Viime kuukausi oli ennätyksellisen lämmin, koko 130-vuotisen mittaushistorian lämpimin toukokuu. Joulukuussa Ison-Britannian Met Office ennusti, että vuodesta 2010 saattaisi hyvinkin tulla mittaushistorian lämpimin vuosi maailmanlaajuisesti tarkasteltuna. Miten tilanne on kehittynyt?

Tammikuu 2010 oli NOAA:n mukaan mittaushistorian neljänneksi lämpimin tammikuu. NASA:n mukaan se oli kolmanneksi lämpimin tammikuu (vuonna 2002 oli lämpimämpää, vuonna 2007 lämpimintä).

Helmikuu oli NOAA:n mukaan mittaushistorian kuudenneksi lämpimin helmikuu (kuukausiraportti ja tiedote). NASA:n mukaan se oli toiseksi lämpimin helmikuu (vain vuonna 1998 oli lämpimämpää).

Maaliskuu oli NOAA:n mukaan mittaushistorian lämpimin maaliskuu (kuukausiraportti ja tiedote) ja NASA:n mukaan toiseksi lämpimin maaliskuu (vuonna 2002 oli lämpimämpää).

Huhtikuu 2010 oli sekä NOAA:n mukaan (kuukausiraportti, tiedote) että NASA:n mukaan mittaushistorian lämpimin huhtikuu.

Tämän vuoden toukokuu oli siis mittaushistorian lämpimin toukokuu. Näin kertovat sekä NOAA:n (kuukausiraportti, tiedote) että NASA:n tilastot. NASA:n mukaan vuoden 1998 toukokuu oli yhtä lämmin. Lisäksi tämän vuoden tammi-toukokuu oli mittaushistorian lämpimin tammi-toukokuu NOAA:n mukaan.

Toukokuussa mitattiin Pakistanin Mohenjo-darossa 53,7 celsiusasteen lämpötila. Se on Pakistanin ja mahdollisesti myös koko manner-Aasian lämpöennätys, sekä The Guardianin mukaan neljänneksi korkein maailmassa mitattu lämpötila. Siitä ja tämän toukokuun säistä yleensä kirjoittivat Dr. Jeff Masters' WunderBlog, WWF Climate Blog ja Dot Earth sekä suomalainen CO2-raportti.

Kesäkuun säätiedot tullevat saataville nettiin taas ensi kuun alkupuolella. Niitä kannattaa käydä katsomassa suoraan Yhdysvaltain NOAA:n ja NASA:n sivuilta, jos vaikuttaa siltä että aihetta ei käsitellä uutisissa. NOAA:lla on tapana julkaista uusista kuukausitilastoista myös erillinen tiedote, mutta NASA:lla ei ole vastaavaa käytäntöä.

Pohjoisen pallonpuoliskon lumitilanteen kehittymistä voi seurata Rutgers Universityn Global Snow Lab -sivuilta. Esimerkiksi päättyneen toukokuun vähälumisuus näyttää pylväsdiagrammissa tältä.

Arktinen merijää saavuttanee vuosittaisen minimipinta-alansa vasta syyskuuussa, mutta jää on jo sulanut vauhdilla tänä keväänä. Jääalan muutoksia voi tarkkailla Yhdysvaltain National Snow and Ice Data Centerin sivuilta, missä on tarjolla muun muassa vuorokausittain päivittyvä kartta.

Sääasemalla kaikkien aikojen kuumin vuosi ehti jo tulla täyteen - tämä blogi nimittäin täytti yhden vuoden muutama päivä sitten.

Sääasemalla on kirjoitettu paitsi sään ääri-ilmiöistä myös esimerkiksi arktisen merijään määristä, maailman energiantuotannosta, valtamerten happamoitumisesta, maapallon lämpöenergiataseesta, metsäkadosta, merenpohjan metaanista, eläinten elämänrytmin muutoksista ja ilmakehän hiilidioksidista. Sääsemaa voi nykyisin seurata myös Facebookin kautta.

Niille lukijoille, jotka ovat vasta hiljattain kiinnostuneet ilmastopolitiikasta, ja jotka haluavat menettää loputkin illuusionsa vaikkapa kesäloman aikana, suosittelemme Fifin verratonta, suorastaan ajatonta juttupakettia Kööpenhaminan ilmastokokouksesta viime vuoden lopulta.

