Michael Jackson piti Japania lempimaanaan, toki monien joukossa, mutta myös uniikkina kohteena esimerkiksi siksi, että japanilaiset fanit eivät jätä idoliaan edes heikolla hetkellä. Japanilaiset ovat kuuluja intohimoisesta omistautumisesta ihailemalleen kohteelle, eikä heidän rakkauttaan himmennä yleensä mikään sen jälkeen, kun sydän on kerran menetetty.

Japani oli Jackolle ensimmäinen maa, jonne hän teki vierailun pedofiliaoikeudenkäyntien jälkeen vuonna 2005 – ja sai yhtä ihastuneen ja loppuunmyydyn vastaanoton kuin aina ennenkin.

Edesmenneen popin kuninkaan toinen syy ylistää Japania oli taatusti markkinataloudellinen: fanit Japanin maalla tietävät, kuinka kuluttaa. Itselleni on yhä mysteeri, kuka kaiken kaupoissa olevan krääsän ostaa ja ennen kaikkea – minne tuo kuka sen kaiken varastoi? Eihän pieniin asuntoihin voi mahtua mitään ylimääräistä.

Japanilaiset rakastavat tähtiä. Ulkomaalaisten julkimoiden promoreissuille tavataan keksiä kaikenlaista jännittävää ohjelmaa, usein tv-show’n merkeissä. Häkeltynyt Johnny Depp laitettiin Sweeney Todd -elokuvan puitteissa ajamaan naistoimittajan ”parta”. Avril Lavigne joutui kinkkiseen ”Tunnista oma kappaleesi sekunnin näytteestä” -kisaan. Destiny’s Child repeili kohdatessaan studiossa heitä imitoivan transvestiittikolmikon. Angelina Jolie sekoili sanoissaan, kun haastattelutilassa tekniseltä avustajalta näyttävä koomikko alkoi esitellä asiallisen haastattelun taustalla sekopäisiä pilapiirroksia. Usein tähdet laitetaan maistamaan tv-lähetyksessä jotakin ruokaa, ja sitten innolla odotetaan reaktiota. Heitä pyydetään matkimaan japanin kieltä – ja sitten studioyleisö nauraa räkäisesti. Mutta vilpittömästi.

Toimittajien haastattelukysymykset julkkiksille ovat usein henkilökohtaisia, mutta eivät loukkaavan tungettelevia. Ne ovat joskus hieman hassunkurisia. Esimerkiksi Tokion kansainvälisillä filmifestivaaleilla Kuningattaren sisaren ohjaajalta Justin Chadwickilta kysyttiin, kuka elokuvan historiallisista hahmoista hän itse tahtoisi olla ja menisikö hän mieluummin naimisiin Scarlett Johanssonin vai Natalie Portmanin kanssa. Julianne Moorelta kyseltiin kengännumeroa ja pyydettiin kääntämään takalisto kohti kameraa. Usein tärkeintä toimittajille tuntuu olevan se, onko vieras ennen käynyt Japanissa, mitä japanilaista ruokaa hän on maistanut ja mitä hän osaa sanoa japaniksi.

Fanit lähtevät sankoin joukoin tähtiä vastaan lentokentille ja hotellien edustoille, mutta varovat liiallista häiriötä aiheuttavaa kontaktia. Turvamiesten sääntöjä noudatetaan, jonotus on yleensä maltillista ja järjestelmällistä, eikä toisen – niin tähden kuin vierusfaninkaan – reviirille tungetella. Jos tähti sanoo faneille kadulla, ettei tahdo juuri nyt tulla kuvatuksi, häntä yleensä totellaan kiltisti.

Japanissa myös paparazzitoiminta on toista luokkaa kuin vaikkapa Amerikassa. Suurten japanilaistähtien avioliittoja ja eroja spekuloidaan ja juorut toki kiinnostavat kotirouvia, mutta moni lehti, myös keltaisen lehdistön puolella, on viime aikoina joutunut konkurssiin.

Vaikka japanilaiset kenties ovat lojaaleja ja kohteliaita tähdille, eivätkä paparazzit käyttäydy hailaumojen tavoin, on hyvä muistaa, että japanilaiset kylläkin kerta kaikkiaan rakastavat juoruja ja huhuja, nimittäin omassa lähipiirissään. Japanilaisen juoruilun lait ovat uniikit, eikä länsimaalainen helposti pääse touhuun kiinni. Länsimaalainen tosin usein on kohde, sillä kaikenlainen erilaisuus on ehdottoman juoruttavaa.

Tärkeintä japanilaisessa juoruilussa on se, että juoruja liikkuu ja niitä keksitään lisää. Sekä se, ettei juoruihin välttämättä edes oikeasti uskota. Niitä ei koskaan saa ottaa liian henkilökohtaisesti. Toisinaan juoruilut aiheuttavat silti ongelmiakin. Eräs englantilainen opettaja kertoi joutuneensa taistelemaan työpaikastaan sen jälkeen, kun koulussa oli levinnyt perätön huhu opettajan naimisiin menosta ja muuttamisesta pian pois Japanista. Työntekijän haku samaan pestiin oli jo alkanut siinä vaiheessa, kun juoru kiiri itse opettajan korviin.

Myös stalkkerointi elää vahvana. Reilu vuosi sitten Japanissa raportoitiin noin 12 500 stalkkaustapausta. Yli 90 prosenttia uhreista oli naisia, heistä suurin osa 20-39-vuotiaita. Ja stalkkereista 90 prosenttia oli miehiä. Viimeisen viiden vuoden aikana seuratuista ja häirityistä uhreista noin 50 murhattiin. Yksi tunnetuimmista, ikävimmistä tapauksista eittämättä oli 22-vuotiaan englanninopettaja Lindsay Ann Hawkerin murha. Ulkomaalaisiin kohdistuva stalkkerointi kasvaakin valitettavasti koko ajan.

Japanin tunnettu koristekissa, maneki neko, saattaa auttaa. Maneki nekon mustan version nimittäin sanotaan suojelevan stalkkereilta! Sen sijaan, että japanilaiset lahjoittavat maassaan vieraileville julkkistähdille kakkuja, sakeja ja kaikenlaista ihmeellistä krääsää, he voisivat lahjoittaa mustan maneki nekon. Tulisi taatusti tarpeeseen, kun julkimot taas palaavat kotiin paparazzien piiritykseen.

Amerikassa sattui menneellä viikolla kaikkea ikävää. Täällä Washingtonissa kaksi metrojunaa törmäsi kaupungin joukkoliikenteen historian pahimmassa onnettomuudessa, jossa kuoli yhdeksän ja loukkaantui 80 ihmistä. Sitten Los Angelesissa eräs puolituntematon indiemuusikko nimeltään Michael Jackson kuoli sydänkohtaukseen.

Näin kesän kunniaksi keskityn kuitenkin myönteiseen. Perjantaina edustajainhuone hyväksyi ensimmäistä kertaa Yhdysvaltain historiassa lakiesityksen, joka rajoittaisi kasvihuonekaasupäästöjä ja siten muuttaisi merkittävästi amerikkalaista energiantuotantoa, maataloutta ja teollisuutta. Seuraavaksi esitys menee senaatin päätettäväksi, jossa se tulee kohtaamaan äkäistä vastustusta republikaanien taholta. Edustajainhuoneen päätös oli kuitenkin jo Obamalle suuri voitto. Hieno homma siis.

Mutta minun on pakko myöntää, että viime päivien suurimmasta piristyksestä – tai sanotaan nyt vaikka koomisesta kevennyksestä – saan kiittää erästä republikaanipoliitikkoa. Etelä-Carolinan kuvernööri Mark Sanford, yksi republikaanien toivoista vuoden 2012 presidentinvaaleihin, katosi useaksi päiväksi kertomatta henkilökunnalleen, vaimolleen tai lapsilleen minne oli matkalla. Kun toimittajat alkoivat kysellä kuvernöörin perään, tämän alaiset väittivät innokkaana erämiehenä tunnetun Sanfordin menneen Appalakkien vuoristoon reippailemaan.

Keskellä viikkoa kuvernööri bongattiin kuitenkin saapumassa lentokentälle Buenos Airesista. Kävi ilmi, että hän oli vuosikaudet elätellyt kiihkeää suhdetta argentiinalaisnaisen kanssa, jota oli käynyt tapaamassa osittain veronmaksajien kustannuksella. Perhearvoista loputtomiin paasaava ja muun muassa Bill Clintonin seksiseikkailut jyrkästi tuominnut Sanford luuli voivansa kadota romanttiselle retkelle pettämään vaimoaan – vielä viikonloppuna, jolloin amerikkalaiset juhlivat isänpäivää – jäämättä kiinni. Ironian löytäisi tästä kuusivuotiaskin.

Sanford pahensi tilannettaan entisestään pitämällä pitkän ja sekavan lehdistötilaisuuden, missä tunnelma vaihteli itkuisesta absurdiin keski-ikäisen miehen välillä katuessa, välillä kertoillessa lapsuudestaan ja välillä paljastaessa aivan liian tarkkoja yksityiskohtia syrjähypystään.

Toimittajien märkä uni vain jatkui, kun Sanfordin lemmensekaiset sähköpostit vuosivat julkisuuteen. Sanfordin tuotoksiin verrattuna Kanervan ja Vanhasen rakkausviestit ovat korkeakulttuuriproosaa. Poljin keskiviikkoiltana kuntopyörää punttisalilla, jossa on amerikkalaiseen tapaan aina televisio auki. Kun Sanfordin himokkaat meilit rävähtivät CNN:n ruudulle – sisältäen muun muuassa runoilua "hellistä suukoista", "rusketusrajoista" ja "lantion kurveista" – puoli punttisalia repesi spontaaniin nauruun. Se toinen puoli taisi olla konservatiiveja täynnä.

Sanfordin syrjähyppy kun on republikaaneille todellinen painajainen. Ei siksi, että miehen mokailu olisi jotenkin ainutlaatuista vaan nimenomaan koska siitä on tullut liiankin tavallista.

Lista republikaanimiehistä, joilla on vaikeuksia harjoittaa omia moraalisaarnojaan käytännössä on vaikuttavan pitkä. Puolisonsa pettämisestä jäi kiinni nevadalainen senaattori John Ensign, prostituoitujen käytöstä Louisianan senaattori David Vitter, teinipoikien viettelystä floridalainen kongressiedustaja Mark Foley ja homoseksin hausta lentokentän vessassa idaholainen senaattori Larry Craig, vain muutamia mainitakseni.

Kyllä demokraatitkin osaavat vaimojaan pettää ja harrastaa kaikenlaisia niljakkuuksia, kuten New Yorkin entinen kuvernööri Eliot Spitzer puuhatessaan prostituoitujen kanssa. Ja verotukseen uskovilla demokraateilla on ollut myös suuria ongelmia maksaa omia verojaan, kuten kävi ilmi Obaman joutuessa ministeripaikkoja täyttäessään hylkäämään ehdokkaan toisensa jälkeen näiden loputtomien verosotkujen takia.

Suutarin lapsilla ei ole kenkiä, ja amerikkalaispoliitikoilla näyttää siis olevan ongelmia juuri niiden elämänalueiden kanssa, mistä he eniten moralisoivat. Jo valmiiksi suosion aallonpohjassa kykkivät republikaanit kärsivät kuitenkin keski-ikäisten miesten – toistaiseksi naispoliitikkojen seksiskandaalit tuntuvat olevan aika harvassa – töppäilyistä paljon enemmän kuin demokraatit. Sen siitä saa kun saarnaa moraalin varjolla suvaitsemattomuutta kaikkia kohtaan, joiden elämänfilosofia ei ole peräisin 1950-luvulta.

Monet republikaanit myöntävät, että puolueessa ei ole tällä hetkellä yhtäkään poliitikkoa, joka voisi todella haastaa Obaman vuoden 2012 vaaleissa. Ne entiset valovoimaisimmat toivot ovat viime aikoina jääneet kiinni lähes kirjaimellisesti housut kintuissa.

Siksi haluan osoittaa Mark Sanfordille ja kohtalokumppaneilleen lämpimät kiitokset. Heidän töppäilynsä piristävät kaltaiseni liberaalin viikkoa kummasti. Ja mikä tärkeintä, näiden miesten ansiosta mahdollisuus, että Amerikkaan palaa kuluneiden kahdeksan vuoden kaltainen konservatiivinen mielivalta, on jälleen aavistuksen pienempi. Jatkakaa hyvää työtänne, herrat.

En mielestäni ollut koskaan tavannut yhtä ystävällistä lehtimyyjää. Hän kosketti olkaani, melkein halasi ja osoitti viereistä rakennusta. Siinä olisi etsimäni sairaala. Syyllisyys iski kuin salama: siinä sairastui jälleen yksi viaton.

Warren Streetin sairaalan farmaseutti huusi lääkkeen nimen moneen kertaan keskellä poliklinikan potilasjonoa. Tunsin tuhansien silmien tuijottavan. Mielestäni ne kaikki syyttivät minua.

"Otat sitten vain yhden pillerin päivässä – et kahta – koska sinulla ei vielä ole tartuntaa", hän totesi. "Vielä", minä ajattelin.

Tähän saakka olin naureskellut kotiin tulleille tietolehtisille, hypännyt uutissivut sanomalehdissä yli ja kaikkien valveutuneiden ihmisten tavoin ollut lähinnä kiinnostunut siitä, mistä virus oli saanut alkunsa. Nyt olin muuttunut hermoraunioksi.

"Kuuri kestää kymmenen päivää." Kymmenen päivää aikaa odottaa tartuntaa karanteeniksi muuttuneessa kodissani.

Sattui siis niin, että asuin viikon sikainfluenssapotilaan kanssa samassa asunnossa. Koska potilas ei saanut liikkua ulkona, talostamme tehtiin karanteeni. Juuri sinä päivänä maailmalla oli jälleen kuollut tautiin yksi 37-vuotias muuten terve mies.

Teljettyäni itseni huoneeseeni kuulin lisää Tamiflu-lääkkeestä: EU:nkaan mukaan tehosta ei oikein ole varmuutta. Lääkettä vasta testaillaan. Se saattaa lyhentää oireita päivällä – tai ehkäpä joka viides ei koskaan saakaan tartuntaan. Japanissa tutkittiin lääkkeen ja kahden itsemurhatapauksen välisiä yhteyksiä.

Edellisenä iltana olin vielä ollut huojentunut, iloinen ja onnellinen: ainakin olen nyt hoidon piirissä, varmoissa käsissä. Luettuani Tamiflusta tiesin, ettei mitään käsiä ollut. Olinpa nauttinut lumevaikutuksesta tai en, viimeistään nyt se oli mennyttä.

