Kun lupaduin kirjoittamaan Fifiin, tarkoitukseni ei ollut ruikuttaa Venäjän epäkohdista, vaan luoda Venäjän tapahtumiin näkökulmia joita ei välttämättä muista Suomen medioista löydy. Sittemmin olen linjasta lipsunut, ja ainakin ensi kuussa on tarkoitus lipsua lisää, joten on aika selvittää joitain perusasioita. Olen myös yrittänyt olla vähemmän ennalta-arvattava haukkumalla hallituksen sijasta oppositiota, mutta tällä hetkellä Venäjän oppositio on niin surkeassa tilassa ettei se ole kovin haastavaa.

Moskovassa luen lähinnä Kommersantia, teoriassa liike-elämälle suunnattua päivälehteä jota lukevat kaikki muutkin riippumattomasta näkökannasta kiinnostuneet. Kommersant vittuilee kaikille: esimerkiksi patriarkka Aleksei II:n hautajaisista kirjoitettiin niin vinoilevaan sävyyn, että ihmettelin miksi asiasta ei noussut mitään laajempaa porua.

Tietysti ymmärrän, että kyyninen ääni on aina lopulta ääni status quon puolesta, mutta silti pidän näiden porvareiden tavasta antaa lukijoiden itse tehdä omat johtopäätöksensä. Muutenhan Venäjällä tiedonvälitys on niin postmodernia ettei objektiivisuuteen edes pyritä; esimerkiksi Novaja Gazetaa en välillä moneen vuoteen pystynyt edes lukemaan sen paatoksellisuuden takia.

Kun tulen Suomeen, Hesarin sentimentaalisuus Kommersantiin verrattuna alkaa nopeasti ällöttämään. Suomessa liftatessa ihan satunnaiset, täysin epäpoliittiset kuskitkin ovat kyselleet, mitä mieltä olen siitä että Hesari, ja Suomen tiedotusvälineet yleensäkin, kirjoittavat Venäjästä pelkästään pahaa.

Venäjästä Suomessa kirjoittavan journalistin osa ei ole kadehdittava. Toisaalta toimittajan velvollisuus on kirjoittaa epäkohdista, toisaalta mitkään Venäjän epäkohdat eivät Suomessa yllätä ketään, ja niistä kirjoittaminen vain lietsoo yleistä Venäjän ja venäläisten vastaisuutta. Toimittajan aika on rajallinen, mutta keskittyminen epäkohtiin johtaa siihen, ettei yleisö näe asioiden kokonaisuutta.

Byrokratia, korruptio, mielivalta ja etniset konfliktit ovat toki Venäjän todellisuutta, mutta ensimmäistä lukuunottamatta nämä eivät juurikaan näy enemmistön jokapäiväisessä elämässä. Demokratia ja mielipiteenvapaus ovat Venäjällä entisten neuvostotasavaltojen seuraajavaltioiden keskitason yläpuolella, sitäpaitsi mielipiteenvapautta ei poikkeusaikojen ulkopuolella koskaan eikä missään tarvitse kuin pieni toisinajattelijoiden vähemmistö. Demokratiakin kiinnostaa yleensä vasta sitten, kun joko muut ongelmat on jo ratkaistu, tai sitten kun kaikille on käynyt jo täysin ilmeiseksi ettei hallitus niitä edes pyri ratkaisemaan. Mutta Putinin aikana öljyrahoja laitettiin avokätisesti myös sosiaalietuisuuksiin.

Politkovsajan murhan jälkeen olin Pushkinin aukiolla masentavassa mielenosoituksessa, johon osallistui ehkä 700 ihmistä – neljä kertaa enemmän kokoontui Tehtaankadulla. Paikalla oli yksinomaan liberaalia intelligentsiaa ja 80-luvun demokratialiikkeen rippeitä – tavallista keski- ja työväenluokkaa asia ei yksinkertaisesti hetkauttanut, eikä vähiten siksi, että 90-luvun kaaoksen jälkeen mikään liberaaliin viittaava ei ole Venäjällä suuressa suosiossa.

Kadehdittava ei ole myöskään Suomessa Venäjän asioiden parissa työskentelevän kansalaisaktivistin osa. Positiivista on tosin se, ettei Suomen establishment pääsääntöisesti ole kiinnostunut vallanvaihdoksen lietsomisesta Venäjällä – kansalaisaktivisti voi siis toimia reviirillä, jolle erilaiset institutionaaliset toimitsijat eivät ole tunkemassa. Korporatistisessa Suomessa, jossa mitään valtiosta aidosti riippumatonta kansalaistoimintaa ei yleensä osata kuvitella, tämä on etuoikeutettu tilanne.

Kuitenkaan Suomessa kukaan ei usko voivansa vaikuttaa Venäjän tilanteeseen mitenkään, erityisesti koska maan tilanne usein koetaan toivottomammaksi kun se onkaan. Voisin kirjoittaa adressin, joka vaatisi Putinia lopettamaan lasten syömisen – ja joka toinen vastaantulija puistelisi päätään, sanoisi "voi Venäjää" ja allekirjoittaisi adressin.