Sääaseman toiminnassa ovat tämän ensimmäisen vuoden aikana olleet mukana itseni lisäksi Seppo Leinonen, Meri Pukarinen, Samuli Sinisalo ja Minna Sumelius. Fifissä on julkaistu myös muiden kuin yllämainittujen henkilöiden tekemiä juttuja, jotka liittyvät ilmastonmuutokseen. Niitä voi löytää Fifin arkistosta muun muassa "ilmasto"-tägiä hakemalla. Sääaseman porukka ja muut fifiläiset on esitelty lyhyesti Fifin Blogit-sivulla.

Omasta puolestani toivotan kaikille Sääaseman lukijoille erittäin hyvää kesän jatkoa. Elokuun alussa nähdään taas!

Sääasema Teneriffalla. Kuva: 126 Club/Creative Commons.

Arktisen merijään pinta-ala kutistui toukokuussa ennätyksellisellä vauhdilla. Pinta-alan vähenemisnopeus oli nyt keskimäärin 68 tuhatta neliökilometriä päivässä. Satelliittimittauksien aikakaudella ei ole aiemmin havaittu toukokuussa näin nopeaa arktisen merijääalan kutistumista. Kutistumisnopeus ylitti toukokuisen keskiarvonsa lähes viidelläkymmenellä prosentilla.

Toukokuun lopulla jään pinta-ala oli pudonnut jo lähelle vuoden 2006 saman ajankohdan lukemia. Vuonna 2006 toukokuun lopun jääpinta-ala oli pienin mitä tähän mennessä on koskaan mitattu satelliittien avulla siihen aikaan vuodesta.

Arktisen merijään keväinen sulaminen alkoi tänä vuonna melkein kuukautta myöhemmin kuin keskimäärin. Huomattava osa jään nopeasta hupenemisesta tapahtui Beringinmerellä ja Ohotanmerellä. Jää lienee siis ollut siellä tänä vuonna hyvin ohutta ja siten altista sulamaan.

On vielä liian varhaista sanoa, kutistuuko merijää tänä kesänä suppea-alaisemmaksi kuin aikaisempina kesinä. Jään tämänvuotinen kohtalo riippuu lähikuukausien tuuliolosuhteista ja muusta säästä.

Pelkän pinta-alan seuranta antaa vajaan kuvan arktisen merijään tilasta, vaikka onkin hyödyllinen keino pitkän aikavälin kehityssuunnan selvittämisessä. Merijään paksuuden muutoksista ei valitettavasti ole saatavilla yhtä kattavaa tietoa kuin pinta-alan vaihteluista. Useat tutkimukset viittaavat kuitenkin siihen, että jään paksuus ja tilavuus ovat pienentyneet samaan aikaan kun sen pinta-ala on supistunut.

Havaintoja ja tietokonemallinnusta arktisesta merijäästä on yhdistetty Washingtonin yliopistossa PIOMAS-järjestelmäksi (Pan Arctic Ice Ocean Modeling and Assimilation System), jolla tuotetaan arvioita merijään paksuudesta ja tilavuudesta.

PIOMASin mukaan arktisen merijään tilavuus oli tämän vuoden toukokuussa pienempi kuin yhtenäkään toukokuuna vuoden 1979 jälkeen. Jäätä oli tässä toukokuussa keskimäärin 19 tuhatta kuutiokilometriä. Se on 42 prosenttia vähemmän kuin suurin, vuoden 1979 toukokuun tilavuus. Tilavuus oli nyt myös 32 prosenttia pienempi kuin jakson 1979-2009 toukokuiden keskimääräinen tilavuus. PIOMASin kaavio havainnollistaa hyvin, kuinka jään tilavuuskäyrä on humpsahtanut pitkän aikavälin keskiarvon ja trendin alapuolelle:

Kaavio: Arktisen merijään päivittäisen tilavuuden (musta käyrä) poikkeama vuosien 1979-2009 vastaavan ajankohdan keskiarvosta (pystyakseli). Laskeva sininen suora kuvastaa jään tilavuuden vähenemistrendiä pitkällä aikavälillä (3400 kuutiokilometriä vuosikymmenessä). Pystyakselin yksikkönä on tuhat kuutiokilometriä. Lähde: National Snow and Ice Data Center courtesy University of Washington.

Arktisen merijään toukokuusta ja PIOMASista kirjoittivat CO2-raportti sekä jo hieman aikaisemmin WWF Climate Blog ja Climate Progress.