Ja hetkinen! Lääkettä siis testataan. Lumelääkettä saavan ryhmän tuloksia verrataan oikeaa lääkettä saaneiden tuloksiin, ja tältä pohjalta terveysviranomaiset tekevät johtopäätöksensä. Lumelääkettä saava ryhmä? Kuka helvetissä sellaiseen suostuisi pandemian aikana?

Vainoharhaisuuteni kasvoi. Enkö juuri minä olisi mitä mainioin koekaniini lumelääkkeelle? Koska minä ja kämppikseni elimme samoissa oloissa, eikö juuri yhdelle meistä kannattaisi antaa lumelääkettä ja toisille oikeaa tavaraa? Eivätkö kansanterveydelliset syyt melkeinpä huutaisi tällaisen kokeen perään?

Viikko kului. Mitään muita oireita kuin vainoharhaisuutta ei ilmaantunut. Myös itse potilas parantui. Tulin terveenä Suomeen. Kehenkään ei tarttunut mitään.

Ohikiitäneen hetken lontoolaisessa huoneessani huusin yksilön oikeuksien perään lääketieteessä. Kolme viikkoa myöhemmin – pandemian edelleen pysyessä lievänä ja kuolemantapausten vähentyessä – olen taas valmis kannattamaan massatutkimuksia ihmiskunnan oikeuksien nimissä lääketeollisuutta vastaan.

Muutaman päivän sanomalehdet kertoivat, että Britanniassa on tähän mennessä sairastunut 666 ihmistä. Nyt peto näyttää taas inhimilliseltä. Se näyttää lietsotulta pelolta tai lääketehtaan omistajalta – ei virukselta.

Budapest tuntuu lupauksien kaupungilta, jossa on paljon kuvattavaa. Saavuimme tänne viime yönä ja kävelimme halki kaupungin etsien yöpymispaikkaa puistikoista.

Ensimmäisiä huomioita olivat narkomaanit, poliisit, hienot graffitit, ystävälliset ihmiset, baarien suuri määrä sekä valtavan suuri joki ja massiiviset palatsit.

Yöpaikkamme kerrostalon tapapihalla toimi loistavasti. Yöpaikan etsiminenkään ei ollut kovin vaikeaa. Kävelimme vain tarpeeksi kauas ydinkeskustasta. Odotan mielenkiinnolla alkavaa päivää – näin kauniilla kaupungilla on varmasti paljon annettavaa.

Yöpaikka Budapestissa.

Musta joki jakoi kaupungin heijastaen valosaastetta tummalta pinnaltaan. Sen suuruus tuntui yöllä valtavalta.

Avaan aamun Volbeatin sävelin ja mietin, mitä haluan tehdä. Laitteistojen akut alkavat olla lopussa, joten pitää hakeutua Hospitality Clubin kautta paikallisille yöpymään. Muutenkin olisi mielenkiintoista tutustua Budapestin elämään sen tuntevien opastuksella eikä vain harhailla tapamme mukaan paikasta toiseen seinäkuvia ja ruokaa etsien.

Aurinko lämmittää ja jopa puiden varjossa on kuuma. Kero narskuttaa kuivaruokaa ja käy tutkimassa majapaikkamme ympäristöä. Tavalliset aamutoimet ja pakkailut vievät oman aikansa, mutta minulla on kuitenkin hetki aikaa kirjoittaa. Niin kauan kuin akku kestää.

Unkarissa vaikuttaa olevan vaikea liftata ja sen keskikokoiset sivukaupungit vaikuttavat tylsisltä – kovin suomalaisilta. Autot ovat suhteellisen uusia eikä liftikulttuurin suosiminen kuulu nousukkaiden tapoihin. Jouduimme siis loppujen lopuksi siirtymään junalla Unkarin ylitse Budapestiin. Täällä kuitenkin elämänmeno on kaipaamamme. Kihisevää, odottavaa, uskaltavaa - metropolitaanista moninaisuutta.

Matka jatkukoon kohti uusia seikkailuja!

Yllä olevasta puusta tippuu kukkia mäkkini päälle. Lämpö ja tuuli hivelee ihoa. Asan ”Ruokaa ei aseita” rytmittää ajatuksia; musiikki luo tunnelmia tien varteen ja ruokkii ajatuksia.

Sielussa soi vapaus. Minä elän, minä kuljen! Kero kaivoi itselleen viileän kuopan johon se oikaisi lokoisasti makaamaan. Aatu lukee Banksin scifiä riippukeinussa. Budapestiin vievä tie vilisee autoja.

Kuuma tuuli muistuttaa Välimeren ilmastoa ja liftaaminen käy mahdottomaksi, mutta tauko on hyvä käyttää kirjoittaen. Vinkkinä kuumassa ilmassa liftaajille: kannattaa kastella vaatteet huoltoaseman vessassa ennen tien viereen asettumista. Helpottaa huomattavasti oloa. Myös päähine on välttämätön.

Kulttuurien kirjo jaksaa hämmästyttää matkaajaa, koska perimmiltään ihmiset vaikuttavat kovin samalta, vaikka olemme matkanneet jo kuudessa maassa. Paikalliset tyylit, jotka ovat muokkautuneet vuosisatojen saatossa, tuntuvat hyvinkin arvokkailta sen jälkeen kun suurien teiden ja suomalaisten kaupunkien jälkeen on nähnyt lähinnä vain rationalisoitua normaaliutta ikeoineen ja mcdonaldseineen. Kaupallisista mainoksista kaipaa eroon tien varsien huudettua sitä kaikkea mitä ehkä voisin tarvita.

Minä tarvitsen vain ystäviä, vapautta ja rauhaa. Kovin hippimäistä tavallaan, mutta lämmin tuuli ja hyvä seura tuntuu tällä hetkellä vain siltä mitä tarvitsee. Niin ja tietysti hyvää musiikkia. Tien varressa ja matkalla maailman kokee kovin eri tavalla. Hetkensaavat uuden merkityksen ja elämäänsä Suomen kiireisessä oravanpyörässä miettii kovin erilaisesta vinkkelistä. Elämänsä suhteuttaa hieman suurempaan kontekstiin nähtyään monia maita ja teitä.

Haluan rikkoa toiveiden toteutuksen ja uskalluksen rajoja: opettaa itselleni ettei elämää tarvitse pelätä. Ihmisessä asuu uskomattomia voimavaroja, jos vain uskaltaa laittaa kaiken peliin. Jos ei anna mahdollisuuksien valua sormien välistä kuin hienon hiekan.

Muurahainen juoksee mäkin näppäimistöllä ja bussipysäkin ihmiset katsovsat matkaijoita hyväntahtoisesti. Lopetan matkaromanttisen filosofisointini ja keskityn todellisuuteen. Seitsemän punkkia parissa tunnissa tässä lepopaikassa vaatii hieman tarkkuutta. Luonnossa matkaaja joutuu tottumaan ötököihin, kuumuuteen, janoon ja väsymykseen, mutta vastapainona saa kauniin tähtitaivaan, raikasta ilmaa ja vapauden tunteen.

Tasan viikon päästä lentokoneen ikkunasta pitäisi näkyä kesäinen ja vihreä Helsinki tai harmaa ja sateinen kotikaupunkini. On tullut aika sanoa hetkeksi hyvästit Palestiinalle ja samalla totuttautua ajatukseen pienestä kulttuurishokista, joka iskee aina palatessani Suomeen. Suomessa ollessani kaipaan Palestiinaa ja täällä taas Suomea. Siinä dilemma, joka ei ole niin helposti ratkaistavissa.

Kesäiseen Suomeen on ihana palata, koska silloin suomalaiset hymyilevät. Kaipaan Suomesta perhettä, ystäviä ja yhteisiä kuohuviini-iltoja juoruineen, mansikoita, herneitä, ruisleipää, oltermannia, kesämökkiä, laituria, saunaa, järveä ja valoisia kesäöitä, jotka vietetään ulkona toppatakit päällä.

Talvinen paluu Suomeen on aina sietokykyä ravisteleva kokemus. En unohda koskaan marraskuista iltaa, jolloin palasin Palestiinasta takaisin Suomeen. Seisoin myöhään illalla Turun kauppatorilla räntäsateessa matkalaukkujeni kanssa ja odotin bussia, jota ei koskaan tullut. Siinä vaiheessa oli vaikea löytää mitään positiivista Suomeen paluusta.

Suurin shokki kotiinpaluussa on kuitenkin se, että Suomessa elämäntyyli on rauhallista ja kontrolloitua. Arabikulttuurissa käytetään ääntä, käsiä ja neuvotellaan kaikesta kiivaasti. Taksikuskit tyyttäävät joka mutkassa, koska se on tapa kertoa, että nyt käännyn oikealle tai vasemmalle. Tyyttäys on myös tervehdys vastaantulevalle autoilijalle, jos hän sattuu olemaan tuttava. Suomessa en enää hätkähdä kovaa ääntä, vaikka siellä se onkin katastrofi, jos joku painaa torvea takana. Osoitus siitä, että nyt on tehty jotakin pahasti väärin.

Täällä taksimatka maksaa korkeintaan kaksi euroa, mutta Suomessa sillä hinnalla taksin ovi ei edes aukea. Baari-illan jälkeistä taksimatkaa Suomessa en halua edes ajatella.

Täällä minuun kiinnitetään huomiota, koska olen vaalea. Huutelua saa kuulla rasittavuuksiin asti, mutta Suomessa olen osa suurta massaa. Palestiinassa saa tuntea itsensä viehättäväksi ainakin ajoittain, jota tietysti jokainen nainen kaipaa joskus. Suomessa minut palautetaan maanpinnalle ja saan muistutuksen siitä, että suomalaisessa kulttuurissa ei turhia kehuja jaella. Toisaalta se on helpottavaa, kun välillä saa olla täysin rauhassa uteliailta katseilta.

Palestiinalainen vieraanvaraisuus on yksi asia, jonka ainakin toivon ottavani aina mukaani Suomeen. Täällä ventovieras ihminen kutsutaan kotiin ja pöytään laitetaan parasta. Vieras arabikulttuurissa on kunnia-asia. Kun minulla on joskus oma koti Suomessa, niin sinne ovat tervetulleita kaikki ystäväni jokaisesta maailmankolkasta. Hyvän ystäväni vanhemmat Suomessa pitävät kotinsa oven aina auki ja oloni heidän luonaan on ihanan kotoinen. Siellä eletään kuin Palestiinassa.

Palaan Länsirannalle jo elokuussa, paikkaan, josta on tullut toinen kotini. Mutta sitä ennen pidän arabijuhlat ystävilleni, istun laiturilla aamuun asti parantamassa maailmaa, hyppään jääkylmään järveen ja nostan maljan Palestiinalle.

Kanoottiretkeily on pietarilaisten keskuudessa yllättävän suosittua huvia. Kun edessä on pidennetty alkukesän viikonloppu, yksi jos toinen suunnittelee kanoottiretkeä Karjalan joille. Ja ideana ei ole niinkään koskien urheilullinen tahkoaminen, vaan retkeily kokonaisuudessaan: yöt teltassa, aamutee nuotiolla, melomista ikimetsien keskellä ja auringonlasku tyynellä järvellä... Ja mikäs sen mukavampaa? Onpa jo minullekin muodostunut perinteeksi kesän alkajaisiksi matkata kohti uutta tuntematonta jokea Karjalaan...

Pietarista lähdemme matkaan Pietari-Kostamus -junalla, jossa hyllyt pursuilevat rinkkoja ja koottavia kanootteja. Muut retkeilijät jäävät junasta pois pitkin matkaa aiemmille joille, kuten Tohmajoelle ja Jänisjoelle. Meidän määränpäänämme on tällä kertaa Uuksunjoki.

Kanoottiretkemme alkaa Raikonkoskelta, idyllisestä Karjalaiskylästä Suojärven eteläpuolelta. Matka kestää Pietarista vajaat 8 tuntia, mutta tunnelma kylässä on kuin olisimme palanneet taaksepäin ainakin vuosisadan.

Alumiinirunkoisen koottavan kanootin kokoaminen kestää useamman tunnin – varsinkin kokemattomilla kokoajilla, kuten meillä. Taustalla toinen kanoottimme, uudenaikaisempi, ilmatäytteinen "Schuka" eli "Hauki".

Yöttömien öiden auringonlaskuja ja auringonnousuja ihaillen melomme kahden järven poikki kohti Uuksujoen alkua.

Ja vihdoin kesäyön hämärässä leiri pystyyn, nuotiolle tattaripuuro kiehumaan ja kastuneet vaatteet narulle kuivamaan...

Aurinkokin paistaa muutamana aamuna. Ja matka jatkuu koskemattoman sekametsän keskellä mutkittelevaa jokea pitkin kohti koskia.

Silloin tällöin matkantekoa hidastavat majavien rakentamat padot – meidän onneksemme osaan padoista olivat aikaisemmat melojat sahanneet kanootinmenevän aukon.

Viimeinen aamu alkoi myös aloittelijoille sopivalla 2+-vaikeusluokan Tjufjak-koskella. Kanoottiretkeilijöiden veslo.ru-portaaliin on koottu yksityiskohtaisia kuvauksia joista ja koskista. Kosket on luokiteltu 5 vaikeusluokkaan, ja joet kuvaillaan yksityiskohtaisesti, jotta ennen vaikeimpia koskia on mahdollisuus rantautua ajoissa.

Rankin osa tätä reissua on yli 12 tuntia kestänyt paluumatka bussilla ja kahdella junalla. Roudaamme rinkkoja ja kanootteja keskellä yötä vaihtaessamme junaa Lotinapellon asemalla. Junaemännälle näky on tuttu.

"Missäs olitte, ahaa, Uuksullako? Minä olin siellä myös viime vappuna laskemassa. Tänä vuonna olimme Loimolanjoella – siellä oli paremmat kosket."

Voi olla että mekin suuntaamme sinne ensi vuonna... tai ehkä jo aiemmin.

Moskovan Pride euroviisujen aikaan ylitti Suomenkin uutiskynnyksen, joutuihan (kuinka kamalaa!) putkaan myös suomalainen! Itse olen aika lailla jäävi kommentoimaan tapahtumia, koska riitaannuin järjestäjien kanssa jo ensimmäisen Moskovan Priden aikaan 2 vuotta sitten, mutta ehkä tapahtumasta voisi sanoa pari sanaa jotka koskevat kansalaistoimintaa Venäjällä yleensäkin.