Osittain tämä voimattomuuden tunne on oikeutettua. Ensinäkin Suomen hallitus on (mm. tunnustamalla Kosovon ja jättämällä Etelä-Ossetian tunnustamatta) liittoutunut osaksi länsimaiden turvallisuusblokkia, joka tunnustaa omat etunsa poikkeaviksi Venäjän eduista. Reaalipolitiikan tasolla tämä on osin väistämätöntä – koska Venäjä on luonnonvarojen viejä ja EU tuoja, taloudelliset intressit tulevat aina olemaan ristiriidassa valtiotasolla. Suomen hallituksella ei ole enää mitään moraalista auktoriteettia Venäjään nähden. Vaikka en tunnusta hallitusten oikeutta puhua alaistensa puolesta, Venäjällä ei luonnollisesti kyetä erottamaan suomalaista kansalaistoimintaa hallituksen toiminnasta, jos hallituksen ja kansalaistoiminnan näkemykset eivät eroa toisistaan.

Ja lopulta venäläiset voivat ratkaista omat ongelmansa vain itse. Mikään eristäminen ei Venäjää edes auttaisi, "me vastaan kaikki muut" -mentaliteetti on muutenkin maassa ihan tarpeeksi levinnyt. Ehkä ainoa asia mitä Suomi ja Schengen-maat voisivat tehdä hallitustasolla ihmisoikeuksien edistämiseksi Venäjällä olisi viisumipakon poistaminen. Tosin tätä vastaan pitäisi vastavuoroisesti vaatia rekisteröitymisvelvollisuuden poistaminen ainakin kaikilta lyhyiltä vierailuilta Venäjälle.

Toisaalta Suomessa ei usein pystytä ymmärtämään venäläisen kansalaistoiminnan luonnetta. Spontaani, alhaalta tuleva järjestäytyminen on kurinalaisessa Suomessa vierasta, enkä tiedä ymmärsivätkö Suomessa edes Venäjän tutkijat, ettei esimerkiksi kevään 2005 valtavalla ja radikaalilla ilmaisten sosiaalietuuksien monetarisaation (ts. korvaamisen rahallisilla eduilla) vastaisella protestiliikkeellä ollut alunperin mitään tekemistä minkään puolueen tai oppositioryhmän kanssa.

Moskovan huomattavin kansanliike on jo monen vuoden ajan ollut täydennysrakentamisen vastainen liike, joka koostuu noin kuudestasadasta pienestä, löyhästi verkostoituneesta ryhmästä, joista suurimpaan osaan kuuluu vain pari asukasaktivistia. Osa näistä ryhmistä toki tekee yhteistyötä kommunistipuolueen, osa Jablokon ja osa Toinen Venäjä-koalition kanssa – mutta pääosin tämä yhteistyö on sikäli yksipuolista, että ryhmät ottavat vastaan politiikkojen tuen antamatta sitä vastaan mitään, ja suuri osa ryhmistä ei suostu yhteistyöhön minkäänlaisten poliittisten ryhmien kanssa.

Talouskriisin myötä täydennysrakentaminen, ja sitä myötä sen vastainen liike ovat hiipuneet, mutta en huomannut että Suomen tiedotusvälineet olisivat juuri kiinnittäneet huomiota siihen sen huippuaikoina 2006-2008, vaikka parhaimmillaan mellakoiksi yltyneisiin mielenosoituksiin osallistui satoja ihmisiä kerrallaan.

Minulle on jo yli vuosikymmenen ajan ollut mysteeri, miksi Suomen aktivistien kiinnostus Venäjää kohtaan on niin vähäistä. Todennäköisesti tunnen Suomesta useampia Meksikossa kuin Venäjällä käyneitä aktivisteja, useampia espanjaa kuin venäjää taitavia aktivisteja. Bussi Pietariin maksaa 20 euroa (sieltä Tennispalatsin takaa, joka päivä, klo 11 tai klo 20), eli vähemmän kuin Helsingistä Tampereelle. Vaikka viisumin hinnan laskisi mukaan, niin matka Moskovaan on vain 5 euroa kalliimpi kuin VR:n aikuisten lippu Helsingistä Rovaniemelle, koska kolmannessa luokassa pääsee Pietarista Moskovaan noin 15 eurolla. Oudon näköiset aakkoset oppii parissa päivässä.

Jotenkin Venäjä on liian lähellä ollakseen eksoottinen, mutta liian erilainen ja raaka ollakseen kotoisa. 110-vuotinen kollektiivinen Venäjän pelko varmaan myös kolkuttelee alitajunnassa, ja merkitystä on tietysti myös sillä, että suuri osa Venäjällä aktioissa vierailleista suomalaisista aktivisteista on tullut karkotetuiksi maasta. Mutta miksi pelätä karkotusta, jos ei muuten koskaan edes kävisi Venäjällä?

Miksi matkustan kerran vuodessa eläinoikeustapaamiseen ulkomaille, kun periaatteessa kuitenkin tiedän, mitä siellä tapahtuu? Haluanko ostaa uuden rintanapin tai t-paidan, jonka teksti vahvistaa sen, mihin uskon? Nukkua kovalla lattialla tai olla nukkumatta ollenkaan? Kaipaanko hyvää vegaaniruokaa, hyvää seuraa, inspiraatiota vai mitä?