Sama aihepiiri oli luonnollisestikin esillä myös Kansainvälisen polaarivuoden tiedekokouksessa Oslossa viime viikolla. Arktista meriympäristöä paljon tutkinut David Barber oli yksi kokouksen pääpuhujista. Hän kertoi muun muassa kenttähavaintojaan arktisen merijään sulamisesta ja hapertumisesta sekä pinnallisesta jäätymisestä, joka voi saada aivan uuden jään näyttämään tutkakuvassa monivuotiselta jäältä. Barberin tavoin odotamme innolla, että Euroopan avaruusjärjestön CryoSat-2 toisi kaivattua lisätietoa jään paksuudesta.

Ilmastonmuutos on saanut maapallon kasvillisuusvyöhykkeet siirtymään. Vyöhykkeiden rajoissa on havaittu 1900-luvulla siirtymistä napojen suuntaan ja vuorilla ylemmäs, eli kohti viileämpiä lämpötiloja. Siirtymistä on tapahtunut myös kohti päiväntasaajaa siellä missä se on merkinnyt suurempaa sademäärää.

Vuosina 1901-2002 keskilämpötilat nousivat merkittävästi 76 prosentilla maailman maa-alueista. Lämpeneminen oli suurinta subarktisilla alueilla. Puuvartisten kasvien ilmaantuminen luonnostaan puuttomille arktisille seuduille on yksi esimerkki sitä seuranneesta kasvillisuuden muutoksesta. Trooppisessa Afrikassa on havaittu päinvastaista: ruohovartinen kasvillisuus on vallannut alaa metsältä Sahelin alueella.

Tällaiset kasvillisuusvyöhykkeiden muuttumiset voivat olla kohtalokkaita uhanalaisille eliölajeille ja haitata ihmistenkin arkea. Esimerkiksi metsäkasvillisuuden muutos voi vähentää veden ja rakennus- ja polttopuun saatavuutta.

Saman tutkimuksen mukaan kasvillisuusvyöhykkeiden siirtyminen jatkuu yhä. Kymmenesosa tai ehkä jopa puolet maailman maa-alueista on erittäin alttiina samantapaisille kasvillisuuden muutoksille vielä tämän vuosisadan aikana - riippuen toki siitä, miten tehokkaasti kasvihuonekaasupäästöjä pystytään vähentämään.

Kartta: Kasvillisuuden herkkyys ilmastonmuutokselle. Herkkyys on laskettu 1900-luvun havaintojen ja 2000-luvun projektioiden pohjalta. Suurimman herkkyyden alueet on merkitty karttaan tummanpunaisella värillä, vähiten herkät alueet tummanvihreällä värillä. Noin miljardi ihmistä asuu nykyään alueilla, jotka ovat erittäin alttiita ("highly to very highly vulnerable") ilmastonmuutoksen aiheuttamille kasvillisuustyypin vaihdoksille. © Patrick Gonzalez et al.

Kasvillisuustutkimus julkaistiin Global Ecology and Biogeography -lehdessä, ja Yale Environment 360 uutisoi siitä.

Pohjoisen napa-alueen jääpeite on nykyisin pinta-alaltaan pienempi kuin muutamaan tuhanteen vuoteen. Nykyään vallalla oleva arktisen merijään niukkuus sai alkunsa 1800-luvun lopulla ilmaston nopean lämpenemisen myötä. Jäätilanne on kärjistynyt etenkin viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana, eikä luontainen vaihtelu näytä riittävän selittämään jään tällaista vähenemistä.

Tutkijaryhmä koosti arktisen merijään miljoonia vuosia kattavan pinta-alahistorian sadoista erillisistä tutkimuksista, joissa on hyödynnetty muun muassa merenpohjan sedimenteistä kerättyä dataa. Merijään paksuuden - ja siten myös tilavuuden - historiaa ei valitettavasti osata vielä selvittää samalla tavoin. Nyt käsillä oleva tutkimus julkaistiin Quaternary Science Reviews -lehdessä.

Ilmaston luonnollinen vaihtelu aiheutti noin puolet Sveitsin Alpeilla havaitusta jäätiköiden kutistumisesta 1900-luvulla. Ihmistoiminnasta seurannut ilmastovaikutus jäätikkökatoon oli samaa luokkaa. Tutkimusta johtanut Matthias Huss kommentoikin, että hänen ryhmänsä saamat tulokset eivät kyseenalaista ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen vakavuutta millään tavoin.

