Sää on alkanut viime aikoina vaikuttaa mielialoihini voimakkaasti. Kun on aurinkoista, singahtelen energisenä sinne tänne. Kun on pilvistä, kaikki tapahtuu hitaammin ja vaivun mietteisiin. Nyt mietin, voiko tyhjyys tarttua.

Kevään viimeisellä hiihtoretkellä löysin taas uusia autiotaloja. Joskus ne ovat olleet täynnä elämää. On tehty valtavasti työtä: veistetty hirsiä ja raivattu kiviä pellosta. On uskottu tulevaisuuteen. Nyt on jäljellä enää hiljalleen maahan painuvat rauniot, joista voi vielä löytää vanhoja kenkiä, astioita tai lasten piirustuksia.

Siellä ne vahvan elämän merkit nököttävät loputtoman tehometsätalouserämaan keskellä. Kilometri toisensa jälkeen jatkuva taimikko on mielentila. Sen läpi kulkeminen vaivuttaa lamaannuttavaan transsiin. Se on armoton kuin aavikko.

Voiko tyhjyys tarttua? Kyläkoulun viimeisessä kevätjuhlassa näin, miten aikuiset itkivät. Kauppa, posti, baari ja asema menivät jo aikaa sitten. Seuraavaksi katoaa iltapäivän linja-autovuoro.

Lähimmät ikäiseni kolmikymppiset asuvat melkein kymmenen kilometrin päässä. Tunnen satoja ihmisiä, mutta tunnenko todella ketään? Tunteeko joku minut?

Voiko tyhjyys tarttua, kun puhelin ei koskaan soi ja netti ei toimi? Ihmiset tuntuvat vierailta. Radiosta ja lehdistä tunkee silmille ja korville huonoja uutisia. Pahimpia ei edes kerrota.

Voiko tyhjyys tarttua? Kaipaan vieläkin päivittäin koiraa, joka kuoli viime kesänä. Katkonainen, mutta pitkä ihmissuhde päättyi – pitäisikö iloita, vai olla peloissaan?

Illalla pihalla kylmä viima pyyhkii kasvoja. Olen kokenut tämän ennenkin. Tunnen tämän tuulen – se vie pilvet pois. Huomenna paistaa aurinko. On aika ottaa perunat itämään.

Eurooppalaisen demokratian häiriötekijä, kansa, pääsee ikävä kyllä taas vaaliuurnille muutaman viikon päästä. EU:ssa asiat menevät yleensä pieleen aina silloin, kun kansalta kysytään jotain. Ensin mokasivat ranskalaiset ja hollantilaiset vuonna 2005 äänestämällä perustuslakia vastaan. Vuonna 2008 ilon pilasivat irlantilaiset hylkäämällä perustuslain ottopojan Lissabonin sopimuksen. Irkut laitetaan äänestämään uudestaan syksyllä, mutta sitä ennen on selvittävä europarlamenttivaaleista.

Tavallaan pelottaa, mutta toisaalta taas ei. Tulevissa vaaleissa kansa ei nimittäin kaikkien helpotukseksi voi tuottaa unionille kauheasti muita kuin imago-ongelmia. Tilannetta lievittää se, että puolet eurooppalaisista ei tiedä vaalien olevan tulossa. Syytä paniikkiin ei ole myöskään siksi, että kansa voi hyvin mennä vaalihuoneiden sijasta bingoon, eikä kukaan huomaa mitään. Europarlamentti tulee joka tapauksessa valittua.

Kuten EU-asioihin keskittynyt valtio-opin professori Tapio Raunio Suomen Kuvalehdessä sanoi: "Alhainen äänestysprosentti ei kuitenkaan suoraan vaikuta Euroopan parlamentin työhön, olkoonkin, että se voi olla sille instituutiona ikävä asia."

Ikävä asia tämä demokratian toimimattomuus. Tässä ollaankin – Vanhasen ja Lipposen tavoin – EU:n ytimessä. Tutkijoita tai lehdistöä alhainen äänestysprosentti ei yllätä, kansaa ei kiinnosta, ja EU-poliitikkojen tai virkamiesten elämää se ei hetkauta.

Kuten olemme nähneet vaalityön vilkkaudesta, myöskään puolueet eivät ole aktiivisimmillaan. Syyt ovat syvällä. Esimerkiksi EU:n budjettikausi ei nykyisellään noudata parlamentin kautta, mikä tarkoittaa, että rahankäytöstä on jo päätetty. Parlamentti ei voi tehdä lakialoitteita, joten suuria suunnanmuutoksia on ikävän vaikea tehdä, ja EU:n perussopimukset määrittelevät aika hyvin sen, millaista EU-politiikan pitää olla. Lakialoitteiden monopolia hallussaan pitävä komissio ja sen virkamiehet taas eivät oikein koskaan ole olleet huolestuneita parlamentin voimasuhteista, koska parlamentin on lähes mahdotonta antaa epäluottamuslausetta komissaareille. Listaa voisi jatkaa pitkään, mutta blogikirjoitukset on hyvä pitää nasevina.

Tekeekö kukaan siis mitään? No minä kirjoittelen tätä blogia. Ja tietysti yksittäiset ehdokkaat kiertävät niska limassa maata keräten ääniä samalla, kun nykyinen hallituspuolueemme etsii mainoskampanjassaan potkua tulevaisuuden unionille kuolleen presidentin avulla. Uudet tuulet puhaltavat.

Tähän mennessä olen suomalaisessa keskustelussa törmännyt yhteen ihmiseen, jolla on halua nostaa äänestysprosenttia. Ei, se ei ole EU-maskottimme Alexander Stubb, joka jo hyvissä ajoin talvella ilmoitti, että EU-vaaleissa kaikista asioista ei pidä keskustella. Se ei myöskään ole oma komissaarimme Olli Rehn, joka on tasaisin väliajoin valistanut meitä siitä, että EU:n kritisoiminen on löysää muotipuhetta. Eikä se ole EU-tutkija Raunio, joka jätti Suomen Kuvalehdessä vastaamatta kysymykseen siitä, aikooko hän äänestää.

Soittaako kelloja?

Kirjoitin helmikuussa Venäjän kansallisbolshevistisesta puolueesta NBP:stä. Samasta aiheesta kirjoitti myös Jukka Vuorio, joka ei varmasti ole ainoa länsimaalainen haastattelija, jonka mielestä NBP ei ole joukko pelottavia fasisteja vaan lähempänä harmitonta "taideprojektia".

Nykyäänhän NBP on vuoden 2004 ohjelmansa mukaan liberaali liike, joka ajaa lähinnä ihmisoikeuksia. Tämä on melko huvittavaa, kun ottaa huomioon sen, että puolueen vuoden 1994 ohjelma alkoi julistuksella siitä, miten "kansallisbolshevismin olemus on pyhä viha inhimillisyyden vastaisen kolminaisuuden systeemiä, eli liberalismia, demokratiaa ja kapitalismia vastaan".

Puolueen sivustolla kaksi ohjelmaa on esillä rinnakkain sulassa sovussa. Toinen ajaa imperiumin luontia "Vladivostokista Gibraltarille" ja toinen vaatii "vapaan kansalaisyhteiskunnan kehittymistä". Ilmeisesti sekä vanha että uusi ohjelma ovat edelleen voimassa.

Kuten venäläiset tietävät, suomalaisilla on vähän hitaat hoksottimet. Suomessa NBP alkaakin olla muotia vasta nyt kun puolue on jo heikentymässä – NBP:n aktivistit pääsivät esimerkiksi Heidi Hautalan "Venäjä-teesien" kanteen. Puolueen hämmentävää lippua ei siinä tosin laitettu heilumaan koko leveydessään. Hautalan kirja oli kyllä asiatietojen puolesta hyvä – löysin vain pari pikkuvirhettä.

Johtopäätökset ja ehdotukset sen sijaan olivat päin helvettiä – luuleeko eurofederalisti Hautala tosissaan, että ottaen huomioon EU:n ja Suomen kaksoistandardit toisaalta Abhasian ja Etelä-Ossetian ja toisaalta Kosovon suhteen, kukaan Venäjällä voisi enää ottaa unionia tai edes Suomea vakavissaan puolueettomana demokratian esitaistelijana? Myös Ahtisaaren Nobel-palkinto antoi täysin yksiselitteistä viestiä itäänpäin. Lopulta Hautalan ajama EU ihmisoikeuksien ja demokratian imperiumina on vain nössöversio bushilaisesta demokratian vientiprojektista.

Venäjää johtava KGB:n ja Gazpromin klikki pitää ilman muuta tuhota, mutta kaikki länsimaiden tekopyhien parlamenttien ja hallitusten tuki vain heikentäisi Venäjän opposition uskottavuutta kotimaassaan.

Mutta miksi NBP on sitten taantumassa?

Totalitaarisen lahkon vahvuus on aina sitä sokeasti tottelevat jäsenet, mutta jos ihmisresursseja uhrataan liian antaumuksellisesti, ne eivät välttämättä lähde uusiutumaan. Melko pienestä koostaan huolimatta NBP onkin noussut merkittävään asemaan Toinen Venäjä -koalitiossa siksi, että läpikorruptoituneiden liberaalien nuorisojärjestöjen edustajat eivät edes lähde mielenosoituksiin ilman rahallista korvausta, puhumattakaan tappelemisesta OMON-mellakkapoliisien kanssa. Se kun voi viedä vankilaan.

Jos siis Boris Nemtsov tai Garri Kasparov haluavat kaduille säpinää, sitä voi heille järjestää vain NBP.

NBP:n taktiikka onkin varmasti oikea sikäli, että väestön valtaenemmistön ollessa täysin apaattinen on aktiivisen vähemmistön välttämättä toimittava entistä radikaalimmin. Puolueen päätös uhrata jäseniään on kuitenkin ollut ilmeisen lyhytnäköinen.

Venäjän poliisin toiminta on usein melko sattumanvaraista, mutta Moskovan poliisille on muotoutunut melko ennustettavat periaatteet sen suhteen, mitkä rikokset rangaistaan järjestysrikkomuksina ("administrativka"), mikä tarkoittaa käytännössä yhtä iltaa poliisiasemalla ja sakkoa jota kukaan ei jaksa periä, ja mitkä rikokset taas merkitsevät rikosseuraamuksia (jotka ovat Venäjällä usein ankaria).

Esimerkiksi valtion virastoon kahliutuminen on ainakin viime aikoihin asti ollut aina "administrativka". Sisään tunkeutuminen, erityisesti jos siitä seuraa edes pieniä materiaalisia vaurioita, on jotain vakavampaa.

NBP lähti ylittämään tätä rajaa tieten tahtoen. Ensimmäistä kertaa heitä joutui kerralla joukoittain vankilaan elokuussa 2004 toteutetun terveysministeriön valtauksen jälkeen, jolla protestoitiin ilmaisten sosiaalietuuksien poistamista. Aktio ja sitä seuranneet viiden vuoden vankeustuomiot olivat tarkkaa laskelmointia, ja samalla linjalla jatkettiin – kaiken kaikkiaan NBP:llä on ollut yhteensä jo 149 poliittista vankia tai ulkomaille paennutta, ja neljä jäsentä on kuollut epämääräisissä olosuhteissa. Tämä on aika paljon puolueelle, joka ei Moskovan vappumarssille saa mobilisoitua sataa henkeä enempää.

Tiesikö esimerkiksi 15-vuotias Ivan Petrov, joka osallistui Venäjän presidentin hallintorakennuksen symboliseen valtaukseen joulukuussa 2004 mihin oli menossa? Kahdeksan aktion osanottajaa sai vankeustuomioita kahdesta vuodesta kolmeen ja puoleen vuoteen (ei kuitenkaan Petrov).