Taas muistan uuden lain, josta olen muistaakseni jo vähän kirjoittanut ja joka hyväksyttiin vähän aikaa sitten Viron parlamentissa. Jos nyt kutsun monta ihmistä järjestämään jotain, joka voi johtaa rauhattomaan mielenosoitukseen, voin saada suuret sakot tai jopa joutua viideksi vuodeksi vankilaan. Lainmuutos on selvästi seurausta kahden vuoden takaisista mellakoista Tallinnassa.

Nyt on kuitenkin niin, että minä en tiedä, kuinka monta ihmistä on monta. Jos kutsun teidät kaikki täällä johonkin mielenosoitukseen tietäen, että aina on mahdollista, että asiat karkaavat kädestä... silloin olen jo rikkonut lakia.

Onneksi Viron presidentti ei ole vielä allekirjoittanut lakia. Toivon, että hän ei sitä tee. Muistan, kuinka kauan sitten hän ei vielä ollut presidentti vaan normaali ihminen, joka poltti pari askia tupakkaa päivässä, nauroi tyhmyydelle ja pinnallisuudelle ja teki todella paljon työtä Viron itsenäistymisen ja virolaisten vapaan elämän edestä. On vaikea uskoa, että sama ihminen voi allekirjoittaa jotain tällaista.

Mutta ei se niin vaikeaa ehkä olekaan. Valtio on tavallaan samanlainen kuin vuosia sitten. Aina, kun saan postia ulkomailta, paketti on revitty auki jo etukäteen. Se muistuttaa paljon neuvostoaikoja ja muistuttaa siitä, että joku katsoo koko ajan tekemisiäni – ja haluaa minun tietävän sen.

Ehkä siksi olenkin eläinoikeustapaamisissa. Jos se on vain aktivistiturismia, niin mitä sitten, ei siitä synny harmia kenellekään. Voin vain miettiä taas, että miksi kaikki maailman ihmiset eivät ole täällä.

Mutta eivät ne ole. Ne kirjoittavat uusia lakeja tai kirjoja tai huutavat yöllä ikkunoista, että Michael Jackson on kuollut. Niin on.

Tokioon on saapunut intiaanikesä. Se saapuu joka vuosi, vääjäämättömine helteineen, jotka kosteudellaan tukahduttavat normaalin aivotoiminnan. Suomalainen on pulassa: mitä pukea päälle, kun ihan kaikki tuntuu aivan liialta ja aivan liian kuumalta?

Vaikka uutisissa näytetään hellettä huokailevia japanilaisia, päällimmäisin kuva katua tallaavista japanittarista on freesi, puhdas ja tuoksuva. Hikeä puskevia punakkanaamoja ei näy kuin turistiosastolla. Siellä näkyy myös valtaosa miesten sortseista ja sandaaleista. Japanilaiset miehet pukeutuvat yhä pitkiin housuihin ja kävelykenkiin nuorisoa kenties lukuunottamatta.

Olen alkanut laskea japanilaisten naisten paljaita olkapäitä. Tämä siksi, että niitä ei näy kuin harvoin. Trendi tuntuu olevan kerrosteinen pukeutuminen. Alle T-paita, päälle naruolkaiminen mekko, sen päälle liehuva liivi, kaulaan huivi, päähän Michael Jackson -tyylinen hattu. Ja sitten 35 asteen kaupunkiin näyttämään viileän tuoreelta, vastaleikatulta ruusulta.

Vatsaa, lannetta tai rintamusta japanilaistytöt eivät esittele. Eräs tutun tuttu kertoi, että mennessään baariin astetta anteliaammin avautuva toppi päällä, baarimikko oli toistuvasti pyytänyt laittamaan huivin strategisten alueiden peitoksi. Jalkaosastoa tokiottaret sen sijaan näyttelevät häpeilemättä. Talviset karvareunussortsit ovat vaihtuneet karvattomiin versioihin, joista osa paljastaa vesirajan toispuoleisenkin alueen. Tokiolainen ei emmi revitellä reisivarustustaan, olipa aihetta tai ei. Mekko tai mekkopaita ja legginsit lienevät peittävin kesämuoti. Mekkopaita ilman legginsejä on kuitenkin yhtä yleinen.

Kokonaisuuden kruunaavat tietysti korkokengät, joiden kärjet osoittavat yleensä sisäänpäin niin, että koko korko on vääntynyt ilkeän näköisesti sivulle. Kengät ovat usein myös ainakin numeroa liian isot. Mutta yhtä kaikki, korkokengät kopisevat joka puolella – hiekkarantaa myöten! Vastikään kävimme vaeltamassa vuorella, jolla vastaan asteli moderni japanilaisäiti koroillaan huojuen, vauva sylissä – ilman kantoreppua. Isä kulki edellä tupakkaa poltellen.