Tutkimuksen aineistona oli kymmenentuhatta maastohavaintoa sadan vuoden ajalta. Niiden pohjalta tehtiin kolmiulotteinen tietokonemalli kolmestakymmenestä jäätiköstä. Vuoden 1910 jälkeen nämä jäätiköt ovat menettäneet noin viisikymmentä prosenttia aikaisemmasta tilavuudestaan. Jäätiköt ovat menettäneet massaansa etenkin 1940-luvulla ja 1980-luvulta lähtien. Tutkimus julkaistiin Geophysical Research Letters -lehdessä.

YK:n ilmastoneuvotteluista on hankala kertoa positiivisia uutisia. Tilanne on monimutkainen ja edistyy erittäin hitaasti. Usein kehitys saattaa olla vain jonkin tietyn valtion edustajan hieman erisävyinen kommentti jostakin aiheesta. Yleiset ongelmakohdat ovat tiedossa, samoin kuin miltei kaikkien osapuolten mielipiteet aiheesta kuin aiheesta – usein siis vain odotellaan.

Kuten kollegani Anna Collins Adopt a Negotiator -järjestöstä totesi, neuvottelut ovat kuin palapelin rakentamista. Balilta 2007 asti on palapelilaatikkoon heitetty palasia, aina vain enemmän ja enemmän ja peräti kahden neuvotteluraiteen voimin. Kööpenhaminassa laatikkoa ravisteltiin pari viikkoa ja kun viimeisenä iltana kansi avattiin, niin – kas kummaa – ne eivät olleetkaan asettuneet paikoilleen ja muodostaneet eheää kuviota.

Tästä harjoituksesta on opittu kuitenkin sen verran, että nyt tähtäimessä ei ole enää koota koko palapeliä kerralla. Nyt on se aika, kun paloja asetellaan paikoilleen yksi kerrallaan, koitetaan saada jokin nurkka tai reuna valmiiksi, ja ehkä myöhemmin sen voi liittää muihin osioihin palapeliä. Meksikosta ei edes odoteta valmista kaikenkattavaa sopimusta, mutta selkeitä edistystaskelia kuitenkin, joiden pohjalta voidaan edetä ja joihin voidaan liittää muita osia.

Neuvottelujen keskellä oli siis viime viikolla, kuten nyt alkaneellakin esimerkiksi rahoitus ja maankäytön ja hiilinielujen laskenta. Rahoituksesta oli monia lupauksia jo Kööpenhaminassa, ja rahoitukuviot ovat palasia, joka saatettaisiin saada järjestettyä jo Meksikossa. Muita aiheita ovat luonnollisesti maankäyttö ja hiilinielut, joka jarruttaa erityisesti Kioton sopimuksen jatkoneuvotteluita. LCA-työryhmän puolella neuvotteluja jatketaan puheenjohtajan tekemän tekstin pohjalta, joka on koottu edellisten Bonnin neuvottelujen jälkeen.

Palasia siis kootaan vielä tämä koko viikko. Vahvistettua on saatu myös sekin, että seuraavan kerran kokoonnutaan Bonnissa elokuun alussa. Lisäksi ennen Meksikoa tavataan kerran vielä ainakin viikoksi, mutta paikkaa ei ole vahvistettu. Spekulaatiota on ollut esimerkiksi Kiinan suuntaan, mutta varmuutta tästä ei vielä ole.

Toivottavasti tämä uusi lähestymistapa, jossa edetään pienin askelin, tuottaa tehokkaammin tulosta kuin se, että kaikesta sovittaisiin kerralla. Mitään ei ole sovittu ennen kuin kaikesta on sovittu – mutta nyt yksityiskohdat halutaan hioa kuntoon ja saada koko kuvio hahmoteltua ennen kuin nimiä pistetään paperiin. Kioton sopimusta neuvoteltiin pitkään ennen kuin se allekirjoitettiin, mutta vielä allekirjoitusten jälkeenkin sopimuksen yksityiskohtia on hiottu toimintakuntoon vuosikaudet.

Nyt ilmeisesti tehdäänkin toisinpäin: yksityiskohdat ensin, sopimus sitten.

Pohjimmiltaan ilmastoneuvottelut ovat varsin hidastempoisia, vaikeaselkoisia ja jopa kuivia tapahtumia. Ainakin nuorison mittapuulla.

Nuoret tulevat kuitenkin elämään nyt tehtävien päätösten muovaamassa maailmassa suurimman osan elämästään. Perspektiivi on siis erilainen kuin päättäjillä. Esimerkiksi Kööpenhaminassa molempien neuvotteluraiteiden puheenjohtajat kertoivat olevansa isoisiä ja tekevänsä töitä lastenlapsiensa innoittamana. Nuorten huoli on henkilökohtaista.

