Saavun matkalta väsyneenä asuntooni Santiagossa. Jaan kämpän kahden chileläisen miespuolisen opiskelijan kanssa. Koska olin aiemmilta reissuiltani palatessa löytänyt kotoa sotkun, en odottanut ihmeitä tälläkään kertaa. Tällä kertaa kuitenkin löydän toisen kämppikseni työn touhussa, rätti kädessä. Olohuone on järjestyksessä.

Samana iltana istun tietokoneen ääressä olohuoneessa, kun toinen kämppikseni saapuu kotiin. "Saila, siivosit keittiön, hienoa." Totta kai pitkältä reissulta palatessani ensimmäinen mielitekoni oli luututa ja puunata koti puhtaaksi poikien viikonloppuisten juhlien jäljiltä.

Chilessä huomion herättää lähes pakkomielteinen espanjaksi dubatun Simpsonit – sarjan katsominen. Miksi kyseinen ilmiö? Ainakin yksi kuulemani selitys on chileläisen miehen samankaltaisuus sarjan Homerin kanssa. Monet chileläiset naiset ovat kodinhengettäriä. Niissä kodeissa, joissa äitikin käy töissä on useimmiten palkattu kotiapulainen, usein perulainen "nana" – riippuen toki perheen varoista.

Seuraavana aamuna tajuan, että reissun jäljiltä minulla on vähän puhtaita vaatteita. Niinpä otan laukusta vastaostetun mekon. Sen kummempia pohtimatta vedän mekon ylleni paksujen sukkahousujen sekä saappaiden kera ja lähden töihin.

Heti ulko-ovesta astuttuani tajuan tehneeni suuren virheen. Takaisinkääntyminen ei kuitenkaan ole vaihtoehto, koska en halua myöhästyä. Valitettavasti mekkoni "lyhyys" sattuu sille päivälle, kun mp3-soittimeni potkaisee tyhjää. Yhtäkkiä kuulen kaikki ne huutelut, vislaukset ja korvaan läähätetyt kommentit, joita en ole aiemmin huomannut musiikin pauhun seasta.

Huuteluille on oma nimensä Chilessä, "piropos", joka vapaasti käännettynä tarkoittaa imartelua. Sanallisesti ilmaistujen kommenttien lisäksi huomioin merkittävän määrän chileläismiesten toista tavaramerkkiä: tuijotusta kun kävelet kohti, tuijotusta päästä varpaisiin kun saavut kohdalle, ja tuijotusta perään. Jälkimmäinen on yleensä pukumiesten valinta.

Asiaa ei auta se, että tässä vaiheessa epätoivoisesti nyin mekkoa alaspäin ja yritän puhua pomoni pyörryksiin, jotta hän ei huomaisi mitä ympärillä tapahtuu.

En tiedä, kokevatko paikalliset naiset nuo huutelut eri tavalla. Siinäpä seuraavan viikon kysymys tuntemilleni naisille. Taas toki herää myös se iänikuinen kysymys: onko parempi totutella, hyväksyä ja elää "maassa maan tavalla", vai onko ulkomaalaisella jossakin vaiheessa oikeus olla ymmärtämättä?

Lounaalla keskustellaan ihmisoikeuksista. Kuulen yllättäviä mielipiteitä abortista, joka kaikissa olosuhteissa on laiton Chilessä – kuten useimmissa Latinalaisen Amerikan maissa. Sen lisäksi todetaan myös, että perheissä, joissa molemmat vanhemmat työskentelevät, on yleensä eniten ongelmalapsia. Puhumattakaan siitä, jos perheen äiti tienaa enemmän kuin isä. Pysyttelen hiljaa.

Illalla asunnossani pidetään syntymäpäiväjuhlat. Kun naapuri soittaa alakerran ovimiehelle musiikin vuoksi, saapuu ovimies asunnollemme. Minä avaan oven. Hän katsoo minua kuin halpaa makkaraa, ja pyytää saada puhua "dueño de la casan", isännän, kanssa. Kerron hänelle, että minä myös asun täällä. Hän ei suostu sanomaan mitään, ennen kuin kämppikseni saapuu ovelle.

Machismo on tuskin pelkästään chileläinen ilmiö. Se on tunnetusti osa latinokulttuuria. On paljon kylmiä faktoja joita voisin siteerata chileläisen naisen yhteiskunnallisesta asemasta, vaikkakin nuorempi sukupolvi pikkuhiljaa tuo mukanaan uusia tuulia.

Mainitut anekdootit ovatkin vain väläyksiä todellisuudesta, joista minulla on vain hämärä käsitys. Samalla on kuitenkin muistettava ennen itsensä jalustalle nostoa, että myös Suomen kaltaisessa, tasa-arvon perikuvana pidetyssä valtiossa esimerkiksi naisvarusmiesten häirintä, perheväkivalta ja naisten alempi palkkataso ovat yhä osa jokapäiväistä todellisuutta.

Vaikka Chile ja Suomi ovatkin ehkä eri tasoilla, ei se tee ongelmistamme olemattomia.

Halusin jo monta kuukautta sitten kertoa hyvän uutisen. Ajattelin, että se ansaitsisi isommankin jutun kuin vain blogitekstin, vaikka paperilehdessä. Tallinnassa nimittäin avattiin vegetaristinen ruokapaikka, ja ehdottomasti aivan ensimmäinen ruokapaikka, joka mainostaa itseään vegaaniseksi. Viron vegaanit olivat oikein onnellisia, ja tieto Maitsev & Tervislik -ravintolasta levisi eläinystävien piireissä ja laajemmallekin. Kohderyhmänä tällä paikalla ovat kaikki maukasta ja terveellistä ruokaa etsivät ihmiset, sitä paikan nimikin tarkoittaa.

Kuva: Loore-Emilie Raav.

Ensimmäiset hälytykset tulivat jo pian avaamisen jälkeen. Monet ystäväni sanoivat, etteivät olleet varmoja, että ruoka todella olisi vegaanista. Niin olikin, että soijapihveistä löytyi kananmukaa ja juustoja, juomista maitoa ja niin edelleen.

Työntekijät selittivät, että kyse oli tilapäisestä virheestä, ja heti heti laitettaisiin kaikille vegaaniruoille erillinen vegaanimerkki. Niin luvattiin minullekin, kun siellä kävin. Mutta ei ole laitettu.

En ymmärrä tilannetta: onko kyse laiskuudesta vai jostain muusta? Mielestäni kyse on aika epäeettisestä liiketoiminnasta. Pyydänkin kaikilta teiltä, että jos satutte käymään Tallinnassa, kävisitte tässä ruokapaikassa ja – olitte sitten vegaaneja tai ette – kysyisitte tuotteista aina, ovatko ne vegaanisia tai vähintään, että mitä se sisältävät. Ymmärrätte varmaan ilman selityksiäkin, miksi tästä olisi hyötyä meille kaikille.

Moskovalaisten ja pietarilaisten välillä on käynnissä ikuinen kisailu. Pietarilaisten osa tässä kisassa muistuttaa suomalaisten suhdetta ruotsalaisiin: vähän välillä kehuskellaan, että tämäkin asia on meillä paremmin kuin naapurissa, tämäkin juttu tuli meille aikaisemmin... Moskovalaisten ja ruotsalaisten ei puolestaan tarvitse lesoilla, sillä jokainenhan tietää heidän oikeasti olevan edellä kaikessa.

Loppujen lopuksi elämä näissä kahdessa megapoliksessa ei Venäjän mittapuulla olennaisesti eroa toisistaan. Elintaso Moskovassa ja Pietarissa on huomattavasti korkeampi kuin Venäjän muissa kaupungeissa, puhumattakaan maaseudusta. Tämän huomaa selvästi myös Moskovan ja Pietarin väliä ajaessa: suurkaupungeista ajetaan ulos monikaistaisia moottoriteitä, mutta kun sivuutetaan viimeisetkin laitakaupungin ostoskeskukset, muuttuu tie tavalliseksi, hieman kuoppaiseksi valtatieksi ja ympärillä aukeaa tavallinen maalaismaisema osittain autioituneine mökkikylineen ja peltoineen. Paikalliset ansaitsevat elantonsa myymällä valtatien varressa milloin mitäkin: teetä ja piirakoita, kalaa tai kasvimaan antimia, ohi pyyhältäville kaupunkilaisille.

Teekauppias Moskova-Pietari -valtatien varrella.

Miljoonakaupunkien välillä sinkoilee päivittäin, tarkemmin ottaen lähinnä öittäin, parisenkymmentä junaa. Noin 15 eurolla voi pääsee kaupungista toiseen suositummassa vaunuluokassa eli platskartissa. Platskartissa makuupaikat ovat kaikki samassa vaunussa, kahdessa kerroksessa, ilman ovia tai seiniä, osa vuoteista käytävänmyötäisesti. Moskovalaisen ja pietarilaisen keskiluokan keskuudessa on suosittua käydä pyörähtämässä viikoloppumatkalla naapurisuurkaupungissa – tätäkin hupia voinee verrata suomalaisten ruotsinristeilyihin – sillä erotuksella että platskarte-vaunu ei sentään yleensä nouse matkan kohokohdaksi, niin kuin dokaus- ja bailauskulttuuria pursuilevat ruotsinlaivat.

Pietarilaisuutta ja moskovalaisuutta pidetään Venäjällä etuoikeutena. Ja tosiaan, monet perusoikeudet kuten terveydenhuolto, koulutus tai eläkkeen saaminen ovat sidoksissa asuinpaikkarekisteriin – jonka siirtäminen asunnosta toiseen ei suinkaan onnistu puhelinsoitolla, vaan vaatii aikamoisen byrokratian sekä jokaisen asunnossa asuvan henkilökohtaisen suostumuksen uudelle tulokkaalle.

Silti Pietariin ja Moskovaan virtaa muista kaupungeista jatkuvasti uusia tulokkaita, varsinkin opiskelijoita ja nuoria aikuisia. Pietari vetää puoleensa taiteilijoita ja kulttuuri-alojen ihmisiä, ja samoin se on suosittu LGBT-ihmisten keskuudessa. Moskovaan lähdetään paremman elämän ja suurempien tulojen toivossa.

Noin 90 prosenttia tuntemistani "pietarilaisista" ja "moskovalaisista" ovat muuttaneet kaupunkiin muualta. Minä mukaan lukien. Suurkaupunkeihin vetää yliopistot, työpaikat ja kulttuuri. Ja kun on kerran muuttanut ja tottunut suurkaupungin tavoille, on vaikea palata takaisin. Näin kävi minullekin: voisin harkita muuttavani korkeintaan Pietarista Moskovaan, mutta enpä juuri muualle.

Tapaaminen Moskovan asemalla, Pietarissa.

Kalman haju melkein tuntuu edelleen, vaikka käytävät ovat tyhjiä ja vankityrmät autioita. On hiljaista, kaikki pysähtyy. Tuntuu kuin kuolema olisi pyyhkäissyt yli koko maan.

Nurkissa näkyy vielä tänne suljettujen jäänteitä. Ulosteet, veri ja saasta ovat muumioituneet. Lukot repsottavat aukinaisina.

Totalitarismin voima on sen järjestelmällisyydessä. Kaikki käytävät viivasuoria, kaikki ovet rivissä, kaikki tyrmät samanlaisia. Kellon tarkkuudella, päivästä toiseen järjestelmä on toiminut kuin kone, jonka päämääränä on tuho ja kuolema.

Täällä he menettivät henkensä toivonsa menettäneinä, lannistettuina. Päivät, viikot, kuukaudet vain odottaen vääjäämätöntä ja tuskallista loppua. Tuhannet ja taas tuhannet. Kenenkään näkemättä, kenenkään tietämättä.

Ulkona paistaa kirkas aurinko. Raikas tuuli pyyhkäisee kasvoja tuoden toivon siitä, että tämä ei enää toistuisi. Että ihmiskunta olisi oppinut edes jotakin.

Onneksi ainakin tämä turkistarha on lakkautettu.

Kuvat: Hanna Nikkanen.

Suomalaisten hutera kansallinen itsetunto perustuu lähinnä venäläisten mollaamiseen. Kuitenkin elämä Venäjällä on paljon mielenkiintoisempaa kuin Suomessa – siitä huolimatta, että edes venäläiset eivät aina ymmärrä, että tylsän vastakohta ei ole iloinen, vaan mielenkiintoinen.

Esimerkiksi Suomessa taiteilija voi nykyään herättää pahennusta vain rääkkäämällä eläimiä tai käsittelemällä pedofiliaa. Venäjällä omasta merkittävyydestään voi vakuuttua paljon helpommin.

Jean-Luc Godard varmasti innostui, jos hänen korviinsa kantautui uutinen, että yli 40 vuotta One Plus Onen ensi-illan jälkeen Nižni-Novgorodissa 9. toukokuuta poliisin OMON-erikoisjoukot ryntäsivät elokuvan näytökseen ja iskivät seinän viereen asentoon koko katsomon. Operaatiota taiteen yhteiskunnallisen merkityksen palauttamiseksi johti henkilökohtaisesti kaupungin "Ekstremismin vastaisen keskuksen" TsPE:n johtaja Aleksei Trifonov.

Sama konttori, mutta eri virkamiehet olivat asialla Novosibirskissä päivää vaille viikkoa myöhemmin, kun paikallinen anarkistitaiteilija Artjom Loskutov heitettiin vankilaan samana päivänä kun hänen oli tarkoitus alustavasti esitellä lopputyötään tiedekunnassaan. Saman päivän aamuna TsPE:n tutkija oli kutsunut Artjomia "epämuodolliseen keskusteluun". Artjomin vaadittua lainmukaista kutsua kuulusteluihin tutkija sai raivokohtauksen. Illalla TsPE päätti sitten toimia omalla tavallaan – Artjomin tavattua ystävänsä, jonka kanssa hänen oli tarkoitus valmistella näytöstä museoiden yötä varten, TsPE:n poliisit kidnappasivat hänet kadulta ja laittoivat hänen reppuunsa 11 grammaa marihuanaa.

Vangitsemisoikeudenkäynnissä seuraavalla viikolla Artjom päätettiin pitää vankilassa odottamassa oikeudenkäyntiä, vaikka edes Venäjällä ketään ei vangita näin pienen määrän hallussapidosta. Vangitsemista esitutkinnan ajaksi TsPE perusteli Artjomin "ekstremistisellä toiminnalla".

Mitä näin äärimmäistä Artjom on sitten harrastanut? Kotikaupungissaan hän on ollut mukana monenlaisissa taideriennoissa, mutta laajan yleisön tietoisuuteen hän on tullut yhtenä suuren kansansuosion saavuttaneiden "monstraatio"-performanssien järjestäjistä. Ensimmäisen kerran "postpoliittinen" vappuperformanssi järjestettiin vuonna 2004, jolloin se keräsi 100 osanottajaa. Sittemmin osanottajamäärä on lähes kaksinkertaistunut joka vuosi, ja viime vuosina osanottajamäärä on ollut tuhannen kieppeillä.