Tokiota sanotaan muodin mekaksi, mutta varsinaista poikkeavaa muodikkuutta on hieman vaikea huomata. Trendit katumuodissa eivät mittavasti muutu vuosien varrella, ainoastaan vuodenaikojen mukaan. Syyskuussa siirrytään karvasaappaisiin ja karvalakkeihin, vaikka hellettä piisaisi. Keväällä helma lyhenee, vaikka takatalvi iskisi. Kaikilla "trenditietoisilla" on saman mallin mukainen vaatetus, ja yksittäisiä persoonallisuuksia, henkilöitä, joilla olisi oma, muodikas tyylinsä aina, on hankala erottaa.

Länsimaalaisen silmään japanilainen pukeutuminen näyttää ensi alkuun irrottelevalta, rohkealta ja erilaiselta, kunnes hoksaa pukeutumistyylin orjallisen kaavamaisuuden. Nyt kesällä esimerkiksi ruutukuosi ja printtipaidat ovat pop – ja mitään muuta ei kaupoista oikein löydy. Toisaalta, japanilaiset nuoret myös ovat avoimia ja rohkeita kulloisellekin muodille: itse en kertaakaan kehdannut lykätä päälleni talvella ostamiani karvareunussortseja! Ja kenties voimme vetää kaikesta aiemmasta myös johtopäätöksen: KAIKKI japanilaiset ovat muodikkaita!

Mutta jos haluat olla Tokiossa erilainen ja poikkeava, käytä farkkuja, T-paitaa ja hupparia!

Ja jätä käsivartesi ajelematta.

Todellakin, karvaan on Japanin maalla katsomista. Vaikka bikinirajan ajelusta ei olla kiinnostuneita, kaikesta muusta ihoalueiden karvoituksesta japanilaisnaiset haluavat järjestelmällisesti eroon. Kaupat ovat täynnä erilaisia, omituisen näköisiä karvanpoistovälineitä, ja suuri osa tokiotytöistä ajelee käsivartensa päivittäin. Kosmetologeilla kasvojen trimmaus on hyvin yleistä – eikä se siis tarkoita vain kulmakarvoja, vaan koko naaman nyppimistä.

Eräs kanadalainen tyttö kertoi aiheuttaneensa kauhun hetkiä hoitolassa, jossa ei ennen ollut kohdattu länsimaista karvoitusta. Tai länsimaalaista nenää. Kosmetologi oli ährännyt tunnin pelkkien kulmakarvojen kimpussa ja puhissut, että pitkä nenänne on koko ajan tiellä. Alkuun vain kulmakarvain nyppimispyynnöstä ällistynyt kosmetologi taisi lopulta olla rajoittuneen asiakkaan toiveesta tyytyväinen. Hän oli jopa loppuun kehaissut, että auringonvalo kultaa upeasti poskienne karvoituksen.

Entä sitten kesäinen rusketus? Päivänvarjot ovat rantautuneet Tokion katukuvaan hattujen ohella, ja kaupoista saa aurinkovoiteita lähinnä 35 tai 50 suojakertoimen voimin hyvin pienissä ja kalliissa pakkauksissa. Voimme siis olettaa, että japanilainen ei tahdo ruskettua. Paitsi jos hän seuraa esimerkiksi ganguro-, yamanba- tai gogal-trendejä.

Ganguro-muodissa käytetään kirkasvärisiä minimekkoja ja toppeja, värjätään tukka blondiksi, hopeanväriseksi tai oranssiksi, meikataan valkoisella ja mustalla, kietoudutaan koruihin ja ennen kaikkea rusketutaan niin ruskeaksi kuin ikinä mahdollista. Yamanba ruskettuu vielä hitusen enemmän, ja lisää hiuksiinsa neonväriä ja habitukseensa Hawaii-asennetta. Gogal on myös ruskettunut, mutta panostaa enemmän kalifornia-lookkiin hyvin feminiinisin asuin – jopa avonaisin kaula-aukoin ja paljain vatsoin. Gangurojen joukossa on myös poikia, ja kesän saapumisen Tokiossa voikin päätellä siitä, kun puiston penkillä pötköttää ilman paitaa yliruskea, keltatukkainen nuorimies.

Hyvää, helteistä, rentoa, ruskeaa tai vaaleaa, karvatonta tai karvallista kesää!

Pielisen Karjalassa ja Ilomantsissa järjestetään heinäkuussa Kylä kelpaa -maaseututapahtuma, joka kokoaa yhteen alueen perinteiset kesätapahtumat. Mukaan mahtuu myös varta vasten järjestettyä ohjelmaa.

Vaikka tapahtumiin voi lähteä harrastamaan kesäturismia, on Kylä kelpaa -touhun keskeisin taka-ajatus uusien asukkaiden ja mökkeilijöiden houkutteleminen kohdealueelle. Siihen viittaa myös tapahtuman aiempi määrittely "maaseutumessuiksi", josta tänä kesänä on luovuttu.

Uusien asukkaiden houkutteleminen hiljenevälle maaseudulle on paikallisesta näkökulmasta ymmärrettävää. Ilman asukkaita yhteisö hiipuu, eikä kuntaa voida pitää pystyssä ilman verotuloja. Meillä täällä Valtimolla syntyy koko kunnassa vuosittain 10-15 lasta. Jos siitä mennään kovasti alaspäin, alkavat viimeisetkin koulut olla vaarassa.

