Pietarin katukuva täyttyy vuosi vuodelta kahdella kapitalismin mukanaan tuomalla riesalla: autoilla ja mainostauluilla. Valokuvaukselliselta kannalta molemmat on yleensä aina ärsyttävästi tiellä. Myös tiivistysrakennuksen myötä sinne tänne nousseet kauttaaltaan lasin peitossa olevat talot pilaavat kuvan kuin kuvan.

Mutta neuvostonostalgiaa etsivä löytää vielä kaupungista ainakin yhden unohdetun kolon, minne pääsee pakoon nykyajan saavutuksia: Kanonerskin saaren! Tästä alunperin armeijan tykistön ampumakenttänä toimineesta saaresta muodostui neuvostoaikana satamatyöläisten asuinalue, jonne oli ulkopuolisilta pääsy kielletty. Ennen saarelle kulkevan tunnelin valmistumista vuonna 1983 paikka oli muutenkin täysin eristyksissä: tänne pääsi vain sataman harvakseltaan liikennöivällä lautalla tai talvisin kävellen jäätä pitkin.

Nykyään saarelle kulkee tunnelia pitkin jopa yksi julkinen linja-auto, mutta muuten meno ei tunnu paljon muuttuneen sitten 80-luvun: uusia rakennuksia ei ole rakennettu 15 vuoteen. Saaren pohjoispuolella toimii edelleen jätevesien puhdistuslaitos ja laivankorjaustehdas. Eteläinen niemi muodostuu monikilometrisestä tulvapenkereestä. Muut rakennukset rajoittuvat muutamaan kortteliin: asuintaloja, pari kauppaa, uimahalli, posti, koulu ja hylätty keskeneräinen lämmityslaitos.

Länsirannalta avautuu merinäköala Suomenlahdelle. Rantaviivaa koristavista jätemääristä päätellen syrjäistä Kanonerskin saarta on helppo käyttää laittomana ilmaisena kaatopaikkana teollisuusjätteelle. Muutenkin alueen ekologisessa tilanteessa olisi parantamisen varaa: jätevesien puhdistuslaitoksessa hävitetään polttamalla vesien kuonajätettä – vapautuneet dioksiinit lentävät suoraan tänne. Ympäröivien satamien aiheuttama raskas liikenne tuo myös omat myrkkynsä ilmaan.

Tästä huolimatta paikalliset asukkaat rakastavat saartaan eivätkä halua muuttaa esikaupunkialueen lähiöihin. Merituulen ansiosta ilma on jokatapauksessa raikkaampaa kuin keskustassa, ja autojakaan ei saarelle monia eksy – toisaalta täältä on vain muutaman kilometrin matka historiallisen keskustan alueelle. Ja missäpä muuallakaan voisit ihailla tavallisen neuvostokeittiön ikkunasta merinäköalaa ja jokailtaisia auringonlaskuja Suomenlahdella?

Israelin hallitus ja useat muut juutalaiset tahot Israelissa vaativat Ruotsin hallitusta tuomitsemaan Aftonbladet-iltapäivälehdessä viikko sitten julkaistun vapaan toimittajan Donald Boströmin artikkelin, jossa spekuloitiin Israelin armeijan sotilaiden käymällä elinkaupalla surmattujen palestiinalaisten elimillä. Israelin mukaan artikkeli lietsoo antisemitismia.

Israelissa on jo lanseerattu kohun myötä IKEA-boikotti, ja myös ruotsalaisten Israelin-toimittajien työn vaikeuttamista on väläytetty. Ruotsin journalistiliitto on esittänyt pöyristyksensä mahdollista toimittajien työhön puuttumista kohtaan.

Ruotsin ulkoministeri Carl Bildt on todennut, että yksittäisen tiedotusvälineen julkaisupolitiikka ei kuulu hallitukselle. Pääministeri Fredrik Reinfeldt sanoi, että jos hallitus tuomitsisi artikkelin, se rikkoisi Ruotsin perustuslakia, jonka perusperiaatteita ovat ilmaisunvapaus ja painovapaus.

Ruotsin Israelin-suurlähettiläs Elisabeth Borsiin Bonnier ehti oma-aloitteisesti tuomita artikkelin kovin sanoin ilmeisesti vastoin hallituksen ohjeita ennen kuin asiaa kommentoitiin ministeritasolta. Oppositiosta vasemmistopuolueen puheenjohtaja Lars Ohly ja sosiaalidemokraattien ulkopoliittinen äänitorvi Urban Ahlin ovat vaatineet suurlähettilään kutsumista kotiin keskustelemaan perustuslaista.

Toimivassa demokratiassa kuvatunlainen reaktio hallitukselta – ja oppositiolta - mihin tahansa artikkeliin lienee ainoa oikea. Suomessa Yleisradion taannoin uutisoitua Patrian lahjusepäilyistä Sloveniassa ja Slovenian hallituksen annettua Suomelle nootin pääministeri Matti Vanhanen totesi vastaavasti, ettei hallitus voi puuttua Ylen ohjelmiin millään tavalla.

Mieltäni jäytää kuitenkin epäilys, ovatko sananvapauden suoja ja median autonomia Suomessa poliitikoille yhtä selvä asia kuin ne näyttävät Ruotsissa olevan (Israelin välittömän paineen alla toiminutta suurlähettilästä lukuun ottamatta).

Jos suomalaisen tiedotusvälineen julkaisema artikkeli tai vastaava herättäisi kiivaan reaktion esimerkiksi Yhdysvalloissa, pitäisikö suomalaisten poliitikkojen pokka? Muhammed-pilakuvien julkaisun kohdallahan se jo petti: pääministeri Vanhanen pyysi kuvien julkaisemista Suomessa anteeksi hallituksen puolesta ja presidentti Tarja Halonen pahoitteli julkaisemista.

Pitäisi kirjoittaa Kärntenin kaksikielisistä paikannimikylteistä, joista on riidelty niin kauan kuin ihminen jaksaa muistaa ja joka kiista on putkauttanut uutisotsikoihin edesmenneen Jörg Haiderin ja epäilyt oikeuslaitoksen poliittista puolueettomuutta kohtaan.

Pitäisi kirjoittaa neljänkymmenen vuoden takaisesta, Sopronin niin kutsutusta "paneurooppalaisesta piknikistä" 19.8.1989, ideasta avata Itävallan ja Unkarin välinen raja koeluontoisesti muutamaksi tunniksi. Tapahtumaa pidetään tärkeänä virstanpylväänä silloisten DDR:n ja Länsi-Saksan rauhanomaiseen yhdistymiseen johtaneessa kehityksessä.

Pitäisi ehkä jopa kirjoittaa naapurimaista, kuten Italiaan osuneesta maailman kaikkien aikojen toiseksi suurimmasta lottopotista, joka nyt sitten kuukausien jälkeen vihdoin saatiin jaettua ja jonka vuoksi viime viikkoina jopa Itävallasta ihmiset matkustivat Italian puolelle pelaamaan.

Pitäisi mainita slovakialainen lentoyhtiö Sky Europe, joka vielä tänäkin aamuna vain mainostaa ja myy lentolippuja, vaikka yksi kone on maksamattomien velkojen takia takavarikoitu Ranskassa ja Wienin lentokenttä kieltäytynyt samasta syystä enää toimittamasta yhtiölle mitään palveluja. Myös allekirjoittanut on odottanut saataviaan kyseiseltä yhtiöltä jo vuoden päivät lennon peruuntumisen vuoksi.

Mutta mistään näistä aiheista ei voi kirjoittaa tänään, ja syy on seuraava:

Toni Sailer on kuollut.

Sailer oli kaikkien aikojen yksi menestyneimmistä alppihiihtäjistä. Menestys erityisesti vuoden 1956 talviolympialaisissa ja saman vuoden maailmanmestaruuskilpailuissa on jäänyt historiaan. Lyhyen hiihtouransa jälkeen Sailer ryhtyi viihdetaiteilijaksi eli näyttelijäksi ja iskelmälaulajaksi, molemmissa menestyksellisesti.

Kansa kunnioittaa legendan muistoa, muistelee hänen elämänsä tähtihetkiä ja suree.

Lomailin äskettäin pari viikkoa Suomessa aviomieheni kanssa. Amerikkalaisen tuominen Suomeen on aina kiinnostava kokemus, koska hänen kautta kotimaataan pääsee katselemaan erilaisesta, ulkopuolisesta näkökulmasta. Siinä missä itse solahdan nopeasti takaisin suomalaiseen menoon, siippani jaksaa pistää merkille maan erityispiirteitä.