Takavuosina tyypillisiä monstraation banderollit ja plakaatit ovat julistaneet "Missä minä olen?", "Vähän jotain sellaista", "Minä vastustan", "Minä kannatan" ja "del *.*". Joka vuosi paikallinen virkavalta on ollut yhtä pihalla: marssi on yritetty estää, osanottajia on otettu kiinni ja heitä on pistetty allekirjoittamaan papereita, jossa he vannovat etteivät kannata "perustuslaillisen järjestyksen kumoamista".

Tänä vuonna pari päivää ennen vappua, 28. huhtikuuta, Artjom ystävineen järjesti PLAN-nimisen taidenäyttelyn, jonka maalaukset olivat itse asiassa tämän vuoden mielenosoituksen suunnitelma. Näyttely tosin kesti vain puoli tuntia, koska virkavalta saapui paikalle, ja taiteilijoiden oli poistuttava pikaisesti taideteokset mukanaan. Nyt taulut ovat myytävänä, koska niillä kerätään rahaa Artjomin puolustuskampanjalle – kuviin voi tutustuakissmybabushka.com-sivustolla.

Tarkemmin monstraation järjestäjien ideoista voi lukea tästä kolmen vuoden takaisesta artikkelista.

Monstraatio on ollut lajissaan uraauurtava, mutta ei ainutlaatuinen tapahtuma. Venäjän postpoliittinen sukupolvi ei lähde kadulle vaatimaan ihmisten tai edes eläinten oikeuksia, sen sijaan se lähtee kadulle puhaltamaan saippuakuplia tai julistamaan, että Kennyä ei tapeta. Vuoden suurin (kommunistipuolueen vappumarssin jälkeen) ilman virkavallan tukea tai ymmärrystä Moskovassa järjestetty mielenosoitus on Arbatilla järjestetty Dreamflash, jossa yli 2000 ihmistä kerääntyi puhaltamaan saippuakuplia karnevaaliasuissa 12. huhtikuuta – Komsomolskaja Pravdan sivuilla voi katsella videota tapahtumasta.

Aktio järjestettiin nyt neljäntenä vuonna, mitään lupia ei kyselty mutta virkavalta ei juurikaan onnistunut sitä häiritsemään, vaikka yleensä kaikki luvattomat joukkokokoukset keskeytetään välittömästi.

Samaten Moskovan joka kolkassa voi edelleen nähdä graffiteja televisiokanavan 2x2 puolesta. Viime syyskuussa Venäjän evankelististen kristittyjen liitto vaati 2x2-kanavan lisenssin poisvetämistä, koska sen mukaan South Park loukkasi kristillisten uskonnollisia tuntoja.

Lyhyessä ajassa sadat nuoret peittivät kaupungin 2x2-kanavaa puolustavilla tarroilla, ja järjestivät mielenosoituksia joissa huudettiin "Kenny elää". 2x2-kanava sai pitää lisenssinsä, mutta minulle ei vieläkään selvinnyt, oliko kyse uhasta sananvapaudelle, hyvin naamioidusta "naljotin" eli vihamielisen, korruptoituneiden viranomaisten avulla toteutetun yritysvaltauksen yrityksestä, vai pelkästään nerokkaasta mainoskampanjasta.

Sen sijaan minulle on todellakin selvinnyt, mikä saa äärikyynisen ja uuskonservatiivisen nykynuorison ulos kaduille.

Ja nyt valtiovalta on vastannut haasteeseen heittämällä Artjomin vankilaan. Saa nähdä miten Kenny selviää vankileirien saaristossa.

Kuvittele itsesi ensin eksoottiseen basaariin, jossa tuoksuu minttu, pippuri ja kaneli. Kauppiaat tarjoavat ohikulkijalle kahvia tai teetä, ja liikenteen melu rikkoo melkein tärykalvot. Tuntia myöhemmin tilaat sympaattisessa merenrantakahvilassa alkuruoaksi kreikkalaisen salaatin, pääruoaksi äyriäispastan ja kyytipojaksi chileläistä valkoviiniä. Vieressä on upea ostoskatu, josta löytyy kaikki mahdolliset merkkiliikkeet. Näkymä on kuin New Yorkin Manhattanilla, mutta nyt ollaan Israelin Tel Avivissa.

Olen matkannut Länsirannan Hebronista vain reilun tunnin, mutta tuntuu kuin astuisin täysin toiseen maailmaan ja maahan.

Nämä kaksi maailmaa kätkevät niin paljon sisäänsä erilaisuutta, ristiriitoja, epäoikeudenmukaisuutta ja vääryyttä. Monet palestiinalaisista ystävistäni eivät ole nähneet vuosiin merta, koska heillä ei ole voimassaolevaa lupaa mennä Israeliin. Olen etuoikeutettu ja samalla tunnen surua palestiinalaisten ystävieni puolesta.

Miksi minulla on oikeus liikkua vapaasti? Eikö liikkumisvapauden pitäisi olla ihmisoikeus, joka koskee kaikkia maailman ihmisiä?

Sorrun nauttimaan eduistani ja tunnen huonoa omaa tuntoa. Juoksen norjalaisen kollegani kanssa eurooppalaisissa vaateliikkeissä ja hamstraan vaatteita. Ostan huikean korkeat korkokengät ja vaaleanpunaisen topin, joita en voisi koskaan käyttää Hebronissa. Siemailen valkoviiniä rantaravintolassa ja ihailen Välimeren kuohuvia aaltoja. Myöhemmin matkaan 24 kollegani kanssa Haifaan, Akkoon ja Nasaretiin.

On tärkeää päästä välillä pois Länsirannalta ja keskustella myös toisen osapuolen kanssa. Viikon aikana tutustumme israelilaisiin ihmisoikeusjärjestöihin, käymme siirtokunnissa ja kibbutseilla. Muurin toisella puolella ihmiset toivovat myös rauhaa.

Israelissa ollessa onkin vaikea kuvitella, että maa on sotatilassa. Konfliktista muistuttavat vain nuoret sotilaat, jotka kävelevät Jerusalemin ostoskatu Jaffaa jäätelö toisessa ja ase toisessa kädessä.

Epätoivo iskee palatessani Länsirannalle. Täällä katukuvaa eivät väritä vesiputoukset, kalliit putiikit tai rantabulevardit. Köyhyys ja huono elintaso näkyy kaduilla. Toisaalta minulla on todella kotoinen olo. Olen viikon aikana ikävöinyt palestiinalaisia ystäviäni ja kiehtovaa elämänrytmiä, joka on iskostunut sydämeeni.

Parhaan illallisen saan alakerran vuokranantajani luona. Seitsemänkymppinen, ihanan ystävällinen ja vieraanvarainen Samer muistaa, että olen kasvissyöjä, joten pöytään on katettu kalaa, riisiä ja salaatteja. Samer suutelee poskeni märiksi, kun hän saattaa minut yläkertaan. Aikaisin aamulla hän vilkuttaa parvekkeelta, kun lähden töihin.

Tästä paikasta on vaikea olla pitämättä. Sota ei ole syönyt ihmisten toivoa ja elämäniloa. En voi luovuttaa tätä taistelua oikeudenmukaisuuden puolesta, koska ystävänikään eivät ole luovuttaneet.

Yleensä shoppailun ja kaupustelun Pariisissa mielletään rajoittuvan muutamaan ostoskatuun, isoihin tavarataloihin sekä luksusliikkeisiin. Le Bon Marchén ulkopuolella odottavat harmaalasiset Mersut ja Rue Faubourg de Saint Honorén erikoisliikkeiden hintalaputtomat ikkunat kertovat omaa kieltänsä kaupankäynnistä.

Jos luksusliikkeet käyvät omaa katutason kamppailua selviytymisestä muodin maailmassa, käyvät samoilla kaduilla muutkin omia jokapäiväisiä selviytymiskamppailuitaan. Pariisi onkin katukaupustelijoiden luvattu maa, sillä toisin kuin monissa Euroopan suurkaupungeissa, täällä poliisi ei jaksa häätää intialaisten pyörittämiä jasmiinikukkakartelleja, senegalilaisten Louis Vuitton- ja nimikkorannekekojuja Montmartrella, tai romanien jalkakäytäville levittämiä käsityömyymälöitä.

Myyntikeinot ovat yhtä hyvin hiottuja kuin parhaimmilla luksusbrändeillä. Laittomien röökien myyjät löytyvät kaikki Barbes-Rocheschouartin metroaseman ulko- ja sisäpuoleltakin, kun taas kukkakauppiaat löytyvät varsinkin kirkkojen ja rautatieasemien ulkopuolelta.

Vilkkuvia Eiffel-torneja tietenkin löytyy sekä itse tornin kupeesta että myös kaikilta merkittäviltä näköalapaikoilta, kuten Sacre-Coeurin rappusilta, sekä lukuisilta silloilta, joilta on myös hyvä näköala varsinkin illalla välkkyvään maamerkkiin. Samalla myös myydään erilaisia muitakin matkamuistoja, kuten "I LOVE Paris" -avaimenperiä, feikki-Hermès-huiveja tai muuta rekvisiittaa – mitä nyt kotiinsa krääsää kantava turisti voisi haluta.

Katutason talous on tietenkin muutakin kuin vain kaupustelua. Esimerkiksi katutaiteilijoita kerääntyy joka ilta sekä Trocaderon että Sacre-Courin rappusten näköalapaikoille. Trocaderossa keskitytään tanssiakteihin, Sacre-Coeurin fiilis on taas otollisempi muusikoille. Harvemmin enää näkee seisovia patsastaiteilijoita, tai samanlaisia sirkustaiteilijoita joita kohtaa muualla päin maailmaa.

Oma lukunsa on tietenkin metron sisällä toimiva talous, joka olisi itsessään jo mielenkiintoinen tutkimuskohde. Yllättävän moni vain yksinkertaisesti istuskelee metron laitureilla ilman mitään sen kummempaa aietta astua metroon. Usein kilpailevat diilerit huutelevat laiturin puolelta toiselle, ehkä aikeissa neuvotella hinnoista tai periä velkojansa. Näin tapahtuu varsinkin Reaumour-Sebastobolin asemalla, jossa on metron uloskäytävällä aina oma porukka katsomassa, kuka tulee ulos rullaportaista.

On metrossa muusikoitakin. Suurin osa heistä on harmonikan soittajia, joilla on nykyään kyllä evästeenä rytmikone: siitä tulee soundträkki, johon harmonikka on jotenkin sovitettu. Yleisimmät laulut ovat 1980-luvun klassikoita tai sitä vanhempia balladeja. Täällä Itä-Eurooppa dominoi: monet balladit alkavat hakea juutalais- tai slaavilaisia vivahteita, jotka viittaavat Romanian ja Puolan suuntaan.

Montmartrella on pari kylähulluakin, jotka elävät täysin katutaloudesta. Eräs soittaa kitaraa ja pyytää kuulijoita signeeraamaan valkoiseen pikkutakkiinsa jonkinlaisen runon, toinen merkillinen tapaus taas lausui härskejä runoja keskellä Amelie Poulainin maisemia.

Mitä katutalous sitten tarkoittaa, ja miksi sitä ei tulisi heittää kaduilta pois? Voiko katutaloutta verrata vaikka katuprostituutioon, tai paremminkin Pariisissa rehottavaan puistoprostituutioon, joka varmaan aiheuttaa enemmän päänvaivaa kuin mikään muu katutalouden osa?

Mielestäni on hyvä, että kaduilla käydään kauppaa. Monissa kulttuureissa katu on erilaisten tapaamisten ja kohtaamisten alue, jota voi käyttää myös tavaroiden myymiseen, poliittisten ja taiteellisten ideoiden levittämiseen, sekä myös vallanpitäjien herjaamiseen ja sättimiseen.

Jos kadusta katoaisi sen teatraalisuus, jäisi jäljelle vai tuntemattomien ihmisten asuttama katu, tylsä kuin mikä, jossa liikkeet on neutralisoitu binäärisesti: mainonta sallitaan, mutta omatoimista kaupustelua ei.

Siksi pidän ranskalaisesta kadusta. Siellä kaupanteon ja muun kanssakäymisen roolia ei ole selkeästi piirretty mainostaulujen ja ostosikkunoita koskevien säännösten rajaamalle alueelle. Katutalous voi olla ideologisten kamppailuiden tai vaan diilereiden reviirien puolustamisen kenttä, mutta sen järjestäytymättömyys vaikuttaa suuresti tilan antamiin mahdollisuuksiin.

Ranskassa ehkä katujen säätelemättömyys on vallankumouksen perua, joka pitkälti tapahtui kaduilla levitettyjen lehtisten, kahvilakeskusteluiden ja muiden avoimien kaupunkitilojen käytön mahdollisuuksien kautta. Siksi katua ei suljeta ehkä koskaan näiltä kaupustelijoilta. Hekin muistuttavat kansalaisia kuninkaan kaatumisesta ja elämän ylimalkaisen sääntelyn vaaroista.

Ensimmäinen kertani chileläisessä ruokakaupassa herätti ajatuksia. En tiedä mitä oikein olin odottanut, mutta joka tapauksessa paikallinen korkea hinta-taso osoittautui yllätykseksi. Esimerkiksi litra maitoa maksaa vajaan euron. En myöskään ollut missään muualla Yhdysvaltojen ulkopuolella nähnyt yhtä paljon pohjoisamerikkalaisia tuotteita supermarketissa. Nescafesta sipseihin ja pesupulvereihin jenkkiläiset tuotteet koristavat hyllyjä. McDonald's, Starbucks, KFC, Subway ja lukuisat muut yritykset täyttävät katukuvan ainakin Santiagon keskustassa.

Ehkä on klisee siteerata samoja vanhoja jenkkiyritysten nimiä, mutta niiden kaikkivoipa läsnäolo silti hätkähdyttää. Lider, yksi Chilen suurista supermarket-ketjuista, myytiin juuri jopa Yhdysvalloissa kyseenalaista mainetta niittäneelle Walmartille.

Olin kuullut sanottavan ennen tuloa, että Chile on "Etelä-Amerikan Skandinavia". Heti saapuessa näin kaikki edellä mainitut firmat, jotka on helppo mieltää kehityksen merkiksi, vaikka todellisuus onkin päinvastainen. Miksi siis paikallinen hintataso yllätti? Olinko tietämättömänä länsimaalaisena kuvitellut, että Etelä-Amerikka olisi meikäläisille pysyvien alennusten huvipuisto?

Toki Suomeen verrattaessa Chile on edullisempi. Hintojen korkeus kuitenkin yllätti, koska Chilen kuukausittainen minimipalkka on reilut 200 euroa. Keskipalkka on 400 ja 500 euron välillä. Ottaen huomioon ruuan ja muun elämisen kustannukset, ihmettelen, miten ihmiset selviävät. Vastaus usein on, että juuri ja juuri.

Alueesta riippuen asuminen on enemmän tai vähemmän kallista. Elektroniikka ja kodinkoneet ovat usein lähes kaksi kertaa kalliimpia kuin Yhdysvalloissa. Kuten ystäväni selvitti, ei taulutelevision löytymisessä chileläisestä kodista ole mitään ihmeellistä – ne kun maksetaan osamaksulla. Samoin kallis pari kenkiä, ja mikä tahansa muu esine tai palvelu, jonka hinta on suhteettoman kallis palkkoihin nähden. Osamaksut tietysti tekevät kalliista tuotteesta vieläkin hintavamman.

