Intialainen sairaala on mielenkiintoinen ja hämmentävä kokemus. Ihmisillä on mitä epämääräisimpiä työnkuvia, verinäytteitä otetaan milloin mistäkin ja lakanoita vaihdetaan kuudelta aamulla.

Kouluni lähetti minut Puneen sairaalaan viideksi päiväksi nielurisojeni takia, jotka lopulta leikattiin. Saapuessani sairaalaan nielurisani olivat niin turvonneet, että en pystynyt puhumaan. Ystäväni päätyi tulkkaamaan epäselvää ääntelyäni.

Kun astumme sisään, laukkujemme sisältö tarkistetaan ja kävelemme metallinpaljastimen läpi. Sairaalan aula on valtava. Tuntuu, kuin olisimme saapuneet juna-asemalle. Ihmisiä virtaa joka suunnasta ja sairaalalle ei näyttänyt tulevan loppua. Matkustajien sijaan tilan täyttävät potilaat ruudullisissa vaatteissaan ja pyörätuoleissa sekä perheet, jotka ovat tulleet tapaamaan potilata. Joillakin potilailla on ihmeellisiä virityksiä. Eräs mies kävelee ohitseni putki roikkuen nenästään.

Aulan hälinästä minut siirretään huoneeseeni. Punen liikenteen äänet kuuluvat vaimeana taustameluna, muuten huone on rauhallinen – tai niin ainakin luulen. Välillä tuntuu, kuin olisin intialaisessa junassa. Ihmisiä ravaa sisään ja ulos. Joku tuo sanomalehtiä, toinen siivoaa, kolmas tuo teetä tai kahvia, neljäs tulee kysymään do you have any problems? ja katoaa vastauksen jälkeen ikiajoiksi, viides tulee ihastelemaan valkoista tyttöä.

Kokeita, röntgeneitä ja verinäytteitä. Kukaan ei tunnu kertovan minulle miksi mitäkin tehtiin. Välillä kukaan ei tunnu osaavan englantiaakaan. Leikkauspäivän aamuna kaksi hoitajaa tulee ottamaan verinäytteitä, mikä ei tunnut onnistuvan. 45 minuutin päästä he ovat saaneet otettua vähän verta kolmesta eri kohtaa: käsivarsista ja ranteista. Espanjalainen ystäni nauraa ja kauhistelee vieressäni.

Huoneessa on vielä pimeää kun kuudelta aamulla kaksi miestä rynnii huoneeseen sisään. On lakanoiden vaihdon aika! Hivuttaudun ylös sängystä leikkauksen jälkeisenä aamuna ja menen vaihtamaan sairaala-asuni toiseen heidän pyynnöstään.

Kun tulee lähdön aika, siivoojaat ravaavat huoneessani. Ensimmäisenä tulee nainen, joka selittää jotakin marathiksi. Pian hän tulee miehen kanssa. He seisovat huoneessani ja puhuvat minulle marathiksi. Tunnin päästä he tulevat uudestaa, mutta nyt mukana on toinen mies. Nämä kolme seisovat edessäni ja lopulta he sanovat money. Minä ja ystäväni hämmennymme. Sairaala tosiaan on kuin intialainen juna. teen myyjien lisäksi täällä on kerjäläisiä.

Paperini ehtivät kadota moneen otteeseen sairaalassa. Joudumme metsästämään tietojani eri paikoista. Lääkeallergianikin taitaa unohtua, sillä sairaalasta tuliaiseksi saan järjettömän ihottuman allergisena reaktiona.

Luksussairaalan ilmastoidussa huoneessa melkein unohdan ulkoisen maailman. Sairaalasta ulos astuessa vastassa on kuumuus, liikenne ja köyhyys.

Naši-järjestön debyytti Suomessa saavutti kunnioitettavan määrän julkisuutta. Ehkäpä Suomessa joskus alkaa keskustelu jopa siitä, miten etelänaapurissa voi yhä olla yli satatuhatta ihmisiä ilman täysimittaisia kansalaisoikeuksia.

Mutta koska venäläisen Naši-järjestön aikaisemmat tempaukset ovat voineet mennä monelta ohitse, on nyt hyvä tilaisuus valaista hieman taustoja.