Hänen reaktionsa kulkevat jokaisella Suomen-reissulla jotakuinkin seuraavaa rataa:

1. Ihastelu

Suomalaiset teinitytöt ovat maailman kauneimpia, kesäyöt lumoavimpia ja ruisleipä maailman paras leipä, mieheni kehuu vierailun ensimmäisinä päivinä. Kaupungilla hän ihastelee toimivaa joukkoliikennettä ja joka puolella työnneltäviä lastenvaunuja. Karjalanpiirakat ja suomalaiset mansikat maistuvat.

Eräässä pääkaupunkiseudun lähiössä hän laskee terveyskeskusten, koulujen ja päiväkotien määrää ja siunailee miten paikka on kuin paratiisi: kaikki nämä julkiset palvelut kaikkien ulottuvilla! Kouluun yksin kulkevat lapset ovat hänen mielestään selvin merkki suomalaisen yhteiskunnan onnistumisesta. Jos maa on niin turvallinen ettei vanhempien tarvitse pelätä kidnappaajia tai perverttejä, on jotain tehty kuulemma oikein. Matkalla lähiöiden läpi hän tiirailee kerrostaloja ja miettii olisiko meillä varaa ostaa asunto Suomesta.

2. Tasaantuminen

Muutaman päivän päästä miehen innostus alkaa jo hieman laantua. Olemme ajaneet ympäri Suomea ja nähneet neuvostotyylisiä kaupunkeja ja vielä ankeampia taajamia. Järvet, pellot ja metsätkin ovat menettäneet hieman hohdettaan, kun niiden lisäksi ei ole näkynyt mitään muuta. Pari vuorta piristäisi maisemaa kuulemma kummasti. Kuuntelemme mieluummin hiljaisuutta kuin Radio Novaa, ainoaa maaseudun lakeuksilla kuuluvaa asemaa.

Kesämökillä mies intoutuu saunomaan ja kirmaamaan munasillaan järveen, onhan se isäntäkansan alkukantainen tapa. Syömisen, juomisen, saunomisen ja lautapelien rytmittämät päivät sujuvat hänen mielestään mukavasti mutta kolmannen päivän aamuna hän kysyy, mökkeilevätkö suomalaiset todella monta viikkoa putkeen. Eivätkö he yhtään kaipaa jonnekin muualle?

3. Kypsyminen

Reilun viikon päästä siippa on ärtynyt. Suomen kieli on hänen mielestään ksenofoobikkojen keksintö, jolla estetään ulkomaalaiset muuttamasta maahan. Hän on vakuuttunut ettei koskaan tule oppimaan muuta kuin "kiitos" ja "kippis". Aamuisin hän lukee haikein silmin New York Timesia netistä.

Lämpötila alkaa öisin vaipua lähelle nollaa, vaikka on vasta elokuu. Mies puhisee joutuvansa ensi "kesälomalla" Suomeen ottamaan mukaan lapaset ja pipon. Helsingin ravintolat ovat hänen mielestään järjettömän kalliita ja ihmiset liian humalassa. Ja miksi suomalaiset tuijottavat niin omituisen vihamielisesti kaikkia joita eivät tunne? Mikä heitä oikein vaivaa?

4. Hyväksyntä

Vierailun loppu alkaa häämöttää, ja mies tajuaa palaavansa Suomeen aikaisintaan vuoden, todennäköisesti vasta parin päästä. Hän uusii lupauksensa opetella kieltä ja suunnittelee seuraavansa suomalaisia uutisia netistä. Hän haluaa ostaa suomalaista muotoilua ja hamstrata ruisleipää ja sinappia mukaan Amerikkaan. Matkalla lentokentälle hän käy hymähdellen läpi ottamiaan valokuvia.

Kun saavumme New Yorkin lentokentälle, vastassa on myöhästyneiden lentojen ja täyden lentokentän kaaos. Emme ole enää Suomessa, mies muistuttaa.

Viime aikoina Japanin tv on täyttynyt huumekäryskandaalin vatvomisesta. Parikin huippusuosittua näyttelijää ja pop-idolia jäi juuri kiinni huumeiden käytöstä ja hallussapidosta. Erityisen suuren kohun aiheutti entinen poptähti, nykyinen malliäiti Noriko Sakai, joka tunnusti käyttäneensä itsekin stimulantteja sen jälkeen, kun hänen aviomiehensä, ammattilainelautailija Yuichi Takaso oli pidätetty amfetamiinin hallussapidosta tokiolaisella ostoskadulla.

Alkuun vaimo ja pariskunnan 10-vuotias poika katosivat kokonaan maan alle, mutta etsintäkuulutuksen jälkeen ihailtu ikoni astui esille syytetyn penkille – vaikkei hänen huumeidenkäytöstään ollut alkuun edes todisteita. Hallussapidosta sen sijaan oli: poliisi löysi asunnosta 0.008 grammaa amfetamiinia. Sakain pidätys herätti fanit anomaan tähden vapautusta, ja samalla huumekohu sai aikaan tärkeää päihdekeskustelua mediassa.

Sakain levy-yhtiö oli aikeissa julkaista 16. syyskuuta kokoelmalevyn, mutta hanke vedettiin nyt jäihin moraalisista syistä. "Tuon kaltainen yhteisönvastainen käytös on anteeksiantamatonta", levy-yhtiö tuomitsi. Muutama päivä sitten Sakain hiuksista otetun näytteen avulla huumeen käyttö saatiin todistettua. Ura lienee lopullisesti ohi.

Elokuun alussa myös näyttelijä ja laulaja Manabu Oshio pidätettiin. Alkuun hän kielsi käyttäneensä ekstaasia, mutta sittemmin mies myöntyi tunnustukseen. Oshion pidätys tapahtui yhteydessä, jossa kuolleen naisen ruumis löytyi luksuslukaalista Tokiosta. Selvisi, että Oshio oli ollut samassa asunnossa naisen kanssa ja he yhdessä käyttivät huumeita. Huumeiden ja kuolinsyyn yhteyttä ei ole kuitenkaan vielä lopullisesti varmistettu.

Myös Oshion menetykset ovat merkittävät. Pophtye LIV:n laulajan levydiili vedettiin hetkessä pois.

Japanissa huumeet ovat iso ja kohuttava, mutta samalla hyvin vaiettu ja piiloon vedetty aihe. Kamaa ei kaduilla juuri näy. Kertaakaan omalle kohdalleni ei ole osunut huumekauppiasta. Puoliso on kohdannut Roppongin viihdealueella muutaman tumman kauppiaan, mutta meno vaikuttaa hyvin vaivihkaiselta. Tuomiot ovat rankat: pienestäkin käytöstä voi saada usean vuoden linnaa. Varsin moni länsimaalainen lusiikin parhaillaan kamakakkua paikallisvankiloissa.

Huumeita Japanissa kuitenkin on. Amfetamiini eli shabu on niistä suosituin ja käytetyin. Bisnes on itse asiassa erittäin laajaa ja käyttäjiä on miljoonia. Huumemarkkinat ovat yleensä mafian hallussa, ja kaupankäynti tapahtuu klubien hämärässä. Amfetamiini on suosituin huume myös siksi, että sanotaan, että yakuza on sopinut yhdessä maan hallituksen kanssa pitävänsä heroiinin ja kokaiinin kaukana Japanista. Vastalahjaksi hallitus katsoo läpi sormien amfetamiinikauppaa ja muita mafian paheita.

Amfetamiinin tuotanto alkoi Japanissa 1900-luvun alussa, ja sen kulta-aikaa oli tietenkin toisen maailmansodan aika. Hallitus jakeli huumeita niin sotilaille, piloteille kuin asetehtaiden työntekijöillekin – kuten muissakin sotaa käyvissä maissa. Sodan jälkeen valtavat huumevarastot hyödynnettiin köyhien vuosien nälkäkuurien helpottamiseksi. 1952 amfetamiini lyötiin laittomaksi, minkä jälkeen siitä tuli yakuzajengeille merkittävä tulonlähde. Amfetamiiniin liitettiin myös hävityn sodan leima, minkä vuoksi koko huumeaiheesta tuli – aina tähän päivään saakka – tabu muutoin niin vapaamielisessä Japanissa.

Nykyään amfetamiinista apua saattavat etsiä esimerkiksi liian pitkiä päiviä tekevät bisnestyöläiset tai rekkakuskit, laihtumista havittelevat teinitytöt ja rankasti pänttäävät opiskelijat. Viihdemaailmassa huumelieveilmiöt taitavat olla arkipäivää ja nyt kohuttujen tähtien pidätys vain jäävuoren huipuista huipuin.

Kannabiksen käytöstä aiheutuvat tuomiot ovat rankkoja, minkä vuoksi pössyttely ei ole kovinkaan suosittua. Kannabista on myös vähemmän saatavilla, sillä välittäjät mieluummin tahkoavat rahaa hinnakkaammalla amfetamiinilla. Japanissa amfetamiinipidätyksiä on myös niin paljon, että vankiloiden on povattu ylikuormittuvan, mikäli kannabiksen käyttö lisääntyy. Toistaiseksi marihuanan käyttö on vähäistä muihin maihin, esimerkiksi Yhdysvaltoihin ja Saksaan, verrattuna.

