Barcelonassa tapahtuu koko ajan. Tapahtumia, uusia valtauksia, keikkoja, talkoita, juhlia ja yhteisiä illallisia. Yhteisöllistä toimintaa riittämiin ja jokaiselle jotakin. Jos haluaa jotain aivan muuta, niin jokaiselle mahdollisuus luoda paikka ja mahdollisuus sille.

Harva täällä käy päivätöissä, vaikkakin talon ylläpito ja ruoan valmistus isolle määrälle ihmisiä käy työstä, mutta se ei vie kuitenkaan koko päivää tai kaikkia voimia. Tällöin keskustelulle ja tutustumiselle jää aikaa. Myös opiskelu, taiteen tekeminen ja yhteiset työpajat ovat osa arkea.

Sagrada Familian lähellä sijaitseva Orphanato-squat on ollut vallattuna puolisen vuotta.

Tällainen oleminen luo yhteisön ja palautti minut ainakin taas maan pinnalle siitä, mikä on tärkeää. Suomessa on ollut turhan helppo nuupahtaa ruudun ääreen valittamaan toiminta- tai vaikka kuvausmahdollisuuksien vähyydestä. Täällä sellaiseen ei ole aikaa.

Espanjassa löytää niin paljon kaikkea, ettei rahaa tarvita tämän kaltaisissa paikoissa paljonkaan. Sen puute ei siis luo stressiä ja ihmisillä on aikaa oleelliseen – yhteisen elämän luomiseen. Squatit keräävät "talokassaa" yleensä keikoilla tai tapahtumilla ja niillä saadaan se mitä oleelliseen tarvitaan. Tapahtumat ovat vaihdelleet mitä uskomattomimmista sadoille ihmisille suunnatuista ammattimaisista sirkustaiteen esityksistä tavallisiin illanistujaisiin musiikin parissa.

Orphanatossa talokokoustetaan.

Squatteja on keskustassa kaikialla. Osa niistä on tavallisia asuntosquatteja ja osa taitelijoiden kulttuurikeskuksia, joiden esitykset ovat olleet hienoimpia mitä olen koskaan nähnyt (jos nyt Cirque du soleilia ei lasketa kymmenine rekkalastillisineen tekniikkaa).

Tänään söimme puolalaisen päivällisen. Sanastoa talon seinille keräämme neljällä eri kielellä: puola, espanja, englanti, suomi. Kansainvälisyys luo arkeen värikkyyttä ja mielenkiintoa.

Toisen squatin asukkaat ovat juuri saaneet saunansa valmiiksi tanskalais-suomalaisella yhteistyöllä. Odotan innolla paikan testaamista. Onhan sauna suomalaisten vanha pyhä paikka – elämän alun ja lopun tyyssija. Lämmön rentouttavaa vaikutusta malttaa tuskin odottaa täällä kostean talon uumenissa. Ilmasto ei ole kylmä – lämpöä kymmenisen astetta, mutta talojen kosteus tunkee luihin ja ytimiin.

En olisi aikaisemmin osannut edes kuvitella tällaista elämää ja yhteisöä mahdolliseksi. Barcelona näyttää elämisen ja olemisen mahdollisuudet aivan eri valossa. Miten muutamassa viikossa uuteen vallattuun taloon muodostui joukko ihmisiä, jotka vain saavat kaiken toimimaan? Uskomatonta. Toki täällä on pitkä perinne ja yhteisön muodostaminen on ihmisille tuttua. Kaikesta ei tarvitse loputtomiin keskustella, vaan jokainen tuo kekoon sen mitä osaa ja millä kokonaisuutta haluaa rakentaa.

Yleistä juhlahumua.

Epärationalisoitu kaupunkiympäristö on joskus raivostuttaa ja esteetisesti epämiellyttävää, mutta se tarjoaa myös vapautta ja tilaa kaikille. Jokaiselle löytyy paikka omanlaiseen elämään. Ei ole vain kahta tai kolmea vaihtoehtoa tai edeltä kirjoitettua etenemistä menestyjiin tai väliinputoajiin. Täällä ei ole parasta mahdollista sosiaalitukea tai rationalisoitua valtion apua, joka myönnetään armosta tai tiettyjä ehtoja vastaan. Täällä kuitenkin kaupungin infrastruktuuri sekä yleinen kulttuuri toimii niin, että kenenkään ei tarvitse nähdä nälkää tai jäätyä kadulle. Toki ilmasto suosii, mutta myös vallalla oleva kulttuuri.

Talojen valtaaminen on laillista toimintaa, jos tilalle ei ole välitöntä käyttöä, mikä on oiva vastine kiinteistökeinottelulle kaupungissa, jossa on yksi Euroopan korkeimmista vuokratasoista. Yleinen tapa jättää kaduille tavarat, joita ei itse enää tarvitse muodostaa luonnollisen ja hyödyllisen kierrätyksen ketjun. Yön tullen kaupunki kerää kaiken ylimääräisen pois.

Barcelona laajentaa tapaa ajatella yhteiskunnasta, joten suosittelen visiittiä. Tervetuloa vierailemaan!

Lue myös Micke Brunilan artikkeli Laillisesti valtaamassa.

Venäläisistä keskusteltaessa keskustelu aina kääntyy jossain vaiheessa naapurikansan hulvattomaan alkoholinkäyttöön. Tosiaankin, vodkaa kulutetaan Venäjällä eniten maailmassa. Varsinkin juhlapyhien aikaan on yleistä juoda monta päivää peräkkäin – eikä juomaputket ole tavattomia muulloinkaan. Olutpullo kädessä töihin kulkeva kunnon kansalainen ei ole tavaton näky, ja jo lounaalla saatetaan naukata vodkapaukut "ruokahalun herättämiseksi".

Rikka on ilmeisesti helpompi huomata naapurin silmässä. Venäläisillä on suomalaisten alkoholinkäytöstä vähintään yhtä paljon pöyristyttäviä havaintoja kuin päinvastoin. Olen kerran jos toisenkin löytänyt itseni selittelemässä nolona suomalaisten viinanjuontitapoja niitä ihmetteleville ja paheksuvulle venäläisille kavereilleni.

Pietarissa, ja varsinkin Viipurissa, suomalaisilla on alkoholistin maine jo neuvostoajoilta asti jatkuneen vodkaturismin ansiosta. Tosiaankin: välillä saan hävetä suomalaisuuttani törmätessäni ympäripäissään oleviin suomalaismiehiin. Ei ihme, että lompakot ja passitkin häviävät toikkaroidessa miljoonakaupungin kaduilla moisessa kunnossa. "No, suomalaiset nyt menee täällä vähän sekasin, kun vodkapullo on halvempi kuin snapsipaukku suomalaisessa ravintolassa..."

Pari kesää sitten kaverini matkasivat teknofestivaaleille kuumalla bussilla yhdessä 10 suomalaisen reivaajan kanssa: koko 50 tuntia kestäneen matkan ajan suomalaiset dokasivat kirkasta votkaa suoraan pullon suusta. Ilman zakuskaa, eli pientä suolaista haukkapalaa. Ilman zapivonia, eli lantrinkia. Eikä pullo edes kiertänyt – jokaisella oli oltava oma. "No, ehkä ne oli jotain friikkejä, ei suomalaiset yleensä näin tee..."

Viimekeväänä työkaverini sattui Helsinkiin vappuaattona. Ja voi sitä ihmettelyä: siis Suomessa teinit ympäripäissään laattailevat keskustan kaduilla! Aikuiset rykelmöivät katujen kulmilla (ilmeisesti ravintoloiden edustoilla), räkivät, kusevat ja kiroilevat pahemmin kuin teinit Espalla. Ja seuraavana aamuna vielä sama meno jatkui Helsingin puistoissa. "No, se sattui olemaan vappu, vappuhan on vain kerran vuodessa..."

Kerran taas satuimme venäläisen ystäväni kanssa joensuulaiseen kommuuniin bileisiin. Toimme pullon vodkaa pöytään. Suomalaiset joivat kuka mitäkin, jääkaappi oli täynnä kunkin vieraan omia, jollain tapaa merkittyjä juomia. Aamutunneilla porukalla alkoi juomat loppua, ja he tekivät lähtöä paikalliseen baariin. Ystäväni kysyi, eikö pöydässä oleva vodka kelpaa, ja porukka oikein hätkähti, että eihän sitä voi juoda, se on jonkun muun ostama. "No, Suomessa nyt on sellanen individualistinen kulttuuri, mitään ei ole tapana jakaa, ei edes juomia, eikä edes samassa kommuunissa asuvien kavereiden kanssa..."

Se, että suomalaiset ja venäläiset jatkuvasti pohtivat toistensa juomakulttuuria, kertoo varmaan vain yhdestä asiasta: siitä puhe mistä puute. Jos ei itsellämme olisi mitään ongelmaa alkoholin suhteen, niin tuskin koko aiheen ruotiminen voisi kiinnostaa jatkuvasti. Ja kummat sitten lopulta ovat pahempia kännääjiä, suomalaiset vai venäläiset, lienee sivuseikka, jos molempien juomakulttuurissa olisi selkeästi parantamisen varaa.

Irak on ympäristöasioissa yhtä eristäytynyt kuin muissakin asioissa. Täällä on tuskin edes kuultu sellaisia sanoja kuin "kasvihuoneilmiö" tai 'Kioton sopimus".

Kierrättäminen ja omatkin vanhat tavarat ovat Irakin kurdeille vastenmielisiä. Ne ovat köyhyyden merkki. Vaurauden osoitus on se, että kodin kalusteet vaihdetaan viiden vuoden välein. Tavoitteena on koti, joka näyttää huonekalukaupalta.

Tässä tosin tapahtuu kierrätystä, sillä vanhat huonekalut myydään Iraniin. Sinne päätyvät myös muut vanhat tavarat Kurdistanista.

Kun olen etsimällä etsinyt, olen löytänyt pari esimerkkiä metallin uusiokäytöstä – älkää kysykö paljonko sitä lojuu maastossa ruostumassa. Monenlaista metallia. Kalarista Sulaymaniaan johtavaa tietö laajennetaan. Katselin bussin ikkunasta tietöiden ensimmäistä vaihetta, sitä kuinka miinan raivaajat tutkivat aluetta.

Halabjassa on runsaasti kemiallisten pommien säiliöitä. Niille on löytynyt käyttöä mm. patsaissa.

Peltiset kanisterit sopivat aidan rakentamiseen. Tämä kuva on Kifristä. Käytetyt auton ovet sopivat myös hyvin tarkoitukseen. Aidat ovat eläimiä varten, ei kuitenkaan pitämään eläimiä niiden sisällä vaan ulkona. Lampaat, vuodet ja lehmät laiduntavat vapaina, ja se mitä niiden ei haluta syövän, suojataan aidoilla.