Heti aluksi kuitenkin kielipoliisin muistutus. Suomen Standardisoimisliiton hyväksymän SFS 4900-standardin mukaan kyyrillisen aakkoston "?" translitteroidaan Suomeen kirjaimeksi "š". Järjestön nimi suomeksi translitteroituna on siis Naši, ei Nashi – siitä huolimatta, että venäläisiä Suomen translitterointisäännöt eivät pääsääntöisesti kiinnosta. Nimi on venäläinen monikon possessiivipronomini, jonka merkityksen kaikki hienoudet eivät suomeksi sellaisenaan käänny, mutta koska hattuässä on hankala näpytellä ja muutenkin sähköisessä viestinnässä epäkäytännöllinen, kutsun järjestöä tästä eteenpäin Meikäläisiksi.

Ja sitten historiaan! Pikakelaus takaisin 80-luvulle, jolloin suuri ja mahtava oli vielä voimissaan, vaikka alkoikin jo natista liitoksissaan. Erityisesti establishmenttia häiritsi kasvava pitkätukkaisen nuorison joukko, jota kutsuttiin yhteisellä nimellä "neformaly" eli "epämuodolliset". Saman nimityksen alle sulautuivat kätevästi niin hipit, punkkarit kuin metallinkin ystävät... ja jo muutaman vuoden kuluttua koko oppositiota kutsuttiin samalla nimityksellä ikään ja vaateparteen katsomatta.

Tällöin Moskovan esikaupungin Ljubertsyn puolueen johto keksi nerokkaan tavan kääntää nuoriso nuorisoa vastaan. Paikallinen Komsomol alkoi mobilisoida verkkaripukuisten perusnuorten armeijaa länsimaalaisia alakulttuureja murjomaan. Ensiksi, noin vuoden 1986 kieppeillä, Ljubertsyn kaupunki muuttui hipeiltä suljetuksi alueeksi, ja kohta turpaansa saattoi saada jo missä tahansa suunnalla kaupunkia tai koko maata. "Ljuberit", ensimmäinen ja viimeinen neuvostomyönteinen ja neuvostoliittolainen nuorison alakulttuuri oli syntynyt. Sen tavaramerkiksi muodostuivat ruutuhousut, vanhanaikaisen malliset lippalakit, neukkupop (erityisesti yhtye "Ljube") ja väkivaltaisuus.

Neuvostoliiton hajottua katosivat myös ljuberit. Heidän muistonsa elää enää lähinnä vanhojen punk- ja muiden Neuvostoliiton underground-bändien lauluissa. Neuvostoliittoa ljuberit eivät onnistuneet pelastamaan, mutta jotkut entiset ljuberit ovat löytäneet sille korvikkeen. Merkittävin näistä aatteen jatkajista on arvatenkin Vasili Jakimenko, "Meikäläisten" johtaja, joka puhuu julkisuudessa avoimesti nuoruudestaan ljubereiden riveissä.

Kremliä tukevia nuorisojärjestöjä on paljon. "Meikäläisiä" ei esimerkiksi pidä sekoittaa Moskovan läänin kuvernööriä Boris Gromovia tukeviin "Paikallisiin", joita ei vuorostaan pidä sekoittaa "Nuoreen Venäjään", joita ei vuorostaan pidä sekoittaa virallisen valtaapitävän puolueen nuorisojärjestöön "Nuoreen kaartiin", joita ei vuorostaan pidä sekottaa erilaisiin muiden alueiden kuvernöörejä tukeviin järjestöihin. Yhteistä näille kaikille järjestöille on pyrkimys mediaseksikkäisiin aktioihin, ideologian epämääräisyys sekä rahoituksen täydellinen läpinäkymättömyys.

Virallisesti mitkään viralliset tahot eivät näitä järjestöjä tue, mutta mittavimpien "Meikäläisten" joukkokokousten mittakaava on ollut sitä luokkaa, että budjetti on ollut euroissa vähintään kuusinumeroinen luku. Massiivisista, kymmeniätuhansia ihmisiä vetävistä tapahtumista huolimatta kaikki yksikään näistä järjestöistä ei kuitenkaan ole juuri lainkaan näkyvästi läsnä missään yliopistoissa tai koulussa. Palkattuja toimijoita lukuunottamatta niillä ei käytännössä ole rivijäsenistöä. Osanottajia erimerkiksi "Meikäläisten" tapahtumiin on haalittu muiden läänien kouluista; luvattu ilmainen luokkaretki Moskovaan on kuitenkin osoittautunut tuntikausien värjöttelyksi pitkäveteisessä massatapahtumassa.

