Harvoin ihmisellä on mahdollisuutta kävellä suurkaupungin autoteillä yksin, ilman ristin sielua ympärillä. Tämän ihmeen voi kokea kerran vuodessa Israelissa, jossa vietettiin maanantaina juutalaisten pyhintä päivää jom kippuria.

Juhlan vuoksi Israel sulkeutuu pääosin kokonaan. Kaduilla ei saa ajaa autolla, lentokentät, kaupat ja virastot pysyvät suljettuina ja televisiolähetyksiä ei tule koko päivänä. Uskonnolliset juutalaiset keskittyvät päivän aikana paastoamiseen ja rukoilemiseen.

Länsirannan Betlehem täyttyi Israelin arabeista, jotka saapuivat Jeesuksen syntymäkaupunkiin Israelin pohjoisosista. He pakenivat juutalaisten juhlaa Länsirannalle, jossa arki jatkui normaalin tapaan. Betlehemissä järjestettiin useita juhlia ainoastaan Israelin arabeja varten, jotka nauttivat heille suodusta ylimääräisestä vapaasta.

Päätin itse kävellä 10 kilometrin matkan Betlehemistä Jerusalemiin, koska halusin kokea suurkaupungin tyhjät kadut. Ylitin Betlehemin tarkastuspisteen, ja toisella puolella vastassa oli autius. Missään ei näkynyt ristinsielua.

Porottavassa helteessä mietin jo hetken ideani järkevyyttä, mutta ensimmäiseen isoon risteykseen tullessani vastaan tuli arabilapsia, jotka pyöräilivät innoissaan keskellä autotietä. Vastaan tuli myös muutamia autoja, joissa oli jokaisessa arabikuski. He uhmasivat ajokieltoa ja eivät välittäneet edes ohi ajaneesta poliisiautosta.

Alue on arabien asuttamaa, joten kuskit eivät pelänneet ortodoksijuutalaisia, jotka saattavat jom kippurin aikana heittää kiviä autoja päin. Israelin poliisia autot eivät näyttäneet häiritsevän.

Keskustaan päin kävellessäni ihmisiä näkyi enemmän kaduilla, ja monet perheet olivat lähteneet pyörällä liikenteeseen. Yksi autoilija tarjosi minulle jopa kyytiä vanhaan kaupunkiin, mutta kieltäydyin kohteliaasti.

Itä-Jerusalemiin saapuessani ihmisten ja turistien määrä vain lisääntyi. Alue on pääosin arabien asuttamaa, joten he pitivät basaareitaan ja kauppojaan auki. Suuret turistimassat valuivat vanhan kaupungin kapeita katuja alas. Yhdessä sekunnissa jom kippurista ei ollut tietoakaan.

Saapuessani Damaskoksen portin juurelle näin, kuinka arabibussit kulkivat normaalisti reittejään. Ainoastaan Betlehemiin menevä bussi ei ollut toiminnassa, koska sen reitti kulkee isojen pääkatujen läpi. Tein ruokaostokseni rauhassa bussiaseman vieressä ja väsyneenä hyppäsin lopuksi bussiin, joka kapusi jyrkkää ylämäkeä kohti Öljymäkeä. Tämä maa oli jälleen kerran näyttänyt minulle monet kasvonsa.

Miltä näyttäisi maa, jossa virallinen laki olisi viidakon laki? Jota hallitsisi ruhtinas, joka pyörittäisi kasinoa, jalkapallojoukkuetta ja formulakisoja sekä tapaisi eri maiden johtajia valtiomiehen elkein?

Käväisin lomillani pikaisesti Monacossa tutustumassa veroparatiisiin. Monacoon pääsee Nizzasta junalla alle tunnissa, ja paikallisbussitkin kulkevat sinne. Vaikuttaa siis pitkälti siltä, että olemme Ranskassa.

Ruhtinaskunta toimii kuten mafia, sillä Albert II:n ruhtinasperhe on kaiken keskellä. Kaikki niin kutsutun valtion toimet kulkevat ruhtinaan allekirjoituksen kautta. Vaikka ruhtinaskunnassa on parlamentti ja kunnallisvaaleja, ei parlamentilla ole mitään itsenäistä lainsäädäntöoikeutta.

Perheenpää on Grimaldon suvun jatkaja, nykyään Albert II. Häntä sitoo ainoastaan vuoden 1918 ranskalais-monacolainen yhteistyösopimus, joka takaa muun muassa Monacon turvallisuuden, rahapolitiikan ja hallinnon virkailijoiden koulutuksen.

Ruhtinaskunta on kuitenkin itsenäinen valtio, jonka kanssa jo 60 valtiota ovat luoneet diplomaattiset suhteet. Sillä on myös paikka YK:ssa. Vierailuni aikana Monaco Gazette kertoi, että Päiväntasaajan Guinea ja Uruguay solmivat juuri diplomaattisuhteet ruhtinaskunnan kanssa.

Päällisin puolin Monaco näyttää aika samanlaiselta kuin muutkin aurinkorannikon lomakaupungit, San Remo ja Cap Ferret. Pikku hiljaa oudot piirteet kuitenkin pistävät yhä enemmän silmään.

Kalliolla sijaitsevan palatsin turvallisuudesta vastaavat karabinieerit, palkka-armeija. Heihin kuuluu kolme upseeria, 15 aliupseeria ja 88 rivisotilasta, joiden tehtävänä on vastata ruhtinaan turvallisuudesta, palatsin puolustamisesta sekä seremoniallisista tehtävistä.

Asepalvelukseen pääsyyn on rajoitteita: on oltava Ranskan kansalainen, yli 180-senttinen ja naimaton. Kuulostaa siis palkka-armeijalta, vähän kuin Paavin vartijat: heidän täytyy olla Sveitsin kansalaisia.

Kävellessäni palatsille käynnissä on vahdinvaihto, aivan kuten vaikka Buckinghamin tai Oslon kuninkaallisten palatsien edustalla. Vahdeilla oli myös kunnon aseistus, pistimellä varustetut kiväärit – yleensä vanhanaikaiset piikit on jo rynnäkkökivääreistä jätetty muualla pois.

Seuraavaksi silmään pistivät ruhtinaskunnan patsaat. Ensimmäinen näkemäni suurempi patsas oli omistettu Grimaldi-suvun päämiehelle, François Grimaldille. Kasinon lähistöllä oli taas kolme kimaltavaa haukkapatsasta: ruhtinas pitää haukoista ja on innokas metsästäjä.

Outoja olivat myös aselait. Saint-Hubertin aseliikkeen ikkunassa, aivan Place d’Armes’in (Aseiden aukion) vieressä, komeili Beretta-käsiaseen ilmapistooliversio – hinta 40 euroa. Sisältä löytyi oikeakin, ja muitakin käsiaseita.

Tarkistin Monacon vuonna 2002 allekirjoittaman aseiden laitonta kauppaa käsittelevän sopimuksen. Siinä todetaan, että itsepuolustukseen tarkoitetut käsiaseet ovat sallittuja ruhtinaskunnassa – toisin kuin Ranskassa, jossa vuoden 2002 laki kielsi niiden myynnin ja kuljetuksen turvallisten säilytyksen ulkopuolella.

Tämä kaikki muistuttaa siitä, että täällä hallitsee jokin muu kuin kansan valitsema hallitsija. Prinssi valitsee asukkaansa, joita tietenkin huokuttelee nollatulovero sekä 15 prosentin alv, jonka kerääminen on annettu Ranskan veroviranomaisten vastuulle. Puolueita Monacossa on kaksi, ja kumpikin kannattaa kuningasvaltaa; muutosta tuskin tulee sitäkään kautta.

Outo paikka. Talvella täytyy mennä Andorraan!

Tällä viikolla Pietarissa on meneillään kaupungin – ja samalla ehkä koko Venäjän – ensimmäinen queer-festivaali.

Vuosi sitten, kun pietarilainen seksuaalivähemmistöjen järjestö Vyhod järjesti LGBT-elokuvafestivaalia "Bok O Bok", kaikki oli jo valmiina. Sitten, avajaisia edeltävänä päivänä, sekä elokuvateatteri että klubi, joissa festivaalit oli tarkoitus pitää, joutuivat yllättäen sulkemaan ovensa "paloturvallisuussyistä".

Tänä vuonna vastaavilta ikäviltä vastoinkäymisiltä vältyttiin – ehkä venäjän kielessä uusi "queer"-sana ei herättänyt kaupungin virkamiesten ennakkoluuloja yhtä tehokkaasti, kuin viimevuotinen "homo-, lesbo-, biseksuaali- ja transseksuaalielokuvafestivaali". Syrjinnässä puolestaan kunnostautui uusi ja trendikäs vaihtoehtoisen taiteen ja kulttuurin keskus Loft Project Etaji. Muka ajan hengessä mukana oleva nykytaiteen keskus olikin yllättäen jo "täyteen buukattu" heti, kuin suunnitteilla olevan festivaalin ja taidenäyttelyjen aihe selvisi heille. Onneksi kaupungista löytyi muita tiloja festivaalille, entisestä "Krasnoe Znamja"-tekstiilitehtaasta kansalaisjärjestöjen tiloihin.

Queer-festivaalin järjestämiseen osallistuu tavalla tai toisella Pietarin koko LGBT-skene: puolenkymmentä LGBT-järjestöä, kaksi lesboclubia, queer-web-sivusto jne. Tapahtumaa tukevat myös Ruotsin ja Alankomaiden suurlähettiläät sekä muutamat taideyhteisöt.

Queer-festivaalien tavoitteena on tuoda seksuaalivähemmistöjen ja erilaisten sukupuoli-identiteettien olemassaolo yhteiskunnassa laajempaan tietoisuuteen hienovaraisesti kulttuurin kautta. Queer-henkistä kulttuuria onkin tarjolla laidasta laitaan: runonlausuntaa, teatteria, valokuvanäyttelyitä, rock-konsertteja, drag king show, body art workshop... lisäksi ohjelmassa on paneelikeskusteluja ja seminaareja aiheesta.

Ehkä queer-käsitteen kautta on helpompi vaikuttaa stereotypioihin kuin monien mielestä leimaavan LGBT-aiheen avulla. Ainakin tältä vaikuttaa oman aktivistututtavapiirini keskuudessa: LGBT-tapahtumiin ei monikaan uskaltaudu osallistumaan, selitellen punastellen jotain tyyliin "olen hetero, mitä mä siellä tekisin, ei se oo mulle tarkoitettu...". Queer-festivaalien avajaisissa oli puolestaan monenlaista porukkaa, ja paljon myös eri (ei vain LGBT-aiheisten) kansalaisjärjestöjen aktivisteja. Silti, kun ehdotin eräälle valokuvaaja-ystävälleni Queer-festivaalien valokuvausnäyttelyssä käymistä, hän kieltäytyi kohteliaasti. "Mitä jos joku näkisi minut siellä?"

Homofobian juuret ovat vielä syvällä. Ehkä kulttuuri on sopivan hellävarainen keino kaivaa näitä juuria irti pikkuhiljaa. Festivaalin aikana queer-kulttuuri hyppää ulos kaapista gallerioihin, clubeille ja lehtien sivuille. Kaduille ei kuitenkaan ainakaan vielä tänä vuonna hypätä. Luokkaansa ensimmäinen festivaali pyritään järjestämään homofoobikkoja ja kaupungin virkamiehiä mahdollisimman vähän provosoivassa muodossa. Ehkä tuloksena on pikkuhiljaa vapaampi yhteiskunta, jolloin festivaali voi hypätä gallerioista ja kansalaisjärjestöjen toimistoista edelleen kaduille ja puistoihin?

Syksy on alkanut ja kaupunki muuttaa kasvojaan. Lukuisat kesäfestivaalit ovat ohitse ja Rathausplatzilla on taltioitujen konserttien sijasta sirkus. Kesän aikana koloistaan ulos uskaltautuneet originellit figuurit jäävät taas lomiltaan palanneiden tavallisten pulliaisten jalkoihin tai varjoon. Vuoden kierto jatkuu ja kaikki on sanalla sanoen juuri niin kuin viime vuonnakin. Paitsi että ilma on poikkeuksellisen lämmin ja vielä voi yrittää esittää, että kesä vieläkin vain on.

