Brysselissä eläminen on kahden maailman välissä seisomista. Toinen maailma on Belgia, toinen Euroopan unioni. Missään ei huomaa yhtä konkreettisesti, kuinka irrallisena ja epädemokraattisena EU todella näyttäytyy kansalaisten silmissä.

Eikä ihme. Uusi Euroopan komissio on aloittanut työnsä viime viikkoina. Komission puheejohtaja Barroso käytti tilaisuutta hyväkseen ja uudelleenorganisoi komission osastoja ja virkamiehiä. Entisen kabinettipäällikkönsä hän päätti lähettää Washingtoniin uudeksi EU-"suurlähettilääksi" kysymättä jäsenmaiden tai kenenkään muun mielipidettä. Tiedotusosaston Barroso puolestaan päätti siirtää uuden perusoikeus- ja kansalaisosaston alaiseksi herättäen huolta tiedotuksen vähenemisestä.

Eipä ollut kovin hieno alku demokratiavajeessa painiskelevalle unionille. Tiedottamista ja kansalaismielipiteen seuraamista uhataan vähentää heti sen jälkeen, kun Lissabonin sopimus on saatettu voimaan viemällä Irlannin toinen kansanäänestys väkisin vääntäen kyllä-äänten voitoksi.

EU:n ja kansallisen tason välisestä aukosta voi syyttää monia osapuolia. Syypäitä ovat esimerkiksi kansalliset mediat, jotka usein kiinnittävät huomiota vain omiin meppeihinsä tai Brysselin koirankakkaisiin katuihin, jos edes niihin. Päävastuu on kuitenkin EU:lla itsellään, joka pienistä yrityksistä huolimatta on epäonnistunut yrityksissään luoda kansalaisten ja politiikanteon välille vuorovaikutusta.

EU:ta syyllistäessä pitää myös tietysti kohdistaa katseensa niihin ihmisiin, jotka unionia rakentavat. EU:n parissa työskentelevät eurooppalaiset elävät lähinnä omassa kuplassaan Brysselissä. Töissä käydään EU:ssa, baarissa käydään EU-kavereiden kanssa ja joogassa käydään englanninkielisen opettajan vetämänä. Monet ovat käyneet samoja yliopistoja tai ovat perhetuttuja vuosien takaa.

Myönnettäköön, että osaan näistä syyllistyn myös itse. Tätä kuplamaailmaa kuvaavaa on, että kun suomalainen tuttavani hiljattain tapasi belgialaisen miehen, oli ensimmäisen reaktioni "hyvä, nyt pääset oppimaan vähän paikallisesta elämästä!"

Kun eurooppalaisen sitten pitää ottaa askel Belgiaan, nousee monen otsalle tuskan hiki. Eurooppalaista terveydenhuoltokorttia ei täällä tunneta, vaikka menisi EU-korttelissa sijaitsevalle lääkäriasemalle. Verotukseen ja sosiaaliturvaan liittyvät asiat tuntuvat puolestaan ihan ylitsepääsemättömän vaikelta selvittää, puhumattakaan edes siitä, että tietäisi mistä instanssista asiasta voi tiedustella.

Asioiden alulle paneminen joka tapauksessa vaatii, että rekisteröityy oman kaupunginosansa asukkaaksi. Rekisteröityminen on helposti kolme kuukautta kestävä prosessi, jonka aikana pitää käydä pari kertaa virastossa ja odottaa siinä välissä poliisin kotikäyntiä. Virkapukuisen poliisin tehtävänä on tarkistaa, että todella asuu ilmoittamassaan osoitteessa. Rekisteröityminen onnistuu vain työsopimuksella, ja vasta rekisteröitymisen jälkeen on oikeus kunnolliseen pankkitiliin ja kunnallisiin palveluihin.

Näin helppoa siis meillä yhtyneessä Euroopassa. Tämän kaltaisissa tilanteissa moni eurooppalainen tyytyy lausahtamaan sarkastiseen äänensävyyn kirjainyhdistelmän "TIB" – this is Belgium.

Entä mitä belgialaiset tuumaavat kaikista pääkaupungissaan asuvista eurooppalaisista? Vaikea sanoa varmuudella, koska heidän kanssaan on niin vähän tekemisissä. Ne tutut, joilta asiaa olen tiedustellut, ovat kuitenkin pitäneet kaupungin kansainvälistymisestä. Vastakkaisista mielipiteistä kuulee myös huhuja. EU-rekisterikilvillä varustettujen autojen ikkunoita mäiskitään kuulemma periaatteesta usein hajalle. Toisin sanoen vaikuttaa siltä, että EU on monikultuurisuuden tarjoaja sitä kaipaaville tai muukalaisvihan synnyttäjä sitä karttaville. Omaksi sitä ei kuitenkaan koeta.

Ei kaikki kuitenkaan huonosti ole. Demokraattisia tuulahduksia on tullut viime aikona Euroopan parlamentista, jolla on vihdoin enemmän valtaa. Toissa viikon täysistuntoa väritti historiallinen äänestys, jolla parlamentti kumosi ns. SWIFT-sopimuksen, joka olisi sallinnut Yhdysvaltain viranomaisille pääsyn eurooppalaisten maksutietoihin terrorisminvastaisen taistelun varjolla. Uusi perusoikeus- ja kansalaisasioiden kommissaari Viviane Reding puolestaan vakuutteli, että komissio panostaa organisaatiomuutoksesta huolimatta tiedotukseen edelleen.

Päämääränä on, että EU tuntuisi kansalaisista hyvältä, ja että kaikki olisivat ylpeitä eurooppalaisuudestaan ja pystyisivät haaveilemaan paremmasta Euroopasta. Minä puolestaan nautin Belgiasta ja Brysselin kulttuuriannista täysin rinnoin, ja aion tutustua paikallisiin aktiivisemmin. Jaksan vielä uskoa, että hiljaa hyvä tulee.

Tänä talvena on Pietarissa satanut enemmän lunta kuin viimeisenä viitenä vuonna yhteensä. Katujen kunnossapito ontuu, lumi kertyy kaduille ja tienpientareille. Parkkeeratut autot muurautuvat lumikinoksiin. Keskustan vanhojen talojen katot alkavat vuotaa lumen ja jään painosta. Monikiloiset jääpuikot ovat hengenvaarallisia pudotessaan katolta...

Kaupunginhallitus ratkoo lumenluontiongelmaa ja vaarallisten jääpuikkojen poistamista ylimääräisissä hätätapauskokouksissa. Anarkistit lapioivat lunta TV-kameroiden edessä Matvijenko-naamarit päällä. Autojen omistajat järjestävät lauantaitalkoita luodakseen lumet sisäpihoilta, jotta saisivat autot liikkeelle lumikinoksien alta. Kaupunki on lumitilassa.

Osaapa luonto sittenkin näyttää voimansa, ja osoittaa tälle kaupungille kuka sanoo viimeisen sanan. Ja aika pienestä se on kiinni: vain pari päivää kunnon lumisadetta, niin olemme kuin paniikin vallassa.

Minullakin vuotaa katto jo kolmatta päivää, Ladani on hautautunut kinokseen. Vaikka lumi valtasi kaupungin jo viimevuoden puolella, ei sisäpihaa ole vieläkään kunnolla aurattu, vaan se on täyttynyt söpöistä pikku poluista.

Ihmiset umpikujaan saattavissa luonnonilmiöissä on jotain todella viehättävää. Odotan mielenkiinnolla mitä tuleman pitää keväällä, kun tämä lumimäärä alkaa sulaa...

Irakissa on parlamenttivaalit maaliskuun seitsemäntenä päivänä. Kampanjointi käy kuumana ja muistuttaa kevätkarnevaalia. Tähän verrattuna Suomen vaalit ovat tylsä tapahtuma.

Tuulessa ei liehu tiibetiläisiä rukousnauhoja, vaan kurdipuolueiden vaaliviirejä.

Täällä Kurdistanissa eli Pohjois-Irakissa on kolme suurta puoluetta: KDP (Kurdistan Democratic Party), PUK (Patriotic Union of Kurdistan) ja Goran (nimi tarkoittaa muutosta).

KDP:n ja PUK:n välillä oli sisällissota vuosina 1994-2000 (kurdit syyttävät aina muita ongelmistaan, mutta myös heidän omassa tavassaan hoitaa asioita on kehittämisen varaa). Nyt nämä puolueet jakavat hallitusvastuun Kurdistanin autonomisella alueella ja ovat vaaleissa vaaliliitossa keskenään. Goran on haastaja.

Vaalien haastaja, Goran puolueen johtaja Nawshirwan Mustafa.

Goranin eli Muutosliikkeen perustaja Nawshirwan Mustafa on Kurdistanin Silvio Berlusconi. Hän kuului aiemin PUK:n johtoon ja yritti uudistaa vuosia puoluetta sisältä käsin, siinä onnistumatta. Hän perusti televisiokanava KNN:n. Kesällä 2009 järjestetyissä alueparlamenttivaaleissa Goran sai 70 prosenttia äänistä Sulaymaniassa, joka on PUK:n kannatuksen ydinaluetta. KDP korjasi potin omalla alueellaan, ja koska PUK oli sen kanssa vaaliliitossa, sekin käyttäytyi kuin vaalivoittaja. Kurdistanin pääministeri Barham Salih on PUK-puolueesta.

Goran käy agressiivista kampanjaa PUK:ta vastaan. Ja ongelmiahan täällä riittää. Mutta niiden syyt eivät ole kurdipuolueissa, vaan ongelmat ovat diktatuurin perintöä, sotien seurauksia ja kansainvälisen kauppasaarron (jota YK ei ole vieläkään täysin purkanut) aiheuttamia. Goran ei ole esittänyt ongelmiin toimivia ratkaisuja.

Sulaymanian keskusaukio.

Kurdit rakastavat autoilua yli kaiken. Vaalikampanjoinnissa yhdistetään hauskanpito ja omien agressioiden purkaminen. Viikonloppuisin kadut täyttyvät autokaravaaneista, joissa lipuin ja ehdokkaiden kuvin koristellut autot ajavat lujaa ja ihmiset roikkuvat niiden ikkunoista ulkona huutaen iskulauseita. Viime perjantaina ystäväni työtoveri putosi autosta Sulaymaniassa. Tämä 25-vuotias mies kuoli heti, parin kuukauden ikäinen vauva menetti isänsä.

KDP:n tunnus on keltainen väri, PUK:n vihreä ja Goranin sininen. Kadut käyttyvät lipuista. Eri kaupunkien ja kaupunginosien läpi ajaessa tietää minkä puolueen alueella ollaan.

Autokaravaanien lisäksi kampanjoihin kuuluu mm. vastapuolueen ehdokkaiden julisteiden alas repiminen. Joka kaupunginosassa on puoluetoimistoja ja ne kilpailevat siitä, kenellä on kovaäänisin musiikki.

Sulaymaniassa on menty huutamista ja julisteiden repimistä pidemmälle: ampumistapausten takia vaalikampanjointi on kielletty iltakuuden ja aamuyhdeksän välillä. Uhrit ovat Goranin aktivisteja. Viralliset tiedot puhuvat kolmesta loukkaantuneesta, Goran yhdestä kuolleesta ja kymmenestä loukkaantuneesta.

Goranin puoluetoimisto sulaymanialaisessa lähiössä. Kyseessä on pieni sivutoimipiste.

Kaikkien puoluetoimistojen ulkopuolella on aseistettuja vartijoita. Kun kuuntelee ihmisten kiihkeitä puheita, tulee mieleen, että onpa hyvä, että Goranilla ei ole omia peshmergoja eli sotilaita kuten kahdella muulla kurdipuoleella. Muuten täällä olisi vaara uudesta veljessodasta.

Irakin parlamenttivaalien voittajasta ei ole epäselvyyttä. 60 prosenttia maan asukkaista on shiioja, joten he saavat enemmistön parlamenttiin. Pääministerinä jatkaa joko nykyinen pääministeri Nouri al-Maliki tai hänen tilalleen tulee varapresidentti Adil Ahmed Mahdi. Molemmat ovat shiia-arabeja.