Viime aikoina valtio on kuitenkin huolestunut, sillä kevyempien huumeiden suosio on nousussa. Vastikään koulut ja useat julkiset laitokset täyttyivät kannabiksenvastaisista valistusjulisteista. Sumopainijoiden parissa noussut kannabiskohu teki huumetta tutummaksi tavallisille tallaajille. Pitkään on kuitenkin ajateltu, että huumeongelmat tapahtuvat vain piireissä, joissa on länsimaalaisia. Kuten venäläisiä sumopainijoita. Tilanne on nyt muuttumassa.

Muutama päivä sitten uutisoitiin, että tämän vuoden ensimmäisellä puolikkaalla 1446 ihmistä oli tuomittu kannabistuotteiden käytöstä, hallussapidosta tai myynnistä. Määrä ei kuulosta suurelta miljoonamaassa, mutta viime vuoteen verrattuna nousua on 21.3 prosenttia. Yli 60 % tuomituista oli parikymppisiä tai nuorempia. Stimulanttien käyttö taas oli hieman vähäisempää kuin aiemmin, 5384 tuomittua tapausta.

Vaikka Japanissa laittomien huumeiden käyttö on verrattain vähän näkyvää, niin kutsuttuja laillisia huumeita riittää. Voit löytää puoteja, jotka enemmän tai vähemmän näkyvästi kaupittelevat aineita nimeltä Spice, Foxy Methoxy, Zohai, Sally D, Magic Mint… Osa aineista on täysin synteettisiä, osa yrttipohjaisia. Vaikutukset voivat olla samat kuin LSD:llä. Tavaraa myydään esimerkiksi suitsukkeena, yrtteinä, kasveina, mausteina, teenä... Vielä muutama vuosi sitten kadulta sai myös huumesieniä, mutta ne kiellettiin. Synteettisten huumeiden kehittely on Japanissa virkeää, ja aina muuttuviin yhdistelmiin on poliisin hankala puuttua. Tällaiset huumeet ovat usein vielä vaarallisempia kuin laittomat, sillä seurauksia ja sivuvaikutuksia ei voi aina tietää.

Suosituin huume Japanissa on kaikesta huolimatta alkoholi. Viina virtaa ja väki horjuu Tokion yöstä toiseen. Poliitikot mokailevat kännissä, ja joutuipa prinssikin vastikään katkaisuun. Prinssi Tomohito, Akihito-keisarin serkku, passitettiin keisarilliseen yksityissairaalaan viime torstaina, jo kolmannen kerran tänä vuonna. Syynä oli alkoholin liikakäyttö.

Suomalaisille kahden viime vuoden aikana tutuksi tullut tupakkalaki astui voimaan Hollannissa viime kesänä. Siinä missä monissa muissa maissa kielto on hyväksytty, kenties hieman nuristen mutta hyväksytty kuitenkin, ovat hollantilaiset kiertäneet tai avoimesti uhmanneet lakia moninaisin keinoin.

Euroopan komission tutkimuksen mukaan 52 prosenttia tutkimukseen osallistuneista hollantilaisista oli kahviloissa ja baareissa tupakoinnin kieltämistä vastaan. Kyseisen tutkimuksen valossa hollantilaiset ovat Euroopan tupakointimyönteisin kansa. Kenellekään ei siis pitäisi tulla yllätyksenä, että lain ensimmäinen vuosi on ollut karikkoinen.

Hollannin tilanteesta tekee erityisen se, että laki vaikuttaa myös coffee shopeihin. Tämän käytännöllisiä vaikutuksia tuskin ajateltiin lakia laatiessa... Koska sisätiloissa polttamisen kieltävä laki koskee ainoastaan tupakkatuotteita, polttavat puristien lisäksi nyt myös turistit jointtinsa yhä enenevissä määrin puhtaana, siis sekoittamatta tupakkaa jointtinsa joukkoon. Myös erilaisten space cakejen, kannabisleivonnaisten, myynti on ollut huimassa nousussa. Tämän tuloksena huimissa nousuissa olevia turistejakin näkyy nyt kaduilla entistä enemmän, holtittomina täysin uusissa sfääreissä leijuen. Se ei ole nätti näky, se.

Tähän väliin absurdi fakta: ennen lain voimaantuloa maan terveysviranomaiset kouluttivat 200 tarkastajaa, joiden tehtävänä on kiertää coffee shopeja. Nämä tarkastajat osaavat hajun ja ulkonäön perusteella kertoa, onko asiakkaan jointti puhdas vai onko sen sisälle päässyt livahtamaan tupakkaa. Viime kesänä coffee shopien omistajista koostuvan yhdistyksen puheenjohtaja summasi koko sopan varsin osuvasti The Guardianin haastattelussa: "Muissa maissa tarkastetaan, onko sinulla marihuanaa tupakassasi, täällä ne aikovat tarkastaa onko sinulla tupakkaa marihuanassasi!"

Monet ovat yksinkertaisesti vain jättäneet muutoksen täysin omaan arvoonsa, ja useassa baarissa tupakoidaan yhä kuin mokomasta lakipykälästä ei oltaisi koskaan kuultukaan. Lain alkuaikoina jotkut baarit jopa julistivat kantaansa ripustamalla ikkunoihinsa kylttejä, joissa ilmoitettiin, että täällä poltetaan yhä vain, tervetuloa. Eräässä coffee shopissa puolestaan on tiskillä lahjoituslipas, johon muutaman euron pulitettuaan saa sauhutella sisätiloissa. Lippaan tulot omistaja käyttää mahdollisten sakkojen maksamiseen.

Yksityiskohtia ja porsaanreikiä on myös puitu oikeudessa useaan otteeseen. Muutama sitkeästi lakia uhmannut pieni baari vei tarpeeksi sakkoja saatuaan asian oikeuteen asti, ja tulokset olivat mielenkiintoisia. Molemmissa tapauksissa baarissa ei omistajan lisäksi ollut muita työntekijöitä. Tuomarit totesivat, ettei laki suinkaan kiellä tupakointia sinänsä, vaan sen tarkoituksena on suojella henkilökuntaa passiivisen tupakoinnin haitoilta. Jos henkilökuntaa ei kuitenkaan ole, ei tupakoinnin kieltämisellekään ole syytä. Syyttäjä aikoo ilmeisesti vielä valittaa päätöksestä, mutta jopa terveysministeri on ilmoittanut, ettei yhden henkilön pyörittämiin paikkoihin toistaiseksi tehdä enää tupakointitarkastuksia.

Ne, joilla ei ollut rahaa oikeustaisteluun, joutuivat turvautumaan luovuuteen. Groningenin kaupungissa eräs kuppila on siirtänyt anniskelun pieneen varastohuoneeseen ja julistanut koko varsinaisen baarin tupakointitilaksi. Toimii. Sauhuttelu senkun jatkuu.

Kannabiksen lisääntynyt kasvatus ja käyttö maaseudulla ja pienissä kaupungeissa on saanut viime aikoina valtakunnallista julkisuutta. Helsingin Sanomien (26.7.2009) imussa aiheeseen ovat tarttuneet myös maakunta- ja paikallislehdet. Nurmeksessa ja Valtimolla ilmestyvän Ylä-Karjalan vuoro oli 30.7.

Rikoskomisario Antti Arponen kertoi Ylä-Karjalan jutussa, että kannabiksen kasvatus on lisääntynyt alueella. "Arposen mukaan Nurmeksesta löydetyt kannabisviljelmät ovat yleensä pieniä: kannabista kasvatetaan lähinnä omaan käyttöön", lehti kirjoitti.

Arposen puheissa paljastuu nykyisen lainsäädännön ja huumausainepolitiikan paradoksi. Pienen kannabismäärän kotikasvattaja on täysin rikollisuuden ulkopuolella. Hän ei osta ainetta rikollisilta, vaan kasvattaa sen itse. Hän ei myöskään myy viljelemäänsä kannabista, vaan käyttää sen itse.

Jos kannabiksen kasvatuksesta ei siis ole mitään haittaa yhteiskunnalle, miksi kasvattajaa rangaistaan? Ainoa jäljellejäävä argumentti on käyttäjän suojelu kannabiksen haittavaikutuksilta. Kuitenkin esimerkiksi YK:n alaisuudessa tehdyissä tutkimuksissa on todettu, että kannabiksen aiheuttamat terveyshaitat ovat yleensä pienemmät kuin alkoholin ja tupakan.

Poliisin toiminta voi pahimmillaan olla palvelus rikollisille, jos pelästynyt kotikasvattaja siirtyykin ostamaan aineensa pimeiltä markkinoilta. Se myös rinnastaa rikolliseksi henkilön, jolla välttämättä ei ole mitään tekemistä rikollisten tai rikollisuuden kanssa.