Metalliromua saadaan uppoamaan paljon tiesulkuihin. Ne ympäröidään kaivannoilla, vallituksilla ja metallimateriaaleilla. Niiden, joiden paperit eivät ole kunnossa, on turha yrittää kiertää tiesulku, vaikka käytössä olisi jämerä kulkuneuvo. Kuva on Kirkukista Baghdadiin johtavalta tieltä. Se on hieman epätarkka, koska ei ollut mahdollisuutta pysähtyä vaan kuvasin liikkuvasta autosta.

Kalarin taksiautot palvelivat aikoinaan Irakin armeijaa. Autot on valmistettu Neuvostoliitossa. Sitä maata ei ole enää olemassa, ja Irakin armeijakin on muuttunut Saddamin aikaisista loiston päivistä miehitetyn maan tynkäarmeijaksi. Mutta puna-armeijan jeepit mennä rutkuttavat edelleen aavikkoteillä.

Tänään on kansallissosialismin uhrien muistopäivä. Tammikuun 27. päivänä vuonna 1945 venäläisten puna-armeija vapautti Auschwitz-Birkenaussa hengissä selvinneet keskitysleirivangit.

Aiheesta on vaikea kirjoittaa mitään, mikä ei olisi päivittelevää, saarnaavaa tai toistoa. Onneksi on kirjailijoita, jotka ovat kirjoittaneet hienoja teoksia. Joitakin esimerkkejä: Imre Kertesz: Kohtalottomuus, Primo Levi: Tällainenkö on ihminen, Fred Wander: Seitsemäs kaivo, Ladislaus Löb: Sopimus saatanan kanssa.

Saksassa ja Itävallassa toista maailmansotaa katsotaan tietysti toisesta näkökulmasta kuin esimerkiksi Suomesta. Suomessa kuulee sanaa natsi käytettävän välillä aivan mauttomissa yhteyksissä, esimerkiksi ankaralta tuntuvan ihmisen yhteydessä. Se kertoo siitä, ettei sanan käyttäjä tiedä, mitä sanoo eikä ajattele.

Kansallissosialistit eivät kuulu menneisyyteen. Silti tutkimusten mukaan suurin osa heistä ei kuulu yhteisöön ideologisista syistä vaan siksi, että heitä kiusaa tietty määrittelemätön muukalaisvihamielisyys. Se liittyy kaventuviin tulevaisuudennäkymiin työpaikan löytymisen suhteen tai muuhun turhautumiseen.

Sain eilen sähköpostia Wienin kauppakamarilta. Sieltä lähetettiin kyselylomake, jonka avulla halutaan kartoittaa maahanmuuttajataustaisten yksityisyrittäjien oloja Wienissä. Ihan hyödyllinen ja kiva kysely, johon vastasinkin, mutta oli sinne pakko kirjoittaa, etten minä varsinaisesti kuulu kyselyn kohderyhmään. Tosiasia kun on se, että sen näköiset ulkomaalaiset kuin minä ovat ulkomaalaishierarkiassa korkeammalla kuin ne ei-itävaltalaiset, joilla on vähänkin tummempi iho tai toisen malliset silmät. Se on hirveän hävettävää.

Hierarkiaa ja erottelua. Kansainvälisyyskasvatus ja jatkuva puhuminen toivottavasti muuttavat käsityksiä siitä, mikä ihmisen arvo on.

Yksi hyvä vinkki tiedosta kiinnostuneille on Berliinin juutalainen museo: Jüdisches Museum Berlin. Siellä ei päivitellä, mutta valistetaan. Tietoanti on suuri ja monipuolinen.

Juuri nyt voisi tuntua siltä, ettei Japanissa ole mukavaa olla lapsi. On nimittäin hyvin viileää ja tuulista, öisin pari astetta pakkastakin, mutta silti pikkulapset kulkevat kaduilla vanhempiensa kanssa avopäin, ilman käsineitä ja kaulahuiveja, osalla paljaat kintut hameen alta vilkkuen. Itsellä kun ylle on tumpattu erikoislämpökerrastot ja 30 asteen pakkaseen soveltuvat kengät, tuntuu lasten ja nuorten vaatetus käsittämättömältä.

Ovat ne melkoisia sissejä! Kyseessä lienee muutamakin asia. Talven ei mielletä kestävän kauan, joten sen olemassa olo tahdotaan jotenkin unohtaa – ollaanhan kuitenkin Aasiassa. On erittäin kylmä, mutta pukeudutaan yhä kuin kesällä. Japanilaisen näkökulman mukaan vatsan peittäminen on kehon lämmön säilymisen kannalta ykkösasia, ei raajojen tai pään. Lapsilla ajatellaan olevan niin kiihkeä verenkierto, että heillä kädet ja jalat ovat kuumat luonnostaan. Ei ole tavatonta nähdä paljasvarpaista pikkuvauvaa rattaissa parin asteen kelissä. Ja elossa ne näyttävät säilyvän, jopa iloisina! Ja kestävätpähän sitten vanhempana paremmin talviviileitä asuntoja ja Tokion tammikuista viimaa. Suorastaan huvittaa, kun japanilaiset aina huokailevat, etteivät ikinä voisi elää Suomen talvessa. Itse kalisen Tokiossa niin ulkona kuin sisälläkin. Suomessa sentään pääsee lämpöön.

Ehkä kyseessä on myös Japanille ominainen tapa antaa pikkulapsille paljon vapauksia ja omaa päätösvaltaa – myös talvipukeutumisessa. Kautta historian lasten on annettu Japanissa tehdä aika lailla oman mielensä mukaan. Lapsi ajatellaan lahjaksi Buddhalta; hän on vapaa sielu, jota ei ole hyvä liikaa suitsia. Lapsi on enemmän osa tuonpuoleista kuin kiinni tässä elämässä. Välillä junissa näkeekin melkoisia pikkukoheltajia, joita ei juuri kiellellä. Toisaalta lapset Japanissa käyttäytyvät pääsääntöisesti ällistyttävän hyvin. Kertaakaan en ole kaupassa nähnyt lattialla sätkivää karkinhimoista pikku rääkyjää. Kertaakaan en ole myöskään kuullut äitien korottavan ääntään lapselleen. Pääasiassa tuntuu siltä, että koska kummatkin käyttäytyvät hyvin, kummatkin käyttäytyvät hyvin!

Äiti on lapselle jokapäiväinen tuki, turva ja opettaja. Isä on kiva lisä, silloin kun isästä ja isän firmasta siltä tuntuu. Viikonloppuina lauantaisin yleensä nukutaan ja levätään, mutta sunnuntaisin leikitään koko perheen kesken, viimeinkin. Arkena isistä ei normaalisti näy kuin korkeintaan nopea puvun hihan vilahdus. Toisinaan bisnesisillä on kuitenkin jokin nimetty tehtävä lastenhoidossa: esimerkiksi eräs tutun tuttu kylvettää vauvansa aina töistä kotiin tultuaan – joskus kello kaksi yöllä.

Japanissa on päiväkoteja, ja osa äideistä käy niiden turvin osa-aikaisessa työssä. Japanilaiset työajat – eli ylitöitä iltaan saakka – eivät oikein tue kokopäivähommia, sillä päiväkodit sulkeutuvat yleensä Suomen tapaan viiden maissa. Edelleen suurin osa naisista jää lasten kanssa kotiin.

Olemmekin suomalaisella kaveriporukalla pohtineet sitä, mikä saa uransa lähes huipulle paiskineen naisen suin surmin jättämään kaiken lapsen synnyttyä. Eikö korkea koulutus, antoisa työ ja merkittävä ero perheen varallisuudessa lainkaan houkuta? Usea naispuolinen japanilaistuttava, vuosikausia työelämässä hyvin pärjännyt sinkku, on suoraan sanonut, että jäisi kotiin, jos löytäisi miehen. Jäisi myös siinä tapauksessa, ettei lapsia olisi. Tämä tietysti kertonee aika paljon myös japanilaisesta työkulttuurista.

Onpa sekin aivan yleistä ja avoimesti keskusteltua, että hyviin yliopistoihin haetaan, jotta tavattaisiin siellä menestyviä, hyvin koulutettuja aviomiehiä. Myös firmat palkkaavat sihteerin hommiin mielellään nättejä, sinkkuja tyttöjä, ja kyseessä tuntuukin toisinaan olevan enemmän suoranainen paritus, kuin työtehtävän antaminen ja naispuolisen ammattilaisen auttaminen uransa alkuun.

Lapsiperheiden tilannetta ja hoitovastuun kaatumista äidin niskaan on kuitenkin ainakin yritetty viime aikoina lain puitteissa hieman helpottaa. Läpi meni lakiehdotus siitä, että vanhemmat, joilla on alle 3-vuotiaita lapsia, saavat luvan kanssa työskennellä lyhyempiä päiviä ja kieltäytyä ylitöistä. Firmassa voidaan myös päättää antaa 5-10 päivää palkallista vapaata lastenhoidollisiin tarkoituksiin, mikäli lapsi esimerkiksi sairastuu. Työnantajia voi kohdata rangaistus, jos he eivät tätä lakia noudata. Laissa on kuitenkin mukana kohta "jos vanhemmat näin haluavat", mikä luonnollisesti aiheuttaa sen, että oletettavasti lakia ei paljon noudateta. Lojaali työntekijä ei välttämättä tahdo ja kehtaa vaatia työnantajaltaan mitään niin törkeää, kuin ylitöistä kieltäytymistä. Hän ei halua jättää pomoa ahdinkoon. Sitä paitsi aina löytyy tilalle uusi, joka ei kieltäydy.

Yhtä kaikki, japanilaiset tuntuvat varsin lapsirakkailta, mikä toki osaltaan johtuu siitä, että lapset alkavat olla katoava luonnonvara. Yhteisöönsä lapsi Japanissa istutetaan muun muassa erilaisten ikäriittien avulla. Kalenterivuoden aikana on runsaasti lapsille omistettuja juhlapäiviä. Shintolaisuuden puitteissa perheet käyvät temppeleillä eri vaiheissa lapsen elämää. Esimerkiksi vastasyntyneen kanssa käydään toivomassa onnea ja suojelua ja marraskuisin vietetään schichi-go-san -festivaalia (seitsemän-viisi-kolme), jolloin 5-vuotiaat pojat ja 3- ja 7-vuotiaat tytöt puetaan upeasti ja viedään temppelille kiittämään saadusta suojeluksesta.

Varsinainen lapsille omistettu juhlapyhä on kodomo no hi, lastenpäivä 5. toukokuuta. Koska päivä alun perin oli poikalapsille kohdistettu, on pojan omistavien perheiden yhä tapana ripustaa värikkäitä, karppikalaa kuvaavia koinobori-leijoja kotitalon ulkopuolelle, yksi kutakin poikaa kohden. Karppi on tunnettu sinnikkyydestään ja rohkeudestaan. Päivä kuitenkin on yhtä lailla juhlapäivä sekä pojille että tytöille, ja se on myös kansallinen lomapäivä koko perheelle.

Vielä kun järjestettäisiin lastentekopäivä, niin edellä mainitut juhlapyhät eivät aikanaan katoisi almanakasta.