Minäkin tosin tein 15-vuotiaana kaikenlaista, eikä minua kenenkään pitänyt käskeä. Mutta vaikka puolueen jäsenet tekisivät aina kaiken vapaaehtoisesti ja tietoisesti, kertoo tämä mielestäni paljon siitä minkä arvoisia he ovat yksilöinä puolueen johdolle – lopulta symbolisella rakennuksen valtauksella pääsee kuitenkin vain puoleksi minuutiksi television uutislähetykseen.

Tietenkään mikään ei oikeuta Venäjän vallanpitäjien NBP:n nujertamiseen käyttämiä metodeja. Tämän tarinan oikeat pahikset ovat Venäjän turvallisuusviranomaiset, erityisesti UBOP (Järjestäytyneen rikollisuuden vastainen hallinto), joka vuodenvaihteessa ainakin Moskovassa muutettiin TsPE:ksi (Ekstremismin vastatoiminnan keskukseksi); imago-uudistuksen tarkoituksena oli ilmeisesti tähdentää, ettei järjestäytynyt rikollisuus Venäjällä sentään tarkoita mitään mafiaa, vaan nuoria poliittisia aktivisteja. UBOP:in käyttäminen NBP:n jäsenien kuoliaaksi pieksemiseen on lähinnä hyttysen tappamista norsun avulla tallomalla.

Nazbol mainostaa seinässä: "nazbol.ru KANSA - TAISTELU - VOITTO puh. 5859032"

Kun NBP näyttää ulkopuolisista harmittomalta taideprojektilta eikä niinkään fasismilta, kyseessä on arvostelukyvyn heikkeneminen. Se on arvatenkin osin seurausta kampanjoista holokaustin muistamiseksi – ihmiset unohtavat, ettei totalitarismilla ole aina välttämättä mitään tekemistä antisemitismin kanssa.

Esimerkiksi Mussolinin maailmankuvassa antisemitismi ei ollut mitenkään keskeisellä sijalla. NBP:n vanhan puolueohjelman sanoin "se joka vuodatti ja on valmis vuodattamaan omaa ja vierasta verta Venäjän nimissä ja vain Venäjän puolesta, eikä voi kuvitella itselleen mitään muuta isänmaata, on venäläinen". Tässä ei selvästikään ole kysymys mistään rotuteorioista, mutta NBP:n nimessä "kansallisuus" kirjoitetaan todellakin isolla. Ja imagonmuokkauksesta huolimatta puolueen alueosastojen johtajilla on edelleen herkkä nimi "gauleiter".

Yleisesti oletetaan, että taiteilijat ovat hieman ekstravagantteja. Heille annetaan enemmän anteeksi. Mutta onko fasisti kuitenkin aina täysin vaaraton, jos hän sattuu olemaan taiteilija?

Kevät on aina Ranskassa poliittisten aloitteiden aikaa. Kun porvariboheemit ryhtyvät käyskentelemään St. Martinin kanaalin kupeessa ja viini virtaa vähän vuolaammin läheisissä baareissa, herää myös poliittinen eläin mahdollisuuksien aikaan. Kyynikkokin alkaa rustata traktia.

Tämän kevään pamfletit väännetään veroasioista. Toisaalla täällä heräilee vastustus presidentti Sarkozyn ajamaan verokilpeen, josta hän vaalilupauksena totesi retorisesti, että "kenenkään ei tulisi maksaa veroina yli puolia tuloistaan". Verokilpi onkin superrikkaiden pamfletti, ja heidän palkkaamien poliittisten PR-toimistojen keksimä iskulause.

Ranskahan on sekä poliittisen retoriikan että teatraalisuuden luvattu maa. Vaikka ajatus saattaa kuulostaa selkokieliseltä, niin käytännössä verokilpi antaa torjuntavoiton kaikkein suurimpien kiinteistöjen omistajien kiinteistöveroista. Kilpi koskeekin vain puolta prosenttia kotitalouksista – yhteensä 13 988 taloutta, kertoo Le Monde.

Suurimman hyödyn verokilvestä saavat yli 15 miljoonan euron varallisuuden keränneet, joille luvassa on keskimäärin 700 000 euron vuotuinen veronpalautus. Toisin sanottuna 67 prosenttia koko potista menee noin 834 kotitaloudelle, jotka Ranskassa ilmoittavat tulonsa tähän tuloluokkaan. Tulonjaollisesti tämän regressiivisempää verouudistusta saa etsiä.

Koko verouudistuksesta 34,4 prosenttia meni Merrill Lynchin ja kumppaneiden varallisuusraporteissa niin kutsutuille korkean nettovarallisuuden henkilöille: superrikkaille, joilla on yli miljoonan dollarin verran sijoituspääomaa (varallisuus miinus oma asunto ja auto).

Kiinteistöjähän ei voi fyysisesti siirtää veroparatiisiin. Vaikka talon omistus laitettaisiinkin luxemburgilaisen trustin taakse, niin ranskalaiset maanmittaajat silti tietävät sen olevan edelleen samalla paikalla. Superrikkaiden muu varallisuus onkin jo pitkälti veroparatiisitileillä: arviolta kolmasosa siitä on jo nyt verottajan ulottumattomissa.

Tuskallisista kiinteistöveroista pääsisi toki eroon muuttamalla Monacoon tai Sveitsin kantonien veroparatiiseihin. Se olisi kuitenkin liian raskasta monille, varsinkin perheellisille. Yksi vaihtoehto olisi asua kansalliseksi monumentiksi luokitellussa rakennuksessa: näin saisi vapautuksen kiinteistöverosta kokonaan, mutta sitten museovirasto olisi koko ajan niskassa.

Vaihtoehdoksi jäi keksiä poliittinen liike nimeltä "verokilpi", joka sopi hyvin Sarkozyn suuhun vaalikampanjan aikana, vaikka tulonjaosta ei tietenkään muuten sen kummemmin puhuttu.

Tämän kevään verokeskustelun pamfletit on kuitenkin jo pian laadittu, ja suunta on muuttumassa. Le Monden julkaistua tietonsa verokilven tulonjaosta ja talouskriisin vaatiessa lisää julkisia varoja alkaa verokilven päivät olla luettuja. Myös veronkerääjien ammattiliiton (SNUI) antoi asiasta kielteisen kantansa. Liitto päätti laskea lisäksi sen, että veronkierto maksaa Ranskan valtiolle noin 50€ miljardia vuodessa – tässäpä kansalliskeskustelun eväitä.

Viinin virratessa verokeskustelu onkin kiivasta, ja vaikka viinilasillisellakin saa tulonjakoa muutettua solidaarisuuden nimissä, vielä parempi on laatia pamfletteja ja julkilausumia veronkiertoa ja verokeinottelijoiden kuriin saattamiseksi.

Tässä pari julkilausumaa viime viikolta baarista Chez George: "Verokilvellä ei torjuta talouskriisiä" (vähän laimea); "Veroparatiisi – sosiaalihelvetti" (vähän jo parempi, täytyy hioa), "Lisää töitä, ei verohelpotuksia" (vähän ay-henkinen); "Perhana joku köyhyyskilpi täytyis bygata" (tämä tuli mieleen loppuillasta).

Tietenkin täytyy myös turvautua Platoniin, joka jo noin vuonna 300 ekr. istuessaan ateenalaisessa viinibaarissa ärähti: "Kun on tulovero, niin oikeudenmukainen kansalainen maksaa enemmän ja epäoikeudenmukainen vähemmän samasta määrästä tuloja." Siis näinhän sen piti olla.

Vielä 1990-luvulla Venäjällä täysin tuntemattomasta tulitaiteilusta on kymmenessä vuodessa tullut suorastaan trendi. Vaihtoehtopiireissä yksi jos toinen pyörittää tulia. Tulitaiteilijat kokoontuvat eurooppalaiseen tyyliin suurkaupunkien keskustoissa, piristävät iltaista katukuvaa ja samalla tienaavat elantonsa kopeekka kopeekalta.

Tulitaiteilua on tietenkin ehdottomasti ohjelmassa metsäbileissä ja etnofestivaaleilla, mutta myös erittäin hyvin toimeentulevien häissä, syntymäpäivillä tai yritysjuhlissa. Ja kun lajista on tullut yläluokan juhlien eksoottinen kohokohta, tulitaiteilulla toimeentulonsa ansaitsevat ammattilaiset tasapainoilevat vaihtoehtoisen elämäntavan vapauden ja show-bisneksen markkinalakien ristituulessa.

Nuoriso pyörittää tulia improvisoiden. Useimmilla tulenpyöritys jää harrastelijatasolle, mutta ei kaikilla: Pietarissa on 3 ammatikseen tulia pyörittävää kollektiivia, Moskovassa huomattavasti enemmän.

Marianna rakentaa rautalangasta uusia tulisiipiä. Kaikki välineet rakennetaan itse, ja tulitaiteilun veteraanit tienaavat joskus lisätuloja rakentamalla tulenpyöritysvälineitä tilaustyönä.

Prana-tulitaiteiluryhmä valmistautuu näytökseen Siverskin lastenkodin pihalla. Kaupallisten keikkojen lisäksi Prana esiintyy aika-ajoin Pietarin lähistön lastenkotien lapsille ilmaiseksi. "Haluan esiintyä myös omasta sydämestäni, en vain rahan takia. Parhaat keikat ovat epäkaupallisia, kun esiinnymme muuten vain, esimerkiksi lastenkotien pihoilla, tai kavereiden järjestämissä bileissä", toteaa Valera.

Pasha esittelee taitojansa tuliteatteriryhmän treenitiloissa koulun kellarissa. Pasha on täysipäiväinen jonglööraaja, johon voi törmätä Pietarin metroasemilla tai kadunkulmissa. Tulitaitelijaryhmä on kiinnostunut uudesta tulokkaasta, joka ansioista ohjelmistoon voisi lisätä tulella jonglööraamista.

Tulen lisäksi pyöritetään ilotulitteita. Näin esiintymisestä tulee näyttävämpää, mutta myös vaarallisempaa. Ilotulitteet ostetaan kyllä valmiina, mutta värkätään omaan esitykseen sopiviksi kotikonstein.

"Tämä ala on kuin kupla, se voi puhjeta milloin vain – ei tulishow voi loputtomiin kiinnostaa ketään", arvelee tulitaiteilija Misha pessimistisesti. Tulitaiteilun lisäksi Mishan kollektiivi tuottaakin myös muita tilauspalveluita rikkaiden juhliin. Tällä hetkellä kovassa huudossa ovat kuulema teeseremoniat ja tyynyillä varustettu vesipiippu-chill-out-huone.

Protestanttisen uskonnollisuuden valtavirrassa on eroa Ruotsin ja Suomen välillä, vaikka molemmissa maissa on luterilainen valtakirkko. Virsikirjan selailu osoittaa, että Svenska kyrkan on ottanut virsien peruskaanoniinsa enemmän uutta ja kevyempää musiikkia kuin Suomen evankelis-luterilainen kirkko, jonka virsistä valtaosa on sekä melko vanhoja että melko raskassoutuisia. Ruotsalainen moderni virsikulttuuri on eräänlainen yhdistelmä suomalaisten herätysliikkeiden piirteistä: viidesläisestä kevyestä ylistysmusiikista ja körttiläisestä rikkinäisyyden korostamisesta. Suomessa 1990-luvulla luotu Tuomasmessuperinne on melko lähellä sitä.

Oikeaoppisuuden korostaminen on ruotsalaisista virsistä kaukana. "Jag tror på en Gud som är helig och varm som ger kampglöd och identitet, en helande Gud som gör trasigt till helt, som stärker till medvetenhet", kirjoittaa C. Lövestam uskontunnustuksessaan, joka sopi hyvin Helsingissä 17.4. pidettyyn ruotsinkieliseen sateenkaarimessuun.

