Azulema ja Leonarda toivat sitä, mitä heillä oli antaa: munia, maitoa, vihanneksia ja eräänä onnellisena päivänä Shakira-kanan, narulla ja kangasriekaleilla sieväksi nyytiksi köytettynä.

Mutta sitten tuli puhetta yöpymisestä. Jos minulla oli iso talo, niin voisiko siellä olla joskus yötä?

Yhtäkkiä huomasin suhtautuvani koko hommaan suurella vastenmielisyydellä. Ajatus oman tilan jakamisesta tuntui... ärsyttävältä. Voisinko sitä paitsi edes luottaa epämääräiseen maajussipataljoonaan, johon olin törmännyt sattumalta kadulla?

Suostuin vain siksi, että minun on vaikeaa sanoa ei.

Ystävät ja riippumatot.

Minusta tuntuu joskus, että suhteemme omiin lajitovereihimme ja alati neliöpinta-alaansa kasvattavaan reviiriimme on mennyt aivan seinähulluksi. Kavereita ei voi nähdä muualla kuin baarissa. Kyläreissu pitää sopia kaksi viikkoa etukäteen.

Olemme akvaariokaloja, ja maljamme sisäpuolella on Yksityisyys, pyhä tila. Sen ansiosta kuolemanväsyneeseen tajuntaamme virtaa työstressin, eksistentiaalisen kriisin ja sosiaalisen median lyhykäisillä mainostauoilla muotihuumetta nimeltä Oma Aika ja kerrostaloasunnoista löytyy muumioituneita vainajia.

Olen biologialtani edelleen laumaeläin. Jotenkin pelottaa, että en enää osaa sitä, mitä mummo osasi. Mutta kun sille ei voi mitään. Huokailen itsekseni, että taasko ne tulee.

Mutta perkele, minä opettelen vaikka väkisin. Ja vähitellen, pala kerrallaan, minuun on alkanut murentua kohta, joka tuntee iloa, pehmenee. Ne tulevat milloin milläkin kokoonpanolla, nukkuvat kuin tukit ja ihailevat herätessään laattalattian mukavuutta. Tunnen hellyyttä kuunnellessani, miten Azulema lukee aamiaispöydässä vaivalloisesti ja kirjaimia tankaten sanomalehden otsikoita lukutaidottomalle äidilleen.

Saatan ne pitkälle kotimatkalle. Mutisen bussin takavaloille jonkun toiveen. Se on siunaus, ja se vuotaa jäästä, sisältä. Meidän mummosta.

Ne tulivat taas eilen. Kahdeksalta illalla hain ne kadulta kotiini nukkumaan. Väsynyt Leonarda tarttui käsipuoleeni.

"Mulla on sulle siellä kukko kasvamassa", se kuiskasi. "Siitä tulee iloinen siitä sinun kanasta, kun se saa kaveriksi kukon."

"Johan me puhuttiin siitä kukosta. Ne pitää ihan kauheaa meteliä!"

"Niinhän ne laulaa, kukot laulaa. Se on niiden homma. Katsopas, kun se laulaa siksi, että siitä tiedät että nyt on aamu ja ylösnousun aika", Leonarda hymyili kärsivällisesti ja taputti käsivarttani.

Se oli itse herännyt koko elämänsä ajan kukonlauluun, neljän ja puoli viiden välillä. Piti minua varmaan hieman yksinkertaisena.

Meille tulee kukko. Ja minulla on kaksi rakasta ystävää. Ne kaatavat rakkautta päähän ämpärillä, vaikka kuinka yrittäisi seisoa keskisormi pystyssä.

Shakira keskittyy lentoharjoituksiinsa.

Pääntaputtelu-sukupolvi

voima@voima.fi (Teemu Muhonen) — Tue, 08 May 2012 13:00:00 +0300

“Musta kirja oli ihan hyvä ja pää hahmo oli miälenkiintoinen. Juoni eteni kroonisessa järjestyksessä ja loppu etenkin oli jännittävä. Hyvä kirja kyllä.” Tuolta näyttää Pekan, 15 vee, kirja-arvostelu, jonka hän on raapustanut René Goscinnyn ajattomasta klassikosta Nikke ja nenä.

“8+. Hyvä Pekka! Mielenkiintoisia ajatuksia! Kiinnitä vielä hiukan enemmän huomiota oikeinkirjoitukseen :)”, Pekan opettaja kirjoittaa söpöllä pinkinvärisellä musteella palautteeseen.