Kuten moni muukin, lahjoitin vajaat pari viikkoa sitten rahaa Haitin maanjäristyksen uhreille. Tein sen lähettämällä tekstiviestin "Haiti" numeroon, jota kautta vaatimaton panokseni – 10 dollaria – päätyisi Punaiselle Ristille.

Parin minuutin päästä viestin lähettämisestä puhelimeeni tuli vahvistusviesti. Viiden minuutin päästä kännykkään pärähti uusi viesti, jossa kerrottiin lahjoituksia tulevan parhaillaan niin monia, että niiden rekisteröiminen veisi jonkin aikaa. Kahden minuutin päästä sama viesti saapui uudestaan ja toisen hetken päästä jälleen.

Kun olin saanut saman viestin yhdeksän kertaa, käämini paloi. Puhelinliittymäni kun laskuttaa minua sekä lähettämistäni että vastaanottamistani tekstiviesteistä. Googlasin lahjoitusnumeron ja soitin nettisivuilla mainittuun numeroon pyytääkseni viestitulvan lopettamista. Soitto meni puhelinvastaajaan, jossa ahdistuneen oloinen naisääni sanoi soittoja tulevan niin paljon, ettei niihin ehditty vastata. Kun lopulta pääsin puhelinpalveluun läpi, ihminen yhteyden toisessa päässä pyyteli vaivaa anteeksi ja sanoi minun olevan noin tsiljoonas asiasta soittanut lahjoittaja.

"Pitää kuitenkin ymmärtää että tämä tekstiviestisysteemi on vielä niin alkutekijöissään. Tällaisia teknisiä ongelmia sattuu paljon", hän selitti.

No niin sattuu, ainakin täällä Yhdysvalloissa. Amerikka on omituinen paikka monella tapaa, mutta erityisesti tekniikan alalla. Toisaalta Yhdysvallat on keksintöjen mekka, jossa syntyvät Facebookit, Twitterit, Googlet, iPhonet ja muut elämiämme ihastuttavat innovaatiot. Toisaalta maa on kehittynyt kehitysmaa, jossa edelleen raapustellaan shekkejä ja opetellaan lähettämään tekstiviestejä.

Yksi asioista, joita kaipaan Helsingistä on raitiovaunulipun ostaminen kännykällä. Eräs kaverini johtaa parhaillaan projektia tuoda raitiovaunut takaisin tänne Washingtoniin, missä niistä luovuttiin melkein 50 vuotta sitten. Ratikat eivät saastuta ja helpottavat liikkumista köyhimmissä naapurustoissa– hieno idea siis. Kävin kaverin kanssa hiljattain seuraavan keskustelun:

"Eikö Washingtoniin tulevissa raitiovaunuissa kannattaisi kokeilla lipun ostoa kännykällä? Helsingissä niin on voinut tehdä jo monta vuotta."

"Ihan hieno idea. Mutta se ei koskaan toimisi täällä."

"Miksei?"

"Amerikkalaiset eivät osaa vielä käyttää tekstiviestipalveluja. Ja vaikka asiakkaat oppisivatkin systeemin, kuljettajat ja tarkastajat eivät osaisi tarkistaa lippuja. Ota huomioon, että monet heistä eivät ole kasvaneet tekniikan ympäröimänä. Köyhillä perheillä ei ole varaa esimerkiksi nettiyhteyksiin."

"Millainen lippusysteemi ratikoihin sitten on tulossa?"

"Ne, joilla on käytössä kaupungin julkisen liikenteen kortti, voivat käyttää sitä. Muut ostavat paperilipun kuljettajalta vaunuun astuessaan."

"Mutta sehän hidastaa ratikkaliikennettä ties kuinka."

"Niin. Tervetuloa amerikkalaiseen julkiseen liikenteeseen."

Yhdysvallat on kehittynyt kehitysmaa myöskin kännykkäverkkojen puolesta. Eräänä jouluna soitin äidilleni eräästä Washingtonin keskeisimmistä paikoista. Yhteys kuulosti kuin mamma olisi puhunut siperialaisesta ohjussiilosta, ja puhelu katkesi kolme kertaa. Hetkeä aiemmin äitini oli puhunut isosiskoni kanssa, joka purjehti Australian itärannikon kaukaisilla saarilla. Puhelu meni heti läpi, ja yhteys oli kristallinkirkas.

Kehitysyhteistyössä toimiva tuttava kertoi hiljattain, miten Norsunluurannikolla ja muissakin Afrikan maissa hoidetaan pankkiasiat: kännykällä. Kun hän napsauttaa puhelimensa päälle Ruandassa, tarjolla on yleensä ainakin neljä langatonta verkkoa. Vertaa sitä Yhdysvaltoihin, ja kontrasti on aikamoinen.

Joka kuukausi maksamme mieheni kanssa karmean kokoista vuokraa pienestä asunnosta. Sen sijaan, että voisimme maksaa summan verkkopankissa, mieheni kaivaa esiin shekkivihon ja raapustaa siihen vuokratoimiston nimen, pankkiyhteyden ja osoitteen. Sitten hän ähkii etsiessään kämpästämme postimerkkejä, vihdoin yhden löydettyään liimaa sen kirjekuoreen, pistää ulkovaatteet päälleen ja taivaltaa postilaatikolle postittamaan shekkikirjekuoren. Minulle shekit tuovat mieleen nostalgisia muistoja lapsuudesta: muistan nähneeni Suomessa shekin viimeksi 1980-luvun lopulla.

Amerikkalainen terveydenhuoltojärjestelmä on kaamea, ja sitä pahentaa teknologian eli sähköisen potilastietojärjestelmän puute. Käyn kahdella eri erikoislääkärillä, joista ensimmäisellä on oma praktiikka, ja toinen puolestaan toimii eräässä yliopistosairaalassa. Joka käynnillä minulle lykätään käteen kasa lomakkeita täytettäväksi siitä huolimatta, että olen täyttänyt ne monta kertaa. Puhuessani lääkärin kanssa tämä täyttää lomakkeen toisensa jälkeen, jonka jälkeen sairaanhoitaja kiikuttaa paperinivaskan johonkin mysteeriseen arkistoon, jonka täytyy olla jalkapallokentän kokoinen. Kun kahden eri lääkärini pitää saada verikoetulokseni, täytän anomuksen siirtää potilastietoni praktiikalta toiselle, faksaan sen molempiin praktiikkoihin ja odotan 1-2 viikkoa nähdäkseni mitä tapahtuu. Yleensä ei mitään, joten aloitan kafkamaisen rumban alusta.

Yksi Yhdysvaltain monista paradokseista onkin, että maassa jossa monet arkipäivän teknologiat tekevät vasta tuloaan sijaitsevat maailman parhaat yliopistot, tiedeinstituutit ja kekseliäimmät yritykset. Jokavuotisen kansainvälisen rankkauksen mukaan maailman 20 parhaasta yliopistosta 17 on amerikkalaisia. Tieteen Nobel-palkinnon saajat ovat yleensä käyneet koulunsa Amerikassa, ja ulkomaisten opiskelijoiden tulva jatkuu Yhdysvaltain kampuksille. Maan herruutta korkeamman opetuksen alalla ei uhkaa mikään, ei edes Kiina tai Intia. (Lue James Fallowsin mainio artikkeli The Atlantic -lehdestä). Atlantista länteen sijaitsevat myös maailman ketterimmät yritykset kuten Google, joka on ainakin toistaiseksi pysynyt kaksi käsivarren mittaa edessä kilpailijoistaan.

Amerikan tietoliikenneyhteyksien parantaminen on yksi Obaman hallinnon lukemattomista tavoitteista. Tietoinfrastruktuuria polttavampi ongelma on kuitenkin laajan maan perusinfrastruktuurin mureneminen. Tiet, sillat ja viemäriverkostot ovat sortumassa, eikä maalla ole todennäköisesti enää koskaan tarpeeksi rahaa korvata niitä entiseen loistoonsa. Mutta Amerikka ei olisi Amerikka, jos täällä ei jaksettaisi uskoa asioiden parantuvan. Kuulin jopa lääkärini vastaanottovirkailijalta, että toivoa on: praktiikka aikoo vuonna 2011 ottaa käyttöön sähköpostin.

Kuukausi sitten Fifissä julkaistiin artikkeli fillaroinnista Kööpenhaminassa, ja myös perinteisesti Euroopan pyöräilypääkaupunkina mainetta niittäneessä Amsterdamissa Köpiksen kiriminen on pantu merkille. Hollantilainen pyöräilijöiden yhdistys Fietsersbond julkaisi fillaristilehdestään Kööpenhamina-teemaisen erikoisnumeron, jossa vertailtiin kaupunkien pyöräilykulttuureita.

Ensimmäinen merkittävä ero kaupunkien välillä on fillaristien nopeus. Tanskalaiset pyöräilevät ilmeisesti kovempaa vauhtia kuin hollantilaiset, sillä Kööpenhaminassa liikennevalojen vihreä aalto on ajoitettu 20 kilometrin tuntivauhdilla viipottaville. Amsterdamissa peruspolkijan nopeus on arvioitu 15-18 kilometrin välille ja vihreä aalto ajoitettu sen mukaan. Nopeammat joutuvat joko odottamaan valojen vaihtumista tai, kuten useimmiten tapahtuu, vähät välittämään valoista ja painelemaan risteyksien läpi punaisilla, henkikultansa kaupalla.

Köpisläisten vauhtiin yhdeksi syyksi arvioitiin lehdessä se, etteivät ihmiset siellä aja vierekkäin vaan siisteissä jonoissa. Amsterdamissa taas pareittain pyöräilevät ihmiset ovat täysin tavallinen näky, pyöräilyn pointtina kun ei aina ole nopeus. Hollantilaisille jokapaikkaan polkeminen on olennainen osa elämää, satulassa kun vietetään varsin suuri osa päivästä, ja siinä sivussa tulee kätevästi vaihdettua kuulumiset kaverin kanssa.

Tanskalaisilla on kuulemma myös paremmat pyörät. Hollannissa ajetaan pääsääntöisesti vanhoilla romuilla, ja monet täällä vierailevat suomalaiset tuttuni ovat olleet hämmentyneitä siitä, että pyöräilypääkaupungissa näkee toinen toistaan paskempia fillareita joista putoilee kappaleita matkan varrelle. (Viime viikolla vein oman ajopelini korjattavaksi, kun kaikenlaisia kremppoja alkoi jostain kumman syystä ilmetä, ja sain kuulla hukanneeni vaihteisiin liittyviä osia peräti kuusi kappaletta...) Kiiltäviä uutuuksia saa oikein hakemalla hakea katukuvasta.

Ilmiö ei selity ainoastaan polkijan varallisuustasolla, sillä itseni kaltaisten köyhäilevien krustien lisäksi myös salkku tarakalla polkevat pukumiehet ja mitä tyylikkäimmät tytsytkin taittavat usein matkansa ruosteisilla mummopyörillä. Hollantilaisille fillari ei yleensä ole egoasia tai tyylin jatke, vaan tapa päästä paikasta a paikkaan b. Ja siihenhän käy mikä tahansa rämä, kunhan kulkee.