Korporatistisessa Suomessa kaikki pitävät itsestäänselvänä, että kaikki duunarit kuuluvat yhteen ammattiliittoon, kaikki luonnonsuojelijat yhteen luonnonsuojeluliittoon ja kaikki homot yhteen homoliittoon. Nämä järjestöt sitten joko valitsevat tai junttaavat itselleen johtajan, jonka alaisuudessa sitten ajetaan maltillisia uudistuksia. Joku voi ehkä joskus olla eri mieltä, mutta pitkän venkoilun jälkeen ne erimielisetkin päätyvät kiltisti sinne jonon hännille marssimaan muiden perässä. Näin ollen suomalaisille on päivänselvää, että jos jossain on Pride, niin siellä se edustaa LGBT-kansaa, riippumatta siitä onko osanottajia kymmenen, tuhat vai miljoona.

Venäjältä kuitenkin puuttuu tämä Suomen 69-vuotinen konsensus- ja yhtenäisyysperinne. Niinpä jos joku julistautuu Moskovan Prideksi, eivät kaikki välttämättä ymmärrä miksi heidän pitäisi heti tanssia hänen pillinsä mukaan. Moskovan Priden lisäksi Venäjällä on pitkä lista muita seksuaalista tasavertaisuutta ajavia järjestöjä ja ryhmiä – LGBT-verkosto, LGBT Rights ja niin edespäin... ja harva näistä haluaa alistua Moskovan Priden itselleen monopolosoineiden komentoon ilman mahdollisutta vaikuttaa tapahtuman konseptiin mitenkään.

Näin ollen tänä vuonna Priden nimellä kulkevaan aktioon osallistui Moskovassa 60 ihmistä, joista ehkä kolmasosa ulkomaalaisia. Ei kovin paljon kaupungissa, jossa seksuaalivähemmistöihin kuuluu 6- tai 7-numeroinen luku ihmisiä.

Entä jos nyt keskenään erilaisista apurahoista riitelevät pienet kansalaisjärjestöt ottaisivat suomalaisilta mallia ja alistuisivat jonkin keskuksen komentoon, muuttaisiko se olennaisesti jotain? Ei välttämättä, sillä kansalaisjärjestö ei vielä tarkoita mitään kansanliikettä. Oikeuksia ei anneta, ne otetaan, ja tämä on erityisesti totta Venäjän kaltaisessa maassa, jonka vallanpitäjät eivät suomalaisten kollegoidensa tavoin pyri aktiivisesti integroimaan kaikkea riippumatonta kansalaistoimintaa harmittomaksi osaksi valtiokoneistoa, vaan lähinnä potkimaan sitä päähän. Siispä seksuaalivähemmistöjen asemaa ei voi parantaa mikään lobbaus tai seminaarit, vaan vain laaja kansanliike.

Itseasiassa Moskovan Priden toistuvat kiellot osoittavat, kuinka kaoottista politiikka Venäjällä on ja kuinka sattumanvaraiseen harkintaan tehdyt päätökset perustuvat. Esimerkiksi Omskissa Pride järjestettiin ainakin 2005, 2006 ja 2007 ilman mitään ongelmia virkavallan tai äärioikeiston taholla. Lisäksi Jekaterinburgin seksuaalivähemmistöt järjestivät melko epäpoliittisen, Berliinin mallisen "rakkauden paraatin" joka vuosi 2001-2005, ja ainoa vastatoiminta oli jonkinlainen outo pirujen poismanausrituaali, jonka paikalliset papit järjestivät marssin varrella. Vasta Moskovan Priden kohtaama kova vastareaktio lopetti Jekaterinburgin perinteen.

Lisäksi seksuaalivähemmistöille suunnattu kaupallinen Kvir- (eli Queer-) lehti on saatavilla ainakin Moskovassa lähes joka kioskissa, ja ainakin vielä vuonna 2006 se oli viiden Moskovan myydyimmän "miestenlehden" joukossa (siis samassa sarjassa kun Playboy ja Men's Health, eikä lehti niistä välttämättä paljoa eroakaan). Kvir-lehti on muuten alusta asti ollut Moskovan Priden vastustaja, tosin arvatenkin lähinnä siksi ettei porvareita Venäjällä estä homouden tai minkään muunkaan vastaiset tabut ja kiellot.

Ainakin Moskovan Priden järjestäjien kunniaksi voi sanoa, että he ovat valmiita laittamaan itsensä likoon. Itse en kuitenkaan ole valmis ottamaan turpaan vain telkkariin päästäkseni, en edes hyvän asian puolesta.

Monta vuotta sitten eräs homotuttavani kohtasi porraskäytävässään kolme humalaista miliisiä eli poliisimiestä. Tuolloin tuttavani ei juurikaan pyrkinyt peittelemään suuntautumistaan. Poliisit yrittivät lavastaa hänet kannabiksen hallussapidosta (mikä on ehkä levinnein poliisin tapa hankkia lisäansioita), mutta tämä ei ottanut onnistuakseen, koska tuttavani teki heti selväksi tietävänsä kaikki ruumiintarkastukseen liittyvät pykälät. Tällöin yksi miliiseistä sai idean leikata kaverini sormuksen irti veitsellä sormineen päivineen. Tuttuni huudettua apua suunnitelma kuitenkin kariutui, koska naapuri ilmoitti hälyttäneensä paikalle poliisin erikoisjoukot – yritteliäät virkamiehet eivät jääneet odottelemaan kollegoitaan, ja pötkivät pakoon. Tämä naapuri oli muuten entinen poliisimies. Kuten Tjutšev kirjoitti, "Venäjää ei älyllä ymmärrä": Venäjälle on täysin tyypillistä, että jokaista pahaa poliisia kohti jostain löytyy myös yksi hyvä. Ei kuitenkaan ketään niin hyvää, että olisi ollut kiinnostunut tutkimaan tapausta – yksikään poliisiasema ei ottanut tuttuni rikosilmoitusta vastaan.

Miksi poliisit valitsivat homon uhrikseen? Ehkä he eivät pitäneet homoista, ehkä he ajattelivat ettei homo uskaltaisi puolustaa itseään tai etsiä syyllisiä jälkikäteen. Arvatenkin operaatio oli etukäteen suunniteltu.

Ei siis käy Venäjän homoja kateeksi, mutta sama olisi voinut tapahtua Venäjällä kenelle tahansa. Tosin siitä huolimatta, että nykyään poliisin mielivallasta saa lukea uutisista joka päivä, Venäjä on niin valtava ettei suurin osa väestöstä joudu sen kanssa tekemisiin ikinä. Näin ollen on vielä pitkä matka siihen viimeiseen pisaraan, joka tipahti New Yorkin Stonewallissa vuonna 1969.

Moskovan poliisit eivät ole enää vuosikausiin häirinneet homoklubeja: ilmeisesti lahjusten määrästä päästiin sopuun. Ortodoksikristittyjä fundamentalisteja ei ole pyörinyt puistoseksin keskeisimmässä tapaamispaikassa Plevnan sankareiden patsaalla sen jälkeen kun he saivat siellä turpaansa pari vuotta sitten. Tilanne on siis kaukana New Yorkin tai San Franciscon 1960- tai 1970-luvusta, jolloin virkavalta yritti tosissaan nujertaa näiden kaupunkien homokulttuurin massiivisilla ratsioilla klubeihin ja puistoihin, joissa kymmeniä ihmisiä piestiin sattumanvaraisesti joka kerta.

Suoraviivaisen sorron lisäksi Yhdysvaltain LGBT-liikkeen konsolidoi kamppailu erilaisia konservatiivien lainsäädännöllisiä aloitteita vastaan, jotka olisivat institutionalisoineet seksuaalivähemmistöjen syrjinnän. Paradoksaalisesti tällaisilla aloitteilla ei ole Venäjällä mahdollisuuksia lähinnä maan epädemokraattisuuden takia. Kansansuosiota populistiselle homofobiselle ohjelmalle kyllä löytyisi, ja demokraattisesti valitussa duumassa tällaiset lait voisivat hyvinkin mennä läpi. Juuri nyt vallanpitäjille Länsi-Euroopan mielipide on tässä asiassa kuitenkin tärkeämpää kuin pieleen menneiden markkinauudistuksien takia kaikkea liberaalia vastaan kääntyneen kansalaismielipiteen myötäily.

Lisäksi New Yorkin ja San Franciscon liikkeen syntymiseen varmasti vaikutti se yhteisöllisyys, joka syntyi tiettyjen kortteleiden ja kokonaisten kaupunginosien saatua homoleiman. Moskovassa ja Pietarissa asuntopula on kuitenkin sellainen, että kaikkien on tyydyttävä asumaan sillä alueella mihin nyt sattuvat päätymään – Venäjän megapoleissa ei ole sen enempää homojen kuin minkään muunkaan vähemmistön asuinalueita. Kiinteistöpula koskee myös liiketoimintaa: homoklubit ovat hujan hajan ympäri kaupunkia siinä missä esimerkiksi etniset ruokakaupatkin.

Jopa rikkaat joutuvat sopeutumaan näihin realiteetteihin, sillä heistäkin vain aniharvat mahtuvat omille rikkaiden alueilleen. Usein Moskovassa näkee aitojen ympäröimiä, vartioituja eliitin kerrostaloja täysin rappeutuneiden Hruštševin ajan viisikerroksisten vieressä. Toki esimerkiksi Länsi-Moskova on jonkin verran kalliimpi alue kuin kaakkoinen, mutta nämä erot eivät ole lähelläkään länsimaista kokoluokkaa, ja kunnon slummeja "vapaa" markkinatalous tulee luomaan Moskovaan vasta parin seuraavan vuosikymmenen aikana, vaikka jo nyt sieltä täältä löytyy muutaman sadan hengen kansoittamia hirveitä vierastyöläisten asuntoloita ja jopa hökkelikyliä.

Ei siis aihetta optimismiin tänään, mutta Venäjällä ei voi koskaan tietää mitä huominen tuo tullessaan.

PS: Varmaan jo huomasittekin, että Artjom Loskutov vapautettiin 10. kesäkuuta. Poliisin mielivalta ja kampanjointi sitä vastaan on kuitenkin teema johon aion vielä palata.

Sitä ennen hyvät naurut ja lopuksi hieman itkua venäjänkielen taitajille – perusjätkä Jevgeni "Taran" Katruzov Toljatista kuvasi videolle tapaamisiaan liikennepoliisien kanssa, tarkemmin sanottuna liikennepoliisien onnettomia yrityksiä nyhtää Jevgeniltä pieniä lahjuksia. Jevgenin harrastus kasvoi kokonaiseksi sarjaksi, jonka hän julkaisi YouTubessa: kaikki osat on koottu yhdelle sivulle esimerkiksi tässä Livejournal-osoitteessa. Jevgeni tuli kaupungissa pieneksi kuuluisuudeksi, ja loppupään videoissa näkyy miten poliisit pakenevat heti videokameran nähtyään. Lopulta tuntemattomat sedät polttivat Jevgenin auton, mikä näkyy sarjan viimeisessä osassa. Siellä on myös Webmoney-osoitteet, joiden kautta keskiluokan kapinaan uskovat voivat lähettää Jevgenille rahaa uuden bemarin ostamista varten.

Euroopan rajojen avautuminen tulee tällaisella matkalla todellisuudeksi. Kuusi maata muutamassa viikossa on suuri kokemus. Tuntuu uskomattoman hienolta vain kulkea maiden yli ilman mitään tarkastuksia – joskus jopa täysin huomaamatta. Ensimmäistä kertaa Euroopan yhtenäisyys tulee todellisuudeksi hyvin positiivisella tavalla.

Jalan matkaamista ja nukkumapaikan tai ruoan etsimistä rajottavat tosin monet aidat ja muurit, jotka ohjaavat kulkemista ja vapaata vaeltelua. Liikkumiselle vapaata tilaa on kaupungeissa todella vähän ja sekin vähä on usein kansoitettu lähes kokonaan autoilla. Tämä tulee manner-Euroopan kaupungeissa liiankin tutuksi todellisuudeksi. Tila on ahdasta ja kaupallista.

Jos haluaa vaeltaa ja nähdä mahdollisimman paljon tämä tuntuu ahdistavalta. Tukahduttavalta ja yksilöä rajaavalta toiminnalta. Ihmiset ovat sulkeutuneita omiin tiloihinsa, lokeroihinsa – piiloon vartiokoirien taakse. Täällä emme ole paljonkaan törmänneet muihin vaeltajiin tai kulkureihin. Pysähtyneisyys on monin paikoin käsinkosketeltava todellisuus. Ihmiset tottuvat jäämään siihen paikkaan johon juurtuvat. Matkalla tätä tulee pohdittua paljon - miten kulttuuri opettaa meidät olemaan tilassa ja paikassa.

Unkarin trooppinen ilmasto tuntuu aamulla tukahduttavalta. Ihan kuin olisimme heränneet saunassa ja makuupussi tuntuu liioittelulta. Yöllä löytämämme nurkkaus puistosta osoittautui kuitenkin oivaksi kohteeksi nukkua rauhassa puiden katveessa. Nyiregyhazinestin kaupungissa Pohjois-Unkarissa (josta kuuluisat Tokai-viinit ovat koitoisin) tunnelma on rauhallinen. Asukkaita on noin 100 000. Tunnelma on jokseenkin samanlainen kuin Suomessa – ja maa on myös lähes yhtä kallis.

Olo on onnellinen eilisen huiman hienon reissun jälkeen. Pääsimme puolalaisella huoltoasemalla lukion luokkareissuporukan kyytiin ilmaiseksi ja matkasimme varsin rennosti ensin Slovakian luonnonpuistoon ja sieltä Unkariin, kaupunkiin nimeltä Szuletesnapi. Matkalla oli englanninopettaja, joten kielitaitoista seuraa löytyi. Filosofianopettaja yritti kysyä minulta tiivistäviä kommentteja koko Hegelin tuotantoon sekä nasevia kommentteja Nietzschestä. En ole koskaan ollut moisessa tulikokeessa lukemistani kirjoista. Tämä matkustamistapa on ollut ehdottomasti paras tapa oli tutustua unkarilaisiin, niin aikuisiin kuin teineihinkin.

Tapaamiemme oppilaiden koulun nimi oli Ilona! Perin suomalainen ja kaunis nimi, joten tämä oli yllätys. Muutenkin kielessä on paljon samantyyppisiä sanoja.