Kotona äiti taputtaa päähän. “Noin juuri, Pekka! Susta voi tulla ihan mitä vain, jos tarpeeksi yrität.” Myöhemmin äiti kertoo ystävälleen, että kyllä siitä meidän Pekasta älykkyyttä ja lahjoja löytyy vaikka millä mitalla, että nyt ovat vain vähän piileviä olleet toistaiseksi. Mutta kovasti se myi kirpputorilla lätkäkorttejaan naapurin lapsille, että taitaa pojassa olla ainesta kaupalliselle alalle.

Pekka pelaa lätkää paikallisen juniorijoukkueen neloskentässä. Teki kerran takamuksellaan voittomaalin Pudasjoen Puhteen kolmosjoukkuetta vastaan. Ottelun jälkeen valmentaja heitti yläfemmat. “Right on, Pegi! Jos vaan treenaat tarpeeksi kovaa, niin kyllä susta vielä pelimies tulee!”

***

Muutama vuosi myöhemmin Pekka levyttää maanantaiaamupäivällä huoneessaan ja pelaa pleikkarilla NHL:ää. Siinä Pekka on kehittynyt kovaksi tekijäksi. Missään muussa ei.

Pekan sankariteko Pudasjoen Puhdetta vastaan jäi nopeasti unholaan, ja hänet siirrettiin neloskentän puurtajan tehtävästä hammassuojusten puhdistajaksi. Pekka lopetti jääkiekon, ja pitkäaikainen unelma ammattilaisurasta tuhoutui. He was so close.

Pekan suuret älylliset lahjat pysyivät piilevinä aina yläasteen loppuun, eikä hänen keskiarvonsa riittänyt lukioon. Kiistattomat näytöt paikallisilla lätkäkorttimarkkinoilla eivät myöskään riittäneet kaupallisen alan ammattikouluun.

Pekka on toki hakenut töitä ahkerasti kuin pieni muurahainen. Eräänäkin päivänä hän kysyi isältään: “Faija, oisko jotain?” Ei ollut.

Pekka on siis syrjäytynyt. Hätä ei kuitenkaan ole tämännäköinen, sillä Pekalla on suunnitelmia. Hän haaveilee urasta Playstation-ammattilaisena. Hänen äitinsä kantaa huoneeseen joka päivä ruokaa sekä kokista ja taputtaa Pekkaa päähän. “Kyllä sinusta tulee vielä videopeliammattilainen tai pankkiiri, kunhan vain tarpeeksi yrität.”

Ystävälleen äiti rupattelee puhelimessa, että se meidän Pekka on vähän sellaista hitaasti kukkaan puhkeavaa sorttia, mutta kyllä siitä vielä kaunis tulppaani tulee. Turha se on tuollaista lahjakkuutta missään varastotyössä hukata.

***

Pekka on yksi monista pääntaputtelu-sukupolvemme traagisista hahmoista. Yksi meistä, joille on lapsesta asti selitetty, että meistä voi tulla ihan mitä vain me ikinä haluamme. Elämä menee silleen kivasti, että tykkäät jostain, teet vähän läksyjä ja se on siinä. Olemme sitten koulussa tai jääkiekko-ottelussa, tärkeintä on aina, että yrittää. Jos yrittää, unelmista tulee totta. Satuahan tämä elämä on.

Mistä Pekka voisi tietää, että hänen kirja-arvostelunsa Nikestä ja nenästä on täyttä scheissea? Ei sitä kukaan ole hänelle kertonut. Tai mistä hän voisi tietää, että tästä maasta löytyy kymmeniä tuhansia häntä lahjakkaampia nuoria, jotka tulevat viemään hänen paikkansa kaupallisella alalla?

Ei kukaan vanhempi halua uskoa, että juuri hänen oma kullannuppunsa ei olekaan maailman kaunein ja fiksuin monilahjakkuus. Vielä vaikeampaa se on sanoa ääneen. “Kuules Pekka. Kaikki ne puheet siitä, että susta voi tulla mitä vain... Mä vähän niinku kusetin. Oikeasti susta tulee rividuunari. Mutta siinä ei ole mitään vikaa.”