Useamman periaatteessa samanmielisen, mutta keskenään tiukasti kilpailevat järjestön olemassaolo on todistus siitä, että Kreml on itseasiassa sisäistänyt markkinatalouden ideat erittäin hyvin – kaikki kilpailutetaan, mukaanlukien status virallisesta valtaapitävien nuorisojärjestöstä. Vaikka ensimmäinen vastaava viritys "Kuljetaan yhdessä" ilmaantui (ja katosi) jo vuoden 2002 tienoilla, varsinainen Kreml-mielisten nuorisojärjestöjen buumi alkoi kuitenkin vasta vuoden 2005 aikana.

Ukrainan "oranssi vallankumous" säikähdytti Venäjän vallanpitäjät pahanpäiväisesti, ja samaan aikaan kuin Venäjällä syntyi useita keskenään riitaisia "oranssin vallankumouksen etujoukkoja" kilpailemaan Freedom Housen rahoista (esimerkiksi "Puolustus", "Vaihto", "Me" jne.), kiirehtivät vallanpitäjät perustamaan heille vastapoolia Ljubertsyn kaupungin parhaiden perinteiden mukaan. Tehtävään sopivia nuoria rekrytoitiin eri tahoilta, esimerkiksi jalkapallohuligaanien riveistä.

Jalkapallohuligaanit ovat ylivoimaisesti suurin nuorison alakulttuuri entisen Neuvostoliiton alueella. Monet maineikkaimmista huligaaneista eivät edes ole mitään nuorisoa, vaan korkeakoulutettuja keskiluokkaisia kolmikymppisiä toimistotyöläisiä. Koska huligaaneja ovat paljon, he ovat hyvin järjestäytyneitä eikä heillä pääsääntöisesti ole mitään poliittista ideologiaa, lähes kaikki poliittiset voimat ovat yrittäneet käyttää heitä omiin tarkoitusperiinsä – yleensä huonolla menestyksellä. Ainoa politiikka, joka on saavuttanut minkäänlaista kaikupohjaa huligaanien parissa, on kansallissosialismi ja siihen liittyvä rasistinen väkivalta. Senkin merkitys kuitenkin vähenee Venäjän natsiliikkeen ajautuessa enemmän ja enemmän marginaaliin.

"Meikäläisillä" oli kuitenkin tukenaan jotain, mitä perusaktivisteilla ei ole – niin kutsuttu "hallinnollinen resurssi", mikä on Venäjän tiedotusvälineissä yleinen synonyymi vallanpitäjien tuelle. Yleensä jalkapallohuligaanipiireissä halveksutaan vallanpitäjien juoksupoikana toimimista, mutta Moskovan Spartakin huligaaniryhmä "Gladiaattoreiden" jäsenillä Vasili "Tappaja-Vasja" Stepanovilla ja Roma "piikikäs" Verbitskillä ei kuitenkaan ollut vaihtoehtoja. Vuonna 2004 he ottivat yhteen Prospekt Miran metroasemalla Spartakin perinteisen verivihollisen Moskovan Dynamon huligaanien kanssa. Yksi Spartakin fani halvaantui seurauksena yhteenotosta, joka oli tallentunut valvontajameroille. "Tappaja-Vasja" sai valita vankilatuomion ja "Meikäläisten" väliltä, ja niinpä tästä eteenpäin Vasja veti turpaan Kremlin laskuun – hän antoi kursailematta haastatteluja televisiokameroille esimerkiksi "Meikäläisten" hyökättyä kansallisbolshevistisen puolueen NBP:n päämajaan vuonna 2005 ja piestyään siellä puolueen jäseniä.

Vaikka vankilaan joutuivat aina "Meikäläisten" hyökkäyksen kohteeksi joutuneet kansallisbolshevikit eivätkä itse hyökkääjät, "Meikäläiset" kuitenkin olivat ehkä hieman liian innokkaita Kremlin makuun ja hiljalleen ryhmän suosio laski muiden kilpailevien, hieman vähemmän brutaalien ryhmien eduksi.

Viimeistään vuoden 2007 duuman vaalien alla tuli ilmeiseksi, että mitään "oranssia vallankumousta" ei Venäjällä ole tiedossa. Se tiesi leikkauksia "Meikäläisten" ja muiden nuorisojärjestöjen budjetteihin. Nyt heidän piti etsiä uutta oikeutusta olemassaololleen. "Meikäläiset" olivat ensimmäisenä hyökkäämässä Eestiä vastaan, mutta viimeisimpään huuton, eli muukalaisvastaisuuteen he eivät ole vielä ehtineen kunnolla mukaan.