Ennenen Unkariin siirtymistä kävimme tutustumassa vuoristomaisemiin. Zakopane Puolassa oli kylmä vuoristokylä, jossa kaupparakennukset näyttivät kauniilta saunoilta ja tunnelma oli saksalainen. Suosittelen ehdottomasti laskettelusta tai retkeilystä innostuneille! Tutustuimme kadulla suomalaiseen bussikuskiin, jonka kyydissä pääsimme ilmaiseksi Slovakiaan. Uskomattomia sattumuksia kun vain saa suunsa auki oikeassa paikassa ja pitää silmänsä avoimena!

Slovakia oli erikoinen maa. Hiljainen, hieman nuhjuinen ja edullinen. Sen luonnonpuisto oli kauneinta koskaan! Menimme lautalla koululaisten kanssa valtavien vuorenrinteiden keskellä.

Kero köllötteli lautassa mukana ja viipotti korviaan tuulessa. Jokea reunusti muinainen suolatie ja me olimme ihan ällikällä löytyjä siitä että päädyimme näin hienoon paikkaan. Miten emme ole tienneet edes tällaisen olemassaolosta Euroopassa.

Ruotsissakin keskustellaan nyt vaalirahoituksesta. Sen paremmin puolueilla kuin ehdokkaillakaan ei ole toistaiseksi velvoitetta rahoituksensa määrän tai lähteiden julkistamiseen.

Vaalirahoituksen avoimuutta alettiin penätä laajemmin vasta kun vasemmistopuolueen entisen puheenjohtajan Gudrun Schymanin johtama Feministinen aloite -puolue kertoi Abban Benny Anderssonin lahjoittaneen sille miljoona kruunua (vajaat 100 000 euroa). Anderssonia oli ärsyttänyt Piraattipuolueelle povattu menestys.

Myös sitä on puitu hiukan, että kristillisdemokraattien entinen puheenjohtaja Alf Svensson sai miljoonien kruunujen vaalituen äärioikeistoa lähellä olevalta Ny demokrati -järjestöltä. Porvaripuolueet ovat perinteisesti vastustaneet kaikkia vaatimuksia rahoituksen avoimuudesta. Listavaaliin perustuvan järjestelmän vuoksi harva yksittäinen ehdokas panostaa suuria summia vaalikampanjoihin, joten rahoitus kanavoituu enimmäkseen puolueiden kautta. Jatkossa tämä muuttuu, kun listavaalin ja henkilövaalin yhdistävä nykyjärjestelmä tulee äänestäjille tutummaksi.

EU-vaalien protestiäänet menivät Ruotsissa merirosvoille. Piraattipuolue sai yhden euroedustajan, ja alle 30-vuotiaista jopa 40 prosenttia äänesti gallupien mukaan piraatteja. Feministipuolue pääsi melko lähelle neljän prosentin äänikynnystä, mutta äärioikeistolaisen Sverigedemokraattien tapaan paikka europarlamenttiin jäi saamatta.

Vaalien jälkeisessä haastattelussa politiikan toimittaja kommentoi nyt kaikki kolme meppiään menettäneen viime eurovaalien voittajan, junilistan, edustajalle lohdullisesti "Upp som en sol, ner som en pannkaka" (Nousi kuin aurinko, laski kuin pannukakku).

Vasemmisto hävisi Ruotsissakin: sossujen eli sosiaalidemokraattien ääniosuus oli historiallisen huono viiden paikan pitämisestä huolimatta, ja vasemmistopuolue menetti yhden paikan. Vihreät nousivat Suomen tavoin kahteen paikkaan. Hallituspuolueista kansanpuolue sai "Haluan eurooppalaisen FBI:n" –kampanjallaan ja politiikan konkari Marit Paulsenin kasvoilla kaksi lisäpaikkaa ilmeisesti etenkin ikääntyneen väestön äänillä. Hallitusta johtava maltillinen kokoomus piti neljä paikkaansa sinnitellen.

Suomen tiedotusvälineiden vaalivalvojaisissa kiinnitettiin ääntenlaskennan edetessä paljon huomiota läpipäässeisiin ehdokkaisiin. Ruotsin systeemissä henkilöäänet taas laskettiin vasta vaalipäivän jälkeen, joten vaalitulosta seurattiin ensin ainoastaan puoluekohtaisten äänien osalta. Vaali-illan jälkeen monelle ehdokkaalle oli vielä epäselvää, oliko paikka Brysselin junaan hellinnyt vai ei.

Kristillisdemokraattien listalla henkilöäänten vaikutus oli lopulta dramaattisin: puolueen yhden paikan sai puolueen ehdokaslistalla yhdeksäntenä ollut eläkeikäinen Alf Svensson, vaikka listan ykkösenä oli nuori Ella Bohlin. Kovia konservatiiveja toki molemmat.

Wienin Albertinassa avattiin pari viikkoa sitten näyttely Meisterwerke der Moderne, Modernin mestariteoksia. Näyttely esittelee lähes sadan merkittävän taiteilijan teoksia ranskalaisista impressionisteista nykytaiteeseen. Nimilista on vaikuttava kaikkien tuntemista Picassosta ja Modiglianista Gerhard Richteriin ja Mark Rothkoon. Naisia siinä on vain muutama.

Keho, kehollisuus ja naisena oleminen kehon kautta ovat sekä Maria Lassnigin (s. 1919) että Elke Krystufekin (s. 1970) kiinnostuksen kohde. Lassnig oli ensimmäisiä taiteilijoita, jotka alkoivat käyttää omaa itseään taiteensa lähtökohtana. Krystufekilla omakuvissa tematisoituu itsetutkiskelu, aggressiot ja tirkistely. Molempien naisten henkilökohtaisissa teoksissa läsnä ovat voimakkaasti aistituntemukset ja kipu.

Krystufekin teoksia on nähtävissä myös Albertinan valokuvanäyttelyssä Body and language, jonka muita taiteilijoita ovat mm. Erwin Wurm ja Helmut Newton.

***

Miksi ihminen vanhenee, mitä jää jäljelle ihmisestä kuoleman jälkeen ja miltä kuolema näyttää? Interaktiivinen näyttely Kerro minulle kuolemasta yrittää vastata näihin kysymyksiin: se on esillä Museumsquartierin lasten museossa Zoom.

Galleria Westlicht tarjoaa vaikuttavan valokuvanäyttelyn Noch mal Leben, Elää vielä kerran.

Walter Schels on kuvannut kaksikymmentäkuusi ihmistä ennen ja jälkeen kuoleman ja asettanut kuvat vierekkäin. Beate Lakota on kirjoittanut kuviin tekstit kuolevien ihmisten kokemusten ja elämäntarinoiden perusteella.

Näyttely pysäyttää. Kuvat saavat hengen salpautumaan. Ne rikkovat kuoleman tabun, ovat yhtä aikaa kauniita ja pelottavia katsoa. Ne tekevät samaan aikaan surulliseksi ja saavat rakastamaan elämää.

Seurasin eilen, kauniissa japanilaisessa puutarhassa, kun he sanoivat tahdon. Ja hekin. Ja he!

Upealla paikalla putouksen kupeessa sijaitseva vihkihuone tarjoili selvästikin liukuhihna-aikoja, ja pihamaan rinteillä poseerasi parhaimmillaan kolmessa kerroksessa hääpareja ja heidän vieraitaan.

Kesä on Japanissakin suosittua vihkiaikaa. Temppeleillä voi nähdä perinteisiin asuihin pukeutuneita hääpareja näyttävässä kulkueessa, mutta suurin osa morsiamista vaikuttaa ihastuneen länsimaisempaan kermakakkuhääasuun ja tapaan juhlia häitä vähemmän uskonnollisin riitein.

Hyvä, että hääpareja edes kesällä näkee, sillä naimatilanne kaiken kaikkiaan alkaa Japanissa olla hyvin huolestuttava, erityisesti maan johdon mielestä. Hallituksen äskettäin suorittamien laskelmien mukaan noin 57 prosenttia alle 34-vuotiaista, naimaikäisistä naisista elää vailla avioliiton sataman levollista harmoniaa. Avioliiton solmimissuosio on laskenut rutkasti, ja morsianten keski-ikä on tätä nykyä yli 28 vuotta. Tämä maassa, jossa perinteisesti yli 25-vuotiaita naimattomia naisia pidetään jo hukkatapauksina. Ja yli kolmikymppisiä naissinkkuja kutsutaan kuivahtaneiksi joulukakuiksi.

Syitä naimahaluttomuuteen lienee useita. Eräs on naisten lisääntynyt halu tehdä töitä ja luoda omaa uraa. Uranaiset eivät edelleenkään ole miesten suosiolistoilla kärkijoukkoa. Lännestä matkittu rakkausongelma on yksi este nopeaan liittoon. Ei tahdota enää vanhempien valitsemia puolisoja vaan halutaan rakastua tulenpalavasti, löytää se oikea. Etsiminen saattaa kestää kauan, sillä Japanissa on yhä hankala tutustua vastakkaiseen sukupuoleen.

Ihmiset eivät noin vain tee aloitteita ja ryhdy keskustelemaan tuntemattomien kanssa. Miehet vierastavat liian rohkeasti lähestyviä naisia, naiset taas nostavat jatkuvasti rimaansa imiessään vaikutteita ulkomaalaisista tv-sarjoista. Miehen tulee olla pitkä, komea, hyvätapainen ja rikas ja antaa vapauksia naisille. Olisi hyvä osata laittaa ruokaa, olla kiinnostunut lapsista ja kertoa hyviä juttuja. Miehet puolestaan eivät mielellään luopuisi kätevästä ja helppohoitoisesta traditiosta, jonka mukaan nainen jää häiden jälkeen kotiin kokkaamaan ja kasvattamaan lapset.

Yksi naimaintoa heikentävä seikka onkin traditio. Pettäminen avioliitoissa on edelleen erittäin yleistä. Japanissa ei ole aivan samanlaista moraalin ja synnin käsitettä kuin kristinuskon kyllästämässä lännessä. Hostess-klubit ja ilotyttöbisnes kukoistavat, ja työelämän sivutuotteena miesten on hieman niin kuin pakko käydä vieraissa – liiketoimien merkeissä. Ystäväni, ulkomailla opiskelleet japanilaisnaiset, ovat kertoneet, että he eivät halua japanilaista miestä juuri tästä syystä. Suurin osa vaimoista kuitenkin yhä hyväksyy hiljaisesti miestensä riennot. Yöjuoksut tosin aiheuttavat usein niin sanotun kahden pedin pulman – jolloin ei liene ihme, että Japanin lapsiluku on sekin uhkaavassa laskussa. Kylmenneessä kodissa eletään noidankehää, eikä eroaminen edelleenkään ole kovin suosittua puuhaa.

Tasa-arvon nimissä on toki muistettava, että myös host-toiminta elää Japanissa vahvana. Se tosin on yleensä suunnattu nuorille, naimattomille naisille, jotka työpäivän päätteeksi saattavat tahtoa ostaa hieman kehuja, tanssitusta ja palvontaa nuorilta, komeilta miehiltä luksusklubeilla.

Japanissa tunnutaan parhaillaan elävän isoa murroskautta. Modernit naiset eivät enää suostu perinteiseen perheenmuodostusmalliin, länsimaiset miehet kiinnostavat ja vapaiden, vaimoa etsivien miesten määrä kasvaa. Noin 3800 kappaletta deittifirmoja tekee ahkeraa työtä yrittäessään löytää asiakkailleen sopivan puolison. Uusi sukupolvi on kuitenkin alkanut näyttää uutta mallia. Nuoret parit käyvät treffeillä, pitävät toisiaan kädestä ja ovat avoimen rakastuneita. Nähtäväksi jää, kestääkö avoin rakkausmalli vanhemmilta opittujen traditioiden paineet sosiaalisen yhteisön vaatimusten puristuksessa.

Triumph toi oman panoksensa mukaan naimamarkkinoiden kehittämiseen. Se julkaisi viime kuussa niin kutsutut avioonvalmistautumisrintaliivit. Hurjien, enemmänkin itsemurhapommin näköisten liivien etumuksessa on laskuri, joka laskee päiviä kihlautumiseen.

Laskeminen päättyy, kun kihlasormus liitetään laskurin koteloon. Tällöin Felix Mendelssohnin häämarssi alkaa soida. Rintaliivien osana on myös teline kynälle ja leimasimelle, joilla avioliittopaperit voi allekirjoittaa. Triumphin mukaan kyseiset liivit auttavat naisia toimimaan aktiivisesti ja etsimään, ei kello kaulassa vaan rinnoilla, aviomiestä itselleen.

Settiin kuuluvat myös sydämenmuotoiset patakintaat, mutta ilmeisesti ketjua, jolla vangita nainen lieteen kiinni, ei asussa vielä ole.

Heinäkuun ensimmäisenä viikonloppuna järjestetään Amsterdamissa Bikes not cars -festivaali. Tapahtuman mainoksessa julistetaan sota autoja vastaan, ja viikonlopun ohjelmaan kuuluu muun muassa Suomessakin tunnettu Critical Mass -kulkue, erilaisia työpajoja, informaatiota sekä suoraa toimintaa autoliikenteen häiritsemiseksi ja blokkaamiseksi.

Tapahtuman manifestissa muistutetaan autojen aiheuttavan saasteita, ilmastonmuutosta (ihan sama mitä Vatasen Ari hourailee, kaikkihan tämän tietävät faktaksi), loukkaantumisia ja kuolemia. Lisäksi se osa julkisesta tilasta, jota ei ole omistettu ostoshulluudelle ja kulutusjuhlalle, kuuluu fossiilisilla polttoaineilla pörräävälle liikenteelle.

Hollannin moottoriteitä levennetään jatkuvasti ja uusiakin pukkaa. Liikenneruuhkat tässä pienessä maassa ovat aivan uskomattomat ja vajaan sadan kilometrin matkaan saa helposti kulumaan reippaasti yli kaksi tuntia. Päättäjien mielestä ongelma ratkaistaan tietysti raivaamalla lisää kaistatilaa, ei suinkaan pohtimalla kaikkien näiden autojen tarpeellisuutta tai jopa, hui kauhistus, vaihtoehtoisia tapoja jolla ihmiset saataisiin pisteestä A pisteeseen B.

Autojen määrää katsoessa mietityttää, että mistä helvetistä ne kaikki oikein tulevat, minne ne menevät – ja mihin ihmeeseen ne oikein laitetaan siksi aikaa kun niillä ei ajeta?! Tämän kokoisessa maassa ei luulisi olevan tilaa moiselle peltilehmälaumalle. Mutta onpahan vaan, ilmeisesti, ja jos tila loppuu niin sitten sitä tehdään lisää jonkin muun kustannuksella.