Samaan aikaan saman lehden palstoilla toistuvasti valitetaan, ettei poliisi puutu viikonloppuöiden katuralliin, humalassa ajamiseen tai ylinopeuksiin, jotka kaikki vaarantavat jatkuvasti ihmishenkiä.

Jos todellisuus ja lainsäädäntö ovat näin pahasti ristiriidassa keskenään, poliisi voisi ottaa johtopäätöksen omiin käsiinsä ja lopettaa kannabiksen kotiviljelmien ratsaamisen tapauksissa, joissa viljely ei aiheuta haittaa naapureille tai muille ulkopuolisille. Silloin resursseja riittäisi vakavampienkin ongelmien torjuntaan.

Pariisi on kirjastojen kaupunki. Jokainen lukutoukka löytää oman kesäisen mökkeilypaikkansa kaupungin lukuisista kirjastoista. Tässä pieni valikoima.

Centre Pompidou'n yläkerta, viides kerros. Tähän lukupaikkaan on usein jopa jonoja, niin suosittuja sen lukusalit ovat. Näkymät koko kaupunkiin, ei lukulupaa. Fiilis on nuorekas ja ajoittain jopa trendikäs – eli branché, paljon taideopiskelijoita.

Kansalliskirjaston Site Mitterandin Rez de Jardin on tutkijoiden kammio ja varsinkin väitöskirjailijoiden eli tésards-porukan aktiivisessa käytössä. He laskeutuvat läpinäkyvine laukkuineen kellariin, josta on näkymä sisäpihan mäntymetsikköön – yksi kaupungin ehkä erikoisimmista puutarhoista, sillä sinne ei ole kenelläkään asiaa. Kandiopiskelijat taas kuuluvat Haut de Jardin -osioon. Se on vain käsikirjasto, eikä sieltä siis edes pääse kirjaston varsinaisiin kokoelmiin käsiksi.

Arkkitehtuurimuseon Cité de l’Architecture -kirjasto taas on arkkitehtien suosiossa. Näkymä on yläkerrasta suoraan Eiffel-tornille. Tänne pääsee teoriassa kuka tahansa, mutta jos siellä ei lue arkkitehtuurikirjoja, edessä voi olla porttikieltä. Niin minulle kävi viime kesänä. Kirjastossa suoritettiin käyttäjäkartoitusta, ja kun kerroin olevani sosiologi, pääsy evättiin: paikka olikin tarkoitettu vain arkkitehtuurin opiskelijoille ja alalla työskenteleville. Urbaanin sosiologian tuntemuskaan ei auttanut asiaa.

Vanha kansalliskirjasto, Cite Richelieu, on kirjastojen kuningas. Siellä käyvät pyrkyri-intellektuellit ja muut kirjaviisaat. Asiaa sinne on vain tutkijoilla ja muilla 'violetin kortin' haltijoilla, jotka pääsevät tähän vanhaan kirjastoon ja sen manuskripteihin käsiksi. Kirjasto on aivan kaupungin keskustassa, ja lukusalit ovat valtavan kokoisia, kupolikattoisia saleja. Sosiologit usein passitetaan manuskriptien pariin; silloin pitää kertoa, että haluaa nimenomaan lukea lukusalissa, joissa ei ole keski-aikaisten tekstien tutkijoita.

Pariisin kahdessakymmenessä kaupunginosassa on myös kussakin oma kaupungintalonsa, jonka yläkerrasta löytyy kirjasto. Niissä käyvät lähinnä korttelissa jostakin syystä päivänsä viettävät, ja kirjoja haetaan kotiin luettavaksi. Ongelma on aukioloajoissa. Oman, 10., kaupunginosani kirjasto on auki kahdesta seitsemään: on mahdotonta työskennellä siellä kokopäiväisesti. Pienet kaupunginkirjastot ovat myös hyviä. Niissä työskentely onnistuu myös iltaisin ja aamupäivisin, mutta lukusalit ovat lähinnä lehtienlueskelua varten. Eivät siis kovinkaan käyttökelpoisia.

Kesää voisi tietenkin viettää muuallakin kuin kirjastossa. Toisaalta elokuisessa kaupungissa näyttää olevan vain kirjastotoukkia, amerikkalaisia turisteja ja työelämässä tavoin tai toisin hyväksikäytettyjä pätkätyöläisiä. Hyvä aika pureutua kirjoihin ja valmistella sitä iänikuista väitöskirjaa.

Tšerkisovskin tori oli se paikka, jonka yleensä halusin näyttää vierailleni Moskovassa, ainakin jos he olivat kasvissyöjiä. Tie herkullisen, kuohkean ja halvan kiinalaisen tofun luokse vei Euroopan todennäköisesti suurimman ja varmasti kaoottisimman torin uumeniin, jossa joka sekunti saattoi jäädä halpoja vaatteita etsivien massojen ja holtittomasti valtavia kärryjä työntävien keskiaasialaisten kantajien väliin puristuksiin. Azerbaidžanilaiset ja sikhit tyrkyttivät kilvan leluja Kiinasta ja nahkalaukkuja Kirgisiasta.

Sitten käännös kapealle kujalle, jossa länkkärit saivat kauhistella ahtaissa altaissa pulikoivia kaloja joita kiinalaiset kauppiaat tyrmäsivät nuijilla tuoreutta kaipaavien ostajien saapuessa, ja kasoja mitä kummallisimpia kaupan olevia sisälmyksiä härkien kyrvistä alkaen – Eurooppa on jäänyt taakse! Vielä ohi Moskovassa ilmestyviä kiinankielisiä päivälehtiä tarjoavien kaupustelijoiden, ja tallautumiselta vaivoin välttynyttä turistia odotti perillä palkinto – kuusi erilaista tofulajiketta, joista suosikkini "perusmalli" maksoi joskus 15 ruplaa (silloisessa rahassa 40 senttiä) per puolen kilon jöötti.

En koskaan tajua valokuvata mitään historiallisia ilmiöitä ennen kun ne ovat ohi, mutta kuvia kaipaava voi nähdä niitä esim. tässä Bolshoy Gorod -lehden artikkelissa viime helmikuulta.

Moskova on vegaanin paratiisi, siis niin kauan kun ei yritä syödä ulkona. Näin vaikka sellaiset 2000-luvun alun riskillä pelaavien liikemiesten kokeilut kuten aprikoosinmakuinen vegaaninen rahkajuusto ovatkin jo kauppojen hyllyiltä kadonneet.

Tai oli – kesäkuun lopussa viranomaiset sulkivat Tšerkisovskin torin ilman mitään ennakkovaroitusta jättäen jopa 100 000 ihmistä ilman töitä.

Muodollisesti tori suljettiin hygienianormien rikkomisen vuoksi. Mutta kuten Venäjällä aina, viranomaisten todelliset motiivit ovat arvailujen takana. Moskovan pormestari Juri "lätsä" (eli kepka) Lužkov on luvannut toistuvasti sulkea torin jo viimeisen kymmenen vuoden ajan. Suurin osa Moskovan toreista on jo suljettu Lužkovin aikana, koska ostoskeskukset helpottavat verojen keräämistä ja niiden rakennusluvat ja -työt mahdollistavat valtavat lahjusapajat. Lužkovilla ei virallisesti ole juuri muita tuloja kuin palkkansa – sen sijaan hänen rakennusbisneksillä rikastunut vaimonsa Jelena Baturina on Venäjän rikkain nainen.

Lužkovin ja Tšerkisovskin torin omistajan Telman Ismailovin intressiriidat eivät kuitenkaan estäneet Lužkovin pariskuntaa liittymään Paris Hiltonin ja Richard Geren seuraan Ismailovin Turkkiin rakentaman "Mardanin palatsi" -hotellin avajaisissa kesäkuussa. 1.6 miljardia dollaria maksanut hotelli on kenties maailman kaikkien aikojen kallein, ja avajaisten mittakaava sen mukainen – vieraille lennätettiin muun muassa 240 paunaa Belugan kaviaaria, ja musiikkipuolesta vastannut Mariah Carey esitteli lehdistölle Ismailovin hänelle lahjoittamaa timanttia.

Vuonna 2007 Ismailov oli Venäjän Forbesin listalla maan 76. rikkain noin 600 miljoonan dollarin omaisuudellaan, mutta nykyään hänen omaisuutensa arvoksi arvioidaan miljardi taalaa.