Shiioillakin on keskinäisiä erimielisyyksiä, mutta viime kädessä kaikki tottelevat uskonnollista johtajaa eli marjahia, Ajatollah Ali Sistania. Tämä Najafissa asuva Ajatollah on iranilainen. Vaikka hän on asunut Irakissa vuosikymmeniä, hän ei suostu ottamaan Irakin kansalaisuutta.

Ystävänpäivänä Thaimaassa juhlittiin taas uuttavuotta.

Siirryttiin metallitiikerin vuoteen, joka tuo muunmuassa ongelmia apinoille (siis horoskooppiapinoille, ei niille karvaisille) ja eripuraa parisuhteisiin.

Vuorossa oli siis tällä kertaa kiinalainen uusivuosi yhteensä kolmesta täällä juhlittavasta uudestavuodesta.

Länsimainen uusivuosi onkin jokaisen tiedossa, ja myöhemmin kevaalla juhlitaan viela perinteistä thaimaalaistakin uuttavuotta.

Monen täkäläisen juurista osa löytyy Kiinasta. Ei se mitään vaikka ei löytyisikään, kiinalaista uuttavuotta juhli silti suurin osa väestä. Jos juhlaan on joku syy, niin thaimaalainen juhlii; ei sillä niin väliä ovatko juhlan perinteet Kiinasta vai Amerikasta.

Uuden vuoden väri on punainen, ja kadut olikin yltä päältä koristeltu punaisin paperilyhdyin ja kultaisin koristein.

Juhla venyi yli koko viikonlopun. Ensimmäisenä päivänä kyläilemaan tulleille vainajien hengille tarjottiin juhla-ateria. Ainakin kolmensorttista lihaa ja pikkuisia kiinalaisia mandariineja oli oltava.

Vainajille juhlaruoka ei tosin tainnut kovin paljoa maittaa, koska uudenvuoden tähteitä syötiin vielä päiväkausia juhlahumun hälvettyäkin.

Juhlan seuraavana päivänä siirryttiin vainajista hieman iloisempiin tunnelmiin: kaduille juhlimaan.

Ilotulitusraketit räjähtelivät jokaisella nurkalla, ja jopa kerrostalojen rappukäytävissä. Suuremmissa kaupungeissa tanssivat myös lohikäärmetanssijoiden kulkueet.

Uuden vuoden mukanaan tuomaa huonoa onnea voi halutessaan parantaa jo etukäteen.

Isäntäperheeni tyttären horoskooppimerkille metallitiikeri on erityisen haitallinen, joten hän kävi jo viikkoja etukäteen äitänsä pyynnöstä kaupunkimme kiinalaisessa temppelissa erilaisissa ainakin kyntttilöitä ja suitsukkeita sisältävissä seremonioissa, joiden tarkempi sisältö jäi minulle valitettavasti hieman epäselväksi.

Seuraavan kerran vuotta vaihdetaan huhtikuussa, jolloin vuorossa on perinteinen thaimaalainen uusivuosi. Sitä juhlitaan vesipyssyillä ammuskellen.

Wienin seitsemäs "Bezirk", lähellä keskustaa oleva Neubau on spesialistien ja pienyrittäjien kaupunginosa. Siellä sijaitsevat Westbahnstrassen kamerakaupat ja jopa eurooppalaisittain mainetta niittävä valokuvagalleria Westlicht. On luomusupermarketteja, suklaapuoteja ja designliikkeita. On maailman eri kolkkien musiikki-instrumenttien erikoisliike Gandharvaloka, lelukauppa Spielwurm ja kuvataiteen supermarketti M-Ars.

Taidekeskus ja nykytaiteen museo MQ sijaitsee Neubaussa, niin kuin useampi pieni teatteri ja kulttuurikeskus Amerlinghaus. Baareja ja ravintoloita on tietenkin joka lähtöön.

Yrittäjien ei kuitenkaan Neubaussakaan ole mitenkään helppo pitää pieniä erikoisliikkeitään pystyssä. Niinpä esimerkiksi kaupunginosaa halkovilla verrattain isoilla Kaiserstrassella ja jo aikaisemmin mainitulla Westbahnstrassella on vieri vieressä niin kukoistavia pikkukauppoja kuin myös pitkän aikaa tyhjillään seisovia aavemaisia liikehuoneistoja. Jotkut paikat vaikuttavat olevan suorastaan noiduttuja. Aina niihin löytyy uusi yrittäjä, joka kuitenkin kohta taas on konkurssissa, vaikka ympärillä liiketoiminta sujuisi ihan hyvin.

* * *

Neubaun uusin kulttuuriprojekti ilmestyi helmikuun alussa Westbahnstrassen ja Zieglergassen kulmaan. Siihen kirkkoa vastapäätä pystytettiin vino puinen pömpeli, jonka sivut ovat peitetty lasiovilla ja jonka kyljessä lukee "offener Bücherschrank" eli "avoin kirjakaappi".

Idea projektissa on yksinkertainen: kirjoja kaikille ilmaiseksi, tuo ja vie, ilman minkäänlaista byrokratiaa. 250 kirjaa vetävän kaapin pystyttämisen pani alulle mies nimeltä Frank Gassner. Häntä oli ajan myötä alkanut pänniä yhä enemmän se, kuinka julkiset yhteiset tilat melkein kokonaan on varattu kaupallisiin tarkoituksiin. Niinpä hän maksoi omasta taskustaan 1700 euron alkukustannukset, hoiti luvat kuntoon, rakennutti kaapin, avasi sen ja toivoo, että muutkin ovat sitä mieltä, että homma kannatti.

Aivan uusi ajatus ei ole. Muutamissa saksalaisissa kaupungeissa ja myös Itävallan Grazissa on jo tätä ennen ollut vastaavia kokeiluja.

Olin eilen iltakävelyllä ja kuljin pömpelin ohitse. Joku siitä haki osaavan tuntuisesti iltalukemista. Kaapista noin kaksi kolmannesta oli täynnä. Opukset olivat siisteissä riveissä. Roskia ei vielä ollut ilmaantunut.

Offener Bücherschrank -projektin kotisivulla sanotaan, että parhaiten toimintaa voi tukea tuomalla kirjoja, joita itse ei enää tarvitse, liimaamalla niihin itse tarrat ja yksinkertaisesti käyttämällä pömpeliä. Joka haluaa, voi myös alkaa pömpelin huoltokummiksi, avustaa rahallisesti tai lähettää kaupunginosan johtajalle meilin, jossa pyytää, ettei pömpeliä lakkauteta kesäkuussa, jolloin sen koeaika päättyy.

Taloudellisen taantuman aikana yksi ryhmä Japanissa joutuu kohtaamaan toisinaan kohtuutontakin painetta: ikääntyvät naiset. Kaduilla näkee päiväsaikaan iloisesti kuhisevia, lilanharmaaksi hiuksensa värjänneitä mummojoukkioita ikkunaostoksilla, mutta perusarki saattaa olla eläkeläisnaisille hyvin rankkaa. Ja ikkunaostokset todella jäädä ikkunan tuolle puolen.

Tämä johtuu siitä, että Japanissa lasten vanhemmat eivät samalla tavoin saa huokaista helpotuksesta jälkeläisten tullessa täysi-ikään ja työkykyyn, kuten monissa muissa maissa. Taloudellinen avunanto jatkuu pahan paikan tullen yhä edelleen – usein ikääntyneen vanhemman kuolemaan saakka. Ja pahoja paikkoja erityisesti näinä aikoina riittää. Vastikään uutisoitiin yksin elävien ikääntyvien naisten paineista auttaa aikuisia lapsiaan, jotka ovat laman vuoksi menettäneet työnsä. Siitä huolimatta, että pieni eläke riittää tuskin itsellekään, säästetään lapsille ja eletään nälkärajalla – jopa lähes ilman ruokaa. Eräs 78-vuotias tokiolaisnainen esimerkiksi kertoo säästävänsä pienestä eläkkeestään 20 000 jeniä kuussa antaakseen rahan (noin 165 euroa) naimisissa olevalle pojalleen ja lapsenlapsensa koulunkäyntikuluihin.

Erityisesti naiset, joiden aviomiehet ovat jo kuolleet, ovat usein sellaisessa eläketilanteessa, että säästettävää ei luulisi olevan. Japanissa sekä miehet että naiset elävät iäkkäiksi, mutta naiset useimmiten iäkkäimmiksi, joten monet jäävät elämän ehtoolla yksin. He saavat usein erittäin niukkaa eläkettä sen vuoksi, etteivät miestensä elättäminä ole olleet lainkaan mukana kansallisessa eläkesysteemissä. Miehen kuollessa talous kokee kovan iskun. Yksin asuvat iäkkäät naiset ovatkin yleensä paljon vaikeammassa taloudellisessa tilanteessa kuin yksin asuvat miehet.

Tilanteelle on jopa oma nimensä: BB-ongelma (bimbo = köyhä, basan = mummo). Vaikka moni iäkkäämpi nainen olisikin menestyksellisesti toiminut ja ansainnut työelämässä kymmeniä vuosia, saattaa pudotus BB-tilanteeseen tapahtua myös lasten talousongelmien takia.

Raha on japanilaisille hyvin tärkeä ja statusta muovaava asia. Köyhyyttä piilotellaan ja mieluummin otetaan pikkulainoja kuin paljastetaan naapureille huono taloudellinen jama. Ollaan ylpeitä – mutta perheen sisällä asia tuntuu kääntyvän päinvastoin. Kun aikuiset lapset kokevat rahakriisin, vanhemmilta otetaan apu vastaan, vaikka se tarkoittaisi vanhempien elämäntason kurjistumista. Vanhemmat auttavat lapsiaan viimeisillä voimillaan, koska perhe pitää aina yhtä. Yhteiskunta ei ota vastaan, apua ei noin vain heru.

Monet äidit ovat omistaneet koko elämänsä lastensa kasvatukselle, joten lasten auttaminen ei lakkaa missään vaiheessa. Toisinaan tämä ruokkii myös tilannetta, jossa jälkikasvu käyttää vanhempiaan surutta hyväkseen eikä edes etsi uusia töitä. Monilla yli 30-vuotiailla on yhä isin luottokortti käytössään, eikä saavutetusta elintasosta tahdota tinkiä.

Tilanne on pahin perheissä, joissa sekä vanhemmat että lapset ovat jo iäkkäitä – ja naisia. Jos työnsä menettää yli 40-vuotiaana, on vaikea löytää uutta tilalle. Mikäli aviomiestä ei ole, voi nelikymppinen yhä asua kotona vanhempiensa kanssa. Yli 35-vuotiaita jo selkeästi karsastetaan työnhaussa. Kauppojen kassoilta on ehkä helpoin saada hommia, mutta niissä pätevät merkilliset lainalaisuudet. Työnantajalle on esimerkiksi halvempaa palkata päivittäistavarakauppaan neljä henkilöä kymmenellä viikkotunnilla kuin yksi henkilö 40 viikkotunnilla.

Suuri osa japanilaisista tiedostaa kuitenkin taloudellisen ahdingon vaarat jo etukäteen. Kun yhteiskunta ei auta, eikä vanhemmillakaan ole loputtomasti varoja, on pakko säästää. Japanilaiset tuttavani ovat aivan eri tavoin säästäväisiä kuin suomalaiset tuttavani. Kun turvaverkkoja on vähän, on ajateltava aina myös tulevaisuutta, tehtävä laskelmia ja säästettävä pahan päivän varalle. Japanilais-suomalaisissa perheissä tämä toisinaan aiheuttaa ristiriitoja, etenkin, jos rahankäytöstä ei ole selkeitä sopimuksia.

Kun yhteiskunta ei auta, korostuu perheen sisäinen dynamiikka. Talousahdingossa ydinperhe vetää yhtä köyttä ja kaikista yritetään huolehtia parhaan mukaan. Sosiaaliset suhteet – vaikka vaikeaa onkin – kehittyvät aivan toisin kuin länsimaissa.