Niinpä Bikes not cars -festari koettaa autojen sättimisen lisäksi myös puhua erilaisista ratkaisumalleista. Tapahtuma tähtää pyöräilyn promotoimiseen ja tarjoaa lisäksi ihmisille tietoa öljyyn perustuvan yhteiskunnan vaihtoehdoista. Aihe on vakava, mutta siitä huolimatta fillarifestistä ei saa ryppyotsaista tekemälläkään. Politiikan ja paatoksen lisäksi ohjelmassa kun on myös runsaasti erilaisia pelejä ja leikkejä, sillä niitä ei yksikään itseään kunnioittava anarkistinen tapahtuma jätä väliin.

Pyöräpippaloiden ohjelmasta löytyy muunmuassa laatikkopyörillä ajettava esterata, tall bikeilla käytävät turnajaiset sekä monsteripyöräsota. Ja jottei tylsää tulisi, leikitään saman viikonlopun aikana muuallakin. Den Bosch -nimisessä kaupungissa hieman Amsterdamista etelään pidetään nimittäin öistä lipunryöstöä. Kyseistä peliä tuli pelattua enemmän kuin tarpeeksi alakoulussa, mutta enpä ole koskaan ennen pelannut sitä kaupungin keskustassa keskellä yötä.

Sääntöjäkin on vähän rukattu. Omilla kintuilla kipittämisen lisäksi osallistujat saavat järjestäjien puolesta pyöräillä, skeitata, rullaluistella tai vaikka hyppykeppeillä. Kännykät kehotetaan ottamaan mukaan jotta joukkuekavereihin voi pitää yhteyttä vaikka juostaisiinkin eri puolilla kaupunkia. "Tuutko ulos leikkimään?”, kysytään tapahtuman flaijerissa.

Olen aiemminkin sivunnut samaa asiaa, mutta mielestäni anarkismiin nimenomaan kuuluu myös hauskanpito ja se, että elämästä osataan ottaa ilo irti. Aina ei tämä nykymeno naurata, mutta sanotaan se nyt vielä kerran: anarkismi ON leikin asia!

Keskiviikkoaamuna 10. kesäkuuta amerikkalainen James Wenneker von Brunn, 88, pakkasi kiväärin autoonsa ja suuntasi kodistaan Annapoliksesta kohti Washingtonia. Pääkaupunkiin saavuttuaan papparainen käveli holokaustimuseoon, jonka ovella hän ampui turvamies Stephen Johnsin, 39. Sitten von Brunn suuntasi kiväärinpiipun kohti museon aulassa parveilevia lapsia, naisia ja miehiä. Jos kaksi muuta turvamiestä ei olisi ampunut von Brunnia, tämä olisi tappanut tukun turisteja ja museon työntekijöitä.

Vanhan äijän motivaatioksi paljastui juutalaisviha ja rasismi, joita hän oli vuosikausia levitellyt juutalaisvastaisilla ja valkoisen rodun ylemmyyttä ajavilla nettisivustoilla. Washingtonin arvostettu, juutalaisten joukkomurhaa koskettavasti esittelevä museo oli sopivan symbolinen kohde, ja oven avannut afroamerikkalainen turvamies varmasti von Brunnille sopivin mahdollinen uhri. Tuttujen mukaan von Brunn oli lisäksi aivan persaukinen ja niin epätoivoinen, että oli myymässä tietokonettaan eli ainoaa yhteyttään kanssakahjoihinsa. Hän oli varmaankin päättänyt päättää päivänsä kyseisenä keskiviikkona ja viedä siinä samalla joukon ihmisiä mukanaan.

Oliko tapaus traaginen? Kyllä. Yllättävä? Ei. Vältettävissä? Valitettavasti ei.

Yhtälö on arkijärjellä ajateltuna aika simppeli: Jos kenellä tahansa on oikeus omistaa millainen ase tahansa, aina välillä joku hullu tulee käyttämään asettaan ihmisten tappamiseen. Jokaisen ampumatapauksen jälkeen yllätyn kuitenkin aina miten mitätöntä keskustelu aseenkanto-oikeuksien rajoittamisesta on täällä Yhdysvalloissa. Amerikassa aseista keskusteleminen on yhtä irrationaalista, epäloogista ja raivostuttavan tuloksetonta kuin yritykset saada jotain tolkkua naisten oikeuteen päättää omista ruumiistaan (aborttioikeudet) ja kahden ihmisen haluun sitoutua toisiinsa laillisesti (homoavioliitot).

Aseenkanto-oikeus on yksi amerikkalaisen yhteiskunnan pyhistä lehmistä, johon koskevat poliitikkoraukat saavat varautua kovaan potkimiseen. Ensinnäkin aseenomistajilla on takanaan rikas ja vaikutusvaltainen National Rifle Association, joka hurauttaa armottoman PR-koneistonsa käyntiin aina, kun ampumistapauksia nousee uutisiin. NRA:n lauluja laulavat niin monet kongressiedustajat ja senaattorit, ettei ole toivoakaan että Yhdysvallat saisi aikaan kansallisia aselakeja. Osavaltiot säätävät aseita koskevat säädökset, ja aina kun joku kuvernööri tai pormestari yrittää niitä tiukentaa, NRA syytää lobbausrahojaan rajoituksia vastaan.

Toisekseen monet amerikkalaiset oikeasti ajattelevat, että elämä ilman asetta ei ole elämää ollenkaan. Joko he käyttävät itsepuolustusargumenttia: kun ryöväri kiipeää yöllä makuuhuoneen ikkunasta sisään, he kuvittelevat kykenevänsä hyppäämään sängystä, kaivamaan kiväärin vaatekomerosta ja osumaan tunkeilijaan, eikä esimerkiksi puolisoonsa tai lapsiinsa. Tai sitten kyse on heidän "pyhästä oikeudestaan" metsästykseen.

No. Oletetaan, että minun intohimoni olisivat katapultit. Vaikka kuinka rakastaisin ampua katapultilla kivenmurikoita ihan vain tarkkuusammuntamielessä, todennäköisesti ympäröivä yhteiskunta päättäisi, että kansalainen Järventauksen rakas harrastus aiheuttaa muille yhteiskunnan jäsenille liian suuren vaaran, ja siten kieltäisi sen. En ole vielä kuullut yhtäkään pätevää argumenttia, en niin Amerikassa kuin Suomessakaan, miksi aseiden tapauksessa yksilön intohimon pitäisi ajaa yhteiskunnan turvallisuuden ja hyvinvoinnin yli.

Ymmärrän, että asetta pidellessä tulee vahva ja väkevä olo, johon on helppo jäädä koukkuun. Olen kokenut sen kerran keskilännessä vieraillessani, missä ystäväni isä vei minut ja aviomieheni kokeilemaan ampumista. Tunne, minkä saimme räiskiessämme maalitauluja, oli sekä omituinen, pelottava että jännittävä ja antoi humalluttavan illuusion vallasta. Jopa kaltaiseni vegetaristi-pasifisti-puunhalaajan ja mieheni kaltaisen kalifornialaishipin oli pakko myöntää se. Mutta pitäisikö kaikilla olla lupa omistaa ampuma-ase vain sen takia, että niiden käyttäminen on joistakin hauskaa? No ei.

Tässä vaiheessa yleensä joku älähtää, että voi sitä tappaa pelkillä nyrkeilläkin. Amerikkalaisten aseintoilijoiden lempihokema onkin Guns don't kill people, people kill people. Mutta yritän kuvitella 88-vuotiasta von Brunnia nujakoimassa vanhan miehen käpälöillään parimetristä turvamiestä, ja ei se kovin uhkaavalta skenaariolta tunnu.

Seuraava tyypillinen vasta-argumentti on sitten se, että aseethan itse asiassa pelastivat henkiä: tässä tapauksessa niiden museovieraiden, joita von Brunn ei ehtinyt tappaa koska turvamiehet ampuivat häntä. Tätä logiikkaa kuulin myös pari vuotta sitten Virginia Tech -surmien jälkeen, kun Seung-Hui Cho oli murhannut 32 ihmistä. Kokonainen "kansalaisliike" – jälleen NRA:n masinoimana – vaati, että opiskelijoiden kaikilla yliopistokampuksilla pitäisi saada kantaa aseita, jotta he voisivat tusauttaa Chon kaltaiset hullut helvetin porteille.

No niin. Omista opiskeluajoistani on jo jonkin aikaa, mutta ajatus että omaa identiteettiään tuskaisesti etsivät, angstiset nuoret, joilla on taipumusta huumeiden ja alkoholin ökykäyttöön olisivat myös aseistautuneita, ei herätä kovin lämpimiä fiiliksiä.

Toivon, että Jokelan ja Kauhajoen koulusurmien jälkeen Suomessa keskustelu aseenkanto-oikeuksien rajoittamisesta on ollut laadukkaampaa kuin se onneton pöhinä, mitä täällä Jenkeissä joutuu kuulemaan jokaisen Virginia Techin ja von Brunnin jälkeen. Sekä Kauhajoki että Jokela uutisoitiin Yhdysvalloissa varsin näyttävästi, ja jutuissa nousi esiin aseiden suuri määrä Suomessa. Jenkkikavereiden ihmetellessä miksi rauhallisessa Suomessa on niin paljon aseenomistajia, olen tarjonnut latteita selityksiä metsästyksestä ja pitkästä rajasta Venäjän kanssa.

On vaikea kuitenkaan selittää asiaa, jota ei oikein ymmärrä. Kertokaa siis te fiksummat: Miksi Suomessa pitäisi olla helppoa saada käsiinsä ase?

Kaikki kirjoittajat tietävät tunteen, että uutisia ei ole eikä siis mitään, mistä kirjoittaa. Vai olenko minä itse vain niin kaukana kaikesta kirjoittamisen arvoisesta, kadonnut johonkin jokapäiväisten harmien taakan alle niin, etten tiedä mitä maailmassa tapahtuu? Olenko jäänyt liian kauas kaikesta tärkeästä? Voi onko tämä joku keski-iän kriisi, klisee josta en pitänyt edes nuorena?

Nyt jo uutisiakin tulee mieleen. Viron eläinoikeusihmiset jatkavat taisteluaan eläinten sirkuskäyttöä vastaan, mutta en ole itse pitkään aikaan osallistunut demoihin. Tiedän, että tiistaina oli Virossa, kuten monessa muussakin paikassa Euroopassa, solidaarisuusdemo Itävallan eläinoikeusaktivisteille. Mutta tiedän senkin, että osallistujia ei ollut kovin paljon. Viron media yllättäen piti aihetta tärkeänä ja itävaltalainen eläinoikeusaktivisti Martin Balluch näkyi Viron televisiossa.

Ja mitäs muuta? Eurovaalit järjestettiin Virossakin, ja minä en osallistunut, en ehdokkaana enkä kansalaisena. Vaalit ehdottomasti voitti mies, joka ei edustanut mitään puoluetta eikä kuluttanut melkein lainkaan rahaa. Ihmiset antoivat listojen ulkopuoliselle ehdokkaalle enemmän ääniä kuin listoille vain protestiksi; protestivaaliksi sitä nyt kutsutaankin. Harmi, ettei vaalivoittaja, entinen koulukaverini, tiedä eläimistä mitään – nauraisi varmasti, jos kuulisi, miten tärkeänä itse eläinten oikeuksia pidän.

Mutta on yllätyksiäkin. Kuukausi sitten eräs vanha hiidenmaalaisnainen lahjoitti merkillisen suuren rahasumman Hiidenmaan eläinten hyväksi. Hän pitää omaa nimeään kovasti salassa ja pyysi sitä minultakin.

"Ne pitäisivät minua hulluna", nainen sanoi, "mutta olen koko elämäni halunnut tehdä jotain eläinten hyväksi."

Mitä muuta tulee vielä mieleen? Ensi viikolla lopetan ammattikoulun ja minusta tulee eräopas. Pitäisikö mainostaa ja kutsua teidät kaikki retkelle Hiidenmaalle? Täällä on kaunista aina.

Ja vielä: yksi valkoisista rotistani, laboratoriossa syntyneistä, kuoli. Hänen aikansa tuli täyteen.

Kuten olet ehkä kuullutkin, brittipoliitikoilla menee juuri nyt vähän huonosti. Maata ravistelee parlamentaarikkojen kuluskandaali: yksi jos toinen on laskuttanut puutarhureitaan, kakkosasuntojaan ja taulutelevisioitaan veronmaksajilla. Ministereitä eroilee päivittäin. Pääministeri Brownille on kirjoitettu avoimia kirjeitä puolueen sisältä. Niissä vaaditaan yleensä eroa. Eräs eronnut naisministeri syytti Brownia sisäpiirin rakentamisesta ja hallituksesta, jossa naiset ovat vain somisteita.

Karuimmillaan kulukorvausskandaalissa on ollut kyse useiden asuntojen maksatuksesta. Banaaleimpiin esimerkkeihin kuuluu erään parlamentaarikon työkuluksi lukema 5 punnan kirkkokolehti.

Vallassa olevaa labour-puoluetta vuosikymmeniä tukenut Guardian-lehtikin on jo sitä mieltä, että labourin voi pelastaa ainoastaan pääministeri: eroamalla. Siitä, miten brittiläinen demokratia voisi pelastua, ei ole kovin moni uskaltanut sanoa mitään.

Alkukeväästä julkaistussa pamfletissa Suomea kutsuttiin lumedemokratiaksi, ja samalla haikailtiin eurooppalaisen liberaalin perinteen ja demokratian perään. Samalla vähän unelmoitiin myös kaksipuoluejärjestelmästä. Sellaisessa systeemissä kuulemma oppositio on oppositio ja kansalla on todellinen mahdollisuus valita – kuten Britanniassa, jossa kansallinen politiikka pyörii kahden puolueen varassa, koska vaaleissa käytetään enemmistövaalitapaa.

Miten kaksipuoluejärjestelmän sitten kävi kaiken tämän sekopäisyyden keskellä järjestetyissä paikallis- ja eurovaaleissa? Labour sai tietysti turpiinsa, kuten kaksipuoluejärjestelmän perään haikailevien mielestä pitääkin.

Vaikka finanssikriisistä ja kulukorvausskandaalista voi syyttä myös konservatiiveja, labour toki ansaitsi tappionsa. Labour on ollut eturintamassa tuhoamassa eurooppalaista sosialidemokratiaa sisältä päin. Jos Margaret Thatcherin ja John Majorin konservatiivivallan jäljiltä oli 2000-luvulla vielä jotain yksityistettävää, labour yksityisti sen. Nykyinen hallitus on kunnostautunut kansalaistensa valvonnassa, turvallisuushysterian luomisessa, Irakin ja Afganistanin sodissa ja taloudellisiin suhdanteisiin sidotussa siirtolaispolitiikassa. Tätä uudenlaista sosialidemokratiaansa labour on sitten levittänyt ympäri Eurooppaa. Viimeisimpänä visiitillä kävi SDP:n Jutta Urpilainen. Ei ihme, että demarit kompuroivat myös Suomessa.