Ja pahat kielet kertovat, että nämä juhlat olivat Tšerkisovskin torin sulkemisen todellinen syy. Ei ole juurikaan epäilystä siitä, ettei suuresta osasta torin tavarasta juurikaan tulleja maksettu, mutta koska rajavartioinnista Venäjällä vastaa nykyään FSB, on aika selvää että tšekistit saivat harmaista rahavirroista oman siivusta. Mutta jostain tuli riitaa – ehkäpä salaisen poliisin porukka halusi osansa myös Turkkiin valmistuneesta palatsista. Ismailov osasi ilmeisesti nähdä myrskyn merkit ennalta, hänellähän on jo vuosien ajan ollut Turkin passi, eikä hän ole useinkaan Venäjällä näyttäytynyt. Viranomaiset totesivat isännän lähteneen käpälämäkeen, ja laittoivat miljoonabisneksen jakoon.

Ja kuten aina, isojen tapellessa pienet jäivät jalkoihin. 29. kesäkuuta ilmoitettiin torin "väliaikaisesta" sulkemisesta "hygieniasäädösten rikkomisen vuoksi", ensin kolmeksi päiväksi, sitten kolmeksi kuukaudeksi. Nyt juuri kukaan ei enää usko, että toria avattaisiin enää uudestaan. Torille jäi myyjien tavaraa kahden miljardin dollarin edestä. Parin viikon päästä tavaraa alettiin hitaasti palauttamaan, mutta monen tavara päätyi mafian käsiin torin portilla (arvatenkin lahjotun) poliisin katsoessa välinpitämättömänä sivusta.

Monikansallinen ja hajanainen torikansa ei kyennyt yhtenäisiin protesteihin. Radikaalein aktio oli kiinalaisten katusulku torin viereisellä Štšelkovskin valtatiellä, mutta sen satakunta osallistujaa kärrättiin nopeasti säilönottokeskuksiin, ja sieltä ulos maasta. Virkavalta kielsi kaikki mielenosoitukset joita vasemmistoaktivistit yrittivät järjestää torin kauppiaiden ja työntekijöiden kanssa, OMON-mellakkapoliisi ryntäsi jopa viranomaismyönteisen "Siirtotyöläisten liiton" järjestämään ruoka-avun jakotilaisuuteen, pidättäen noin 700 laittomiksi siirtolaisiksi epäilemäänsä. Suuri osa torin työntekijöistä myös asui sen alueella, joten torin sulkemisen myötä he menettivät paitsi työpaikkansa, myös asuntonsa ja ehkä myös omaisuutensa mafialle.

Huolimatta siitä, että suuri osa Moskovan (ja koko Euroopanpuoleisen Venäjän) asukkaista on hyötynyt Tšerkisovskin torin halvoista tavaroista, Moskovan vallitseva mielipide ei kauppiaiden ja työntekijöiden hätää ymmärtänyt – valtamedia on levittänyt negatiivista ja siirtolaisvastaista kuvaa torista jo vuosikausia. Yksi Moskovan monista maanalaisista natsiryhmistäkin ehti räjäyttää torilla pommin elokuussa 2006, tappaen 10 ihmistä ja haavoittaen yli viittäkymmentä. Väite, että torilla olisi työskennellyt lähinnä laittomia siirtolaisia kuitenkin osoittautui valheeksi – noin 15 000 torin sulkemisen jälkeen tarkastetusta työntekijästä vain noin tuhat osoittautui ilman työlupaa maassa oleskelleiksi.

Kaikki arviot paitsi torin työntekijöiden määrästä, myös sen koosta tuntuvat hatusta vedetyiltä – lehdistössä liikkuu lukuja 20 ja 300 hehtaarin väliltä, mutta tämän ilmakuvan mukaan mittakaava näyttää olevan jotain näiden ääripäiden väliltä.

Jotain mittakaavasta kertoo kuitenkin se, että lehdistön mukaan arviolta 60 prosenttia Kirgiisian kevyen teollisuuden tuotannosta myytiin torilta. Sulkemisen jälkeen kahden kiinalaisen maakunnan johto tuli Moskovaan vierailulle, yrittäen lobata torin säästämisen puolesta. Heitä ei kuitenkaan kukaan ottanut vastaan, ja ilmeisesti vasta Kiinan varakauppaministerin Gao Huchengin vierailu heinäkuun lopulla saavutti joitain myönnytyksiä Venäjän viranomaisilta.

Myös siirtolaisten reaktio torin sulkemiseen ei ollut yksinomaan kielteinen. Esimerkiksi tadžikkidiasporan järjestö kertoi, että pelkästään viimeisen parin vuoden aikana torilla on tapettu neljä tadžikistanilaista ja piesty lukemattomia muita, joko työntekijöiden ja työnantajien tai työnantajien keskinäisiin eturistiriitoihin liittyen. Torin halpuudella oli siis myös raadolliset syynsä, mutta koska torin sulkemisen jälkeen mitään olennaista ei ole muuttunut työläisten ja siirtolaisten oikeuksien turvaamisen suhteen, ei ole syytä odottaa että onnekkaiden löytämät uudet työpaikat olisivat yhtään sen parempia.

Kerran päätin testata torin parturinpalvelut. Kapusin huterat portaat kakkoskerrokseen, jossa kännyköiden korjausverstaat ja pienet ravintolat vuorottelevat parturien kanssa. Siellä kukaan ei luonnollisestikaan ymmärtänyt venäjää, mutta tuli kuitenkin ilmi että leikkaus vietnamilaisittain maksaisi 100 ruplaa eli pari euroa. Parturissa oli kaksi tuolia ja "hiustenpesusänky", jonka reuna oli kiinnitetty huteraan lavuaariin. Tilaa oli kuitenkin niin vähän, että näistä kolmesta vain kahta pystyi operoimaan samaan aikaan, keskellä olevaa tuolia piti tuupata aina kun joku oli siirtymässä laitimmaisesta tuolista hiuksia pesemään tai takaisin. Koska minä olin tässä keskimmäisessä tuolissa, kokemus ei ollut kovin miellyttävä. Mutta kokeilinpahan jotain sellaista, jota Moskovassa ei enää voi kokea.

Tutustuessani Larisaan ja Astridiin noin 10 vuotta sitten. He jonglöörasivat ja ajelivat yksipyöräisillä tietyillä Pietarin pahamaineisilla kulmilla yrittäen luoda suhteita seudulla hengaileviin ongelmanuoriin. Ideana oli perustaa sirkus ja näin tarjota syrjäytyville nuorille mielenkiintoisempi vaihtoehto liimanhaistelun, väkivallan ja pikkurikollisuuden sijaan.

Seurasin tyttöjen puuhia epäuskoisena ja ihailin heidän rohkeuttaani ja suuruudenhulluuttaan. Projekti vaikutti aivan utopistiselta: ensimmäiset kontaktit katunuoriin päätyivät siihen, että sirkusvälineet pöllittiin ja näille parikymppisille maailmanparantajille haistateltiin paskat.

Tytöt eivät kuitenkaan lannistuneet pienistä, ja pian nuoriso osoittivat myös kiinnostuksensa sirkustelijoita kohtaan. Aluksi katunuorten Sirkus Upsala asui itsekin kadulla: treenejä pidettiin puistoissa ja aukioilla, joskus väliaikaisissa treenitiloissa. Sittemmin muiden lapsia auttavien hyväntekeväisyysjärjestöjen avulla aloittavalle nuorisosirkukselle löytyi myös omat treenitilat, ja siitä lähtien treenejä pidettiin joka ilta.

Ongelmanuorten elämän tukemiseksi hommattiin erityispsykologi, joka auttoi ongelmissa kotona ja koulussa. Sirkuksen artisteilla on kyllä nimellisesti kodit, mutta lähes jokaisen kotona oli vakavia ongelmia: alkoholisti- tai narkomaanivanhemmat, perheväkivaltaa ja köyhyyttä.

Alussa kompastuskiviä oli joka lähtöön: nämä lapset eivät todellakaan olleet tottuneet säännölliseen elämänrytmiin taikka yhteisvastuuseen. Minä päivänä tahansa porukka saattoi kadota hengailemaan lähiöön ja jonkun ajan päästä sekavina takaisin. Pitkäjännitteisyyttä harjoitteluun ei löytynyt juuri keneltäkään, huuto ja kiroilu kaikuivat treenihallissa tämän tästä.

Sirkuksen taiteellinen johtaja Larisa asetti kuitenkin alusta asti korkeat tavoitteet: ryhmä alkoi heti harjoitella yhteistä näytöstä varten – kunnianhimoiset tavoitteet ja Larisan usko lasten kykyihin lisäsivät motivaatiota, ja jo ensimmäisen vuoden lopussa sirkus lähti esiintymään Berliiniin.

Sirkus ja sen nuoret artistit tuntuivat yhdessä osoittavansa itselleen sekä koko maailmalle, että kaikki on mahdollista. Sirkus Upsala jatkoi kehitystään jokailtaisin treenein ja jokavuotisin kiertueineen. Tällä hetkellä sirkuksessa toimii yhteensä kolme ryhmää, noin 10-vuotiaista aloittelijoista lähes parikymppisten nuorten aikuisten ryhmään. Jokaisella ryhmällä on oma näytöksensä.