Mikä olisikaan tällaisena lämpimänä sunnuntaisena syysiltana mukavampaa kuin mennä kotikortteliin kävelemään ja istahtaa johonkin katukahvilaan pällistelemään maailman menoa. Kun oluet on tilattu, katse harhailee viereisten pöytien asiakkaissa ja vastapäisten talojen koristeissa ja pysähtyy hämmentyneen ilahtuneena yhden auton takaikkunaan. Siinä nimittäin on viesti: "Raskaana. Ajan varovasti."

Ajatuksissa alkaa heti pyöriä elokuva autoilijasta, onnellisesti raskaana olevasta naisesta, jonka hormonit kerta kaikkiaan pakottavat erityiseen varovaisuuteen, ehkä suoranaiseen säikkyilyyn ja, saattaa olla, jopa poukkoiluun. Voi olla, että tuo nainen on monta kertaa saanut kuulla yhden jos toisenkin kanssa-autoilijan hermostunutta tööttäilyä. Niinpä hän on päättänyt varoittaa jo etukäteen tilanteesta, jota juuri nyt ei voi muuttaa. Kuinka järkevää ja ystävällistä!

Kaikki raskaana olevat naiset eivät ole sitä vapaaehtoisesti eivätkä asiasta onnellisia. Kuten Suomessa, Itävallassakin raskauden keskeytys on sen alkuvaiheessa mahdollista. Sen sijaan klinikoille pääseminen on välillä tehty kovinkin vaikeaksi – ei valtion, vaan joidenkin aborttia fanaattisesti ja periaatteellisesti vastustavien kansalaisten taholta. He katsovat tehtäväkseen puolustaa elämää siten, että tukkivat aborttiklinikoille johtavia kulkuväyliä ja esittelevät niiden edustalla sikiötä kuvaavia julisteita ja nukkeja. He solvaavat klinikoiden asiakkaita murhaajiksi. He painostavat, uhkaavat ja seuraavat heitä. Samantapaista kohtelua saavat kokea klinikoiden työntekijät.

Kun poliitikot eivät oikeastaan halua puuttua asiaan eikä klinikoiden edessä ole minkäänlaista suoja-aluetta, Gynmed –nimisen paikan johtaja, Dr. Christian Fiala, yrittää nyt rauhoittaa tämänhetkistä tilannetta palkkaamalla klovneiksi pukeutuneita näyttelijöitä. Klovnien tehtävä on harhauttaa Christian Fialan työpaikan edessä väsymättä parveilevia aggressiivisia fanaatikkoja ja suojata hänen asiakkaitaan hyökkäyksiltä. Klovnit auttavat naisia yksinkertaisesti pääsemään klinikan ovesta sisään.

Suomeen ei ole siunaantunut kovin kammottavia ökkömönkiäisiä. Ärsyttäviä ja piinaavia kylläkin, mutta aika tavallisia. Japanissa, kuten muuallakin Aasiassa, voi sen sijaan tavata yhden jos toisenkin vipeltäjän. Vieläpä omassa kodissaan, tai ainakin kynnyksellä.

Useilla japanilaisilla on lämpimiä muistoja luonnon ötököistä. Lapsilla on tapana leikkiä hyönteisten pyydystelyä, kuten myös kalojen ja kilpikonnien nappaamista. Kuuluisa manga-artisti Tezuka Osamu (1928-89) oli intohimoinen hyönteisfani, joka jopa käytti etunimensä kirjoitustavassa hyönteismerkityksen sisältävää kanjia. Myös Henkien kätkemästä tuttu ohjaaja Hayao Miyazaki rakasti ötököitä pikkupoikana ja vielä isompanakin. Japanilaisilla on oma sanansa, konchu shonen, hyönteishulluille lapsille.

Syksyn ja viileiden öiden saapuminen on vaientanut kesän metakan tehokkaasti. Heinäkuusta saakka nimittäin eräs kaskas piti sellaista jöötä, että korvatulpat olivat tarpeelliset. "Semisirkka" eli minminzemi on uskomattoman kovaääninen rääkyjä, joka viihtyy kaikkialla, missä on puita tai pensaita. Ja koska japanilaisten minikokoisille takapihoillekin on viritelty puutarha, myös semejä riittää. Semit näyttävät aika kiintoisilta.

Minminzemin ääni on kuuman kesäpäivän symboli. Mangassa kirjoitetaan usein taustalle tavuina ääniefekti "minminmin", mikä jo itsessään kuvastaa sitä, että kuuma on. Minminzemin elämä ei ole kovin kaksinen. Kaskas kehittyy maan alla noin 7 vuotta, kunnes se mönkii esille, kiipeää puuhun, luo nahkansa, rääkyy seitsemän päivää ja heittää henkensä. Tämän kuultuani aloin tuntea sympatiaa kovaäänisiä kavereita kohtaan, eikä niiden huuto enää haitannut. Huutakoot, raukat, kun vielä voivat!

Kumazemi on hieman toisenmoinen sirkuttaja, joka yhä laulattaa takapihan porukkaa. Sen ääni ei ole yhtä korviariipivä kuin minminin, mutta kaunis otus sekään ei ole. Suomalainen heinäsirkkahan on oikeastaan söpö!

Hämähäkit ovat lähes jokaviikkoisia kyläilijöitä. Niillä on sellainen ominaisuus, että ne hyppivät. Juuri kun olet saalistamaisillasi hämiksen, vaikka vain viedäksesi sen ulos, se pomppaa salamannopeasti kadoksiin. Nämä hämähäkit eivät sovellu pelokkaille, sillä otus saattaa hätiköiden hypätä myös sinun vaatteisiisi.

Japanissa yleisiä ovat valtavan suuret jättiläishämähäkit. Niitä on usein ulkosalla puiden siimeksessä tai vaikkapa asemalaiturin kattorakennelmissa. Parhaiten niiltä välttyy, jos ei katso ylöspäin. Vieraillessani Japanin tropiikissa Okinawalla sain ihastuksekseni kylpeä valtaisan hämähäkin pällistellessä seinällä. Niin isoja hämiksiä ei huvikseen ala siirrellä – tai listiä!

Punaselkäinen hämähäkki on Japanin uusimpia tulokkaita ja ensimmäinen maan myrkyllinen hämy. Sen epäillään saapuneen Japaniin Australiasta salamatkaajana lentokoneessa. Fukuokassa vuonna 2008 havaittiin satoja punaselkähämähäkkejä, joiden vuoksi kiinnitettiin kaikkialle kaupunkiin varoitusjulisteita.

Japanissa pidetään hyvän onnen merkkinä, jos näkee hämähäkin päivällä, mutta huonoa onnea saa, jos kohtaa hämiksen yössä. Yöllä nyt ei mielellään kohtaa minkäänlaisia ötököitä, mutta eräät viehättävät hyönteiset viihtyvät bilettämässä juurikin yöaikaan. Torakat.

Tapasin ensimmäisen torakan eli gokiburin jo toisena Japanin päivänäni, keittiöstä. Seuraavan viikon aikana niitä näkyi kaksi lisää. Sanotaan, että yhtä havaittua torakkaa kohtaan seinien raoissa niitä on 30 lisää. Laskin siis kauhulla, että kotonani asuu kokonaista 90 torakkaa. Ostin nurkat täyteen loukkuja, joihin en koskaan uskaltanut katsoa. Onneksi suurin osa gokibureista on pysytellyt seinien tuolla puolen, ja teipattuani pari aukkoa kiinni keittiön viemäriputken seutuvilla ei torakoita ole näkynyt nyt kuukausiin.

Tokiossa torakat ovat suhteellisen pienikokoisia ja taintuvat tehokkaasti erityisellä gokiburisuihkeella. Etelämmässä ja lämpimämmässä torakkakoko kasvaa, ja otukset saattavat myös saada siivet. Luin erästä blogia, jonka kirjoittaja oli havainnut parvekkeellaan hiiriä. Lähemmällä tarkastelulla hän huomasi, että eivät ne mitään hiiriä olleet, vaan torakoita. Jättiläismäisiä.

Japanissa on innovoitu kaikessa, siis toki myös torakantapossa. Saatavilla on 5000 voltin pikkutennismailoja, joilla voi lätkäistä sähköistä kyytiä kutsumattomille vieraille. Goki-Pao on spray, jonka voimasta torakan ruumis jäätyy –85 asteeseen viidessä sekunnissa, eikä virkoa enää. Olemassa on myös luonnonmukaisempia, lattioilla telmiville lemmikeille ja lapsille turvallisia aineita, jotka tainnuttavat, mutta eivät tapa – siis torakoita. Paras keino on kuitenkin pitää asunto siistinä, ruuat pois torakoiden ulottuvilta, paikat kuivina kosteudesta ja hysteria poissa mielestä.

Kannattaa myös jättää pelaamatta Wiitä! Japanilainen viihdelehti BARKS nimittäin uutisoi, että Wii-pelikonsolin tuottamalla äänitaajuudella on torakoita houkutteleva vaikutus. Ellet siis tahdo lisää pelaajia mukaan, vältä Wiitä!

Japanissa ei ole juurikaan myrkkyhyönteisiä, mutta monikoipista mukadea kannattaa pitää silmällä. Tuhatjalkainen on värikäs ja aika harvinainen, mutta mahdollinen vieras. Jos se pistää, kannattaa lääkäriä konsultoida. Harvoin mukade kuitenkaan on hengenvaarallinen. Itse en ole tuota ilkeän näköistä vipeltäjää tavanneet – vielä.

Asuupa Japanissa myös jättiherhiläinen, Asian giant hornet. Kuusimillisen piikin omaavaa jättiläistä ei allergisen kannata ärsyttää. Eräs hyönteistutkija kuvailee hornetin pistoa kuin kuumaksi naulaksi, joka pureutuu jalan läpi. Herhiläiset metsästävät mehiläisiä, joita yksi jätti voi kuulemma tappaa 40 kappaletta minuutissa! Mutta on hornetilla vihollisiakin: ihmiset. Joissain japanilaisissa kylissä nimittäin pistellään herhiläisiä poskeen hyvälaatuisen proteiinin ja herkullisen maun vuoksi.

Maistuisiko sinulle herhiläissashimi tai friteerattu herhiläinen?

Euroopan neuvoston parlamentaarinen yleiskokous (PACE) tuntuu olevan Suomessa vähiten kiinnostavia eurooppalaisia instituutioita. Mutta vaikka sinä et olisi siitä koskaan kuullutkaan, seuraava 28. syyskuuta alkava yleiskokous saattaa jäädä historiaan. Asialistalla on nimittäin päätöslauselma, joka rajoittaisi Venäjän osallistumista yleiskokoukseen. Sen on allekirjoittanut 72 yleiskokouksen edustajaa, suomalaisista Tuulikki Ukkola ja Sirpa Asko-Seljavaara.

Päätöslauselma on byrokraattista kapulakieltä, mutta käytännössä sen hyväksyminen tarkoittaisi todennäköisesti sitä, etteivät venäläiset enää voisi vedota Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen Strasbourgissa. Näin siksi, että jos Venäjän edustajien mandaattia PACE:ssa rajoitetaan, Venäjä tulee varmasti ryhtymään joihinkin vastatoimenpiteisiin. Asiantuntijat ennustavat, että Venäjä tulee vetäytymään Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta, koska PACE valitsee ihmisoikeustuomioistuimen tuomarit, eikä Venäjä käytännössä poissuljettuna voisi enää vaikuttaa tuomarivalintoihin.

Strasbourgin tuomioistuin on jo vuosikausia ollut piikki Venäjän lihassa. Viime vuosina 20-25% tuomioistuimen jutuista on tullut Venäjältä. Tämä on enemmän kuin mistään muualta, tosin luku likimain vastaa Venäjän osuutta Euroopan Neuvoston jäsenmaiden yhteisestä väkiluvusta. Mutta Venäjältä tulevat jutut ovat vakavia: ne koskevat kidutuksia ja katoamisia, viranomaisten räikeätä mielivaltaa.

Langettavat päätökset Venäjää vastaan sekä tuovat oikeutta ihmisille, jotka eivät ole sitä saaneet Venäjän tuomioistuimissa, että tuovat julkisuutta näille tapauksille. Esimerkkinä korvaukset jotka määrättiin maksettavaksi vuonna 2003 Groznyssä siepatun Arbi Karimovin omaisille ja Tšetseniassa vuosina 1999-2000 tapahtuneiden mielivaltaisten pommitusten siviiliuhreille. Venäjällä näiden korvauksen voittaminen olisi ollut mahdotonta.