Vaikeassa taloudellisessa asemassa elävien chileläisten asema tuskin tulee paranemaan tulevina vuosina. Chilen seuraavat presidentinvaalit häämöttävät horisontissa, kun valta vaihtuu vuoden 2010 alussa. Tämän hetkisissä mielipidemittauksissa johtaa oikealle nojaava kandidaatti Sebastian Piñera.

Piñera on Chilen neljänneksi rikkain mies, joka esitteli chileläisille Visa- ja MasterCard-luottokortit. Piñeralla on osansa monissa suurissa yrityksissä ja hän omistaa oman TV-kanavan. Kun hänen vaimoltaan kysyttiin miten talouskriisi on näkynyt heidän kotitaloudessaan, rouva vastasi että monin tavoin: esimerkiksi Coca-Colan ostaminen on lopetettu. Itse kandidaatti on maininnut mediassa, että hän elää hyvin nuukasti eikä turhaan esittele rahojaan. Hän kun olisi myös köyhien presidentti. Miltä mahtaa kyseinen puhe kuulostaa niiden korviin, joilta kriisi on juuri vienyt työpaikan?

Pari päivää sitten ostin lennon Buenos Airesiin chileläisen lentoyhtiö LAN:in sivuilta. Muistin tuttujen vinkin, jonka mukaan kannattaa ostaa lennot chileläisten nettisivulta, koska hinnat oletettavasti ovat halvempia. Juuri kun olin varannut liput, ystäväni soitti ja kertoi että oli löytänyt tismalleen samat lennot halvemmalla LAN:in yhdysvaltalaisilta sivuilta. Voi olla, että kyseessä oli satunnainen havainto.

Se kuitenkin pysäytti. Piñera on yksin LAN:in pääosakkaista. Siitä ei traaginen ironia enää parane.

Ruotsissa on viime päivinä keskusteltu postinjaon luotettavuudesta. Dagens Nyheterin uutisen mukaan Tukholman siirtolaiskaupunginosassa Rinkebyssä huomattavan suuri osa postista päätyy vääriin osoitteisiin ja postia jätetään rappuihin ilmoitustaululle, kun oikeaa postiluukkua ei löydy. Postinjakajat syyttelevät asukkaiden muuttoja, milloin mitenkin kirjoitettuja ulkolaisia nimiä ja Ruotsissa tavallista pimeää alivuokralla asumista, jolloin asukas ei ole virallisesti kirjoilla siellä, missä asuu. Toisaalta eräskin entinen postinkantaja syytti lehdessä nykyisiä postinkantajia ammattiylpeyden puutteesta. Postin kantamisen Hassan Husseinille ei pitäisi olla sen vaikeampaa kuin Anders Anderssonille ja Johan Johanssonille, totesi entinen postinkantaja.

Rinkebyn postiongelmien tultua esiin ihmiset eri puolilta Tukholmaa ovat olleet yhteydessä lehdistöön ja kertoneet vastaavista ongelmista myös muualla. Suzanne Bengtsson Brommasta on kertonut saaneensa tammikuussa yhteensä 15 kahdeksalle eri ihmiselle osoitettua kirjettä postilaatikkoonsa. Postinjakelusta vastaavien yritysten eli Posten AB:n ja Bring City Mailin mukaan asiakkaat sen sijaan ovat tyytyväisiä postinjakeluun. Vääriin osoitteisiin jaettuja kirjeitä naapureiden postiluukkuihin kiikuttavat ihmiset taas kertovat, etteivät jaksa soittaa ja valittaa yhtiöille.

Meille Gärdetiin posti on vaikuttanut kulkevan kohtalaisesti. Tietysti on vaikea tietää, mitä postia jää saamatta. Suurin noteeraamani menetys on se, että Tulva-lehti jää tulematta minulle Suomesta, vaikka tietoni ovat lehden tilaajarekisterissä oikein ja toisin kuin moni muu lehti, Tulva lähetetään myös ulkomailla asuville tilaajille tavalliseen tilaushintaan. Jostain syystä Naisasialiitto Unionin hyvä palvelu ei vain ole kantanut postilaatikkoomme asti, joten olen jäänyt paitsi muun muassa feministiseksikyselyn tuloksista ja lestadiolaisten feministien haastattelusta.

***

Toukokuu toi Eurooppaan Pride-sesongin: hlbtiq-väki liittolaisineen on testannut kokoontumis- ja sananvapauttaan jo ainakin Turkin Ankarassa, Ukrainan Nikolajevissa, Latvian Riiassa ja Moldovan Chisinaussa. Moldovassa GenderDoc M -järjestö siirsi kulkueen järjestämisen joulukuuhun pelätessään vaalien jälkeisten väkivaltaisuuksien kohdistuvan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin, mutta järjesti sen sijaan aiempien vuosien tapaan Pride-viikon keskusteluineen ja juhlineen.

Romanian ja Ukrainan väliin likistetty Moldova sai jälleen kerran negatiivista kansainvälistä huomiota ihmisoikeustilanteelleen, kun RFSL:n eli Ruotsin valtakunnallisen, Setaa vastaavan järjestön puheenjohtaja Sören Juvas pidätettiin ja vapauttamisensa jälkeen pahoinpideltiin Chisinaussa. Pidätys tapahtui, kun Juvas vastasi myöntävästi poliisin kysyttyä, oliko hän Moldovassa osallistuakseen Prideen ja onko hän homo. Pahoinpitelyn tekivät tuntemattomat miehet kadulla, mutta koska se tapahtui poliisiaseman lähellä pian Juvaksen vapauttamisen jälkeen, Moldovan seksuaalivähemmistövihamielisessä ilmapiirissä on perusteltua epäillä, että poliisi antoi hänestä vihjeen pahoinpitelijöille tai että pahoinpitelijät olivat poliiseja.

Ruotsissa Juvaksen tapaus sai suurta mediahuomiota. Tasa-arvoministeri Nyamko Sabuni oli tapauksen johdosta aamutelevisiossa keskustelemassa RFSL:n varapuheenjohtajan kanssa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen ihmisoikeustilanteesta Euroopassa ennen osallistumistaan Riian Baltic Pride -kulkueeseen, ja useissa lehdissä ja blogeissa siteerattiin RFSL:n tiedotetta Juvasin pahoinpitelystä ja Moldovan Pride-tapahtumasta.

Tapauksessa yhdistyvät mielenkiintoisesti se itsestäänselvyys, jolla Ruotsissa voi nykyisin keskustella myös lesbojen, homojen, biseksuaalien ja transihmisten ihmisoikeuksista, ja Ruotsin ja ruotsalaisten usein – pitkälti kai oikeutetustikin – osoittama moraalinen ylemmyydentunto kansainvälisissä ihmisoikeuskysymyksissä.

Suomessa sana "natsi" ei ole niin raskas merkitykseltään kuin täällä. Olen kuullut "natsia" käytettävän Suomessa esimerkiksi ankaranpuoleisesta opettajasta aika helposti. Itävallassa näin ei tavallisesti tehdä. Niinpä hätkähdyttää, kun kynnys madaltuu.

Viikkoa edeltävänä lauantaina Ebenseen entisellä keskitysleirillä järjestettiin muistotilaisuus vuoden 1945 vapautuksen kunniaksi. Viisi nuorta tuli tilaisuuteen häiritsemään. Heidän sanotaan huudelleen osallistujille natsi-iskulauseita ja ampuneen heitä kohti peliaseilla. Tekijät on saatu kiinni ja heitä on kuulustelu. Kyse ei ole pelkästään ensikertalaisista. Yksi 16-vuotias koululainen on muotoillut asianajajansa avustamana kirjallisen anteeksipyynnön, jonka mukaan hän katuu tekoaan ja sanoo tarkoittaneensa sen vain koulupoikien pilaksi.

Jo viikkoja Wienin katukuvassa on näkynyt äärioikeistolaisen puolueen FPÖ:n EU-vaaliplakaatteja, joissa lukee Abendland in Christenhand, "Länsimaat kristityille". Kronenzeitungin sunnuntainumeroon puolue painatti ilmoituksen "FPÖ:n veto Turkin ja Israelin EU-jäsenyyttä vastaan".

Turkkia vastaan FPÖ on kampanjoinut hyvin vastenmielisellä tavalla jo kauan. Mutta mistä tämä Israel nyt tähän yhtäkkiä tuli?

FPÖ:n kampanjalauseet mitätöivät kaikki näennäisetkin poliittiset pelisäännöt. Niillä ei ole mitään tekemistä politiikan, arvojen tai uskonnollisten näkemyserojen kanssa. Niiden tarkoitus on ainoastaan tarttua ihmisten kriisinaikaiseen turhautumiseen, voittaa valtaa, lietsoa vihaa ja kiihottaa kansanryhmiä vastaan.

Taktiikka toimii ja puolueen kannatus kasvaa. On suuri joukko ihmisiä, jotka kokevat, että ainoastaan FPÖ ottaa heidän "pienen miehen" huolensa vakavasti. Suurin osa heistä ei ole juutalaisia tai jotain muuta kansanryhmää aktiivisesti vihaavia natseja. Ainakaan vielä. Eivät he kaikki ehkä edes kunnolla tiedä, mitä se merkitsee. Ainakaan ne 14–vuotiaat Ebenseen teinit.

Juuri näitä ihmisiä kannustaakseen Heinz-Christian Strache julkisesti kauhistelee oman puolueensa ja uusnatsien väitettyä yhteyttä ja pitää väitteitä hävyttöminä.

Niinpä koko naurettavalle natsiasialle kannattaakin vain sarkastisesti nauraa, kuten Hannelore Schuster pari viikkoa sitten kyntensä näytti. Brigittenaun kaupunginosassa järjestettiin mielenosoitus uutta islamkeskusta vastaan. Järjestäjä Schuster hermostui vastamielenosoittajien natsihuudoista ja sanoi lopuksi: "Haluan myös kiittää kaikkia kristittyjä heidän rohkeudestaan olla meidän natsien kanssa. Alan vähitellen pitää sitä arvonimenä.“ Toisin sanoen: me halutaan vaan puolustaa omaa ja kaikilla muillakin on siihen oikeus jos sitä kutsutaan natsismiksi niin ollaan sitten natseja. Oho.

Israelin Kultusgemeinden edustajan Ariel Muzicantin mukaan oli suuri virhe viime vuonna hyväksyä parlamentin kolmanneksi puhemieheksi FPÖ:n Martin Graf, jonka yhteydet uusnatseihin eivät missään mielessä ole salaisuus. Juuri Martin Grafin hyväksyminen avasi Muzicantin mukaan tien aggressiivisen äärioikeiston systemaattiselle toiminnalle aivan uudella tasolla.

Haastattelussa Muzicant vertasi FPÖ:n pääsihteerin Herbert Kicklin käyttämää kieltä Hitlerin propagandaministerin Joseph Goebbelsin kieleen. Hänen mielestään FPÖ:n yhteydessä on turha vedota demokratiaan, kun tiedetään, että Hitlerkin alun perin valittiin aivan laillisesti.

Onko järkevää tehdä näin radikaaleja ja etenkin menneisyyteen viittaavia vertauksia? Eivätkö tästä vain saa vettä myllyyn ja lisää kannattajia juuri ne tahot, joiden mukaan valtapuolueet haluavat natsivertauksilla hiljentää kansan puolesta taistelevan rehellisen opposition äänet? Voi olla, että saavatkin. Tällä hetkellä tuntuu kuitenkin niin teoissa kuin provokaatioissa ylitetyn tietty vaarallinen raja. Moni arkaluontoinen asia tuntuu menneen pahan kerran sekaisin.

Liittokansleri Werner Faymann (SPÖ), Kansanpuolue ja Vihreät ottivat parlamentissa voimakkaasti kantaa FPÖ:tä vastaan. Edesmenneen Jörg Haiderin perustama BZÖ piti väittelyä kilpailijansa "kelvottomista" ilmoituksista turhana.

Uutta on kaikkien osapuolien käyttämä kieli.

Japanilainen kohteliaisuus on aivan omaa luokkaansa, kuten monet tietävät. Koko kouluaikansa lapset saavat luvan opetella ottamaan muut huomioon, käyttäytymään kunkin tilanteen vaatimalla tavalla ja toimimaan oikein hienosyisessä yhteiskunnassa.

Tästä johtuen Japanissa saa nauttia uskomattomasta ystävällisyydestä. Tervetulotoivotukset ja kiitokset kaikuvat kaikkialla hymyjen kera, ravintoloissa jopa kuorossa. Vaikka tietää, että kyseessä ovat opitut ja usein ulkokultaiset tavat, saa kauniista ja huomioon ottavasta käytöksestä silti hyvän mielen pitkäksi aikaa.

Japanilaiset eivät myöskään tuijota – tai jos tuijottavat, niin edelleen kohteliaan vaivihkaisesti. Tokiossa usein unohtaa olevansa poikkeuksellisen erilainen muihin verrattuna, niin vähän ihmiset näyttävät kiinnostustaan. Sitä tuudittuu tunteeseen, että on itsekin samaa, anonyymia, paikasta toiseen matkustavaa joukkoa.

Todellisuudessa on kaikkea muuta. Oikeasti on ulkopuolinen, niin ulkopuolinen, että ihmiset eivät jaksa kiinnostua. Sisäpiiriin ei gaijin, ulkomaalainen, voi päästä koskaan.

Mutta hän ei ole yksin. Muitakin ulkopuolisia on. Runsain mitoin. Kiinalaiset ja korealaiset kuuluvat samalla lailla gaijineihin kuin suomalaisetkin. Suomalaisilla tosin on muumit, kun korealaisilla ja kiinalaisilla on vain vanhaa kaunaa ja rumemmat nenät.

Japanilaiset, joiden veressä virtaa ulkomaalaista verta, nähdään usein myös Toisina. Heitäkin, ”puolikkaita”, saatetaan pitää ulkomaalaisina, vaikka ulkonäkö olisi ”aidon ulkomaalaisen” silmissä täysin japanilainen.

Myös sataprosenttisten japanilaisten keskuudessa ihmisiä jaetaan ulko- ja sisäpiiriin. Kodittomat ovat eräs selkeä ulkopuolisten ryhmä. Yleensä he ovat keski-ikäisiä tai sitä vanhempia miehiä, jotka ovat pudonneet yhteiskunnan kelkasta ja liittyneet osaksi omaa sosiaalista järjestelmäänsä.

Viranomaiset antavat kodittomien nukkua puistoissa ja asemilla – tosin tietyn paikan valloittaminen on yleensä sallittua vain öisin, sillä kaupunkikuvaa on viime aikoina yritetty siistiä.

Japanilaisten suhtautuminen kodittomiin kansalaisiinsa on nuivaa. Heitä ei huomata. Kerran keskustakadun laidalla, autotiellä, makasi kilpikonnamaisesti ylös pyristelevä vanha mies. Kaikki kulkivat ohitse.