Ongelmissa ollaan, mutta yhdessä.

Sarah Palinista on helppo keksiä vitsejä, mutta onko hänellä oikeasti mahdollisuuksia päästä presidentiksi?

Washingtonin poliittisissa piireissä on lähiaikoina kerrottu seuraavaa vitsiä:

– Yhdysvalloissa on monissa osavaltioissa ollut harvinaisen kylmä talvi. Miksi tämä on hyvä asia?

– Koska Sarah Palinin on pakko käyttää hansikkaita.

Juttu peräytyy konservatiivien kokoukseen, jossa entinen Alaskan kuvernööri ja republikaanien varapresidenttiehdokas Palin pysähtyi kesken haastattelun tuijottamaan vasenta kämmentään. Kameroiden tarkentuessa Palinin käteen ilmeni, että nainen oli raapustanut tussilla ihoonsa sanat "energia", "vero" ja "nosta amerikkalaisten henkeä". Kämmenessä luki myös "budjettileikkaukset", josta "budjetti" oli sutattu yli.

Käteen raapustettu lunttilappu oli tietysti amerikkalaisille politiikan kommentaattoreille mannaa, josta riitti naljailtavaa päiväkausiksi. Mutta Palinia ei, ikävä kyllä, saa häipymään Yhdysvaltain politiikasta pelkillä vitseillä. Hän on yksi näkyvimpiä naispuolisia amerikkalaispoliitikoita ja mahdollisesti ainoa nainen, joka asettuu Barack Obamaa vastaan vuoden 2012 presidentinvaaleissa.

Palin olisi huvittava kuriositeetti — vähän kuin Amerikan Veltto Virtanen (anteeksi, Veltto) — jos Yhdysvaltain äärioikeisto ei pitäisi häntä pelastajanaan. Kyseessä on nainen, joka toimi tuntemattomuudessa kaukaisen Alaskan kuvernöörinä, kunnes republikaanien presidenttiehdokas John McCainin kampanjagurut valitsivat hänet varapresidenttiehdokkaaksi. McCainin neuvonantajille, jotka olivat kaikki miehiä, Palin oli täydellinen pakkaus: entinen missi ja räväkkä suurperheen äiti, joka näyttää hyvältä televisiossa. Palinin nollatason asiaosaaminen ja olematon kokemus kansallisen tason politiikasta eivät ole niin tärkeitä seikkoja, koska naisäänestäjäthän kannattavat automaattisesti naista, konservatiivit kampanjapomot suuressa viisaudessaan päättelivät.

Toisin kuitenkin kävi. En ole usein toiveikas amerikkalaisäänestäjien arvostelukyvyn suhteen, mutta tällä kertaa naisäänestäjät tunnistivat Palinin pelkäksi koriste-esineeksi, jolle kukaan täysijärkinen ei uskoisi Yhdysvaltain ydinaseiden laukaisukoodeja, ja äänestivät Obaman valtaan. McCainin häviöstä suurin yksittäinen kunnia kuuluukin Palinille.

Mutta nyt on 2010, ja Obama on ollut presidentti jo reilun vuoden. Miksi Alaskan amatsoni on edelleen päivittäin amerikkalaismedian otsikoissa ja vetää kirjakiertueellaan kymmeniätuhansia ihmisiä jonottamaan nimikirjoitusta?

Simppeli vastaus: koska Palinin halpa populismi uppoaa älyköitä inhoaviin amerikkalaisiin tehokkaammin kuin Krispy Kreme -tarjousdonitsit.

Palin on äärikonservatiivi, jonka suvaitsemattomuudelle vetää vertoja vain hänen irrationalisuutensa. Palin ei esimerkiksi sallisi aborttia kellekään, ei edes teini-ikäiselle raiskauksen uhrille. Kuitenkin, odottaessaan Down-syndroomaista Trig-poikaansa, Palin myöntää harkinneensa abortin tekoa. Hän haluaisi siis kieltää abortin kokonaan, mutta on harkinnut raskaudenkeskeytystä itse. Tämä on yksi Palinin pelottavimmista puolista: kyky olla samanaikaisesti täysin epälooginen ja täysin varma asiastaan.

Palinin ulkopoliittinen osaaminen on oxymoron eli itsensäkumoava termi. Hänen mukaansa Afrikka on maa, välilasku Irlantiin todistaa Euroopan-tuntemuksesta ja asuminen Venäjän naapurivaltiossa oikeuttaa hänet puhumaan asiantuntijuudella kansainvälisestä politiikasta. Haastatteluissa hänellä on tapana sotkea niin kielioppi, käsitteet kuin aiheetkin. Kysymys saattaa koskea Irakia, mutta Palin päätyy puhumaan veronalennuksista.

Tasa-arvoa kannattavana ihmisenä haluaisin hurrata Sarah Palinin nousua, koska se on tuonut lisää näkyvyyttä naisille Yhdysvaltain politiikassa. Siellä kun ei parveile heitä tungokseen asti: sadasta senaattorista 17 on naisia, edustajainhuoneen 435 jäsenestä naisia on 74 kappaletta ja Obaman kabinetin 22 jäsenestä 7 on naisia. (Vertailun vuoksi, Suomen 200 kansanedustajasta 80 on naisia, ja hallituksen 20 ministeristä naisia on 12 kappaletta.) Palin on myös kärsinyt mediassa samasta naisvihasta kuin Hillary Clintonkin, ja siitä huolimatta onnistunut vakuuttamaan jopa vanhojen valkoisten miesten republikaanipuolueen, että naisesta on johtamaan maailman vaikutusvaltaisinta valtiota.

Mutta siinä missä entinen presidenttiehdokas ja nykyinen ulkoministeri Clinton, YK-lähettiläs Susan Rice, edustajainhuoneen puhuja Nancy Pelosi, turvallisuusministeriön johtaja Janet Napolitano ja useat naispuoliset senaattorit ovat vakuuttaneet amerikkalaiset osaamisellaan ja pätevyydellään, Palin on kuin jenkkileffojen arkkityyppi: äänekäs cheerleader, joka on suosittu, koska on söpö ja ei uhkaa vallitsevia valtarakenteita liialla älyllisyydellä. Palinin ihannemaailmassa naiset vaikuttaisivat politiikassa mutta säätäisivät 1950-luvun arvojen mukaisia lakeja: yhteiskunnan vähäosaiset pärjätkööt omillaan, varakkaat säästyköön veroilta, ja naiset ja vähemmistöt tyytykööt osiinsa.

Seuraaviin presidentinvaaleihin on 32 kuukautta, joten Palinilla on rutkasti aikaa kerätä kampanjarahoitusta, harjoitella haastattelutekniikoita ja palkata parhaat strategistit. Parhaillaan hän kerää muhkeita palkkioita puhekeikoilla, ja hänestä veikataan kasvavan konservatiivisen tea party -liikkeen kärkihahmoa.

Liberaalit ja koomikot kompastelevat toisiinsa yrittäen keksiä nasevimpia Palin-vitsejä — joista osa on oikeasti hauskoja, kuten allaolevassa YouTube-videossa esitettävä Saturday Night Live -sketsi presidentti Palinin jälkeisestä maailmasta — mutta harva uskaltaa oikeasti esittää sitä pelottavinta kysymystä. Entäs jos Palin pääsee presidentiksi? Amerikka kun on maa, missä kaikki on mahdollista.

Taloa vallatessa on, useastakin syystä, tärkeää tietää kuka talon omistaa. Täällä Hollannissa pelkkä nimi ei vielä riitä, vaan omistajan taustaa kaivellaan ihan urakalla. Onko kyseessä firma vaiko yksityishenkilö? Iso tekijä vaiko vain pieni? Kuinka monta muuta kiinteistöä omistajalla on? Taustatutkimus on oleellista, sillä valtaajan on tiedettävä millaiseen soppaan lusikkansa on työntämässä. Soitellen sotaan lähteminen ei ole koskaan järkevää, ja puutteellinen tutkimustyö saattaa johtaa todellisiin vaaratilanteisiin.

Omistajan jäljille kerran päästyä koko hommasta kehittyy mielenkiintoinen salapoliisiseikkailu, johon saa upotettua rajattomasti aikaa. Internetin kulta-ajalla jopa yksityishenkilöistä on löydettävissä uskomattomia määriä informaatiota, kunhan osaa googlettaa ja klikkailla. Facebook-profiilit kertovat mistä omistaja tykkää ja kenen kaveri on. Firmojen vuosiraportit voi ladata ja lukea kuka tahansa. Netti on tutkimustyötä tekevän talonvaltaajan paras kaveri.

Googlen ja muiden lähteiden lisäksi Amsterdamissa on ryhmä vapaaehtoisia, jotka pitävät kirjaa tunnetuista omistajista, erityisesti erilaisista kiinteistökeinottelijoista ja gangstereista. Hollannissa kiinteistökeinottelu on melko yleistä eivätkä näihin hämäriin puuhiin sotkeutuneet ole yleensä kovin mukavia ihmisiä. Sen lisäksi, että he selvittelevät omia välejään listimällä toisiaan säännöllisin väliajoin, ovat keinottelijat myös tunnettuja siitä, etteivät aina odota oikeuden päätöstä saadakseen valtaajat ulos omistamistaan taloista.

Toisinaan omistajat päättävät ottaa oikeuden omiin käsiinsä ja järjestävät ryhmän isokokoisia miehiä poistamaan valtaajat. Tällaista porukkaa kutsutaan nimellä knokploeg, vapaasti käännettynä nyrkkijengi. Yleensä kyseessä on joko talon omistaja bodariystävineen tai asialle palkattu posse. Joskus valtaajat yritetään savustaa ulos uhkailemalla ja pelottelemalla, ja joskus puheet jätetään kokonaan väliin ja kundit käyvät suoraan kimppuun.

Kuka tahansa valtauskuvioissa pidempään pyörinyt osaa kertoa useita kauhutarinoita perusteellisesti pieleen menneistä valtauksista, joissa omistajan kanssa on jouduttu pahemmanlaatuiseen nokkapokkaan. Mafiayhteyksiä, puukkoja kurkulla, omistaja joka yrittää ajaa maasturilla oven läpi sisään, ryhmä piripäisiä portsareita ja pullokaupalla pippurisumutetta...

Vakavia tapauksia ei onneksi satu kovin usein – osittain hyvin tehdyn taustatyön tuloksena. Toisinaan on tarpeellista tunnustaa, etteivät omat resurssit riitä tilanteen handlaamiseen ja hylätä suunnitelma heti alkuvaiheessa. Erityisesti erilaisiin mafiakuvioihin sotkeutuneiden omistajien talot jätetään usein suosiolla väliin.

Toisaalta kaikki on mahdollista, kunhan asiat valmistellaan perusteellisesti ja varaudutaan pahimpaan. Talon barrikoiminen kunnolla auttaa jo paljon. Lisäksi omistajan epämääräisen taustan ei missään nimessä tule tarkoittaa sitä, ettei yksikään valtaaja koskaan uskalla mennä lähellekään tämän kiinteistöjä. Itseasiassa usein on erityisen tärkeää, että myös näiden paskiaisten taloja vallataan. Esimerkiksi suurten kiinteistökeinottelijoiden hämäräbisneksiin saattaa saada kapuloita rattaisiin hommaamalla aiheelle mediahuomiota talonvaltauksen kautta. Raharikkaat urpot saavat usein mellastaa kiinteistömarkkinoilla miten mieli tekee, ja usein vasta tarinan valjetessa kaikelle kansalle alkavat poliitikotkin pohtia, että josko asialle pitäisi tehdä jotain.