Näytökset ovat voittaneet useita palkintoja kansainvälisillä festivaaleilla. Upsala-sirkus on Venäjän ainoa uutta sirkusta tekevä ryhmä, jonka näytöksissä on perinteisen venäläisen sirkuksen "temppu-ja-kumarrus" –kaavan sijaan yhdistelty mestarillisesti tanssia, teatteria ja sirkustemppuja.

Katselen henkeä haukkoen sirkus Upsalan uusinta näytöstä, muistelen sitä sateistä päivää vuonna 2000 ja ensimmäistä tapaamistani Larisan ja Astridin kanssa – ja päätän tästä lähtien uskoa haaveisiini rohkeammin.

Sirkus Upsala esiintyy Helsingissä torstaina 20.8 klo 18.00. Osoite: Sirkus Helsingin tila, Aleksis Kiven katu 17a, Helsinki. Liput 4 / 7 euroa.

Jalkapallojoukkueet AIK, Hammarby ja Djurgården kantoivat lippujaan Tukholman Pride-kulkueessa 1.8.2009. Se oli ensimmäinen kerta, kun jokin jalkapalloseura osallistui virallisesti Tukholman Prideen.

Vaikka kyseessä on hlbt-väen luvattu maa, seurojen saaminen mukaan vaati Pride-organisaatiolta paljon työtä ja taivuttelua. Monille jalkapallofaneille ja pelaajillekin julkinen yhdenvertaisuuden kannattaminen on punainen vaate, jota vastustettiin blogikirjoituksissa kiivaasti vedoten siihen, ettei urheiluseura voi ottaa kantaa poliittisesti. Seurajohtojen taholta kritiikki torjuttiin päättäväisesti. Hammarbyn hallituksen jäsen Henrik Appelqvist totesi The Local -verkkolehdelle, että "aikoinaan tämä oli poliittinen kysymys, mutta nyt olemme paljon pidemmällä. Päätimme osallistua prideparaatiin näyttääksemme selvästi, että Hammarby on avoin kaikille".

Suomessa julkistettiin 12.8. urheilun lajiliittojen kattojärjestön Suomen Liikunta ja Urheilu ry:n, Setan ja Euroopan komission tukema kampanja Uskalla. Kampanjan tarkoitus on kannustaa urheiluseuroja luomaan aktiivisesti kaikille avointa, yhdenvertaista ilmapiiriä ja rohkaista urheilun parissa toimivia seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvia.

Kampanja herätti tuoreeltaan Ruotsin futisfanien mussutuksesta tuttuja vastaväitteitä niin nettikeskusteluissa kuin – ikävä kyllä – Helsingin ja Espoon kaupunkien liikuntasektorin virkamiehissä. "Uimahalleissa minkään tasa-arvoalueen ei pidä korostua", oli Espoon liikuntatoimenjohtajan Mauri Johanssonin kanta Helsingin Sanomien mukaan.

"Lukiessani nettikeskustelua tästä aiheesta tuli jälleen kerran sellainen olo, että hävettää olla suomalainen", kommentoi ystäväni.

Olen liikuttuja. Siksi ei ole kovin dramaattista, että itkin, kun katselin jalkapalloseurojen lippuja ja niiden alla marssineita kymmeniä iloisia ihmisiä Kungsträdgårdenissa. Ihmetyksen ja ylpeyden sekainen reaktioni kertoo kuitenkin siitä, miten kaukana Suomessa vielä monessa mielessä ollaan oikeasti avoimesta ja tasa-arvoisesta yhteiskunnasta. Avoin homo-, lesbo- ja transfobia on usein ihan ok, "homouden tyrkyttäminen" sen sijaan ei. Kuinka eri asia se loppujen lopuksi on kuin Liettuassa hiljattain säädetty laki, joka kieltää muusta seksuaalisesta suuntautumisesta kuin heteroseksuaalisuudesta kertomisen alaikäisille?

Stockholms Lokaltrafik - paikallisliikenneyhtiön kuorma-auto Tukholman Pride-kulkueessa.

Osataan sitä tosin vielä Ruotsissakin. "Mies Sundbybergista" on tehnyt Stockholms Lokaltrafikista (SL eli Tukholman oma HKL) valituksen oikeusasiamiehelle. Syynä ovat sateenkaariliput, jotka liehuivat paikallisbusseissa Pride-viikon aikana. Miehen mielestä SL:n on pyydettävä kansalta anteeksi, koska "se, että näkee homojen valtaavan maansa lipun paikan, on epäinhimillistä kohtelua". Nolo yksittäistapaus, joka ehkä lopulta vain vahvistaa Tukholman Pride-viikon ja kulkueen luonnetta kansanjuhlana ja poliittisen korrektiuden levollista valtavirtaa Ruotsissa.

Kun on ensin päiväkausia ollut hautautuneena enimmäkseen sisätiloihin joidenkin niin sanottujen töiden takia ja sitten menee jälleen ulos, "ihmisten ilmoille", saattaa äkkiä tulla tunne, että kaikki muut ovat väärässä ja vain itse on oikeassa. Siinä käy sitten kuin taannoin ihmiselle, joka soitti poliisille ilmoittaakseen, että moottoritiellä häntä vastaan ajaa suuri joukko autoja väärään suuntaan.

Joskus on nimittäin vaikea sanoa, onko itse tuollainen jokseenkin kapeakatseinen, jopa toisten ihmisten hengen vaarantava hölmö vai suuri sankari. Itävallassa tuntuu olevan tilaa molemmille. Valitettavasti aina vasta jälkeenpäin voidaan sanoa, kummasta oli kysymys.

Kun tulin Wieniin kymmenen vuotta sitten, tapanani oli kuunnella aamusta iltaan radiota. Muutaman päivän kuluttua aloin kiinnittää huomiota toistuvaan yksityiskohtaan. Tietyllä kanavalla radio-ohjelma keskeytyi parikin kertaa päivässä erikoisen ilmoituksen takia. Ensin luulin, että asia on vitsi. Sitten uskoin, että se oli jokin ihmeellinen sattuma ja mainitsin siitä innostuneena muillekin. Eihän voinut mitenkään olla totta, että päivittäin useamman kerran radiossa varoitetaan moottoritiellä väärään suuntaan ajavasta kuskista.

Kukaan alkuperäisasukas ei ihmetellyt varoitusta. Sen sijaan minun kysymykseni tuntui heistä kummalliselta. Seurasi vastakysymys, mitä minä siinä ihmettelin, eikö kaikkialla ole näin?

Ei, kyllä näin suuri määrä haamukuljettajia on selvästi itävaltalainen erikoisuus.

Nyt heinäkuun lopulla uutistoimitukset saivat ilmoittaa haamukuljettaja-asiassa iloisina kerrankin myönteisiä uutisia: vuonna 2009 väärään suuntaan ajavien kuljettajien määrä on huomattavasti edellisvuosia alhaisempi. Kuudessa kuukaudessa kuultiin vain 187 varoitusta. Sehän ei ole kuin yksi per päivä.

Kymmenessä vuodessa olen oppinut pitämään itävaltalaista luonnetta melkoisen uhmakkaana, "trotzig". Kulkeminen itsepäisesti vastakkaiseen suuntaan kuin muut on minusta näin ollen aivan luonnollisesti, naturgemä?, juuri itävaltalainen erikoisuus, sekä hyvässä että pahassa, ja kun minua pyydetään kuvaamaan täkäläistä mentaliteettia, otan ehdottomasti esimerkiksi moottoritiet. Siitä abstrahoin ja laajennan kuvaa itävaltalaiseen sielunmaisemaan seuraavasti.

Itävaltalainen ihminen syntyy vastarannan kiiskeksi. Pahimmillaan tämä luonteenpiirre synnyttää roskaa ja rikollisia. Lievimmillään se ärsyttää, voi kuinka se saattaakin ärsyttää! Mutta parhaimmillaan itävaltalainen, jo pelkästä periaatteesta vastustaminen ja omasta ajatuksesta kiinnipitäminen, aivan sama mitä mieltä muut siitä ovat, synnyttää uusia ajatuksia ja nerokkaita leimauksia à la Wittgenstein, Jelinek, Haneke ja monet muut uudet ja vanhat kulttuurin luojat.

Kulttuurissa vastarannan kiisket kuuluvat asiaan. Heidän ehdotuksiaan voi rakastaa tai halveksia. Pääasia kuitenkin on, että kultuuriuhmakkuuden arvo nähdään eikä sitä hävetä. Onneksi myös täkäläinen yleisö ja kriitikot näkevät asian näin. Ilman vastavirtaan uijia kulttuuri kuivettuu aiemman hyväksi havaitun toistoksi ja sormiharjoituksiksi. Odotan innolla syksyn tarjontaa.