Kaikista eniten Venäjää ärsyttivät korvaukset, jotka sille langetettiin maksettavaksi Ilie Ilasculle korvauksena kidutuksen uhriksi joutumiseksi eroa Moldovasta vaativan Dnestrin alueen vankiloissa. Nykyään Romaniassa vaikuttava Ilascu organisoi 90-luvulla Dnestrin alueella maanalaisen, koko Moldovan Romaniaan yhdistämistä vaativan ryhmän, joka oli ajanut päämääriään aseellisen taistelun keinoin (jota jotkut kutsuvat myös terrorismiksi). Vaikka ilman Venäjän tukea Dnestrin alueen separatistihallitus kaatuisi varmaan viikossa, on minustakin ehkä vähän liioittelua olettaa, että Venäjällä olisi olennaisia vaikutusmahdollisuuksia alueen poliisivoimiin.

Vaikka suomalaisia PACE ja Strasbourgin tuomioistuin eivät voisi vähempää kiinnostaa, Venäjällä Strasbourgin tuomioistuimesta on tullut käsite. Minkä tahansa yhteiskunnallisesti merkittävän oikeustapauksen yhteydessä kuullaan nykyään tunnuslause "vplot do Strasburga", eli "tulemme valittamaan aina Strasbourgiin asti". Venäläisissä (kuten suomalaisissakin) on aina ollut syvässä usko "hyvään tsaariin", joka kyllä laittaa asiat kuntoon jos ne vain saadaan hänen tietoonsa. Nyt tämän tsaarin on venäläisten mielikuvituksessa osin korvannut Strasbourgin tuomioistuin, joka kyllä antaa oikeudenmukaisen ratkaisun sitten viiden tai kymmenen vuoden päästä, sanovat Venäjän viranomaiset nyt mitä tahansa.

Siis yhä useampi venäläinen hakee oikeutta Strasbourgista. Tänä syksynä oikeusistuimen oli myös tarkoitus vihdoinkin aloittaa Jukoksen tapauksen käsitteleminen. En ole varsinaisesti mikään Hodorkovskin fani, mutta olisi ollut mielenkiintoista katsoa mille kannalle tuomioistuin olisi päätynyt. Mutta jos Venäjälle nyt tarjotaan houkutteleva tilaisuus lähteä leikistä pois, emme tule koskaan tietämään, mitä Jukosin tapaukselle olisi käynyt Strasbourgissa.

Venäjän vastainen päätöslauselma ei nosta esiin mitään Venäjän sisäisiä ihmisoikeusloukkauksia, kuten ihmisten katoamisia Pohjois-Kaukasuksella. Se keskittyy miltei pelkästään Etelä-Ossetian ja Abhasian konflikteihin. Näin ollen se on länsimaiden kaksoistandardien juhlaa.

Politiikan kummallisuuksia on se, että elokuussa 2008 Saakašvili käskee pommittaa Tskhinvalia tykein ja raketein, ja vuotta myöhemmin PACE päättää kostaa tämän niille venäläisille, jotka toivovat saavansa oikeutta Strasbourgista. Totuus Etelä-Ossetian sodasta ei toki ole näin yksioikoinen: siinä missä Venäjä hävisi sodan diplomaattisesti ja Georgia sotilaallisesti, voittajia on lähinnä vain Etelä-Ossetiaa rautaisin ottein komentavan Eduard Kokoityn klikki, jonka provokaatiot alunperin provosoivat Saakašvilin toimintaan. Mutta ansaan meneminen on myös tyhmyyttä, ja toistaiseksi Saakašvilin tyhmyydestään maksama poliittinen hinta on ollut melko kevyt.

Jos Venäjä vetäytyy Strasbourgin tuomioistuimesta, päävastuu on tietysti maan omilla vallanpitäjillä. Mutta vastuunsa saisivat kantaa myös Ukkola, Asko-Seljavaara ja muut päätöslauselman puolesta mahdollisesti äänestävät suomalaisedustajat. On aivan turhaa paiskoa Venäjää jollain papereilla niin kauan kun Venäjän kaasu ja öljy kelpaavat, ja niin kauan kun Kosovolle on toiset standardit kun Abhasialle ja Etelä-Ossetialle.

Tietysti jos tarkoitus on saada venäläiset luopumaan nöyryydestään (jossa heitä pidemmälle menevät ehkä vain suomalaiset), saada heidät lopettamaan hyödytön oikeudeusasteiden läpi kahlaaminen ja ryhtymään vallankumoukseen Putin-Medvedev-akselin heivaamiseksi, annan Ukkolan ja Asko-Seljavaaran toiminnalle tukeni. Epäilen kuitenkin, että tästä ei ole kyse. Poliitikot ovat nyt viemässä korvaukset Tšetšeniassa siepattujen omaisilta vain omaa lyhytnäköisyyttään ja tyhmyyttään.

Minua vaivaa – tai ehkä vaiva on liian kova sana – se, että ihmisten on niin vaikea ymmärtää aktivismia. Esimerkiksi sitä, että jotkut osallistuvat demoihin, oli aihe sitten eläinoikeudet tai luonnonsuojelu tai kapitalismi tai vaikka mikä; tai sitä, että jotkut järjestävät ilmaiskirpputoreja, jakavat lenttareita, kokoavat kuvamateriaalia turkistarhoilta (kuten Norjassa tehtiin) tai levittävät veganismitietoa infopöydissä. Että ihmiset tekevät jotain, mistä itselle ei ole suoraa hyötyä. Jos olet aktivisti, olet varmaan omituinen tai vähintään liian nuori...

On teoria, että aktivistit eivät toimi auttaakseen eläimiä tai ihmisiä, vaan sittenkin itseään: että toiminta tuottaa heille paremman olon ja omatunnon. Olkoon ilmiön nimi vaikka patologinen empatia: niin outoa kuin se onkin, aktivistit eivät voi mitään halulleen auttaa ja muuttaa maailmaa, se kun täyttää tyhjyyden sairaassa hengessä. Tai sitten aktivisteista tuntuu, että he ovat eettisempiä ihmisiä, parempia kuin toiset. Ja mitä sitten, jos teoria olisi oikeakin. Eihän se haittaa ketään, jos aktivisti saa terapiaa itselleen ja välillä hyödyttää muitakin.

Eilen yksi vanhoista ystävistäni sanoi, ettei voi ottaa niskalleen muiden ihmisten syntejä. Puhuttiin eläinrääkkääjistä. Rakas ystävä, kyse ei ole lainkaan toisista ihmisistä, asia ei ole niin mutkikas: kysymys on vain eläimistä, jotka tarvitsevat apua.

Omassa talossani ja sen pihalla asuu tilapäisesti melkein kaksikymmentä kissaa – ei siksi, että erityisesti pitäisin tästä tilanteesta, tai tahtoisin täyttää jotain sisäistä tyhjyyttä, tai tuntea parempaa oloa. Puhutaan vain siitä selkeästä tosiasiasta, että niillä kissoilla (tai koirilla, hevosilla, välillä ihmisilläkin) ei ole omaa kotia, mutta minulla nyt sattumalta on. Ja jos menen demoon, en tee sitä saadakseni ylpeänä seistä keskellä kaupunkia ja vahvistaa ajatusta siitä, että olen todella outo tyyppi, vaan siksi, että jossain on ongelma, josta pitää tiedottaa.

Loputon analysointi aktivistien motiiveista ei johda mihinkään. Tärkeintä on, että jokin asia on väärin ja aktivistilla on mahdollisuus puuttua konkreettiseen ongelmaan konkreettisella tavalla juuri nyt ja juuri näin.

Se sama ystävä puhui eilen siitäkin, että hän on ylpeä voidessaan nyt keski-ikäisenä luopua sellaisista töistä, joista ei pidä, kun taloudellinen tilanne sen sallii. Because I can... Sama vastaus pätee minusta aktivismiinkin. Mennään demoihin, koska voimme.

Menneenä keskiviikkona löysin itseni eräästä Washingtonin think tankista katsomasta dokumenttielokuvaa, jonka aihe puhuttelee ketä tahansa nuorta aikuista, joka kokee weltschmerziä maapallon nykytilasta ja murehtii ilmastonmuutosta. Kyseessä on Justin Scheinin ja Laura Gabbertin elokuva No Impact Man, joka seuraa newyorkilaisen pariskunnan elämää ilman sähköä, roskia, hammastahnaa ja vessapaperia, tai mitään muutakaan mikä kuormittaa kohtuuttomasti ympäristöä.

Leffa alkaa marraskuusta 2006, jolloin Manhattanilla asuva, nelikymppinen kirjailija Colin Beavan päättää kokeilla vuoden ajan miten kaupunkilaisperhe voi elää kuormittaen mahdollisimman vähän ympäristöä. Miehen aikeena on pitää kokeilusta blogia ja siinä samalla testata, onnistuuko liberaali city-perhe elämään saarnojensa mukaan. BusinessWeek-lehdessä toimittajana työskentelevä, kofeiinista ja shoppailusta riippuvainen vaimo Michelle Conlin suostuu vastahakoisesti mukaan. Tytär Isabella, 2, on liian nuori tajutakseen miten detaljoidusta elämänmuutoksesta on kyse.

Beavanin projekti etenee vaiheittain. Ensin perhe lakkaa käyttämästä lentokoneita, autoja ja julkista liikennettä ja siirtyy fillarin sekä potkulaudan päälle. Yhdeksännessä kerroksessa sijaitsevaan kotiin saa mennä vain portaita pitkin, televisio saa huutia, hammastahna vaihtuu leivinjauheeseen, ja luottokortit laitetaan sapattivapaalle, koska pariskunta sitoutuu olemaan ostamatta mitään muuta kuin ruokaa – ja vain lähiruokaa – vuoden ajaksi.

Newyorkilaisille päätös olla syömättä ravintoloissa ja kahviloissa on tuskallinen, ja vieroitusoireissa kärvistelevä vaimo Michelle protestoi varsinkin kahvin puutetta. Projektin edettyä puoli vuotta Beavan napsauttaa katkaisimesta sähköt pois päältä, sytyttää kynttilät, polkee pyykit puhtaiksi kylpyammeessa ja tuo jääkaapin tilalle nigerialaisen jäähdytinruukun. Matokomposti muhisee nurkassa, ja vessapaperin sijaan pariskunta siirtyy käyttämään takapuolen "ilmakuivaamista".

Dokumentin premississä ei sinänsä ole mitään shokeeraavaa, ja päähenkilökin talloo Morgan Spurlockin (Super Size Me) tapaan itsensä peliin laittavalla polulla. Teknisesti ja visuaalisestikaan leffa ei ole uraauurtava. Itse asiassa koko filkka tehtiin mahdollisimman vihreästi: kamerat käyttivät aurinkokennosta saatua sähköä ja liikennekohtaukset kuvattiin polkupyörien selästä. Lopputulos on hyvinä hetkinä intiimi, huonoina suttuinen.

Dokkari kuvaa kuitenkin kiinnostavasti sitä, miten nykyihminen sopeutuu modernien mukavuuksien puutteeseen. Vaikeimpia päätöksiä on pelkkään lähiruokaan siirtyminen, lentomatkailusta luopuminen ja sähköttä eläminen. Osa muutoksista on helpompi kestää kuin toiset. Tosi-tv-sarjoja rakastava vaimo haikailee alussa television perään, mutta oppii pian pitämään illoista, jotka kuluvat ystävien tai tyttären kanssa. Fillarointiin ja yhteisöpuutarhan hoitoon koko perhe hurahtaa helposti. Jotkut muutokset ovat hyvinkin konkreettisia: arkiliikunnan lisääntyessä Beavan laihtuu 10 kiloa, ja ilman sokerisia ruokia Conlin pääsee eroon orastavasta diabeteksestaan.

Mieleenjäävintä dokkarissa on sen metataso, joka kyseenalaistaa koko kokeilun. Olennaisin kysymys Beavanin projektissa onkin: Mitä merkitystä tällä on? Onko No Impact Man ("Ei vaikutusta -mies") sitä myös sananmukaisesti?

Päähenkilö painii dilemman kanssa koko elokuvan ajan. New York Timesin tehtyä perheestä ison jutun Beavanille ja Conlinille alkaa sataa sapenkatkuista palautetta: mitä porvarillisia paskiaisia ja ylemmyydentuntoisia juppikusipäitä. Muutamat ympäristöaktivistit bloggaavat Beavanin "tempun" vahingoittavan heidän asiaansa. Perheen tuttava, vanha hippi, osuu kritiikillään naulan kantaan: luuleeko Beavan muuttavan kokeilullaan amerikkalaisessa yhteiskunnassa mitään, kun hänen vaimonsa samaan aikaan laulaa kapitalismin ja kuluttamisen ilolauluja Business Week -lehden palveluksessa?