Mitään ryntäystä syrjäkylille lienee turha odottaa. Siihen viittaa sekin, että Kylä kelpaa -kohdekylien joukosta löytyy sellaisia, joissa ei ole juuri lainkaan taloja tai tontteja myytävänä. Silti Kylä kelpaa -tapahtuma antaa aiheen pohtia maaseudulla asumisen kestävyyttä.

"Maaseudulla asuminen on luonnonläheistä ja ympäristöystävällistä", on lause, jota toistellaan itsestäänselvyytenä ilman sen kummempia perusteluita. Toki maalla voikin asua hyvin ekologisesti. Useimmat ihmiset eivät kuitenkaan tee niin.

Silloin, kun esimerkiksi Pielisen Karjalan kylät vielä olivat täynnä elämää, elämäntapa oli aika erilainen kuin nykyisin. Työtä tehtiin kotitilalla, lähimetsissä tai enintään naapurikylällä. Suurin osa ruokatarpeista tuotettiin itse. Peruspalvelut löytyivät joka kylältä ja kirkonkylään pääsi linjurilla melkein yhtä usein kuin kaupungissa.

Nyky-yhteiskunta on erilainen. Työpaikat ja kodit ovat erillään ja maaseudulla työpaikalle voi hyvinkin olla 70 kilometrin matka. Maaseudulla halutaan elää kuten kaupungissa. Jos alkaa tehdä mieli jäätelöä, sitä haetaan, vaikka kauppaan olisi 30 kilometriä.

Tällaisten välimatkojen taittaminen autolla nielee valtavat määrät energiaa – ja autolla ne matkat taitetaan. Töihin ei bussilla välttämättä pääse lainkaan ja harva sovittaa asiointiaankaan aikataulutettuun liikenteeseen. Lisäksi energiaa kuluttavat esimerkiksi jokaisessa talossa erikseen toimivat vesipumput ja kuumavesivaraajat sekä sähkölämmitys, joka on jo monissa loma-asunnoissakin päällä aina.

Tällainen elämäntapa ei ole ympäristön kannalta kestävä. Jos kaikki maapallon asukkaat tekisivät samoin, luonnonvaramme olisi pian kulutettu loppuun ja planeetta saastutettu elinkelvottomaksi. (Toki yleistysten välttämiseksi on pakko manita, että kaupungissakin voi asua hyvin epäekologisesti.)

Vaikka ei välittäisi tämän planeetan ja omien lastensa tulevaisuudesta tuon taivaallista, on hyvä muistaa, että energiaa kuluttava elämäntapa voi tulevaisuudessa tulla hyvin kalliiksi. Jo nyt maaseudulla valitetaan bensan korkeaa hintaa. Öljyn vähentyessä ei hinta tästä ainakaan laske. Samoin tapahtuu muullekin uusiutumattomalle energialle.

Maalla asumista kannattaa siis harkita kahteen kertaan. Harkintaan kannattaa ottaa myös oman elämäntavan muuttaminen asuinpaikan lisäksi.

Olen aloittanut Pariisissa yrittäjän uran, tai sanoisinko kansalaisaktivisti-yrittäjän: olen se, mitä bisneskoulut nykyään kutsuvat sosiaaliseksi yrittäjäksi. Ja kun sosiaaliset yrittäjät ovat sosiaalista porukkaa, he tietenkin kerääntyvät yhteen. Tilan nimi on "La Ruche", mehiläispesä.

Toimistolla on sekä pied à terre -tyyppejä eli "välilaskeutujia", jotka vuokraavat pöytää 10 päivää kuussa, sekä noin 20 butinneursia eli kuhnareita, kuten minä, jotka ahkeroivat vakinaisesti. Osa yrityksistä on sponsorirahalla toimivia järjestöjä, muut taas ovat rekisteröityneet toiminimiksi tai vastaaviksi pienyrittäjiksi.

Yrittäjiä ja järjestöjä siellä on joka lähtöön, muun muassa Mosaique HR, joka välittää harjoittelijoita sekä työpaikkoja etnisten vähemmistöjen edustajille, tai Ashoka, joka taas jakaa sosiaalisille yrittäjille palkintoja joka vuosi. Sitten on vielä Joseph Le (non) Marchand, joka on mesenaattikonsultti, eli selvittää rikkaiden asiakkaiden pyrkimyksiä lahjoittaa rahojansa.

Mehiläisenpesällä on myös yleisölle suunnattua ohjelmaa, sillä tilan yhteydessä on myös ravintola-konferenssikeskus Le Comptoire Générale, jossa järkätään seminaareja, elokuvailtoja, sekä näyttelyitä. Ajatuksena on avata tila myös ulkopuolisille ja toimia St. Martinin kanaalin varrella yhteisöllisenä tilana. Joka toinen tiistai-ilta onkin happy ruche, jossa on tarjolla luomuviinejä ja muita virvokkeita.