Suomalaisen ystäväni kanssa heivasimme vanhuksen ylös, ja tämä kiitteli vuolaasti. Hän ei edes näyttänyt kodittomalta, mutta japanilainen tuttavani sanoi, että japanilaiset eivät auta ketään, joka edes pienellä todennäköisellä saattaisi olla likainen, inhottava koditon.

Vaikka Japanin kastijärjestelmistä on jo vuosisatakausia, sen jäänteitä on yhä jäljellä. Japanin kastittomat, burakulaiset, ovat yhä tänäkin päivänä epävirallisesti olemassa. He ovat Japanin suurin vähemmistöryhmä.

Vuonna 1871 burakulaiset saivat tasa-arvoisen aseman, mutta käytännössä täysi tasa-arvo ei ole toteutunut vieläkään. Alun perin kyseessä olivat ns. ”likaisten” ammattien edustajat: teurastajat, nahkurit ja haudankaivajat. Heidät eristettiin omalle asuinalueelleen eikä heillä katsottu olevan ihmisarvoa. Kuolleen materian parissa työskentelyä karsastettiin uskonnon puitteissa.

Vuoden 1871 vapautuksen jälkeen burakulaiset saivat muuttaa minne vain, mutta monet jäivät omille seuduilleen. Tämän ja tehokkaan japanilaisen perhe- ja osoiterekisterin vuoksi burakulaiset ovat saaneet kokea syrjintää, kun työnantajat ovat tarkastaneet työnhakijoiden taustoja tai vanhemmat lastensa mahdollisten aviokumppaneiden tietoja.

Kouluissa burakulaislapsia on kiusattu. Ja kaikki vain siksi, että lasten esi-isät joskus muinoin työskentelivät hautausmaalla!

Nykyisin perhetietorekistereihin pääsevät käsiksi ainoastaan määrätyt viranomaiset, sillä epävirallisen buraku-luettelon toimittaminen työnantajille 1980-luvulla aiheutti ison skandaalin.

Japanilaisen ystäväni sisar on kehitysvammainen. Ystäväni on kertonut, kuinka valtavasti vanhemmat, erityisesti perheen isä, piti huolta siitä, että muut tyttäret menestyivät hyvin koulussa ja pääsivät huippuluokan yliopistoihin. Hän oli suuresti huolissaan heidän kohtalostaan avioliittomarkkinoilla, vammaisen sisaren vuoksi.

Vammaiset ja mielenterveysongelmaiset ovat vaiettua väkeä. Japanilainen kulttuuri on täynnä tapauksia, joissa perhe on piilottanut vammaisen lapsen kotiin niin, ettei kukaan ulkopuolinen ole tiennyt tästä mitään. Häpeän tunne on liian voimakas. Vaikka yhteiskunta ottaa herkästi huomioon muut, liian erilaiset ovat niin erilaisia, ettei heihin osata suhtautua.

Vammaiset tarkoittavat yhtenäisestä massasta esiin pistäviä poikkeuksia, jotka haittaavat harmoniaa. He ovat rauhan rikkojia. Vielä 1990-luvulla Tokiossa oli hyvin vaikea liikkua pyörätuolilla. Tilanne on uudisrakentamisen myötä hitaasti paranemassa. Arvojen kanssa ei ole vieläkään aivan samoin.

Kaikki kulminoituu lopulta perinteisten perhearvojen, kuten avioliiton solmimisen tärkeyteen. Mikä tahansa tavallisuudesta poikkeava seikka heikentää yksilön arvoa naimamarkkinoilla. Ja se on vanhemman sukupolven, joka yhteiskuntaa yhä pyörittää, pahin pelko.

Mitäs luulisitte homojen aseman siis olevan? Aivan, sitä ei ole. Sillä eiväthän homot voi mitenkään mennä naimisiin!

Koska teen silloin tällöin freelance-töitä, minua pyydetään joskus kirjoittamaan muoti-ilmiöistä jotka ovat parhaillaan pinnalla täällä Yhdysvalloissa. Eli mitä bändejä amerikkalaiset kuuntelevat, mihin vaatteisiin he pukeutuvat, mitä telkkarisarjoja katsovat, keitä julkisuuden henkilöitä seuraavat, sen sellaista.

Kiva kun kysytään. Nämä kysyjät tekevät kuitenkin kaksi väärää oletusta:

1) että Amerikassa olisi "amerikkalaisia" trendejä, joista kaikki erilaiset etniset ja sosioekonomiset väestönosat pitäisivät yhtä lailla ja

2) että kaltaiseni ummikko tietäisi mikä on milloinkin in, hip ja pop.

Olen ummikko ensinnäkin asuinpaikkani Washingtonin takia. Washington D.C. on kaunis, eurooppalaistyylinen kaupunki, jossa on söpöjä vanhoja rivitaloja, paljon puistoja, kulttuuritapahtumia ja mainioita ravintoloita. Muotipääkaupunki tämä ei kuitenkaan ole. Arkipäivisin pääkaupungin kaduilla liikkuu sliipattuja pukuihmisiä, jotka näyttävät olevan matkalla briiffaamaan Obamaa jostain äärettömän tärkeästä asiasta, ja iltaisin paikalliset rentoutuvat happy hour -sessioissa, joissa vaihdetaan käyntikortteja ja dokataan vain sen verran, että seuraavana päivänä selviää työpaikalle. Täällä tärkeintä ei ole näyttää supermallilta vaan siltä, että pystyy ratkomaan Lähi-Idän kriisin ja iltapäivällä vielä pelastaa maailmantalouden.

Uskon, että jos asuisin neljä tuntia pohjoiseen New Yorkissa, kaikenlaiset muotivirtaukset soljuisivat ylitseni joka päivä ja niistä imeytyisi ehkä jotain elimistööni. Mutta juristien, toimittajien ja poliitikkojen Washingtonissa, joka tunnetaan lempinimellä Rumien ihmisten Hollywood? Ei niinkään.

Toisekseen, koska Yhdysvallat on aika hemmetin monimuotoinen maa, "amerikkalaisia" trendejä on olemassa yhtä paljon kuin "eurooppalaisia" trendejä, jotka pätisivät Portugalista Irlantiin ja Sloveniasta Suomeen. Sandiegolainen skeittari diggaa erilaisia asioita kuin keskilännen mall rat -tyttö, intialaisamerikkalainen koodaaja Teksasissa, brooklynilainen hipsteri tai afroamerikkalainen nuori mies Floridassa.

Omaan elämänpiiriini kuuluvat lähinnä ihmiset, joiden intohimoja kuvaa parhaiten Stuff White People Like -sivusto, jonka olen maininnut aiemminkin. Mutta että yrittäisin kirjoittaa jotakin vaikka hip hop-kulttuurista? Veikkaan kaikkien helsinkiläisten teini-ikäisten poikien tietävän enemmän amerikkalaisista räppäreistä kuin minä.

Pidän aikuistumisen merkkinä sitä, etten yksinkertaisesti enää jaksa seurata mikä milloinkin on cool ja mikä ei. Kiilakorot vai ballerina-kengät, MGMT vai Social Studies, LATFH vai HCwDB, ketä kiinnostaa.

Omasta mielestäni tällä hetkellä viileintä ovat aasialaisamerikkalaiset rock-bändit kuten Scrabbel, kroketti, puutarhanhoito, uusi Star Trek -elokuva, Natalie Portman's Shaved Head -yhtye ja keltainen.

Maailmassa on varmasti monia muita, jotka diggaavat täsmälleen samoista asioista, ja siten niitäkin voi pitää trendi-ilmiöinä. Mutta en jaksa enää välittää olenko tuntemattomien ihmisten silmissä hip vai ei. Bongaan loputtomasta populaarikulttuurin vyörystä ne asiat, ihmiset, esineet ja ilmiöt, jotka itseäni viehättävät – sen enempään energiani ei vaan riitä.

Ennen kaikkea trendit ovat tehokkain mahdollinen keino myydä lisää kamaa ihmisille, jotka eivät sitä tarvitse. Yhdysvaltain talous on rakennettu ylenmääräiselle kulutukselle, jonka elinehto on, että trendit lisääntyvät kuin kanit ja kuolevat kuin banaanikärpäset. Tämän kierteen takaamalla kulutusrumballa on surkeat seuraukset Tellus-parkamme kannalta.

Seuraavan kerran kun saan pyynnön listata Amerikan "kuumimpia trendejä", taidankin suositella mainiota, koululaisille tehtyä lyhytelokuvaa nimeltä Story of Stuff, joka selittää mikä linkki on länsimaisella kulutuksella ja maapallon luonnonvarojen ehtymisellä. Se kannattaa aikuistenkin katsoa ennen kuin seuraavan kerran säntää ostamaan uusia pillifarkkuja.

Hyvä kuvitteellinen lukija. Täällä on kylmä kevät, enkä aavista lainkaan, mikä Viron asioissa voisi sinua kiinnostaa.

Lehdissä ja ihmisten keskusteluissa käsitellään vain kolmea asiaa: säätä (asun maalla, ja säästä riippuu, kuinka paljon ja mitä on kylvetty ja istutettu), valtion budjetin leikkauksia (uusia keksitään jatkuvasti) ja Euroviisuista. Viro pääsi loppukilpailuun.

Voi olla, että sinua sittenkin kiinnostaa se, että eläinoikeusaktivistit aloittivat täällä toistamiseen mielenosoitusten sarjan sirkuseläinten käyttöä vastaan. Enää sirkuksissa ei esitellä surullisia susia, mutta kameleita ja kenguruita riittää. Jos matkustat kevään tai kesän aikana Tallinnaan, mene apuun: eläinten tilat ovat pienet eikä aktivisteja ole riittävästi. Tuntuu, että kaikki pelkäävät tarttua aiheeseen. Katso lisätietoa ja kuvia loomadenimel.org- ja loomadtsirkuses.com -sivuilta.

Voin suositella myös Tallinnan ensimmäistä ilmaistoria. Se on auki ensi viikon viikonloppuna Tallinnan vanhassakaupungissa. Rahaa siellä ei tarvita: ota vain mukaan asioita, joita et enää tarvitse, lahjoita tai vaihda.

Samaan aikaan parlamentissa tarkastellaan lainmuutosta, joka on kaksi vuotta sitten tapahtuneen ns. pronssiyön seurausta. En ole varmaan paras lain tulkitsija, mutta ymmärtääkseni muutos tarkoittaisi sitä, että minut voitaisiin samantien pidättää ja viedä vankilaan, jos minulla olisi valtionvastaisia ideoita, joita jakaisin toisten kanssa. (Ja voin tässä heti kertoa, että onhan minulla, ja välillä jaankin.)

Uudessa lakiehdotuksessa on monta ristiriitaa perustuslain kanssa. Ihmisten demokraattisia oikeuksia uhataan kovasti. Sama laki määräisi senkin, että jos mielenosoituksessa tapahtuu jotain rikollista, järjestäjiä rangaistaisiin – mutta minusta järjestäjä ei mitenkään voi olla vastuussa esimerkiksi provokaatioiden seurauksista.

Toivotaan, ettei uutta lakia hyväksytä. Ja että kesä tulee pian.

On tosiaan kevät. Ja kärpäset. Kevään saapuessa nimittäin koirankakkaongelma nostaa rumaa päätään Amsterdamissa. Suomessa nelijalkaiset pääsevät yleensä luonnon kutsuessa toimittamaan asiansa metsiin, pensaisiin ja muihin vastaaviin paikkoihin. Täällä taas ei luontoa juuri ole, joten suurin osa jätöksistä lasketaan suoraan jalkakäytävälle ja myös jätetään siihen. Paska homma.

Nyt koiranomistajille on ryhdytty jakamaan sakkoja entistä ahkerammin, ja kakkaa vastaan oikein kampanjoidaan.

Jokaisessa kaupunginosassa jaetaan kuukausittain pieni infolehtinen, jossa kerrotaan alueen uutiset, kuulumiset ja muistutetaan ihmisille miten missäkin tulee käyttäytyä. Viimeisimmässä numerossa puhuttiin perusjuttujen lisäksi myös kakka-asioista. Ja jotta viesti ei missään nimessä jäisi epäselväksi. oli sitä elävöitetty aikamoisella kuvalla.

Siivouspakko!

Mitä tähän voi enää lisätä. Kirjallisen ilmaisun vankimmankin kannattajan on toisinaan todettava, että vaikka kuva ei välttämättä kertoisikaan tuhatta sanaa enemmän, voi yksi kuva jättää siitä kirjoittavan jotakuinkin sanattomaksi.

Muutama viikko sitten toteutin pitkäaikaisen haaveeni. Pakkasin työvaatteet ja moottorisahan ja hurautin linja-autolla kaverini hirsikehikolle kisälliksi.

Kun olin kertonut ihmisille hirsirakennushaaveistani, olin saanut vastaukseksi epäuskoisia katseita. "Ei se niin helppoa ole... Se on todella raskasta... Sinullahan on jo hyvä ammatti..."

Onneksi en uskonut. Toisena päivänä veistin jo omaa hirttä. Kolmantena päivänä sain hirren sopimaan millilleen paikoilleen ilman esipudotusta. Raskastahan se totta vieköön oli – ja juuri siksi niin kivaa. Illalla tiesi tehneensä jotakin.

Hirsien veistäminen on ikiaikainen rakennustapa Pohjolassa. Välillä taito ehti lähes kadota elementti- ja pakettitalojen vyörytyksessä ja sorvihirsien puristuksessa. Nyt taito elpyy hyvää vauhtia ja sitä opetetaan taas monessa paikassa.

Hirsirakentaminen on yksi jaloimpia tapoja käyttää puuta. Tarvitaan vain puuta, ei edes nauloja. Koko prosessin metsästä valmiiksi taloksi voi tehdä itse. Rakennusmateriaaleja ei tarvitse kuljettaa pitkiä matkoja ja valmis rakennus on hiilinielu, johon puun hiili sitoutuu sadoiksi vuosiksi.

Ensi kevättalvena lähden kaatamaan runkoja. Vuoden kuluttua ne jo toivottavasti ovat omalla kehikollani. Syksyä 2010 voin jo ehkä juhlistaa kylpemällä omassa savusaunassa. Ja jotenkin minusta tuntuu, että se on vasta alkua.

Ensimmäisiä hirsiäni veistäessäni sain aivan uuden tuntuman moottorisahaan. Huomasin, että aiemmin hyvin groteskina pitämälläni työkalulla voi tehdä millintarkkaa jälkeä. Inhoan koneita, mutta moottorisaha on huumetta. Tarkkuustyötä tehdessä vaipuu transsinomaiseen tilaan, 2-tahtibensan katku nousee päähän. Saha on kuin osa omaa ruumista, jonka voiman ja värinän tuntee selkäytimessä asti. Mahtava peniksenjatke.

Suomen virallinen EU-politiikka on jo pitkään hiihtänyt kenen tahansa sellaisen perässä, joka on tai on joskus ollut EU:n ytimessä. Ytimessä oleminen tarkoittaa usein sitä, että eletään niin kauan Brysselissä, että sen ulkopuolisesta maailmasta ei enää muisteta muuta kuin siellä asuvat maataloustuen nostajat.