Kaikki UNFCCC:n kokoukset, olivat ne sitten massiivisia kuin COP-15 Kööpenhaminassa, tai pieniä kuten suunnittelukokoukset Bonnissa, keräävät ympärilleen valtavan määrän nuoria. Näillä nuorilla on halu ja kiinnostus ja osalla myös taito vaikuttaa asioiden kulkuun. Koko kansalaisyhteiskunta ylipäätään on kasvattanut kiinnostustaan ja aktiivisuuttaan ilmastoneuvottelujen suhteen.

Kysymys onkin siitä, minkälaisia vaikutusmahdollisuuksia nuorille tarjotaan asioiden kehitykseen. Se on varmaa, että mitään nuoret eivät saa ilmaiseksi, vaan kaikesta on taisteltava. YK:n kestävän kehityksen toimikunnassa on määritelty yhdeksän eri sidosryhmää, joihin tarkkailijaorganisaatiot jaotellaan. Nuoriso sai pitkäjänteisten neuvotteluiden jälkeen myös oman asemansa tunnustetuksi.

Vuodesta 2008 asti tätä samaa jaottelua on siis kokonaisuudessaan sovellettu myös ilmastokonventin puolella, kun nuoriso ja naisjärjestöt hyväksyttiin mukaan. Käytännössä nuorille tämä tarkoittaa sitä, että nuoret saavat enemmän jatkuvuutta ja ammattimaisuuttaan toimintaansa. On mahdollisuus kutsua neuvotteluryhmien puheenjohtajistoa kahdenvälisiin tapaamisiin. Nuorille annetaan toimistotilaa sihteeristön puolesta sekä mahdollisuus puheenvuoroihin ilmastokonventin yleiskokouksissa. Toisaalta nuoret ovat sitoutuneet toimimaan ilmastokonventin sääntöjen puitteissa sekä toimimaan tiedotuskanavana sihteeristön ja nuorisojärjestöjen välillä.

Monet erityisesti länsieurooppalaiset maat ovat lisänneet kansallisiin delegaatioihinsa neuvottelijoiden, poliitikkojen, asiantuntijoiden ja muiden sidosryhmien edustajien lisäksi myös nuorison edustajia.

Nuoret ovat siinä mielessä erikoinen ryhmä, että kiinnostus ja kompetenssit vaihtelevat laidasta laitaan, eikä lukkiutuneita neuvotteluasemia ole vielä ehtinyt syntyä. Nuoret ovat nuoria, ja ja mukana oppimassa tulevaisuutta varten.

Nuorisoedustajat delegaatioissa ovat voimavara ja vahvuus – myös pr-mielessä – joka tulisi ehdottomasti käyttää hyödyksi, siis delegaation, nuorison ja neuvotteluiden hyödyksi. Se tarjoaisi nuorille mahdollisuuden nähdä omin silmin miten monisyisestä ja pitkäjänteisestä prosessista neuvotteluissa todella on kysymys. Nuoret pääsisivät myös oppimaan tekemällä ja olemaan omien valtioidensa kasvoja.

Siksi kannustaisinkin myös Suomen delegaatiota ottamaan mallia Sveitsistä, Hollannista, Belgiasta ja Norjasta, joilla kaikilla on nuoriso edustettuna delegaatioissaan. Antakaa myös Suomen nuorisolle mahdollisuus kasvaa vastuun edellyttämiin mittoihin ilmastoneuvotteluissa. Ottakaa ilmastodelegaatioon nuorisodelegaatti mukaan oppimaan ja oikeita töitä tekemään.

Yhdysvaltalainen energia-alan virasto EIA on julkistanut tämänvuotisen katsauksensa kansanvälisten energiamarkkinoiden tulevaisuuteen, International Energy Outlook 2010. Heidän arvionsa mukaan maailman energiankulutus kasvaa vuodesta 2007 vuoteen 2035 neljälläkymmenelläyhdeksällä prosentilla, jos energia-alaan liittyvä lainsäädäntö ja sopimukset eivät muutu nykyisestä.

Energian kysynnän kasvussa on huomattavia maantieteellisiä eroja. OECD-maissa energiankulutus kasvaa neljätoista prosenttia ja muissa maissa peräti kahdeksankymmentäneljä prosenttia. Suurin osa tästä energiasta tuotetaan fossiilisilla polttoaineilla, joiden käytön lisääntyminen koskee myös nestemäisiä fossiilisia polttoaineita - niin että terveisiä vaan Meksikonlahdelle ja vähän muuallekin. Terveisiä myös meille Eurooppaan.