**

Tukholman Suomi-instituutti järjesti 7.4. neljän suomalaisen kirjailijan paneelin teemalla Dekkari pääsiäiseksi. Kymmenen dekkaria kirjoittanut Staffan Bruun pohti paneelissa, miksi ruotsalaiset bestsellerdekkaristit (aikoinaan Maj Sjövall & Per Wahlöö, nykyisin Jan Guillou, Henning Mankell, Liza Marklund...) ovat vähintään jossain määrin vasemmistolaisia, suomalaiset (aiemmin Mauri Sariola, mutta myös nykyisin esimerkiksi Reijo Mäki) enimmäkseen oikeistolaisia tai epäpoliittisia.

Juuri rikosromaanidebytoinut Torsten Pettersson totesi, että Ruotsissa aikalaistarinoita löytyy nimenomaan dekkareista: muut romaanit ovat tyypillisesti historiallisia, ajassa mennään taaksepäin 30 tai 100 vuotta. Esimerkiksi suomalaissyntyisen Susanna Alakosken hiljattain August-palkittu Sikalat kertoo 1970-luvusta. Ehkä siksi on luontevaa, että rikosromaanien yhteiskuntakriittinen näkökulma menee yleisöön.

Samat ruotsalaisdekkarit myyvät Suomessakin kuin häkä. Miksi sitten suomalaisessa rikoskirjallisuudessa yhteiskunnan kuvaus on staattisempaa? Toki Leena Lehtolaisen Maria Kallio –kirjoissa on samaa yleisfeminismiä ja poliittista vihreyttä kuin Liza Marklundin tai Stieg Larssonin toimittajadekkareissa. (Lehtolainen totesi, että teknisesti ottaen esimerkiksi hänen kirjansa eivät ole dekkareita, koska rikoksia ei niissä ratkaise etsivä eli detektiv vaan poliisi). Neljäs panelisti Marianne Peltomaa kertoi, että Kansan Uutiset oli kritiikissään jopa arvostellut hänen rikosromaaniaan liian synkästä perhe-elämän kuvauksesta.

Olisiko niin, että Ruotsissa kansanluonne on sen verran optimistisempi, että dekkareiden kriittisyys kestetään paremmin ja sitä jopa tarvitaan unilukkariksi – Suomessa taas ihmiset ovat synkkine virsineen keskimäärin muutenkin niin ahdistuneita, että dekkarin tehtävä ei ole lisätä tuota ahdistusta kertomalla todellisesta yhteiskunnasta?

**

Ruotsin Robinson on meneillään, kausi suunnilleen puolivälissä. Nannaa! Suomen Robinson on ollut jokseenkin tylsä, eikä selkäänpuukotuksia tai erityisempää hulluutta ole Ruotsissakaan tällä kaudella nähty. On kuitenkin kihelmöivää katsella, miten Ruotsinmaan asukit ovat autiolla saarellakin niin ruotsalaisia. He keskustelevat, neuvottelevat, puhuvat tunteistaan sekä kameralle että toisilleen – huolimatta siitä, että jäljellä olevista 11 selviytyjästä lähes puolet on muita kuin etnisiä ruotsalaisia. Kansankoti kasvattaa.

Viime viikolla Nobelilla palkittu Ulkomaan Asiantuntija ilmoitti, että mitä Euroopan maihin tulee, Islannin ja Irlannin jälkeen Itävalta on pahimmassa vaarassa mennä konkurssiin. Edes Italia ei ole niin pahassa vaarassa kuin Itävalta.

Tieto säikäytti kovasti. Kriisiä sinne tai tänne, ei meille kukaan Alkuperäisasukas ollut edes vihjannut siihen suuntaan, että olisimme käytännöllisesti katsoen tuhon omia.

Hallitus tietysti suuttui.

Varakansleri kutsui Ministerin todistamaan radiossa, että Ulkomaan Asiantuntija oli puhunut aivan mitä sattuu. Syynä oli luultavasti kateus siitä, että Itävalta osasi aikoinaan investoida Itä-Eurooppaan ennen muita.

Ministeri ei kuitenkaan juuri koskaan ole Profeetta omassa maassaan, joten radiohaastattelu oli yhtä tyhjän kanssa korvasta sisään ja toisesta ulos.

Varakansleri päätti turvautua Itävallan luottokelpoisuuden todistavaan Listaan. Viimeistään sen piti vakuuttaa, ettei Itävalta mitenkään voi olla konkurssissa.

Ihan hyvä suunnitelma. Se vain, että Listat sinänsä ovat Itävallassa juuri nyt melko huonossa huudossa.

Viime aikoina Listoista puhuttaessa kyseessä ovat olleet veroparatiisit, ja niiltä Listoilta Itävalta haluaisi kovasti pois. Se taas on melko vaikeaa, jos ei halua paljastaa nimeltä, ketkä veronkiertäjät rahojaan tänne tallettavat.

Voi olla, että Varakansleri lopulta joutui turvautumaan Kansleriin kysyäkseen, eikö tämä matkustaneena miehenä tiedä yhtään toista Ulkomaan Asiantuntijaa. Asia nimittäin järjestyi, kun Ulkomaan Asiantuntija numero 2 seuraavana päivänä julisti radiossa, ettei Itävalta tietenkään ole menossa konkurssiin ja kaikki on aivan niin kuin ennenkin.

Suurten maiden Ulkomaan Asiantuntijoita on joka kerta yhtä helppo uskoa ja niin minäkin sitten huomasin jo alusta alkaen tienneeni, että väitteet olivat olleet täyttä puppua.

"Ei voi heittää kaikkia samalla alkukirjaimella alkavia maita samaan kattilaan", ajattelin itävaltalaisittain.

Eikä voi mitenkään sellainen maa olla konkurssissa, josta löytyy yhtä vaikutusvaltaisia ja rikkaita ihmisiä kuin Julius Meinl.

Talousrikoksista syytetty ja tutkintaa varten pidätetty pankkiiri Julius Meinl pulitti tuosta noin vain 100 miljoonaa ja ajoi sen jälkeen vankilasta ihan tavallisesti taksilla kotiin.

Tuomareilta oli taatusti mennyt kauemmin takuusumman määräämiseen kuin Juliukselta siihen, että käväisi pankissa. Ehkä ei kuitenkaan omassaan, koska se voi olla melko tyhjä.

Helsingissä Meinl-klaanin kahvia voi nauttia wieniläiskahvila Krullassa Fredalla.

Japanilaiset ovat sivistysmaiden kevyintä ja kapeinta kastia. Hoikkuus on erityisesti naisten ihailtu ominaisuus, jota länsimaalaiset pömppömasut eivät lakkaa päivittelemästä. Miten on mahdollista, että leivoskauppojen ja herkkuravintoloiden kyllästämillä seuduilla ja 3000 mäkkärin maassa asukkaat näyttävät jatkuvasti siltä, kuin eivät koskaan söisi palaakaan? Ruokaahan on kaikkialla! Sipsi- ja muut snackvalikoimat ovat laajempia kuin missään maailmassa! Eikä kukaan ole edes kasvissyöjä!

Yksi, erityisesti Tokion ja muiden suurkaupunkien hoikkuutta selittävä seikka, on julkisen liikenteen tehokkuus. Kun omaa autoa on mahdoton suurkaupunkiviidakossa käyttää, ihmiset kävelevät kodeistaan junille. Yhdellä junalla harvoin pääsee kohteeseensa, vaan matkan varrella joutuu vaihtamaan – ja maan sisällä saa vaeltaa käytäviä ja kulkea portaita useita satoja metrejä. Kun jokaisena työpäivänä on pakollista liikuntaa lähes puoli tuntia suuntaansa – ja lisäksi jännittää jokaista lihastaan huojuessaan täpötäyden junan kaarteissa – ei kuntosalia enää tarvitse. Japanilaiset, kuten kotiäidit lapsineen, myös pyöräilevät paljon, ja yleisin pyörä on mamachari, romuluinen mummopyörä, jossa ei ole vaihteita.

Myös lapset liikkuvat julkisilla kulkuneuvoilla eli tottuvat samaan junajumppaan pienestä pitäen. Kouluruokailu tapahtuu kotona valmistetuin eväsboksein, ja yleistä on äitien keskinäinen kisa siitä, kenellä eväsboksi on sekä kauneimmin aseteltu että sisällöltään terveellisin. Kouluissa opetetaan syömään vain silloin, kun on nälkä.

Yksi syy japanilaisten hoikkuuteen on siis ruokavalio. Ravinto on vähärasvaista, eikä juustoja ja muita maitotuotteita juuri käytetä. Aamiainen koostuu riisikupista, papu-nattoosta ja misokeittokulhollisesta. Vihreä tee vaikuttaa aineenvaihduntaan tehokkaammin kuin kahvi. Se laskee myös kolesterolia. Kahvi, myös jääkahviversio, juodaan usein mustana. Syöminen on rauhallista, ja suuhun kulkeutuu pieniä paloja kerrallaan, jo puikkojen käyttämisen vuoksi.

Japanilaista ruokaa nauttimalla on toki mahdollista lihoa. Esimerkiksi uppopaistettu tempura on rasvaista. Mutta koko ratkaisee: ruoka-annokset ovat pieniä. Jos ystävän kanssa menee lihottavampaan ravintolaan, kuten vaikkapa italialaiseen, on yleistä tilata yksi salaatti, yksi leipäannos ja yksi pasta-annos – tarjoilija tuo aina kaksi pikkulautasta, jolle annokset voi jakaa keskenään.

Kun kaduilla ja julkisissa liikennevälineissä syömistä paheksutaan, ei pikkusnackia tule niin helposti popsittua. Pitkät työpäivät vähentävät syömiseen kulutettavaa aikaa. Jääkaapit kodeissa ovat pieniä, ja koska ruoka ostetaan tuoreena, sitä ei loju houkutuksena hyllyillä. Kaupoissa ruuat on pakattu pieniin annoksiin, keksit jopa yksittäin! Ruoka on kallista, eikä sitä osteta kuin tarpeellinen määrä. Riisi ei ole laihdutusruokaa, mutta riisin syöminen aterialla pienentää muun ruuan, kuten lihan, syömisen määrää. Leipää haukkaillaan harvoin. Karkkia ei juuri popsita, ja kaikki makeat asiat, kuten marmeladi, eivät ole lainkaan yhtä makeita kuin lännessä. Sokeria on kauttaaltaan niukemmin.

Kevyesti syömisen syy on myös käytännöllinen: jos lihoo yli länsimaisen L-koon (Japanissa LL), vaatteiden ostaminenkin on hankalaa, sillä kokoja ei ole! Usein vaatekaupassa on ainoastaan M-kokoa (länsimainen S).

Toisinaan ravinnon ja elintapojen luoma luonnollinen aineenvaihdunta ei japanilaisille nuorille riitä. Astukaamme lieveilmiöiden maailmaan.

Hoikkuus on yleisesti japanilaisen kulttuurin vaatimus, jota ihannoidaan niin naisten kuin miestenkin keskuudessa. Hoikkuus kuuluu kauneuteen ja tyylikkyyteen, jotka ovat kenties tärkeimpiä määreitä japanilaisnaisen elämässä. Painoasioista keskusteleminen samaan tapaan kuin säästä on yleistä.

"Oletpa hieman lihonut tänään!" saattaa naapuri toivottaa, ilman loukkaamisaietta. "Voisit hieman pudottaa painoa!" sanoo hoikka nuorimies hoikalle tyttöystävälleen. Suomenkin lehtiin ylsi taannoin uutinen keski-ikäisten japanilaismiesten vyötärönmittauksista työpaikoilla. Jos lukema on korkeampi kuin 85 cm, on hallituksen määräysten mukaan ryhdyttävä laihdutuskuurille, käytävä lääkärissä ja oltava valmis maksamaan korkeampia vakuutusmaksuja!