Tanskalaisten keskinopeutta nostanevat myös hurjaa vauhtia kulkevat, jarruttomat fixed-gear -pyörät eli fiksit. Kilpapyörät ovat yleistyneet Hollannissa myös normipolkijoiden keskuudessa, mutta fiksit alkavat vasta vähitellen löytää tietään muidenkin kuin vain pyörälähettien alle. Itse olen vauhtikammoisena tosin vakaasti moisia hullutuksia vastaan, ja vakuuttunut niiden vaarallisuudesta. Erityisesti mp3-soittimet korvilla huristavat kahjot tuntuvat usein olevan vain yhden polkaisun päässä kipeästä liikenneonnettomuudesta. Kilpafillareiden kapeat renkaat jäävät myös helposti ratikkakiskoihin jumiin, ja sitten mennäänkin mukkelismakkelis niin että luut rutisevat. Asuinkumppanini mursi taannoin lonkkansa kyseisellä tavalla, eikä se ollut nätti näky.

Onnettomuuksista puheenollen – kypäräähän ei Amsterdamissa käytä kukaan. Pikkulapsetkin keikkuvat tarakalla tai turvaistuimissaan paljain päin, toisin kuin turvallisuudesta tarkemmassa Tanskassa. Kööpenhaminassa pyöräilijät myös näyttävät jarruttaessaan pysähtymismerkkiä, täällä ainoastaan osoittavat kääntyvänsä, jos sitäkään. Pyörä alla syntyneet, omasta kuolemattomuudestaan ilmeisen vakuuttuneet hollantilaiset kun kurvailevat suurimman osan ajasta ihan miten sattuu.

Lopuksi vielä kaikille Köpiksestä, pyöräilystä ja Köpiksessä pyöräilystä kiinnostuneille tsekattavaksi loistava blogi Copenhagenize, ja erityisesti Kööpenhaminaa ja Amsterdamia vertaileva postaus. Hollannin vastine, Amsterdamize-blogi sisältää vähemmän tekstiä ja enemmän kuvia, mutta on yhtälailla tutustumisen arvoinen.

Älkää missatko paikallista talvipyöräilyä kuvaavaa postausta: No studs.

Thaimaassa tärkein perhe on kuningasperhe, ja tärkein ihminen on kuningas.

Kuningasta palvotaan. Hänen kuviaan löytyy niin katujen varsilta kuin lähes jokaisen kodin seiniltäkin.

Nuoret kulkevat kuninkaalle pitkää ikää toivottavat muovirannekkeet käsissään eikä koulun musiikintunneilla opetella lastenlauluja, vaan lauletaan ylistystä kuninkaalle.

Joka päivä tiettyyn aikaan Thaimaan televisio näyttää tunnin ohjelmaa kuningasperheen tekemisistä.

Bussilastillinen opiskelijoita kumartaa bussin ajaessa kuninkaan patsaan ohi.

Yhteiskunta opettaa kunnioittamaan kuningasta. Kuninkaan ja kuningattaren syntymäpäivät ovat kansallisia juhlapyhiä, ja pienestä pitäen koulussa opitaan kuninkaan tärkeys.

Aivopesua, on ensimmäinen ajatus monella suomalaiseen tasavaltaan tottuneella. Pidempään tilannetta tarkkaillessa näkökanta helposti muuttuu.

Thaimaa on hajanainen valtio, jota repivät rikki monet kenties ylitsepääsemättömät kuilut. Tuloerot, erot alkuperäiskansan ja maahanmuuttajien välillä, uskonnolliset erot, poliittiset erot, erot ihmisten välillä.

Silti on yksi tekija, joka kasaa tästä hajanaisesta joukosta Kansan.

Kuningas.

Ihmiset kaikista yhteiskuntaluokista ja kaikista uskonnoista kunnioittavat yhtä kuningasta kansansa ylimpänä. Monesti se onkin ainoa tätä kansaa yhdistävä tekijä.

Puhuessani thaimaalaisen perheeni kanssa he kertoivat jopa pelkäävänsä sodan syttyvän kuninkaan kuollessa. Esimakuja tästä saatiin jo viimevuotisissa mielenosoituksissa, joissa kuningasmieliset ja entisen pääministerin Thaksinin kannattajat ottivat yhteen.

Jos kuningas kuolee, katoaako koko valtio samalla?

Sitä eivät tunnu tietävän thaimaalaiset itsekään.

Loppiaisen alla 21-vuotias Nitin Garg oli kävelemässä kotiinsa, kun hänen kimppuunsa hyökättiin. Pikaruokaravintolassa yövuorossa olleen intialaisopiskelijan elämä päättyi puukoniskuihin melbournelaisessa länsilähiössä. Tappaja liikkuu edelleen vapaana.

Gargin kohtalo on vain surullinen jatko pitkään jatkuneelle väkivallan aallolle, jonka kohteena on yhä useammin intialaisopiskelija. Suurin osa päällekarkauksista ja uhkailuista on raportoitu Melbournessa, jossa asuu maan suurin intialaisväestö. Australian toiseksi suurin kaupunki on tilastojen valossa yksi maailman parhaimmista kaupungeista elää, mutta intialaisopiskelijoiden kauhukokemukset ovat nostaneet Melbournen ja Australian viime aikoina synkempiin otsikoihin. The Australian -lehden mukaan vuonna 2008 Australiassa joutui väkivallan uhriksi 1447 intialaista, mikä on 30 prosenttia enemmän kuin vuotta aiemmin.

Runsaasti mediajulkisuutta saaneet väkivaltaisuudet ovat johtaneet Intian ja Australian diplomatiasuhteiden kärjistymiseen. Gargin kuolema näyttää olleen viimeinen pisara intialaishallitukselle, joka julkisti pian tapahtuneen jälkeen matkailijavaroituksen Australiasta.

Intialaiset nuoret ovat kuitenkin olleet jo pidemmän aikaa varpaillaan. Puskaradion ja intialaismedian myllytyksen myötä intialaisten opiskelijaviisumihakemukset putosivat viime vuodesta puoleen. Tällä on vaikutusta myös maan talouteen, sillä intialaisten kato iskee suoraan koulutussektorin kassalippaaseen. Pelkästään Victorian osavaltiossa, jonka pääkaupunki Melbourne on, intialaisopiskelijoiden kaikkoaminen maksaa arviolta neljä miljardia dollaria (noin 2,5 miljoonaa euroa).

Koulutus on maan toiseksi arvokkain ja Victorian osavaltion rahakkain vientituote. Voisi kuvitella, että poliittisella tasolla herättäisiin pohtimaan, mitä tilanteelle voidaan tehdä. Mitään ratkaisua intialaisten ahdinkoon ei ole ollut kuitenkaan näköpiirissä. Intialaisopiskelijoiden kattojärjestö The Federation of Indian Students vetosi Australian hallitukseen jo viime vuoden syyskuussa, jotta väkivaltaisuudet saataisiin loppumaan. Toistaiseksi viranomaistasolla on tyydytty kinastelemaan vain siitä, ovatko hyökkäykset näyttöä rasismista vai ovatko yötöillä kalliita lukukausimaksuja rahoittavat, halvoissa lähiöissä asuvat intialaiset sosioekonomisen taustansa vuoksi vain sattumanvaraisia uhreja.

Pitkää ilta- ja yövuoroa pikaruokaravintoloissa, siivoojina ja taksikuskeina paiskivat intialaiset ovat toki työolojen puolesta helppoja kohteita. Mutta kun intialaisilta itseltään kysytään kokevatko he ulkona liikkuessaan rasismia, vastaukset ovat useimmiten hyvin yksikantaisia: huutelu, nimittely, uhkailu ja väkivalta ovat valitettavaa arkipäivää. The Weekend Australian -lehden haastattelemat intialaiset ja pakistanilaiset opiskelijat kertoivat pelkäävänsä eniten 16-26-vuotiaita syrjäytyneitä australialaisnuoria, jotka kokevat intialaiset ja heidän korkean koulutustaustan uhkana. Huoli työpaikkojen liukumisesta koulutettujen intialaisten käsiin on lisännyt jännitettä.

Victoriassa asiaa yritetään ratkaista lisäämällä valvontaa. Monet asukkaista peräänkuuluttavat valvontakameroita ja useampia poliisipartioita, jotta lisääntynyt väkivalta saataisiin aisoihin. Moni australialainen kuitenkin on herännyt pohtimaan, mikä näiden puukkojen kanssa heiluvien nuorten kohdalla on oikein mennyt vikaan. Auttaako poliisipartioiden lisääminen ongelmaan, jonka syyt ovat selvästi valvonnan puutetta syvemmällä?

Tätä kirjoittaessani Victorian Ballaratin kaupungissa raportoitiin kolmen päivän aikana neljä hyökkäystä intialaisia kohtaan. Kaksi uhreista oli intialaistaustaisia taksikuskeja. Päällekarkaus tapahtui vain päivää sen jälkeen, kun australialaismies tuomittiin kolmeksi kuukaudeksi vankeuteen taksikuskin pahoinpitelystä ja uhkailusta. Paikallisen vanhemman konstaapelin mukaan rasismilla ei ollut osuutta asiaan.

Samalla The Age -lehti julkaisi kansallisen tutkimuksen, jonka mukaan hieman yli puolet victorialaisista ei usko intialaisopiskelijoihin kohdistuneiden hyökkäysten olevan rasistisia. Sattumanvaraista väkivaltaa tai rasismia, pelko intialaisten keskuudessa on kuitenkin tosiasia, jota ei pyyhitä pois poliittisilla kaunopuheilla tai asennetutkimuksilla.

Istun täällä lumen vangitsemana 150 vuotta vanhassa talossa ja katson 16 vuotta vanhasta telkkarista ihmisiä, jotka tunsin 20 vuotta sitten. Televisiossa puhutaan dissidenteistä, niistä jotka vastustivat avoimesti neuvostovaltaa 1970- ja 80-luvuilla. Monet heistä istuivat vankilassa, paljon vaarallisemman voiman saartamina kuin tämän lumen.

Avo Pesti on kirjoittanut kirjan Dissidentlik liikumine Eestis aastatel 1972-1987. Se on Viron ensimmäinen vakava tuon ajan toisinajattelemista käsittelemä kirja. On huhuttu, että yritykset estää kirjan julkaisu myöhäistivät sen julkaisua monella kuukaudella.

Yksi dissidenteistä, Lagle Parek, sanoi kirjan olevan hyvä siksi, että ihmiset voisivat olla vapaita pelosta. Hän ei puhunut vangeista, vaan niistä, joiden takia nämä olivat vankilassa: niistä, jotka pelkäävät osuutensa tulevan ilmi. Ilmiantajia oli kahdentyyppisiä: KGB:n murtamia ihmisiä, jotka kertoivat kaiken tietämänsä, ja niitä, jotka halusivat olla neuvostoyhteiskunnassa vähän paremmassa asemassa – edetä vaikka pari paikkaa autonostamisjonossa. Silloin niitäkin jonoja oli.