Hiiltä kulutetaan myös entistä ahnaammin, koska tätä raaka-ainettahan piisaa vielä pitkään:

Kaavio: Maailman hiilenkulutus vuosina 1990-2035, tuhatta biljoonaa "brittiläistä lämpöyksikköä" British thermal unit (Btu). Kiinnitämme huomiota käyrien suuntaan ja suhteisiin. EIA:n arvion mukaan 95 prosenttia maailman hiilenkulutuksen nettokasvusta vuosina 2007-2035 tapahtuu OECD:hen kuulumattomissa aasialaisissa maissa (punainen, jyrkästi nouseva käyrä). Muun muassa Kiina ja Intia ovat näitä maita. Lähde: U.S. Energy Information Administration (May 2010).

Myös uusiutuvan energian käyttö kasvaa, mutta tämä energiatyyppi jää siis yhä selvään vähemmistöön. Vuodesta 2007 vuoteen 2035 sen osuus maailman sähköntuotannosta kasvaa kahdeksastatoista prosentista kahteenkymmeneenkolmeen prosenttiin. Ydinvoiman osuus on sitäkin pienempi.

Jos EIA:n arvio toteutuu, maailman energiantuotannosta vuosittain syntyvät hiilidioksidipäästöt ovat vuonna 2035 neljäkymmentäkolme prosenttia suuremmat kuin vuonna 2007. Löytyykö ketään joka haluaisi saman luvun mutta miinusmerkkisenä? Ilmastoneuvotteluita käydään juuri nyt Saksassa ja puolen vuoden päästä Meksikossa, minne lähetämme terveiset "ruvetkaa tekin hommiin".

Energiatehokkuus voisi lievittää Intian sähköntuotantoon liittyviä ongelmia jonkin verran. Berkeley Labin mukaan sähkölaitteiden paremmalla energiatehokkuudella voitaisiin ehkäistä Intiassa 65 miljoonan tonnin hiilidioksidipäästöt vuoteen 2017 mennessä, ja yhteensä 333 miljoonan tonnin päästöt vuoteen 2020 mennessä. Samalla voitaisiin vähentää maassa vallitsevaa sähköpulaa. Puolet Intian väestöstä elää kokonaan ilman sähköä, mutta toinen puoli kuluttaa sitä niin kiivaasti, että tuotannon kapasiteetti ei riitä sähkökatkottomaan tarjontaan.

Tämänvuotinen hurrikaanikausi on alkanut Atlantilla ja itäisellä Tyynellämerellä. Tyynellemerelle ennustetaan keskimääräistä vähäisempää hurrikaaniaktiivisuutta, mutta sekä Yhdysvaltain NOAA että Ison-Britannian Met Office ennustavat Atlantille keskimääräistä aktiivisempaa, ehkä jopa erittäin aktiivista kautta. Ennusteet perustuvat muun muassa valtameren pintalämpötiloihin. Aiheesta kirjoittivat yksityiskohtaisimmin Climate Progress ja Dr. Jeff Masters' WunderBlog.

Hurrikaanien ja muiden trooppisten myrskyjen esiintymistiheys ja voimakkuus ovat ilmiöitä, joihin ilmastonmuutos voi vaikuttaa katastrofaalisella tavalla (ks. Sääasema 3.3.2010). Nyt on ylimääräisenä huolenaiheena sekin, että mitä hurrikaani voisi saada aikaan Meksikonlahden öljyvuotoalueella, varsinkin jos vuotoa ei saada tyrehdytettyä pian. Aivan vastaavasta yhteensattumasta ei ole aikaisempaa kokemusta. Levittäisikö hurrikaani öljyä toivottoman laajalle alueelle?

Sitäkin pohditaan nyt tosissaan, että miten suuren uhan hurrikaanit oikeastaan muodostavat meren pohjalla kulkeville öljyputkille. Meksikonlahdelle näitä putkia on asennettu yhteensä viidenkymmenen tuhannen kilometrin verran. Hurrikaanivahvuiset tuulet voivat synnyttää aallokon, joka voi aiheuttaa vahinkoja ainakin yhdeksänkymmenen metrin syvyydellä asti.

Itäisen Tyynenmeren hurrikaanikausi alkoi hyvästä ennusteesta huolimatta ikävissä merkeissä. Ensimmäinen nimen saanut trooppinen myrsky, Agatha, teki pahaa jälkeä Keski-Amerikassa. Guatemalassa, El Salvadorissa ja Hondurasissa ainakin 115 ihmistä menehtyi, ja kymmenet tuhannet jäivät kodittomiksi kaatosateen ja sitä seuranneiden tulvien, maanvyöryjen ja maanvajoamien jäljiltä.