Dokumentin nähtyämme yleisössä oleva avustusjärjestön työntekijä puolestaan kysyi ohjaajilta, eivätkö Beavan ja Conlin ole koskaan matkustaneet maihin joissa heidän kokeilemansa elämäntapa on arkipäivää. Minkälaisessa pumpulissa he ovat viettäneet koko elämänsä?

Ylemmän keskiluokan newyorkilaisälykköjen puuhastelut on tietysti helppo dissata. Osittain kyse on kuorolle saarnaamisesta: tämäntyyppiset polemiikit tavoittavat jo ennestään ympäristötietoisen yleisön, eikä niitä katumaastureilla ajavia ja kuuden makuuhuoneen lähiötaloissa asuvia amerikkalaisia, joiden keskivertokulutus vaatisi seitsemän maapallon luonnonvarat.

Mutta silti Scheinin ja Gabbertin tuotos on puolentoista tuntinsa arvoinen. Se tuli Yhdysvalloissa ulos syyskuun kolmannella viikolla, hieman Beavanin kirjan ilmestymisen jälkeen. Beavan pyörittää tätä nykyä No Impact –projektia ja kiertää puhumassa aiheesta yliopistoissa. Häntä on haastateltu lukemattomia kertoja puheohjelmista ranskalaisiin muotilehtiin, herättäen niin ihailua kuin uhkailujakin. Tyyppi voi olla ärsyttävä, mutta on hänen tekemisillään kieltämättä ollut vaikutusta.

Britannian pääministeri Gordon Brown pyysi viime viikolla julkisesti anteeksi Alan Turingilta (1912–1954). Toisen maailmansodan aikainen koodinmurtaja ja monien mielestä modernin tietojenkäsittelyn pioneeri Turing tuomittiin 1950-luvulla homoseksuaalisuudesta kemialliseen kastraatioon. Lopulta Turing teki itsemurhan. Nyt on sitten tullut aika pahoitella. Brown sanoi olevansa "ylpeä sanoessaan anteeksi".

Anteeksipyyntö oli homoaktivistien laatiman adressin aikaansaannos, mutta lopputulos näyttää oikeastaan melko karmaisevalta.

Anteeksipyynnössään Brown sanoi olevansa ylpeä siitä, että nuo päivät ovat nyt takanamme ja että "viimeisen 12 vuoden aikana istuva hallitus on tehnyt niin paljon tehdäkseen elämän oikeudenmukaisemmaksi ja tasa-arvoisemmaksi LHBT-yhteisölle". Antaessaan tunnustuksen Turingille ja pahoitellessaan hänen brutaalia kohteluaan Brown siis samalla tuli kiittäneeksi itse omaa hallitustaan, jonka suosio matelee pohjaliejuissa.

Tässä on tunnustuksille perustuvan politiikan heikkous. Koska tunnustuksia voivat jaella vain ne, joilla on valta juuri nyt, mitään radikaalia muutosta nämä tunnustukset eivät tarjoa. Päinvastoin: useimmiten ne vain vahvistavat vallassa olevien oikeutusta ja sitovat (aiemmin) sorretut kansanosat osaksi yhteistä ja särötöntä tarinaa. Homot saivat nyt osansa Britannian historiassa – kiitos jokseenkin epäsuositun pääministerin. Toisaalta joidenkin mielestä anteeksipyynnön ansaitsisivat myös ne arviolta 100 000 homoa, jotka kastroitiin, mutta jotka eivät olleet huippumatemaatikkoja. "On väärin nostaa esiin vain Turing, koska hän on kuuluisa", totesi homojen oikeuksia ajavan Outrage! -ryhmän Peter Tatchell.

Brownilla oli tarpeeksi röyhkeyttä käyttää yhtä homofobian uhria muistuttaakseen meitä myös siitä, miten "vaikea on uskoa, että vielä elävässä muistossa ihmiset saattoivat olla niin vihan, antisemitismin, homofobian, muukalaispelon ja muiden tappavien ennakkoluulojen kyllästämiä, että kaasukammiot ja krematoriot tulivat osaksi eurooppalaista maisemaa samalla tavalla kuin galleriat, yliopistot ja konserttisalit, jotka olivat edustaneet eurooppalaista sivilisaatiota vuosisatoja".

Minun taas on vaikea uskoa, miten on mahdollista, että tämän homojen ystävän hallitus on mukana kiduttamassa "terrorismin vastaisen sodan" epäiltyjä. Että se pitää salaisissa vankiloissa ihmisiä ilman syytteitä, tutkii ihmisiä kaduilla ja asentaa valvontakameroita "sosiaalisista" ongelmista kärsivien koteihin. Lähinnä juuri tappavien ennakkoluulojemme vuoksi.

Kun hän alkaa puhua siitä, hänen silmänsä alkavat loistaa. Miten hän samalla reissulla ajoi autollaan liiskaksi viisi kyytä. Yksi oli tiineenä ja kun se auton renkaan alla halkesi, käärmeenpoikaset alkoivat ryömiä pitkin tietä. Hän otti takakontista lapion ja hakkasi ja hakkasi.

Hän kertoo, miten ampui kyytä haulikolla. Miten iski kirveellä. Miten löi kepillä. Miten astui saappaan kannalla päälle.

Sitä kauhistellaan yhdessä. Miten ne tulevat pihaan, kolme jo tänä vuonna. Miten yksi meinasi päästä karkuun. Miten kauhean suuri se oli. Ja miten paha, paha, paha, paha ja vaarallinen.

Hän on sankari. Hän puolustaa kotiaan, perhettään, koko ihmiskuntaa. Hän vetoaa Raamattuun ja Jumalaan.

Hän on mies. Hän on valloittaja. Hän haluaa olla juuri se valittu, joka näkee verijuovan valuvan teinitytön jalkojen välistä.

On hankala kuvitella surkeampaa olentoa kuin käärme. Ei ole jalkoja, ei näe kauas ja kaiken lisäksi umpikuuro. Ainoana suojautumiskeinona mennä karkuun tai viimeisenä keinona iskeä takaisin. Täydellinen vihollinen.

Makaan viiden tähden hotellin uima-altaalla Länsirannan Betlehemissä ja vietän leppoisaa vapaapäivää palmupuiden ympäröimänä. Altaalla on muutama kristitty palestiinalaisperhe ja pari eurooppalaista nuorta naista. Stereoista kaikuu arabimusiikki höystettynä muutamalla eurohitillä. Tarjoilijat kantavat palestiinalaisperheille juomaa, ruokaa ja tietysti vesipiipun.

Hetkeä myöhemmin muslimien rukouskutsu kajahtaa ilmoille vieressä sijaitsevan pakolaisleirin minareetista. Tarjoilija vääntää stereoita lujemmalle, jolloin imaamin rukouskutsu jää Britney Spearsin renkutuksen alle. Olutta kaadetaan lisää naapuriperheelle. Mikä ristiriitojen kohtaaminen!

Hotellin altaalla ei tarvitse miettiä sitä, että kehtaako syödä ja juoda julkisesti. Ympärillä ei näy yhtään muslimia. He viettävät päivän kuumimman ajan sisällä, koska paastoaminen on rankkaa ja vie monilta voimat.

Kadulla haluan kunnioittaa ramadania, enkä juo tai syö julkisesti. Nostan hattua ystävilleni, jotka paastoavat. Helteisessä säässä vettä saisi kulumaan useita litroja, mutta auringon nousun ja laskun välissä syöminen on kiellettyä. Bussimatkalla Jerusalemista Betlehemiin kuski joutuu pysäyttämään tien sivuun, koska häntä selkeästi heikottaa. Muutama venyttelyliike ja jatkamme taas matkaa.

Kaikki muslimit eivät kuitenkaan paastoa ramadanin aikana. Mukaan mahtuu paljon liberaaleja, usein ulkomailla kasvaneita palestiinalaisia, jotka pitävät vain muutamia paastopäiviä kuukauden kestävän ramadanin aikana. Yhdysvalloissa kasvanut palestiinalainen ystäväni paastosi viisi päivää, jonka jälkeen hän lopetti, koska se oli hänelle liian rankkaa. Hänen mukaansa ajatukset pitää saada paastoamisen aikaan pois kaikesta pahasta ja ihmisille pitää yrittää olla mahdollisimman ystävällinen, koska muuten saattaa retkahtaa.

Perjantaisin Länsirannan kaupungit ovat kuin aavekaupunkeja, koska kaikki muslimit sulkevat kauppansa pyhäpäivänä. Ystäväni vietti syntymäpäiviään viime perjantaina, ja jouduimme kiertämään koko Ramallan ympäri, jotta löytäisimme yhden kristityn ylläpitämän kaupan.

Vasta auringon laskettua kaupungeissa alkaa juhlat. En ollut uskoa silmiäni perjantaina, kun kävelin Jerusalemin vanhassa kaupungissa iltarukousten jälkeen. Liikenne oli täysin kaoottista, perheet olivat pystyttäneet omia illallisleirejään keskelle katuja, ja katukauppiaat myivät innokkaina värikästä krääsää.

Ramadan päättyy tämän viikon sunnuntaina Eid al-Fitr -juhlaan, ja juhlallisuudet kestävät ainakin kolme päivää. Illallispöydät notkuvat herkuista, ja perheille viedään tuliaisiksi suklaata ja leivonnaisia. Näitä juhlia ei voi jättää väliin.

Moskovan kaupungin duuman vaalit pidetään 11. lokakuuta. Euroopan toisiksi suurimman metropolin valtuustoon valitaan (tai valitutetaan) 35 ehdokasta menetelmällä, joka on yhdistelmä listavaalia ja enemmistövaalia – 18 ehdokasta valitaan puolueiden listoilta, 17 ehdokasta valitaan yhden hengen vaalipiireistä. Moskovan duumaan päästäkseen tarvitsee siis noin kymmenen kertaa enemmän ääniä kuin millä pääsee Suomen eduskuntaan.

Ennen edellisiä, vuoden 2005, vaaleja kaikki edustajat valittiin yhden hengen vaalipiireistä, mutta vuosikymmenen puolivälissä Venäjän vallanpitäjät ryhtyivät korvaamaan enemmistövaalitapaa listavaaleilla sekä koko federaation alueen vaaleissa että paikallisvaaleissa. Muualla päin maailmaa enemmistövaalitapa johtaa ylensä helposti kontrolloitavaan kahden puolueen järjestelmään, jossa kaksi vain vaivoin toisistaan erotettavissa olevaa puoluetta pallottelee valtaa toisilleen 4-12 vuoden jaksoissa ja pitää muut pelin ulkopuolella. Mutta Venäjällä oppositiolla on perinteisesti ollut vahvoja henkilöpoliitikkoja, jotka voivat voittaa vaaleja yksittäisissä vaalipiireissä, mutta erityisesti liberaalin opposition valtakunnallinen kannatus on heikkoa, ja äänikynnys jättää heidät valtakunnallisten edustuselimien ulkopuolelle. Näin ollen Venäjällä valta keskitetään listavaalitavan ja korkean äänikynnyksen avulla.

Moskovassa dynamiikka on kuitenkin erilainen. Vaikka yleisesti Moskovan äänestäjäkunta on etuoikeutetun taloudellisen asemansa vuoksi vallanpitäjille lojaali, liberaalin opposition kannatus on kertaluokkaa suurempi kuin muualla liittovaltiossa Pietaria lukuunottamatta. Esimerkiksi vuoden 2005 vaaleissa oppositio hävisi kaikissa yhden hengen vaalipiireissä joita oli silloin 15. Siitä huolimatta kommunistipuolue sai listavaalin kautta läpi 4 ehdokasta ja liberaali Jabloko-puolue (liitossa sittemmin hajonneen pitkäaikaisen kiistakumppaninsa, Oikeistovoimien liiton kanssa) sai kolme. Jos Suomen eduskuntavaaleissa olisi sama kymmenen prosentin äänikynnys kuin Moskovan valtuuston listavaalissa, sielläkin olisi vain kolme puoluetta.

