Oli se jo vanha, 93 vuotta ehtinyt juuri täyttää. Täti, sen tytär, sanoi vuosi sitten, että monesti vanhat ihmiset kuolee lähellä syntymäpäiväänsä. Höpö höpö, ajattelin – vuosi sitten. Ja kuinkas sitten kävikään.

Mummu oli syntynyt kymmenes tammikuuta. Kuolinvuoteellaan sen äiti – Pikkupikku-mummuksi perheen kesken kutsuttu – oli väittänyt että pappi oli kirkonkirjoihin väärin kirjannut syntymäajan, että oikeasti mummu – Pikku-mummuksi perheen kesken kutsuttu – oli syntynyt kymmenes helmikuuta. Tiedä häntä, mutta kahdeskymmenesseitsemäs tammikuuta 2010 iltapäivällä mummu nukahti ikiuneen.

Mummu oli 90-luvun puolivälin tienoilla alkanut vaivihkaa kärsiä muistihäiriöistä ja dementoitui lopulta tyystin. Oli sydäntäsärkevää löytää lappusia, joita se oli kätkenyt pöytäliinojen alle ja kirjojen väliin. Lapuissa luki "minä olen…" ja siinä mummun nimi, "mieheni oli Mikko", "olen syntynyt 10.1.1917". Siunaustilaisuudessa pappi kertoi mummun rukoilleen vuosia sitten, kun oli tajunnut dementian valtaavan aivot, että kunpa ei kaikki järki sumenisi. Sitä rukousta ei jumala täyttänyt, täräytti pappi.

No, järki ehkä sumeni, mutta oli se silti minun mummu. Tämän tajusin tänään siinä samaisessa siunaustilaisuudessa. Oli avoin arkku – sus siunakkoon miltä mää näytän, olisi mummu huudahtanut. Se oli naamastaan ja kaulastaan syvän keltainen, vain nenä oli vaaleampi. Sille ei ollut moneen vuoteen mennyt tekarit suuhun, mutta niin oli hautausurakoitsija saanut ne sinne tungettua, ja mummu makasi valkoisuuden keskellä kaamea irvistys kasvoillaan. Vähän jännittää, että tuleeko näky uniin. Mutta tulkoon sitten. Oli se kuitenkin minun mummun kutistunut kroppa, joka ylsi tuskin arkun puoliväliin. Nyt tuntuu kaukaiselta se aika, kun mummu metsästeli kadonnutta vyötäröään mahtuakseen johonkin juhlaklänninkiin.

Mummu oli luova ja tarmokas ja sitkeä ihminen, joka alkoi laittaa ruokaa tai leipoa jos ahdisti. Se teki kaikenlaisia askarteluhommia koko ikänsä, minullekin se väsäsi mökin vintille oman sopen, maalasi ja tapetoi ja naulasi kokolattiamatonpätkistä lattian. Eilen löysin Einari Vuorelan runokirjan välistä tekstin, jonka mummu oli kirjoittanut mökillä 26.9.1974, kun lapset lapsineen olivat lähteneet kotiin viikonlopun vietosta. Taiteilijakin se oli.

Valkoiset tappoi mummun isän kun se oli vuoden vanha, ja aika punainen siitä sitten tuli. Käytiin sen kanssa neuvosto-Riiassa ja Jurmalassa, keltaisia valokuvia on tallella. Vanhoilla päivillään se reissasi Jordaniassa asti, sieltä se toi minulle t-paidan ja puisen kamelin, joka on tuossa ikkunalaudalla.

Oli se teräsmummu, ja vaikka se oli viimeiset vuotensa jossain ihan muualla kuin meidän kanssa, oli se kumminkin täällä samassa olomuodossa. Nyt se on mummujen taivaassa.

Hei hei, rakas Pikku-mummu.

P.S. Pitäisiköhän selittää tuo kutsumanimi. Serkuilla oli toinen mummu, joka joltain ominaisuudeltaan oli isompi, olisiko ollut koko tai ikävuodet. Ne alkoivat kutsua mummua Pikku-mummuksi, ja pian alkoivat kaikki perheessä tehdä niin. Oikeasti mummu oli Supermisukka.

Hadizhat Gatajeva ja Malik Gatajev hakivat lokakuussa 2009 turvapaikkaa Suomesta. Keskiviikkona 6. tammikuuta heidät pidätettiin Helsingissä eurooppalaisen pidätysmääräyksen perusteella. Gatajevoja odottaa karkotus takaisin Liettuaan, jossa tapahtunutta vainoa he pakenivat Suomeen.

Gatajevit, jotka ovat vuodesta 1996 lähtien ottaneet hoiviinsa Tšetšenian sodissa hylätyksi tulleita lapsia, joutuivat viimeisimmässä asuinpaikassaan Liettuassa oudon ja ilmeisen perusteettoman oikeustaistelun keskelle.