Terveisiä syvältä. Maa vajosi Guatemalan samannimisessä pääkaupungissa hieman epätasaisesti, kun Agathan rankkasateet kurittivat kaupunkia. Kuva: Gobierno de Guatemala/Creative Commons.

Valtamerten pintakerros seitsemänsadan metrin syvyyteen asti on lämmennyt merkittävästi vuoden 1993 jälkeen. Vuosina 1993-2008 tapahtunut keskimääräinen lämpeneminen on tutkijoiden mukaan selvä merkki maailman ilmaston muuttumisesta. "Valtameriin sitoutuu enemmän lämpöä kuin mitä niistä vapautuu", selventää tutkimusta johtanut John Lyman.

Kyseistä valtameriin varastoituvaa energiamäärää voidaan havainnollistaa arkemme käsitteillä: Sillä voitaisiin polttaa jokaista maailman ihmistä kohti viittäsataa sadan watin hehkulamppua. Jatkuvasti.

Valtameret ovat maapallon ilmastojärjestelmän suurin lämpövarasto. Maailman ilmaston lämmetessä 80-90 prosenttia tästä lämpenemisestä päätyy valtameriin. Siitä seuraa muun muassa meriveden lämpölaajenemista, joka aiheuttaa noin kolmanneksen tai puolet merenpinnan nykyisestä noususta.

Meritutkimus julkaistiin Nature-lehdessä. Reuters, Yale Environment 360 ja Society of Environmental Journalists uutisoivat siitä lyhyesti. RealClimate kirjoitti aiheesta analyyttisemmin. Suomessa Yle Uutiset roiski siitä oman versionsa; tällä kertaa CO2-raportti onnistui paremmin.

Kuva: Valtamerentutkijoita ja valtameren lämpötilojen mittaamisessa käytettäviä kojeita. Vasemmalla John Lyman pitelee pientä, kertakäyttöistä batytermografia ("XBT"). Oikealla Gregory Johnson ja vapaasti kellumaan laskettava, autonominen Argo-mittausasema. © NOAA.

Jo vuosien ajan on tiedetty, että ilmastonmuutos sulattaa Grönlannin jääkilpeä. Nyt on myös sensuuntaisia havaintoja, että Grönlannin jääpeitteen sulaminen ja sitä seuraava maankohoaminen ovat nopeutuneet.

Geofysiikan professori Timothy Dixonin luonnehtii havaintoja näin: "On yllättävää ja hieman huolestuttavaa, että jää sulaa niin nopeasti, että pystymme havaitsemaan sulamisen seurauksena tapahtuvan maankohoamisen. Vielä yllättävämpää on, että kohoaminen näyttäisi nopeutuvan, mikä viittaa siihen että sulaminen on kiihtymässä."

Maa siis kohoaa, kun sitä painava jäätaakka pienenee. Dixonin tutkimusryhmä analysoi Grönlannin rannikolta saatuja GPS-mittaustuloksia vuodelta 1995 alkaen. Kohoamisnopeus on nyt pari senttiä vuodessa. Jos nykyinen kehityssuunta jatkuu, nopeus voi kiihtyä kaksinkertaiseksi vuoteen 2025 mennessä.

Osassa Grönlannin läntisiä rannikkoseutuja jää näyttää huvenneen kiihtyvällä nopeudella 1990-luvun lopulta lähtien. Tutkijat arvioivat, että jään sulamisnopeus Länsi-Grönlannissa kiihtyy keskimäärin 8,7 gigatonnilla vuodessa. Kaakkois-Grönlannissa kiihtymisnopeus näyttää olevan vielä suurempi, noin 12,5 gigatonnin luokkaa, mutta tämä luku perustuu niukempaan dataan.

Jään vuotuinen kokonaiskutistuminen lienee Grönlannissa nykyään lähes kolmensadan gigatonnin luokkaa.

Maankohoamistutkimus julkaistiin Nature Geoscience -lehdessä. Suomessa siitä mainitsi Helsingin Sanomat.

Aurinkovoimalla voitaisiin tuottaa jopa 20-25 prosenttia maailman sähköstä vuonna 2050, kertoo asiaa selvittänyt Kansainvälinen energiajärjestö IEA. Tällainen aurinkovoiman hyödyntäminen myös vähentäisi energiantuotannossa syntyviä hiilidioksidipäästöjä melkein kuusi miljardia tonnia vuodessa.