Tutkimusten mukaan äärihoikkien naisten määrä Japanin kaupunkialueilla on viimeisen 25 vuoden aikana kohonnut rajusti. Tupakointi on lisääntynyt samaa tahtia. Tupakointi naisten keskuudessa onkin yksi hyväksi havaittu laihdutuslääke. Syömishäiriöt ovat nekin lisääntyneet, mutta Japanissa on yhä merkittävästi vähemmän anoreksiaa ja bulimiaa kuin muissa kehittyneissä maissa. Hoikkuusstatistiikkaa: 68 prosenttia erään japanilaisen kyselyn naisista vastasi, että nainen on lihava, jos hän painaa yli 52kg. 160-164-senttiä pitkien naisten paino oli keskimäärin 45kg. Toki muistettava on japanilaisten luuston kevyempi rakenne.

Ulkonäköpaineiden alla ihmedieettejä tietysti riittää. Japanilaiset ovat massahysteriahenkistä kansaa, joten jos julkimo televisiossa kertoo syövänsä aamuisin vain banaaneja, seuraavalla viikolla kauppojen banaanitiskit ammottavat tyhjinä. Koska japanilaisnaiset ovat maailman pitkäikäisimpiä, tv pursuaa nuoruudensäilytysvinkkejä. Laihdutustuotemarkkinat ovat valtavat ja dieettipilleripurnukoita löytyy Hello Kitty -kuosillakin. Erilaisia laksatiiveja, diureetteja ja amfetamiinijohdannaisia on olemassa dieettikäyttöön ja niitä myös kulutetaan tietämättä edes mitä aineita napit sisältävät. Toisinaan tokiottaret siis syövät mitä tykkäävät ja antavat tekotehostetun aineenvaihdunnan hoitaa laihduttamisen. Lehdissä on raportoitu kiinalaisten "yrttidieettilääkkeiden" aiheuttamista kuolemista. Maksat olivat sanoneet poks ja raks.

Japanilainen nuoriso ihailee Pohjois-Amerikkaa, mutta yksi kirjaimellisesti painava syy siihen, miksi moni ei kuitenkaan tahtoisi asua Amerikassa, on ruoka.

"Se haisee pahalle, se on rumaa ja sitä on aina liikaa", kiteytti japanilainen ystäväni.

Toissaviikolla minun ja aviomieheni huushollissa täällä Washingtonissa tapahtui kummia. Palasimme loistavasta konsertista keskiyön paikkeilla väsyneinä mutta höperön onnellisina. Kun avasimme asuntomme oven, meitä vastaan tuprahti savua. Palaneen haju kävi nenään, ja kämpän katossa leijui selkeät savukiehkurat.

Pähkäilimme mistä savu oli peräisin: mikään pikkuruisessa kämpässämme ei ollut tulessa, eikä se tullut ulkoa. Naapurin, joka on matkoilla ja jättänyt asuntonsa meidän hoivaamme, tiloissa ei myöskään näkynyt eikä haissut mitään. Ainoa mahdollisuus oli takka. Ja avot, sieltähän savu tuntui hajun perusteella olevan peräisin, vaikka emme ole koskaan käyttäneet koko laitosta.

Joku naapuri on polttanut illalla puita takassaan, ja jostain syystä savu on kulkeutunut meille, spekuloimme ja yritimme turhaan liikuttaa sitä hormin levyhökötystä, jonka luulimme säätelevän savun kulkua. Silloin mieheni lausui kohtalokkaan lauseen: Kun täällä kerta on savua, mistä tiedämme ettei ilmassa ole myös häkää?

Ties mistä tämä älynväläys ilmestyi, mutta senhetkisessä mielentilassa siinä tuntui olevan ihmeesti perää. Teimme siis ainoan asian, minkä kaltaisemme kaupunkitollot osaavat: googlasimme "how to detect carbon monoxide". Hakutulokset eivät lievittäneet vainoharhaisuuttamme: häkä on kuulemma "hiljainen tappaja", joka listii noin 500 ihmistä Yhdysvalloissa vuosittain; se on hajuton kaasu, jonka aiheuttaman myrkytyksen voi huomata "päänsärystä, väsymyksestä, pahoinvoinnista, punakasta ihosta ja sekavuudesta".

No. Me olimme tulossa rock-konsertista ja kello näytti aamuyhtä, joten meillä oli tietysti kaikki edellämainitut oireet.

Häkäkaasun havaitsemiseen tarvitsee kuulemma joko rautakaupoissa myytävän testin tai erityisen häkähälyttimen (joita ei keskellä yötä saa edes täältä 24-h palveluyhteiskunnasta). Näitä meillä ei ollut, joten seuraavaksi asialistalla oli päätös mitä tehdä tänä yönä. Tässä tuli vastaan mielenkiintoinen ilmiö. Jos sama olisi tapahtunut vanhassa asunnossani Helsingin Kampissa, en olisi epäröinyt soittaa hätänumeroon ja selittää tilanne hätäkeskuksen kärsivällisille tädeille. He olisivat varmaan vääntäneet rautalangasta fiksuimmat toimenpiteet tai lähettäneet paikalle savunlähteen tarkistamaan pari salskeaa palomiestä. Täällä Washingtonissa en kuitenkaan suin surminkaan halunnut soittaa 911-numeroon. Siitä tulee ihan törkeä hässäkkä, palokunta tulee paikalle ja sotkee kaiken ja perässä lätkähtää varmaan hirveä lasku, päättelimme. "Otan mieluummin myrkytyksen riskin kuin olen tekemisissä tämän kaupungin pelastustyöntekijöiden kanssa", siippani tokaisi, ja tajusin olevani samaa mieltä, niin hölmöä kuin se olikin. Lainasimme lopulta yösijaksemme naapurin makuuhuonetta.

Aamulla, henkiriepu tallella, tajusin miten pohjoismainen mieleni oli muuttumassa: en enää luota edes palomiehiin! Täällä Amerikan ihmemaassa kun ajattelu kulkee usein näin: valtionhallinto = hyvin paha, osavaltion hallinto = paha, paikallishallinto = aika paha ja mikä tahansa verorahoilla tuotettava palvelu = epäilyttävää.

Omavaraisuuden ihanne ajoittuu niihin aikoihin, kun yksinäiset uudisraivaajat odottivat preerialle kyhätyissä tönöissään haulikko tanassa, koska intiaanit tulevat visiitille. Ulkopuolista apua oli turha odottaa, joten joko pidit huolta itsestäsi ja perheestäsi tai päädyitte päänahkoina tiipiin seinälle. Parempi pärjätä omillaan, monet ajattelevat edelleen eivätkä siksi halua luopua esimerkiksi vaatekaapin perälle jemmatusta aseesta, vaikka sitä päädytäänkin käyttämään useammin omia perheenjäseniä kuin murtovarkaita vastaan.

Epäluuloon on muitakin syitä täällä maan pääkaupungissa. Viime vuonna alueellamme paloi iso kerrostalo, koska vihdoin paikalle ilmestynyt palokunta ei löytänyt neliökilometrin alueelta yhtään toimivaa palopostia. Edellisvuonna kaksi ihmistä kuoli sairauskohtauksiin, koska hätäkeskus lähetti ambulanssit vääriin kaupunginosiin. Washingtonin suurimmalla etnisellä ryhmällä, afroamerikkalaisilla, on erityisen perustellut syyt karsastaa viranomaisia: poliisit ovat paljon haluttomampia vastaamaan hälytyksiin pääasiallisesti mustien asuttamissa kaupunginosissa kuin rikkaissa (pääasiassa valkoisten asuttamissa) naapurustoissa, ja kun poliisit vaivautuvat paikalle, heillä on taipumus ylireagoida tilanteisiin eli ampua ensin ja kysellä vasta jälkikäteen, jos silloinkaan. Enimmäkseen amerikkalaisten inhon tunne julkisia palveluja kohtaan syntyy kuitenkin siitä, että niiden käyttö on oikeasti hidasta, monimutkaista ja raivon partaalle tuuppaisevaa. Yksinkertaiseenkin toimenpiteeseen pitää yleensä buukata useampi tunti. Poikkeuksia luonnollisesti löytyy mutta sääntö on, että amerikkalainen on sitä onnellisempi mitä vähemmän hän joutuu olemaan tekemisissä julkisen vallan edustajien kanssa.

Jopa aviomieheni, Pohjois-Kaliforniassa myslillä kasvatettu liberaalihippiäinen, muuttuu kyynikoksi kun puhe kääntyy verorahoilla maksettaviin palveluihin ja niitä työkseen toimittaviin ihmisiin. "Those who don't know how, teach, and those who can't teach go into government", hän summaa, varsinkin kun kaupungin verotoimistolta tulee taas kirje ilmoittaen, että toimisto on jälleen hukannut veroilmoituksemme, kuten viime vuonna ja sitä edellisenäkin.

Suomi ja muut Pohjoismaat ovat niin pieniä ja homogeenisiä, että niiden hallintoja ei voi suoraan verrata Yhdysvaltoihin. Mutta jotain pohjoismaisesta julkisten palvelujen periaatteesta voisi kärrätä tänne Amerikkaan. Suomalaiset maksavat veronsa vain vähän valittaen, koska heidän veroeuroillaan saa vastineeksi muun muassa terveydenhuollon, kirjastot ja koulut (vaikka niidenkin laadusta jaksetaan nalkuttaa). Verojen perintä amerikkalaisilta puolestaan on yhtä helppoa kuin hampaan kiskominen raivotautiselta terrieriltä, koska heidän dollarinsa tuntuvat synnyttävän vain uusia, sekavia kaavakkeita, virastoja jotka ovat kaksi vuotta jäljessä töistään ja viranhaltijoita jotka eivät osaa duunejansa. Tämä kaikki ruumiillistui menneellä viikolla, veroilmoitusten viimeisenä jättöpäivänä 15. huhtikuuta, ihmisjoukkoina jotka järjestivät ympäri Amerikkaa Fox-kanavan myötävaikutuksella veroja protestoivia "teekutsuja".

Toivoa kuitenkin on. Obama on uhannut tehdä julkisesta sektorista "coolin", ja mielipidekyselyjen mukaan yhä useampi amerikkalaisopiskelija aikoo hakea valtion (tai osavaltion tai paikallishallinnon) leipiin. Hakijoiden määrän kasvaessa valittujen tieto- ja taitotasokin oletettavasti nousee, ja talouden elpyessä sitten joskus myös Obaman hallinnon uudistamis- ja tehostushankkeet alkavat toivottavasti purra.

Toistaiseksi olohuoneessamme vilkkuu kuitenkin rauhoittava vihreä valo häkähälyttimessä, jonka mieheni kävi ostamassa muutama päivä sitten. Hän käy viime töikseen joka ilta tarkistamassa, että vekotin on varmasti toiminnassa, ja palaa rinta rottingilla kertomaan että kunnossa on ja että hän on hoitanut työnsä taloutemme henkisen ja fyysisen turvallisuuden vartijana. Vaatekomeron perältä en sentään ole vielä löytänyt asetta.

Minun köyhä, virheitä täynnä oleva suomen kieleni on peräisin neuvostoaikaisesta Suomen televisiosta 70- ja 80-luvuilta. Myöhemmin mukaan tuli tosin kirjoja ja lehtiä, mutta kaikki alkoi televisiosta.

Suomen televisiota saattoi katsoa Tallinnassa ja vähän muualla Pohjois-Virossa. Pohjoisvirolaisen ja esimerkiksi tarttolaisen lapsen maailmankuva kehittyi niinä aikoina hyvin eri tavoilla. Länsimainen popkulttuuri tuli tutuksi vain osalle virolaisista.

Dallas, McGyver ja lopulta esimerkiksi Emmanuelle olivat osa meidän sukupolvemme elämää. Ne rakensivat lopulta rinnakkaistodellisuuden: yhtä elämää elettiin arjessa, toista television kautta. On vaikea selittää, kuinka tärkeä Suomen televisio silloin oli ja millainen oli totalitaarisen vallan aikana kasvaneiden lasten maailmankuva. Absurdinmakuinen se ainakin oli.