Lokakuussa 2008 alkanut syyttäjänviraston ja turvallisuuspalvelun toimeenpanema jahti johti kesäkuussa 2009 annettuun 10 kuukauden tuomioon kotidespotismista. Syyskuussa 2009 heidät tuomittiin 1,5 vuodeksi vankeuteen rahankiristyksestä. He eivät olleet enää tuolloin Liettuassa, ja siitä syystä Liettuan poliisi antoi heistä kansainvälisen pidätysmääräyksen, jota Suomen poliisi nyt toteutti.

Gatajevien oikeuskäsittely ei ole ollut oikeudenmukainen, muun muassa puolustuksen todisteita ja todistajien lausuntoja ei ole tuomioissa huomioitu. Alemman oikeusasteen yksi käsittely jopa todettiin laittomaksi korkeammassa oikeusasteessa. Gatajevien puolesta todistaneita ystäviä ja perheenjäseniä on uhkailtu ja pidätetty ja heidän omaisuuttaan takavarikoitu. Perheen aikuisiin lapsiin on kohdistettu karkotusuhkauksia ja perusteettomia syytöksiä niinikään rahankiristyksestä sekä väkivallasta poliisia vastaan.

Inhimillistä tragediaa lisää perheen alaikäisten lasten erottaminen toisistaan vanhempien vangitsemisen myötä. Kolme lapsista on Malik Gatajevin veljen perheen luona, kuusi Vilnan SOS-lapsikylässä. Lisäksi Groznyissa Malikin sisaren hoivissa on vielä yksitoista alaikäistä lasta, jotka oli tarkoitus siirtää Liettuaan.

Sotien traumatisoimilta lapsilta on jälleen viety vanhemmat. Huolta lisää vastikään kuullut kokemukset SOS-lapsikylästä: Gatajevien 6–14-vuotiaita lapsia on pahoinpidelty ja jopa seksuaalista väkivaltaa on esiintynyt. Siis SOS-lapsikylän seinien sisällä. SOS! Perheen ystävät ja tukijat vetoavat nyt Suomen viranomaisiin, jotta Dublin-säädöksiä ei luettaisi kirjaimellisesti ja Suomi myöntäisi turvapaikan Gatajeveille. Toisesta EU-maasta tulleina pariskuntaa uhkaa pikakäännytys Liettuaan, jossa tapahtunutta vainoa he joutuivat pakenemaan Suomeen. Liettuaan he olivat asettuneet, koska Tšetšenia ei ollut turvallinen paikka hoitaa lapsia eikä siellä pystytty tarjoamaan heille riittävää sairaanhoitoa. Lisäksi heillä oli kokemuksia siitä, että aikuisiksi perheen hoivissa kasvaneet pojat joutuivat presidentti Kadyrovin joukkojen silmätikuiksi. Päätös hakea turvapaikkaa Suomesta tehtiin syksyllä, koska vaihtoehdot olivat vähissä ja suojelun tarve todellinen. Gatajevien tapauksen syyttäjän Nomeda Oskutyten on kuultu vakuuttavan, että heidät tullaan lopuksi karkottamaan Tšetšeniaan, jossa kuolemanvaara on ilmeinen. Gatajevit eivät ole Tšetšenian nykyhallinnon suosiossa.

”Emme paenneet Suomeen vankeustuomiotamme, tulimme pyytämään oikeutta, jota Liettuassa emme ole saaneet”, kertoo Groznyin enkelit -kirjasta tuttu kahden lastenkodin äiti Hadizhat Gatajeva, 45. Hän kärsii vakavista terveysongelmista ja syvästä masennuksesta, jota on tutkittu ja hoidettu myös Suomessa ja jota koskevat lääkärinlausunnot on toimitettu viranomaisille. Gatajevan ei arvella kestävän toista vankilatuomiota. Nyt hän kuitenkin jälleen telkien takana.

"Gatajevien työ kovia kokeneiden lasten hyväksi on ollut fyysisesti ja psyykkisesti kuluttavaa, mutta samalla se on antanut voimia auttaen heitä kaikkia uskomaan parempaan tulevaisuuteen. Tavattuani Gatajevit ja heidän lapsensa olen huomannut, että kasvattivanhemmat ovat olleet turvallisen lapsuuden peruspilari", kertoo psykologi Kirsti Palonen, joka on vieraillut perheen luona useita kertoja.

"Pidän heidän kaikkien mielenterveyden kannalta ainoana kestävänä ratkaisuna, että he voivat jatkaa yhteistä perhe-elämää turvalliseksi kokemassaan ympäristössä", Palonen jatkaa.