Sunnuntai-iltana melkein koko Japani tärisi pitkästä aikaa isoimman maanjäristyksen kourissa. 6,9 Richterin täräys oli ensimmäinen näin pitkä ja iso maanjäristys täällä asumiseni aikana.

Kieltämättä tunne on tyhjentävä, kun yleensä aika tukeva maa jalkojen alla lähtee liikkeelle. Tällä erää järistys oli todella pitkäkestoinen, alkoi hitaasti ja kiihtyi keskivaiheilla. Joustava talomme rokkasi natisten, vesi läiskyi lasissa ja alakerrassa astiat helisivät. Itse nappasimme maanjäristysrepun ja hosuimme edestakaisin huoneessa miettien kuumeisesti, että mitä tässä nyt oikein pitikään tehdä.

Onneksi järinä vaimeni ennen kuin ehdimme tehdä kovin pahoja virheitä. Maanjäristyksessä tärkeintä olisi muistaa, ettei lähde siirtymään liian kauas siitä, missä on, eikä ainakaan ulos. Kunhan menee paikkaan, jossa mikään iso esine ei vaaranna putoamisellaan henkeä, eikä ole lähellä ikkunaa tai ulkoseiniä. Eniten kuolemia tapahtuu putoavien esineiden vuoksi. Katon mahdolliselle putoamiselle ei toki mitään voi. Toinen riskialtis asia on kaasu. Kaasuposahdukset ja tulipalot ovat merkittävä tuhon aiheuttaja. Alakerran kaasuhanalle on aika pitkä matka.

Toivokaamme nyt, että tuo maanjäristys hieman vapautti maan paineita. Tokiossa ollaan jo pitkään odotettu isoa järistystä, sillä sellaista ei ole aikoihin koettu. Yhä ekspertit ovat sitä mieltä, että 90 prosentin todennäköisyydellä Tokiossa tulee olemaan massiivinen maanjäristys seuraavan 50 vuoden aikana.

Vuoden 1995 Koben maanjäristyksen jälkeen ei laajamittaisesti tuhoisaa järinää ole Japanissa ollut. Tuolloin 6 400 ihmistä menetti henkensä. Tokion alueen viimeisin paha maanjäristys yhä on vuonna 1923 iskenyt Great Kanto Earthquake, joka vei peräti 142807 henkeä.

Twitter oli sunnuntai-iltana heti asian ytimessä. Tuntui siltä, että monille Japanissa asuville oli tärkeämpää raportoida Twitteriin parhaillaan tapahtuva järinä kuin suojautua sen mahdollisilta tuhoilta. Kommentoivaan joukkoon mahtui toki paljon väkeä, jotka eivät olleet edes huomanneet mitään. Ydin-Tokion alueella järistys ei toki tuntunutkaan niin suurella voimalla kuin lähialueilla.

Oman kodin tärinä kuitenkin aina säikäyttää. Etenkin pohjoismaalaisen lintukotoihmisen turvallisuuskäsitys kokee melkoisen hetkahduksen. Ja se tekee vain hyvää.

Japanissa tapahtuu 20 prosenttia maailman suurista maanjäristyksistä, mutta täällä myös ollaan niihin tehokkaimmin varauduttu. Japanin saaret sijaitsevat viiden mannerlaatan risteyskohdassa, joten törmäyksiltä ei voi välttyä. Eläminen täällä on riski. Mutta arvaamattomuus ja jatkuva luonnon uhka luovat myös ainutlaatuisen hetkessä elämisen tunnelman.

Tässä ei ole kaikki. Maan tärinä on tuskin ainoa kiusankappale kesä-Japanissa. Maanantaiyönä, heti järistyksen jälkeen, satoi niin, että katto tuntui painuvan lommoille. Aamulla uutiset kertoivat Etau-taifuunin saapuneen Japanin alueelle tuhoisalla voimalla. Länsi-Japanissa Hyogon ja Okayaman prefektuurit tulvivat parhaillaan, ihmisiä on kateissa ja ainakin neljä on kuollut. Televisio syytää tulvakuvia, kaatuneita autoja, suljettuja juna-asemia ja ihmisten tuhoutuneita kauppoja ja taloja. Nyt taifuuni on matkalla Tokioon – tervetuloa vain.

Seisoin perjantaiyönä Summer Sonic -festaroinnin päätteeksi ystäväni kanssa merenrannassa keveissä aalloissa. Ihailimme öistä merta kuun alla, ja ystäväni kertoi surullisen tarinan serkkunsa perheen menetyksistä Thaimaan tsunamissa. Meri sai äkkiä ihan toisenlaisen sävyn.

Meri ei ole ystävä. Maa ei ole ystävä. Ilma ei ole ystävä. Luonto ei ole ystävä. Se on pomo.

Opiskeluaikoinani, tiedostavien yhteiskuntatieteilijöiden parissa, oli suosittua sanoa ettei omista televisiota. Silloin 2000-luvun taitteessa tämä toteamus sai lausujansa vaikuttamaan mediakriittiseltä ja aktiiviselta ihmiseltä, jolla oli niin paljon tärkeää tekemistä iltaisin, ettei hänellä ollut aikaa katsoa rahvasta massaviihdettä. Televisiottomuus oli jonkinlainen älykön merkki, jota kannettiin ylpeänä.

Asuessani nyt neljättä vuotta Yhdysvalloissa olen huomannut miten televisiot ovat hiljalleen katoamassa tuttavapiirini olohuoneista. Minun ja siippani TV murjottaa komeron perällä, mistä sitä ei ole kaivettu käyttöön kohta kolmeen vuoteen. Suurin osa kavereistamme ottaa televisiovastaanottimen esiin vain amerikkalaisen jalkapallon Super Bowl –bileitä varten. Moni puolestaan jätti ostamatta digiboksin kun maassa siirryttiin kesäkuussa digilähetyksiin, lahjoitti vanhan televisionsa kierrätykseen ja on elänyt ilman töllöä siitä asti.

Osittain kyse on siitä, että kaltaisemme kaupunkilaiset kolmekymppiset karsastavat amerikkalaisen keskitien televisiotarjonnan aivottomuutta ja vielä karmeampaa kaupallisuutta, jonka ansiosta joka toinen sekunti tuntuu kuluvan mainoksia katsottaessa. Tärkeämpi tekijä on kuitenkin itse katsomisen väline. Lähipiirimme kyllä katsoo televisio-ohjelmia, mutta ei televisiovastaanottimista vaan tietokoneiltaan.

Kun haluan nostaa aivot hyllylle pitkän päivän jälkeen, aukaisen läppärin ja surffaan Hulu-sivustolle, josta katson ihanaa Jon Stewartia tai 30 Rock -sarjaa (vaikkakin päivän tai parin viiveellä). Kauniina kesäiltana roudaan läppärin takapihalle ja katselen siellä terapiakseni The Office -sarjaa. Tästä ilosta joudun altistamaan aivoni vain muutamalle lyhyelle mainokselle.

Nykyajan teineille tämä taitaa olla itsestään selvää, mutta kaltaiseni kalkkis jaksaa edelleen ihastella internetin mukanaan tuomia muutoksia. Lapsuudessani kaikki naapuruston kakarat häipyivät pihoilta koteihin, kun olohuoneista kantautui Ritari Ässän tai Dallasin syntsikkatunnari. Suositut TV-ohjelmat olivat jaettuja kokemuksia, joista koko kansa puhui koulun pihoilla ja työpaikoilla. Muistatte varmaan Kauniit ja Rohkeat -hysterian?

Vaikka tällaista keinotekoista yhteisöllisyyden tunnetta onkin helppo ikävöidä, totuus on, että netti on tehnyt TV-ohjelmien katselemisesta sata kertaa nautittavampaa. Nykyään voi katsoa vain sen mikä kiinnostaa silloin kun huvittaa, ja välttää loputtoman typerät erektiolääke- ja kaljamainokset (jotka jostain syystä tuntuvat täällä Amerikassa elävän symbioosissa).

Jos meillä olisi televisio, maksaisimme kanavista varsin hinnakasta kaapelimaksua. Nyt selviämme verrattain edullisella internet-yhteydellä. Internet mahdollistaa myös ajan tasalla pysymisen koti-Suomen meiningistä: monet ulkosuomalaiset vannovat nykyään TV-Kaistan nimeen.

TV-yhtiöitä huolestuttaa netin aiheuttama katsojakuntien sirpaloituminen, joka heikentää mainostuloja. Veikkaan yhtiöiden lopulta kuitenkin löytävän tehokkaita tapoja rahastaa netin kautta välitettävillä ohjelmilla. Firmoilla on aikaa innovoida, sillä vaikka X- ja Y –sukupolven edustajat katsovat ohjelmia yhä enemmän netin välityksellä, vanhemmat sukupolvet ja laajakaistayhteyksien ulottumattomissa elävät ovat edelleen riippuvaisia televisiovastaanottimistaan.