Mutta mitä siis tekivät kansalaiset? Eurovaaleissa britit eivät varsinaisesti palkinneet oppositiossa olevia konservatiiveja labourin sekoilusta. Kuten viime eurovaaleissakin, myös näissä suurimpia voittajia olivat erilaiset pienemmät puolueet, minkä eurovaalien suhteellinen vaalitapa teki mahdolliseksi.

Ryvettyneille ja vuorotellen vallassa kieriskeleville pääpuolueille etsittiin vaihtoehtoja niin vihreistä, äärioikeistosta kuin itsenäisyyspuolueestakin.

Kutsutaan näitä sitten protestiääniksi tai ei, kahden puolueen valta ei näytä ainakaan pelastavan brittiläistä demokratiaa juuri nyt. Toki Suomessa voisi jostain selittämättömästä syystä käydä toisin, mutta mitäpä jos kokeiltaisiin toisenlaista reseptiä. Jos vaikka vasemmisto tekisi vasemmistolaista politiikkaa ja oikeisto oikeistolaista?

Ei olisi pitänyt kääntää selkäänsä. Voisin vannoa, että äsken niitä oli kolme. Nyt näen vain kaksi. Hyökkään. Hiekka pölähtää, veitsi välähtää. Sain ne!

Hiivin hiljaa. Väijyn kantojen takaa. Kurkistan piilopaikkoihin. Toteutan ikiaikaista metsästysviettiäni. Poimin korvasieniä.

Marjojen kerääminen tai sadonkorjuu kasvimaalta ovat jotakin ihan muuta. Siinä ne kerättävät vain köllöttelevät odottamassa ottavaa kättä. Sienillä sen sijaan on luonne. Ne piileskelevät risujen alla ja kannonkoloissa. Ne kasvavat vain tietynlaisilla paikoilla, jotka löytääkseen täytyy opetella ajattelemaan kuin sieni. Voisin helposti kuvitella, että sienet osaavat liikkua. Ne vaihtavat paikkaa ja piiloutuvat, jos sienestäjän vaistot herpaantuvat hetkeksi.

Sienestys on aivojumppana vertaansa vailla. Pitää tunnistaa sienet ja niiden kasvupaikat. Pitää edetä nenä massa, mutta silti myös katsoa, mihin suuntaan on menossa. Lisäksi pitää vielä tietää sijaintinsa, ettei eksy.

Sienestys on zeniläistä filosofiaa. Usein etsimänsä löytää vasta sitten, kun lakkaa etsimästä. Se saattaa odottaa aivan jalkojen juuressa. Vuosikausia etsin suppilovahveroita sellaisista paikoista, jossa niiden kirjojen mukaan pitäisi kasvaa. Lopulta niitä alkoi pomppia vastaan aivan "väärissä" paikoissa. Nyt löydän samat apajat vuodesta toiseen vaikka niiden välimatkat mitatataan jopa kilometreissä. Viime syksynä keräsin seitsemän korillista.

Kuivatut sienet säilyvät vuosikausia. Kun purnukat ovat täynnä, on turvallinen olo. Nyt riittää aineksia pizzoihin, piirakoihin, kastikkeisiin, keittoihin ja laatikoihin. Ei haittaa vaikka väliin osuisi huonompi vuosi.

Palaan metsästä mukanani kassillinen korvasieniä. Olo on varmaan samanlainen kuin metsästäjällä, joka pitkän väijymisen jälkeen on saanut jäniksen. Viritän tulen hellaan. Puolentoista tunnin päästä edessäni on lautanen täynnä korvasienimuhennosta ja valkosipuliperunoita. Kasvissyöjän metsästysvietti on tyydytetty pitkäksi aikaa.

Skunk Anansie vyöryy kuohkealla äänellään everything is political Puolan yössä Aatun pystyttäessä koiranruokapurkista rakentamaansa densokeitintä. Kero kuulee ääniä pienen hylätyn majan suojassa puhkuen hiljaista varoitusääntä.

Densokeitin tuoksuu bensalle ja toivon, että nuudelikeittomme onnistuu. Löysimme hieman villisipulia ja tarkoitus olisi valmistaa juhlaillallinen valtatien varrella. Krakovaan on vielä matkaa 170 km emmekä ehtineet tänään perille. Toisaalta ei kyllä ole kiirekään mihinkään.

Varsova on täynnä betonia ja usvaa, mutta sen metropolitaaninen jäykkyys on silti kiehtovaa. Harmaan sokkelikon ihmiset vaikuttavat jäyhiltä. He katsovat meitä matkalaisia hieman epäillen ja jotkut avaavat sivuikkunan nähdäkseen paremmin ajaessaan ohitsemme.

Tila on kulunutta – ajan ja tyhjyyden syömää. Elämä tuntuu jatkavan päivästä toiseen samanlaisena kulkuaan. Kaupunki ja ihmiset tuntuvat lakonisilta. Naiivit mainokset koristavat tienvarsia saaden oloni tuntumaan tyhjäksi. Olen katsellut niitä paljon odotellessamme kyytiä.

Densokeittimen naulareiät näyttävät tähdiltä. Tuli polttaa bensiinia hiljalleen ja me saamme keittomme illalliseksi. Kero nuokkuu puolalaisesta Ikeasta tänään ostetun vihreän huovan päällä ja olo on rauhallinen.

Aatun lähtiessä hakemaan läheiseltä huoltoasemalta vettä ja muonaa jään yksin pimeään metsään. Saamme Keron kanssa jännitystä hetkeksi kun ympärillä temmeltää jokin elukka, joka kuulostaa aivan villisialta. Yritän koota kasaan ruokatarvikkeita, jotka voisivat houkutella sitä ja kolkutella hieman astioita jos se vaikka väistyisi muualle. Hiekassa oleva kynttilä valaisee vielä hetken. Onneksi sika tuntuu väistyneen.

Avioituminen Palestiinassa ei ole mikään yksinkertainen kuvio. Seurustelua ei tunneta arabikulttuurissa, joten "sen oikean" metsästäminen on vaikeaa. Yleensä mies tiedustelee naisen tuntevilta sukulaismiehiltä lisätietoja rakkauden kohteesta ja hyvällä tuurilla mies saatetaan kutsua naisen kotiin kahville.

Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että nuori pari saisi kahvitella kahden kesken. Mukana on aina naisen perhe ja usein myös miehen vanhemmat. Lyhyen session jälkeen nainen päättää, saako mies tulla kahville uudestaan vai haluaako hän tavata mahdollisesti jonkin toisen miehen.

Kihlautunut pari voi jo kulkea yhdessä kaupungilla, mutta yöksi tiet aina erkanevat. Yhteinen yö ennen naimisiinmenoa on ennenkuulumatonta arabikulttuurissa.

Betlehemissä asuva palestiinalainen ystäväni rakasti kahdeksan vuotta samaa naista, mutta hänen perheensä ei hyväksynyt jostain syystä tyttöä. Hänessä ei ollut kenenkään mielestä mitään vikaa, mutta syynä taisi olla se, että miehen varakkaat vanhemmat eivät kelpuuttaneet pojalleen tavallista naapurintyttöä morsiameksi.

Viimeisen vuoden ajan ystäväni vanhemmat ovat painostaneet häntä löytämään uuden naisen ja menemään naimisiin. Miehellä on ikää vasta 25 vuotta, mutta arabikulttuurissa se on tavallinen avioitumisikä. Ystäväni piti kuitenkin päänsä ja ilmoitti menevänsä naimisiin vain rakastamansa naisen kanssa. Viikko sitten lauantaina pari kihlautui. En ole ikinä nähnyt ystävääni niin onnellisena. Vanhemmat näyttivät lopulta hyväksyneen sen, että heidän poikansa sai itselleen rakastamansa naisen.

Olin mukana kihlajaisissa, joihin oli kutsuttu 250 henkeä. Ne oli ystäväni isän mukaan pienet juhlat. Tanssimme, joimme ja söimme pitkälle aamuyöhön arabilaulajan nostattaessa tunnelmaa entisestään.

Palestiinalaiset osaavat juhlia ja nauttia, vaikka he elävätkin miehityksen keskellä. Heille riittää pienet unelmat, vaikka se, että löytää itselleen elämänsä rakkauden. Olosuhteilla ei ole niin väliä, kunhan on rakkautta ja läheisiä ympärillä.

Seuraavana päivänä oli lukionsa päättäneiden opiskelijoiden vuoro juhlia. Isoon juhlasaliin oli kutsuttu 800 henkeä. Meno tanssilattialla yltyi villiksi, kun nämä kahdeksantoistakesäiset nuoret päästivät tanssijalan irti.

Katsoin heidän onneaan ja iloaan sivusta. He näyttivät ja vaikuttivat samanlaisilta nuorilta kuin kuka tahansa, missä päin maailmaa tahansa. Nämä nuoret elävät kuitenkin Betlehemissä Israelin rakentaman turvamuurin sisällä. Monilla heistä ei ole lupaa mennä edes muurin toiselle puolelle Jerusalemiin. Mutta silti näillä aurinkoisilla nuorukaisilla näyttää olevan toivoa ja uskoa tulevaisuuteen. Mikään ei estä heitä toteuttamasta heidän suurimpia unelmiaan.

Sunnuntain vastaisena yönä kuljin Münchenistä Pariisiin. Ystäväni häistä Salzburgista, wienerschnitzelien, sachertorten, dindeleiden, mozartgugeleiden ja weißbierin luvatusta maasta, takaisin luunlaihojen ja punkkua vetävien pariisilaisten pariin.

Siinä missä muut palasivat lentäen tai alppiautobahnia pitkin koteihinsa, itse palasin yöjunalla Pariisin itäiselle rautatieasemalle ja sieltä suoraan töihin maanantaiaamuna vielä kello 10.30:ksi. Kun kerroin reittivalinnasta, se herätti sekä pientä vierastusta että epäluuloja: pidä arvoesineet peiton alla, laita lukot matkalaukkuihin, älä puhu turkkilaisille ja pidä ovet hyvin lukossa.

Lontoolaiset taas palasivat pankkiiritöihinsä British Airwaysin Club World -luokassa, jossa kuulemma virtaa samppanja, ruokaa riittää sekä lentoemännät flirttailevat. Lentäminen siis kuulostaa lähes paratiisilta. Kaiken lisäksi saa hillua lentokentän Club Loungessa, jossa taas on lisää virvoitteluja sekä muuta voitelua. Kuulostaa ainakin kivalta – siis kaikin puolin korruptoituneelta ja irvokkaalta.

Mitenkä tämä siis vertautuu yöjunailuun? Sain ensinnäkin kyydin morsiamen siskon autossa Müncheniin, sillä hän sattui asumaan aika lähellä rautatieasemaa. Jos olisin lentänyt, tuskin kukaan olisi minua heittänyt sen enemmän Salzburgin kuin Müncheninkaan lentokentälle. Aikaa olisi siis mennyt hukkaan mennessä kentälle ja siellä odotellessa. Nyt sain kyydin asemalle asti, ja nautimme Pauleanerit yhteisen matkan päätteeksi.

Itse rautatieasemalla en kaivannut yhtään Club Loungea, sillä sieltä löytyin asemaravintola, jossa nautin perinteiset 6 kpl. Nürnberger Rostbrastwousteja hapankaalilla ja puolivoimakkaalla sinapilla. Asemalla toimi myös hyvin langaton verkko, jonka käyttöä varten minulla oli ennestään jo käyttösopimus, joten odotteluaikakaan ei mennyt hukkaan.

Junaan pääsin puoli tuntia ennen sen lähtöä. Veturia vaihdettiin Kölnissä, ja osa vaunuista jatkoi Amsterdamiinkin asti, joten eri määränpäille oli omat vaunut. Etiketti yöjunassa on kohtuullisen rento, sandaalit ja sortsit kuuluvat yleisvarustukseen, kun taas jakkupuvut ja mustat kengät saa unohtaa sinne Club Worldiin.

Itse yö sujui kohtuullisen leppoisasti. Veturinvaihto tuotti hieman kolistelua keskellä yötä – joten korvatulpat on hyvä ottaa matkaan. Punkat neljän hengen hyteissä oli jäykkiä, joten tässä hieman kaipaisin mukavuutta: Club Worldissä pedit ovat ainakin pehmeämmät. Lakanoita annettiin yksi kappale, mutta pussilakanaa ei ollut. Ensimmäisessä luokassa on sekä yksityisiä että parihyttejäkin.

Matka kesti yksitoista ja puoli tuntia. Päiväjunat liikkuvat paljon nopeamminkin, mutta yöjuniin ole vielä tuotu nopeita luotijunia: niillä matka olisi kestänyt ehkä 6 tuntia, mutta silloin itse yö olisi ollut liian lyhyt nukkumista varten. Pidemmätkin matkat kyllä taittuisivat, jos nopeat ja mukavammat yöjunat tuotaisiin käyttöön.

Nyt vaikuttaa siltä, että yöjunia ei ole uusittu sitten 60-luvun, jolloin kun lentäminen yleistyi keskipitkillä matkoilla. Nyt, kun junat ovat tulossa takaisin, pitäisi myös kalustoa uusia, pienentää matka-aikoja ja tuoda erilaisia mukavuusluokkia käyttöön omine baareineen ja oleskelutiloineen. Siis esimerkiksi junamatka Lontoosta Muncheniin olisi vain yhden vaihdon päässä ja kestäisi hieman nopeammilla junilla ehkä tämän saman 10 tuntia.

Näitä yhteyksiä odotellessani, ja parempia vaunuja toivoessani, ehkä liityn vielä jonakin päivänä Club Deutsche Bahnin kerhoon, jossa luontaisetuna on bonusmatkat saksan rautateillä, ilmaiset Süddeutsche Zeitungit ja vaunuhenkilökuntaa tarjoamassa Pauleaneria ja wursteja. Tässä on markkinarako, joka kilpailee lentämisen kanssa.

Nälkälakkoilevilla taiteilijoilla on kolme vaatimusta venäläisille viranomaisille:

– Novosibirskiläinen taiteilija Artem Loskutov on vapautettava kaikista syytteistä.

– Vapun Street Partyn yli 200 osallistujan lainvastaista pidätystä johtanutta "Laillisuus-, järjestys- ja turvallisuuskomitean" varajohtaja Strumentovia vastaan on nostettava syytteet.