Yrittäjillä on velvollisuus osallistua tilan sisäiseen hallintaan. Joka perjantai meillä on yhteinen lounas le buzz, jossa esitellään uusia asukkaita, kerrotaan saavutuksista ja selvitellään sisäistä hallintaa kuten keittiön siisteyttä, tilankäyttöä sekä etsitään liittymäkohtia toistemme aloitteisiin.

Tilalla on myös virtuaalinen puoli, la REVE, eli La Ruche Virtuelle, jonka kautta hoidetaan kaikki yleiset ilmoitukset. Kaikilla käyttäjillä on omat profiilit, esitykset toiminnasta, keskustelufoorumeja, jne. Etuna omalle virtuaalitilalle on se, että keskustelujen ja profiilien julkisuutta saadaan säädeltyä, joten se on virtuaalisestikin demokraattinen käyttäjien määritellessä myös tämän alueen käyttöä.

Mikä sitten on sosiaalinen yritys? Asiaan on yhtä monta vastausta kuin on yrittäjiäkin, mutta periaate on se että yritystoiminnalla ei pyritä maksimoimaan voittoja. Sen sijaan tarkoitus on toteuttaa sosiaalisen ja yhteisöllisen hyödyn tavoitteita. Toiset taas kutsuvat toimintaperiaatetta "tappiottomaksi", sillä toinen ajatus on pystyä itsenäisesti rahoittamaan yrityksen toiminta ilman ulkopuolisia tukia. Jos voittoja tehdään, niin ne tulisi investoida yrityksen toimintaan tai maksaa parempaa palkkaa työntekijöille ja jäsenomistajille.

Jospa kaikki yritykset muuttuisivat sosiaalisiksi? Myös tähän pyrkivät ainakin radikaalimmat sosiaaliset yritykset, sillä ajatus yrityskulttuurin muuttamisesta kokonaan on keskeisessä osassa sosiaalisten yritysten toimintaperiaatteissa. Toiset tämä ajaa hieman eristyksiin voittoa tavoittelevista yrityksistä: kumppaneita haetaan vain toisten osuuskuntien ja sosiaalisten toimijoiden parista. Monet, kuten minä, hyväksymme voittoa tavoittelevat yritykset vielä toistaiseksi kumppaneiksemme, vaikka toimimmekin niiden perusperiaatteiden ulkopuolella.

Ajatuksena olisi pitkällä tähtäimellä rakentaa solidaarinen talous, jossa yritysten tuottamien palveluiden koko kirjo löytyisi sosiaalisten yritysten taholta. Tätä odotellessa käyn vielä hintoja ja palkkoja polkevissa Carrefour- ja Monoprix-supermarketeissa ja puhun aseteollisuuden omistaman Buygues Telecomin puhelimeen. Solidaarisen talouden vaihtoehtoja kun ei ole tarjolla...

Toisaalta, miksi supermarketit ja kännykkäfirmat voisi olla sosiaalisia yrityksiä? Onhan rikkalle boboille suunnattuja luomukauppoja jo kaikkialla, ja suuri osa niistä ei tavoittele voittoja. Bangladeshissä on Grameen Phone, Telenorin ja mikroluotot "keksineen" Grameen-Pankin yhteisyritys, jonka voitoista Grameenin omistaman osakepääoman suuruinen osuus menee Grameenin omistamalle yleishyödylliselle säätiölle.

Jos kännykät ja vähittäiskauppa voi olla ainakin osittain sosiaalista yrittämistä, niin kai sitten loputkin.

Tiistaina Prahan perinteikkääseen kulttuuri- ja sosiaalikeskus Miladaan hyökättiin. Keskiviikkona Tšekin opetusministeriön eteen saapui satakunta Miladan väkivaltaista tuhoamista vastustanutta mielenosoittajaa. Heidän mukaansa ministeriö oli tilannut talon tyhjennyksen yksityiselta vartiofirmalta, jossa työskentelee uusnatseja.

Ministeriön mukaan mitään ei tapahtunut – ei väkivaltaisuuksia eikä tuhoamista (!) – eivätkä he ole tapahtumista vastuussa. Kuulostaa niin neuvostoliittomaiselta etten yksinkertaisesti kykene uskomaan kuulemaani.

Tuhoamiseen osallistui näkyvästi uusnatseiksi tunnustautuvia henkilöitä, jotka toimivat yhteistyössä vartijoiden kanssa. Hallituksen viranomaiset tilasivat häädön tällaiselta arveluttavasti toimivalta taholta ja laitoksen edustajat eivät halua puhua siitä mitä oikeastaan tapahtui – kuka tuhosi ja ketkä kaikki oikeastaan olivat osallisena suunnitelmallisessa toiminnassa. Tapahtumien kulku tuntuu uskomattomalta lähinnä juuri valtion virallisen tahon osallisuuden vuoksi.

Epämääräisyys ja väkivalta tuntuvat ahdistavalta. Viraston kyynisyys taas tuntuu jokseenkin tutulta, kun vertaan sitä kotikaupunkini Turun viranomaisten suhtautumiseen paikallisen kulttuurikeskuksen neuvotteluihin liittyen. Suomessa tällaisen toiminnan ei vain voisi koskaan kuvitella käyvän toteen.