Päämäärä ja sen tärkeys ovat kyllä toisinaan unohtua, kun kaverit saavat köniin eikä ketään kiinnosta. Ja ainoa aiheesta kirjoitettu lehtijuttukin puhuu sosiaalipummivaltaajista mainitsematta sanallakaan tarinaa valtauksen takana. Tai kun löytää itsensä ryppyilemästä kiinalaiselle mafialle. Silloin miettii hetkittäin, että mikäs järki tässä nyt taas olikaan, miksi me tätä teemme. Mutta moiset epäilyksen hetket menevät aina pian ohi, ja sitten jatketaan taas. Vähän hulluhan tässä on kai pakko olla.

Tänään kirjoitan ystävästäni. Luonani asui monta vuotta sitten pieni tyttökettu, kuulemma isosta tarhasta peräisin.

Alussa se pelkäsi kaikkia ja kaikkea. Se oli kipeä: jalat olivat vääntyneet ja suolistohäiriöt pahoja. Parissa päivässä se ystävystyi koirien kanssa ja asui meillä koko talven, keväällä katosi.

Sain harvinaisen tilaisuuden seurata ketun kasvua ja kehittymistä. En halua väittää, että kettu olisi samanlainen kuin koira – en tykkää yleistämisestä, jokaisella koiralla, kissalla ja muulla eläimellä on oma luonne. Mutta kokemukset koirien auttamisesta helpottivat myös ketun kanssa.

Ajan kuluessa ketun terveys parani. Se oppi juoksemaan vammaisilla jaloilla. Monipuolinen ruoka, lääkkeet ja liikunta paransivat sen oloa.

Olin onnellinen, kun näin, miten pieni eläinlapsi juoksi lattialla vihreän lelujäniksen kanssa. Se leikki. Ketulla oli omat äänet ja ilmeet erilaisille tunteille ja tarpeille. Hän teki valintoja ruoasta, ystävistä, tekemisistä. Jos hänellä oli tylsää, hän rikkoi jotain tai juoksi ympäri taloa pudotellen tavaroita hyllyiltä. Kettu teki, mitä itse halusi, eikä minulla ollut aikomusta sitä kesyttää.

Minusta hän ei pitänyt, eikä muutenkaan ihmisistä. Kuka häntä voisi siitä syyttää. Hän tiesi, että minulla oli ruokaa, ja se oli ainoa syy kommunikoida kanssani.

Kevään tullessa kettu meni metsään aluksi pariksi tunniksi, sitten pariksi päiväksi, sitten viikoksi. Lopulta se katosi kokonaan. Se oli tehnyt valinnan. Puhutaan, että häntä ja hänen perhettään on nähty, mutta en tiedä, onko se totta.

Miksi puhun tästä tänään? Kettu oli yksi tapaus: hän sai mahdollisuuden elää luonnollista elämää. Miljoonat ketut ja muut eläimet maailmassa elävät toisin, kuten näemme tarhauskielto.fi-sivuilla.

Tällä jutulla tervehdin Suomen eläinoikeusaktivisteja.

Lue myös Suvi Auvisen juttu Lumikki häkissä.

Helmikuussa Melbournessa kampanjoidaan elävän musiikin puolesta, sillä yhä useampi keikkapaikka on alkuvuodesta ajautunut taloudelliseen ahdinkoon. Syynä äkilliseen rahapulaan ovat tiukentuneet alkoholiluvat, jolla Victorian osavaltion hallitus yrittää suitsia lisääntynyttä katuväkivaltaa.

Logiikka kuitenkin ontuu. Päättäjät ovat jakaneet anniskeluravintolat eri kategorioihin, joista monet livemusiikkia tarjoavat klubit ja keikkapaikat on luokiteltu niin sanottuun riskiryhmään. Riskiryhmään sijoitettuja ravintoloita rokotetaan korkeimmilla alkoholiveroilla sekä koventuneilla turvallisuusmääräyksillä, joiden kustannukset ovat monelle indie-musiikkia tarjoavalle klubille liikaa.

Tammikuussa ovensa sulkeneella The Tote -klubilla ei ollut varaa kohtuuttoman kalliiksi kivunneisiin alkoholilupiin.

Melbournelaiset musiikinystävät aktivoituvat tammikuussa, kun 30 vuotta punk- ja metallimusiikkiin keskittynyt The Tote -klubi sulki yllättäen ovensa. Kulttimaineen saavuttanut keikkapaikka ei pystynyt jatkamaan toimintaansa uuden alkoholipolitiikan puristuksessa.

Pari tuhatta melbournelaista kerääntyi klubin eteen osoittamaan mieltään ja paikalliset muusikot kampanjoivat etulinjassa Toten puolesta. Punkkiluolan ovet ovat kuitenkin pysyneet kiinni jo kuukauden päivät. Moni melbournelainen klubikävijä miettiikin nyt, miten indie-musiikilla itsensä elättävistä, pienistä keikkapaikoista tuli alkoholipolitiikan sijaiskärsijöitä?

Erikoisinta kuviossa on se, miten paikalliset päättäjät määrittelevät anniskelupaikkojen vaarallisuuden. Kaupunkia viime aikoina puhuttanut katuväkivalta on esimerkiksi ollut laajemmin ongelmana ydinkeskustassa eikä niinkään sen ulkopuolella sijaitsevien indie-klubien yhteydessä. Sosiaalisissa medioissa onkin ihmetelty, kuinka esimerkiksi keskustan King Streetin yökerhoja ei luokitella riskiryhmään, vaikka suurin osa mediaa kuohuttaneista pahoinpitelyistä on raportoitu nimenomaan näiden ravintoloiden yhteydessä.

Toten seiniä koristavat nykyisin Victorian osavaltion päättäjille kirjoitetut kirjeet.

Livemusiikki kuuluu olennaisena osana Melbourneen ja kaupunkia tituleerataankin Australian musiikkipääkaupungiksi sen runsaan ja monipuolisen keikkatarjonnan vuoksi. Melbourne on toiminut ponnahduslautana monelle kansainvälisestikin tunnetulle artistille ja bändille, kuten AC/DC:lle, Cut Copylle, Jetille ja Nick Cave and the Bad Seedsille. Australialaiset muusikot ovat osoittaneet huolensa keikkapaikkakriisistä ja kaupunkilaiset keksivät jatkuvasti uusia keinoja kääntääkseen päättäjien päät.

Seuraavaksi Melbournessa tempaistaan helmikuun 23. päivä, jolloin on vuorossa S.L.A.M (Save Live Australia's Music) -verkoston järjestämä Don't Kill Live Music -mielenosoitus. Runsaasti mediajulkisuutta herättänyt tapahtuma on saanut nimekkäitä kannattajia taakseen. Muun muassa Melbournessa uransa aloittanut Nick Cave julkaisi ystävänpäivän alla tiedotteen, jossa hän ilmaisee tukensa kollegoilleen: "I support my fellow musicians in Melbourne. Don't tear down these places. They are the heart and soul of the city. Don't kill live music!'', Cave kirjoittaa.

Poliisiväkivalta ja -mielivalta Venäjällä on niin helppo aihe, että siitä voin kirjottaa loputtomasti sitten kun en mitään muita aiheita enää keksi. Esimerkiksi tästä Venäjän Esquire-lehden julkaisemasta kalenterista löytyy uutisia poliisin mielivallasta, rötöksistä ja väkivallasta vuoden 2009 jokaiselle päivälle huhtikuusta joulukuun loppuun.

Paha poliisi on siis loppuun kaluttu aihe, melko samanlainen joka puolella maailmaa, ja kaikilla on käsitys siitä mitä se tarkoittaa. Entäs sitten hyvä poliisi? Siinä missä paha poliisi on yleismaailmallinen ilmiö, hyvä poliisi on jotain nimen omaan Venäjälle ominaista, ilmiö jolla on pitkä historia ja jota aiemmin ehdin jo sivuta täällä.

Uusin kierros alkoi viides marraskuuta, kun majuri (Venäjän miliisi- eli poliisivoimissa hierarkia menee sotilasarvoja vastaavien nimitysten mukaan) Aleksei Dymovski Novorossiskista julkaisi kaksi Putinille osoitettua videovetoomusta sivullaan, josta ne pian päätyivät Youtubeen: 1, 2. Yksistään siellä ensimmäisen vetoomuksen on katsonut jo yli 800 000 ihmistä.

Vetoomuksissaan Dymovski kertoo surkeasta korruptioon kannustavasta 14 000 ruplan (noin 340 euron) peruspalkasta, siitä miten hän sai ylennyksen luvattuaan järjestävänsä syyttömän miehen vankilaan, ja niin sanotusta "keppijärjestelmästä", jossa poliisin tuottavuus määritellään selvitettyjen rikoksen määrän perusteella, mikä lisää paineita tehtailla väärennettyjä tapauksia.

"Keppijärjestelmä" (suomeksi arvatenkin "kannustinjärjestelmä") on varmasti yksi keskeisimmistä Venäjän poliisin mädännäisyyden syistä, ja muistutus siitä että Venäjän ongelma ei ole niinkään kykenemättömyys kapitalismin omaksumiseen, vaan se että kapitalismi on jo omaksuttu vähän liiankin hyvin. Kannustinjärjestelmät ja tuottavuuden mittaaminen rahassa on jo aikaa sitten viety kaikkialle, ja sekä syyllisyyden että syyttömyyden voi ostaa selvällä rahalla. Tosin keppijärjestelmä oli käytössä jo valtiokapitalismin (ts. Neuvostoliiton) aikana. Idea kaiken arvottamisesta kvantitatiivisten kriteerien avulla taitaakin olla yksi monista Neuvostoliiton lahjoista kapitalismille (muita mm. panos-tuotos-analyysi ja lineaarinen optimointi yleensäkin).

Dymovski aloitti uuden muoti-ilmiön, jossa jäykkäkasvoiset nuoret ja vanhat miehet uniformuissaan tuijottavat web-kameraan ja vetoavat toinen toisiinsa, kansalaisiin, pääministeriin ja pääesikuntaan. Näitä videoita, joissa esiintyvät niin liikennepoliisit kuin laivastoupseerit ja erikoisjoukkojen sotilaatkin, voi katsoa esimerkiksi tällä Dymovskin tukijoiden sivustolla.

Miestä itseään vastaan nostettiin alunperin syyte kunnianloukkauksesta, mutta koska se ei ole vielä syy heittää ketään vankilaan, joulukuussa lisättiin syyte kiristämisestä ja tammikuun 22. päivästä alkaen Dymovski onkin istunut Krasnodarin tutkintavankilassa. Hän tulee istumaan siellä vielä hyvän aikaa.

Dymovski siis jatkoi pitkää järjestelmän sisältä tulevien kriitikoiden perinnettä – hän päätyi vankilaan. Silti hänellä tulee vielä riittämään seuraajia. Vuodesta toiseen nämä ihmiset, joiden työnsä puolesta pitäisi tietää erinomaisen hyvin kuinka turhaa hyvään tsaariin (eli presidenttiin ja pääministeriin) vetoaminen yleensä on, kuitenkin vetoavat ja useammin kuin harvemmin he maksavat siitä terveydellään, vapaudellaan tai vähintäänkin kunniallaan.

Joku heistä saa kotimaassaankin vallanpitäjien tunnustuksen, mutta joku toinen päätyy kaukomaille juomaan poloniumilla maustettua teetä. Tätä naiviutta, uskoa siihen että riittää kun sanottava päätyy hyvän tsaarin korviin, ei voi kuin ihailla, vaikka se onkin vain vuosisatojen aikaisten perinteiden uusin reinkarnaatio.

Venäläinen juna ei olisi mitään ilman platskartevaunua! Platskarte on makuuvaunu ilman erillisiä hyttejä, tasoltaan jotain 2. ja 3. luokan väliltä.

Matkustaminen on edullista: platskarte-lippu maksaa noin puolet vähemmän kuin tavallinen makuuvaunulippu. Esimerkiksi Moskovasta yli 2500 kilometrin eli lähes 2 vuorokauden junamatkan päähän Omskiin pääsee vajaalla 50 eurolla.

Tunnelma vaunussa on tiivis: osa makuupaikoista sijaitsee junanmyötäisesti käytävän varrella.