– "Ekstremismin vastaisen keskuksen" hämäräperäisiä toimia tarkkailemaan on perustettava kansallinen komitea.

Nälkälakkoa pidetään aivan Smolnan eli Pietarin kaupunginhallituksen edessä – joka aamu ohi astelee kaupungin johto, ja osa heistä pysähtyy päivittäin ihailemaan näitä taideteoksia. Taiteilijat maalaavat puistikossa 24h vuorokaudessa. Yli viikon aikana on syntynyt jo runsaasti miliisien mielivaltaa käsitteleviä taideteoksia. Ja jatkoa seuraa niin kauan kunnes nälkälakon vaatimukset saavutetaan.

Lisää Artem Loskutovin tapauksesta Veli Itäläisen kirjoituksessa Taiteilijaelämää.

Matkaajan tie vie Varsovaan melkein väkisin.

Puola on valtavan suuri maa. Niin maa-alaltaan kuin väestömäärältään. Tämä on ainoa reitti idän kautta liftatessa Keski-Eurooppaan. Meidän päämäärämme on Tsekki ja mahdollisesti Kreikka, mutta taitamme matkaa mahdollisuuksien ja tilaisuuksien mukaan. Puolassa on kokemamme mukaan ollut helppo liftata, vaikkakaan rekat eivät voi ottaa kuin yhden matkustajan ja täällä määrää todella valvotaan.

En ole aikaisemmin ylittänyt minkään maan rajaa kävellen. Kulkiessamme Liettuan ja Puolan rajan yli jäivät taaksemme autioituneet raja-rakennukset. Tuntuu hienolta maiden välinen rajattomuus – meiltä kysyttiin vain Keron rotua eikä paperin paperia. Olemme ylittäneet kolmen maan rajat näyttämättä kertaakaan passia.

Kerolla on oma espanjalainen passi, jossa sukupuolen kohdalla lukee macho. Se onkin osoittautunut turhankin hyväksi vahdiksi, mutta on onneksi matkalla muuten ihmisten seurassa hyvinkin rauhallinen. Se on tottunut vaihtuviin ympäristöihin ja matkaamiseen. Kero on liftannut omistajansa kanssa jo kerran läpi Euroopan.

Poikkesimme matkallamme Varsovaan pieneen kaupunkiin nimeltä Suwalki, jossa paikallislehden toimittaja pysäytti meidät kadulla ja halusi tehdä Kerosta artikkelin. Sanojensa mukaan hän ei ole koskaan nähnyt niin hienoa koiraa. Luulen että Keron selkärepulla ja siinä olevalla vaaleanpunaisella robotilla oli myös vaikutuksensa artikkeliaiheen valintaan. Toimittaja on myös itse aikoinaan liftannut ja hän oli hyvin kiinnostunut matkastamme.

Sattuman kautta pääsimme paikalliseen toimitukseen sekä kunniavieraina grafiikkanäyttelyyn. Kero ei ole koskaan ennen ollut taidenäyttelyssä. Toimittajan mielestä oli edes tyhmää kysyä, saako Kero tulla sisälle näyttelyyn. Totta kai se sai tulla!

Paikallinen kulttuurikeskus vaikutti mielekkäältä ympäristöltä toimia. Avoin paikka, jossa oli paljon toimintaa. Paikallislehti Tygadnik Suwatskin toimittaja Agnesiejika Szysiko ehdotti keskustelun jälkeen muutamia paikkoja, joissa haluisimme mahdollisesti vierailla ja päädyimme bussilla illaksi ekologiselle juustotilalle Puolan maaseudulle. Juuri tällaista olen Suomestakin joskus etsinyt. Pientä monipuolista maatilaa, jossa saa työtä vastaan ruokaa ja yöpaikan.

Eläimillä on täällä valtavan hyvät oltavat. Kanat kirmaavat vapaana pihalla ja vuohet laiduntavat vaihtuvissa paikoissa. Harmillista ettei tällainen maatilan pito ole enää oikein mahdollista Suomessa – rationalisoidut valtaisat eläintehtaat sen sijaan ovat suosiossa.

Elämänkulku täällä on suuresta työmäärästä huolimatta rauhaisaa. Lapsia on yhdeksän, eläimiä paljon ja paikan isäntä on yhteisöllisyyden filosofi, jolla on monenmoista mielenkiintoista puhuttavaa liittyen ihmistieteisiin. Puolassa tällainen kokeellisuus liittyen yhteisöihin ja ekologiseen farmin pitämiseen ei ole yleistä, ellei sillä ole jotain tekemistä uskonnon kanssa.

Olemme saaneet tässä samalla kuulla paljon paikallisesta koulujärjestelmästä, viljelijöistä ja kulttuurista ylipäänsä. Arvokasta tietoa, jota ei saa elämättä paikallisten seurassa heidän arkeaan. Viiden päivän matkan jälkeen olemme montaa kokemusta rikkaampia – olemme keränneet kiviä Puolan pelloilta ja hakanneet halkoja. Syöneet toinen toistaan parempia juustoja ja nukkuneet varsin miellyttävässä ympäristössä. Edellisen yön kaupungissa taivasalla nukutun kylmän yön jälkeen tämä tuntuu taivaalliselta. Lämmin vesi ja ruoka tuntuvat luksukselta.

Tämä tila kaipaa työntekijöitä, joten jos haluat nauttia hyvin kauniista ympäristöstä ja mielenkiintoisen perheen seurasta, ota yhteyttä tilan verkkosivun kautta.

Jo lyhyen ajan sisällä olemme kokeneet paljon – matkan jäljiltä olen väsynyt mutta hyvin onnellinen. Olemme löytäneet sattuman kautta kaiken sen mitä olemme halunneetkin. Mielenkiintoisia yhteisöjä, jotka perustuvat ruohonjuuritason yhteistoimintaa, joka ei perustu rahalliseen voitontavoitteluun vaan sosiaaliseen pääomaan. Olemme olleet joka paikkaan sydämellisesti tervetulleita.

Olemme tutustuneet paljon ihmisiin ja käyneet kiinnostavia keskusteluja. Korkealta rekassa olen saanut ihastella Itä-Euroopan maisemia. Olemme tutustuneet hienolaatuisen juuston valmistukseen ja ekologisen tilan perustamiseen. Tallinnan Volk-squatissa näimme todellista DIY-osaamista aurinkopaneelien, moottoroitujen sänköpyörien ja akku- sekä vesijärjestelmien muodossa. Hienoa tietotaitoa ja yhteistoimintaa, näistä lisää myohemmin.

Vaellus jatkukoon!

Eurovaalikampanja vaikuttaa Ruotsissa laimealta. Kotiimme on kyllä tullut postilähetyksenä jo sosiaalidemokraattien, moderaattien ja kristillisdemokraattien vaalimainoksia, ja rappukäytävämme ja pyykkitupamme ilmoitustauluilla on moderaattien Jag ska. Ska du? –mainoksia. En ole kuitenkaan törmännyt kadulla yhteenkään vaalimainosten jakajaan tai vaalitelttaan.

Listavaali, jossa äänestäjä äänestää vain puoluetta ja puolue päättää ehdokkaiden välisen sisäänmenojärjestyksen, ei innosta yksittäisiä ehdokkaita organisoimaan tukiryhmiään kaduille Suomen malliin. Nykyisin Ruotsin vaaleissa voi myös ruksata puolueen listalta ehdokkaan, jota haluaa erityisesti kannattaa. Jos ehdokas saa vähintään 5 % puolueen koko maassa saamista äänistä, hän ohittaa ennalta laaditun järjestyksen. Ehdokkaiden mainoskylttejä on räiskitty nippusiteillä sinne tänne tolppiin ja pylväisiin.

Yksittäiset ehdokkaat ovat sivuosassa Ruotsin eurovaalikampanjoissa. Siellä täällä näkyy nippusiteillä pylväisiin kiinnitettyjä ehdokasmainoksia.

Sosiaalidemokraattien puheenjohtajan Mona Sahlinin kasvot julistavat metroaseman seinällä tuoreesti Jobben först (Työpaikat ensin). Junilistan kysyy bussin ikkunassa, tiesitkö, että jokainen ruotsalaisperhe maksaa EU:lle vuosittain 12000 kruunua (noin 1150 euroa). Uusille moderaateille eli Ruotsin maltilliselle kokoomukselle on annettava pisteitä ainakin suomalaisittain harvinaisesta esteettömyyden huomioon ottamisesta vaalimainonnassa: Puolueen sivuilta löytyy vaalimateriaalia niin pistekirjoituksella, viittomakielellä, selkokielellä kuin tekstitettyinä videoina ja äänitiedostoina.

Eurovaalien asetelmassa jännitetään etenkin kolmea asiaa: oikeisto- ja vasemmistoblokkien keskinäistä suhdetta, viime vaaleissa kolmella paikallaan läpimurron tehneen EU-kriittisen Junilistan-listan kykyä uusia mandaattinsa ja uuden, vain tekijänoikeusasioissa profiloituvan Piratpartietin menestystä. Junilistanin arvellaan putoavan, mikä tuo liikkuvia osia vaalien kokonaistulokseen: kenelle kriittiset äänet valuvat vai putoaako äänestysprosentti vuoden 2004 38,9:stä. Kommunistinen puolue ajaa vaaliboikottia ja Ympäristöpuolue Vihreät luopui vasta viime vuonna puolueohjelmansa vaatimuksesta, että Ruotsin pitäisi erota EU:sta. Voi kuitenkin olla, että suuri osa kriittisistä jättää äänestämättä Junilistan-ilmiön mentyä menojaan.

Piratpartietilla lienee realistiset mahdollisuudet saada edustaja Brysseliin, vaikka se kieltäytyy ottamasta kantaa useimpiin keskeisiin EU-teemoihin. Yhden asian puolueen suosiota tosin saattaa nakertaa sen johtohenkilöiden keräämä kyseenalainen julkisuus seksistisenä äijäporukkana.

Kaiken kaikkiaan eurovaalikampanjointia ja -keskustelua tuntuu Ruotsissa leimaavan sisäpolitiikka. Ruotsin alkava EU-puheenjohtajuus tuo hallitusta johtaville moderaateille lisänäkyvyyttä juuri EU-asioissa, mutta puheenjohtajuuden varjolla nostatetaan myös kansallista konsensushenkeä, joka ei liene omiaan lisäämään kiinnostusta vaaleihin. Porvari- ja punavihreän blokin valtasuhde tuntuu olevan tärkeämpi ensi vuoden valtiopäivävaalien lähtöasetelmia ajatellen kuin itse EU-politiikan kannalta. Näin asia toki lienee Suomessakin, vaikka eduskuntavaaleihin on vielä puolitoista vuotta.

***

Kirjoitin toukokuussa ruotsalaisesta moraalisesta ylemmyydentunnosta: ajatuksesta, että Ruotsissa on jo toteutettu ne tasa-arvon ja demokratian ihanteet, joista muualla vain haaveillaan.

Tällä viikolla sain uuden esimerkin tästä: tuttavani osallistui erään lastentarvikefirman järjestämälle perhelehtien toimittajien matkalle Ruotsiin. Ohjelmassa oli teema Being a dad in Sweden, jossa neljä ruotsalaista isää ("with their kids!") kertoo vanhempainvapaan pitämisestä ja muutenkin ruotsalaisesta isyydestä. Voisiko vastaavaa kansallista isyyden brändäystä kuvitella Suomeen?

En ole ennen kuullut, että kaksi ihmistä liftaisi ison koiran kanssa, mutta me halusimme kokeilla. Kero on tottunut matkustamiseen: rekkaan kiipeäminenkin sujuu 40-kiloiselta koiralta sulavasti.

Matkalaiset Helsingissä. Kero kantaa kantaa itse repussa ruokansa ja tavaransa.

Olemme nyt Puolassa. Meidät poimittiin heti kadulta paikalliseen toimitukseen, koska Kerosta ja matkastamme haluttiin tehdä artikkeli.

Minä katson maailmaa linssin kautta. Koen kuvat taikana, jotka ovat vaikuttaneet elämääni merkittävästi. Ne ovat saaneet minut toimimaan ja lähtemään matkalle.

Elämän tärkeimmän ihmisen menettäminen muistutti minulle, että unelmiin tulee tarttua. Se kuulostaa kliseiseltä, mutta tämä on syy sille, että päätin juuri nyt lähteä matkaan juuri nyt. Haluan nähdä, kertoa ja kokea. Näyttää kuvien kautta muille maailman suuruuden, elämän kirjon ihmisten moninaisuuden ja rohkaista jokaista toteuttamaan unelmansa ja tarttumaan toimeen – ei vain toimia katsojana ja lukijana.

Tallinnassa vierailimme Uusi maailma -yhteisössä. He järjestävät musiikkitapahtumia, näyttelyitä ja pitävät pienimuotoista kahvilaa. Löysimme paikan pitäjät, kun kyselimme tietä Volk-squattiin.

Latvia. Liftikyytiä odottelemassa kaupan edessä.

Liettuassa nukuimme palaneessa ravintolassa lähellä Puolan rajaa.

Lähdimme lautalla Helsingistä Tallinnaan, nukuimme satamassa taivasalla sekä seuraavan yön squatissa nieltä Volk. Tallinnasta liftasimme Pärnuun, jossa nukuimme metsässä ja sieltä liftasimme Liettuaan. Puolassa tarkoituksenamme on edetä ainakin Krakovaan, mutta näistä myöhemmin lisää.

Matkalaiset rekassa. Tie vie kohti Puolaa.

Yö taivasalla.

Varsova on valtavan suuri paikka. Liftaus on ollut helppoa. Ensimmäisen yön nukuimme ulkona lähellä tietä, mutta sateiden vuoksi hakeuduimme paikalliseen kotiin nukkumaan. Löysimme toiseksi yöksi Hospitality Clubin kautta majoituksen, johon Kerokin on tervetullut. Saimme myos isäntäperheen kautta tietää paikallisesta squatista, johon suuntaamme seuraavaksi.

Keväällä Wienin kaupunginosassa nimeltä Ottakring järjestetään alakulttuurifestariviikot, joiden nimi on SOHO. Niin tänäkin vuonna.

Aivan ensimmäisinä päivinä yksi ohjelmanumero oli talojen katoilta jodlaaminen auringonnousun aikaan Yppenplatzin tuntumassa. Yppenplatz taas on eläväisen Brunnenmarktin päässä oleva aukio.