Tiedämme monen ilmiantajan nimet, kirjan ilmestymisen jälkeen vielä selkeämmin. Heitä on politiikassa, kaikkialla yhteiskunnassa, ja kaikki käyttäytyvät kuin olisivat unohtaneet. On ihmisiä, joita ei hävetä, Parek sanoi.

Onko jokin sitten muuttunut? Sanotaan, että nyt liitytään puolueeseen omaa asemaa parantaakseen – vaikka saadakseen työpaikkoja Tallinnan kaupungilta. Ja totta se on, kaikki me tiedämme, että Virossa pitää olla puolueessa jotta tuntisi olonsa turvalliseksi.

Sittenkin entinen dissidentti televisiossa uskoo kovasti demokratiaan. Hän sanoo, että suojeluspoliisi on pieni eikä uhkaa ketään. Meillä on demokraattinen valtio, hän sanoo ja hymyilee väsyneenä. Hänessä ei ole vihaa, hän sanoo, hän ei ole sentyyppinen ollenkaan. Dissidenttejä tänään ei ole, ei tarvita.

Uskon, että siitä voidaan olla montaa mieltä.

Kollegan esimerkin innoittamana päätin tehdä yhteenvedon Venäjän vuoden sana-äänestyksestä. Tänä vuonna kaikilla oli mahdollisuus äänestää vuoden sanaa Imhonet-verkossa, mutta omat vuoden sanansa valitsi myös kielitieteilijöistä ja kulttuurivaikuttajista koostunut asiantuntijajury. Jury valitsi vuoden sanaa peräti viidessä kategoriassa – "sana", "slangisana", "ilmaisu", "neologismi" ja "netologismi".

Neologismien ja "netologismien" (elin nettiin liittyvien uusien sanojen) sarjojen voittajat juryn mielestä löytyvät Novaja Gazetan artikkelista ylhäältä, kansanäänestyksen näkemys taas löytyy täältä. Nämä sanat eivät kuitenkaan ole vielä vakiintuneet laajaan käyttöön, joten ne eivät kaikesta näppäryydestään huolimatta välttämättä sano mitään vuoden 2009 hengestä.

Nettiäänestyksessä ei eroteltu sanojen ja slangisanojen kategorioita, ja vuoden sanaksi selvisi "antikrizisni", "kriisin vastainen". Kuten jurya johtanut Mihail Epštein huomioi Novaja Gazetan artikkelissa, tämä itse asiassa tarkoittaa ihan samaa kuin "krizisni", koska nämä kaksi adjektiivia esiintyvät miltei aina kontekstissa jossa ne voi vaihtaa keskenään – esimerkiksi "kriisipaketti" vs. "kriisin vastainen paketti". Hyvä esimerkki siitä, miten politiikan mielikuvatehtailu on usein aika kömpelöä – kaikki "kriisin vastainen" kuitenkin lopulta muistuttaa talouden karusta tilasta.

Toiseelle sijalle nettiäänestyksessä pääsi televisiota merkitsevä "zombojaštšik", "zombilaatikko", joka tuskin selityksiä kaipaa. Kertookohan tämä kuitenkin ennemminkin internetin himokäyttäjien snobismista kuin kansan laajojen rivien tunnoista? Jury valitsi sanan voittajaksi slangisanojen kategoriassa. Kolmanneksi kansanäänestyksessä selvisi kahden miehen kaksoisvaltaa kuvaava "medveputija".

Useita Venäjän valtarakenetta kuvaavia sanoja sijoittui hyvin juryn listalla - "vuoden sana"-kilpailussa "dumviraatti" (vrt. triumviraatti) ja "tandem" olivat pisteet yhteenlaskettuna kolmannella sijalla, slangisanojen kategoriassa hyvin sijoittui myös "medveput". Juryn mielestä vuoden sana oli kuitenkin "perezagruzka" eli uudelleenkäynnistys. Sen jälkeen kuin Barack Obama ilmoitti "uudelleenkäynnistävänsä" Yhdysvaltojen suhteet Venäjään, sana alkoi levitä Venäjällä kaikkiin mahdollisiin konteksteihin: jury poimi mediasta sellaisia esimerkkejä kuin "kirjallisuuslehdistön uudelleenkäynnistys" ja "sisäministeriön osastojen uudelleenkäynnistys".

Ilmeisesti kaiken vanhan painolastin heivaaminen ja aloittaminen tyhjältä pöydältä on edelleenkin venäläiselle mentaliteetille mieleinen idea, vaikka idea sen kuvaamisesta tietokoneslangilla tuleekin Yhdysvalloista.

Toiselle sijalle juryn äänestyksessä pääsi "EGE", eli koko Venäjän laajuinen ylioppilaskoe, joka oli ensimmäistä kertaa federaation laajuisessa käytössä viime keväänä. Yleisö pääosin tyrmäsi ylioppilaskokeen, ja totta onkin että erityisesti Venäjän köyhimmillä alueilla parhaimpien mahdollisten pisteiden saavuttaneiden määrä oli suorastaan hämmästyttävä. Jargonismi-äänestyksessä "ob'EGErit'", eli pääsy yliopistojen oppilasvalinnoissa muiden ohi lahjomalla saadun ylioppilaskoetuloksen avulla oli myös juryn listalla toisella sijalla.

Yleisöäänestyksessä mitkään ylioppilaskokeisiin viittaavat termit eivät kuitenkaan päässeet kärkikolmikkoon. Tämä arvatenkin kertoo siitä, että kansa ei jaa akateemisen eliitin huolta yliopistojen vallan kaventumisesta oppilasvalintojen suhteen. Älymystön ja kansan välinen kuilu on Venäjällä edelleenkin syvä.

Talouden yskiminen sen sijaan oli nettikansaa lähellä. Ilmaisujen kategoriassa "kriisin toinen aalto" ja "nälän muodostava yritys" veivät ensimmäisen ja kolmannen sijan. Näistä toinen, "golodoobrazujuštšee predprijatije" on sanaleikki sanasta "golodoobrazujuštšee predprijatie", "kaupungin muodostava yritys". Se tarkoittaa neuvostomallia, jossa kaupunki rakennettiin tehtaan ympärille.

Vielä 20 vuotta neuvostojärjestelmän romahduksen jälkeenkin moni kaupunki on täysin riippuvainen yhdestä työnantajasta ja näin äärimmäisen haavoittuvainen talouden ottaessa takapakkia. Leningradin läänin Pikalevon kaupungin asukkaiden hätä ja protestit varmasti muistetaankin yhtenä kriisivuoden päätapahtumana. Epätoivoisten asukkaiden katusulut säikäyttivät vallanpitäjät, ja viime viikolla duuma saikin kumileimattavakseen Putinin allekirjoittaman lakialoitteen, jonka mukaan katujen sulkeminen ei enää olisi järjestysrikkomus vaan rikos, josta seuraa 100 000 ruplan (yli 2000 euron) sakko tai enintään 2 vuotta vankeutta. Tälle ilmaisulle voi muuten osoittaa sen ensimmäisen käyttäjän – se oli Kommersantin toimittaja Anton Oreh, eikä Pähkinä ole ainoa toimittaja, jonka ansiosta Kommersantin otsikoinnin oivaltavuus on käsite.

Ilmaisujen kansanäänestyksen kakkonen on kuitenkin arvatenkin kielitieteilijöiden mieleen – mutta mitä tekemistä "krepkoje kofella" eli "vahvalla kahvilla" on vuoden 2009 kanssa? Venäjän kieliopin sukujärjestelmä on hyvin säännöllinen, ja kofe eli kahvi on ainoa e-päätteinen eloton asia joka ei perinteisesti ole ollut neutri vaan maskuliini. Tätä eivät edes monet venäläiset muista, ja kahvin kuvailu neutrimuotoisilla adjektiivilla on yleistynyt vuosi vuodelta. Lopulta syyskuussa opetusministeriö määräsi, että kahvin sukupuolineutraalisuus ei enää ole rike. Nettikansa oli raivoissaan – kuinka nyt voi enää erottaa älymystön ääliöistä, etenkin kun jugurtti-sanallakin saa nyt olla paino toisella uulla! Sadat bloggaajien ristipostittamat vetoomusbannerit ja tuhannet allekirjoitukset eivät kuitenkaan saaneet opetusministeriötä pyörtämään populistista päätöstään.

Juryn äänestyksessä toisen sijan ilmaisujen sarjassa jakoivat "uusköyhät" ja "sikainfluenssa". Voittajaksi pääsi sisäministeri Nurgalievin lipsahdus "dezavuirovat' narod", eli "epäpäätösvaltaistaa kansa", jota on googlen mukaan siteerattu jo 50 000 kertaa. Ilmaisu tiivistää hyvin joitain Venäjän viimeaikaisia trendejä, ja saa nähdä joutuuko jury ensi vuonna istumaan uudessa kokoonpanossa.

Mitä olisi suomalainen joulu ilman riisipuuroa, joulusaunaa, joulupukkia, joulukuusta tai lanttulaatikkoa? Venäjällä tärkeimmän juhlapyhän, uuden vuoden, viettoon liittyy vähintään yhtä monta rituaalinomaista perinnettä, kuin Suomessa jouluun.

Länsimaista joulun kulutushysteriaa yritetään paisuttaa vastaaviin mittasuhteisiin myös Venäjän markkinoilla. Marraskuun alusta alkaen kaupat pursuavat uuden vuoden krääsää, joulupukit toikkaroivat torien laidoilla... Tosin tämänvuotista suomalaista joulumainosta härskimpään mainontaan en ole Pietarissa vielä törmännyt. "Ostorauhaa", toivottaa valomainos vantaalaisen ostoskeskuksen edessä ohikulkijoille joulurauhan sijaan.

Kaikista kapitalistisista yrityksistä huolimatta joululahjat eivät ole saavuttaneet Venäjällä vielä pyhää asemaa muiden uuden vuoden riittien joukossa. Suomeen verrattuna lahjoja annetaan vähemmän, vain lapsille ja lähipiirille.

Silloin, kun 31. joulukuuta osuu työpäivälle, juhliminen aloitetaan tietenkin työpaikalla. Shampanjamaljat kohoavat pitkin päivää menestyksekkäälle kuluneelle vuodelle ja entistä menestyksekkäämmälle tulevalle vuodelle ja edelleen hyville työkavereille ja mitä parhaalle pomolle. Yleensä toimistot ja virastot suljetaan hyvissä ajoin ennen sulkemisaikaa. Toisaalta taas esimerkiksi yliopistoissa on joulua edeltävänä viikona koeviikko, ja jakson viimeiset kokeet saattavat osua uudenvuodenaatolle. Silloin tenteissä istutaan pitkälle iltaan saakka ja armoa ei tunneta.