Minua vähän nuoremmat Kiur Aarma ja Jaak Kilmi ovat nyt tehneet niinsanotun pseudodokumenttielokuvan Disko ja tuumasõda, "Disko ja ydinsota", joka tuli nyt huhtikuussa ensi-iltaan ja on kuulemma myyty jo ulkomaillekin. Elokuva kertoo sukupolvesta ideologiasodan keskellä: siinä lännen vakoilupalvelut lietsovat sotaa Neuvostoliitolle ystävällisen mutta kapitalistisen Suomen television kautta.

"Meidän aivoja säädettiin lännen popkulttuurilla", sanovat elokuvantekijät. He etsivät selitystä myös sille, miksi televisiota ei aikanaan kielletty. Konkreettista syytä sille ei löydy. Itä-Saksassa esimerkiksi kerättiin antennit katoilta; vähän sitä tehtiin Virossakin, mutta harvoin. Yksi mahdollisuus on se, että Neuvostoliitto ei halunnut rikkoa suhteita Suomeen. Se ei kuitenkaan voi olla ainoa syy.

En ole vielä nähnyt elokuvaa, mutta suosittelen sitä jo nyt kaikille suomalaisillekin.

Aarma ja Kilmi ovat sanoneet, että minun ikäiseni vanhemmat voivat nyt mennä katsomaan heidän elokuvaansa lastensa kanssa. "Katso nyt, me ollaan kylmän sodan veteraaneja. Tässä on todistus."

Hain korttia, jonka avulla voin matkustaa Santiagon metrossa ja busseissa opiskelijahinnoilla. Kortin hinta on noin kolme ja puoli euroa.

Aloitin lukukauteni maaliskuun alussa. Tulen toivon mukaan saamaan opiskelijakorttini toukokuun lopulla. Siinä vaiheessa lukukaudesta on kulunut suurempi osa kuin se, mitä tulee olemaan jäljellä.

Ensimmäinen askel kortin saamiseksi: matkustan metrolla henkilöllisyystodistusten kera yliopistoni kansainvälisten asioiden toimistoon ilmoittaakseni, että todellakin haluaisin kyseisen opiskelijakortin. Siellä minua neuvotaan odottamaan sähköpostia, jossa kerrottaan, milloin ja mihin saapua seuraavaa vaihetta varten.

Toinen askel: kyseinen sähköposti ei koskaan saavu. Ystäväni lähettää minulle saamansa sähköpostin. Yritän kirjautua sisään, mutta se ei onnistu. Useiden puhelujen jälkeen selviää, että tarvitsisinkin yliopiston myöntämän numeron, en Chilen valtion henkilöllisyystodistusta. Menen takaisin kotiin tulostaakseni lomakkeen.

Kämppikseni seuraa huvittuneena sivusta, kun poukkoilen ympäri asuntoani etsien tuskastuneena erilaisia henkilöllisyystodistuksiani. Jokainen chileläinen tuntee maansa byrokratian omasta kokemuksestaan.

"Jos olisit Perussa, byrokratia olisi kaksinverroin kauheampaa. Boliviassa kolme kertaa pahempaa ja Argentiinassa sinun täytyisi lahjoa muutama taho. Tervetuloa Etelä-Amerikkaan, kultaseni. Chilessä me olemme hitaita," toteaa kämppikseni.

Kolmas askel: marssin lomakkeeni kanssa lähimpään pankkiin maksamaan reilun kolmen euron summan. Luukulle kutsutaan asiakas numero 15. Minun lapussani lukee 68. Auki on kaksi luukkua, ja jokaisella asiakkaalla tuntuu kuluvan vähintään kymmenen minuuttia. Kello on puoli yksi, ja pankki menee kiinni kahdelta. Ehdin nipin napin hankkia leiman lomakkeeseeni.

Neljäs askel: matkustan lomakkeeni kanssa takaisin toimistolle. Olisi pitänyt tulla valokopion kera. Tyhmä, tyhmä, tyhmä.

Seuraava askel kohti halvempaa opiskelijaelämää on kuvan ottaminen korttia varten. Ei missä tahansa valokuvaamossa, eikä valitsemanani päivänä. Jään odottamaan seuraavaa sähköpostia, jossa minulle kerrotaan missä, milloin ja miten minun tulee hankkia valokuva.

Viimein sähköposti saapuu. Siinä minua ohjeistetaan saapumaan epämääräiseen paikkaan kaupungin laitamilla sukunimeni ensimmäisen kirjaimen määrittelemänä aikana. Kuvan oton jälkeen seuraava askel on jälleen sähköpostin odottaminen.

Tämä prosessi on hyvä esimerkki siitä, millaista on yleensä minkä tahansa lomakkeen tai todistuksen hankkiminen Chilessä. Ei auta kuin tehdä mitä vaaditaan. Kuten ystäväni positiivisesti tiivisti: "Kuvittelen tämän eräänlaiseksi aarrejahdiksi. Jokainen sähköposti on uusi vihje, joka johtaa seuraavan etapin luo, ja täten lähemmäksi aarretta, eli opiskelijakorttia. Jos yksi vihje jää huomaamatta, on mahdollisuus mennyt."

Sitä seuraavaa vihjettä odotellessa.

Asiani ovat huonosti. Huomasin metroasemalla yksinäisen laukun.

Kun näin käy, tietää eläneensä liian kauan Lontoossa. Puolitoista vuotta siihen meni: nyt minäkin olen vainoharhainen. Laukun huomaaminen on ensimmäinen vaihe. Toisessa vaiheessa laukkuun kuvittelee jo pommin.

Näin se on saatu aikaan:

Tavallinen maanantai. Juna yliopistolle: "Muista ottaa kaikki henkilökohtaiset tavarasi poistuessasi junasta. Yksinäiset tavarat voidaan siirtää tai tuhota ilman ilmoitusta." Junan ilmoitustaululla kerrotaan turvallisuusriskin olevan nyt normaalia suurempi. En tiedä miksi.

Tavallinen tiistai. Bussi keskustaan: "Jos näet jotain epäilyttävää, jos kuulet jotain epäilyttävää, kerro henkilökunnalle." En ole vielä ihan varma, mikä on epäilyttävää.

Tavallinen keskiviikko. Yliopiston kirjasto: "Kirjastoon on asennettu valvontakamerat." Samana päivänä luen maahanmuuttoministerin näkemyksistä: "Opiskelijaviisumeiden väärinkäyttö on suurin järjestelmän väärinkäytön muoto. Se on suurin porsaanreikä Britannian rajavalvonnassa." Ongelmana ovat kuulemma erityisesti pakistanilaiset opiskelijat. Minä tulen Suomesta, enkä tarvitse viisumia.

Tavallinen torstai. Lentokentän lähtöselvitys: "Onko kukaan voinut koskea tavaroihisi pakkaamisen jälkeen?" Taiwanilainen ystäväni kertoo, että laman vuoksi taiwanilaiset saavat nykyään turistiviisumin Britanniaan automaattisesti – toisin kuin ennen. Taiwanilaisturistien toivotaan tuovan rahaa.

Tavallinen perjantai. Missä vain: "Hymyile, olet valvontakamerassa."

Tavallisena lauantaina metroaseman mainoksessa kehotetaan soittamaan nimetön vihje terrorismin vastaiselle kuumalle linjalle, jos naapurin roskapöntöstä löytyy liikaa pesuainepurkkeja. Fifin blogissa kysytään kotikaupunkini touhusta: "Ovatko Lontoon poliisit idiootteja?"

Sunnuntaina nauran tälle kaikelle. Antaa koiran haukkua. Kaikenlaista ne keskivätkin. Mutta sitten muistan taas sen yksinäisen laukun metroasemalla ja häpeäni, kun nainen ilmestyy nurkan takaa ja ottaa laukun mukaansa. En kerro mukana olleelle ystävälleni, mitä juuri olin huomannut. Mietin, haluanko todella asua täällä. Haluanko tulla hulluksi?

Talvivaaran kaivos on valtava. Se on niin suuri, että sitä on hankala selittää. Eikä se mahdu valokuvaankaan. Neliökilometreittäin kivierämaata, josta kaikki kasvillisuus on raivattu pois. Koneita, jotka ovat talon kokoisia ja joiden ääni kuuluu kymmenen kilometrin päähän. Kilometrikaupalla putkea, hihnakuljettimia, sähkölinjoja ja tietä.

Minä näin sen kaiken myös ilman kaivosta. Kun kävin paikalla ensi kertaa syksyllä 2006, paikalla humisi kainuulainen metsäerämaa, jonka hiljaisuuden rikkoivat vain yksittäiset linnut. Vuosisataiset ihmisasumukset kohosivat vaaroilla ikuisuutta huokuen.

Euroopan suurin nikkelikaivos on noussut tyhjästä tuotantovaiheeseen parissa vuodessa. Sen seuraaminen on herättänyt ristiriitaisia tunteita. Aluetaloudelle kaivoksen merkitys on omaa luokkaansa - sen on arvioitu kasvattavan Kainuun bruttokansantuotetta jopa neljänneksellä. Pysyviä työpaikkoja syntyy enimmillään viitisensataa.

Niin kauan kuin elämme rahataloudessa, tarvitaan työpaikkoja, jotta ihmiset saavat palkkaa. Tarvitaan myös talouskasvua, jotta yhteiskunta saa verotuloja. Siksi yhteiskunta ottaa jättikaivoksen riemumielin vastaan.

Mutta rikkaudet eivät tuota onnea kaikille. Kaivoksen alta häädettyjä ihmisiä ei ole montaa, mutta heille häätö on järkytys. Olen nähnyt, miten he itkevät. Olen kuullut, miten he kertovat painajaisistaan ja unettomista öistään.

Louhoksen äärellä ei myöskään voi olla pohtimatta talouskasvun paradoksia. Ihmiskunta on mitättömän pienessä ajassa käyttänyt suurimman osan luonnonvaroistaan. Talvivaarassakin louhitaan uusiutumattomia raaka-aineita. Monien metallien, öljyn ja uraanin on arvioitu loppuvan seuraavan sadan vuoden aikana. Mitä sitten tapahtuu yhteiskunnalle ja talousjärjestelmälle?

Kaivoksen toiminta-aika on hyvin lyhyt. Malmia on arvioitu riittävän 25 vuodeksi. Sen jälkeen jäljelle jää 300 metriä syvä kuoppa ja satoja työttömiä. Se on tietynlaista kolonialismia. Rikkaudet kaivetaan ylös ja viedään pois. Rakennemuutoksen runtelemassa maakunnassa kolonialismista ollaan riemuissaan.

Ristiriitoja kokevat väistämättä myös kaivoksen työntekijät. Ne purkautuvat monella tavalla. Selitellään, miten siistin näköinen alue on, vakuutetaan vedenpuhdistuksen tehokkuutta. Tai sitten humallutaan jättimäisistä koneista (niille on annettu nimiäkin) ja ihaillaan räjähdysten voimaa. Suurimmat luonnonvarojen riittävyyteen liittyvät asiat ovat tabuja, joista ei kaivoksella puhuta.

Ymmärrän hyvin kaivoksen merkityksen ihmisyksilölle ja taloudelle. Pohdin paljon kasvun rajoja ja talousjärjestelmämme itsetuhoisuutta. Aina kun palaan Talvivaarasta, unohdan kuitenkin ne molemmat. Päällimmäiseksi jää painajainen siitä käsittämättömästä melusta ja kaikkialle tunkeutuvasta kivipölystä. Silloin kaipaan hiljaisuutta enemmän kuin koskaan.

Jos haluatte kuulla Talvivaarasta enemmän, voitte kuunnella Todellisia tarinoita -sarjassa esitettävän radiodokumentin Alussa oli maa Yle Radio 1:ssä ke 22.4. klo 12.35 ja su 26.4. klo 23.10 tai Ylen nettisivuilla. Siinä on kerrottu kaivoksen synnystä niin sanojen kuin ääntenkin keinoin.

Kriisi on päivän sana. Viimeisten kuulumisten tai säästä puhumisen sijaan keskustelun voi aloittaa utelemalla "Mitenkäs kriisi on vaikuttanut?" Lauseeseen vastataan kyllä yleensä aika tyhjänpäiväisen muodollisesti: "No mitenkäs se", "No onhan se vaikuttanut".