"Antifasismi" on virallisesti osa kaikkien näiden nuorisojärjestöjen ideologiaa. Se on ilmeinen vastareaktio myös vuoden 2005 tienoilla suuren yleisön tietoisuuteen tullutta ruohonjuuritason antifasistista liikettä vastaan. Virallinen antifasismi ei kuitenkaan esimerkiksi häirinnyt Moskovan läänin "Paikallisia" järjestämästä väkivaltaisia "tarkastuksia" läänin markkinapaikoilla työskenteleviä vierastyöläisiä vastaan jo vuonna 2006. Jo loppukesästä 2008 nuorisojärjestöt keksivät, että talouskriisin aikana muukalaisvihalla ratsastaminen voi tuoda hyviä irtopisteitä työpaikoistaan huolestuneen kantaväestön silmissä – näin ollen "Nuori Kaarti" järjesti mielenosoituksia Keski-Aasiasta saapuvien junien luona kantaen kylttejä "Laiton siirtolainen on varas". "Nuoren Venäjän" johtaja Maksim Mištšenko on veljeillyt julkisesti äärikansallisen "Venäjän tavan" kanssa, joka tunnetaan lähinnä kampanjoistaan serbialaisten sotarikollisten puolustamiseksi ja linkeistään kansainvälisen kansallissosialistisen terrorijärjestön "Blood & Honourin" Moskovan osastoon.

Ruohonjuuritason aktivistien on tietysti hankala kilpailla Kremlin nuorisojärjestöjen satojen tuhansien eurojen budjettia vastaan, mutta joka tapauksessa muutamat Moskovan antifasistit kävivät heittelemässä "Nuoren kaartin" siirtolaisten vastaista mielenosoitusta kananmunilla ja piirakoilla tammikuussa. Toisaalta niin kauan kun nuorisojärjestöillä ei ole mitään todellista, vapaaehtoista joukkokannatusta, ne tuskin ovat Venäjän suurin ongelma.

Muutettuani uudelle alueelle Pariisissa tulin miettineeksi, minkä takia juuri rautatieasemat tuovat kaupunginosille erilaisen ilmeen. Ne nimittäin tuovat yhteen niin siirtolais- kuin työyhteisöjäkin, ja ovat työmatkalaiselle jokapäiväinen osa arkea.

Pariisista pääsee lähestulkoon mihin tahansa Keski-Euroopan maahan noin 12 tunnin junamatkalla. Junia käyttävät matkustajat ja kaupustelijat ovat luoneet tästä aivan oman elämäntavan.

Itse asun Gare du Nordin vieressä, noin neljän metropysäkin päässä Rue Faubourg St. Denisistä. Sen ostoskäytävät ovat nykyään täynnä intialaisia ravintoloita, joita muualta Pariisista saa etsiä kiven takaa.

Gare du Nordilta pääsee Eurostar-junalla kahdessa ja puolessa tunnissa Lontooseen, Thalys-junilla tunnissa Brysseliin ja yöjunalla Kölnin kautta Berliiniin. Aseman ympäristön kortteleissa asuu erityisesti intialaisia ja turkkilaisia siirtolaisia.

Rautatieaseman lähellä olevilla intialaisilla ravintoloilla ja turkkilaisilla kaupustelijoilla on suorat ja kohtuuhintaiset yhteydet maahantuojiin sekä Saksaan että Britanniaan. Myös Ranskan parhaimmat maatalousmarkkinat ovat lähellä.

Näiden siirtolaisten vieressä asustaa kasvava Brysseliin katsovien EU-työläisten ja Lontooseen reissaavien akateemikkojen ja finanssityöntekijöiden siirtokunta, johon itsekin kuulun. Käyn Lontoossa junalla noin kerran kuussa, usein parikin kertaa hoitamassa omia kehitysrahoitusprojekteja ja väitöskirjaani. Muutama luennoitsijakin käy luennoimassa viikoittain toispuolen kanaalia.

Myös laittomasti Eurostarilla kulkevat kerääntyvät Gare du Nordin läheisten kortteleiden puistoihin suunnittelemaan huomattavasti vaarallisempaa ja kalliimpaa matkaa Britanniaan. Kanaalin päässä olevaan lainsuojattomien paratiisiin pyrkivät afgaanit yhtä lailla kuin afrikkalaisetkin.