Venäläisen uuden vuoden valmistelut ovat osittain tuttuja suomalaisille. Joulukuusi, joka tosin kiellettiin vuonna 1916, mutta palautettiin takaisin juhlamenoihin Komsomolin määräyksellä vuonna 1936. Uudenvuoden ruoat, joista pääpaino on mainiosti vodka-snapsien kylkiäisiksi sopivilla salaateilla olivjella (perunasalaatti italiansalaatin elementeillä) ja "vuorattu silli" -salaatilla. Ja tietenkin ilotulitteet, joiden ammuskeleminen alkaa heti kun tulitteet ilmestyvät kauppoihin ja päättyy joskus tammikuun loppupuolella, kun viimeisetkin varastot on räjäytelty. Ilotulitteiden suhteen tosin tämä vuosi oli poikkeus: vastikään sattuneen, satoja kuolonuhreja vaatinen Ontuva hevonen -klubin ilotulitetapaturman vuoksi kaikki raketit kiellettiin toistaiseksi koko maassa.

Juhlan päähenkilö ei olekaan joulupukki eikä edes pakkasukko vaan – television kautta luennoiva Venäjän federaation presidentti! Viisi minuuttia ennen puoltayötä Venäjän presidentti pitää television välityksellä kansalle uuden vuoden puheen. Tämän tradition on aloittanut Neuvostoliiton presidentti Leonid Brezhnev vuonna 1976. Ainoa poikkeus oli vuonna 1991, jolloin presidentin sijaan puheen piti satiirikko Mihail Zadornov. Vuonna 2003 puolestaan silloinen presidentti Boris Jeltsin ilmoitti erostaan juuri uudenvuodenaattona, ja puheen piti tulevaa presidentin virkaansa valmisteleva hallituksen puheenjohtaja Vladimir Putin.

Tasan kello kaksitoista, presidentin puheen jälkeen televisiossa raikaavat Kremlin kellot, minkä jälkeen kuunnellaan valtiollinen hymni. Yleensä bileet kuin bileet keskeytyvät näiksi keskiyön minuuteiksi ja porukka nauliintuu television eteen kuin halvaantuneina – puhetta ei edes välttämättä kuunnella, mutta varmuuden vuoksi hiljennytään kuitenkin. Sitten juhlat taas jatkuvat ja shampanjalasit kohoavat uuden vuoden kunniaksi entistä runsaampina.

Kaikki eivät tietenkään istu H-hetkeä sisätiloissa, vaan uskaltautuvat ulkosalle. Keskustassa hypnoottista presidentin puhetta korvaa keskiyöllä ammuttava kaupungin ilotulitus. Pietarissa se ammutaan Pietaripaavalin linnoituksesta kohti Neva-jokea, Moskovassa Punaisella torilla. Ja sitten shampanjapullot poksahtelevat auki täälläkin.

Kaikilla Venäjän yhdeksällä Moskovan ajasta poikkeavalla aikavyöhykkeellä edetään pääkaupungin aikaa edellä. Suurimmalla osalla Venäjää siis presidentti puhuu ja Kremlin kellot soivat ennen Moskovaa. Ja jos Uutena vuotena sattuu seuraasi itävenäläisiä, älä ihmettele, jos juhliminen aloitetaan hyvissä ajoin ennen puolta yötä: novosibirskiläiset nostavat shampanjamaljansa omalle uudelle vuodellensa kello 21.00, vladivostokilaiset jo kahdelta päivällä!

Uudenvuodenyön jälkeen koko Venäjä seisahtuu viettämään virallisilla uuden vuoden pyhiä, joita on ortodoksisen joulun (6.-7. tammikuuta) pyhät mukaanlukien kertynyt tammikuun alkuun kokonaista kymmenen päivää. Useiden mielestä uudesta vuodesta palautumiseen, kyläilyyn ja lepäilyyn riittäisi kyllä vähempikin, ja osa vapaapäivistä voitaisi siirtää takaisin toukokuulle, mistä ne viisi vuotta sitten siirrettiin tammikuun alkuun.

Uuden vuoden juhliminen päättyy absurdihkoon juhlapäivään, vanhaan uuteen vuoteen. Vanhaa uutta vuotta vietetään 13.-14. tammikuuta välisenä yönä, eli sinä yönä, jolle uusi vuosi olisi osunut aikoinaan käytössä olleen juliaanisen kalenterin mukaan. Varsinkin viinaan menevillä juhlijoilla uuden vuoden juhlinta saattaa venähtää parin viikon juomaputkeksi, aina vanhaan uuteen vuoteen saakka. Vanhaa uutta vuotta viettävät myös useat ortodoksit, sillä "uusi uusi vuosi" sattuu juuri pahaan aikaan ortodoksista joulua edeltävälle paaston ajalle.

Ja kuten sanonta kuuluu, yksikään juhla ei ole Venäjällä ylimääräinen, joten hyvää vanhaa uutta vuotta vain kaikille!

Uudet opiskelijat tulivat Kurdistanin yliopistoihin marraskuussa. Joulukuussa Kalarin kampuksella vietettiin uusien opiskelijoiden päivää, jolloin heidän perheensä ja ystävänsä saivat tutustua yliopistoon. Yleensä alueelle ei päästetä ulkopuolisia: kaikkien henkilötodistukset katsotaan yliopiston portilla.

Uusien opiskelijoiden juhla oli iltapäiväkarnevaali, johon muutkin opiskelijat osallistuivat. Ohjelma koostui musiikista ja ystävien tapaamisesta, joka on täällä tärkein vapaa-ajan viettotapa muutenkin. Iltapäivällä ei ollut opetusta – jälleen kerran hyvä syy pitää vapaata.

Kurdeilla ei ole juhlaa, jossa ei tanssittaisi perinteisiä tansseja.

Kurdistanin lipussa on keskellä aurinko. Irakin lippuja täällä ei juuri näe edes valtion virastoissa.

Kurdistanissa juhlitaan kaikkia mahdollisia asioita, vapaapäivän merkeissä tietenkin. Vaikka suurin osa Irakin kansalaisista on muslimeja, joulun ja uudenvuoden tienoossa yliopistot olivat suljettuja kymmenen päivää. Ja vaikka kurdeilla ei luulisi olevan syytä juhlia Irakin armeijaa, niin armeijan päivä kuudes tammikuuta on kansallinen vapaapäivä kaikkialla Irakissa, myös Kurdistanissa.

Euroopassa kärsitään ennätyspakkasista, mutta täällä tarkenee.

Kalariin perustettiin Sulaimanian yliopiopiston kasvatustieteellinen tiedekunta viisi vuotta sitten. Campuksen olosuhteet ovat edelleen askeettiset.

Kurdistanissa kaikki lukion suorittaneet pääsevät yliopistoon. Opiskelupaikat jaetaan ylioppilaskirjoitusten perusteella. Koetulokset pisteytetään huomattavasti tarkemmin kuin Suomessa. Jokainen hakija valitsee 50 toivomaansa opiskelupaikkaa. Heidät laitetaan paremmuusjärjestykseen, ja parhaiten menestyneet pääsevät opiskelemaan listansa alkupäässä olevaan paikkaan. Mikäli pisteet eivät riitä mihinkään hakijan vaihtoehdoista, tietokone valitsee hänelle opiskelupaikan.

Tyytymättömyys omaa opiskelupaikkaa kohtaan on yksi opiskelijoiden kestopuheenaiheista. Asian voi kyllä ilmaista niinkin, ettei lukiolaisilla ole realistisia käsityksiä omista mahdollisuuksistaan.

Kalarin kouluviraston ulkopuolella on tiski, jossa on listat yliopistoihin valituista uusista opiskelijoista.

Ylioppilaskirjoitukset ovat toukokuussa, tulokset tulevat syksyllä. Yliopistojen opiskelijavalinnat ilmoitetaan marraskuussa ja opiskelu alkaa melkein heti sen jälkeen. Koska Irakissa ei ole toimivaa postijärjestelmää, tulokset laitetaan internetiin ja yliopistokaupungeissa on nimilistat kaikkien yliopistojen uusista opiskelijoista.

85 000 uutta opiskelijaa aloitti viime syksynä opiskelun Irakissa arabien hallitsemien alueiden yliopistoissa. Minulla ei tietoa heidän olosuhteistaan.

Itävallassa on yhdeksän osavaltiota, joista jokaisella on omat "päällikkönsä" ja hallituksensa. Niinpä, keskusteltiin mistä tahansa asiasta, osavaltioiden päälliköt riitelevät keskenään joukkoviestimien välityksellä. He ikään kuin huutavat toisilleen argumenttejaan päivällispöydän yli, joka siis tässä kuvassa on koko Itävalta. Nyt riitelyn aihe on sisäministerin Burgenlandin osavaltioon ja tarkemmin sanottuna Eberauhun kaavailema kolmas turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskus.

Kaiken piti olla selvää, kunnes Eberau asettui takajaloilleen ja sai muista osavaltioista paljon tukea. Sisäministeri, näiden pitojen järjestäjä, ei ollut hoitanut asiaa avoimesti ja siten, kuin yhteisiä asioita pitäisi hoitaa. Hän oli tehnyt ratkaisuja yksin ja diktaattorimaisesti ohittanut demokraattisia tapoja. Oli kovia sanoja ja loukkaantumista puoleen ja toiseen, puolten ottamisia ja jopa koko valtion hallituskoalition kriisi, niinkö? Ei sentään. Asioista voi sopia, vakuuttavat hallituspuolueet. Erimielisyydet on aina ratkaistavissa. Niin tai näin. On seurannut rauhoittelua, hyssyttelyä, käyttäytymistä jälleen ihmisiksi ja rakentavasti.

Riitelyn tulos tähän mennessä on se, ettei mikään osavaltio halua vapaaehtoisesti yhtään pakolaisten vastaanottokeskusta samaan aikaan, kun yhden niistä on uhrauduttava. Ehdotetaan kansanäänestystä. Miksi ihmeessä? Tuloshan on selvä. Yhtä hyvin voitaisiin heittää noppaa. Vastaanottokeskus näyttäytyy pelottavana, rikollisuutta lisäävänä, ärsyttävänä ja kalliina projektina, josta ei ole mitään hyötyä.

Hyötyä ja haittaa on se akseli, jolla puhutaan. Yritetään maanitella sanomalla, että luohan vastaanottokeskus kriisinkestäviä työpaikkoja ja että erilaisten ihmisten tapaaminen on hyödyllistä. Yritetään vähätellä haittoja ja todistaa, etteivät pelot ole perusteluja. Kun mikään muu ei auta, sanotaan, että jonkun todella on pakko. Näin on määrätty "toisaalla". Se taas tarkoittaa yleensä EU:ta, ja siitä äärioikeisto voi suoraan siirtyä seuraavaan lempiteemaansa.