Koska – toisin kuin muualla liittovaltiossa – totaalinen mediahegemonia ja äänestyspäivän vilppi eivät vielä riitä, Moskovan vallanpitäjien pitää käyttää muita keinoja. Tehokas keino on olla päästämättä ehdokkaita vaaleihin ylipäätänsä. Näin tehtiin kaikille Solidaarisuus-liikkeen ja Venäjän kansandemokraattisen liiton (RNDS) ehdokkaille yhden hengen vaalipiireissä. Solidaarisuus-liike on uusi yritys yhdistää Venäjän liberaali oppositio, joka syntyi Oikeistovoimien liiton hajottua Kremlille myönteisempien ja kielteisempien siipien lähdettyä eri suuntiin.

Solidaarisuus-liikkeen näkyvin hahmo on kenties entinen Nižni-Novgorodin läänin maaherra Boris Nemtsov. Hän oli myös Oikeistovoimien liiton johtohahmoja ja kuului puolueen siihen siipeen, joka kieltäytyi yhdistymästä kahden muun puolueen kanssa uudeksi Kremliä tukevaksi Oikea asia -liberaalipuolueeksi. Solidaarisuuteen osallistuu myös Garri Kasparov, joka ei kuitenkaan ilmeisesti ole tyytyväinen siihen, ettei hänestä ole tullut uuden projektin keulakuvaa – siksi hän onkin ajanut omaa linjaansa, ja Solidaarisuudesta poiketen kehotti boikotoimaan Moskovan vaaleja.

RNDS-puolueella taas ei ole mitään tekemistä kylmän sodan aikaisen "kansandemokratian" kanssa. Se on Jeltsinin kaartiin kuuluneen, mutta Putinin aikana pääministerinä palvelleen mutta sittemmin oppositioon siirtyneen Mihail Kasjanovin projekti.

Federaation duumassa edustetut puolueet, joita on tällä hetkellä neljä, pääsevät vaaleihin automaattisesti. Muiden on kerättävä allekirjoituksia. Nimiä keräsi myös Solidaarisuus, mutta tätä kautta alistuu helposti vallanpitäjien mielivallalle, koska allekirjoituksia voidaan hylätä lähes millä perusteilla tahansa. Tämän vuoksi oppositiopuolueet tapasivat ennen mieluummin maksaa vaalimenestyksen myötä takaisin maksettavaa lunnasrahaa päästäkseen vaaleihin. Tämä mahdollisuus oli viime vaaleissa lopetettu.

Allekirjoitukset tarkastetaan anonyymisti (mikä on lainvastaista) ja sen jälkeen tuhotaan, joten kukaan riippumaton taho ei voi tarkastaa niitä jälkeenpäin. Solidaarisuuden ehdokkaan, entisen Jablokon aktivistin Ilja Jashinin keräämät nimet hylättiin siksi, että hän oli käyttänyt omaa kaavaketta kaupungin julkaiseman sijasta, vaikka missään laissa ei ole määrätty, että kaavakkeen on pakko olla juuri tietynlainen. Toinen Solidaarisuuden ehdokas Vladimir Milov käytti täsmälleen samanlaista kaavaketta, mutta hänet diskattiin toisin perustein. Hallitseva Yhtenäinen Venäjä -puolue asetti perinteiseen tapaan Milovin vaalipiirissä ehdokkaaksi hänen täyskaimansa. Myöskään toisen Milovin kaavakkeet eivät olleet kaupungin julkaisemaa muotoa, mutta tällä kertaa se ei haitannut. Allekirjoittajilta edellytetään passin tietojen kirjaamista, mutta tarkastajat esimerkiksi väittivät, ettei kahta kaavakkeet allekirjoittanutta erään allekirjoituksen kerääjän naapuria edes ole olemassa.

Tästä kaikesta voisi kirjoittaa vaikka joka päivä, eikä se edes olisi Suomessa kenellekään mikään uutinen. Sen sijaan mielenkiintoisia ovat liberaalien kommentit mielivallasta.

Viime perjantain Novaja Gazetassa Vladimir Milov kertoo valmistautuvansa siihen, että ketään Solidaarisuuden ehdokkaista päästetä vaaleihin. "Mutta me ymmärsimme, että meillä ei poliittisina tekijöinä ole oikeutta jättää näitä vaaleja väliin, ja me lähdimme äänestäjien luokse", Milov sanoo. "Laskimme sen varaan, että pääsemme ainakin keskustelemaan äänestäjien kanssa, mutta uskoimme myös, että meillä on ainakin tietty todennäköisyys, vaikkakaan ei kovin iso, että voimme toteuttaa maksimipäämäärämme. Jos meidät olisi päästetty vaaleihin, joillain ehdokkaillamme olisi ollut erittäin hyvät mahdollisuudet taistella mandaatista. Ei ole niinkään tärkeää päästä Moskovan valtuustoon, kuin osoittaa vallanpitäjille, että on olemassa vaihtoehto ja että ihmiset haluavat äänestää oppositiota."

Siis nyt Venäjän liberaali oppositio on jo sellaisessa tilassa, että pelkkä valtuustoon pääseminen, tai jo pelkkä vaaleihin osallistuminen, on "maksimipäämäärä". Tämä on mielestäni aika kuvaavaa. Totta kai Solidaarisuus tulee haastamaan tarkastajat oikeuteen, ja todennäköisesti saa jopa osan vaatimuksistaan läpi – mikä ei kuitenkaan ikinä tarkoita sitä, että vaalit järjestettäisiin uudestaan.

Mutta miksi kenenkään pitäisi ottaa vakavasti ihmisiä, jotka lähtevät leikkiin tietäen jo etukäteen pelin säännöt, mutta jotenkin kuitenkin toivovat että vallanpitäjät olisivat tarpeeksi armollisia muuttaakseen sääntöjä pelin kuluessa? Mutta kaipa "demokraattien" on osallistuttava vaaleihin, olivatpa nämä vaalit sitten mitä tahansa.

Samaan aikaan Mateevkassa Moskovan läänissä asukkaat rakentavat barrikadeja yrittäen estää maidensa laittoman haltuunoton uuden maksullisen Rostoviin ja Kaukasukselle vievän moottoritien tieltä. Koska Putin käski rakentaa tien vuoden 2014 olympialaisiin mennessä, ei rakennuslupia ole ilmeisesti ole ollut aikaa hakea, eikä myöskään löytää uusia asuntoja kylän asukkaille.

Kuten aina Venäjällä, katujen politiikka on kaukana siitä mitä vaaleissa tapahtuu.

Piratismi puhuttaa myös Ranskassa, jossa Sarkozy – ehkä kyllästyttyään talouskriisistä puhumiseen – haluaa seuraavaksi katkaista nettilataajien yhteydet. Laki kulkee nimellä HADOPI 2, joka tarkoittaa vapaasti suomennettuna "internetoikeuksien suojelemisen ja teosten julkaisun korkeinta toimielintä". Hanke itsessään lähtee liikkeelle kuitenkin tuottajien eikä kuluttajien oikeuksien puolustamisesta.

Lakia ensin valmisteli maan suurimman levy-, kirja- ja multimedian kauppaketjun FNAC:in entinen toiminnanjohtaja Denis Oliviennes, jonka jälkeen lain toinen vaihe on annettu Naïve-nimisen itsenäisen levy-yhtiön toiminnanjohtajan Patrick Zelnikin tehtäväksi. Itse musiikin tavallisia kuuntelijoita (siis kriminalisoituja piraatteja) ei vielä ole otettu lain valmistelussa huomioon. Naïve tunnetaan Ranskassa muun muassa Carla Brunin levy-yhtiönä. Pitäisikö HADOPI ristitäkin Loi Carlaksi?

Laista piti ensin päättää kesän aikana ilman sen kummempaa parlamenttiäänestystä, mutta painostuksen ansiosta asia tuodaan äänestykseen 14 syyskuuta. Puolueiden sisällä kuitenkin ollaan laista aika yhtä mieltä. Laissa nettilatailu rinnastetaan pitkälti huumeiden käyttöön, jossa laiton käyttö on viidennen asteen rike (enimmillään 1 500 euron sakko). Internettuotteiden kaupan, kuten huumeiden välittämisenkin, tuomat sakot nousevat jopa 300 000 euroon, ja vankilatuomio voi olla kymmenen vuotta.

Jotakin laissa on siis vikana, jos laiton musiikinkuuntelu rinnastetaan vaarallisten ja haitallisten tuotteiden käyttöön ja kauppaan – ja lakia vielä pääsee valmistamaan näiden haitallisten tavaroiden tuottajat, täydet kartellit kuten FNAC, ja itsenäisetkin diilerit. Entäs käyttäjien riippuvuus? Pitäisikö laissa myös valmistella internetvieroitusklinikoita sekä valtiontukia BitTorrent Anonymous -kerhoille? Lain myötä ne 42 prosenttia internetin käyttäjistä, jotka myöntävät latailevansa musiikkia ilmaiseksi, olisivat 1. tammikuuta 2010 lähtien rikollisia.

Toisaalta ehkä lain valmistelussa rinnastus huumeisiin ei ole ihan niin tuulesta temmattu. Kulttuurista nauttivien näkökulmasta on tämä jonkinlainen yleinen huume – jota nyt ei kuuluisikaan kieltää eikä sen käyttöä tai levitystä rajoittaa.

Ettei nyt kaikkia tarvitsisi laittaa kulttuurivieroitukseen, ehdotukseni olisikin selkeä: tekijänoikeudet pariksikymmeneksi vuodeksi (mieluiten progressiivisesti alenevasti), ja epäkaupallinen kulttuuritarjonta tekijänoikeuksista vapaaksi, latailut ja elokuvakerhot mukaan luettuna.

Eniten itse vihaan DVD-elokuvien aluekoodeja. Kuka sanoo, että minun pitäisi katsella brasilialaista Vidas Opostas -saippuaa Brasiliasta ostetulla DVD-laitteella? Edes sen töpseli ei sovi eurooppalaiseen seinään.

Toisaalta Ranskassa on jo pidempään ollut vahva ilmaisen kulttuuritarjonnan perinne. Pariisin kaupunki on jo 19 vuoden ajan pitänyt ilmaista ulkoilmateatteria Villetten puistossa, ja ohjelmassa on sekä uusia elokuvia että klassikoita. Sisäänpääsy ei tänä vuonna maksanut mitään, vaikka joinakin vuosina elokuva-alan lobbarit ovat saaneet festivaalille pakotettua edes muodolliset euron suuruiset sisäänpääsymaksut.

Pienetkin festivaalit pyörivät täysin ilmaisella periaatteella, kuten Bellevillen filmifestari Buttes-Chaumont puistossa. Siellä näytetään lyhytelokuvia, ja mukana on myös monia kansalaisjärjestöjä, joiden dokumentteja on mukana äänestyksessä; niiden myötä saadaan elokuvien lomaan muutama puheenvuorokin. Näissä tietenkin järjestäjien on maksettavat tekijänoikeudet päältä, mutta vasta pitkien neuvotteluiden jälkeen, sillä kaikki vuokraelokuvat kieltävät elokuvien näyttämisen omaa olohuonetta suuremmalle yleisöille.

Musiikin puolella on ’fête de la musique’ joka vuosi juhannuksen alla, tänä vuonna 21. kesäkuuta. Tapahtuman tarkoitus on tarjota mahdollisimman paljon ilmaista ja nimenomaan järjestöjen tuottamaa musiikkitarjontaa ympäri Ranskaa, varsinkin julkisissa tiloissa. Tapahtuman perusti vuonna 1982 silloinen kulttuuriministeri Jacques Lang, jota kutsutaan ’ikuiseksi kulttuuriministeriksi’. Lang toimi virassa koko Mitterandin aikakauden ja puolusti kulttuurioikeuksia; se onkin hyvä käsite, sillä tekijänoikeudet eivät missään tapauksessa ole mitään ihmisoikeuksia. Jälkimmäiset ovat erottamattomia ja kaikki tilanteet kattavia.

Ehkä pitäisi vielä muistaa sitä, kun viimeksi taisteltiin kulttuurioikeuksien puolesta. Pariisissa avoimen kulttuurin linnake on kansallinen elokuva-arkisto ’Cinemathèque’. Siitä tuli yksi vuoden 1968 opiskelijaliikkeen tärkeistä kamppailuista. Arkiston silloisen johtajan ja legendaarisen perustajan Henri Langloisin erottamista vastustettiin arkiston ulkopuolella barrikaadein ja mielenosoituksin. Tapahtumat on ikuistettu Bertoluccin elokuvaan The Dreamers – mutta saako elokuvista enää unelmoidakaan, jos sekin jo rikkoo tekijän ’ihmis’oikeuksia?