Monet siirtolaiset odottavatkin puistoissa ihmissalakuljettajien ja muiden trokaajien lähtömerkkiä siitä, että heille olisi löytynyt paikka kanaalin ali matkaavan rekan kontissa, tai että heille on järjestetty väärennetty henkilöllisyys ja he voisivat siis matkustaa junalla tavallisten työmatkalaisten seassa.

Muutkin asemat ovat luoneet omat siirtolaisryhmänsä. Sveitsiin ja Välimerelle pääsee Gare du Lyonilta kolmessa ja puolessa tunnissa, ja Montparnassen aseman yöjunat vievät Lissaboniin ja Madridiin. Omat tapaamiseni ovat Gare du Nordin laiturilla, jossa sekoittuvat Lontoon arkihuolet sekä tuliaiset aseman kupeesta maanviljelijöiden markkinoilta.

Vuoden alussa Pietarin joukkoliikenteen hinnat nousivat jälleen. Pääasiassa nuorista kansalaisaktivisteista koostuva ryhmä "Jänikset virkamiesten laihtumisen puolesta" vaativat kaupungilta ilmaista tai kohtuuhintaista joukkoliikennettä.

Jänikset juoksevat metroaseman vartijoiden ohi ja hyppivät puomien yli metroon.

Lentolehtisissä jänikset kehottavat matkustajia matkustamaan ilman lippua tai antamaan matkalippunsa seuraavalle matkustajalle poistuessaan bussista.

Metrossa hoilotettiin tunnettua venäläistä laulua, joka kertoo jäniksistä.

Matkustajat olivat jänisten kanssa samaa mieltä siitä, että joukkoliikenne on liian kallista.

Jänisten järjestämä absurdi mielenosoitus kiitteli virkamiehiä hintojen nousemisesta banderollissaan "Me suostumme kaikkeen".

"Annan pääministerille vaikka viimeisen puseroni", lukee mielenosoittajan selässä.

Jänikset päättivät auttaa virkamiehiä, jottei näiden tarvitsisi nostaa matkalippujen hintoja, ja heittelivät liikennekomitean portaille kolikoita.

Kaupungin liikennekomitean seinään ilmestyi salaperäinen logo sekä lentolehtinen, jossa vaaditaan kaupungilta ilmaista joukkoliikennettä.

Vuonna 2006 Ruotsin viralliseen oikeakielisyysraamattuun, Svenska akademiens ordlistaan, lisättiin sana snippa. Se on lapsille sopiva nimitys tytön tai naisen sukuelimille.

Ruotsin kielessä luontevaa, yhteisesti jaettua sanaa tytön sukuelimille ei aiemmin oikeastaan ollut. Useita termejä oli käytössä, mutta niistä moni oli luonteeltaan eufemismi, kuten framstjärten (etupylly, jota jotkut käyttävät Suomessakin). Moni vanhempi ja varhaiskasvatuksen ammattilainen koki ja kokee edelleen kiusalliseksi tai tarpeettomaksi puhua tytön tai naisen vaginasta tai seksuaalisuudesta "asioiden oikeilla nimillä".

Pojan ja miehen keho ja seksuaalisuus, johon sukupuolielimet assosioituvat, on itsestään selvempi. Snopp eli pippeli tunnettiin Ruotsissa paljon ennen snippaa.

Mikä neuvoksi? Ruotsissa aiheesta alettiin käydä julkista keskustelua, kuinkas muuten. Sanoma- ja aikakauslehdissä järjestettiin lukijakyselyjä siitä, mikä sana olisi sopiva tytön sukuelimiä koskeva sana. Seksuaalivalistusjärjestö RFSU kampanjoi 2000-luvun alussa snippa-sanan puolesta. Yhden termin lanseeraamista pidettiin tärkeänä, jotta kasvattajilla olisi esimerkiksi päiväkodeissa ja kouluissa yhteinen kieli, jolla keskustella johdonmukaisesti sekä lasten kanssa että keskenään. Jos tytöt eivät pienenä saa aikuisilta myönteisiä välineitä hahmottaa omaa kehoaan ja puhua siitä, miten he oppivat suhtautumaan kehoonsa ja seksuaalisuuteensa luontevasti ja arvostavasti?