Ääniä, jotka puhuvat siitä, mistä oikeasti pitäisi olla kyse, ei oteta tosissaan. Kuinka voitaisikaan ottaa? Nehän kuuluvat ikään kuin maailmasta vieraantuneille taiteilijoille tai poliitikoille, jotka periaatteesta toistavat mantroja ihmisoikeuksista, mutta jotka ovat jo kauan sitten menettäneet intohimonsa. Nämä äänet kuuluvat menneen maailman ihmisille, jotka joko naiiviuttaan, tyhmyyttään, kokemattomuuttaan tai aivan vain huvikseen ja periaatteesta haluavat puolustaa toisia, aivan kuin meitä yksiäkin ei jo olisi aivan tarpeeksi. (Meitä yksiä on tarpeeksi ja jopa liikaa silloin, kun puhutaan työttömyydestä, mutta liian vähän, kun puhutaan väestönkasvusta, mikä on hyvin hämmentävää. Pitäisi ikään kuin olla kahta vastakkaista asiaa yhtä aikaa.)

Kuka itsensä yhteiskunnan jäsenenä ja veronmaksajana vakavasti ottava ihminen voisi muuta kuin hymyillä, jos joku toinen ihminen (joka ei puhu kirkon pöntöstä) puhuu välittämisestä, ihmisten vastuusta toisistaan, auttamisesta? Tällaiset ihmiset kun luultavasti ovat itse sellaisia ihmisiä, jotka kaipaavat ja tarvitsevat puolustajia. He ovat toisin sanoen luusereita ja jos eivät aivan luusereita niin ainakaan he eivät voi olla missään asiassa ammattitaitoisia. Tai, on sellainenkin, viimeinen, mahdollisuus, että he ovat poikkeusyksilöitä, eliittiä, joilla on varaa esittää elitistisyydessään pyhiä ja hyviä kommentteja, mutta joilla taas sitä kautta ei ole mitään tekemistä sen maailman kanssa, jossa tavalliset ihmiset asuvat.

Me ja ne muut. Minä ja sinä. Kukaan ei halua olla koko ajan yksin. Mutta toinen ihminen on myös hirvittävän rasittava. Toinen on usein toista mieltä, tekee asiat toisin, väärin, ylittää rajoja, ei vaikuta kunnioittavan yksityisyyttä, syö leipää, josta pitäisi riittää monelle, on monella tapaa arvaamaton. Kenellä on aikaa ja energiaa oppia ymmärtämään toista ja itseään? Mitä hyötyä siitä loppujen lopuksi on?

Kuinka vanha on romanttinen sanonta "En voi elää ilman häntä – enkä hänen kanssaan?" Se pätee joka tapauksessa tänäänkin.

Entä viisaus Billy Wilderin ohjaamassa elokuvassa Some like it hot? Siinäkin on romanttisten tapahtumien ohessa toisen ihmisen arvaamattoman toiseuden ongelma. Mutta ratkaisu ei ole "Yök!" tai "Paha!" tai "Häivy!" vaan ilahduttavan suvaitsevainen ja rakastava viimeinen repliikki. Jokainen saa olla niin kuin on, sillä "Nobody is perfect!"

* * * *

Vuonna 2009 Itävallassa 15 827 uutta turvapaikanhakijaa koetti onneaan. Heistä 16 prosenttia hyväksyttiin. Lukumääräisesti eniten pakolaisia hyväksyttiin Venäjältä, Afganistanista ja Irakista.

Japanilaisille uuden vuoden aloitus merkitsee vuoden suurinta perhejuhlaa, kyläilyä temppeleillä ja niin fyysistä kuin henkistäkin irtiottoa edellisen vuoden taakoista suursiivoamalla ja jättämällä ajatustasolla menneet taa.

Mutta se merkitsee myös ankaraa shoppailua!

Toinen päivä uutta vuotta se yleensä alkaa. Innokkaimmat ja ostelutietoisimmat lähtevät jonoon kauppojen eteen jo ani varhain aamusta. Keskipäivällä Länsi-Tokion ostoskeitaat muistuttavat valtavaa urheilutapahtumaa. Maalina häämöttää tieto siitä, että saattaa olla päivän päätteeksi onnistunut säästämään kymmeniä tuhansia jenejä – tietysti samalla hieman tuhlaten.

Tämä shoppingshow ei suinkaan lopu ensimmäiseen päiväänsä. Siitä se vasta alkaa ja kestää ainakin viikon, usein kauemminkin. Japanilaisessa vuoden alun alessa on kuitenkin jopa järkeä, vaikkei ihmismassassa tunkiessa aina siltä tuntuisikaan. Alennusmyynti tarkoittaa aidon edullisia hintoja, eikä ale koske vain vanhentunutta, kenellekään kelpaamatonta jämää edelliseltä vuodelta, vaan pääasiassa lähes kaikki kauppojen tuotteet on alennettu. Erityisesti kalliimmissa tavaroissa ja vaatteissa kyse todella on isoista summista. Ei siis ihme, että shoppailua pääharrastuksenaan pitävät tokiolaiset pimahtavat pinkomaan alepuodista toiseen.

Eräs uuden vuoden alennusrumban tunnusmerkki on niin kutsuttu yllärikassi. Jännittävän aspektin alekisaan tuo lähes jokainen kauppa suunnittelemalla jo kuukausia etukäteen oman vuoden alun "lucky baginsä" eli fukubukuron. Kassi maksaa yleensä noin 10.000 jeniä eli 75 euroa ja sisältää joka koolle kelvollisen läpileikkauksen liikkeen suosituista tuotteista. Mukana on sekä uutta että kenties edellisen vuoden mallistoa murto-osalla listahinnoista. Tällaiset mysteerikassit ovat kuuminta huutoa, ja tiettyjen brändien kasseja himoitaan niin, että niitä ryhdytään tuntikausia aiemmin jonottamaan. Aiemmin kasseihin ei saanut kurkkia, mutta nykyään pieni penkominen pussin suulta saatetaan sallia. Kyseessä on silti useimmiten sika säkissä, tosin himoshoppaajat tietävät, minkä liikkeen tuotteista varmimmin löytävät lempparinsa. Kyse ei ole vain vaateliikkeiden yllärikasseista, vaan muun muassa sisustusliikkeet, lelukaupat ja urheiluliikkeet tarjoilevat omat fukubukuronsa.

Fukubukuron historia yltää myöhäiselle Meiji-kaudelle, jolloin Ginza Matsuyan tavaratalo keksi kyseisen systeemin ja levitti idean muillekin ketjuille. Tapa on siirtynyt pienemmässä mittakaavassa myös Yhdysvaltoihin.

Toisinaan osaan kasseista saatetaan jemmata jokin todellinen helmi massiivisella alehinnalla. Siksi kasseja kutsutaan onnenkassin nimellä: jollekin onnekkaalle pussukasta saattaa ilmaantua vaikkapa ylikallis koru tai hajuvesi. Osa liikkeistä tarjoaa samalla periaatteella myös lomamatkoja tai muita superylläreitä. Varmistavatpahan samalla, että ensi vuonnakin innokkaita fukubukuron hamstraajia riittää. Kallein fukubukuro saattaa maksaa jopa yli miljoona euroa, jolloin yleensä kyseessä on ökykorukauppa.

Osalle jengistä jännityskassin sisältö on luonnollisesti pettymys. Usein kassi ostetaan vain siksi, että muutkin ostavat, sellainen kuuluu ostaa ja se näyttää niin houkuttelevan jännittävältä. Hätä ei tosin ole käsillä siinäkään tapauksessa, että laukusta löytyisi läjä rumia retkuja: tokiolaisnaiset järjestävät usein alejen jälkeen kimppatreffejä, joilla vaihdellaan fukubukuroiden epäonnistuneita löydöksiä toisten kanssa.

Voisi kuvitella, että tällaiset yllätyshoukutukset ja suuret aleprosentit saisivat koko Tokion suoranaiseen kaaokseen. Näin ei kuitenkaan ole. Shoppailu massoissa on yhtä organisoidun järjestelmällistä kuin kaikki muukin massatoiminta, kuten suuret kansanjuhlat tai konserttitapahtumat. Jokainen kulkee siivosti jonossa oman paikkansa pitäen, kukaan ei etuile, törmäilyä väistellään tehokkaasti ja kaikille annetaan shoppailurauha. Kaukana on Stockan Hullujen Päivien katastrofaalisuus. Ihmisiä toki riittää ja määrä saattaa ahdistaa torikammoista, mutta pääasiassa, kunhan muistaa maltillisen etenemisen ja laittaa vaikka korkokengät jalkaan, ettei pääse liikkumaan liian lujaa, alennusmyynneistä voi selvitä hengissä.

Luulisi, että näin talouslaman aikana ostoshärdelli olisi hillitympää ja etenkään fukubukuroihin ei noin vain kapsahdettaisi. Mutta mitä vielä! Monet sanovat, että erityisesti juuri nyt fukubukuro kannattaa, sillä siten vasta pystyykin säästämään. Monet myös sanovat, että yllärikassilla saa iloa ankeaan elämään: se on psykologinen apu vaikeuksien keskellä. Kauppiaat kertovat hekin, että kassien sisältöä jopa pyritään suunnittelemaan sen mukaan, että kassit mahdollisimman mukavasti ilahduttaisivat säästökuurin alla kamppailevaa japanilaista.

Sehän Tokiossa ei koskaan ole ratkaisu, että shoppailu lopetettaisiin!

Totalitaaristen liikkeiden ja sublimoidun homoseksuaalisuuden suhteesta on nykyään tullut vaarallinen aihe, koska Yhdysvaltain kristillinen oikeisto on keksinyt rekuperoida Wilhelm Reichin teoriat fasismin massapsykologiasta, ja nyt se syyttää homoja holokaustista. Nyt esimerkiksi Ugandassa perustellaan lakialoitetta kuolemantuomiosta homoille sillä, että homouden hyväksyminen johtaa fasismiin.

Kuitenkin yhteyttä on mahdotonta olla ajattelematta joka kerta, kun tutustuu Venäjän äärioikeiston todellisuuteen ja tempauksiin. Esimerkiksi tässä blogikirjoituksessa eräs runetin (eli Venäjän internetin) ilmiö vertailee Venäjän äärioikeiston ja radikaalivasemmiston estetiikkaa, ja tekee johtopäätöksen, että alastomista miesten ruumiista kicksinsä saavien miesten kannattaa suunnata ennemmin oikealle kuin vasemmalle. Kirjoittaja tosin luokittelee kansallisbolshevikit vasemmistoon, eikä kiinnitä huomiota NBP:n ulkomaalaisvastaisuuteen ja sen johtajan Eduard Limonovin avoimeen biseksuaalisuuteen.

NBP:n estetiikan sadomasokismi on kuitenkin täysin sopusoinnussa Reichin teorioiden kanssa; kirjoitin aiheesta aiemmin täällä. Mihail Verbitski linkittää kirjoituksessaan tunnettujen venäläisten natsibloggaajien omista alastomista torsoistaan ja perseistään ottamiin kuviin.