Pitkän matkan aikana avoimessa vaunussa tutustuu helposti naapurimatkustajiin, joiden kanssa voi viettää aikaa leppoisasti taigamaisemien vilistessä ikkunan takana...

Sunnuntaiaamuna 24.1. olen niin väsynyt, että lähtiessäni Kirkukiin unohdan kotiin kaulakukkaroni, jossa on kaksi tuhatta dollaria. On pakko palata yli sadan kilometrin matka hakemaan se.

Maanantaiaamuna taksi tulee puoli kuudelta. Torkun autossa, joka ajaa vesisateessa Kirkukiin. Tulkki Omar on vastassa kalashnikov olalla.

Menemme seuraamaan poliisien ja amerikkalaisten sotilaiden koulutustilaisuutta Daquqiin. Kahdella paikallisella toimittajalla ja Al-Jazeeran kuvausryhmällä on luotiliivit.

Matkalla kuuntelen poliisiradiosta, kuinka poliisipäällikkö Sarhad Qadir yrittää saada yhteyden kahteen työntekijäänsä, jotka eivät ole tulleet aamulla töihin. Toisen heistä piti tulla Daquqiin tässä ryhmässä.

Pian tulee tieto, että poliisit on löydetty kuolleina. Heidät oli ammuttu ohi ajavasta autosta äänenvaimentimella varustetulla aseella. Tekijästä ei ole tietoa.

Poliisiautojen letka pysähtyy moottoritien laitaan. Vakavailmeisiä miehiä astuu ulos autoista. Jotkut sytyttävät tupakan. Pian matka jatkuu.

Daquq poliisiauton tuulilasin läpi katsottuna.

Koulutustilaisuus viedään läpi suunnitelmien mukaan. Debriefingiä ei järjestetä.

Kauhun tunne tulee vasta myöhemmin.

Kun poliisipäälliköt ja amerikkalaiset upseerit syövät lounasta arabikylässä, Kemikaali-Ali eli Ali-Hasan Al-Majid hirtetään Bagdadissa.

Illalla katson ottamiani kuvia. Monet ovat epätarkkoja. Kädet ovat vapisseet koko päivän.

Nyt pääsisi taas tanssimaan. Ja televisioon. Wiener Opernball täyttää 75 vuotta.

Wienin suurimmat ja kuuluisimmat tanssiaiset pidetään valtionoopperassa keskellä kaupunkia, ja jo niiden valmistujaisia tarkkaillaan niin televisiossa kuin lehdistössä monta viikkoa ennen varsinaista juhlaa. Sikäli ne muistuttavat Suomen linnan juhlia itsenäisyyspäivänä. Mutta ovat ne sentään sitten kuitenkin kaikin puolin "enemmän".

Wiener Opernball on osa Wienin tanssiaisperinnettä, sieltä kaikista kalleimmasta päästä, ja ihmeteltävää riittää: on luksusta, on "onnistuneita" pukuja ja täysiä "floppeja", on kasoittain kukkia ja kimallusta. Tanssiaiset ovat jokaisen prinsessan unelma, ainakin kaikkien Tuhkimoiden. Oopperatanssiaisissa voi ehkä vielä kokea Itävallan monarkian ilman oikeaa monarkiaa.

---

Tanssiaiset ylipäätään ovat osa itävaltalaista karnevaaliajan perinnettä. Olipa kerran sellainenkin aika, jolloin lattialle pääsi pyörimään itse valssikuninkaan Johann Straussin heilutellessa tahtipuikkoa.

Suurin tanssiaistapahtuma ja kansainvälisestikin hitti Wiener Opernball haluttiin alun perin pitää monarkian kukistuttua ja suuren talouskriisin jälkeen ikään kuin optimismin hengessä. Jo silloin kalliita sisäänpääsylippuja väärennettiin.

Juuri ennen toisen maailmansodan syttymistä oopperatanssiaiset olivat erityisen suurta huutoa. Sodan lopulla koko oopperarakennus pommitettiin raunioksi ja niinpä tanssiaistenkin suhteen seurasi vuosien tauko.

---

Kaikenlaista on ehtinyt oopperan tanssiaisten tiimoilla vuosien kuluessa tapahtua ja muuttua. Tanssitaito ei enää kuulu edes eliitin yleissivistykseen. Tyylistä ylipäätään tuntuu hiukan tingityn. Ehkä tanssiaisia ei oteta niin tosissaan kuin ennen. Tai tiedä häntä. Ehkä niihin pääsy vieläkin merkitsee, että on saavuttanut elämässä jotain kunnollista. Sisäänpääsyyn tarvitaan nimittäin joko kasoittain rahaa tai sellainen yhteiskunnallinen asema, että saa kutsun joltain varakkaalta vähän niin kuin pukukoristeeksi.

Tanssiaispäivä onkin vuoden ainoa päivä, jolloin valtionooppera ei tuota miinusta! Myös tupakointi on tätä nykyä oopperassakin kielletty eikä näin näkyvässä tapahtumassa oikein voi noudattaa "itävaltalaista ratkaisua", joka on keksitty sallimaan tunnelmaa pilaavien kieltojen sivuuttamisen, jos ketään ei häiritse...

Närkästymiset ja skandaalit ovat ehdottomasti suuri osa Wienin oopperatanssiaisia. On hyvin tärkeää tietää esimerkiksi, kenet rakennusmestari Baulöwe Richard Lugner kulloinkin tuo mukanaan. Yleensä valinta on "jotain seksikästä" tai vähintään "ekstravanganttia". Vieraita ovat olleet muiden muassa Gina Lollobrigina, Joan Collins, Sophia Loren ja Faye Dunaway. Viime vuosina joko Lugnerin maku on muuttunut tai sitten hän ei enää saa kovin tasokasta promiseuraa houkuteltua. Vieraina kun ovat olleet sellaiset neitoset kuin Carmen Electra ja Paris Hilton. Tänä vuonna tulossa on Lindsay Lohan – jos hän vain pääsee tulemaan. Lohan joutuu nimittäin vielä nopeasti ennen lentoa Eurooppaan piipahtamaan oikeudessa. Toiseksi esteeksi saattaa muodostua se, ettei hän oikeastaan saisi lähteä maasta rikottuaan ehdonalaissääntöjä.

On myös hyvin tärkeää eri televisiokanavilla kilpailla siitä, kenellä on paras juontaja. Toisten kanavien juontajia pitää mielellään saattaa huonoon valoon. Tänä vuonna voiton on viemässä kanava nimeltä ATV, jonka onnistui värvätä koko saksalaisen kielialueen ylivoimaisesti vetovoimaisin promi-show-juontaja ja nallekarkkien mainostaja Thomas Gottschalk kertomaan tavallisille ihmisille, mitä kauniit ja rikkaat puuhaavat. Vähän tämä sikäli niin harmittaa kuin myös säälittää. Taas kerran Itävallassa paras valtti on joku saksalainen, aivan kuin kotimaasta ei löytyisi sitä ihan parasta juontajaa omasta takaa. Pyytäisivätkö muka suomalaiset jonkun ruotsalaisen tähtijuontajan linnan juhliin vetäjäksi? Ennenkuulumatonta!

Poliittisiinkin tarkoituksiin oopperatanssiaisia on yritetty valjastaa. Esimerkiksi silloin, kun kabaretisti Hubsi Kramar vuonna 2000 päätti pukeutua Hitleriksi. Hänet pidätettiin ja vietiin pois. Melkein aina oopperan ulkopuolella on toisten tanssiessa mielenosoitus. Vuonna 2002 oopperassa nähtiin kutsuvieraana myös Tarja Halonen.

Mutta eivät oopperan tanssiaiset suinkaan ole Itävallan ainoa juhla. Sesonkitanssiaisia on joka lähtöön. Kaikkiin paikkoihin ei tarvitse ensin ryöstää pankkia päästäkseen ovesta sisään niin kuin oopperaan. Pitää vain valita motto tai ammattikunta.

Jos ei halua tutustua psykoterapeutteihin eikä kahvilanpitäjiin, yksi hyvä suositus on Integrationshausin tanssiaiset kaupungintalolla ja pienet pakolaistanssiaiset OST Klubilla. Ei kun kolttu päälle ja menoksi.

---

Toinenkin asia kuin tanssiaiset toistuu Itävallassa säännöllisesti juuri tähän vuodenaikaan. Aamulla kun panee radion päälle, ensimmäinen uutinen on lumivyöryssä kuollut hiihtäjä. Joka päivä varoitetaan vaarallisista alueista ja joka päivä sinne on jonkun jostain syystä mentävä. Kannatan ehdotusta, jonka mukaan kieltoalueilla hiihtäjille pitäisi antaa sakot. Suututtaa, että pelastustoimiin kulutetaan älyttömät summat rahaa, kun syynä onnettomuuksiin niin usein on ainoastaan harrastajien himo kokea Schneerausch, eli jotain sen tapaista kuin lumijuopumus. Se sitten varmaan on vähän niin kuin piru. Kun sille antaa pikkusormen, se vie kokonaan.

Viime viikolla Itävallan rinteillä kuoli kymmenen ihmistä. Aivan kuin hiihtäjiä ei varoitettaisi. Aivan kuin lumivyöryjä ei tutkittaisi. Aivan kuin kaikki tapahtuisi ensimmäistä kertaa.

Suomessa minulla on useita homo- ja lesboystäviä, mutta Japanissa en ole toistaiseksi törmännyt – edes kirjallisuuspiireissä – vielä yhteenkään. Syynä voi olla se, ettei monikaan ole astunut kaapista Japanin auringon alle. Seksuaalinen vapautuminen tässä mielissä on maassa vielä lapsenkengissä huolimatta siitä, että eroottista mangaa luetaan junissa avoimesti, niitä kuuluisia alushousuautomaatteja on olemassa, rakkaushotelleja on joka kulmalla eikä seksi ole tabu. Paitsi homoseksi.

Tosin ei sekään varsinaisesti. Kaikki riippuu näkökulmasta. Suuri hitti esimerkiksi on poikarakkaudesta kertovat manga- ja kioskiromaanisarjat. Yaoi-nimellä kutsutun suuntauksen sarjat on tarkoitettu erityisesti teineille ja nuorille naisille, ja nuoret naiset ne yleisimmin kirjoittavatkin! Kiintoisaa onkin, että monet tytöt suorastaan fanittavat homopoikia. Slangisana näille diggareille on okoge, ja useimmat heistä seurustelevat heteromiesten kanssa. Heidän suuri unelmansa on löytää ystäväksi joku ihana homo – joten homokavereita etsitään jopa lehti-ilmoituksilla.

Eräs amerikkalainen englanninopettaja kertoo törmänneensä usein siihen, että japanilaisilla opiskelijoilla on hyvin yhteneväinen mielikuva homoista ja lesboista. Homot ovat aina naismaisia, lesbot aina miesmäisiä. Tavallisia, sukupuolensa mukaisia ihmisiä heidän ei uskota olevan. Televisio usein vahvistaa stereotypiat. Monien mielestä homous on aika outoa, mutta tavallaan kiehtovaa. Julkkiksista usein arvuutellaan, kuka taatusti on homo.

Nuorison keskuudessa asenteet ovatkin löystymässä, mutta perinteet pitävät yhä seksuaalivähemmistöjä tiukoissa kahleissa. Japanilaiset ovat yhteen ryhmään puhaltavaa kansaa. Ihmisten ei sovi olla liian erilaisia lähinnä siksi, ettei heihin sitten osata suhtautua vanhojen kaavojen mukaan. Jo se, että japanilainen asuu ulkomailla vuoden pari ja palaa avartuneen maailmankatsomuksen kera, on vanhemman väen mielestä paheksuttavaa – koska uudistuneen ja oudosti itseään ilmaisevan ihmisen kanssa ei voi enää soveltaa aiempaa tuttua käyttäytymismallia. Ulkomaalaisista ei ole niin suurta huolta, sillä he eivät joka tapauksessa edes kuulu Ryhmään.