Brysselin kaduilla sitten otetaan pieniä askelia kohti sellaista päämäärää, josta ei puhuta. Kaikkein mieluiten näitä askelia pitää ottaa niin, että kukaan Brysselin ulkopuolella ei tajua mitään tapahtuvan.

Jossain näihin pieniin askeliin on kuitenkin taidettu hermostua: viime viikolla tuli uutinen, että europarlamentin porvaripuolueista koostuva ryhmä hajoaa.

Pääsyynä on se, että etenkin Britanniasta löytyy sellaisia oikeistolaisia, jotka vannovat kyllä EU:ssa vallitsevan markkinaliberalismin nimeen mutta vastustavat sitä, että pienten askelten kautta ollaan siirtymässä kohti liittovaltiota. He haluavat pitää kiinni kansallisvaltioista.

Tässä ei ole mitään uutta: britit ovat aina suhtautuneet unioniin juuri näin. Uutta on se, että kysymys politisoitui jälleen tavalla, josta voisi ottaa oppia Suomessakin.

Juuri tämä oikeistolaisten sisäinen kitka tarjoaisi mahdollisuuden uudenlaiselle keskustelulle Suomen EU-politiikasta. Kumpaa leiriä esimerkiksi Suomen hallitus virallisesti kannattaa? Kunpa tietäisin. Koska sanaa liittovaltio tai federalismi ei Suomessa uskalla käyttää kukaan muu kuin pikkuinen Eurooppalainen Suomi (sitä kannattaen) ja perussuomalaiset (sitä vastustaen), suuri osa EU-keskustelua on asioiden ohi puhumista.

Näin tapahtuu myös silloin, kun asioista tehdään selkoa. Hallitus julkaisi EU-poliittisen selontekonsa muutama viikko sitten piristääkseen suomalaista keskustelua. Jos joku on pirteä vielä tekstin luettuaankin, lukija on varmasti EU-tutkija tai EU-virkamies. Sanoja federalismi tai liittovaltio ei tietenkään mainita. Sen sijaan niiden ympärillä otetaan pieniä askelia ja selonteon mukaan unionista halutaan sosiaalinen. Tämä tehdään oikeuksia tukemalla, standardeja vahvistamalla ja työllisyysastetta nostamalla. Sitä ei kerrota, miten oikeuksia tuetaan, standardeja vahvistetaan ja työllisyyttä nostetaan.

EU-keskustelu virkoaisi kerralla, jos esimerkiksi tällaiset houreet sosiaalisesta Euroopasta kytkettäisiin kysymykseen federalismista. Jos EU:n halutaan toimivan sosiaaliturvaan ja tasaisempaan tulonjakoon liittyvissä kysymyksissä, liittovaltio on järkevä suunta. Liittovaltio voi tukea, nostaa ja vahvistaa myös muuten kuin paperilla. Jos taas kaikki nämä kysymykset näyttävät toimivan paremmin kansallisvaltioissa, liittovaltio on paras poistaa horisontista. Kansallisvaltiot kun jo vahvistavat, tukevat ja nostavat – tosin laihoin tuloksin.

Näin yksinkertaista ja kuitenkin juuri niin vaikeaa.

Siinä missä suomalainen suunnitteli tulevan kesälomansa toissavuonna, venäläinen tekee lomapäätöksensä ehkä viikkoa etukäteen. Näin ollen suomalaisille lukijoille tämä lomavinkki taitaa sitten olla vuodelle 2010. "Pustye Holmy"- (Tyhjät kukkulat-) musiikkifestivaalin tämänvuotinenkaan paikka ei ole vielä tiedossa, ainoastaan päivämäärät ovat: 11.-14. kesäkuuta. Sekä se, että paikalla tulee olemaan joki, jonka yli rakennetaan festivaalin ajaksi väliaikainen, paperilyhdyillä koristeltu silta.

Festivaali järjestetään joka vuosi eri paikassa – sekä vaihtelun että ympäristön säästämisen vuoksi. Järjestäjät ilmoittavat vain, että "jossain 300 kilometrin säteellä Moskovasta". Bussikuljetuksia on kuitenkin järjestetty jo viidestä kaupungista, tosin osanottajien valtaenemmistö saapunee paikalle paikallisjunalla tai liftaten.

Tänä vuonna järjestäjät odottavat 50 000 vierasta. Kävijämäärä on yli kolminkertaistunut joka vuosi ensimmäisestä vuodesta 2003, jolloin juhlakansaa kokoontui kolmisen sataa. Kävijämäärää on yritetty hillitä järjestämällä festivaali joka vuosi yhä vaikeapääsyisemmässä paikassa, mutta käytännössä tämä ei ole juurikaan rajoittanut tapahtuman paisumista.

Hippipuristit ovat pudonneet kelkasta jo kauan sitten, mutta on yksi asia josta järjestäjät eivät vieläkään ole tinkimässä: festivaalin ilmaisuus. Kaikki rahoitetaan lahjoituksin, sponsorein ja katukahviloiden, maksullisten parkkipaikkojen yms. avulla festivaalin aikana. Tämä kertoo jotain Venäjän vaihtoehtokulttuurin tinkimättömyydestä, mutta myös realiteeteistä – venäläinen rakastaa ilmaista niin paljon, että on valmis menemään sen perässä vaikka kymmenen miinakentän ja piikkilanka-aidan läpi. Näin ollen maksullisen festivaalin järjestäminen olisi todennäköisesti taloudellisesti vielä uhkarohkeampaa kuin "Tyhjät kukkulat".

Tietysti väkimäärän paisuminen vie myös jotain pois tapahtuman hengestä. Toissavuonna en nähnyt yhtäkään kännistä örveltäjää, viime vuonna näin jo pari tappelua. Snobius on kuitenkin syntiä, ja siitä että todellinen kulttuuri leviää kansan laajojen massojen pariin pitää myös olla valmis maksamaan jotain (toivottavasti ei katkenneita hampaita kuitenkaan). Kuitenkin suhteessa väkimäärään tapahtuman rauhanomaisuus on jotain ainutlaatuista myös Suomen standardeilla. Ja toisin kuin Suomen festivaaleilla, virkavallan tehtävä ei ole häiritä juhlakansaa – lahjoitus paikallisen miliisin (tai kuten vuonna 2005, paikallisen varuskunnan upseerien) lomakassaan takaa, että paikallinen toimeenpaneva valta pitää matalaa profiilia ja ratkaisee ongelmat järjestäjien toiveiden mukaisesti. Korruptiossa on myös hyvät puolensa.

Ai niin, entä musiikki? Järjestäjät eivät periaatteessa halua määritellä festivaalille mitään musikaalista suuntausta, siis minäkään en siihen rupea. Moni esiintyjä voi mennä etno- tai fuusio-jotain määritelmän alle, mutta paljon kuuluu myös rockia, bluesia ja myös avtorskoe pesnjaa ja bardilauluja. Ajoittain raikaa myös elektroninen musiikki, esimerkiksi Venäjällä suosittu trance. Tänä vuonna paikalla tulee olemaan myös klassisen musiikin lava. Kuka hyvänsä voi lähettää järjestäjille musiikkinäytteitä jos toivoo esiintymistä (tämän vuoden deadline tosin meni jo), lisäksi paikalla tulee olemaan yksi lava jonka esiintymislista kootaan vasta jokaisen festaripäivän aamuna niistä paikalle raahautuneista bändeistä, joiden edustajat ovat päässeet hereille tarpeeksi aikaisin.

Minä en kuitenkaan ole koskaan tullut paikalle esiintyjien takia, ja luulenpa, että ei kovin moni muukaan.

Tietoa "Tyhjien kukkuloiden" järjestyspaikasta voi etsiä festivaalin englanninkieliseltä sivustolta. Jos järjestäjät kuitenkin tiedottaa asiasta, tulkaa Moskovaan joskus kesäkuun kymmenennen päivän tienoilla, ja kyselkää ihmisiltä. Joku tietää kuitenkin.

Länsirannalle matkustaminen on minulle aina yhtä tunteikas ja vaikuttava hetki. Olen työskennellyt Palestiinassa useita kertoja, mutta Israelin armeijan tarkastuspisteet, sotilaat ja kahdeksan metriä korkea turvamuuri pysäyttävät joka kerta ajattelemaan tätä sairasta miehitystilannetta.

Työskentelen seuraavat kaksi kuukautta ihmisoikeustarkkailijana Länsirannan Hebronissa, jossa israelilaisten ja palestiinalaisten jännitteet aistii päivittäin. 170 000 asukkaan kaupunki sijaitsee 30 kilometriä Jerusalemista etelään ja on jaettu vuonna 1997 Oslon sopimuksen mukaisesti H1- ja H2 -alueisiin.

H1 on palestiinalaisten hallinnoima alue ja H2 Israelin armeijan valvonnassa. Työskentelemme pääosin Tel Rumeidan alueella, jossa asuu noin viisisataa juutalaista siirtokuntalaista palestiinalaisten keskellä. Siirtokuntalaisten elämää Hebronissa turvaa 2000 Israelin armeijan sotilasta.

Palestiinalaisten ja siirtokuntalaisten välillä on jatkuvasti väkivaltaisia yhteenottoja etenkin H2 -alueella, jossa siirtokuntalaiset heittelevät kiviä palestiinalaisten päälle, roskaavat heidän pihojaan ja tunkeutuvat väkivaltaisesti perheiden koteihin. Meidän kansainvälisten tarkkailijoiden tarkoituksena on turvata palestiinalaislasten päivittäinen koulumatka. Koulun vieressä sijaitsee siirtokunta, jonka asukkaat ovat tehneet hyökkäyksiä kouluun. Vierailemme myös useissa perheissä, tarkkailemme tilannetta Israelin armeijan tarkastuspisteillä ja raportoimme näkemistämme ihmisoikeusloukkauksista.

Hebronissa elävien ihmisten elämää on vaikea kuvitella. Täällä eletään jatkuvan miehityksen, paineen ja stressin alla. Palestiinalaisilla on kuitenkin ihmeellinen kyky jatkaa elämää ja nauttia niistä pienistä onnen hetkistä, joita heille suodaan vain vähän.

Monet kysyvät, miksi palaan tänne vuodesta toiseen. Paikkaan, jossa näkee pääosin surua, vääryyttä ja epätoivoa.

Palaan ihmisten vuoksi. Nämä upeat ja vieraanvaraiset palestiinalaiset ovat opettaneet minulle elämästä paljon. Palestiinalaisista ystävistäni on tullut osa minua, ja minusta on tullut osa Palestiinaa. Ehkä he ovat antaneet minulle paljon enemmän kuin minä heille.

Meillä länsimaalaisilla on paljon oppimista arabikulttuurista, jossa perhekeskeisyys ja toisista huolehtiminen on elämän perusperiaatteita. Täällä nauretaan pienelle vitsille pitkään, juodaan teetä perheen kesken, istutaan falafel-ravintolassa ja ollaan onnellisia.

Paikallinen ystäväni muistutti, että toivoa ei voi menettää, koska ilman toivoa ei ole mitään. Heille kansainvälisten tarkkailijoiden tuki merkitsee paljon. Me olemme ystäväni sanojen mukaan tukemassa heidän taisteluaan oikeudenmukaisuuden ja rauhan puolesta.

Täällä ollessani en tunne pelkoa, mutta suurta vihaa miehitystä kohtaan. On vaikea uskoa, että tämä konflikti loppuu ikinä, loputon viha on niin syvällä molemmin puolin. En ole tullut tekemään ihmeitä, mutta jos pystyn luomaan toivoa edes yhdelle palestiinalaiselle, niin työni on merkityksellistä.

Eurokansalaisena ei aina tiedä edes missä asuu, tai siis toisin sanoen missä viranomaiset luulevat sinun asuvan. Tämän vuoksi näissäkin eurovaaleissa minulla on ainakin kaksi äänioikeutta, ehkä kolmaskin. Mitenkäs nyt näin pääsi käymään?

Suomen sääntöhän on selvä: jos vakituinen kotipaikka on Suomessa, olet Suomen kansalaisena äänioikeutettu kaikissa vaaleissa. Jos sinulla on jokin muu kansalaisuus, voit äänestää kunnallis- ja eurovaaleissa.

Hyvään sääntöön on aina kuitenkin poikkeuksia. Jos opiskelet kotipaikkasi ulkopuolella, voit pitää pysyvän asuinpaikan edelleenkin valitsemassasi kohteessa. Minun kohdallani se on Tampere, sillä opiskelupaikkani on edelleen Lontoo.

Kun ilmoitan osoitteekseni luukun Fortess Roadilla, Hampstead Heathin puiston lähistöllä, Camdenin kunnanviranomaiset luulevat, että asun siellä. Onhan ihan loogista olettaa, että opiskelija asuu pysyvästi opiskelupaikkakunnallaan. Täten saan paikallis- ja eurovaalilipukkeet siihenkin osoitteeseen.

Olen kuitenkin jo muuttanut opiskelupaikaltani Ranskaan, jossa asustelen Gare du Nordin aseman kupeessa. Täällä taas minulla on ulkomaankomennuksella olevan yrittäjä/kansalaisjärjestökonsultin identiteetti, ja Ranskassa saa ilmoittaa olonsa väliaikaiseksi komennukseksi. Sekin antaa äänioikeuden – jos niin haluaisin.

Äänestys on kuitenkin eri asia kuin verotus. Veroja maksetaan vain yhteen paikkaan kerrallaan, mutta jostakin kumman syystä saan äänestää sekä Lontoossa, Tampereella että Pariisissa. Ehkä tämäkin on jonkinlaista eurodemokratiaa: mitä enemmän liikkuvuutta tuetaan, sitä monimutkaisemmaksi valtioiden välinen tiedonkulku muodostuu.

Tietenkin yksi rajoittava tekijä moneen paikkaan äänestämiseen on henkilökohtainen läsnäolo eri äänestysuurnilla. Mutta ei tuokaan minua pysäyttäisi. Suomen suurlähetystö sijaitsee Invalidikirkon vieressä, ja siellä saa äänestää ennakkoon 27.5-30.5.

Itse äänestyspäivänä 7.6. voisin ihan hyvin käydä ensin äänestämässä kello 9 Pariisissa ja mennä sitten aamujunalla Lontooseen äänestämään Fortess Roadin äänestyspaikalla. Matkaa kertyisi äänestyspaikalta toiselle noin kolme ja puoli tuntia. Illaksi ehtisin vielä kotiinkin ja syömään St. Martinin kanaalin kupeeseen.

Vaikka äänestäisikin vain yhden kerran, olisi minulla jo silloinkin liikaa valinnanvaraa. Pariisissa (Ile-de-Francen vaalipiirissä) alioikeustuomari ja korruptio-kampanjoitsija Eva Joly, joka on vihreiden listoilla, olisi kaikkein lähimpänä omia mielipiteitäni. Ääneni menisi siis hänelle.

Tampereella ääneni menisi ehkä jommalle kummalle vasemmistoon kuuluvista puolueista riippuen siitä, mistä löytyisi ehdokas, jonka maailmankatsomus olisi myös globaalin solidaarisuuden eikä pelkästään kansallisten etujen kannalla.