Tšekin media on osoittanut suurta kiinnostusta tapahtumia koskien ja mielenosoitusta seurasi lukuisia toimittajia.

Uusnatsit levittävät Tšekissä pelkoa ja toimivat järjestäytyneesti. Milada on tunnettu antifasistien asuipaikka. Siksi hyökkäyksen kohteen valinta on järkeenkäypä, mutta yhteistyö viranomaisten kanssa ei. Milada on toiminut ainoana turvapaikkana uunatsien jahtaamille nuorille, jotka ovat nousseet järjetöntä liikehdintää vastaan. Kosto oli totaalinen.

Miladassa 11 vuotta kokoontuneet ihmiset etsivät nyt uutta toiminta- ja asuinpaikkaa. Monella elämän järjestäminen alkaa täysin tyhjästä. Toiminnan halvautuminen tulee varmasti olemaan vain väliaikaista ja paikallinen Info Cafe toiminee organisoinnin keskuksena.

Niin kuin Miladan sivuilla hyvin kiteytetään: ”Yhteiskunnalla, jossa on normaalia, että hallituksen instituutiot toimivat yhdessä uusnatsien kanssa epäkaupallista kulttuuria järjestäviä nuoria vastaan, ei ole oikeutta kutsua itseään vapaaksi”.

Yhteistyö ja yhteishenki, jota sain kokea Miladassa, jätti minuun lähtemättömän jäljen. En tule koskaan unohtamaan Miladan väkivaltaista tuhomista. Kuvani ovat todistus tapahtuneesta – jotta väkivaltaa ei unohdeta eikä suvaita.

Lue myös Katja Lappalaisen blogiteksti Miladasta ennen häätöä sekä kuvareportaasi häädöstä.

Viime viikolla sain Suomesta mieluisia vieraita: vanhan luokkakaverin ja hänen 7-vuotiaan poikansa.

Hienon Suomessa vallinneen helleviikon aikana oli varmasti kauheaa olla Itävallassa. Täällä on satanut viime aikoina vedenpaisumukselliset määrät. Sade vieläkään ole loppumassa. Onneksi ei sentään ollut kylmää.

Yritin piristää vieraita sillä, että Wienissä riittää museoita. Yhdessä niistä tapahtui myös jotain historiallista. Juuri kun vieraat olivat saaneet katsastettua Albertinassa näyttelyn, josta viime blogikirjoituksessa mainitsin, museon varastoja alettiin veden takia tyhjentää. Puhuttiin lähes miljoonasta evakkoon joutuneesta teoksesta.

Itävallan museoilla menee näinä aikoina kävijämäärien kannalta katsottuna hyvin. Kun ilmat ovat surkeat, turistit kerääntyvät taiteen pariin.

Muuten asiassa ei ole paljon nauramista. Kuuntelin sunnuntaina radiosta tähän asti vakavimmalta kuulostavaa ohjelmaa ihmisen elintapojen vaatimasta energiankulutuksesta, haitallisista päästöistä ja niiden vaikutuksesta ilmastoon. Tapanani on suhtautua ympäristöasioihin erittäin vakavasti mutta ei kuitenkaan panikoitua. Nyt iski paniikki päälle. Ensimmäistä kertaa kaikki viittä minuuttia pidemmälle ulottuvat suunnitelmat näyttäytyivät oikeastaan täysin naurettavassa valossa.

Maanantaina tulvauutisten yhteydessä uutisissa puhuttiin suunnitelmasta, jonka mukaan rakentamisessa aletaan nyt ihan aikuisten oikeesti ottaa huomioon määräykset rakennuksia ympäröivästä tyhjäksi jätettävästä maa-alueesta, johon sadevesi voi imeytyä. Ihan hyvä, että suunnitellaan. Mutta onhan tästäkin jo tiedetty.

Tuli mieleen muisto yli kahdenkymmenen vuoden takaa: yksi iltapäiväruuhka Mechelininkadulla. Tie oli kaikilla kaistoilla aivan tukossa, kun takaa alkoivat soida ambulanssin sireenit. Ei kestänyt puolta minuuttia, kun kaikki autot olivat jollain ihmeen keinolla löytäneet kolon väistää, ja ambulanssi pääsi ajamaan täysillä läpi. Olin silloin niin liikuttunut, että muistan itkeneeni.

On toimittava nyt. Heti. Kyllä ihmiset pystyvät muuttamaan tapojaan, jos haluavat. Ihmiset ovat hämmästyttävän sopeutuvaisia. Se on nähty ennenkin.

***

Suomen vieraiden matkan ensimmäisenä päivänä kävimme paikassa nimeltä Haus der Musik, jossa voi sekä säveltää noppaa heittämällä oman wieniläisklassikon kuin myös saada filharmonikot suuttumaan, jos orkesterin ohjaus lasertikulla ei oikein suju. Tuli puhetta Haydn-juhlavuodesta.

Vieraallani ei ollut aavistustakaan siitä, että nyt olisi menossa iso Haydn-juhlavuosi.

Päätin siis ilmoittaa siitä tällä. Haydnin 200-vuotiskuolinpäivään liittyy anekdootti, joka sopii otsikkoon enemmän kuin hyvin.