Sama suhtautumisen epätietoisuus koskee homoja. Heitä ei kenties paheksuta seksuaaliasioiden vuoksi, sillä Japani on suhteellisen vapaamielinen maa, mutta heihin ei kerta kaikkiaan osata suhtautua, sillä he ovat erilaisia. Ja koska heihin ei osata suhtautua, heihin ei suhtauduta laisinkaan. Monille heitä ei ole edes olemassa. Jos onkin, niin korkeintaan tv-sarjoissa, elokuvissa, mangassa ja kirjoissa. Tai sitten juuri julkkisten keskuudessa, ja julkimothan ovat eri Ryhmää muutenkin. Jos Japanissa avioparien sukunimenkin on oltava sama, voi arvata, kuinka vaikea aihe on eri sukupuolten liitto. Homoilla ei luonnollisestikaan ole avio-oikeutta.

Tokiossa on kuitenkin alue nimeltä Shinjuku 2-chome eli Ni-Chome, joka on tunnetuin Japanin homoystävällisistä alueista. Ni-Chomella on baareja ja ravintoloita, ja alue on suosittu myös länsimaalaisten turistien keskuudessa. Kuten Shinjukun pornoluolia vilisevällä Kabukichollakin, mitään sen erityisempää ei kadulle päin huomaa. Mutta etsivä löytää, jos tahtoo.

Varsinaista homovihaa Japanissa on vähän, mikä pitkälti johtuu paitsi kaapissa pysymisestä, myös yleisestä toisten huomioon ottamisen tarpeesta. Seksuaalisten vähemmistöjen edustajat tietävät kyllä tarkkaan, millaista mielipahaa he sukulaisilleen erilaisuudellaan aiheuttavat, joten kaikenlaiset omat asiat pidetään visusti omina. Tavallisia kaduntallaajia ei myöskään järkytetä saman sukupuolen välisillä suudelmilla – eikä yleensä edes eri sukupuolen välisillä! HI-virusta Japanissa on, kuten muissakin maissa, mutta enemmän heteroparien keskuudessa. Taudin leviämistä on ainakin aiempina vuosikymmeninä avittanut se, että aidsia pidetään länsimaalaisena sairautena, joka ei tartu terveellisesti eläviin japanilaisiin. HIV:nkään vuoksi siis homoutta ei leimallisesti karsasteta.

Transyhteisöjen tilanne on toki vielä vaikeampi, sillä erilaisuus on niin selkeästi esillä. Tokiossa on mahdollista nähdä runsaastikin naiseksi pukeutuvia miehiä, ja etenkin cosplay-tapahtumissa monet nuoret miehet pynttäytyvät sankoin joukoin essuihin ja palvelijattarien hilkkoihin. Kyseessä on kuitenkin useimmiten rooli, animehahmo tai vastaava, joka tukee enemmänkin otaku-kulttuuria kuin trans-kulttuuria. Japanissa on hyvin vaikeaa saada sukupuolenvaihdosleikkauksia, ja suurin osa leikkauksen tahtovista matkustaa ulkomaille. Transväkeen suhtautumista on helpottanut – yllätys yllätys – populaarituote eli TV-sarja. Äärimmäisen suosittu draama 3-Nen B-Gumi Kinpachi Sensei on jo vuosikaudet esitellyt japanilaisyleisölle erilaisia ihmisiä – nyt myös transsukupuolen edustajan – koululuokasta kertovan teeman puitteissa. Media ylipäänsäkin on varsin avoin ja salliva, toisin kuin perhepiiri ja laki.

Jotta asiat muuttuisivat vapaampaan suuntaan, tulisi yhä useamman avata kaappinsa ovi. Se on kuitenkin hyvin vaikeaa sosiaalisen dynamiikan vuoksi. Riskit ovat suuret sekä työelämässä että perheen parissa. Kouluissa on varsin paljon koulukiusaamista, eikä kukaan tahdo olla erilainen. Samuuden vaatimus toistuu työpaikoilla. Pieni erilaisuus voi johtaa suureen itsemurha-alttiuteen. Kuinka murheellista, etenkin kun suoraa homovihamielisyyttä on vähän.

Asenteiden yleisestä lieventymisestä kielii kuitenkin se, että eräs Kobessa asuva biologiselta sukupuoleltaan poika hyväksyttiin ala-asteelle tyttönä. Myös Ni-Chomen hostess-baareihin on alettu palkata "uussukupuoli-ihmisiä" eli leikkauksen läpikäyneitä henkilöitä.

Oli miten oli, Japanissa sukupuolierot joka tapauksessa kiinnostavasti hämärtyvät. Monien länsimaalaisten Tosi Äijien mielestä kaikki japanilaiset miehet ovat homoja – heidänhän on pakko olla! Tässäkin stereotypiat hekumoivat: on totta, että erityisesti nuoret japanilaismiehet pitävät itsestään huolta jopa niin sanotusti naismaisella tavalla. He valitsevat asunsa huolella ja muodin mukaan, laittavat hiuksia hartaasti, käyvät usein kampaajalla, ajelevat itsensä sileiksi, joskus jopa naisten tapaan käsivarsistaankin, käyttävät koruja ja monet myös meikkaavat ainakin meikkivoiteen ja joskus ripsivärinkin verran. Eräs suosituista ja hyvin arvostetuista miesten ammateista on kampaaja, ja kampaamoissa onkin toisinaan enemmän miespuoleisia hiustaiteilijoita kuin naispuoleisia.

Japani siis yhtä aikaa rikkoo ja ylläpitää stereotypioita. Toivottavasti tämä moninaisuuden rikkaus saataisiin näkymään myös ihmisoikeudellisissa asioissa.

Suomalaiset usein naureskelevat sille hysterialle, millä amerikkalaiset suhtautuvat lumeen. Syystäkin. Kuluneena torstaina lumirintaman lähestyessä Yhdysvaltain pääkaupunkia Washington Post alkoi lähettää uutishälytyksiä, joissa oli maailmanlopun tunnelma: perjantaina tulee lunta niin pirusti, varautukaa, älkää lähtekö kodeistanne, kaupunki menee kaaokseen.

Ja ihmiset kuuntelivat. Valtionhallinto julisti työntekijöilleen vapaapäivän. Bensa-asemille syntyi jonoja. Ruokakaupoista loppuivat myytävät hyllyiltä. Tuntui, että kolmas maailmansota kolkutteli ovella. Nimettiinhän lähestyvä myräkkä armageddonin eli maailmanlopun mukaan "snowmageddoniksi". Myrskyä varten perustettu nettisivusto snowpocalypsedc.com summasi parhaiten pääkaupunkilaisten tunnelmat.

Washington on lumihysterialle erityisen otollista aluetta, sillä täällä on totuttu leutoihin talviin. Pari vuotta sitten tammikuussa kaupunki aukaisi jopa ulkouima-altaat, koska lämpötilat nousivat hellelukemiin. Tavallisena talvena mittari pysyy Suomen huhti-toukokuun luvuissa, ja muutamat lumisentit sulavat päivässä tai parissa.

Tämä talvi on kuitenkin ollut poikkeuksellisen kylmä ja valkoinen. Juuri ennen joulua pääkaupunkiin humahti vuorokaudessa 45 senttiä lunta, ja kuluneena viikonloppuna valkoista materiaa tuli alas samassa ajassa yli 60 senttiä.

Mitä sitten lopulta tapahtui? Paljon, mutta ei mitään kaaosta muistuttavaakaan.

Lähdimme mieheni kanssa lauantai-iltapäivänä taivaltamaan kohti kavereiden kanssa sovittuja lounastreffejä. Kadut olivat täynnä lumivarusteissa käveleviä perheitä, koiria ja kaveriporukoita, jotka olivat vallanneet autokaistat. Lapsia vedettiin pulkissa tai improvisoiduilla muovinpalasilla. Harvat liikkeellä olevat autot olivat nelivetomaastureita tai aurausrekkoja — ainoa näkemämme poikkeus oli juuttunut lumeen, josta ohikulkijoiden joukko punnersi sen vapaaksi.

Washingtonin lähiöissä yli 100 000 ihmistä oli ilman sähköä, koska voimalinjat olivat romahtaneet. Lähiössä asuva kaveri tekstasi heidän olevan laskemassa mäkeä: kotona odotti pino takkapuita, kynttilöitä, vilttejä ja muutama pullo punkkua viileää iltaa varten. "Romanttista!" hän kuvaili.

Metron maan alla olevat asemat toimivat, joten suuntasimme lounaan jälkeen Washingtonin paraatikeskustaan. Ei kaaosta sielläkään, vaan hiihtäjiä, lumipallotaisteluita, lumijalkapalloa ja erinäisiä lumiveistoksia jököttämässä muistomerkkien ja museoiden lomassa. Pääkaupungin tavallinen humina oli poissa, ja satukirjamaiseman epätodellisuutta korosti pehmeä, siunattu hiljaisuus. "Tällainen olisi maailma ilman autoja", kaveri totesi.

Illalla kotiin palatessamme eräs herra makasi sekavassa tilassa lumihangessa, josta hänet saatiin nostettua ylös kolmen miehen voimin. Kävimme hakemassa läheisestä kodittomien suojasta henkilökuntaa, joka vei miehen sisätiloihin kuumaan suihkuun. Hoitajan mukaan suojat olivat täyttyneet jo lumipyryn alkaessa, ja asiakkaat pidettiin lämpiminä vilteillä, talvitakeilla ja ruokalahjoituksilla. Varmasti myrsky vaati osansa, mutta kadut olivat tyhjentyneet kodittomista niin tehokkaasti, että pystyi toivomaan heidän kaikkien mahtuneen lämpimiin sisätiloihin.

Ehkä Washington selvisi valkoisesta maailmanlopusta hyvin juuri ylettömän hysterian ansiosta, kuka tietää. Ehkä sen ansiosta monet jäivät sisätiloihin eivätkä lähteneet autoillaan seikkailemaan ja juuttumaan hankeen, jättivät ostoskeskusreissun ja baari-illan väliin, kutsuivat kaverit kylään ja pelasivat lautapelejä.

Washingtonilaiset ovat tottuneet varustautumaan erinäisiin uhkiin, hurrikaaneista terrori-iskuihin, ja poikkeustilanteen osuessa kohdalle he pystyvät melkein brittiläisellä tyyneydellä selviytymään kuiville. Monet tuntuvat jopa toivottavan työpaikat ja koulut sulkevat lumipäivät tervetulleiksi. Ne kun ovat niitä harvoja hetkiä, jolloin työnarkomaani amerikkalainenkin voi ottaa hyvällä omallatunnolla vapaapäivän ja lähteä kakaroiden kanssa pulkkamäkeen.

Kuvat: Daniel Smith.

Kirkas ilma, värikkäitä kaakeleita ja hiljaisia katuja. En millään voi uskoa saapuneeni Lissaboniin. Aavemainen tyhjyys herättää kysymään, mitä täällä oikein on tapahtunut – ikään kuin kaikki olisivat yllättäen vain lähteneet. Sataman lähettyvillä lähinnä polkua muistuttavat kujat kiemurtelevat ylös ja alas jyrkin kääntein.

Ränsistynyt kauneus kertoo köyhyydestä. Nuoret kuulemma opiskelevat paljon muuttaakseen mahdollisimman pian pois. Euroopan vanhin siirtomaaimpeurimi ei tarjoa mahdollisuuksia ja on nyt tyhjentymässä. Viimeinen valloituksista, Kiinassa sijaitseva erityishallintoalue Macao luovutettiin 1999. Läntisistä Euroopan maista Portugali on köyhimpiä ja lukutaidottomuutta esiintyy arvioiden vaihdellessa 15-7 prosentin välillä.

Pysähtyneisyys ja työttömyys on helppo havaita katukuvassa. Ensimmäinen kadulla vastaan tullut ihminen tarjoaa hashista, joka on mitä luultavammin jotain taatelin tapaista, koska myöhemmin käy ilmi että koko Lissabon vilisee näitä, joilla on esitellä kaikkea mahdollista kokaiinista suuriin määriin kannabista käsissään – muut mahdollisuudet toimeentulon tekemiseen näyttävät olevan vähissä.