Lontoossa valintani osuisi, outoa kyllä, liberaalidemokraatteihin. Entisen työväenpuolueen ajauduttua Blairin ja Brownin kautta oikealle se on ryhtynyt ajamaan jopa progressiivista veropolitiikkaa ja sodanvastaista ulkopolitiikkaa.

Ehkä oma äänestyskäyttäytymiseni jo osoittaa ,miksi puolueet ovat heikkoja tekijöitä Euroopan parlamentissa. Niiden edustamat ideologiset virtaukset ovat pitkälle kansallisen politiikan sääntelemiä. Päätöksenteossa vain ilmeisesti vihreät ovat edes ajatelleet eurooppapuolueen perustamista yhtenä puolueena, jolla sitten olisi kansallisia osioita.

Jos äänestäminen on EU:ssa mahdollisesti kiemuraista, niin mitenkäs muut yhteiskuntasopimuksen osat. Yritykseni on taas samaisessa Tampereen osoitteessa mistä lähdin liikkeellekin, Vihiojanpuiston kupeessa, joten verotus myös hoituu Länsi-Suomen verovirastoon eikä Pariisin prefektuuriin. Näin on ainakaan toistaiseksi, sillä jos oleskeluni muuttuu pysyvämmäksi, niin tuloveroni tulen maksamaan Ranskaan.

Sosiaalipalvelut saan vielä toistaiseksi Suomesta, sillä jotta saisin ranskalaiset sosiaalipalvelut, tulisi minun anoa "Carte Vitale" -korttia, jonka toimitusaika on noin 6kk, ja minun tulisi todistaa yritykseni rekisteröidyksi Pariisissa ja yrittäjävakuutus maksetuksi. Britanniassa, kun terveysjärjestelmä perustuu asumisilmoitukseen, saan terveyspalveluita maksutta julkisissa sairaaloissa sekä klinikalla johon olen rekisteröitynyt.

Ehkä EU-vaaleissa äänestäminenkin kasvaisi, jos EU-palvelut ja EU-verotus joko harmonisoitaisiin tai ainakin viranomaisten välinen tiedonvaihto paranisi siten, että palveluita ei tarvitsisi arpoa. Omasta mielestäni kaikki EU-tiedotuskeskukset tulisi hetipikaa muuttaa EU-palveluiden tietokeskuksiksi.

Mitä järkeä on edes tiedottaa EU:n instituutioiden olemassaolosta? Eihän yhteiskuntasopimus ole mikään paternalistinen linkki, vaan sen pitäisi olla sidottu oikeuksiin ja velvollisuuksiin, jotka EU:ssa ovat vielä aika hankalasti yhteen sovitettuja. Alhainen äänestysvilkkaus tulevissa eurovaaleissa kertoo mielestäni kansalaisuusaatteen puutteesta unionin ajattelussa.

Ehkä EU:n pitäisi aloittaa suorien tulonsiirtojen jakaminen kaikkein köyhimmille kansalaisilleen, sillä mikä olisi sen parempi tapa edistää kansalaisuutta ja parlamentarismia. Suurin osa tulonsiirtojen saajista muuten olisivat romaneja, joita eri EU-maiden kesken lasketaan olevan noin 10 miljoonaa. Yhtään romanimeppiä on kuitenkin turha etsiä EU-parlamentista.

Ehkä EU:n demokratiaa, kuten Gandhi aikoinaan sanoi, pitäisi myös mitata kaikkein köyhimpien tilaa katsoen. Tässä ajateltavaa tuleville euromepeille.

Vilkkaalla Chkalovski-kadulla pienellä jakkaralla istuu iäkkäämpi nainen ja kauppaa kuivatettuja saunavihtoja. "Sauna ilman vihtaa on kuin kukkapenkki ilman kukkia", toteaa vanha venäläinen sananparsikin. Saunalla, eli banjalla, on Venäjällä vähintään yhtä vahvat perinteet kuin Suomessa.

Banja on aina ollut luonnollinen osa Pietarin kaupunkikulttuuria. Suurin osa nykyisistä keskustan banjoista on rakennettu yli 100 vuotta sitten, 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Ulospäin 1940-luvulla rakennettu Chkalovskajan saunarakennus vaikuttaa hieman repsahtaneelta. Julkisten saunojen peruskorjaus ei kuulu Pietarin kaupungin rakennussuunnitelmiin, vaan saunatiloja korjaillaan sitä mukaa kun jotain, esimerkiksi ovi, hajoaa käsiin. Toisaalta hinnatkin ovat edullisella tasolla: naisten yleisellä osastolla saunominen maksaa 35 ruplaa (noin 1 euron), alennuspäivänä kerran viikossa vain 10 ruplaa (noin 20 senttiä).

Toisen kerroksen kakkosluokan yleinen naistensaunaosasto on täynnä. "Tilaa vain sviitissä", huikkaa saunaemäntä Tatjana Viktorovna oven raosta vitsikkäästi. Sviitti tarkoittaa siivouskomerosta kunnostettua ylimääräistä pukuhuonetta, jossa on vanhat naulakot ja muutamia muovituoleja. Sekin on kovassa käytössä: viikonloppuisin Chkalovskin banjaan saattaa joutua jonottamaan useita tunteja.

Yleisessä saunassa pietarilaiset naiset riisuvat pois ulkoasunsa, joka yleensä myös osoittaa heidän sosiaalisen statuksensa jyrkkien tuloerojen jakamassa yhteiskunnassa. Banjassa kaikki ovat samassa asemassa. Solakoita, ilman rusketusrajoja ruskettuneita nuoria naisia ja yli satakiloisia tomeria tätejä yhdistää yhteinen intohimo. Sauna-aika on 1,5 tuntia, mikä ei useimmille saunojille riitä, ja ylimääräisistä minuuteista maksetaan saunan jälkeen symbolinen korvaus Tatjana Viktorovalle.

Pukuhuoneessa kaupungin toiselta laidalta asti saunaan matkustanut nainen innostuu soimaamaan Pietarin kaupunginjohtajaa Valentina Matvienkoa. Oman alueen yleiset saunat on suljettu yksi toisensa jälkeen, nykyään lähellä pääsee vain kalliisiin yksityisiin saunoihin. Yleiseen saunaan – ja kunnon löylyihin – pitää matkustaa lähes tunti. Kritiikkiin on helppo yhtyä: myöskin Petrogradskajan alueella on kolmesta yleisestä saunasta on Matvienkon kaudella suljettu kaksi, ja Chkalovskajan banjan sulkemisestakin kulkee jo huhuja saunojien keskuudessa.

Näin siitäkin huolimatta, että keskustan alueella on edelleen tavallista, ettei asunnoissa ole kylpyhuoneita. Tsaarin aikaisista keskustan valtavista asunnoista muodostettiin Neuvostoliiton myötä yhteisasuntoja eli kommunalkkoja, jossa jokaisella perheellä on oma huone, mutta yleiset tilat eli keittiö ja WC ovat yhteiset. Suihkua ja kylpyhuonetta ei usein ole ollenkaan, tai se on voitu lisätä huoneistoon jälkeenpäin mitä mielenkiintoisimmalla tavalla: esimerkiksi asentamalla amme yhteiskeittiön nurkkaan ja eristämällä se verholla. Petrogradskajan aluella kommunalkka-tyylisiä asuntoja on edelleen noin puolet kaikista asunnoista, ja niissä asuu yhteensä noin 300 000 asukasta.

Pietarin kaupungin tiivistysrakennuspolitiikka ei jätä tilaa voittoa tuottamattomille yleisille saunoille. Huonossa kunnossa olevat vanhat saunarakennukset saavat väistyä ja arvokkaille tonteille rakennetaan elitistisiä asuinalueita ja kauppa- ja vapaa-ajan keskuksia. Yksityisiä saunoja porealtaineen, biljardisaleineen ja muine oheispalveluineen avataan kaupunkiin sen sijaan tasaisella tahdilla, mutta niissä hinnat ovan monikymmenkertaiset verrattuna yleiseen saunaan. Yksityissaunoja käytetäänkin lähinnä yksityistilaisuuksien, kuten erilaisten juhlien viettämiseen.

Saunan lauteilla politiikasta puhuminen vaimenee. Lauteilla istuu kymmenkunta naista pipot päässä ja vihdat kädessä, valmiina saunomaan. Saunamestareina toimii kolmen huopahattuisen naisen konkariporukka: lauteet on juuri pesty, seinät kostutettu, ja nyt heitetään löylyä pienissä erissä valtavan kiukaan sisälle. Taikauskon mukaan löylyä pitää aina heittää pariton määrä kauhallisia – oli se sitten 7, 15 tai vaikka 27 kauhallista, kuten tällä kertaa, valistaa yksi saunamestareista. Joskus temperamenttisten saunojien kesken tulee sanaharkkaa, kun samassa löylyhuoneessa jokainen tietää varmasti, mikä on oikea tapa heittää löylyä ja saunoa. Onnistuneista ja todella kovista löylyistä kiitolliset saunojat taas antavan avoimesti palautetta saunamestareille.

Venäläisen banjan ja suomalaisen saunan ero on suomalaisesta näkökulmasta lähinnä kiukaassa: banjassa kiuaskivet ovat kiukaan sisällä, ja löylyä heitetään kiville pienestä aukosta. Tuloksena on tasaisen pehmeät löylyt, kun vesihöyry levittäytyy pikkuhiljaa ympäri saunaa. Kostean venäläisen banjan vastapainoksi käsite "suomalainen sauna" tarkoittaa venäjällä kuivaa saunaa, jossa löylyä ei ylipäätään heitetä ollenkaan. Ei edes, vaikka kertoisi, että oikeasti Suomessakin kyllä on tapana heittää löylyä.

"Jos haluat löylyä, mene banjaan, tämä on suomalainen sauna", valistaa kuumuudessa kärvistelevä ammattimaista saunomistaitoa osoittava nainen.

Kunnon löylyjen ja jääkylmän suihkun jälkeen punaisia naisia makaa pukuhuoneen käytävien penkeillä. Tatjana Viktorovalta saa ostaa teetä ja viiden ruplan (noin kymmenen sentin) lisämaksusta punnita itsensä vanhanaikaisella vaa’alla. Tunnelma on rentoutunut. Pukuhuoneessa istuvat naiset ovat vaihtaneet puheenaihetta: politiikan sijaan he keskustelevat kasvonaamioista. Seuraavalla saunareissulla aiotaan kokeilla savi-hunaja-smetana –naamion parantavaa vaikutusta. Luonnon antimien parantava vaikutus ei ole venäläisiltä nykyaikaisen lääketieteen myötä unohtunut, vaan perinteisin menetelmin hoidetaan kauneutta ja pidetään terveyttä yllä edelleen. Saunassa suosittuja ovat erilaiset savinaamiot, sekä vanhoista kahvinporoista kerätty kuorimavoide, mikä hierotaan koko kehoon. Löylyveteen lisätään usein aromeja, kuten eukalyptusta, minttua tai pihkaa.

Muutaman tunnin saunottuani pullahdan takaisin vilkkaalle kadulle puhtaana ja tyytyväisenä. En enää ollenkaan eroa muutama tuntia aikaisemmin vastaan tulevista punertavista saunakassia kantaneista naisista. Hymyilen saunavihtoja myyvälle mummolle.

Ensi viikolla ostan varmaan itsekin ihan oman vihdan, mikäli niitä vielä riittää.

Yksi Ruotsin ja Suomen poliittisen ilmapiirin eroista on suhde Israeliin. Käynnissä olevan Gazan kriisin aikana Ruotsissa kuuli usein toteamuksen "meillä ruotsalaisilla on niin erityinen suhde Palestiinaan". Erilaisia hätäkeräyksiä Gazan avuksi on meneillään siellä täällä, tukikeikkoja järjestetään, ja alkukeväästä Gazan pommituksia vastustaneisiin mielenosoituksiin osallistui tuhansia ihmisiä kerralla.

Paikallisella ostarillamme Rädda barnen -järjestön eli Ruotsin Pelastakaa lapset ry:n feissari tempaisi minulle muitta mutkitta "Vad vi gör i Gaza" (Mitä teemme Gazassa) -esitteen, kun epäröin kuukausilahjoittajaksi ryhtymistä sillä perusteella, että "juuri nyt antaisin mieluummin rahani Gazaan". Huhtikuun alussa Malmön kaupunki sai Kansainväliseltä tennisliitolta viiden vuoden porttikiellon pääsyyn Davis Cup –ottelujärjestäjäksi, koska kaupunki päätti poliittisten protestien jälkeen mielenosoitusten pelossa järjestää Ruotsin ja Israelin välisen ottelun ilman yleisöä.

Suomessa sen sijaan tuntuu edelleen olevan tavallisempaa törmätä Israelin ystävät -aktiiveihin, kuulla suomalaisten erityissuhteesta juutalaiseen Israeliin ja lukea puolusteluja Israelin iskuille palestiinalaisia siviilejä vastaan.

Vietin juuri viikon Israelissa sukulaisissa. Se oli ensimmäinen käyntini alueella. Poliittinen ennakkokäsitykseni Israelista vahvistui matkan aikana. Ilmapiiri maassa vaikutti juuri niin jakautuneelta kuin voi kuvitella. Tuntui huojentavalta nähdä siellä täällä Jerusalemin kaduilla iskulauseita Jews for Palestine, juutalaiset Palestiinan puolesta.

Sain kuitenkin myös uutta näkökulmaa. Aiemmin en ollut tajunnut, millainen sekametelisoppa erityisesti Jerusalemin merkitys eri lahkoille ja uskonnoille on. Jerusalemin vanhassakaupungissa pyörii jos jonkinmoista ristinkantajaa ja tukan- tai parrankasvattajaa. Arabialueen keskellä joissakin ikkunoissa liehuu uhmakkaasti Israelin lippuja, jottei kukaan erehtyisi luulemaan, että korttelin joka asunnossa punkkaa arabisympatisöörejä.

Joihinkin pyhiin kohteisiin miesten on sonnustauduttava päähineeseen, joihinkin naisten – riippuen siitä, mille uskonnolle kyseinen kohde on pyhä. Hämmennystä lisää Jeesuksen hautakirkko, jonka kattokruunukynttilätkin on tarkkaan jaettu kolmen eri kristillisen suuntauksen kesken. Kalliomoskeijan puutarha-alueella vartija seurasi ortodoksijuutalaista kuin varjo, luultavasti voidakseen estää tätä suorittamasta vääräoppisia rituaaleja muslimien pyhällä paikalla. Hartaat pyhiinvaelluskulkueet vaeltavat hitaasti hymnejä laulaen Via Dolorosan ympäristössä loputtomien krääsäkauppojen ohi, joissa myydään kaikkea tanskalaisen hipin näköisistä ristiinnaulitun kuvista feikki-pleikkaripeleihin ja barbeihin.

Taksissa matkalla Ben Gurionin lentokentälle Tel Aviviin kysyin kuskilta, mikä oli Jerusalemin rautatieaseman vieressä taivaisiin kohoava Rovaniemen Jätkänkynttilän näköinen rakennelma. Se on osa uutta rautatiesiltaa, kuski kertoi ja lisäsi, että näyttävän rakennelman rakentaminen oli maksanut kymmeniä miljoonia shekeleitä (yksi euro on noin 5,5 shekeliä eli shekel on aavistuksen vanhaa markkaa vahvempi).