Silminnäkijä kertoi SOHO Sunrise Jodeling -tilaisuuden keränneen aamutuimaan viitisentoista yleisöjäsentä. Kun jodlaajat vasta virittelivät kurkkujaan, olivat torimyyjät olleet jo hyvän aikaa kasaamassa hedelmäkojujaan. He ihmettelivät kovasti yhtäkkiä alkavaa musiikkia, tai huutoa, kuten silminnäkijä sitä nimitti. Ilmeisesti torimyyjät eivät olleet tienneet performancesta mitään, sillä he lähinnä säälivät nukkuvia lapsia.

Tiedonvälityksessä oli tainnut ollut muitakin aukkoja. Jodlaus nimittäin kyllä alkoi suunniteltuun aikaan, mutta ei kestänyt aikaakaan, kun yksi pääjodlaajista, rauhantutkija, ilmestyi hämmentyneenä kadulle.

Häneltä kysyttiin kiivaasti, miksei hän ole enää katolla. Rauhantutkija kertoi, ettei hän ollut päässyt kunnolla edes vauhtiin, kun joku vihainen asukas oli tullut ja uhannut lyödä häntä nyrkillä pläsiin, jos meteli ei heti lopu.

Eikö rauhantutkija ollut näyttänyt maistraatista saamaansa virallista lupalappua? Oli toki, mutta se ei ollut tehnyt suurta vaikutusta. Asukas oli toistanut uhkauksensa ja rauhantutkija oli pitänyt parempana laskeutua katolta vähin äänin.

Kun jodlaustapahtuma näin ollen sitten oli päättynyt, ovensa avannut viereinen lihakauppias tarjosi kaikille paikalla olleille debrezinat ja oluet. Häntä tempaus oli miellyttänyt.

Toisinaan Tokio on liian meluisa, kiireinen, muovinen ja täysi. Ihmiset vaeltavat päämäärätietoisina tehotuotantolaumoina keskustojen halki, risteillen tungoksessa toistensa lomassa sillä kärsivällisyydellä, kuin mihin vain japanilainen pystyy. Ympärillä alennustiskit meuhkaavat, tavaratalojen avajaiset pakottavat kansan jonottamaan päivän erikoisuutta, kuhisevat muotiostoskadut tärisevät miljoonien korkojen iskiessä asfaltin pintaan.

Tulee hetkiä, jolloin on pakko päästä pois.

Joskus tulee hetkiä, jolloin on päästävä pois mahdollisimman kauas. Kenties jopa paikkoihin, joissa unohtaa olevansa Japanissa.

Kävimme viime viikolla aivan eteläisimmässä Japanissa, keskellä turkoosia Tyyntämerta: saariryhmittymä Okinawalla ja sen eräällä rauhallisimmista saarista.

Kun kuonokoppaiset lentokentät oli jätetty taa, avautui eteen ihmeiden maa. Ananaspuiden tuoksu, sokeriruo’on humina, välkehtivän meren aaltojen hypnoosi. Autiot kärrypolut kaalipeltojen katveessa, tiheinä kuhisevat mangroveviidakot, vedenalainen yhteiskunta, jossa sadat moniväriset kalat lipuivat toistensa lomitse. Mikroyhteiskuntia, joissa Tokion kiihkeä rytmi ehkä omalla tavallaan toistui, mutta joka samalla oli vapaa ihmisen luomista pakoista.

Saarella uudeksi olemassaolon muodoksi vakiintui rento ajattomuus; kahviloiden viileä lukurauha, auringonlaskuterassin hehku, meren lämmin syli, rantakallion varjoinen löhöily. Majapaikoissa soi eteerinen meditaatiomusiikki tai letkeä reggae, suitsuke paloi ja reissuväki kokoontui olohuoneeseen jakamaan ajatukset. Kukaan ei muistanut kellokortteja ja työn määrää, kun ainoa työ oli rentoutua mahdollisimman tehokkaasti. Iltaisin nuoret relaajat järjestivät rantahippoja.

Okinawan eteläisillä saarilla saa hyvän tuntuman käsitteeseen "freeter". Freeter on japanilainen ilmaisu 15-34-vuotiaille nuorille aikuisille, joita eivät työelämän haasteet kiinnosta. Heitä ei innosta järjestelmällinen uran kehittäminen, vaan he elättävät itsensä määräaikaisilla ja osapäiväisillä hanttihommilla, "paskaduuneilla", asuen usein vanhempiensa luona. Freeterit ovat yleensä sinkkuja, sillä Japanin parisuhdemarkkinoilla ura ja raha ovat tärkeitä valtteja.

Sana "freeter" on yhdistelmä englannin "free"-sanaa ja saksan "Arbeiter"-sanaa. Osa-aikatöistä käytetään yleisesti termiä "arubaito". Freeter-ilmiö on varsin uusi: termi syntyi vuonna 1987 parhaimman/pahimman talousspurtin aikaan. Ihmisiä, joita duuni ei kiinnostanut työpaikkojen suuresta lukumäärästä huolimatta, alettiin nimittää kyseisellä määritteellä. Mukana oli myös glorifiointia itsensä kehittämisestä ja unelmien toteuttamisesta.

2000-luvulla freetereiden määrä on huimasti kohonnut, ja heitä oletetaan vuonna 2014 olevan jopa 10 miljoonaa. Tämä aiheuttaa harmaita hiuksia Japanin työkuvioiden tulevaisuudesta huolissaan oleville tahoille.

Freeterit jaetaan usein kolmeen ryhmään. Moratorium-tyyppi ja dream pursuing -tyyppi tahtovat tarkoituksellisesti välttää oravanpyörän ja konservatiivisen yritysmaailman paineet. He työskentelevät mieluummin osa-aikaisesti saadakseen nauttia elämästä muutoinkin. Naispuoliset freeterit toivovat kenties löytävänsä joskus menestyvän miehen. Moratorium-tyypit odottelevat ja katselevat ja aloittavat uransa ehkä joskus sitten myöhemmin, kun tietävät mitä tahtovat.

Kolmas, no alternative -tyyppi, taas on ilman vaihtoehtoja: hän ei löydä töitä, vaikka tahtoisikin. Hän on ainainen töiden etsijä – ja usein nainen.

Koska Japanissa ei ole Suomen kaltaista sosiaaliturvaa, on freetereiden elämä usein hankalaa. He joutuvat elämään vanhempiensa kanssa, ja niskassa painaa sosiaalisen yhteisön paheksunta. Osa-aikatyöt eivät yleensä kasvata eläkettä tai tarjoa terveydenhuoltoa. Toisaalta nuorilla tilanne on jopa hyvä. Vanhempien luona asuessa ja silloin tällöin töissä käydessä rahaa jää runsaasti omaan käyttöön. Silloin voi jopa matkustella rentoihin kohteisiin, joissa hengaa sukulaissieluja. Esimerkiksi Okinawalla rantojen leirintäalueet ovat ilmaisia ja ruokarahaa voi hankkia vaikkapa poimimalla mangoja.

Vanhempien ikääntyessä freeterkin joutuu ajattelemaan tulevaisuutta. Osa kenties työllistää itse itsensä, osa karkaa ulkomaille. Osa ryhtyy tietoisesti kodittomiksi tai kyhää halvalla halvalle maapläntille maaseudulle oman tönön. Osa ehkä jää telttaan Okinawan ympärivuotiseen lämpöön.

Menomatkalla lentokoneessa oli iso lauma ruskettuneita nuoria aikuisia koruineen, värikkäine vaatteineen, tatuointeineen ja aurinkolaseineen. Me palasimme viiden päivän kuluttua takaisin Tokioon suorittamaan, he eivät. Turkoosi meri ja vapaina uiskentelevat kalaparvet ovat nyt heidän.

Rakastan harvoja asioita yhtä paljon kuin pyöräilyä. Muutama kuukausi sitten odotin fillarin selässä liikennevalojen vaihtumista, kun viereeni pysähtyi latinonainen. Oli tammikuu ja lämpöä vain pari astetta, joten olin pukeutunut lämpimään parkatakkiin, pipoon ja lapasiin, kuten aina kylmällä säällä pyöräillessäni.

Nainen tuijotti minua ja fillariani, teki kansainvälisen käsimerkin – naputti etusormella ohimoaan – ja puuskahti "Estas loca!" ennen kuin jatkoi päätään pudistellen matkaansa.

Washingtonissa pyöräillessä olo tuntuukin usein aika hullulta. Jos olisin katolinen, tekisin ristinmerkin aina kun istun fillarin satulaan ja polkaisen pyörän liikkeelle. Amerikkalaisten jättikatumaasturien ja rekkojen puristuksessa sompaillessa tulee kaikenlaisia ajatuksia mieleen ihmiselon rajallisuudesta ja kuoleman jälkeisestä elämästä.

Washington ei ole amerikkalaiskaupunkien pahimmasta päästä, koska täällä on kaduilla muutamia pyöräväyliä ja asukkaissa verrattain paljon pyöräilijöitä. Mikään Oregonin Portlandin kaltainen fillaristin taivas tämä ei kuitenkaan ole. Onnettomuuksia sattuu päivittäin, ja viimeisen 10 vuoden aikana Washingtonin alueella (mukaan luettuna Virginia ja Maryland) on kuollut 232 pyöräilijää.

Amerikassa arkipyöräily on vielä aika rajatun piirin puuhaa, ja täällä fillaristien välillä vallitsee vahva solidaarisuus kuten muidenkin vainottujen väestöryhmien kesken. Me sorretut pidämme toistemme puolia muun muassa lobbaamalla voimakkaasti paikallispolitiikassa pyöräteiden ja -telineiden puolesta, ja raportoimalla törkeistä autoilijoista poliisille. Paljon duunia pitää tehdä autoilijoiden tietoisuuden lisäämiseksi. Esimerkiksi Washingtonin vilkkaalla Dupont Circlellä seisoo valkoiseksi maalattu "kummituspyörä" paikalla, missä 22-vuotias nainen kuoli työmatkallaan viime vuonna. Paikallinen pyöräilijäyhdistys, jonka jäsen itsekin olen, pitää huolta, että aavepyörän korissa on aina kukkia.

Olen itse ollut kaksi kertaa melko pahassa onnettomuudessa. Ensimmäisen kerran törmäsin autonoveen, jonka eräs nousuhumalainen nuori mies aukaisi katsomatta taakseen. Lensin onneksi suoraan fillarin yli enkä viereiselle ajokaistalle, missä olisin lättäytynyt saman tien auton alle. Heppu oli valtavan pahoillaan ja lykkäsi lähtiessään pari sataa dollaria kouraani kielloistani huolimatta. Kyynärpääni ja reiteni kukkivat sateenkaaren väreissä seuraavat viikot, mutta muuten olin OK.

Toisella kerralla perheenisä, jolla oli vauva takaistuimella, kääntyi yhtäkkiä oikealle eteeni. Lensin mersun konepellin yli kuin Bruce Willis ikään, mutta jälleen selvisin mustelmilla. Tämä äijä ei edes noussut autosta vaan lähetti vaimonsa tarkistamaan, että minussa henki vielä pihisi. Vaimo kehotti minua olemaan ensi kerralla vähän varovaisempi. Olin sen verran pökerryksissä, etten osannut muuta kuin älähtää, että hänen miehensä oli rikkonut selkeää kieltokylttiä kääntyä oikealle. Jälkikäteen keksin luonnollisesti liudan asioita, joita pariskunnalle olisi pitänyt lausua. Molemmista tärskyistä opin kaksi asiaa: käyttää pyöräilykypärää ja pitää sairausvakuutus voimassa.

On luonnollista ihmetellä miksi edes pyöräilen, kun kerta asun Amerikassa. Täällähän autot ovat hienoja ja bensa halpaa! No niin ovat. Mutta en halua viettää kaksi tuntia päivässä jumittaen liikenneruuhkassa ja etsien parkkipaikkaa, enkä saastuttaa tai kuluttaa maapallon viimeisiä öljynjämiä.

Sitä paitsi pyöräily on hauskaa. Aiemmat asuinpaikkani Helsinki, Haag ja Kööpenhamina ovat juurruttaneet fillaroinnin niin syvälle systeemiini, etten osaa kuvitella elämää ilman pyöräilyä. Mikään ei ole makeampaa kuin viilettää katuja kevyellä kaksirenkaisella, jolta näkee kaupungin kauneuden ihan eri tavalla kuin tuulilasin takaa. Siinä missä autoilija eristää itsensä metallikuutioonsa, pyöräilijä on orgaaninen osa ympäristönsä liikettä, tuoksuja, ääniä, ihmisiä ja elämää. Amerikkalaiset ovat naimisissa autojensa kanssa, koska iso osa yhteiskuntaa on järjestetty täällä valtateiden varaan. Tiiviissä asutuskeskuksissa on kuitenkin alkanut näkyä muutoksen merkkejä. New Yorkissa töihin pyöräily lisääntyi 35 prosentilla vuosina 2007-2008, ja laman ja bensan hinnan nousun myötä fillaroinnin suosio on kasvanut entisestään. Washingtonissa asukasluku kasvaa, mutta autoja on viimeisen viiden vuoden aikana hankittu paljon vähemmän kuin aiemmin.

Talking Heads -yhtyeen jumalainen David Byrne, tunnettu fillariaktivisti, uskoo että meneillään on pyöräilyn vallankumous, joka tulee muuttamaan amerikkalaisten pinttyneitä käsityksiä, joiden mukaan pyöräily on joko extreme-urheilua, köyhien kulkumuoto tai lasten puuhaa. Naiset ovat Byrnen mukaan avainasemassa.

"Minä voin pyöräillä sääreni kipeiksi ilman että se tekee pyöräilystä yhtään coolimpaa, mutta kun viehättäviä naisia alkaa näkyä kellon ympäri istumassa suorina pyörillään, suuri yleisö seuraa varmasti perässä", Byrne kirjoittaa. Hänen sanoissaan voi olla perää, sillä naiset tuppaavat olemaan tehokkaimpia trendsettereitä.

Amerikan kauneus on siinä, miten nopeasti asiat voivat täällä muuttua jos alkusysäys on tarpeeksi voimakas. Tämä on nähty ympäristötietoisuuden kanssa, jota vielä pari vuotta sitten pidettiin puunhalaajien haihatteluna, kun nyt puolestaan kaikki ovat going green.

Tuli arkifillaroinnista amerikkalaisille valtavirtaa tai ei, itse olen jo puoleni valinnut. Polkaisen aamuisin fillarini liikkeelle ja viiletän parissa minuutissa ohi ruuhkien, joissa happamat autoilijat murjottavat elämän epäoikeudenmukaisuutta. Voisin luoda heihin merkitseviä katseita ja napauttaa sormella ohimoani, mutta veikkaan heidän olevan jo tietoisia hulluudestaan.