Vaikea haaste, mutta Ruotsissa siihen on siis tartuttu arvovaltaisella tasolla. Selvitysten mukaan suuri osa päiväkotien työntekijöistä isoissa kaupungeissa käyttää jo johdonmukaisesti snippa-sanaa ja pyrkii tietoisesti puhetapaan, jossa keho ja seksuaalisuus eivät olisi puheessa tabuja sen enempää tyttöjen kuin poikienkaan kohdalla.

Suomeksi snippa on omassa kielenkäytössäni pimppi, joka on Suomessa ilmeisesti aika yleisessä käytössä. Lasten sukuelinten nimityksistä keskustellaan Suomessakin, ainakin lapsiperheiden lehdissä ja internetin keskustelupalstoilla. On kuitenkin jotenkin vaikea kuvitella, että Ilta-Sanomat järjestäisi online-äänestyksen siitä, onko tytön sukuelin pimppi vai pimppa.

Mutu-tuntumalla ruotsinkieliset tahot, kuten Folkhälsan, ovat seksuaalikasvatuksen parissa suomenkielisiä pidemmällä koko lasten seksuaalisuus –aihepiirin suhteen. Ruotsin keskustelujen seuraaminen ja ruotsalaisen materiaalin saatavuus antavat tässäkin asiassa suomenruotsalaisille edistyksellisen etulyöntiaseman. Toki myös Ruotsissa keskustelu aiheesta on ollut ristiriitaista sen vuoksi, että lapset ja seksuaalisuus –teema on hyvin helppo torjua pedofiliakortilla (joka on läheistä sukua natsikortille).

Kun asiaan perehtyy, tuntuu selvältä, että lapset tarvitsevat kielellisiä välineitä seksuaalisuuden käsittelyyn paitsi itsearvostuksen vuoksi, myös nimenomaan pystyäkseen puhumaan heihin kohdistuneista loukkauksista. Ihastelen Ruotsia, jossa on mahdollista järjestää kasvatuksen ammattilaisille ja vanhemmille suunnattu monituntinen Kuinka puhua lasten kanssa seksuaalisuudesta –seminaari, jonka kaikki alustajat ovat vieläpä hlbt-sensitiivisiä kielenkäytössään ja käsitteissään. Minulle saa ilmiantaa Suomesta vastaavia koulutuksia järjestävät tahot.

PS. Lapsemme syntymän jälkeen olen saanut postissa kotiosoitteeseeni kymmenkunta nimelläni varustettua mainosta yrityksiltä: vakuutusyhtiöltä, pankilta, vaippafirmalta, lastenruokafirmalta, kirjakerholta... Firmat ilmeisesti ostavat väestörekisteriä ylläpitävältä Skatteverketiltä vastikään synnyttäneiden naisten osoitetiedot. Jos jaksaisi, toimittaisi Skatteverketiin kiellon osoitteen luovuttamisesta eteenpäin. Puolisoni, joka on mies, ei ole saanut yhtään lapsiin liittyvää mainosta omalla nimellään. Hyvä hänelle.

PS 2. Naistenpäivän mielenosoituksessa tulin ensimmäistä kertaa ajatelleeksi, miten hankalia perinteiset mielenosoitusmarssit ovat vauvan näkökulmasta. Niissä on kamalasti meteliä ja usein vihainen tunnelma, käytetään outoja sanoja (kuten seksismi), kuljetaan pitkiä matkoja sateessa kastuen, kun on ensin odotettu pitkään paikoillaan tylsien puheiden ajan palellen. Olen joskus pitänyt sitä hauskana, että mielenosoituksissa on mukana pieniä lapsia, mutta nyt olen ehkä toisissa aatoksissa. Muistakin syistä kuin siksi, että pieni lapsi ei pysty ottamaan kantaa mielenosoituksen vaatimukseen, eikä hänen tarvitsekaan.

Wienin Burgtheater toi näyttämölle vain muutaman päivän välein kaksi uutta ja kiinnostavaa teosta.

Elfriede Jelinek niittaa tällä kertaa finanssikeinottelijat. Aiheekseen hän on napannut kaksi viime vuosien suurinta itävaltalaista hävyttömyyttä: tapaukset Bawag ja Meinl European Land. Kirjailijan ja ohjaaja Nicolas Stemannin vastaus niin kutsutulle maailman taloussysteemille on nauru.