Niin se kuitenkin on. Kaikki eivät pääse tekemään työkseen sitä, mitä haluavat. Tässä maassa on liian monta “syrjäytynyttä” nuorta, joille on liian kova paikka, että elämä ei ollutkaan satua. Heistä ei tullutkaan rokkistaroja, lätkäammattilaisia tai duudsoneita. Mihinkään varastolle nämä väärinymmärretyt nerot eivät alennu menemään. Miksipä menisivätkään, sillä vanhemmat tai yhteiskunta kustantavat joka tapauksessa pakastepizzat, kokikset ja uusimman Half Lifen.

Muutama viikko sitten Ylen iltauutisissa käsiteltiin nuorten syrjäytymistä. Haastateltavana oli joku paikallinen pekka, joka oli yläasteen jälkeen jäänyt ilman opiskelupaikkaa. Hän paukutti kotonaan kannuja ja kertoi toimittajalle suuren rokkikukon elkein, että hänestä tulee muusikko. Toimittaja siinä säesti tekopirteällä äänellään. Hyvä ettei taputellut pojan päätä.

Aina saa haaveilla, sanotaan. Joskus vain pitäisi tehdä jotain muutakin.

Nimim. Tämänkin kolumnin kirjoitin vain, koska en edelleenkäään pääse laulamaan poikabändissä. Äiti, sä lupasit...

Paremman elämän puolesta

voima@voima.fi (Antti Rautiainen) — Tue, 08 May 2012 11:49:00 +0300

Sunnuntaina Moskovassa protestoitiin Putinin virkaanastujaisia. Monet varmasti odottivat talven vaalivilpin vastaisen liikkeen lässähtävän viimeistään nyt, mutta Kalužkajan aukiolle ilmaantui jälleen kymmeniätuhansia ihmisiä. Poliisi kuitenkin valitsi tiukemman linjan kuin talven mielenosoituksissa - ilmeisesti vallanpitäjät ovat jo vakuuttuneita siitä, ettei status quo tule enää seuraavan kuuden vuoden aikana heilumaan.

Osanottajat olivat ilmoittaneet mielenosoitukselle 5000 osanottajaa. Määrä kuitenkin ylittyi moninkertaisesti, ja poliisit päättivät rangaista tästä estämällä valtaosan pääsyn marssin päätöspaikalle, Bolotnajan aukiolle. Kaikki mielenosoittajat kuitenkin halusivat aukiolle, mikä johti väkivaltaiseen kahnaukseen ja vakaviin loukkaantumisiin.

Ainoa toistaiseksi todistettu kuolemantapaus on kuitenkin mielenosoitusta kuvanneen valokuvaajan tapaturmainen putoaminen parvekkeelta.

Minusta päävastuu väkivallasta on poliisilla. Moskovan poliisin käytäntö vaatia ilmoitetun osallistujamäärän kirjaimellista noudattamista on täysin todellisuudesta vieraantunut, koska usein ei ole mitenkään mahdollista ennakoida edes suuruusluokkaa.

Toisaalta on erikoista, että järjestäjät olivat ilmoittaneet näin vähän osanottajia - Bolotnajan aukiolle mahtuisi hyvin yli kymmenen kertaa enemmän ihmisiä. Ilmeisesti he eivät itsekään oikein uskoneet uhoonsa "miljoonien marssista".

Venäjällä vietettyjen vuosien aikana kuitenkin luulot siitä, että voisin henkilökohtaisesti vaikuttaa vaalivilpin kaltaisiin globaaleihin asioihin ovat jossain määrin karisseet. Hyvä, jos pystyn auttamaan edes kavereitani, jotka joutuvat ongelmiin viranomaisten kanssa yhä useammin ja useammin. Siksi aion tänään kirjoittaa pienemmistä ongelmista, jotka ovat minulle kuitenkin henkilökohtaisesti tärkeitä. Aion kirjoittaa ystävästäni Aleksei Sutugasta, ja siitä, mitä hänelle kävi.

Aleksei on kotoisin Irkutskista, jossa hän oli piikki paikallisten natsien lihassa 2000-luvun alkuvuosista lähtien. Jälkimmäiset koristelivat kaupungin Aleksein vastaisilla tägeillä. Tässä Aleksei poseeraa "Sutuga on hinttari" -tekstin vieressä, johon on lisätty hänen tuolloinen kotinumeronsa.

Väkivalta on moraalikysymys lähinnä sellaisille ihmisille, jotka eivät joudu väkivallan kanssa koskaan henkilökohtaisesti tekemisiin. Jos väkivalta on ympäröivän todellisuuden realiteetti, se ei ole moraalikysymys vaan käytännön kysymys. Ystäväni Aleksei on tämän käytännön asiantuntijoita, ja Moskovassa nämä asiantuntijat ovat tarpeen. Mutta toisinaan heitä ei ole tarpeeksi.