IEA:n visioissa aurinkokennotekniikka ja keskittävä aurinkovoima nähdään toisiaan täydentävinä tuotantomuotoina, joista voidaan saada irti yhteensä yhdeksäntuhatta terawattituntia vuonna 2050. Keskittävän aurinkovoiman käyttö sähköntuotannossa olisi suurinta Pohjois-Amerikassa, Pohjois-Afrikassa ja Intiassa. Pohjois-Afrikka veisi luultavasti noin puolet tuotannostaan Eurooppaan. Greenspace poimi esiin tämän uutisen.

Intian kasvihuonekaasupäästöt olivat vuonna 2007 viisikymmentäkahdeksan prosenttia suuremmat kuin vuonna 1994, ja tämä kasvu oli merkittävässä määrin hiilivoiman "ansiota". Vuoden 2007 päästöt olivat yhteensä 1,9 miljardia tonnia - luku jota sopii vertailla aurinkovoiman yhteydessä yllä mainittuun kuuden miljardin tonnin päästövähennykseen. Aurinkovoiman lisäys sopisi Intiaan aivan loistavasti!

Ilmastomallien avulla on saatu uusi arvio Euroopan tulevista helleaalloista tällä vuosisadalla. Tukalat hellepäivät yleistyvät Pyreneiden niemimaalla ja Välimeren alueella ehkä parikymmenkertaisesti tämän vuosisadan loppuun mennessä.

Sellaisia kuumia päiviä oli vuosina 1961-1990 keskimäärin vain kaksi vuodessa. Vuosina 2021-2050 niitä voi olla vuodessa jo kolmisentoista, ja vuosisadan lopulla, 2071-2100, jopa neljäkymmentä. Ihmisten terveys on vakavimmin vaarassa alavilla joki- ja rannikkoseuduilla, missä ilmankosteus on korkea. Kaupunkien lämpösaarekeilmiö, jonka vaikutusta ei otettu huomioon tässä tutkimuksessa, kuumentaa kaupunkien hellepäiviä vielä lisää.

Helleaaltotutkimus julkaistiin Nature Geoscience -lehdessä. Reuters kirjoitti siitä lyhyesti ja Nature News perusteellisemmin. Yleisesitys lämpötilan ja ilmankosteuden vaikutuksesta helteen tukaluuteen löytyy Ilmatieteen laitoksen nettisivuilta ja Wikipediasta.

Kuva: Tanganjikajärven rantaa Burundissa (Francesca Ansaloni/Creative Commons).

Tanganjikajärvi on lämmennyt huomiotaherättävän paljon viimeisen vuosisadan aikana. Pohjasedimenttien analyysin perusteella järven pintalämpötila on nyt korkeimmillaan tuhanteen viiteensataan vuoteen.

Ennen vuotta 1900 järven pintalämpötila pysytteli 24,3 celsiusasteen alapuolella tuhannen neljänsadan vuoden ajan. Vuonna 2003 pintalämpötila oli jo kaksikymmentäkuusi celsiusastetta.

Tanganjikajärvi on maailman toiseksi syvin järvi. Suurin osa kaloista ja muista organismeista elää ylimmän sadan metrin syvyydessä. Pintaveden lämpeneminen voimistaa veden kerrostuneisuutta, jolloin vesi ei sekoitu yhtä helposti tuulten vaikutuksesta. Pintavesissä tapahtuva biologinen tuotanto vähenee silloin, koska se ei saa täydennystä syvempiin vesiin vajonneista ravinteista. Lämmennyt vesi ei myöskään pysty sisältämään yhtä paljon liuennutta happea kuin viileämpi vesi. Järven kalat voivat kärsiä happipitoisuuden laskusta.

Neljän köyhän keskiafrikkalaisen valtion - Burundin, Kongon demokraattisen tasavallan, Tansanian ja Sambian - rajalla sijaitseva Tanganjikajärvi on tärkeä kohde sikäläisen kalatalouden kannalta. Tutkijat pitävät ihmisen aiheuttamaa ilmastonmuutosta yhtenä syynä järven lämpenemiseen. Myös ylikalastus rasittaa tätä suurta järveä. Mitähän ilmaston lisälämpeneminen saisi aikaan? Miljoonat ihmiset ovat riippuvaisia tämän järven kalastosta.

Brown Universityn johtama tutkimus julkaistiin Nature Geoscience -lehdessä. Siitä uutisoivat Reuters ja Yale Environment 360.