Toivon Suomen viranomaisten osoittavan inhimillisyyttään ja antavan suojaa Gatajevien perheelle.

Lue Fifistä aikaisempia juttuja Gatajevien tilanteesta: Hanna Nikkanen: Groznyin enkeli hakee turvapaikkaa Suomesta, Anu Harju: Gatajevit vapaiksi odottamaan tuomiota, Oksana Tšelyševa: Tšetšenian enkeli vai Kaunasin vakooja?, Susanna Kuparinen: Kolme kohtaloa.

Syyskuun alussa Euroopassa saatiin ihmetellä Tšetšenian presidentin Ramzan Kadyrovin tuoreinta ideaa. Kadyrov aikoo perustaa kuuteen Euroopan maahan Tšetšenian "edustustot", joiden virallisina tehtävinä on auttaa tšetšeenipakolaisia palaamaan kotimaahansa tai vaihtoehtoisesti integroida heitä uusiin asuinpaikkoihinsa. 11. syyskuuta Venäjän ulkoministeriön tiedottaja Igor Liakin-Frolov vahvisti, että ulkoministeri Sergei Lavrov on antanut luvan edustustojen perustamiseen, mutta että niitä pitäisi kutsua "informaatiokeskuksiksi" ja ne toimisivat tiukasti aluehallinnon tasolla.

Kadyrovin suunnitelman mukaan Tšetšenia avaa edustustot Saksaan, Itävaltaan, Tanskaan, Belgiaan, Puolaan ja Ranskaan. Presidentti maalaili kuvaa surkeissa oloissa ulkomailla elävistä maanmiehistään, joita varten hän on valmis perustamaan jopa satelliitti-TV-aseman. Sen kautta tšetšeenit näkisivät, millaisia myönteisiä muutoksia Tšetšeniassa on tapahtunut heidän lähtönsä jälkeen.

Ihmisoikeusjärjestöt ovat reagoineet voimakkaasti Kadyrovin suunnitelmaan. Pelättävissä on, että esitetyn kaltaisten edustustojen perustamisen varjolla Tšetšenian hallinto vakiinnuttaa Eurooppaan oman turvapaikanhakijoita vakoilevan ja uhkailevan verkostonsa. Jo nyt arvioidaan, että Kadyroville tietoa pakolaisista hankkivia on pesiytynyt suurimpiin tšetšeeniyhteisöihin ainakin Puolassa, Itävallassa ja Ranskassa.

Ihmisoikeusjärjestöt ovat myös muistuttaneet, että Tšetšeniassa poljetaan jatkuvasti ihmisoikeuksia. Ihmisiä katoaa, kidutetaan ja murhataan ilman että todellisia syyllisiä koskaan asetetaan vastuuseen. Kadyrovin ilmoitus edustustojen perustamisesta tuli kaksi kuukautta ihmisoikeustyöntekijä Natalja Estemirovan ja kuukausi avustustyöntekijä Zarema Sadulajevan ja tämän miehen sieppauksen ja murhan jälkeen. Kaikista kolmesta murhasta epäillään vahvasti presidentti Kadyrovin joukkoja.

Ihmisoikeustyöntekijöiden murhien saaman huomion varjoon jäävät kymmenien tavallisten siviilien katoamiset, sieppaukset ja tapot. Venäläinen ihmisoikeusjärjestö Memorial, jolle Estemirova työskenteli, julkisti 15. syyskuuta uusia lukuja Tšetšeniassa siepatuista. Järjestön tietoon tulleita sieppauksia tapahtui 35 vuonna 2007, 42 vuonna 2008, mutta tämän vuoden ensimmäisellä puoliskolla siepattuja oli jo 79. Kadyrovin puheita olojen kohenemisesta voidaan siis ihmisoikeusloukkausten valossa pitää outoina.

Samaan aikaan kun presidentti Kadyrov ilmoitti edustustojen perustamisesta Eurooppaan, tekivät hänen joukkonsa tervehdyskäynnin Tšetšeniasta paenneen Muradin (nimi muutettu) äidin ovelle Groznyin liepeillä. Vieraat vilauttivat naiselle paperilappua, jolle oli kirjoitettu Muradin salainen puhelinnumero. Miehet kertoivat tietävänsä, missä Murad on, ja ilmoittivat, että äidin olisi parasta poistua Venäjältä.

Murad on yrittänyt kaikin tavoin salata nykyisen olinpaikkansa jo senkin takia, että hänen tapauksensa on viety Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käsiteltäväksi. Tiedossa on useita tapauksia, jolloin EIT:sta myönteisen päätöksen saaneiden tšetšeenien Tšetšeniassa asuvia sukulaisia on uhkailtu ja jopa tapettu. Myös juttunsa ihmisoikeustuomioistuimeen vieneitä on murhattu. Nimekkäin heistä lienee tammikuussa Wienissä tapettu Umar Israilov, joka oli Kadyrovin entinen henkivartija.