Kesällä 2007 Aleksei palasi kotiseudulleen Siperiaan, jossa järjestettiin protestileiri Angarskiin suunniteltua kansainvälistä uraanin rikastamiskeskusta vastaan. Uraania on rikastettu Angarskissa jo neuvostoajoilta asti, mutta toimintaa oli tarkoitus laajentaa (sittemmin kariutuneiden) kansainvälisten sopimusten vuoksi, joiden tarkoitus oli saada Iran rikastamaan uraaninsa kontrolloidusti ulkomailla. Ilmeisesti aluepolitiikan vuoksi oltiin päätymässä älyttömään ratkaisuun rahdata uraania Siperiaan ja takaisin koko Venäjän halki.

Aleksei oli leirillä myös huolehtimassa turvallisuudesta. Leirin osanottajien korviin oli kantautunut huhuja natsien mahdollisesti suunnittelemasta hyökkäyksestä, mutta kolmen aikaan aamuyöstä suurin osa kahdestakymmenestä leirin osanottajista kuvitteli vaaran olevan ohi, ja vartioon jäi vain kolme osanottajaa, heidän joukossaan Ilja Borodajenko Nahodkasta Tyynen meren rannalta.

Veitsin ja rautatangoin aseistautuneet natsit tulivat viideltä. Aamukahdeksalta Ilja oli kuollut shokkiin ja sisäisiin verenvuotoihin.

Butyrkan vankilaan Aleksei päätyi huolehdittuaan viime joulukuussa Moskovassa erään konsertin yleisön turvallisuudesta. Vozduh-nimisessä klubissa työskennelleet ovimiehet olivat nimittäin äärioikeistolaisia, mikä selvisi konsertin jo alettua. Turvamiehet ajautuivat konfliktiin vieraiden kanssa, ja klubin johdon edustajat päättivät keskeyttää konsertin.

Aleksei ystävineen auttoi konsertin järjestäjiä viemään äänentoistoa pois, kun turvamiehet yrittivät ottaa hänet panttivangiksi ja kiristää rahaa klubin rikkoutunutta omaisuutta vastaan. Roudarit tekivät vastarintaa ja äärioikeistolaiset ovimiehet avasivat tulen kumipäällysteisiä metalliluoteja ampuvilla pistooleilla. Turvamiehet kuitenkin päätyivät alakynteen ja joutuivat itse sairaalaan.

Kostonhimoiset turvamiehet menivät poliisin puheille ja Aleksei ja muut vieraat joutuivat ajojahdin kohteiksi. Poliisia ei kuitenkaan kiinnostanut, kuka konsertin vieraista oli pahoinpidellyt turvamiehiä, vaan poliisit päättivät ottaa kiinni tunnetuimpia antifasisteja.

Jo ennen Aleksein pidätystä oli viime helmikuussa pidätetty toinen Aleksei, Aleksei Olesinov. Hän oli jo neljä vuotta sitten joutunut vuodeksi vankilaan virallisesti yökerhon ovenkahvan rikkomisesta, vaikka paikan edustajat eivät esittäneet mitään korvausvaatimuksia.

Venäjällä ilmaiseen lakitukeen suostuminen on lähes varma passitus vankilaan, siispä Aleksein perhe päätti palkata hyvän, mutta kalliin asianajajan, jolla on kokemusta poliittisista jutuista. Se on kuitenkin kallista - jo heti alkuun on kerättävä 8000 euroa, ja oikeudenkäynnin loppuun mennessä tarvitaan vielä tuhansia euroja lisää.

Riippuu näistä rahoista, voiko Aleksei saada riippumattoman oikeudenkäynnin. Jos emme halua Aleksein perheen joutuvat vararikkoon, rahat pitäisi saada kokoon satunnaisten lahjoitusten avulla. Kansalaisjärjestöt ja säätiöt tuskin tulevat osallistumaan, koska Aleksei ei ole toimittaja eikä liberaalin valtavirtaopposition poliitikko.