Yritykset seuraavat kilvan ja välillä jopa vahingoniloisina toinen toistensa kriisiin valmistautumista: "Kas, onpa tämä lehti nykyään ohut, heh heh." "Ai, firma on muuttanut pienempiin tiloihin, ei taida mennä kovin hyvin niilläkään..."

Viime aikoina kriisin rinnalle on ilmestynyt uusi käsite: antikriisi. Kaupassa on antikriisialennukset. Ravintolassa on uudet antikriisiruokalistat. Työpaikalla harjoitetaan antikriisipolitiikkaa. Kännykkään voi ostaa uuden antikriisipuhelinliittymän. Kriisin vastustamisesta on tullut kunnon markkinatäky.

Kriisin varjolla on työnantajan on helppo tehdä niitä asioita, mitä ei noususuhdanteen aikana oikein olisi kehdannut: irtisanoa ylimääräiset työntekijät, alentaa palkkoja ja laittaa hiljaisella kaudella työntekijät palkattomalle pakkolomalle.

Vähän väliä lehdistö, asiantuntijat tai naapurin mummo analysoivat ja ennustelevat kovaan ääneen, milloin se kriisi alkaa. Siis eihän kriisi ole vielä edes alkanut, kriisin huippu on tulossa keväällä / kesällä / syksyllä / ensi vuonna... Kunnon kriisiä siis vasta odotellaan.

Suomalaiset mediat ovat tainneet myös nielaista syötin Venäjää uhkaavasta muutoksesta pureskelematta. "Venäjän oppositio rajussa kasvussa", julisti Helsingin Sanomatkin joku aika sitten niin, että jopa vanhempani innostuivat soittamaan, että onkos Pietarin kadut täynnä mielenosoituksia. No, ilmeisesti Hesarikin vain ennusti, mitä tuleman pitää sitten, kun itse kriisi lopulta koittaa.

Venäjällä kriiseihin ollaan kyllä myös totuttu. Hyvässä muistissa on edellinen kriisi vuodelta 1998. Toisin kuin nyt, silloin ei kriisistä paljoa varoiteltu, ja lukuisille ihmisille se merkitsi kaiken pankissa olevan omaisuuden mitätöitymistä muutamassa päivässä.

Mutta, kuten mökkinaapurini Vasilij Fedorovits, joka vaimoineen joutui uudenvuoden aikoihin määräämättömän pitkälle palkattomalle "joululomalle", totesi: "Kyllä niistä kriiseistä aina selvitään".

Kirjoittajan mökkinaapuri Vasilij Fedorovits kalassa.

Kevätauringon ilmaantuessa taivaalle hollantilaiset ryntäävät veden äärelle. Kanavien varrella olevien ravintoloiden terassit ovat tupaten täynnä, turistit pakkautuvat kanavalaivoihin kaupunkia kiertämään, tai jos ovat oikein itsetuhoisia, vuokraavat polkuveneen. Asuntolaivojen asukkaat siirtyvät laivojensa katoille tai kelluviin puutarhoihinsa. Vähemmän onnekkaat, kuten esimerkiksi allekirjoittanut, ryntäävät pienen paatin omistavan ystävän luo ja ruinaavat tätä viemään vesille.

Kaikki tietävät, että hollantilaiset ovat jotakuinkin syntyneet polkupyöriensä selkään, mutta myös vesi on monille tuttu elementti. Kyseinen pikkujollan omistava ystäväni on kasvanut asuntolaivalla ja kuulemma kulki jo kymmenvuotiaana ympäri kaupunkia omalla veneellään – pyöräilyn oli isä kieltänyt, kömpelö lapsi kun joutui usein liikenneonnettomuuksiin. Vesilläkin haavereita sattui, mutta kun tarpeeksi monta paattia oli kolhittu korjauskelvottomiksi ja yhden purjeveneen masto päätynyt pilkkeiksi, hankittiin jälkikasvulle puupaatin sijaan metallista tehty vene. Ja matka jatkui.

Pyöräillessä paikalliset vähät välittävät liikennesäännöistä. Suunnilleen sama meininki on käytössä vesilläkin. Kesäisin liikenneruuhkat aalloilla saattavat olla lähes yhtä pahat kuin maallakin. Viime vuosina kanavien liikennettä helpottamaan on luotu runsaasti lisää liikennesääntöjä, ja nyt kaikkialla näkyy parkkipaikkamerkkiä ja parkkeeraamisen kieltävää merkkiä, jotkut kanavat ovat yksisuuntaisia ja toisille ei parane mennä ollenkaan. Säännöt on tehty yhtälailla suojaamaan veneilijöitä kuin kaupungin asukkejakin – sen lisäksi että moottoriveneet häiritsevät metelillään veden äärellä asuvia, saattavat ne olla myös todellinen vaaratekijä aaltoja aiheuttaessaan. Keskustan vanhimmissa osissa on taloja, joiden alimpien kerroksien ikkunat ovat vain parinkymmenen senttimetrin päässä vedenpinnasta. Lisäksi monet talot ovat jo valmiiksi niin vinkkelissä ja heikossa kunnossa, että aaltoliikkeestä liikaa rapautuessaan saattavat jonakin päivänä rojahtaa suoraan kanavaan.

Liikennesäännöille on siis todella tarvetta. Amsterdamissa on yli 160 kanavaa, jotka jakavat kaupungin 90 pieneen saareen, joita puolestaan yhdistää noin 1500 siltaa. Vesiliikennereittiä on kaupungin sisällä reilut sata kilometriä. Historiallisesti kanavat toimivat kaupungin puolustuksena, ja lisäksi niitä käytettiin erilaisten tuotteiden kuljettamiseen kaupunkiin ja sieltä pois. Nykyään kanavia kansoittavat erilaisten huvipursien lisäksi muun muassa kanavien reunoille parkkeeratut asuntolaivat, erilaiset turistialukset sekä vesillä liikkuva poliisi upouusine pikaveneineen. Paikallisella palolaitoksella on kelluva sammutuskalusto, ja jopa kuljetusfirma DHL vie paketteja perille veneitse.

Viime vuosisadan aikana monia alkuperäisiä kanavia täytettiin, jotta tieliikenteelle saataisiin lisää tilaa. Kuulemma vielä vuonna 1955 eräs harvinaisen arvostelukyvytön poliisi ehdotti vakavissaan, että kaikista kanavista tehtäisiin autoteitä. Tarinan mukaan kyseinen herra lähestulkoon kieriteltiin tervassa ja höyhenissä hölmöytensä vuoksi. Alkuperäisistä kanavista on jäljellä enää vain noin puolet, mutta siitä huolimatta neljäsosa kaupungin pinta-alasta on yhä vesireittiä.

Siinä missä pyöräilijät ovat yleensä kiinnostuneita vain omaan päämääräänsä pääsemisestä ja mieluiten mahdollisimman nopeasti, vesillä ollaan solidaarisia. Asuntolaivojen asukkaat moikkaavat veneilijöitä ja nämä moikkaavat takaisin. Veneestä toiseen huudellaan tervehdyksiä ja vaihdetaan kohteliaisuuksia, vaikka osapuolet olisivatkin pikkuisella paatilla liikenteessä olevat talonvaltaajat ja kaupungin puhtaanapitolaitoksen suuri alus, joka kuopii kanavan pohjasta pois sinne päätyneitä polkupyöriä, huonekaluja ja muuta mukavaa. Ja jos moottori kesken kaiken sanoo sopimuksen irti, aina löytyy joku tarjoamaan hinauskyydin kotiin.

Mutta juppien muskeliveneitä ei kuulemma moikkaa kukaan.

Ruotsin valtiopäivät hyväksyi 1.4. avioliittolakiin muutokset, jotka tekevät laista sukupuolineutraalin. Toukokuun 2009 alusta alkaen kaksi henkilöä voi Ruotsissa avioitua keskenään sukupuolestaan riippumatta. Laki rekisteröidystä parisuhteesta kumoutuu samalla. Parisuhteensa aiemmin rekisteröineet voivat joko pysyä rekisteröidyssä parisuhteessa tai siirtyä omalla ilmoituksellaan tai vihkimisen kautta avioliittoon.

Uskonnolliset yhteisöt ratkaisevat kukin itse, ryhtyvätkö ne vihkimään avioliittoon samaa sukupuolta olevia pareja. Svenska kyrkanin eli Ruotsin suurimman protestanttisen kirkon arvellaan hyväksyvän nais- ja miesparien vihkimisen.

Ruotsi on viides Euroopan maa ja neljäs EU-maa, joka avaa avioliiton nais- ja miespareille.

Seitsemästä eduskuntapuolueesta kuusi oli sukupuolineutraalin avioliiton takana, useimmat yksimielisesti. Valtiopäivien käymässä keskustelussa äänensävyt olivat puoluekartan laidalta toiselle enimmäkseen liikuttuneen ylpeitä ja iloisia, paikoin lähes hartaita. Debatista löytyi myös annos – ruotsalaiseen tapaan sivistyneen ja poliittisesti korrektin kielenkäytön taakse kätkettyä – suvaitsemattomuutta ja heteronormittamista. Etupäässä kristillisdemokraatteja edustavat lain vastustajat etsivät argumenttinsa avioliitto-käsitteen muuttamattomuuteen muun muassa lapsen edusta, sukututkimuksen vaikeutumisesta, perinteiden turvallisuudesta, väitteestä, että avioliitto on uskonnollinen käsite sekä siitä, että kirkko ja valtio on Ruotsissa virallisesti erotettu toisistaan.

Hallitukseen kuuluvien kristillisdemokraattien vastaehdotus oli muuttaa koko avioliiton solmimismenettely niin, että kaikki parit rekisteröivät liittonsa siviilissä, ja uskonnolliset seremoniat ovat erikseen eikä niillä olisi juridista vihkimisvoimaa. Siviililiittoja ei kuitenkaan kristillisdemokraattien mielestä olisi pitänyt kutsua avioliitoiksi vaan "yhteiselämäksi" (samlevnad) tai "naimisiinmenoksi" (giftermål).

On mielenkiintoista, että nimenomaan kristillisdemokraatit tukeutuivat tässä kysymyksessä kirkon ja valtion eroon. Toisaalta oppositionkin piiristä vihreät olisi halunnut muuttaa avioliiton kokonaan siviiliprosessiksi. Keskeinen ero kristillisten esitykseen vihreiden kannassa oli se, että kaikkia liittoja olisi kutsuttu avioliitoiksi. Samoin oppositioon kuuluva vasemmistopuolue taas olisi halunnut kirkollisille yhteisöille samaa sukupuolta olevien parien vihkimisvelvoitteen ehtona vihkimisoikeuden säilyttämiselle. Vihreät ja vasemmistopuolue kuitenkin luopuivat radikaalimmista tavoitteistaan tässä vaiheessa, jotta lain taakse saatiin mahdollisimman laaja rintama.

Suomessa sukupuolineutraalista avioliittolaista on vireillä Oras Tynkkysen lakialoite. Vaikka avioliitto ja rekisteröity parisuhde lähestyvät toisiaan tänä vuonna entisestään, jos eduskunta hyväksyy perheen sisäisen adoption suhteensa rekisteröineiden nais- ja miesparien perheissä, avioliittokysymyksestä käytäneen lähivuosina Suomessa vastaava poliittinen keskustelu kuin viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana on käyty ensin useaan kertaan parisuhdelaista ja sittemmin hedelmöityshoitolaista.

Tästä yhden ison risteyksen verran länteen ja ollaankin jo Balkanilla. Enemmän meteliä, enemmän värejä, enemmän kaaosta ja enemmän elämää.

Toisella puolella katua ollaan selvästi taas Itävallassa. On luomukauppaa, suklaapuotia ja teatteria.