Haydnin haudasta nimittäin varastettiin maahan panon jälkeen vainajan pää. Tekoa motivoi nerouteen liittyvä kallo-oppi ja halu tutkia ja mitata. Asia selvisi, kun Esterhazyn perhe siirrätti Haydnin haudan Eisenstadtiin vuonna 1820. Sekin saatiin selville, ketkä pään olivat pöllineet.

Kallon palauttaminen kesti silti melko kauan. Ensin hautaan yritettiin tarjota väärää päätä. Koska kukaan ei halunnut jäädä kiinni syyllisenä, Haydnin pää kiersi monissa käsissä, ennen kuin päätyi vuonna 1895 Wienin musiikinystävien seuran museoon. Siellä sitä säilytettiin vuoteen 1953 asti. Vasta sitä seuraavana vuonna päästä saatiin aikaan sovinto, ja se voitiin liittää Haydnin hautaan.

Turistien ja linnojen Praha. Aatu ja Kero pysähtyvät poseeraamaan Kaarlensillalla.

Praha on täyttänyt kaikki ne odotukset, jota kymmenen vuotta ehdin kasvattaa ennen kuin pääsin tänne taas uudestaan. Tuntuu siltä kun olisin tullut vihdoin kotiin. Valokuvaajan ja reissaajan unelmakaupunki on täynnä katsottavaa, kuultavaa ja unelmoitavaa.

Arkkitehtuuria katsellessa sielu lepää – kolhoosit ja rationalisoitu tylsä tila ovat kaukana. Milada-squat taas on suuri kansainvälinen paikka, jossa on ollut helppo tutustua ihmisiin ja päästä sisälle Prahan "piireihin".

Kirjoittaja ja yöpaikka Miladassa.

Olemme tällä hetkellä Info Cafessa, jossa on tarjolla ruokaa, netti ja tilaa – ilmaiseksi! Paikka on ehdottomasti vierailemisen ja tukemisen arvoinen. Taas jotain sellaista mitä suomesta puuttuu; varsinkin nuorille tällaisia paikkoja pitäisi ehdottomasti olla. Sijainti on lähellä Milada-squattia ja paikalliset varmasti opastavat perille, jos satutte Prahaan. Paikka on auki viidestä eteenpäin.

Miladaan saapui tuttujamme Turusta aivan sattumalta. Kansainvälisen squat-kulttuurin oiva puoli. Ihmiset löytävät yhteisen paikan, mihin mennä eri puolilla maailmaa. Yhteishenki on käsinkosketeltavaa ja kaikilla on tarinoita kerrottavanaan – ympäri Eurooppaa.

Milada on monikerroksinen talo, jossa yhteiselo on toiminut loistavasti ja vieraat ovat aina tervetulleita. Olemme saaneet monta uutta ystävää tätä kautta.

Matkan varjopuolena passini, korttini ja rahani varastettiin ravintolassa, mutta lähetystön kautta hoituvat käytännön asiat. Olin seuraavana päivänä kipeä, joten pikkulaukun kadottamisen huomaaminen kesti hetken verran. Pitäkää siis laukuistanne Prahassa kiinni. Vainoharhaisuuteen ei kuitenkaan ole syytä, koska elämä jatkuu, varsinkin jos vakuutukset ovat kunnossa. Ylimääräinen kolmen tunnin istunto poliisiasemalla ja parin tunnin matka suurlähetystöön eivät kuitenkaan kuuluneet suunnitelmiini.

Prahasta on helppo löytää turistireittien ulkopuolista elämää.

Praha tuntuu kodikkaalta paikalta, jossa voisi opiskella tai viettää aikaa pidempäänkiin. Vaihtoehtoista toimintaa löytyy suhteellisen paljon ja ihmiset vaikuttavat aktiivisilta ja heillä on paljon mielipiteitä maan poliittisesta tilanteesta. Tutustuttuani paikallisiin nuoriin olen saanut paljon tietoa maan kulttuurista ja tilanteesta. Unkarin jälkeen tämä tuntuu lähes taivaalta. Maa oli kyllä kaunis ja lämmin, mutta ihmiset eivät puhuneet englantia ja liftaaminen tuntui mahdottomalta. Budapest on vierailun arvoinen paikka, mutta perusturismista poikkeavaa toimintaa oli harmillisen hankala löytää.

Vierailumme aikana moni Miladan vakiasukkaista on ollut Berliinissä, jossa oli toimintaviikot kesäkuun lopussa. Väki on nyt hiljalleen palailemassa ja olemme saaneet tuoreita terveisiä tapahtumapaikalta.

Matka hankaloituu hieman passin kadotuksen vuoksi ja lähetystöstä saatava väliaikainen passi on vain lähinnä maiden ylitystä varten, mutta matka jatkuu seuraavaksi Berliiniin. Uusia kokemuksia kohti!

Uusnatsit hyökkäsivät Milada-squatiin pian tekstin kirjoittamisen jälkeen. Paikka on nyt tuhottu. Katja Lappalainen raportoi Fifiin paikan päältä.