Aleksein oikeusapua varten on aloitettu varainkeruukampanja, josta kiinnostuneet voivat ottaa yhteyttä Moskovan Anarkistiseen Mustaan Ristiin. http://wiki.avtonom.org/en/index.php/Donate. Tieto kampanjasta on jo levinnyt kansainvälisesti alakulttuuripiireissä, esimerkiksi Seven Seconds-yhtyeen Kevin lähetti tässä videossa terveisensä Sokratille:

Talkookevät

voima@voima.fi (Kadri Taperson) — Mon, 07 May 2012 17:56:00 +0300

Virossa ja varmaan muuallakin on historian alusta saakka tehty töitä talkoilla, erityisesti sellaisia töitä, joita on vaikea tehdä yksin. Ihmiset tulevat apuun vapaehtoisesti.

Vuonna 2008 Virossa aloitti Teeme Ära -kampanja. Kerran vuodessa se järjestää yhteisen talkoopäivän, joka oli tänä vuonna toukokuun ensimmäisenä lauantaina. Talkoisiin osallistui yli 30 000 ihmistä. Alussa talkoissa lähinnä siivottiin: kerättiin roskia metsistä ja teiden varrelta. Nykyään tehdään paljon muutakin.

Meidän yhdistys ja eläinkoti toimivat vain ystävien ja lahjoittajien tuella, eli on luonnollista osallistua myös talkootöillä. Lauantaina täällä oli 23 ihmistä. Istutettiin pensaita, hakattiin puita, remontointiin vanhan saunan katto ja saatiin vanhasta navetasta rakennusmateriaalia. Uskon, että yksin minulla olisi mennyt niihin töihin yli puoli vuotta.

Pidän tunnelmasta, joka pihalla syntyy sellaisena päivänä. Ainakin puolet talkoisiin osallistuneista ei ollut käynyt täällä koskaan ennen eivätkä he tunteneet toisiaan, mutta he halusivat auttaa eläimiä ja tukea tätä paikkaa.

Viron talkoopäivään voi osallistua rekisteröimällä virallisella Teeme Ärä -kampanjan sivuilla tai Facebookissa. Teemme Ärän uuden projektin kautta talkoilla voi myös muualla maailmassa: Clean up the World 2012 -siivoustalkoisiin pääsee 94 eri maassa maaliskuun ja syyskuun välissä. Toukokuussa siivotaan myös Suomessa.

Tässä kuvia viime lauantain tunnelmista:

Pohjolan veriset vedet

voima@voima.fi (Sonja Hyppänen) — Fri, 04 May 2012 15:00:00 +0300

Kaupallinen valaanpyynti on ollut kiellettyä ympäri maailman vuodesta 1986 lähtien. Euroopan unionin laki kieltää kaiken valaanpyynnin. Silti laiton valaanpyynti jatkuu ympäri maailman. Viimeisten kymmenen kuukauden aikana olen ollut pysäyttämässä valaanpyyntiä niin Färsaarten rannikolla kuin japanilaisten harppuunalaivojen keulan alla Eteläisellä jäämerellä.

Valaita pyytävät maat eivät ole kuitenkaan tässä. Valaanpyynti ei ole poissa silmistämme kaukana Etelämantereella, vaan sitä tapahtuu miltei kotivesillämme. Färsaarten lisäksi Islanti ja Norja jatkavat pyyntiään Pohjolassa itsepäisesti kuin Suomi ydinvoiman lisärakentamista.

Norja pyytää rannikollaan lahtivalaita, pienimpiä planeettamme hetulavalaista. Maan valaanpyyntikausi alkoi tänä vuonna huhtikuun alussa, ja se jatkuu yleensä elokuun loppuun. Norjan kiintiö on valaanpyyntikieltoa rikkovista maista suurin: 1286 lahtivalasta vuodessa. Valaanlihan kysyntä maassa on romahtanut, ja viime vuonna kalastajat tappoivatkin vain 533 valasta.

Islanti pyytää lahtivalaiden lisäksi uhanalaisia sillivalaita. Maa aloitti kaupallisen valaanpyynnin uudelleen vuonna 2006 noin 40 valaan kiintiöllä. Kuten muutkin valaanpyyntiä harjoittavat valtiot, se nostaa kiintiöitään jatkuvasti.

Vuonna 2007 Islanti myi noin 130 tonnia valaanlihaa laittomasti Japaniin. Viime pyyyntikaudelta Islannin pakastimiin jäi noin 2000 tonnia valaanlihaa, koska Japani oli tsunamin jäljiltä kykenemätön ostamaan valaanlihaa. Tänä vuonna Islanti on toiveikas pyynnin jatkumisen suhteen.