Entä miten sopii kuvaan viereinen aasialais-afrikkalais-lattarielintarvikekauppa, jolla menee niin hyvin, että se jatkuvasti laajentaa? Hm. Sitä täytyykin miettiä. Jotain orientoitumista sentään kai tarvitaan.

Juutalaisilla on iso nenä.

Aasialaiset kikattavat.

Turkkilaiset ovat itsevarmoja.

Kroatialaiset ovat pehmeitä.

Puolalaiset ovat varovaisia.

Saksalaisilla on omituinen huumori.

Venäläiset ovat kovaäänisiä.

Egyptiläiset ovat kovia flirttaamaan.

Itävaltalaiset eivät ole sitä eivätkä tätä...

...suomalaisista nyt puhumattakaan!

Entä serbit?

Tai läheisen elokuvavuokraamon puolalaiset?

Naapuriliikkeen albanialainen suutari?

Riippuu kuka kysyy, eikö?

Ei ehkä ihan.

Jokaisessa kulttuurissa on oma stereotypiansa. Jokaisessa maassa. Jokaisessa kaupungissa, kaupunginosassa, talossa, perheessä, kodissa. Kaikilla on oma stereotypiansa, joka ei edes ole pelkkää puppua vaan osaltaan todistaa itsensä oikeaksi.

Nenän asennosta näkee, mistä ihminen on kotoisin. Vai näkeekö kuitenkaan?

Tätä aihepiiriä tutkii Wienin juutalaisessa museossa lokakuun 11. päivään auki oleva näyttely Tyypillistä! Kliseitä juutalaisista ja muista. Näyttely on syntynyt yhteistyössä Berliinin juutalaisen museon kanssa ja se on Wieniä ennen ollut esillä Berliinissä ja Chicagossa.

Ote Typisch-näyttelyn lehdistötiedotteesta:

"Stereotypiat syntyvät yleisesti ottaen tietämättömyydestä ja pelosta suhteessa toiseen. Ne syntyvät asioista, joita itse ei voi kuvitella, selittää, ymmärtää, lyhyesti: pelosta, joka kohdistuu siihen mikä ei ole omaa ja rajan vedosta oman ja ei-oman välille. Stereotypiat auttavat maailman järjestämisessä, oman paikan määrittelemisessä, toisen paikan ymmärtämisessä. Rakentavasti käytettyinä ne toimivat apuvälineinä toisen määrittämiseen siinä prosessissa, jonka tarkoitus on paikantaa oma itse. Negatiivisesti käytettyinä ne toimivat apuvälineinä toisen demonisoimiseen prosessissa, jonka tarkoitus on korottaa oma itse toisten yläpuolelle."

Japanissa on parhaillaan menossa parin viikon vappu. Luonnon suurina ihailijoina tokiolaiset ovat jo viikkokausia vahdanneet silmuja puissa ja seuranneet ahkerasti uutisten ennustuksia. Ja viimein ne ovat täällä ja täydessä hehkussaan: kirsikankukat.

Ongelmana enää on se, että ihminen pystyy olemaan vain yhdessä paikassa kerrallaan. Kun kutsuja hanamiin, kirsikankukkapiknikille, satelee niin töistä, kavereilta kuin tutuiltakin, voi olla hankala päättää, minne mennä. Kun kohteliaisuusnormit määräisivät, että kaikkialle pitäisi.

Japanilaiset sosiaalisuussäännöt ovat länsimaalaiselle vaikeasti avautuvia. Ulkomaalainen Tokiossa ei useinkaan joudu kovin hankaliin tilanteisiin, sillä gaijineita ymmärretään: ulkopuoliset ja vieraat nyt vain ovat tietämättömiä moukkia. Jos sen sijaan on naimisissa japanilaisen kanssa tai työskentelee japanilaisyrityksessä, voi joutua pahemman kerran tukkanuottasille käsitteen giri, velvollisuus, kanssa. Giri tarkoittaa kiitollisuudenvelkaa ja vastapalveluksen pakkoa.

Ajatellaan tilanne, jossa aviomies ja vaimo asuvat yhdessä aviomiehen vanhan äidin kanssa. Äiti tarvitsee jatkuvaa huolenpitoa. Vaimo kuulee, että hänen oma äitinsä toisessa kaupungissa on sairastunut. Girin mukaan tilanne menee näin: aviomies ehdottaa vaimolleen, että tämä lähtee hoitamaan omaa äitiään (vaikka hän haluaisi vaimon jäävän). Vaimo kieltäytyy (vaikka tahtoisi lähteä). Vaimo on nyt lojaali uudelle perheelleen.

Giri vaikuttaa myös moraalisiin valintoihin. Ravintolan konkarityöntekijä ei girin vuoksi vaihda työpaikkaansa, vaikka saisi muualta houkuttelevan tarjouksen ja paremman palkan. Ystävä, joka on lainannut toiselta rahaa, maksaa lainansa takaisin moninkertaisena itse rikastuttuaan. Työntekijä, joka tahtoo irtisanoutua, ei irtisanoudukaan, jos työnantaja niin toivoo. Vaikka inhoaisi työtään – ja työnantajaansa.

Mafiakuvioissa girillä on oma merkityksensä. Yleensä giri tarkoittaa lojaliteettirikkeestä johtuvaa anteeksipyyntöä tai rangaistusta. Tyypillisin toimenpide on yubitsume, pikkusormen ensimmäisen nivelen leikkaaminen irti. Yubitsume-rangaistuksen tarkoituksena on heikentää miekkakättä, sillä yakuza ei enää voi tarttua yhtä tukevasti aseeseensa.

Giri on peräisin Edo-kauden kauppiaiden bisnestavoista. Toinen saman ajan perimä on seken-tei, joka oli tuttu käsite soturien piirissä. Myös tämä näkemys elää yhä. Seken-tei liittyy sosiaaliseen hyväksyntään ja kasvojen menettämisen häpeään sosiaalisissa ympyröissä, kuten naapuruston kesken. Perheen omat arat asiat pyritään säilyttämään salaisuuksina, ja mahdolliset riitatilanteet, kuten avioeron sovittelu, ratkotaan asianosaisten kesken tiukasti seinien sisäpuolella.

Seken-tei aiheuttaa myös kilpailutilanteita, jos esimerkiksi perheen taloudelliset resurssit tuntuvat huonommilta kuin oman sosiaalisen yhteisön. On häpeällistä, ellei itse pysty samaan kuin muut. Jos nainen ei saa aviomiestä ennen 35 ikävuotta, hän saattaa muuttaa kauas lähiöön piiloon häpeämään. Jos toimii eri tavoin kuin sosiaalinen ryhmä vaatii, ei suinkaan ole rohkea edelläkävijä, vaan typerä ja kyvytön. Yhä tänäkin päivänä itsemurhia tehdään pelkästään siitä syystä, ettei kehdata enää kohdata naapuria.

Japanissa sosiaalinen normisto ylittää usein siis sekä lain kirjaimen että abstraktit käsitykset syyllisyydestä ja syyttömyydestä. Kohteliaisuus ja etiketti ovat tärkeämpiä kuin moraali ja laki. Sosiaaliset suhteet ovat tärkeämpiä kuin kognitiivinen totuus. Tunne on tärkeämpää kuin järki. On parempi olla kohtelias kuin kertoa totuus.

Tämä hienovarainen systeemi opetetaan japanilaisille pienestä pitäen myös kielen muodossa. Eri kohteliaisuustasojen myötä japanilainen asettaa sekä itsensä että tapaamansa henkilön tiettyyn luokkaan. Alatyylin, tavallaan slangin, epämuodollisen puhekielen ja kohteliaan tyylin oheen kuuluu vielä keigo-kieli, ylin kohteliaisuuden muoto, joka jakautuu kunnioittavaan sonkeigoon ja nöyrään kenjoogo-kieleen. Esimerkiksi verbi ”tehdä” on alatyylillä yaru, puhekielellä tuttujen kesken suru, peruskohteliaalla tyylillä shimasu, kunnioittavalla tyylillä nasaru ja nöyrällä tyylillä itasu.

Japani on häpeäkulttuuri, muttei suinkaan syntikulttuuri. Esimerkiksi furin, vieraissa käynti, on hyvin yleistä ja hiljaisesti hyväksyttyä. Asiaan tuntuu sisältyvän megalomaaninen ristiriita. Näin ei kuitenkaan ole. Vaikka universaalia moraalikoodia rikottaisiinkin, merkityksellisempää on yhä se, mitä naapurit saavat tietää. Kaikki on okei, kunhan he eivät tiedä mitään.

Tokion häkellyttävän kauniit kirsikankukkaviikot ovat kuitenkin velvollisuudentuntoisille japanilaisille vapautumisen ja riemun aikaa. Kun on valinnut kutsujen joukosta kivoimmat eli pakollisimmat ja lahjonut muut kutsujat, ilo pääsee irti. Sake virtaa ja kevätlaulut raikaavat, serpentiini paukkuu, herkutellaan ja nauretaan koko porukalla.

Kirsikankukkapöllyissä pomollekin voi avautua ja unohtaa kelvollisuusvelvollisuudet. Ei avautumisesta mitään konkreettista hyötyä tosin ole. Kun paluu arkeen tapahtuu, humalassa hurjastelu on mennyttä elämää. Otetaan käyttöön jälleen giri ja seken-tei. Ollaan kuin ei oltaisikaan. Tai ollaan, kuin oltaisiin olematta kuin ei oltaisikaan!

Eilen minulle sanottiin, että voisin olla positiivisempi. Pyysin tarkennusta, mutta en saanut vastausta. Tyypillistä ihmisten kommunikaatiota: sanotaan puolet asiasta ja loput pitää itse miettiä. Eläinten kanssa on helpompaa.

Voi olla, että kirjoitankin vain negatiivisista asioista. Median uhri olen sitten itsekin. Etsitään huonoa. Voi olla niinkin, että näen niin paljon onnettomia eläimiä, että olen alkanut nähdä myös ihmisten elämässä vain sitä huonoa puolta. Vähän lapsellista, mutta lupaan tästälähin kirjoittaa myönteisistä asioista – jos se on mahdollista lainkaan. En osaa sanoa, kumpaa tämänkertainen aiheeni on. Se on vain niitä asioita, jotka ovat aina olleet.

Halusin näet kirjoittaa maailman vahvimmista ihmisistä. Viron naisista.

Virolaisessa arkielämässä sukupuolet eivät ole tasavertaisia. Tämä perustuu tietenkin vain kuvittelulle, mutta syvällä sisimmässämme tiedämme kaikki naisten vahvuudesta: naiset elävät kauemmin, tekevät monia asioita yhtä aikaa, sopeutuvat erilaisiin tilanteisiin. Tietenkin kaikki on ihmisestä kiinni, mutta yleiskuva on tuossa.

Eräs hiidenmaalainen nainen kertoi minulle ryhtyneensä opettamaan melkein täysi-ikäiselle pojalleen ruoanlaittoa. Pojan isä oli tullut väliin: miksi sinä tuommoista teet, ei tuo ole miesten työtä. Täällä naiset vielä juoksevat työn jälkeen kotiin, missä mies odottaa ruokaa – vaikka olisi vapaalla tai työtön.

Naisten keskimääräinen tuntipalkka Virossa on yli 30 prosenttia pienempi kuin miehillä. Euroopassa ero on keskimäärin vain 17,4 prosenttia. Samalla Viron naisten koulutustaso on yksi Euroopan korkeimmista. Pojat pärjäävät huonommin jo peruskoulussa, ja enemmistö koulupudokkaista on joka vuosi poikia. Korkeimmilla paikoilla, joilla nautitaan korkeimpia palkkoja, naisia on kuitenkin vähemmän.

Perinteisessä perhemallissa mies tietenkin toi leivän kotiin. Nykyään maailma ei enää toimi niin, ja tyypillisiä ydinperheitäkin on vähän.