Kesämökki eli datša herättää venäläisissä ristiriitaisia tunteita. Osalla on datšakammo, vähän kuin suomalaisilla teineillä: "Ei missään nimessä mökille - loma on oikeaa lomailua varten!" Toiset taas säntäävät innoissaan mökille heti toukokuussa, kun maa sulaa, ja ravaavat siellä lähes joka viikonloppu syksyyn saakka.

Suurin ero venäläisen datšan ja suomalaisen kesämökin välillä on kasvimaa. Datšalla yleensä koko 600 neliön standardipalsta on täytetty ääriään myöten erilaisilla viljelmillä. On avomaakurkkuja, perunamaa, mansikkamaa, sipuli- ja porkkanapenkit, kaalimaa... Vastaavasti datšoilla vietetty aika eroaa suomalaisten saunomisesta ja auringonottamisesta – täällä paiskitaan kaiket viikonloput töitä kasvimaalla – ja korjataan muhkea sato syksyn tullen.

1950-luvulla, kun kun tehtaiden työntekijöille jaettiin maapalstoja, käyttöoikeuden saaminen velvoitti ehdottomasti myös viljelemään. Mikäli tehtaan hallinnolle kiiri sana viljelemättömästä palstasta, se saatettiin lunastaa takaisin ja luovuttaa jollekin kasvimaasta innostuneemmalle työntekijälle. Liekö tästä neuvostoaikaisesta ylhäältä sanellusta viljelyvelvollisuudesta lähtöisin mökkikammoisten angstit.

Edelleen lähes puolet suurkaupunkien talouksista omaavat kesämökin. Nämä vaatimattomat kesämökit ja 600 neliön palstat sijaitsevat tiheissä mökkikylissä, missä rantapalstat ovat lakisääteisesti edelleen kaikkien yhteisessä käytössä.

Itse viljelemisestä vastaavat nykyisin lähinnä keski-ikäiset ja sitä vanhemmat. Monille kasvimaa on edelleen tapa, harrastus, intohimo. Siemenlajeja vaihdellaan, niksejä jaetaan ja kurkkujen pituuksia vertaillaan kitkemisen ja kastelemisen ohessa, sekä lähijunissa matkalla kaupungista viljelmille.

Etenkin vanhemmille sukupolville kasvimaa on myös toimeentulon lähde minimaalisen eläkkeen ohella: vihanneksia ja marjoja myydään tien varressa ja metroasemilla – näin pääsevät laiskemmatkin kaupunkilaiset osingolle tuoreesta, paikallisesta sadosta.

Muutan pois Ruotsista kahden viikon päästä. Palaan sinne luultavasti jossain vaiheessa, ja nyt mietin, mikä minua silloin ilahduttaa. Ainakin nämä asiat:

1. Tukholmassa ihmiset puhuvat toisilleen. Metrossa, kaupassa, puistossa – meininki on välillä kuin Lapissa. Vaikutelmani voi olla harhaanjohtavakin, koska kaupungilla liikkuessani minulla on usein mukana jotain, joka kirvoittaa kielenkannat: vauva. Hymyilevälle vauvalle on helppo hymyillä takaisin, vilkuttaa, sanoa muutama sana. Voihan olla, että vauvan kasvettua Ruotsin asukkaat näyttäytyvät minulle yhtä varautuneina kuin Suomen asukkaat usein. Ja voi olla niinkin, että Helsingissäkin vauvan palvelijalle puhutaan. En vain ole ehtinyt vielä kokea Helsinkiä vauvan kanssa. Nytkin muutan sinne suurimmaksi osaksi valveillaoloaikaani ensisijaisesti työssäkäyväksi ihmiseksi, en vauvalaiseksi.

2. Tukholmassa on tilaa lapsille. Esimerkiksi Kulttuuritalon Rum för barn –lastenkirjasto (kirjaimellisesti "tilaa lapsille", tai "lasten tila") ja kantakaupungin monet isot leikkipuistot on pistetty pystyyn monenikäisiä lapsia ajatellen. Juuri ja juuri ryömivä henkilö viihtyy niissä siinä kuin koulunsa aloittanutkin. Kaupungilla liikkuessa ei tarvitse tyytyä kahviloihin syöttötuoleineen, vaan lapsen voi päästää kodinomaisesti vapaaksi, kun tietää paikat.

Kukaties Helsingissäkin on näitä paikkoja – ne vaan täytyy löytää. Juuri nyt tuntuu siltä, että olen kotiutunut Tukholmaan ja tiedän, miten siellä toimitaan; Helsinki näyttäytyy uutena kohteena, joka nostaa epävarmuuksia ja tietämättömyyksiä pintaan. Järjestääkö kaupunki edullista vauvajumppaa? Riittääkö vauvauinnissa tavalliset vauvauikkarit, vai pitääkö olla uimavaippa? Missä leikkipuistoissa on vauvakeinuja? Oliko niin, että kantoliinalla ei vieläkään pääse joukkoliikenteessä ilmaiseksi (ei kyllä pääse Tukholmassakaan)? Vaikka aloitan kahden viikon kuluttua työt, lapsielämän kysymykset pyörivät päässä.

3. Ruotsissa vanhempainvapaa on pitkä ja joustava. Vanhempainvapaiden jakamista vanhempien kesken tuetaan Suomea tehokkaammin, ja vanhemmat myös jakavat vapaita keskenään enemmän. Vanhempainvapaata voi pitää ja päivärahaa saada myös osa-aikaisena ja siten säästää sitä pidemmäksi aikaa. Jos lapsia on useampia, kumpikin vanhempi voi olla yhtä aikaa kotona vanhempainvapaalla. Suomen hallitus esitti viime viikolla isien vanhempainvapaan pidentämistä kahdella viikolla. Isä saa jatkossa neljä viikkoa bonusvapaata aiemman kahden viikon sijaan, jos pitää vanhempien jaettavissa olevasta vanhempainvapaasta vähintään kaksi viikkoa. Toki vanhemmat voivat jakaa 10 kuukauden mittaisen vanhempainvapaan (josta 4 kuukautta on äidin äitiysvapaata) vaikka tasan, mutta käytännössä niin ei tapahdu. Ylistän Ruotsin vanhempainvapaita siihen asti, kunnes Suomessa siirrytään 6+6+6 -järjestelmään ja otetaan vanhempainvapaan joustot käyttöön.

Vuosi Tukholmassa on ollut välillä yksinäinen, mutta samalla rauhoittava. Olen käynyt kokouksissa vain yhden käden sormilla laskettavan määrän. Bileväsymystä ei ole ollut, kun ei ole ollut bileitä. Sosiaalisia suhteita neljään kaveriin on ollut helppoa hallinnoida. Olemme kolunneet vuodessa varmaankin enemmän luontoreittejä Tukholman lähistöllä kuin mitä olen Helsingissä tullut samonneeksi kymmenessä vuodessa.

Paluu Helsinkiin jännittää ja kihelmöi: miten Helsinki sykkii minulle kahden vuoden poissaolon jälkeen (ensin asuin vuoden Brysselissä)? Miten Helsinki toimii lapsiperheen näkökulmasta? "...ja lopulta kaupunkiin, jossa minut tunnetaan kahviloissa", lauloi Ultra Bra, ja minua hymyilyttää.

Syyskuun alusta lähtien suurista lupauksista tuli totta: Itävallassa siirryttiin ensimmäinen askel eteenpäin kohti ilmaista lasten peruspäivähoitoa. Käytännössä se merkitsee sitä, että koko maassa ainakin viisivuotiaat saavat ilmaista hoitoa vähintään puoli päivää, ja monet osavaltiot menevät jo tänä syksynä vapaaehtoisesti vielä pidemmälle.

Ensi vuodesta lähtien on viisivuotiaiden päiväkodissa käynti vähintään neljänä päivänä viikossa jopa velvollisuus, ei pelkkä oikeus. Tällä halutaan tukea koulun alkamista erityisesti, mitä tulee lasten taitoon ymmärtää ja käyttää kieltä; Itävallassa koulunkäynti kun alkaa jo kuusivuotiaana. Järkevää!

Seuraava tärkeä askel onkin sitten päivittää päiväkotihenkilökunnan ammattien arvostus, palkkaus ja koulutus. On vaikea sanoa täsmällisesti, mitä ohjaajat keskimäärin tienaavat, sillä korvaus työstä vaihtelee osavaltioiden välillä suuresti. Ero saattaa olla jopa satoja euroja kuukaudessa. Varsinkin vastuun kantavien ohjaajien paineet kasvavat tänä syksynä työssä entisestään, kun uusia ryhmiä tarvitaan nopeasti ja joustavasti.

Itävallassa osavaltioilla on hallinnossa yleensä ottaen paljon omaa määräämisvaltaa, ja peruskoulutuksessa tämä näkyy erityisen selvästi. Ei ole yhtenäisiä lakeja siitä, mitä taitoja ja valmiuksia lasten pitäisi päiväkodissa ennen kouluun menoa oppia. Vanhaa jäykkää systeemiä on vaikea muuttaa. Uudistusten lukkoon lyöminen tulee kestämään vielä kauan, mutta kone on saatu liikkeelle eikä kyse enää ole pelkästä puhumisesta. Samoin kuin peruskoulun viimeistä etappia eli ylioppilastutkintoa, myös opin tien alkua ollaan valtakunnallisesti yhdentämässä tositoimin.

Ohjaajien ja johtajien lisäksi tarvitaan nyt paljon omatoimisia ja ammattitaitoisia päiväkotiapulaisia. Kun työttömyys viimeisen vuoden aikana on kasvanut hurjasti, halukkaille on tarjolla suhteellisen nopeaa ja valtion rahallisesti tukemaa koulutusta. Kurssit suorittaneilla on hyvät mahdollisuudet työllistyä niin päiväkodeissa kuin myös iltapäiväkerhoissa.

Tokiossa tulee usein heittäydyttyä huolettomaksi. Kassiaan vahtii vähemmän kuin Helsingin asematunnelissa, öisin tepastelee sujuvasti pimeitä katuja vailla pelon häivää. Rikollisuutta on erittäin vähän muihin teollisuusmaihin verrattuna, ja turvallisuuden tunteeseen on helppo tuudittautua.

Aluksi hätkähdin baarissa, kun japanilaiset ystäväni veivät kassimme seinän vierelle hyllyyn häiritsemästä pöydissä istumista ja tanssimista. Nyt on jo tottunut jättämään laukkunsa oman onnensa nojaan – aivan liian helposti.

Japanilaiset ovatkin oivia ryöstön kohteita ulkomailla. Onneksi he ryhmämatkailua rakastavina saavat yleensä tehokkaan valmennuksen oppailtaan länsimaiden luonteesta. Nukahtaminen junassa känny kädessä ja kukkaro sylissä ei ole asia, jota kannattaisi harrastaa vaikkapa New Yorkin – tai Helsingin – metrossa. Tokiossa kyseinen näky on arkipäivää.

Edo-kaudella 1600-luvulta alkaen yleisimmät rikollisten rangaistusmuodot olivat mestaus, ruoskiminen, pakkotyö, vankila ja samuraipiireissä seppuku-itsemurha. Näpistyksestä ja tappelusta sai useimmiten ruoskaa, kuolemanrangaistus taas kohtasi esimerkiksi murhan, tapon tai tuhopolton tekijää. Shogunit hoitelivat mestauksen muun muassa seuraavilla tavoilla: keittämällä, polttamalla, sahaamalla, miekaniskulla, kurkun auki leikkaamalla ja ristiinnaulitsemalla. Meiji-kaudella 1800-luvulla käyttöön otettiin Ranskasta matkittuja lakeja ja oikeudenkäynti- ja rangaistusmenetelmiä, ja rikosrangaistuskäytäntö siirtyi oikeusistuimelle. Edo-kaudella yhden perheenjäsenen tekemä rikos saattoi johtaa koko perheen, jopa kokonaisen kylän surmaamiseen; nyt rangaistuksista tuli henkilökohtaisia.

Silti yhä tänäkin päivänä sosiaalinen piiri on Japanin merkittävin rikostenvastainen elin. Yhteisölle tuotettu häpeä on niin suuri, että rikoksen kannattavuutta kannattaa todella harkita. Perheen ja suvun julkinen nolaaminen on paljon isompi rangaistus kuin mikään oikeudellinen seuraamus voisi olla. Tästä syystä – ja myös syystä että oikeudenkäyntitapaukset tulevat kalliiksi ja kestävät kauan – rikoksia yritetään mahdollisimman pitkälle sovitella ilman oikeudenkäyntiä.