Siinä missä Japani väittää tekevänsä tiedettä kiertääkseen kaupallisen valaanpyynnin kiellon, Islanti ja Norja rikkovat kieltoa täysin avoimesti. Molemmat maat ovat olleet Sea Shepherdin kampanjoiden kohteena menneisyydessä. Vuonna 1986 yhdistys upotti puolet Islannin valaanpyntilaivastosta ja tuhosi valaanlihan käsittelylaitoksen Reykjavikissa. 90-luvulla muutama Norjan valaanpyyntialus koki saman kohtalon.

Toistaiseksi Islanti, Norja ja Färsaaret saavat jatkaa laitonta pyyntiään ilman sanktioita muilta mailta tai kansainväliseltä valaanpyyntikomissiolta. Färsaarten julma perinne on taas median valokeilassa juuri ensi-iltansa saaneen Whale Wars Viking Shores -sarjan ansiosta. Barbaariselle pyynnille ei ole paikkaa nykymaailmassa. Pohjolan kylmien vesien värjäytyminen punaiseksi valaiden verestä on perustavanlaatuisesti väärin.

Arki Steve Irwinillä on tällä hetkellä varsin rauhallista. Miehistömme on kutistunut reilusta neljästäkymmenestä alle kymmeneen. Päivisin ruostepöly lentää ja laiva saa uutta maalia pintaan. Viikonloppuisin laiva on auki yleisölle.

Toukokuun alussa saimme seuraksemme laivastomme toisen aluksen Brigitte Bardot'n, jonka on määrä suunnata suojelemaan sukupuuton partaalla olevia haita kesäkuun alussa. Kolmas aluksemme Bob Barker talvehtii tällä hetkellä Tasmaniassa. Vuoden lopulla laivaston on määrä suunnata taas Etelämantereelle neljän laivan, kahden helikopterin ja kumivenearmadan voimin, jos Japanin valaanpyyntilaivasto jatkaa laitonta pyyntiään valaiden suojelualueella.

Mitt Romney, usko Amerikkaan

voima@voima.fi (Varpu Lotvonen) — Fri, 04 May 2012 12:00:00 +0300

Mitt Romney on edelleen vahvistumassa GOP:n, eli Grand Old Partyn presidenttiehdokkaaksi. (Sivuhuomiona mainittakoon, että jostain syystä myös Ron Paul kampanjoi edelleen.) Koska Romney on monelle huomattavasti tuntemattomampi hahmo kuin Barack Obama, koetin ottaa selvää siitä, mikä Mitt sanoo olevansa miehiään.

Perusasiat löytyvät suoraan Mitt Romneyn kotisivuilta.

Mitt on ytimeltään perheenisä. Sen lisäksi hän on myös vaatimattomasta taustasta kohonnut talousnero ja miljonääri, jonka varallisuus on internetlähteiden mukaan 250 miljoonan dollarin luokkaa. Hänellä on rakastava vaimo, viisi lasta ja 16 lapsenlasta, joista hän puhuu lämpimin äänenpainoin.

Hyvillä perhesuhteilla ei kuitenkaan käydä kummoista kampanjaa, joten Romney korostaa saavutuksiaan, eli sitä että hän on pelastanut Massachusettsin osavaltion, Salt Lake Cityn olympialaiset sekä pari investointi- ja konsultointialan yritystä taloudelliselta tuholta. Kuten hän sanoi esivaalien voittopuheessaan, hänelle on kertynyt kokemusta, joka voi auttaa pelastamaan Amerikan “Obama-taloudelta”.

Mitt Romneyn keinoja Yhdysvaltain talouden pelastamiseksi ovat kova työ, yrittämisen vapaus ja innovaatio. CNN-televisiokanavan haastattelussa hän kertoi myös, että hänen kampanjansa on suunnattu keskiluokalle, jonka hän uskoo olevan “Yhdysvaltojen 90–95 prosenttia”.

Romney ei ole kampanjoimassa köyhien puolesta, toisin kuin Obaman väitetään tekevän, sillä köyhillä on hänen mukaansa jo riittävä turvaverkko. Keskiluokkaa tukeakseen hän tahtoo pienentää veroja ja hallituksen budjettia, sekä vähentää hallituksen ylläpitämiä ohjelmia, kuten Obamacare, joka on republikaanien lempinimi Obaman ajamalle terveydenhuoltouudistukselle. Romneyn vastustajat olivat huomaavinaan tässä jotain ristiriitaista.