Myös Länsi-Euroopassa äärioikeiston johtajien salattu seksuaalielämä on aika ajoin tapetilla, esimerkiksi Jörg Haiderin kuoleman jälkeen. Teema on antifasisteille kiusallinen, emmekä me voi useinkaan nostaa esille totalitarismin kannattajien piilevää homoseksuaalisuutta ja BDSM-fetissejä, koska tämä varmasti lisäisi yhteiskunnan ennakkoluuloja seksuaalivähemmistöjä vastaan entisestään. Yhdysvaltain kristillisen oikeiston strategia onkin harvinaisen ovela, koska Hitler on nykyään maailman kaikkien aikojen ykköspahis ja lukuisten NSDAP:n johtajien aktivistien homoseksuaalisuus on kiistaton fakta, vaikkakin Pink Swastika -kirjaa ei voi parhaimmalla tahdollakaan sanoa miksikään tieteelliseksi tutkimukseksi.

Paljon vähemmän on kirjoitettu johtavien bolševikkien seksuaalisuudesta, vaikka Neuvostoliiton järjestelmä jakoi monia yhteisiä tekijöitä Natsi-Saksan kanssa. Bolševikit dekriminalisoivat sekä homoseksuaalisuuden että abortin pian tultuaan valtaan, mutta pian vapauden tuulet kääntyivät päinvastaiseen suuntaan ja molemmat kriminalisoitiin uudelleen.

Tulin vasta ajatelleeksi koko asiaa tämän Novaja Gazetan Gulag-kirjoitussarjan osan luettuani. Siinä viitattiin Nikolai Ježovin nuoruuden homoseksuaalisiin kokemuksiin saappaantekijän oppipoikana. Ježovin aika KGB:n edeltäjän NKVD:n johtajana kesti vain kaksi vuotta 1936-1938, mutta tämä aika on Neuvostoliiton historian synkintä. Näinä vuosina teloitettiin ainakin 680 000 ihmistä, enemmän kuin kaikkina muina Stalinin ajan vuosina yhteensä, ja monet muut menehtyivät vankileireillä.

Ježov määräsi sadistisesti edeltäjänsä Genrih Jadonan riisuttavaksi alastomaksi ja piestäväksi vielä kerran ennen teloitustaan. Vain alle kaksi vuotta myöhemmin Ježov joutui seuraajansa Berijan teloituttamaksi. Kuultuaan päätöksen kuolemantuomiostaan hän lupasi kuolla "Stalinin nimi huulillaan" siitä huolimatta, että tätä ennen häntä oli pidetty 9 kuukautta kidutettavana Suhanovkan hirveässä vankilassa Stalinin itsensä käskystä. Tämä sai minut vakuuttumaan siitä, että hänen suhteessaan Staliniin oli vahva platoninen homoseksuaalinen lataus.

Miksi nämä NKVD:n kaltaista kymmenien tuhansien ihmisten vahvuista terrorikoneistoa komentavat ihmiset pitivät tarpeellisena osallistua kidutuksiin henkilökohtaisesti? Epäilemättä vain siksi, että he pitivät kiduttamisesta. Tässä ei selvästikään ole kyse Eichmanneista vaan jostain muusta. Vaikka kieroutunut sadismi ei selitä totalitarismia, totalitarismi tarvitsee toteuttajikseen kieroutuneita sadisteja, ja Neuvostoliitossa jotkut heistä onnistuivat kapuamaan lähes valtapyramidin huipulle asti.

NKVD:n kiduttajat piiskasivat Ježovista esille koko hänen seksuaalihistoriansa kaikkien inkvisition perinteiden mukaisesti ja dokumentoivat sen yksityiskohtaisesti. Hänen lausuntojaan lukuisista homoseksuaalisista suhteista ei kuitenkaan koskaan käytetty oikeudenkäynnissä häntä vastaan, mikä antaa niille tiettyä uskottavuutta, vaikka hänen myös tunnustamansa vakoilusyytteet olivatkin tekaistuja. Emme välttämättä koskaan saa tietää mikä teki Ježovista niin vinksahtaneen – mahdollinen pedofiilin saappaantekijän uhriksi joutuminen vai tukahdutettu homoseksuaalisuus, vai oliko hän yksinkertaisesti vain paha ihminen.

Vielä nykyäänkin homoseksuaalisuus assosioituu Venäjän laajojen kansanjoukkojen parissa vankilakulttuuriin, sadistisiin vanginvartijoihin ja armeijaan. Perinteisesti venäläiset miehet joutuvat ensimmäistä kertaa homoseksuaalisuuden kanssa tekemisiin armeijassa tai vankilassa, ja tämä kohtaaminen on usein vähintäänkin epämiellyttävä. Nämä assosiaatiot ovat varmasti suurin yksittäinen LGBT-liikkeen kohtaama asenneongelma Venäjällä, ja olisi mielenkiintoista tietää kuinka paljon kieroutunut, alistava ja sadistinen piiloteltu homoseksuaalisuus Venäjän vallankäytön instituutioissa on nimen omaan bolševistisen järjestelmän perintöä.

Yksi asia kuitenkin erottaa kiistatta totalitaristiset homot politiikan muista LGBT-toimijoista – ensimmäiset ovat lähes poikkeuksetta kaapissa. Pim Fortuyn oli lähennä poikkeus joka vahvisti säännön, ja hänkin oli ennemmin oikeistopopulisti kuin natsi. Vaikka yleisesti totalitarismia ilmiönä ei voi selittää pelkästään mielenterveyden ongelmilla, moni yksittäinen tapaus on selvä kuin päivä: oman seksuaalisen suuntautumisensa jatkuva kieltäminen ja salailu johtaa irrationaaliseen aggressioon, joka voi kohdistua esim. juutalaisiin, "kulakkeihin", maahanmuuttajiin tai ihan mihin tahansa.

Nalle Virolainen kirjoitti 80-luvulla, että se, joka pääsee toteuttamaan piiskausfantasiansa seksileikeissä, ei tarvitse ihmisten alistamista osana valtakoneistoa. En itse ole yhtä optimistinen, mutta tietty järkensä hänen ajatuksessaan kuitenkin on. Natsit ja bolševikit eivät toki ole (vain) syyntakeettomia ympäröivän yhteiskunnan homofobian uhreja, mutta näiden liikkeiden synty on meille tärkeä opetus siitä, kuinka tärkeää seksuaalinen vapaus on.

American Dialect Society kokoontui hiljattain vuosittaiseen kokoukseensa tutkimaan amerikanenglantia ja päättämään mikä sana kuvaa parhaiten vuotta 2009. Kiihkeän keskustelun lopputulokseksi tuli "tweet", Twitter-lyhytviestipalvelusta peräisin olevan substantiivi (korkeintaan 140 merkin mittainen viesti) ja verbi (kirjoittaa ja lähettää lyhytviesti). Hylättyjen ehdokkaiden joukossa olivat muun muassa "sexting" (vihjaavien tekstiviestien lähettäminen) ja "H1N1".

Kun näin vuoden alussa amerikkalaiset katsovat hetkeksi taaksepäin ja arvioivat millainen sotku mennyt vuosi oli, "vuoden sanat" kertovat lähimenneisyydestä omaa tarinaansa. Vuotta 2007 kuvaava sana oli "subprime", riskialtis laina tai sijoitus. Seuraavana vuonna, varsin loogisesti, sana oli "bailout" eli riskialttiita sijoituksia tehneiden yritysten ja pankkien pelastaminen. On osoitus amerikkalaisten orastavasta optimismista, että viime vuoden sana kuvaa teknologista edistysaskelta, eikä esimerkiksi maan talouden tilaa ("clusterfuck" olisi vahva ehdokas).

Lingvistien, historioitsijoiden ja etymologien 120-vuotias järjestö poimii tietysti sanat osittain kieli poskessa, osittain julkisuuden toivossa. Sanoista voi kuitenkin tunnustella kokonaisen vuosikymmenen pulssia—sitä, mitkä trendit ja tapahtumat muokkasivat amerikkalaista elämänmenoa. Lista vuosien 1996-2006 valinnoista näyttää seuraavalta:

1996: mom (tarkoittaen kaupunkimaasturilla huristelevaa lähiöäitiä eli soccer momia)

1997: millennium bug

1998: e- (kuten sanassa e-mail)

1999: Y2K

2000: chad (äänestyslipukkeen palanen, joiden tulkitseminen Floridassa johti Bushin valintaan Yhdysvaltain presidentiksi vuonna 2000)

2001: 9-11

2002: weapons of mass destruction

2003: metrosexual

2004: red state, blue state, purple state (republikaaneja ja demokraatteja kannattavat osavaltiot presidentinvaaleissa)

2005: truthiness (koomikko Stephen Colbertin lanseeraama uudissana)

2006: plutoed (tarkoittaen arvon alentamista, kuten kävi kyseisenä vuonna planeetta Plutolle)

Aikaamme voi tietysti määritellä myös sanojen yleisyyden perusteella. Teksasilaisen Global Language Monitor -yrityksen tiedotusvälineistä, blogeista ja sosiaalisesta mediasta kokoama lista vuoden 2009 käytetyimmistä sanoista näyttää seuraavalta:

1. Twitter

2. Obama

3. H1N1

4. Stimulus (Yhdysvaltain talouden elvytyspaketti)

5. Vampire (elokuvissa, tv-sarjoissa ja kirjoissa muodikkaat vampyyrit)

6. 2.0 (ilmaus mille tahansa uudelle ilmiölle)

7. Deficit (budjetin alijäämä)

8. Hadron (hiukkanen, jota tutkitaan valtavassa kiihdyttimessä Sveitsissä)

9. Healthcare (terveydenhuolto, amerikkalaisen politiikan kuumin aihe kuluneena vuonna)

10. Transparency (avoimuus, jota presidentti Obama lupasi lisätä valtionhallinnossa)

Joskus vuoden sanojen valinnoista kuultaa, että kielitieteilijöiden enemmistö taitaa koostua elämästä vieraantuneista keski-ikäisistä akateemikoista. The New Oxford American -sanakirja valitsi vuoden 2009 sanaksi "unfriend", joka kirjan tekijöiden mukaan tarkoittaa ystävän poistamista Facebook-listalta. Oikea muoto kyseisestä verbistä on kuitenkin "defriend", kuten kilpailevat kielitahot ja kuka tahansa amerikkalaisteini pääsi vahingoniloisena huomauttamaan.

Sanoilla voi yrittää määritellä myös kokonaista vuosituhatta. American Dialect Societyn mukaan viimeisimmän vuosituhannen termi oli naissukupuoleen viittaava persoonapronomini "she". Koko 1900-lukua kuvasi "jazz". 1990-luvun sana oli "web", ja 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen termi oli puolestaan internet-hakua tarkoittava verbi "google". Kymmenen vuoden päästä nähdään, mitkä sanat määrittelevät 2000-luvun toista vuosikymmentä. Pahoin pelkään, että ainakin "climate catastrophe" eli ilmastokatastrofi on kärkiehdokkaiden joukossa.