Päivän katuja kuljeksittuani päätän ottaa päämääräkseni paikallisiin tutustuminen, koska haluan todella tietää mitä täällä on oikein meneillään. Katujen harhailu tuottaa vihdoin tulosta kun paikallinen punxi tulee pummaamaan taskurahaa. Heitän kolikon ja kysyn nopeasti onko täällä squatteja. Kauniit kasvot täynnä lävistyksiä luovat minuun – hyvinkin turistin näköiseen vaaleatukkaiseen tyttöön – pitkän ja kummeksuvan katseen, mutta jää on murrettu ja käy ilmi että nuorukaiset puhuvat hyvää englantia.

Ystävällinen jutustelu jatkuu koko yön paikan vaihtuessa muutaman kertaan. Täällä ei kuulemma "voi vaan squattaa, vaikka kaikkialla on tyhjää. Ne vaan tulee aika uudestaan (poliisit), ei se vaan onnistu", paikalliset nuoret valottavat tilannetta.

Etelä-Amerikasta kotoisin olevat vapaaehtoistyöntekijät käyvät jakamassa autosta ruokaa torilla ja tämän jälkeen juttu pääsee taas jatkumaan. "Tässä me ollaan suunnilleen kaikki punkkarit Lissabonista". Parinkymmenen ihmisen kokonainen joukko tuntuu tosiaan edustavan koko Lissabonin tämän sortin vastarintaa. Tai edes mitään lähellekään sitä.

"Mulle ne koirat on pääjuttu", kertoo komea humalainen nuorimies, jolla oli pittbullin pentu takkinsa sisällä lämpimässä. Mies puhuu koko illan koiristaan ja pentu saa paljon huomiota. Väsyneen pennun pitäisi olla kotona, mutta ylpeä omistaja tuntuu pitävän koiristaan hyvää huolta kuitenkin. Kaksi muuta sekarotuista koiraa katselee kateellisena pentua, sen saadessa kaiken huomion.

Juttu poukkoilee iloisesti aiheesta toiseen ja kuulumiset vaihdettiin laajasti ennen matkan jatkumista. Sain paljon tietoa ja hyvän mielen.

Tein tarkoituksella kierroksen Iberian niemimaalla nähdäkseni laajemmin, missä sitä tulee majailtua reilusti yli puoli vuotta. Viiden kaupungin ja reilun yhden viikon matka junalla ei ole mitenkään kattavin, mutta kertoo kuitenkin jotain. Euroopan toiseksi suurin niemimaa sisältää kolme valtiota (Portugali, Espanja, Andorra) sekä Britannialle kuuluvan Gibraltarin.

Matkalla Portugaliin vierailin myös Madridissa ja Salamancassa Espanjassa. Nämä kaksi kaupunkia olivat toistensa vastakohdat. Madridin kylmyys, tyhjyys, rationalisoitu ahdistuneisuus ja kiire versus Salamancan vanhan kaupungin "kultaiset kadut" (tehty kellertävästä kivestä), rauhallisuus ja kauneus. Vanha roomalainen silta ylitti joen lähellä yliopistokampusta, joka yhdistettyä vanhan kaupungin keskustakokonaisuuteen on yksi kauneimpia kokonaisuuksia, mitä olen koskaan nähnyt. Käykää katsomassa!

Salamancassa on paljon vaihto-oppilaita ja poliittinen toimintakin on suhteellisen aktiivista. Seinät olivat täynnä stencil-kuvia, joista tietynasteisen poliittisen aktiivisuuden voi lukea. Se on ikään kuin symbolikieli, jota on helppo lukea saapuessaan uuteen kaupunkiin.

Oikeistopainotteinen kaupunginjohto ei kuitenkaan suostu antamaan tilaa tai mahdollisuuksia, vaan toiminnan on aina tapahduttava tietyillä ehdoilla. Meillä on nyt vieraana Barcelonassa Salamancan asukkaita, jotka ovat aikaisemmin yrittäneet ylläpitää kaupungin ainoaa squattia. Kaupungin ainoa sosiaalikeskus toimii puolivirallisesti hyvin pienellä rahoituksella. Se toimii tilana feministisille keskustelutilaisuuksille (kotiväkivalta aivan liian yleinen ongelma Espanjassa) sekä muille erilaisille poliittisille kansalaisaktivismin muodoille. Tilan vähyys on kuitenkin selvä.

Kierros vielä eteläiset Portugalin ja Espanjan kautta takaisin Barcelonaan oli valaiseva ja arvostan taas himpun enemmän Barcelonan ilmapiiriä ja kirjavuutta. Tuntuu kun tulisi kotiin, vaikka kohta pitää taas jatkaa matkaa.

Täällä Virossa on talvella vaikeaa. Mietin koko aamun, mitä myönteistä voisin kirjoittaa, enkä löytänyt mitään. Talvi on kaunis ja niin sen pitääkin olla – sen me jo tiedämme.

Mutta kaikilla on vaikeaa. Työtä ei ole, tai palkka ei riitä toimeentuloon. Työnhakusivuilla tarjotaan paikkoja, mutta jokaista hakevat sadat ihmiset. Kysyin tartolaisesta kirjakaupasta, kuinka monta hakemusta saapui myyjän paikkaan: kolmesataa, vastasi tyttö tiskin takana, ja puhui sitten itse maisterintutkintonsa osana toimittamastaan kirjasta. Pienyrittäjien liikkeet ovat hädässä: vaihtoehtokirjastolle tuli uskomaton sähkölasku, ja nyt etsitään uutta paikkaa.

Täällä Hiidenmaalla kyläseuran äidit saivat projektiavustusta oman lastenhoitoryhmän perustamiseen, mutta kunnalta loppuikin raha ja aloitetta on lykättävä tulevaisuuteen. Kaikille säätiöille tulee kaksi kertaa enemmän rahoitushakemuksia kuin vuosi sitten. Ihmisten riippuvuus apurahoista ja kaikesta avusta on kasvanut. Apua ei aina saa virallisia reittejä: jos isoäiti auttaa lapsenlasta lyhentämään asuntolainaansa, sekin mitataan täällä tuloksi ja tuet lakkaavat.

Talvella täällä maalla olemme riippuvaisempia muista ihmisistä kuin kesällä. Melkein joka päivä tarvitset apua muilta. Tietä pitää aurata, viemäri sulattaa, auto ei käynnisty. Kaikkea täällä tapahtuu. Jos et sopeudu yhteisön konservatiivisiin arvoihin, apua on vaikeampi löytää ja ottaa vastaan. Auttamisesta jää minusta kiitollisuudenvelkaakin. Se vaatii myös esittämään tiettyjä rooleja: jos tien auraaja puhuu minulle lihansyönnin välttämättömyydestä, en saa provosoitua.

Tulee mieleen, että auttaminen on taidetta. Jos autat, siihen voi olla monia syitä. Ehkä tunnet empatiaa, tai haluat olla kunnon ihminen. Joku uskoo vanhaan viisauteen: apu kiertää ihmisten välillä, ja se, joka auttaa, myös saa apua. On niitä, jotka saavat hyvän omantunnon, ja niitä, jotka opettavat toisia: jos et olisi ollut sellainen tai tehnyt niin, et olisi tässä tilanteessa.

Auttaminen on aina sekaantumista toisen elämään, ja se pitäisi muistaa. Sekaantuminen itse ei ole auttamista. On niitäkin, jotka auttavat pelosta: jos en nyt auta, hänelle tapahtuu vielä jotain, ja jos se nyt hyppää jostakin, olen itse pulassa. Pitääkö sitten kasvattaa sen lapset ja siivota jäljet?

Auttaminen on taidetta. Se ei saa olla alentamista, koska silloin se ei enää ole auttamista. Minusta nyt talvella on oikea hetki muistuttaa siitä.

Vaihto-opiskeluun täällä kuuluu, ei ehkä kovin yllättäen, koulunkäynti.

Thaimaalaisessa lukiossa mikään ei mene samaan tapaan kuin Suomessa menisi.

Tunnit ovat koko luokalla aina samat: luokka siis kulkee yhdessa tunnilta toiselle välillä opetustilaa vaihtaen. Aineitaan ei saa valita itse, vaan jokainen pänttää päähänsä tismalleen samat asiat.

Lukiouran alussa tosin saa valita haluaako kieli- vai tiedepainoitteiselle linjalle. Jo linjojen nimistä voi päätellä, mitä aineita kummallakin linjalla painotetaan.

Ainoa omavalintainen aine on joka viikko olevat "kerhotunnit". Kerran viikossa koulupäivä loppuu aikaisemmin, ja viimeiset tunnit käytetään erilaisten kerhojen kokoontumisiin. Kerhoja on aivan laidasta laitaan virkkauksesta thaimaalaisen perinnemusiikin kautta tanssiin ja korealaisten poikabändien fanikerhoon.

Kerran vuodessa sitten kerhopäivänä jokainen kerho esittelee vuoden saavutuksensa koko koululle.

Kerhoon liittyminen on pakollista jokaiselle. Vain sotilaskoulutus riittää syyksi luistaa kerhoon liittymisestä.

Thaimaassakin siis armeija on jokapojalle pakollinen. Suurin osa nuorista pyrkii käymään armeijansa jo lukioaikana, jolloin se tarkoittaa vain kerran viikossa tapahtuvaa parin tunnin sotakoulua. Lukion jälkeen armeija onkin parin vuoden pakkoerotus perheestä ja ystävistä, joka suomalaistyylisemmin keskeyttää opinnot ikävästi. Paikkoja lukioajan armeijaan on valitettavasti rajoitetusti.

Sotilaiksi ei naisilla ole pääsyä, mutta armeijan voi lukiossa silti käydä tyttökin. Tytöista tulee sitten lottamaisia toimijoita esimerkiksi sotasairaaloihin tai muihin "naisille sopiviin" tehtäviin.

Luokkakoot ovat täällä suomalaisiin verrattuna huimia. Meidän lukiossamme suurimmat luokat ovat noin nelikymmenpäisiä, mutta muissa kouluissa suurimmissa laumoissa on jopa kuusikymmentä oppilasta. Opettajia on tietenkin vain yksi luokkaa kohden, joten voi olettaa, että henkilökohtaista opetusta ei juuri saa.

Opetus on opettajajohtoista, ja tunnit kuluvat mukavasti opettajan saarnaamista kuunnellessa ja vaikkapa tikku-ukkoja piirrellessä.

Opettaja näet harvoin välittää, mitä luokassa tehdään. Pääasia on, etta oppilaat ovat paikalla. Tunnit on siis kiva käyttää vaikka naapurin kanssa jutteluun, lueskeluun, pelailuun tai vaikka nukkumiseen. Osa tunneista pidetään tietokoneluokassa, ja siellä aika kuluu nopeaan netissa surffaten.

Opettaja yrittää sitten hälinän yli saada asiaansa sanotuksi, usein mikrofonin avustuksella. Joskus opettajiakaan ei kiinnosta: tunneilla on katseltu mm. opettajan häävideoita.

Ja aina opettajia ei kiinnosta edes tulla paikalle. On ihan normaalia, etta opettaja on vaikkapa hammaslääkärissä kesken päivän, joka tarkoittaa oppilaille tunnin vapaata, koska sijaisia ei hankita.

Jos tunneilla ei tule kuunneltua, niin kaikki opiskelu on tehtävä kotona. Ja niin se useimmiten tehdäänkin. Läksyjä on huima määrä, ja lisäksi itseopiskeltavaa materiaalia on paljon. Kaikkia kokeissa vaadittavia asioita ei nimittäin tunneilla opeteta, vaan asiat on opiskeltava itse. Koeviikkojen lähestyessä oppilaat jättävät siten väliin muunmuassa nukkumisen ja syömisen, ja opiskelevat kokopäivätoimisesti kuin pienet eläimet. Kerran opiskelutekniikoita opettavalla tunnilla kuitenkin muistutettiin, että päivän aikana olisi hyvä pitää ainakin yksi kahdenkymmenen minuutin tauko, ettei pää aivan väsy liiasta oppimisesta.