Kasvojen menettämisen paine kohdistuu myös syyttäjiin ja tuomareihin. Japanin oikeudenkäyntisysteemit ovatkin herättäneet huomiota maailmalla. Rikollisen tunnustuksella on merkittävä asema, ja paineen alla suoritettuja, puolipakotettuja tunnustuksia on kritisoitu suuresti. Usein syyttäjät myös välttelevät epäselviä tapauksia ja tapauksia, joissa tunnustusta ei ole tapahtunut, sillä ellei syyttäjä onnistu työtehtävässään, hänen uransa kärsii pahoista uskottavuusongelmista.

Toisinaan ilmi tulee tapauksia, joissa syytetty on tuomittu väärin perustein ja viattomana, ja tällöin häpeällinen kohu kohdistuu syyttäjään, tuomariin ja poliisilaitokseen. Tämä siksi, että myös rangaistusten määrä ja laatu ratkaistaan oikeudessa syyttäjän avustuksella. Suurin kohu syntyy, jos kyseessä on ollut kuolemanrangaistus, joka Japanissa on voimassa ja suoritetaan hirttämällä.

Väärien tunnustusten tilanteen helpottamiseksi viime kuussa järjestettiin ensimmäinen uudenlainen siviilivalamiessysteemiin perustuva oikeudenkäynti. Kuusi tavallista kansalaista avustaa tuomareita oikeuden päätöksen tekemisessä. Saiban-ineiksi kutsutut valamiehistön jäsenet tekevät kysymyksiä syytetyille, todistajille ja uhreille kuunnellen tasapuolisesti ja objektiivisesti kaikkia osapuolia. Yhdessä ammattituomareiden kanssa päätetään tuomio ja rangaistus.

Juryn on sanottu tuovan demokratiaa ja erityisesti nopeutta käsiteltäviin, toisinaan hyvin kinkkisiin tapauksiin. Vastikään uuden valamiehistön kanssa 22-vuotias mies tuomittiin jopa 15 vuodeksi vankeuteen raiskauksesta. Yleensä raiskaustuomiot ovat vain pari vuotta, joten siviilijuryn mukaantulo on selkeästi vaikuttanut tuomioiden ankaruuteen.

Aseiden vähyys hillitsee Japanissa henkirikoksia. Tuliaseet ovat kiellettyjä ja tarkasti rekisteröityjä. Veitset ja kuristaminen ovatkin yleisimpiä henkirikostapoja. Enemmän kuin henkirikoksia ja muita "perinteisiä" rikoksia Japanissa tehdään moderneja tietoliikennerikoksia. Rikosten uutisointi on avointa: tekijöiden nimet ja asuinpaikat mainitaan usein – samoin kuin oikeustapauksen tuomarin ja syyttäjänkin. Lehdissä ja tv:ssä kerrotaan tarkasti yksityiskohdat rikosten motiiveista.

Yleisimpiä rikosuutisia japanilaisessa mediassa ovat perhesurmat ja hit&run-onnettomuudet, joissa uhriin törmännyt kuski pakenee paikalta. Tämä tukee sosiaalisen häpeän käsitettä: karkuun pääseminen tuntuu olevan tekijöillä yleensä ensimmäisenä mielessä. Eräs kuolonkolarin aiheuttanut nainen väitti yliajamansa miehen nukkuneen kadulla. Silti hän ei vaivautunut jäämään paikalle tarkistamaan, oliko uhri yhä unessa.

Toissaviikolla 22-vuotias osakalainen mies pidätettiin pahoinpitelystä, mutta tämä heittäytyi teeskentelemään kuollutta heti saatuaan raudat käsiinsä. Häpeä oli ilmeisesti niin kova, että kuoleminen tuntui paremmalta vaihtoehdolta. Urheasti mies jatkoi elottoman urallaan, eikä inahtanutkaan, vaikka hoitohenkilökunta katetroi hänet. Poika havahtui vasta kuultuaan äidin äänen – ja väitti nukahtaneensa.

Perheenjäsenen surmat ovat viime aikoina olleet vahvasti esillä. 22-vuotias nainen pidätettiin isänsä puukotuksesta. Isä oli motkottanut kännykän käytöstä. 31-vuotias mies kuristi tyttöystävänsä koomaan, koska tämä tahtoi erota. 70-vuotias mies kuristi sähköjohdolla 63-vuotiaan sisarensa kuoliaaksi ja kertoi poliiseille siskon pyytäneen sitä. Sisar oli kuulemma väsynyt perheen 96-vuotiaan dementikkoäidin hoitamiseen.

Sosiaaliset surmat eivät ole aina selkeitä tapauksia. Sisäänpäin lämpiävä yhteiskunta luo paineita, joita länsimaalaisen on joskus vaikea ymmärtää.

Vaikka suurin osa rikoksista tehdään japanilaisten toimesta, yleinen mielipide on se, että ulkomaalaiset ovat pahin rikollisuutta aiheuttava tekijä maassa. Rikollisten kansalaisuus mainitaan aina, jos on pientäkin epäilystä siitä, että kyseessä saattaisi olla vaikkapa kiinalainen kelmi. Lisääntyvästä rikollisuudesta syytetään siitäkin ulkomaita.

Yakuza elää yhä ja hoitelee leijonanosan seksi- ja huumebisneksestä. Yakuzoja myös pidätetään ja tuomitaan, mutta yakuzan ja viranomaisten suhteet ovat usein niin monisyiset, että rikoksia selvitellään pitkälti maan alla tai katsotaan sormien läpi.

Toisinaan ilmi tulee huvittaviakin yakuza-pidätyksiä: viime tiistaina pidätettiin eräs yakuzajohtaja Peko-maskotin pöllimisestä. 6-vuotiaan tytön näköinen ja kokoinen maskotti katosi makeiskaupan edustalta parempiin käsiin. Nuken keräilyarvo on korkea, ja ilmeisesti yakuzapomolla oli puutetta taskurahasta. Maskottivoro jäi kuitenkin nalkkiin, ja Peko pääsi takaisin kotiin. Kaupan omistajat kertoivat, että kyseessä oli jo kolmas kerta, kun Peko-chan katosi pihalta.

Rikoskumppania etsitään yhä.

Politiikassa sääntö on, että kun käyttöön otetaan natsivertaukset, keskustelu on menetetty. Yhdysvalloissa parhaillaan vellovassa terveydenhuoltodebatissa on nyt päästy tähän pisteeseen. Uudistuksen vastustajien bannereissa presidentti Barack Obamalle on piirretty Hitler-viikset, ja hänen ajamaansa uudistusta kutsutaan “natsisuunnitelmaksi".

Aivan. Amerikan ensimmäistä tummaihoista presidenttiä kutsutaan Adolf Hitleriksi. Älkää kysykö miksi, se logiikka ei aukea rautatongeillakaan. (Demokraattisen kongressiedustaja Barney Frankin osuva vastaus eräälle natsivertausten käyttäjälle on nähtävissä YouTubessa).

Amerikassa on 45 miljoonaa ihmistä, joilla ei ole varaa sairausvakuutukseen tai joita vakuutusyhtiöt eivät suostu vakuuttamaan. Terveydenhuoltolaskut ovat yleisin syy amerikkalaisen henkilökohtaiseen konkurssiin. Yhdysvallat kuluttaa terveydenhuoltoon 18 prosenttia bruttokansantuotteestaan eli noin 10 000 dollaria per amerikkalainen – melkein kaksi kertaa enemmän kuin Suomi kuluttaa per suomalainen. Niillekin onnekkaille, joilla on sairausvakuutus, systeemi on raivostuttava.

Luulisi amerikkalaisten siis haluavan muutosta. Mutta lobbareiden ja rikkaiden vakuutusyhtiöiden maassa mikään ei ole niin simppeliä.

Nykyinen järjestelmä perustuu työnantajan kautta yksityisiltä vakuutusyhtiöiltä hankittaviin vakuutuksiin, joita säätelevät kunkin osavaltion lait, ja joiden monimuotoisuuden rinnalla häviää Amazonin sademetsäkin. Systeemi on niin monimutkainen, että hallinnolliset kulut ovat kolmasosa koko terveydenhuoltojärjestelmän kuluista.

Yksi elävä esimerkki: Kuulun sairausvakuutukseen, jonka minä ja mieheni saamme siippani työpaikan kautta. Vakuutusmaksumme ovat muutama sata dollaria kuukaudessa, ja mieheni työnantajalle vielä enemmän. (Todellisuudessahan kaikki maksut ovat pois palkasta.) Lääkäriin mennessä pulitamme silti omavastuuta vähintään 25 dollaria, ja maksamme osan myös jokaisesta verikokeesta ja toimenpiteestä. Vähänkään monimutkaisempi lääkärinvisiitti keventää siis kukkaroa ainakin muutamalla satasella.

Jouduin toissavuonna terveysongelman takia erinäisiin testeihin. Ravasin sairaalassa kymmenkunta kertaa, kunnes erikoislääkärin vaatimat toimenpiteet olivat tehty. Joka kerta täytin kolme sivua vakuutuskaavakkeita. Parin viikon päästä toimenpiteistä kotiimme alkoi sataa laskuja. Tai ne näyttivät laskuilta, huikeine dollarisummineen kaikkineen, mutta eivät olleetkaan laskuja. Jokaista toimenpidettä kohden sairaala lähetti meille kaksi "raporttia", jotka erittelivät mikä maksoi mitäkin. Vakuutusyhtiömme puolestaan pommitti meitä omilla "raporteillaan". Näiden paperien tulkitsemisessa olisi tohtorintutkinto ollut tarpeen, ja vietimme tuntikausia puhelimessa yrittäen selvittää mitä olimme velkaa millekin taholle. Yritin kuvitella miten vakavasti sairas, heikko vanhus selviää vastaavasta rumbasta, joka oli kahdelle nuorelle ja melkein terveelle ihmisellekin käsittämätön.

Me olemme sentään niitä onnekkaita, jotka saavat mennä lääkäriin. 45 miljoonan vakuuttamattoman joukossa ei ole vain ihmisiä joilla ei ole varaa kalliisiin vakuutusmaksuihin, vaan myös raukkaparkoja, joiden vakuutusyhtiö on todennut kärsivän niin sanotuista "olemassa olevista tiloista", ja joita firma ei sen takia suostu vakuuttamaan. "Olemassa oleva tila" voi tarkoittaa vähän mitä tahansa, vaikka lapsena saatua vauriota – jos vakuutusfirma pitää sitä liian riskialttiina, tough luck, jäät ilman vakuutusta.

Jos vakuuttamaton leikkaa sirkkelillä käteensä tai sairastuu syöpään tai saa sydänkohtauksen, hän päätyy jonottamaan hyväntekeväisyysklinikalle tai ensiapuklinikoille, jotka ovat velvoitettuja auttamaan kaikkia. Usein näillä klinikoilla ei voida antaa potilaan tarvitsemaa erikoishoitoa, joten potilas joko jää hoitamatta tai maksaa satojen tuhansien sairaalalaskut. Vakuuttamattomalle jokaisessa terveysongelmassa piilee konkurssin uhka.

Obaman ajama uudistus takaisi terveydenhuollon kaikille tarjoamalla valtion takaaman vakuutuksen niille, jotka eivät pääse minkään muun vakuutuksen piiriin. Se myös tekisi vakuutusyhtiöille vaikeammaksi hylätä hakijoita. Lisäksi uudistus toisi mukanaan tietokoneistetut potilastiedot ja pakottaisi palveluntarjoajia perustelemaan huikeat laskutuksensa paremmin.

Obama on kuitenkin törmännyt uudistuksensa kanssa samaan seinään mihin Bill ja Hillary Clintonin terveydenhuoltouudistus rysähti vuonna 1993. Vakuutusyhtiöt ovat valjastaneet kaiken vaikutusvaltansa uudistusta vastaan – täysin ymmärrettävää ajatellen niiden nykyisiä huikeita liikevoittoja (vuosina 2000-2007 Amerikan 15 suurimman sairausvakuutustarjoajien liikevoitot nousivat 3,5 miljardista 15 miljardiin dollariin.)