Koska Israelissa on rakennettu paljon ulkomaisella rahalla, etenkin amerikkalaisten yksityisten säätiöiden lahjoituksilla, kysyin, keneltä sellainen raha on peräisin. "Our government", naurahti arabikuskimme. Hän ei sanonut vähäisellä englannin sanavarastollaan paljon muuta, mutta mieleni tekee tulkita vastaukseen ihmetystä siitä, että infrastruktuurimiljoonia riittää Jerusalemin keskustaan samaan aikaan, kun Israelin Palestiinan-politiikka pitää esimerkiksi tuhansia ihmisiä vastentahtoisesti työttöminä ja vailla minkäänlaista toimeentuloa.

Samoilla lennoilla kanssamme oli äänekäs ja hyväntuulinen porukka Ruotsin neljänneksi suurimmasta puolueesta, Folkpartietista, joka on mukana porvarihallituksessa. Unohdin kysyä heiltä, mitä he tekivät Israelissa. Jäi mysteeriksi, vahvistiko vai kyseenalaistiko folkpartistien matka teoriaani ruotsalaisten kriittisestä suhteesta luvattuun maahan.

"Tehdään se" on Viron viime viikon puhutuin kampanja. Vuosi sitten toukokuun alussa ryhmä aktiivisia kansalaisia järjesti samannimisen tempauksen, jonka päämäärä oli puhdistaa Viron luonto roskasta. Kaikkien yllätykseksi 50 000 virolaista kokoontui keräämään muutaman tunnin aikana yli tuhat tonnia roskaa luonnosta.

Se kuulosti ja näytti hyvältä. Itse en osallistunut, kun en pidä tempauksista. Keskellä päivää alkoi kuitenkin tuntua, että tein jotain väärin. Menin siis koirien kanssa talon taa metsään ja toin sieltä edellistenkin asukkaiden aikaista roskaa.

Vuosi sitten meni siis hyvin. Tänä vuonna kampanjan tekijät halusivat kurottaa korkeammalle. Toukokuun alussa koko Virossa järjestettiin mietintätapaamisia, mõttekojad, joissa ihmiset pohtivat, miten elämä Virossa paranisi. Hiidenmaalla tapaamisia muuten järjestettiin väkilukuun verrattuna eniten. Katso lisää täältä.

Kokoontuneiden määrä jäi melko pieneksi: vain 10 000 saapui tapaamisiin. Olisi voinut olla enemmänkin, kun ajattelee, miten paljon rahaa kului mainostamiseen ja järjestelyihin – työtä kyllä tekivät vapaaehtoiset.

Mitä sitten tapahtui? Ennen vappua puhuttiin paljon, että tämä on vastakohta viralliselle systeemille. Eikö sitten elämänlaadun parantaminen ole parlamentin ja hallituksen tehtävä? Mutta kun Virossa edustuksellisen ja suoran demokratian välit ovat heikot, oli tämä kai hyvä kampanja.

Järjestäjien mukaan tavoitteena oli kansalaisyhteiskunnan aktivoiminen. Heidän mukaansa tapaamisten vähäinen suosio johtui siitä, että ihmiset pelkäävät, ja että joka tapauksessa viime vuoden "Teeme ära" -tempaus oli suurin kansalaisaktivismin osoitus maan historiassa. Se on jo loukkaus, esimerkiksi 20 vuoden takaista itsenäisyysaktivismia kohtaan, ja tämän päivän aktivismille myös.

Uskon, että hyvät ideat ja aktivismi ovat voimakkaampia, kun niitä tehdään elämäntapana, joka ikinen päivä.

Vaikka niin uskonkin, syntyi tapaamisissa tuhansia hyviä ideoita. Kaikenlaisia, pieniä paikallisia ja isojakin. Kampanja kestää vuoden loppuun saakka: niin kauan kestää, että ideoita analysoidaan. Katsotaan, muuttuuko elämä meillä sitten paremmaksi.

Jenni Järventaus Washingtonista kirjoitti maanantain kolumnissaan joukkohysteriasta, typeryydestä ja ravisuttavista dokumenteista. Jatkan samaa.

***

"Jaha, alkaa taas olla neljännes täällä ihmisiä, jotka äänestävät äärioikeistoa. Pitääköhän sitä alkaa harkita pakkaamista?"

"Se johtuu siitä, kun mikään muu puolue ei uskalla puhua ulkomaalaisasioista yhtään mitään."

"FPÖ:n vaalimainokset on parhaimpia, jos ei ajattele sisältöä. Ne osaa tän kampanjoinnin."

FPÖ: Abendland In Christenhand.

"Ja ulkomailla taas kirjoitellaan. Mut ei meillä hei oteta hengiltä mustalaisia niin kuin vaikka Unkarissa."

Die Zeit.

"Ai Unkarissa otetaan? Meillä ei enää ole mustalaisia."

"Vihreet nukkuu vain."

"Ei ne nuku. Ne riitelee keskenään."

"Näittekö telkkarissa Alice Schwarzerin, sen saksalaisen feministin? Se oli hyvä."

ORF: Politik, Islamismus, Porno.

"Niin oli. Se sentään sanoi jotain. Että kuinka asiat näkee. Tämän poliittisen islamin ja naisen aseman ja näin. Että ei se kaikki niin ihanaa ole."

"Se musliminainen sen sijaan ei vain millään halunnut myöntää, että huivi olisi sille poliittinen merkki."

"Ei niin halunnutkaan."

"Sen jälkeen ei voinut uskoa mitään muutakaan, mitä se sanoi."

"Ei niin voinutkaan."

"Ja se entinen naisministeri oli kokoajan nukahtamassa. Paitsi välillä sitten yhtäkkiä ilmoitti kesken kaiken, että lapsipornoa ei voi hyväksyä. Ja ettei hän vain ole koskaan kuullut sanaa bondage."

"Sillä voi olla univaikeus. Mulla on sellainen ystävä, joka vasta eläkepäivillä tajusi ommella tennispallon pyjamaan. Se on ihan diagnosoitu juttu. Ei saa nukuttua, kun kääntyy selälleen eikä henki kulje. Ehkä se sittenkin oli oikeasti kiinnostunut."

"Se pieni turkkilaisnainen oli hyvä. Se puhui myös asioista niiden oikeilla nimillä."

"Niin oli. Sen sijaan se itävaltalaisnainen, se lyhyttukkanen, se siitä päivälehdestä ei tajunnut yhtään, missä menee poliittisen ja yksityisen raja. Se jaksoi vain meuhkata, että on olemassa vapaaehtoisia sadomasosubkulttuureja."

"Meinaat sitä, kun oli puhetta pornosta väkivaltana?"

"Sitä just."

"Minne sitten menisit, jos lähtisit?"

"Jonnekin, missä ei asiat enää voi huonontua. Pohjois-Koreaan, Irakiin tai näin. Ei tarvitse sitten taas pettyä."

"Minä menisin jonnekin, missä on kaunista. Kroatiaan. Pieni ravintola pystyyn vain. Islannista saisi nyt talon halvalla. Tai Romaniasta. Bulgariasta myös."

***

"Kohta alkaa taas se hirvittävä Pisa-mesoaminen. Koulussa menee huonosti ja ulkomaalaisia on luokissa liikaa. Onko sitten ihme, että lapsi ei opi kirjoittamaan tai lukemaan? Kyllä minä miettisin kaksi kertaa, että panisinko lapset tarhaan, kun kolleganikin sanoi, että hän on lastentarharyhmässään ainoa saksankielinen ihminen!"

"Mutta nyt he ovat täällä! Mitä haluat tehdä nyt?"

"En ole ajatellut asiaa. Heitä on liikaa."

"Alun perin he tulivat tänne, koska heitä pyydettiin."

"Eivätpä."

"Kylläpäs. Haettiin isoilla autoilla tänne töihin. Aivan varmasti."

"No se oli sitten silloin se."

"Meidän luokalla on kaksi. He ovat reiluja ja antavat panoksen. Ovat niin kuin kaikki. Iloisia ja kivojakin. Ei siinä mitään. Mutta liika on liikaa."

"Kyse ei pitäisi olla assimilaatiosta vaan integraatiosta."

"Maahanmuuttajat pitää päästää kouluun ja vaikuttamaan asioihin. Yhteiskoulu tämän repaleisen systeemin sijaan. Kaikki lapset yhteen vain. Kyllä se muuallakin toimii hyvin. Muuten tulee ghettoja. Haluatko tänne samanlaista autonpolttamista kuin Ranskassa?"

"Suurin kouluongelma on se, että yhteiskoululla on huono maine. Joilla on varaa, panevat lapset parempiin, yksityisiin kouluihin tai ainakin lukioon."

"Missään muualla Euroopassa ei ole tällaista systeemiä kuin täällä."

"Ja montako Nobelia on Suomessa?"

"Niin niin. Elitismillä on puolensa. Kyllä minä tiedän."

"Ei sitä pärjää ilman tukiopetusta ja se on kallista. Jos jo 9-vuotiaat tarvitsevat kallista tukiopetusta selvitäkseen luokalta niin entä sitten muut? Ei ole maahanmuuttajilla varaa maksaa tukiopetusta."

"Eikä ole muuten melkein kellään muullakaan."

"Mutta kyllä vaan tuhannet kuitenkin maksavat."

"Voiko joku sanoa, miksi Itävallassa opettajat eivät nauti minkäänlaista arvostusta? Ja miksi heitä on montaa eri kastia?"

"Kysy ennemmin, että mikseivät nykyajan lapset halua oppia lukemaan?"

"Kyllä he haluavat, vika on opettajissa. He eivät halua opettaa. Johan se nähtiin näissä lakkouhissa pari viikkoa sitten. Kaksi tuntia kauemmin pitäisi olla luokassa ja hirveä poru."

"Se taas johtuu Pisa-tutkimuksista alkaneesta opettajien monta vuotta kestäneestä nöyryytyksestä. Se puhkes nyt."

"Eikun ne ei ehdi, kun ne antaa illalla tukiopetusta. Niiden palkka on niin huono, niiden pitää tienata lisää."

"Lapsissa ei ole mitään vikaa. Tukiopetuksessa on kyse siitä, että vanhemmat ovat niin kunnianhimoisia lastensa suhteen."

"No onneksi tulee ilmainen lastentarha. Oppivat sitten puhumaan kuitenkin. Itävaltalaisetkin lapset."

"Siitä pitää muuten sitten maksaa sakkoa, jos ei vie viisvuotiasta vähintään neljänä päivänä tarhaan."

"Ei helkkari!"

"Kyllä kyllä."

"Täytyy kyllä sanoa, että kun minä siellä pääkaupungissa ajan metrolla yöllä niin kyllä minä usein ajattelen, että onneksi tuossa on kotimaalainen."

"Vai niin. Kyllä ne hirvittävimmät öykkärit ovat aivan aitoja valkolaisia. Ja eurovaaleihin osallistuu arviolta 21%. Siinä se taas nähdään."

"Minäkään en mennyt ilmoittautumaan. Se tuntui niin monimutkaiselta. Ja kaikkiin vaaleihin tulee aina vähintään kolme kehotusta. En ottanut ensimmäistä tosissani."

"Näihin vaaleihin ei tullut."

"Ei tullut niin."

"Eikä telkkarissakaan ole yhtään mainosta."

"Mistäköhän se kertoo?"

"Siitä, että H-C Strache sanoo 'Abendland in Christenhand' ja yksiin se uppoaa kuin häkä eikä muita kiinnosta."

"Ja sitä, että nyt on pakko äänestää Suomen ehdokasta."

"Ei vaaleihin tarvitse ilmoittautua. Sen kun menee sinne vain!"

"Yksi asia minua tässä ulkomaalaisasiassa häiritsee."

"Mikä?"

"Millä oikeudella kuvittelet, että tämä maailman osa olisi jotenkin yksinoikeudella sinulle varattu? Että voit sanoa jollekin, jolla ei ole rahaa eikä ruokaa, että tänne ei saa tulla? Olisit aivan hyvin voinut syntyä johonkin muuhun paikkaan. Onnesi on yhtä vähän omaa ansiotasi kuin olisi, jos voittaisit lotossa."

"Puhut kuin pappi."

"Paitsi, että lotossa on pakko täyttää kuponki. Nyt sen tekivät vanhempasi puolestasi."

"Ulkomaalaisia on selvästi liikaa. Heitä ei ole tänne pyydetty. He varastavat itävaltalaisilta kotimaan."

"Onpas. Ja muutenkin. He ovat täällä nyt. Pitäisikö heidät kaasuttaa? Oletko nähnyt sen elokuvan Let’s Make Money? Sen, missä näytetään, miten epäreilusti länsimaat on riistäneet toisia ja nyt sitten homma tulee räjähtämään käsiin aivan täysillä."

"Se on sen saman tekijän, joka teki sen We feed the World. Tosi ykä."

(Hermostunutta naurua.)

"Juu, Michael Hanekekin puhui tästä pohjois-etelä-konfliktista toissa päivänä radiossa. Että kovin reilua ei jakaminen ole. Ja että se tulee olemaan vuosisadan teema."

"Sillä on taas uusi filmi menossa Cannesiin. Mutta se on aina niin negatiivinen ja pelottava."

"No se puhuu pelosta. Että kuinka me elämme pelon yhteiskunnassa. Niin kuin nyt vaikka muutoksen pelko ja kaiken vieraan pelko. Että se on ja ohjaa."

"Sinänsä aika ihme, kun just saatiin tilastot siitä, että Wien on maailman paras kaupunki asua. Että mistäköhän ihmiset sitten oikein hermostuu?"

"En minä mieti, mitä heidän kanssaan pitäisi nyt tehdä. Heitä on liikaa."

"Keitä heitä?"

On taas se aika maailmassa, kun lentokenttien viranomaisten tervetuliaishymyt jäävät kuonosuojainten taa piiloon. Anoppi ja appiukko saapuivat juuri kylään Tokioon. Kauhistuivat kentällä, kun luulivat saapuneensa sairaalaan. Väittivät, että lentokenttäjunassa kaikki tuijottivat ja vetivät maskejaan paremmin naamalle, jotta länsimaiset sikatautituristit eivät levittäisi virustaan. Kentällä poliisi tarkasti passit vielä erikseen – sekinkö sikapelon varalta?

Japanissa ei vielä ole virallisesti todettuja sikainfluenssatapauksia, mutta meneillään olevan lomaviikon, Golden Weekin, jälkeen tilanne luultavasti muuttuu. Kevätloma on suosittua aikaa reissata jokaiseen ilmansuuntaan. Onneksi japanilaiset ovat kenties maailman tehokkainta kuonokoppakansaa jo valmiiksi.

Japani ei ole maailman paras paikka loukkaantua tai sairastaa, etenkään ulkomaalaisesta näkökulmasta. Usko siihen, että onnettomuuden sattuessa mitään on tehtävissä, on pieni. Ambulanssi ei aina lähde matkaan, ellei potilaalla ole näyttää vakuutuskorttia ja ulkomaalaiskorttia. Nämä toki kannattaa ottaa matkaan kaikkialle minne menee, myös aamulenkille.