Nyt Muradin äiti pakoilee ja pelkää kuollakseen, eikä Murad itsekään ole turvassa, vaikka Venäjän rajojen ulkopuolella onkin.

Näin siis toimii presidentti Ramzan Kadyrovin maahanmuuttopolitiikka: houkutellaan Tšetšeniasta perustellusti paenneita takaisin, ja samaan aikaan uhkaillaan siellä vielä asuvia poistumaan.

Merkillisen holtitonta pyöröovipolitiikkaa.

Vanhempieni naapurissa oli tehty öttiäismyrkytys. Ryyneihin oli pesiytynyt kutsumattomia vieraita. Inhottavaa, totesimme, kunnes nähtävästi samoja otuksia kurkisteli vanhempieni jauhopurkeista. Sairas äitini katsoi samein silmin sohvalta, isä köpötteli keppinsä kanssa keittiöön ja naksautteli tuskaisena kieltään. Minä ryhdyin toimeen.

Keittiön kuivatavarakaappien plus yhden astiakaapin tyhjennys ja sisällön tutkiminen ja jätesäkkeihin tunkeminen vei aikansa. Kaapin perukoilta löytyi liivatetta vuodelta 1994 ja perunajauhoja vuodelta 1996. Tuoreempikin tavara oli heitettävä pois örkkien tuijottaessa pusseista ja purnukoista voitonriemuisin nappisilmin.

Kaappeja tyhjentäessäni tiesin, että lähtölaskenta oli alkanut. Äitini ei enää koskaan ostaisi uutta liivatetta, tuskin edes vehnäjauhokiloa. On ihme, jos hän vielä lenkkimakkaraa paistaa. Perunamuusijauheen ja nallehiutaleiden tutkiminen muuttui surutyöksi. Alakaapista löytyi avattu paketti kiehautusvalmista ruskeaa kastikejauhetta – aivan kuin mummon kaapista tasan kymmenen vuotta sitten, kun hänet kuljetettiin hoitokotiin.

Kun erinomainen kokki alkaa käyttää kastikejauhetta, on loppuluenta lähellä.

Apinan raivolla suihkutin raidia pieneen keittiöön, suljin ovet ja aloin tekopirteästi rupatella vanhempien kanssa. Isä pudisteli päätään ja äiti katseli yhä sumuisin silmin sohvalta, peiton alta. Varoajan jälkeen pesin kaapit, ne samat alkuperäiset jotka otimme käyttöön vastavalmistuneessa kerrostalossa vuonna 1973. Asettelin öttiäisiltä säästyneet purnukat tyhjille hyllyille kuin tuhkauurnat.

Väistämätön lähenee – kuinka lähellä se on, ei voi tietää. Siihen varautuminen on kuitenkin alkanut.

Osuin keskelle kahden ihmisoikeusaktivistin mittelöä. Molemmat suhtautuvat työhönsä suurella vakavuudella. Ensimmäinen heistä tekee työtään intohimolla ja dramatiikalla. Hän on näkyvästi esillä omilla kasvoillaan ja äänellään. Toinen heistä pysyttelee taka-alalla, kulisseissa. Hänestä ihmisoikeustyö on homma joka pitää tehdä ja hän on ylpeä siitä mitä tekee, mutta toisin kuin kollegansa, hän ei ole valmis uhraamaan kaikkea sen puolesta.

Kiista syntyi menettelytavoista. Varovaiseksi tiedetty halusi edelleen varoa, kun taas rämäpäisempi tuntui pitävän varovaisuutta pelkuruutena. Syntyi konflikti, jonka seurauksena molempia hyödyttävä yhteistyö kuihtui alkuunsa. Sovitteluyritykseni eivät onnistuneet, osapuolet olivat liian kaukana toisistaan. Tämän seurauksena hyvin tärkeä hanke saattaa jäädä toteutumatta tai ainakin sen onnistunut loppuun saattaminen voi ratkaisevasti viivästyä.

Yritin pysyä puolueettomana ja taiteilla kalkkiviivalla. Mutta vaikka ymmärsin molempien näkökannat, en voinut kuitenkaan olla asettumatta viivan toiselle puolelle. En halua että kumpikaan näistä ystävistäni kuolee työnsä vuoksi. Varovaisuudesta luopumalla riskit ovat molempien kohdalla suuremmat. Riskinotolla saavutettu hyöty voi jäädä saavuttamatta, ja pahimmillaan he molemmat saattavat saada luodin ohimoonsa.

Venäläisiä ihmisoikeusaktivisteja ei käy kateeksi.