Firmat puolustavat tietenkin järjestelmää, joka takaa niille suurimmat voitot. Luonnollisesti. Mutta ne argumentit joilla tavalliset amerikkalaiset vastustavat uudistusta ovat niin typeriä, että ne kävisivät komediasta, jos pelissä ei olisi – sananmukaisesti – elämä ja kuolema. Valtionhallinnon takaama järjestelmä vie Yhdysvallat askeleen lähemmäksi sosialismia, on yleinen argumentti. Demokraatit kieltävät terveydenhuollon republikaaneilta, on toinen väittämä. Obama perustaa tappajapartioita, jotka listivät vanhuksia kieltämällä näiltä lääkärinhoidon, on kolmas. Ja sitten on henkilökohtainen suosikkini: Obama on natsi.

Näitä horinoita kuullessa ajattelen aina amerikkalaisen politiikan ikuista paradoksia: ihmisiä, jotka äänestävät omaa etuaan vastaan. Köyhät etelävaltiolaiset kannattavat republikaaneja, vaikka nämä haluavat leikata niitä sosiaalietuja, joista köyhät etelävaltiolaiset ovat riippuvaisia. Sinikaulusduunari äänestää oikeistopoliitikkoa, joka haluaa estää työntekijöiden järjestäytymisen. Korkeita vakuutusmaksuja maksavat puolustavat systeemiä, joka ei toimi kenenkään muun kuin vakuutusfirmojen eduksi.

Obama puolustaa uudistusta keskiviikkona kongressissa puheella, jota pidetään hänen tähänastisen uransa tärkeimpänä.

Uudistuksen kohtalo on epävarma, ja Obaman kannatusluvut ovat tippuneet tammikuun 68 prosentista 50 prosenttiin pitkälti terveydenhuoltoriidan takia.

Tämä siitä huolimatta, että maailman rikkaimmassa maassa missä on maailman laadukkain lääketieteellinen osaaminen, ihmiset kuolevat hoidettavissa oleviin vaivoihin. (Lue hieno juttu, jonka David Goldhill kirjoitti isänsä kuoleman jälkeen.) Kuten sanotaan, Amerikka on mahdollisuuksien maa – kunhan et ole köyhä etkä kipeä.

Hollantilaiset tekijänoikeusjärjestöt ovat hyökänneet piratismin kimppuun rakkikoiran raivolla, ja välillä tuntuu ettei edes Yhdysvalloissa ole viety show'ta samalle naurettavuuden tasolle kuin täällä. Piratismin peräänantamattomin vihollinen on tällä hetkellä musiikki- ja elokuvateollisuuden tekijänoikeuksia puolustava järjestö nimeltä Brein.

Järjestöllä on omatunnollaan jo kuudentoista BitTorrent -saitin kuolema. Sen toiminta muistuttaa päivä päivältä enemmän modernia noitavainoa. Luultavasti herrat polttaisivat ilomielin roviolla jokaisen maailman nettipiraatin palvelimineen päivineen.

Ei siis ole ihme, että järjestö päätti hyökätä myös The Pirate Bayn, kenties maailman suurimman ja tunnetuimman BitTorrent-träkkerin kimppuun. Eivät vain tainneet Breinin sedät ja tädit aavistaa, että ruotsalaiset, lukuisten taistelujen parkitsemat piraatit eivät helposti luovuttaisi.

Heinäkuussa Amsterdamissa käytiin oikeudenkäynti, jossa Breinin edustajat vaativat The Pirate Bayta blokkaamaan kaiken Alankomaista tulevan nettiliikenteen 30 000 euron päiväsakkojen uhalla. Tuomari päätti automaattisesti Breinin hyväksi, mutta kyse ei ollut niinkään oikeuden voitosta vaan siitä, ettei yksikään haastetuista saapunut paikalle, he kun kuulivat koko jupakasta ainoastaan jälkikäteen toimittajien alkaessa soitella ja tivata kommentteja. Ruotsin viranomaiset myönsivät, etteivät he olleet saaneet haastettuihin yhteyttä, mutta Breinille tämä ei kelvannut selitykseksi. Useissa tiedotusvälineissä siteerattiin Breinin edustajaa, joka ilmoitti tuohtuneena, että The Pirate Bayn edustajia oli kyllä informoitu oikeudenkäynnistä – muunmuassa Twitterin ja Facebookin kautta!

Internetin kultakautena kaikki on ilmeisesti mahdollista, ja totuus tarua absurdimpaa. Brein tahtoo naamakirjakaveriksi! Brein tökkii sinua! Statuspäivitys: Brein is suing your ass next week!

Luonnollisesti TPB valitti tuomiosta (kunhan oli siitä ensin kuullut), joten päätös ei ole vielä lainvoimainen, vaan keissi odottaa uusintakäsittelyä. Tarina muuttuu silti aina vain sekopäisemmäksi. Breinin edustajat tuntuvat olevan pihalla kuin ne kuuluisat lumiukot, sillä TPB:n lisäksi oikeudenkäynnin vastaajiksi oli haastettu myös Global Gaming Factore X, ruotsalainen firma joka kesän alussa ilmoitti pohtivansa The Pirate Bayn ostamista. Oikeudenkäynnin aikaan ostopäätöstä ei kuitenkaan oltu vielä tehty, mutta Brein päätti haastaa mahdollisen tulevan omistajan ilmeisesti jonkinlaisena varotoimenpiteenä.

Sen lisäksi, että on hieman outoa haastaa oikeuteen firma, jolla ei virallisesti ole vielä mitään tekemistä koko jupakan kanssa, oli Brein myös missannut erään tärkeän faktan – Global Gaming Factory X kun on alusta asti ilmoittanut, että mikäli he tosiaan alkavat hallinnoida sivustoa, aikovat he myös maksaa tekijänoikeuksia kaikesta materiaalista. Monet nykyisistä käyttäjistä eivät arvosta ideaa, mutta Breinin luulisi.

Mutta ei piraateista helpolla pääse. The Pirate Bayn edustajat saanevat ravata oikeustalossa useaan otteeseen lähitulevaisuudessa, kun heitä vastaan nostettuja syytteitä puidaan useissa eri maissa. Ja osaavat he itsekin – viimeisimpänä käänteenä TPB:n sivustolla ilmoitettiin heidän lehdistöedustajansa haastaneen Breinin nokkamiehen oikeuteen parjauksesta, tämä kun väitti TPB:n olevan järjestön nettisivuihin kohdistetun nettihyökkäyksen takana.

The Pirate Bayta kohtaan hyökätessään Alankomaat seuraa muun muassa Irlannin, Tanskan ja Italian esimerkkiä. Näissä maissa eri palveluntarjoajia on pakotettu estämään käyttäjien pääsy kyseiselle sivustolle. Irlannissa puolestaan ihmisten nettiliikennettä vahditaan tiedostojen jakamisen varalta, ja kolmannen hudin jälkeen nettiyhteyden käy kalpaten. Nykyään piratismista ei siis joudu hirsipuuhun eikä ketään usuteta kävelemään lankkua pitkin, mutta piuhat kyllä pistetään poikki.

Mikäli The Pirate Bayn ja Breinin välinen farssi kiinnostaa, voi tapahtumien kulkua ja uusimpia, jännittäviä käänteitä seurata muunmuassa TorrentFreak -nettisivuilta sekä The Pirate Bayn omasta blogista.

Mainitsin nuohoojalle käyneeni Jysmänvaaralla. Hän ihmetteli: Oletko todella käynyt Jysmänvaaralla? Vastasin, että käyn siellä monta kertaa vuodessa. Vien melkein kaikki vieraanikin sinne ihailemaan maisemia jyrkänteen päältä.

Jysmänvaaralle on kotoani puolentoista kilometrin matka. Siitä suuri osa on tietöntä taipaletta. Ilmeisesti se on nuohoojan mielestä pitkä matka. Ja totta tosiaan – ei siellä ole koskaan ketään muita näkynyt. Naapureistani vain yksi käy siellä joskus. Hän kiertää sinne autolla viiden kilometrin mutkan metsäautoteitä pitkin.

Äitini puhui isovanhempien mökkinaapurin kanssa. Hän ei ollut koskaan käynyt juuri muualla kuin oman mökkitien liepeillä, muutaman sadan metrin säteellä mökistä, vaikka mökki oli seissyt paikallaan jo kolmisenkymmentä vuotta.

Ihmisen reviiri on hämmästyttävän pieni. Useimmat eivät liiku juuri missään. Ja kun he poistuvat reviiriltään, he sulkeutuvat peltipurkkiin, joka eristää ulkopuolelleen kaikki äänet ja tuoksut.

Jopa metsästäjät liikkuvat tehometsätalouserämaassa autoletkoissa ja varmistavat kännyköiden ja satelliittipaikantimien avulla, että jaloiteltavaa jää mahdollisimman vähän. Koira hoitaa juoksemisen.

On siunaus, että on tullut synnyttyä perheeseen, jossa on lapsesta asti tottunut kulkemaan metsissä. Olen löytänyt upeita paikkoja, joista juuri kukaan ei tiedä mitään. Mahtavat sieni- ja marja-apajat alkavat yleensä jo parinsadan metrin päässä tiestä. Sen pidemmälle useimmat muut eivät mene.

Olisi silti kiva edes joskus kohdata joku kävellessäni tai hiihtäessäni salolla. Mutta ei. Ihmiset ovat pullottaneet itsensä television, auton ja mikrouunin väliin. Ja kun metsät hakataan pusikoiksi ja ojitetaan kulkukelvottomiksi, pullon korkki kierretään kiinni. Voi ihmisparkoja.

Täällä Hiidenmaan eläinten turvakodissa on enemmän kissauutisia kuin mitään muuta, mutta voin kuvitella, että minulta odotetaan jotain muuta. Kissat jäävät siis toiselle kerralle – mutta kirjoitan niistä kyllä, ne ovat liian viisaita ja mielenkiintoisia jäädäkseen kokonaan huomiotta. Luulen, että minusta voi tulla kissapsykiatrian asiantuntija. Mitä vanhemmaksi elän, sitä vähemmän eroavaisuuksia löydän kissojen ja ihmisten väliltä.

Asiantuntija olen muissakin asioissa. Virolaiset ammattikoulut kasvavat silmissä: tämän kesän lopussa niissä aloittaa enemmän opiskelijoita kuin koskaan ennen. Ihmiset haluavat ilmaista, turvallista koulutusta, ammatteja joilla voi tulevaisuudessa elää ja tienata. Moni on jäänyt työttömäksi ja etsii uusia tapoja käyttää aikaansa. Niin sainkin kutsun paikalliseen ammattikouluun pariksi päiväksi auttamaan kolmea oppilasta valmistautumaan Suomessa suoritettavaan työharjoitteluun. Piti puhua Suomen kielestä ja kulttuurista, paikallisesta elämästä.

Meillä oli hauskaa. Puhuttiin, että suomen kieli on arkaaisempi kuin viron kieli. Sana vaatekaappi tulkittiinkin vahingossa televisioksi – kuka niistä suomalaisista tietää, ehkä niillä on televisiollekin omankielinen sana. Ja sana "vaate" kuulostaa vironkieliseltä sanalta "vaatama", joka tarkoittaa katsomista.

Puhuin myös siitä, että Suomessa ajatellaan nykyään usein, että virolaiset ovat liian ylpeitä kansallisuudestaan, ja se synnyttää rasismia. Puhuin Sofi Oksasesta ja uusista historiankirjoista. Se oli niille aivan uutta. Niin on aina: unohdetaan, että 80 prosenttia ihmisistä ei mieti näitä asioita melkein ikinä.

Iivi Anna MassonPerusteellinen artikkeli Suomesta ilmestyi Eesti Ekspress -viikkolehdessä. Jos ymmärrät viroa, suosittelen.

Masso asuu Suomessa ja kirjoittaa asioista, joita tuntee. Hän kirjoittaa Safka-ryhmästä, ihmisistä jotka yrittävät oikeuttaa esimerkiksi Johan Bäckmanin kantoja. Että toimittajat kyselevät nyt Suomessa, miksi Viron historiasta on niin vaikea puhua; ja vastaa, että suomalaisilla on tuskallinen suhde omaan historiaan ja idänpolitiikkaan. Minäkään en ollut miettinyt, että Suomessa 70-luvulla annettiin aivan väärä kuva Neuvostoliitosta. Suomessa on kokonainen sukupolvi, joka on kasvanut valheessa; ja että Suomessa on ihan tavallista ja sopivaa sanoa virolaisia rasisteiksi, kun muuten esimerkiksi kolmannen maailman kansoja vastaan suunnattu kritiikki tai viha saa mediassa vastalauseen heti. Menee aikaa, ennen kuin molemmissa maissa ymmärretään, että ollaan samassa veneessä.