Ikävöin televisiota vain kun jotain odottamatonta ja äkillistä tapahtuu. Amerikkalaisessa uutismaailmassa televisio on edelleen kuningas, koska se lähes saman tien tarjoaa elävää kuvaa lähestyvästä hurrikaanista, juna-onnettomuudesta, tai Hudson-joessa kelluvasta lentokoneesta. Tapahtumien analyysin ja merkityksen löytää laatulehdistä kuten New York Timesista tai Washington Postista, mutta edes niiden verkkosivut eivät pysty kilpailemaan television kanssa kun kyseessä on "breaking news". Jos esimerkiksi syyskuun 11. päivän mittaiset terrori-iskut joskus toistuvat, hakeutunen minäkin kiireen vilkkaa perinteisen telkkariruudun ääreen.

Mieheni, joka heikkoina hetkinään pitää itseään jonkin asteen intellektuellina, tykkää muutaman drinkin jälkeen mainita uusille tuttavuuksille, että emme katso televisiota. (Hän olisi tuntenut olonsa kotoisaksi opiskeluporukassani.) Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Vaikka kodissamme ei ole televisiota, siellä kuitenkin silloin tällöin katsotaan TV-ohjelmia.

En usko, että televisiovastaanottimen puuttuminen tekee meistä yhtään älykkäämpiä – ikävä kyllä – mutta vapaa-aikaamme se tuntuu lisäävän kummasti. Kun kodin taustalla ei jatkuvasti pauhaa telkkarin älämölö, tulee keksittyä kaikenlaisia rientoja, kuten tomaattien istuttamista, ompelukoneen käytön uudelleen opettelua, päivälliskutsuja ja Scrabble-iltoja. Tapaan Washingtonissa kavereita monta kertaa useammin kuin asuessani Helsingissä, missä arki-illat kuluivat yleensä television taikalaatikkoa tuijottaessa. Elämässä ilman televisiota tuntuu olevan enemmän tunteja.

Anoppini veikkaa, että perheen perustettuamme meidän pitää korvata pieni läppärimme periamerikkalaisella taulutelkkarilla, jonka eteen mahtuvat sekä me että jälkikasvumme. Hän saattaa olla oikeassa, mistäpä sitä vielä tietää. Toistaiseksi olemme täysin tyytyväisiä änkeytyessämme sohvalle minikokoisen viihdekeskuksemme eteen katsomaan TV-ohjelmia tai elokuvia. Elokuvat muuten tilaamme loistavan Netflix-palvelun kautta – internetistä nekin.

Kesäisen tauon jälkeen halusin oikeastaan kirjoittaa uutisia. Omalta ja kaukomailta. Jos niitä on.

Tallinnan ensimmäinen ja ainoa vallattu talo on suljettu, koska tontin omistaja haluaa rakentaa lisää parkkipaikkoja. Valtaajat etsivät uutta paikkaa, eikä se ole helppoa.

Halusin kirjoittaa, että lopetin työt mietittyäni, että ei ole oikein tai luonnollista viettää 8 tuntia päivässä tehden jotain, mitä ei tosissaan elämässään halua tehdä. Luonnollista on mennä aamulla metsään ja poimia mustikoita, luonnollista on huolehtia eläimistä ja ystävistä ja niin edelleen.

Uskon, että paikalliset konservatiivit pitävät minua vähän hulluna, kun tulin masun – lama eestiksi – aikana pois töistä ja ryhdyin perustamaan eläinten turvapaikkaa. Tai onko se luonnollista, että lapsena vannoin ystävien kanssa Peppi Pitkätossun valan, ettemme ikinä kasvaisi aikuisiksi?

Mutta aikuisilla ihmisillä on isompiakin murheita. Tänään aamulla näin, että virolaiset verkkolehdet kirjoittivat uskomattoman paljon suomalaisista. Ensinnäkin siitä, että Madonna meni heti Tallinnan konsertin jälkeen Helsinkiin – se tarkoittaa, että virolaisista ei pidetä! Ja siitä, mitä kauheaa Sofi Oksanen oli sanonut virolaisista: että Viron naiset myyvät itseään sukkahousuista.

Suomalaisten kritiikki virolaisia kohtaan on kasvanut. Bäckmania ja Lotilaa ei oteta niin tosissaan, mutta Oksasen arvostelu oli kirjoittahan mielestä yllättävää. Verkkolehti kysyi lukijoilta, miksi suomalaiset ovat niin kriittisiä. Vastauksia tuli paljon.

Ilkeät, mustasukkaiset ja kateelliset tuhoavat ystävyyssuhteita. Ehkä he saavat siitä sisäistä nautintoa, taistelkoon se joka jaksaa, oman osuuteni tein. (4.7.09)

Kerro sinä nuori, minkä ihmeen tyydytyksen saat, kun soitat autosi kaiuttimista musiikkia täysillä keskellä yötä Matkahuollon parkkipaikalla? (7.7.09)

Vaimoni ei suostu käyttämään yöpukua. Olen ahdistunut. Mistä apu? -VIHTORI (9.7.09)

Entäs jos minun vaimoni ei heitä yöpukua koskaan pois. -TOSI AHDISTUNUT (11.7.09)

Yritä vaan vihtori tottua sinäkin nahka-asuun, se on paljon seksikkäämpi valinta, hymyilee -KLAARA (14.7.09)

Hermosavuja kioskien ja putiikkien oven edessä kiskovat myyjät kuvottava näky! (14.7.09)

Onkos se sitten kaunis näky, kun nämä kaljan kittaajat ovat vähän joka oven edessä "kaunistuksenako"? -TUPAKOITSIJA (16.7.09)

Perjantai-iltana Kirkkokadulla: yksi ajaa keskellä autotietä pyörällä sekaisin kuin seinäkello, tumma auto kaahaa sataakahtakymppiä jne. Rekkarit kohta muistiin. (21.7.09)

Osasin jo odotella toimituksen yltiöpositiivista juttua thaikerääjistä. Puolustakaa paikallisten etuja yhtä voimakkaasti! (21.7.09)

Kyllähän se on niin, että jokamiehenoikeus kuuluu suomalaisille, ei marjajobbarien orjille! -MARJASTAJA (21.7.09)

Ihmiset syö toisia ihmisiä, toiset kärsii, toiset nauttii. (21.7.09)

Vaimoni ei siis suostu käyttämään yöpukua. Nukkuuko hän siis ilkosillaan? Vielä pahempaa, hän nukkuu päivävaatteissaan. Olen onneton. -VIHTORI (23.7.09)

Savikylässä on kyvyttömiä kissanomistajia. Joka yö ovat kissat kusella naapurin rappusilla. (23.7.09)

Jos myö on pissitty rappuloille, tuu sanomaan meijän huoltajille suoraan. -ELMERI JA VILJO SAVIKYLÄSTÄ (25.7.09)

Nämä juntit, jotka marisevat ulkolaisista marjanpoimijoista, ovat varmaan itse niin laiskoja, etteivät viitsi marjastaa. Silkkaa rasismia! (25.7.09)

Tervetuloa thaimaalaiset marjankerääjät! Ilman teitä suurin osa "meidän marjoista" jäisi metsiin. -SALON ASUKAS (25.7.09)

Thaimaalaiset tulivat, kyläläisten mustikat menivät. Ja maisema kuin talvisodan jälkeen Taipaleenjoella. (28.7.09)

Naapuri näytää liikkuvan tontillani ja pihapiirissäni poissa ollessani ilman lupaani. Raja on merkitty selvästi, pysykää poissa tontiltani. (28.7.09)

Thaimaalaiset keräävät mudstikat raakana, minun hyvä paikka tyhjennetty kyläkeskuksen läheltä. Menkää kauemmas korpeen! (28.7.09)

Thait vie marjat, kissat pissii raput, naapurikin häiritsee. On se Nurmeksessa elämä vaikeata. (30.7.09)

Thait saapuivat. Nyt on hyvä syyttää heitä kaikesta marjastukseen liittyvästä! Kuinkahan moni "urputtaja" itse käy edes metsässä? Se suomalainen kateus! (1.8.09)

Eiköhän niitä marjoja jää poimittavaksi ihan suomalaisillekin, suurin osa kun jää poimimatta muutenkin. Taitaa olla vain pelkästä rasismista kyse! (1.8.09)

Aviopuolisot, rakastakaa ja huolehtikaa toisistanne ja olkaa toistenne parhaita ystäviä. Se on raamatullista ja Jumalan tahto! (4.8.09)

Ei se ole köyhä, joka omistaa vähän, van se, joka haluaa aina vain lisää. (4.8.09)