Lukioihin on kaikkiin pääsykokeet. Jokainen vanhempi haluaa nuorensa mahdollisimman hyvään kouluun, sillä erot koulujen opetuksessa ovat valtavat. Parhaisiin kouluihin siis hakee nuoria reilusti yli tarpeen, ja huonoimmat koulut ovat lähinnä päiväsäilytystiloja nuorille, jotka eivät päässeet minnekään muualle.

Pääsykokeisiin opiskellaan taas rankasti ja pitkään, ja lapsia lähetetaan jopa toisiin kaupunkeihin, jotta he saisivat parhaan mahdollisen koulutuksen.

Täällä lukio alkaa periaatteessa jo meidän ylä-asteeltamme ja kestää kuusi vuotta. Periaatteessa. Oikeastaan kuitenkin lukion ensimmäiset kolme vuotta ovat vielä peruskoulua, jota sanotaan lukioksi, ja niiden jälkeen alkaa vasta virallinen lukio. (Älkää huoliko, minullakin kesti hetki jos toinenkin käsittää tämän järjestelmän toimintaa.)

Kuitenkin jo 13-vuotiaita lapsia lähetetään toisiin kaupunkeihin asumaan, eikä ole harvinaista, etta sen ikäiset nuoret asuvat keskenään ilman aikuisen valvontaa. Vanhemmat vaian lähettävät silloin tällöin rahaa, ja lapset käyvät kesälomilla moikkaamassa perhettä kotikylässä.

Koska parhaisiin lukiohin on paljon tulijoita ja liian vähän paikkoja, on raha melkein pääsykoettakin varmempi keino saada lapsensa haluamaansa kouluun. Eräältä opettajatuttavaltani kuulin, kuinka vanhemmat maksavat lapsensa kouluun, jolloin luokkakoot kasvavat hallitsemattomiksi, kun lapsia otetaan yli kapasiteetin.

Tällöin lapsi, joka ei alunperinkaan osannut riittävästi päästäkseen lukioon, ei ehdi millään saamaan opettajalta riittävästi aikaa ja huomiota pysyäkseen luokan tahdissa. Usein nämä nuoret turhautuvat ja päätyvät koulun sijaan viettämään päiviä esimerkiksi nettikahviloihin (jotka ovat muuten täällä lintsauspaikkojen aatelia). Näiden nuorten vanhemmille ei valitettavasti useinkaan tule mieleenkaan siirtää lasta kouluun, jonka opetuksessa lapsi voisi pysyä mukana. Lapsi tahdotaan hyvään lukioon, joten lapsihan on siella, vaikkei mitään oppisikaan eikä kouluun lopulta suostuisi enää edes menemään.

Kaikki muukin kouluissa toimii aivan eri tavalla Suomeen verrattuna. Jos kaiken haluaisi luetella, pitäisi kirjoittaa kirja – tai kirjasarja.

Nopeasti ajateltuna suuria eroja ovat noiden lisäksi koulupuvun kayttö, maksullinen kouluruokailu, välitunnittomuus, koulun sisäinen maksukorttijärjestelmä ja joka-aamuinen lipunnosto ja kansallislauluseremonia.

Mutta niistä ehkä lisää joskus myöhemmin.

Australian puskapalot pyyhkivät kartalta kokonaisia asuinalueita, kuten Marysvillen. Vuosi palojen jälkeen elämä Victorian pikkukylässä ei ole palannut entiselleen. Aamukymmeneltä, auringon porottaessa jo kuumuuttaan, Marysvillen kylän keskusta huokuu hiljaisuutta. Ostan pahvikupin teetä naiselta, joka pyörittää kahvilaa pakettiauton takaosassa. Istumapaikkojen puuttuessa, tarjolla on vain take awaytä. Vuosi sitten auton tilalla oli kahvila ja sen vieressä kuuluisa karkkikauppa. Victorialaiset matkasivat kauniiseen Marysvilleen viikonlopun viettoon ja viereiselle Lake Mountain -vuorille hiihtämään. Nyt kaduilla ei näy yhtään matkailijaa.

Yksinäinen aidanpätkä Marysvillen kylänraitilla muistuttaa puskapaloista. Takana pilkottaa vastikään rakennettu ruokakauppa.

Olen tullut Victorian maaseudulle juhlimaan ystäväni häitä. Maisema on kaukana idyllisestä hääkohteesta, jona Marysville parin vuoden takaisessa matkaoppaassa kuvataan. Ystävälleni Marysville on kuitenkin koti. Paikka, jonne suku on aina kokoontunut juhlimaan ihmiselämän merkkipäiviä. Surullisen vuoden jälkeen häät tässä pienessä, mutta tiiviissä yhteisössä saavat lähes symbolisen merkityksen. Uuden alkua on odotettu. On kulunut lähes vuosi siitä, kun Victorian puskapalot veivät Marysvillen mennessään. Black Saturday, Australian historian suurin luonnonkatastrofi, jätti jälkeensä 173 kuollutta, 414 loukkaantunutta sekä mittavat aineelliset vahingot. Tuli vei mukanaan viidenneksen kylän asukkaista ja lähes kaikki asuintalot ja kaupat. Keskustassa ainoastaan motelli, leipomo ja pubi selvisivät tulenlieskojen alta. Pubin pitäjä on kertonut edellisiltana, kuinka tulipallo syöksyi vanhan englantilaistyylisen ravintolan katon yli, jättäen rakennuksen vain vähäisille vaurioille. Edellispäivänä olen vieraillut sulhasen perhetutuilla, joiden kotitalo kuuluu muutaman palosta selvinneen rakennuksen joukkoon. Kahvitteluiden jälkeen kävelen pihalla etsien palojälkiä. Kaikkialla on kuitenkin vehreää: kukat kukkivat, nurmikko vihertää ja puut hengittävät elämää. Perheen äiti esittelee ylpeänä taimitarhaansa ja kirjavaa kukkamertaan, kunnes portille saavuttaessa tunnelma muuttuu vaitonaisemmaksi.

"Tähän se tuli sitten pysähtyi", nainen toteaa osoittaen hiljaisena puuportin vieressä kököttävään, hiilenmustaan puunrunkoon. Aidan toisella puolella kasvillisuus on osittain kuollutta. Hääpuheissa puhutaan yhteisöllisyydestä ja perheen merkityksestä. Puskapaloja ei mainita, mutta vuoden takainen tragedia on koko juhlan ajan läsnä. Yhteisöllisyys on pitänyt Marysvillen hengissä ja jälleenrakennus tuntuu kaikkien yhteiseltä asialta. Pubin vieraskirjan perusteella turistit ovat pikku hiljaa palaamassa alueelle. Jos ei vielä Marysvillen vanhan vetovoiman vuoksi, niin ainakin antamaan kyläyhteisölle tukensa. Black Saturday -puskapalojen vuosipäivää vietetään 7. helmikuuta.

Venäjältä 7-vuotiaana emigroitunut Dina Vierny kuoli vuosi sitten tammikuussa, viisi päivää ennen 90-vuotissyntymäpäiväänsä. Alaston, 15-vuotias Dina seisoo kuitenkin yhä Tuileriesin puistossa Pariisissa. Hänet ikuistanut, lähes 60 vuotta vanhempi Aristide Malloi joutuisi varmasti julkiseen pannaan moisesta taiteesta nykyään. Kuten myös Matisse ja Bonnard, joiden mallina Dina myös poseerasi.

Malloi myös ilmeisesti pelasti juutalaisen Dinan Gestapon vankeudesta vetoamalla Hitlerin suosimaan saksalaiseen taiteilijaan Arno Brekeriin, joka muistelmissaan puhui Dinasta Malloin rakastajattarena. Yhden teorian mukaan juuri Dinan pelastaakseen Malloi osallistui Brekerin propagandisen näyttelyn avajaisiin Pariisissa 1942. Tämä saattoi maksaa Malloille hänen henkensä, koska Malloin kuolema syyskuussa 1944, virallisesti auto-onnettomuudessa, oli eräiden aikalaistodistusten mukaan Ranskan vastarintaliikkeen kosto – ainakin Malloin studio Marly-le-Roissa joutui vihaisen väkijoukon tuhoamaksi Pariisin vapautuksen jälkeen. Kaikki tämä on tietysti spekulaatiota, mutta joka tapauksessa Malloi uskoi Dinalle jäämistönsä hallinnan, ja seuraavien vuosien aikana Dinasta tuli Ranskan huomattavampia galleristeja ja taidemesenaatteja.

Tämä ei ole kuitenkaan se, mistä Dina tunnetaan Venäjän kylissä ja vankiloissa, arolla, taigalla ja tundralla.

Vuonna 1959 Dina vieraili entisessä kotimaassaan ensimmäistä kertaa aikuisiällä. Elettiin Hruštševin ajan "suojasäätä", ja Venäjän kaupunkien kulttuurielämää elävöittivät kymmenet tuhannet äskettäin vankileireiltä vapautuneet taiteilijat, tiedemiehet ja muut intelligentsian edustajat. Mukanaan leireiltä he toivat leirien laulut, ja nämä laulut Dinalle opettivat suojasään ajan dissidentit ja johtavat avantgardistit, kuten Kabakov, Bulatov, Jankelevski ja Rabin. Ja 17 vuotta myöhemmin jo lähemmäs 60-vuotias Dina otti kitaran käteensä ja äänitti näistä lauluista 13 pariisilaisessa studiossa.

Nykyään Venäjällä on yksinomaan "blatnjakille" (eli "blatnjaja-laululle", eli "venäläiselle chansonille") omistettuja radioasemia, mutta näin ei todellakaan ollut 1970-luvulla, jolloin vankilaelämästä ja rikollisesta elämäntavasta kertovat laulut levisivät vain kasettikopioina kädestä käteen. Nykyään blatnjak voi myös olla eurodancesta ja diskosta vaikutteita saanutta, vankilaslangilla höystettyä tanssimusiikkia, mutta tuolloin se vielä tarkoitti yksinomaan kitaran säestyksellä esitettyjä lauluja. Ja vaikka salakuljettajat eivät varmaan tuoneet kovinkaan montaa Dinan ranskalaisemigrantin aksentilla laulamaa, nimetöntä levyä Neuvostoliittoon, muutaman vuoden aikana Dinan ääni ja laulut tunnettiin jo joka kaupungissa, vaikka esittäjästä ei tiedettykään mitään.

Kolme Dinan äänittämistä lauluista – rakkaudesta vankileirillä kertova "Lesbojen häälaulu", "Tupakantumppi", jossa kertoja joka ei ole nähnyt naista neljään vuoteen yrittää käydä vankileirillä kauppaa tupakantumpilla jossa on huulipunan jälki, sekä ivaileva dissidenttiklassikko "Toveri Stalin" – ovat runoilija Juz Aleškovskin sanoituksiin tehtyjä. Aleškovski itse istui 1940-1950-luvulla neljä vuotta armeija-aikanaan tekemästään kurinpitorikkomuksesta, joten hänellä oli vankileireistä omakohtaisia kokemuksia.

1970-luvulla dissidenttien Metropol-almanakassa runojaan julkaissut Aleškovski pakotettiin emigroitumaan, ja nykyään hän elää Yhdysvalloissa. Muut Dinan laulut ovat yksinkertaisempia, tuntemattomien vankileirien asukkaiden laulelmia, ja erityisesti laulussa "Taas istun vankilassa" ponnekkaasti raikaavat kirosanat ovat varmasti herättäneet hilpeyttä pysähtyneisyyden ajan öisten keittiöistuntojen aikana.

Dina ei koskaan äänittänyt toista levyä, mutta hänen ainokaisensa on nykyään se, jota kuka tahansa blatnjakiin ylimielisesti suhtautuva intelligenttikin voi myöntää kuuntelevansa.