Jos ambulanssin kyytiin pääse, se ei kiirehdi. Se ajelee leppoisasti ja pyytelee kovaäänisistä kauniisti, että väistäisittekö hieman, kiitos, anteeksi. Skootteritkin ohittavat. Liikennevaloissa odotellaan yhdessä muiden autojen kanssa.

Suomessa yleensä voi huoahtaa helpotuksesta ambulanssin saapuessa. Pirssi sisältää varmasti ensiaputaitoista pelastusväkeä. Täällä ei sisällä. Japanissa ambulanssikuskit ovat ambulanssikuskeja, joiden ei ole sallittua tehdä potilaille juuri minkäänlaisia toimenpiteitä. Ja ennen kuin potilas kärrätään autoon, täytellään papereita. Ja jos potilas noudetaan sisältä asunnosta, otetaan tietenkin kengät pois eteisessä.

Mikäli potilas on vielä elossa ambulanssin lähtiessä liikkeelle, edessä on seuraava – yleensä suurin – ongelma. Mikä sairaala suostuu ottamaan tapauksen vastaan? Ambulanssikuskit ryhtyvät soittelemaan sairaaloita läpi, ja sitten ajellaan. Ellei ensiapuosastoilla ole tilaa, sisään ei oteta ketään uutta.

Pelottavia esimerkkitarinoita riittää. Naralainen raskaana oleva nainen kuoli, kun yhdessäkään kahdestakymmenestä synnytyssairaalassa ei ollut tilaa majatalossa. Osakalainen, kolmannella kuukaudella raskaana oleva nainen kärsi äkillisestä verenvuodosta ja matkasi ambulanssissa yhdeksän sairaalaa läpi. Matkalla kymmenenteen ambulanssi törmäsi pakettiautoon ja nainen sai keskenmenon. Kolmen tunnin kuluttua ambulanssin soittamisesta hän viimein pääsi hoidettavaksi sairaalaan, joka sijaitsi 40 kilometrin päässä. Tokiolainen 69-vuotias mies taas kuoli vammoihinsa moottoripyöräonnettomuudessa, kun 14 sairaalaa kieltäytyi ottamasta häntä vastaan. 70-vuotiaan naisen kiertoajelu oli pahin: 49 sairaalaa ja pelkkää ei-oota. Nainen kuoli hengitysvaikeuksiin.

Pienemmässä mittakaavassa samaa on tapahtunut tuttavillekin. Erään poika mursi kätensä, mutta joutui odottamaan kotonaan pitkälti yön yli paikattavaksi pääsyä, särkylääkkeen voimin. Tuolloinkin hän pääsi hoitoon vain suhteiden avulla, kun tuttu lääkäri vaati sairaalaa ottamaan pojan vastaan. Eräs onneton joutui odottamaan pahoissa sisäelinkivuissa viisi tuntia, saamatta odotustilassa minkäänlaista kipulääkitystä. Muuan pohkeensa auki repäissyt kuskattiin ensin pikkuklinikalle parsituttamaan kiinni haava, josta lihakset jo kurkkivat ulos, ja vasta sen jälkeen kyyti sairaalaan alkoi – ja tämä toinen ambulanssimatka ei enää ollutkaan ilmainen.

Ensiapuklinikat eivät tee tätä kaikkea silkkaa pahuuttaan. Mutta mukana ei taida myöskään olla yleishumaania hengenpelastusajatusta. Teho-osastot ovat jostakin käsittämättömästä syystä usein pieniä, eikä kaikissa ole tarvittavaa laitteistoa tai erityisosaamista. Potilasta ei haluta ottaa vastaan, ellei olla täysin varmoja pelastamismahdollisuudesta. Tämä siksi, että jos potilas kuolee, lääkäri saattaa joutua vankilaan. Eräs tositapaus kertoo lääkäristä, joka ei pakottanut riskisynnyttäjää isompaan sairaalaan, koska tämä itse ei tahtonut. Synnyttäjä kuoli, ja lääkäri pidätettiin – vieläpä suorassa tv-lähetyksessä! Hän vietti puoli vuotta vankilassa, kunnes byrokratia liikkui ja noin sadan euron sakko maksettiin. Tämän jälkeen synnyttäviä naisia on käännytetty ovilta pois kiihtyvällä tahdilla.

Kuvio siis kulkee näin: on rikosoikeudellisesti rikos ottaa vastaan potilas, jonka hoitamiseksi ei pystytä sataprosenttisen varmasti tekemään kaikkea, esimerkiksi kiireen, henkilöstöpulan tai kehnon varustetilanteen vuoksi. Kyseessä on tällöin harkittu murha, josta vastuussa on lääkäri.

Tästä näkökulmasta ei ole ihme, että monet japanilaiset lääkärit karkailevat töihin muihin maihin, kuten Amerikkaan. Sillä Japanissa valitettavasti rankkaa työtä ei korvata rankalla palkkiolla: lääkäreiden palkat ovat hyvin pienet muihin hyvinvointivaltioihin verrattuna, päivät valtavan pitkiä, lomia niukasti ja niskassa painaa vastuu potilaan hengen pelastamisesta – ja vieläpä siitä, joutuuko kaikkensa antaneena itse kaltereiden taa.

Kannattaisi siirtää Teho-osastot ja Greyn anatomiat Japaniin ja sassiin!

P.S. Ja näitä tarinoita ei sitten saa kertoa anopille!

Ensin ajattelin kirjoittaa sikainfluenssasta. Mistäpä muustakaan, kun täällä Washingtonissa ei ole lähipäivinä oikein muusta puhuttu. Menneellä viikolla muun muassa ilmeni, että yksi ensimmäisistä alueella todetuista sikainfluenssa- – hups, anteeksi Amerikan sikafarmareita edustavat lobbarit – siis H1N1-virustartunnoista todettiin Obaman turvatiimin jäsenellä, joka oli saanut sen presidentin taannoisella Meksikon-matkalla.

Nyt kun paikallisista kouluista, yliopistoista, Maailmanpankista ja Valkoisesta talosta on löytynyt sairastuneita, on selvää, että sikaflunssa ei ole enää vain teksasilaisten, newyorkilaisten ja kalifornialaisten ongelma vaan päänsärky myös meille pääkaupunkilaisille.

Tuomionpäivä tulee -uutisointia seuratessa on kuitenkin aika skitsofreeninen olo. Elämä jatkuu ennallaan, pienin muutoksin: joogaohjaaja ei enää jaa mansikoita yhteisestä kulhosta, rock-klubin ovella tarjotaan käsien desinfiointinestettä, Obama kehottaa nuhaisia ihmisiä jäämään kotiin (ironista ottaen huomioon, että 59 miljoonalla amerikkalaisella ei ole oikeutta ottaa ainoatakaan sairaspäivää, varapresidentti Joe Biden möläyttää, että kansalaisten kannattaisi välttää julkisia liikennevälineitä ja kukaan ei tunnu enää juovan yhteisistä juomalähteistä. Mutta muuten kaikki on business as usual. Jos tauti alkaa todella listiä ihmisiä, asiat muuttuvat, mutta siihen asti kannattaa pysyä järjissään ja pitää mielessä, että tavallinen flunssa aiheuttaa arviolta 36 000 kuolemantapausta Yhdysvalloissa joka vuosi. Sikainfluenssaan on Amerikassa kuollut vasta yksi, ja hänkin oli nuori poika, joka oli saanut tartunnan Meksikossa.

Oikeasti sika- ja muut flunssat ovat kuitenkin jääneet mielen taka-alalle toisesta syystä. Keskiviikkoiltana osallistuin Center for American Progress -ajatushautomon tilaisuuteen, jossa näytettiin ilmastonmuutosta käsittelevä elokuva Age of Stupid. Leffaa on vaikea kategorisoida, mutta lähimmät genret olisivat varmaankin draama, dokumentti ja animaatio.

Ohjaajana on britti Franny Armstrong, jonka aiempaa kädenjälkeä on McDonald'sin raivostuttanut dokumentti McLibel, ja pääosassa on lommoposki Pete Postlethwaite, joka tekee hienoa työtä "maailman arkistojen" hoitajana dystooppisessa, ilmastonmuutoksen raiskaamassa maailmassa vuonna 2055. Leffa lähtee käyntiin kameran hiipiessä yli persmäkeen menneen maailman: näemme veden alle jääneet suurkaupungit, sulaneet jäätiköt, aavikon valtaaman Las Vegasin ja tuhkaksi palavan Sydneyn. Jossain Norjan pohjoispuolella sijaitsee turva-asema, johon on säilötty ihmiskunnan saavutukset, ja jossa Postlethwaiten esittämä, lakoninen arkistonhoitaja katselee videoita vuodelta 2008.

Videot seuraavat kourallista ihmisiä: nigerialaista naista, jonka elinympäristön öljybisnes on tuhonnut, irakilaista pakolaispoikaa jonka isä kuoli amerikkalaisten hyökkäyksessä, ranskalaista vanhaa vuoriopasta joka ei ole enää löytää jäätiköitä Alpeilta, amerikkalaista öljynporauslautan työntekijää joka pelasti pienellä veneellään kymmeniä ihmisiä hurrikaani Katrinan jälkeisestä New Orleansista, intialaista miljonääriä joka on perustamassa halpalentoyhtiön ja brittiläistä tuulivoima-aktivistia, joka yrittää turhaan taistella ei-minun-takapihallani -asenteita vastaan Englannin maaseudulla. Leffan premissi on simppeli – miksi ihmiskunta ei pysäyttänyt ilmastonmuutosta kun se oli vielä mahdollista – mutta sen vastaukset ovat yhtä monitahoisia kuin esitetyt ihmiskohtalotkin. Kaikkien tarinoiden taustalla vaikuttaa öljy, mutta kyseessä ei ole pelkkä pamfletti öljyteollisuutta vastaan vaan vielä selkeämpi kannanotto: ihmisestä on hyvää vauhtia tulossa ensimmäinen eläinlaji, joka tuhoaa itsensä siitä huolimatta, että meillä on tiede ja keinot pelastaa elinympäristömme.

Kun leffa päättyi ja valot syttyivät, olo oli samalla tavalla tyhjä kuin Al Goren Epämiellyttävä totuus -dokkarin nähtyäni. Vatsaan hakattu fiilis vain jatkui, kun ohjaaja Armstrong kiipesi lavalle haastateltavaksi.

Tässä muutamia otteita naisen puheesta:

Ruohonjuuritason toimilla – hehkulamppujen vaihtamisella, kierrätyksellä, luomuruualla sun muulla – ei ole mitään merkitystä, jos poliittisella tasolla ei tehdä radikaaleja muutoksia. Kööpenhaminan joulukuisessa ilmastokokouksessa on saatava aikaan sopimus, joka leikkaa maailman hiilidioksidipäästöt 80 prosentilla vuoteen 2050 mennessä. Tavoite palauttaa päästöt vuoden 1990 tasolle vuoteen 2020 mennessä on siedettävä alku, mutta ei riitä estämään maailmanlaajuista ympäristökatastrofia. Yhdysvaltojen mukaan saanti Kööpenhaminan sopimukseen on välttämätöntä, koska amerikkalaiset kuluttavat per nenä järjettömät määrät energiaa. Ihmisten pitäisi kuluttaa vähemmän aikaa pienen skaalan ekohippeilyyn ja enemmän aikaa osoittamalla mieltä kaduilla niin kauan, että poliitikoilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin muuttaa elämänmuotomme täysin.

Oli jännä huomata, miten edes mainitunlainen rummutus ei lannistanut yleisössä olevien ekoaktivistien perusamerikkalaista positiivisuutta (tai naiviiutta, riippuen katsantokannasta). 350-ympäristöjärjestön edustaja ihmetteli, eikö Armstrong uskonut ihmiskunnan keksivän teknologiaa, joka estäisi ilmastonmuutoksen. Armstrongin vastaus: ei, ja sitä paitsi maailmassa on jo keinot estää ilmastonmuutos, me vain valitsemme olla käyttämättä niitä. Conservation Internationalin mimmi kysyi, miten kehitysmaita voi pyytää vähentämään päästöjä jos se hidastaa niiden rikastumista. Armstrongin mielipide: ei mitenkään, mutta suhteellisesti tärkeintä on, että länsimaat leikkaavat päästöjään. Paikallinen ympäristöfilmien ohjaaja Hal Weiner puolestaan syytti leffaa liiasta pessimismistä ja sanoi uskovansa ruohonjuuritason muutokseen.

Haluaapa uskoa synkistelyyn tai ei, leffan kuvat talvellakin sulista Mont Blancin rinteistä, joesta pyydettyjä öljyisiä kaloja pesuaineella pesevästä afrikkalaisnaisesta, tuulivoimaa vastustavien kartanonherrojen voitonriemusta ja tulvavedessä kelluvista neworleansilaisten ruumiista tunkevat pari palaa kyynikonkin kurkkuun. Jos hyvin käy, Age of Stupid saa kovan suosion ja potkii ihmisiä hereille yhtä tehokkaasti kuin Epämiellyttävä totuus pari vuotta sitten. Toukokuun 22. päivänä leffa nähdään yli 50 Indie screeningissä ympäri Brittein saaria, ja Yhdysvaltain ensi-ilta on suunniteltu Washingtoniin syyskuuksi, joten aika pian nähdään miten hienon tuotoksen käy maailmalla. Siitä on jo syntynyt pieni ilmiö netissä sekä luonnollisesti oma Facebook-ryhmä.

Elokuvassa eräs ilmastotutkija muistuttaa evoluution muokanneen ihmisestä hyvän reagoimaan välittömiä vaaroja kohtaan. Jos karhu tai äkäinen luolanaapuri rynnistää meitä kohti, vaistomme osaavat reagoida lähestyvään uhkaan lajin säilymisen kannalta edullisimmalla tavalla. Samoin jos uusi, omituinen virus kuten sikainfluenssa ilmaantuu yhtäkkiä, kauhistumme kollektiivisesti ja ryhdymme toimeen. Mutta evoluutio jätti preppaamatta meidät hitaasti muodostuvien, abstraktien uhkien varalta. Jos adrenaliinia ei pumppaa elimistöön, ihmisnisäkäs raapii napaansa, kääntää selkäänsä ja jättää paisuvan katastrofin lastensa ja heidän jälkikasvunsa huoleksi.

Elokuvan stara Pete Postlethwaite kuvaa eräässä osuvassa repliikissään miltä vuoden 2008 ihmiset näyttävät tulevaisuuden perspektiivistä: kuin katselisi hiekkarannalla olevia ihmisiä, jotka hysteerisesti vartioivat vain omia varpaitaan ympäröiviä hiekanjyviä samalla, kun heitä kohti pyyhältää mereltä 15-metrinen hyökyaalto.

Sikainfluenssasta viis, tämän leffan nähtyään adrenaliinin pitäisi alkaa pumpata kenessä tahansa. Minuun se ainakin tehosi: lähiöinä olen katsellut painajaisia, missä tsunami lähestyy ja meikäläinen vaan vääntää energiatehokasta lamppua lampunkantaan.