Demokraatit ovat ottaneet Romneyn omakseen pohtien lehdistössä hänen omaisuuttaan ja verojaan, joita hänen huhutaan maksaneen vain 13,9 prosenttia, tarkoituksenaan rakentaa Romneysta kuvaa kansasta vieraantuneena miljonäärinä. Mother Jones News esimerkiksi julkaisi vero-oppaan jonka neuvoja seuraamalla voi tehdä “romneyt” seuraavassa veroilmoituksessa. Twitterissä, joka on selkeä demokraattimedia, kiertää vitsejä kuten @LOLGOP: “Romney 2012. Because you can't literally make Wall Street the president.”

Kaikenkaikkiaan Romneyn kampanjointi on alkanut mukavasti. Hän on asettunut hanakasti lähes kaikkea sitä vastaan, mitä Obama edustaa ja pitää näkyvimpänä teemanaan talouden korjaamista. Äärirepublikaanit eivät kuitenkaan vielä voi luottaa siihen, että Romney olisi riittävän konservatiivinen ollakseen heidän ehdokkaansa, sillä vuonna 1994 hän sanoi abortin olevan OK. Jää nähtäväksi, onnistuuko Romney saamaan republikaanien rivit täysin puolelleen.

Kymmenen minuuttia tyhjäkäynnillä

voima@voima.fi (Tuuli Ojakangas) — Fri, 04 May 2012 11:00:00 +0300

Ei tullut maalämpöä meidän taloon. Vanhempani olivat jo kertaalleen päättäneet satsata hiipuvan öljykattilan jälkeiseen aikaan ja hankkia taloon maalämmön. Kustannusarvio oli 30 000 euroa.

Muutaman päivän päätöstä maisteltuaan he kumosivat sen. Syy on ymmärrettävä: he eivät saisi tuonsuuruista lainaa maksettua ennen eläkepäiviään, eikä maalämmön energiasäästö ehtisi hyödyttää heitä rahallisesti muutoin kuin taloa myydessä.

Nyt ollaan jälleen alkupisteessä ja pohditaan öljykattilan uusimista sekä eri lämmitysvaihtoehtojen yhdistelemistä. Kertakustannuksiltaan uusi kattila tulisi halvimmaksi, mutta käyttökustannuksiltaan taas ei. Joka vaihtoehdossa tuntuu olevan jokin suuri mutta.

***

Ilmankosissa oli tarjolla tässä kuussa asumisen energiatehokkuutta käsittelevä teemailta. Unohdimme ilmoittautua, ja lopulta tapahtumaan olisi ollut tulijoita vain seitsemän. Ilta peruttiin, ja se harmitti projektin vetäjien lisäksi myös ilmastoperheitä. Tahti hiipuu siis edelleen.

Seuraavaksi on kuitenkin luvassa yrttiretki kaupunkiluontoon. Todennäköisesti hyötykasvien keräily keväisessä metsässä houkuttaa paikalle huomattavasti enemmän tulijoita. Ainakin toivon mukaan.

***

Kevät on tuonut myös omakohtaista takapakkia ilmastoprojektiin. Koska aika tuntuu jatkuvasti olevan kortilla, olen ostanut lapsille uudet kengät ja haalarit. Semminkin, että todennäköisesti vintiltä tai serkuilta ja ystävien lapsilta olisi kaivamalla ja kyselemällä liiennyt pieneksi jäänyttä tavaraa.

Vapputoriltakin lähti mukaan turhaa muovikrääsää, joka todennäköisesti kestää näiden kahden eläväisen kulutuksessa enintään viikon. Eilen heitin kolmet talvisaappaat roskiin ajatellen, etteivät ne enää kenellekään kelpaa.

Pisteenä i:n päällä huomasin jokin aika sitten istuneeni työkaverini kanssa autossa juttelemassa kymmenkunta minuuttia moottori tyhjäkäynnillä.

***

Kun rahaa on, sitä menee, sanotaan. Kun käytetty tavara ei ole enää itsestäänselvyys ja käytännön pakko, uuden ostamisen helppous voittaa. En ole koskaan ollut kovin taitava etsimään käytettyä tavaraa suvun ja tuttujen ulkopuolelta, enkä varmaankaan tunne parhaita kirpputoreja Tampereella enkä netissäkään. Miten saada tavara kiertämään helposti? Vinkkejä otetaan vastaan!