Täällä on tavallista, että nainen kasvattaa lapset yksin. Jos mies jättää perheensä, häntä ei tuomita – sehän on tavallista. Jos nainen tekee saman, ollaan shokissa, uutisiinkin voi päästä. Elatusavun saaminen häipyneeltä isältä on vaikeaa; vielä vaikeampaa, jos mies tekee työnsä pimeänä. Sekin on tavallista. Olen kuullut satoja kertoja miesten kommentoivan, että ei se muija multa tämän enempää saa, kun ei tiedä, miten paljon tienaan.

Turvakodit ovatkin sitten täynnä. Viime kuukausina niihin on saapunut myös työttömiä naisia, joilla ei ole varaa maksaa vuokraa. Turvapaikoista on tulossa köyhäintaloja.

Lastentarhapaikoista on ollut Virossa pulaa jo monta vuotta. Lasten kasvattaminen on vaikeaa, kun palveluita ei ole – enkä edes nyt puhu vammaisten lasten kasvattamisesta, josta tiedän enemmän kuin haluaisin. Lapsettomana on helpompaa, mutta – luonnollisen lapsenkaipuun lisäksi – moni pelkää ympäristön suhtautumista lapsettomaan naiseen. Heistä puhutaan murheellisesti.

Onnelliset naiset pärjäävät kaiken keskellä. Heillä on monta työpaikkaa, jotta raha riittäisi itselle ja lapselle. Moni jatkaa korkeakoulussa, kun lapset ovat jo isompia. He tekevät kaikki kotityöt ja päälle päätteeksi näyttävät vielä aika hyvältä.

Niin pojista tulee heikompi sukupuoli. Se voimattomuus on ikään kuin koodattu heille sisään: ei tarvitse olla vahva elämässä, kun äidit ja muut naiset ottavat vastuun kaikesta. Pidän virolaistoimittajan veikkauksesta, että Virosta on tulossa Euroopan ensimmäinen amatsonivaltio, jossa supernaiset kasvattavat supertyttäriä. Tätä mietin, kun jutun alussa ironisesti arvelin, että aiheeni on ehkä myönteinen.

Kaikesta huolimatta feminismi on Virossa haukkumasana. Se sama tuttu, joka toivoi minulta lisää positiivisuutta, käyttää termiä solvauksena. Et kai sinä sentään feministi ole, hän kysyy.

En, mutta amatsoni voin ollakin, olisin voinut vastata.

Washingtonissa porottaa aurinko, ja kaupungin kuuluisat kirsikkapuut kukkivat täyttä päätä. Joka kulmalla on festareita, konsertteja ja umpeen pakattuja kahviloita. Naapuri kävi juuri kutsumassa grillaamaan takapihalleen.

Bloggailusta ei toisin sanoen tule tänään mitään, pää on liian täynnä kevättä. Sorry.

Saavuin Santiagoon päämäärä mielessäni. Kuvittelin, että lämpimässä maassa asuminen mahdollistaisi uuden, parempikuntoisen minän luomisen. Ensimmäisen askeleen tuli olla säännölliset juoksulenkit raikkaassa ulkoilmassa. Olin käynyt lenkillä aikaisin aamulla, kunnes pari viikkoa sitten ehdin reippailemaan vasta kahden aikaan iltapäivällä. Lähdin rinta rottingilla ja musiikki korvilla juoksemaan pitkin katua.

Ohi kulkevien ihmisten vinot hymyt ja silmien pyörittelyn laitoin optimismin puuskassa hankkimieni kokoa liian pienien juoksutrikoiden piikkiin. Raskaan hengitykseni selitin huonokuntoisuudellani ja kuumalla ilmalla. Sisua puhkuen juoksin pitkin katuja kunnes olin lämpöhalvauksen ja varman sydänkohtauksen partaalla.

Syy tähän selvisi myöhemmin ihmisten kanssa käytyjen keskustelujen myötä. Olisihan se pitänyt tajuta. Huonohappisuuteeni löytyy toinenkin syy surkean kuntoni lisäksi. Hyvinä päivinä tajuan kuinka tätä suurta metropolia ympäröivät kauniit vuoret. Useimmiten ne ovat kuitenkin paksun savusumun peitossa, joka lipuu kaupungin yllä kuin savu ketjupolttajan pään yllä. Ihmiset pyörittelivät silmiään ja naureskelivat reippailulleni, koska harva selväjärkinen lähtisi juoksulenkille keskellä päivää, jolloin saastevaippa on tiheimmillään.

Santiagossa rännän ja rakeiden sijasta niskaan sataa saastetta. Kun lapset alkoivat sairastua astmaan ja erilaisiin hengitysteiden sairauksiin, ainakin osa kaupungin asukkaista heräsi todellisuuteen.

Koska juokseminen paikasta toiseen on ilmeisen huono vaihtoehto, on tyytyminen Santiagon julkisen liikenteen palveluihin. Täyteen ahdetussa metrossa ja busseissa hikoillessa tulee mieleen vain yksi kuva: sillipurkki pyörillä. Jo kymmenen minuutin matka on omiaan saamaan pahalle tuulelle, puhumattakaan siitä reilusta tunnista joka minulta aiemmin kului yliopistolle saapumisessa. On turha kuvitella istuvansa alas lukemaan kirjaa, koska istumapaikkoja tuskin löytyy. Samalla varsinkin ulkomaalaisen näköisten on parempi keskittyä omaisuutensa vahtimiseen, jotta käsilaukku ei lähde jonkun vikkelän taskuvarkaan mukaan.

Julkinen liikenne tuntuu täällä olevan yhtä suosittu puheenaihe kuin sää. Pitkään Santiagossa asuneilta saa aina kuulla samankaltaisen kommentin: "Julkinen liikenne on nykyisin surkeaa. Ei se ennen vanhaan ollut tällaista." Ihmisten mukaan busseja lähti joka minuutti ja metro oli kalliimman hintansa vuoksi lähestulkoon tyhjä.

Muutoksen takana on monimutkainen politiikan ja bisneksen yhteenkudottu verkosto, jota en aio edes teeskennällä kykeneväni ymmärtämään. Kuten monet muutkin asiat Yhdysvaltojen puskemien "vapaiden markkinoiden" ja hurjan yksityistämisen koekaniinimaassa Chilessä, Santiagon julkinen liikenne aiemmin oli kuuleman mukaan yksityisten liikennöitsijöiden temmellyskenttä.

Sinne, missä ihmiset joutuivat kadunkulmalla odottamaan bussia tavallista kauemmin, sikisi pian uusi linja-autoreitti. Metrolla matkustaminen maksoi enemmän, minkä vuoksi Santiagon metro oli ennen sitä mitä turistioppaat yhä mainostavat: tehokas, puhdas, turvallinen ja mukava. Liikenneministeriön tekemien muutosten myötä bussien määrä väheni ja metrolla matkustamisesta tehtiin yhtä kallista kuin bussilla matkustamisesta. Yhtäkkiä ei enää ollutkaan järkevää odottaa kauan hitaasti kulkevaa bussia. Niinpä metron matkustajamäärä moninkertaistui – ja tätä muutosta varten Santiagon metro ei ollut varautunut.

Olipa syynä sitten saasteen vähentäminen, varojenkeruu, tai liikenteen tungoksen vähentäminen, tulokset ovat olleet kyseenalaiset. Vaikka tungos on vähentynyt, nyt monet metroon ahtautumiseen kyllästyneet ajavat omalla autollaan.

Santiagon liikennedilemma on hyvä esimerkki siitä, kuinka vaikeaa on saavuttaa tasapaino bisneksen, ihmisten ja ympäristön terveyden suojelun, sekä Santiagon kokoisen metropolin tehokkaan palvelemisen välillä.

Santiagolaiset ovat sillipurkkien, saasteen ja raivoa herättävän tungoksen välissä. Minä, omalta osaltani, lopetin lenkkeilyn ja siirryin sisätiloissa salsaamiseen sekä muutin opiskelijakämppään keskustan tuntumassa – luksusta, josta useimpien ei ole mahdollista nauttia.

1. Painota etukäteen mahdollisimman usein, että ongelmia on tulossa.

2. Piiritä mielenosoituksissa mahdollisimman paljon hyväntuulisia ihmisiä mahdollisimman pitkäksi aikaa ja anna mahdollisimman vähän tietoa.

3. Toteuta piirityksiä mieluiten useassa paikassa samana päivänä.

4. Tee sama Göteborgissa, Helsingissä ja Lontoossa vuodesta toiseen.

Yhtenä päivänä piti lähteä kirkolle illaksi pitkän kirjoitusrupeaman jälkeen. Pitkästä aikaa oli todella kaunis kevättalven päivä. Aurinko tarjosi valohoitoaan ja pyörä kulki hyvin, kun vain muisti varoa melkein näkymättömiä lumiheittoja.

Olin pysäkillä lakkautetun koulun luona hyvissä ajoin. Bussi tuli viisi minuuttia etuajassa – ihan tyypillistä. Koulubussi tulee kirkolta, käy kääntymässä minun pysäkilläni ja ajaa toista reittiä kirkolle takaisin. Tässä vaiheessa kyydissä oli enää se yksi tyttö, joka istuu takana eikä koskaan katso silmiin.

Tyttö jäi pian pois, sitten olin ainoa matkustaja. Keskustelimme kuljettajan kanssa traktorin peräkärrystä, jonka hän oli juuri hankkinut. Mietimme, mistä minullekin löytyisi samanlainen. Kuljettaja kyseli, missä olen ollut, kun en ole pitkään aikaan noussut kyytiin.

Kello oli viisi ja kirkonkylä hiirenhiljainen. En ollut ehtinyt syödä, joten menin Ravintola Seiskaan. Siellä ei ollut ketään muuta. Kysyin, onko lounaslistalta jäänyt mitään jäljelle. "Vain lihakeittoa ja sinähän et syö lihaa", tarjoilija vastasi. Piti ottaa pizza - sellainen, jonka tv-turistit Fabio ja Fabrizio valitsivat Suomen parhaaksi. Ei se omia pizzoja voittanut, mutta täytti vatsan vähän liiankin hyvin.

Piti maksaa lasku Osuuspankin automaatilla. Kun pääsin koppiin sisään, puhelin soi. Siellä oli mies, joka oli luvannut näyttää miten hirsitalon alin hirsikerta vaihdetaan. Sitten koppiin pamahti pankkisalin puolelta siivooja imurinsa kanssa. Kysyin, voinko mennä saliin puhumaan ja siivooja nyökkäsi. Siellä sitten puhuin kiinni olevassa pankissa kaikkien turvalukkojen takana siivoojan imuroidessa.

Kylänraitilla joku tööttäsi. Minulleko tuo möyttää, ihmettelin, ja katsoin. Nuohoojahan se siellä heilutteli ja hymyili ikuisen poikamaista hymyään.

Kaupassa itse kauppias ilmestyi hyllyjen välissä luokseni. "Kai sinä huomasit, että nyt tuli vihdoin niitä isoja oliivipurkkeja", hän kyseli. Toden totta, ostin oliiveja.

Tiekunnan kokous järjestettiin ilmeisesti melkein viidentoista vuoden tauon jälkeen. Sinne oli kutsuttu varta vasten paikkakunnan tieisännöitsijä, harmaantunut eläkeläisviljelijä. "Niin, puheenjohtaja...", hän aloitti kaikki puheenvuoronsa. Me muut olimme vähemmän virallisia ja puhe harhautui välillä ajokoiriin, männyn pystykarsintaan ja lumitilanteeseen.

Takaisin pääsin naapureiden kyydillä. 20 kilometrin matkalla vastaan tuli yksi auto. Naapurit olivat tulleet Kajaanista mökilleen viikonlopuksi. Jäin postilaatikolla kyydistä ja ihastelin tähtitaivasta.

Katsoin ikkunasta, kun naapuriin syttyi valo. Huomenna isäntä varmaan taas ajaisi moottorikelkalla pitkin peltoja neuvostoliittolainen panssarivaunukypärä päässään.