Yleisradio kirjoittaa esittelyssään, että "koskaan Jelinek ei ole ollut vahingoniloisempi, pilkkaavampi, ilkeämpi – ja hauskempi kuin teoksessaan Kontrakten des Kaufmanns (suom. Kauppiaan sopimukset)."

Yli nelituntisessa esityksessä yleisölle sallittiin käydä välillä virkistäytymässä aulan baarissa. Ruokaa ja juomaa jopa kehotettiin vapaasti tuomaan saliin, pyydettiin vain käyttäytymään suhtkoht siististi. Tuloksena olivat dionyysiset teatterijamit.

Ja lopussa käy kuten yltiökapitalismissa ja kasinossa aina: pankki voittaa.

_______

Toinen kulttuuritapaus on Christoph Schlingensiefin taiteen eri lajeja yhdistelevä ReadyMadeOper Mea Culpa, jossa taiteilija tematisoi sairastumisensa syöpään.

Päivälehti Die Pressen mukaan Mea Culpa on Schlingensiefin uudemmista teoksista helpoimmin lähestyttävä.

Se on "ilman opetusta oleva kansannäytelmä, joka onnistuu kiehtovasti siinä, mikä Schlingensiefistä tekee niin ainutlaatuisen: genrejen lävistämisessä ja rajojen hävittämisessä esittämisen ja todellisuuden väliltä. Elokuva, kuvataide, teatteri, sosiaalinen osallistuminen ja arki sulautuvat yleisölle sopivaksi yhteenvedoksi yhden kulttuurihaltioituneen aikalaisen elämästä."

Entä elämän lopussa, kun kuolema tulee, vaikka ihminen ei millään vielä haluaisi?

Ei vapahdusta.

Mutta vielä yhden asian tajuaminen: "Rakastan itseäni toisessa. (...) Tunnistan itseni toisessa. Me olemme yhtä. Tschüüs."

Japanissa on syöty lihaa vasta noin 130 vuotta. Nykyään ei muuta syödäkään. Siltä toisinaan tuntuu, kun kasvissyöjänä samoaa katuja ristiin rastiin vatsa kurnien. Ellei ole etukäteen selvittänyt illallispaikkaa tai aio mennä tuttuun ravintolaan, voi edessä olla paluu kotikyökkiin. Ainakin, jos on kyllästynyt intialaiseen tai italialaiseen ruokaan.

Veganismi ja vegetarianismi ovat varsin tuntemattomia käsitteitä moderneille japanilaisille. Vegeilyä pidetään ulkomaalaisten hömpötyksenä, ja toisaalta vahva harmonian tarve sammuttaa helposti yksilöiden vegetaariset vastaiskut. Ravintoloissa on harvoin varsinaisia kasvisannoksia, mutta sentään Tokiossa alkaa tätä nykyä olla jo kohtuullinen määrä kasvisravintoloita. Ne vain ovat usein tolkuttoman kalliita.

Japanin lihallisuus on yllättänyt. Mereneläviä syödään runsaasti valasta myöten, mutta että lihaakin mässätään kutakuinkin jokaisella aterialla! Se tosin on todettava, että japanilainen ruoka on edelleen kevyttä länsimaiseen verrattuna. Kyljyksiä ja sen sellaisia jööttejä näkee harvoin, jo syömäpuikkojen käyttämisen takia. Useimmiten liharuoka tarkoittaa vahvasti kasvis- ja riisipitoista annosta, jossa on vain muutama ohut lihasiivu.

Mutta kuitenkin se muutama siivu.

Usein kasvikselta kuulostava ja näyttävä tuote sisältääkin lihayllätyksen. Sämpylän uumenissa piilottelee kinkkupala, kasvislasagne tarkoittaa lihalasagnea, jossa sattuu olemaan myös kasviksia, tomaattipasta onkin pienin jauhelihamuruin kyllästetty. Kauppojen valmisruokahyllyistä harvoin löytyy vegeystävällistä sapuskaa, eikä kalalientä, dashia, pysty useinkaan välttämään. Tofu saapuu pöytään kalahiutaleiden koristamana. Kanaa, kalaa ja kinkkua ei pidetä varsinaisesti lihana, joten pelkkä "en syö lihaa" -lauseen opettelu ei riitä. Kokit eivät yleensä suostu muuttamaan alkuperäistä reseptiä lihattomaksi versioksi.

Japanin kasvisruokahankaluudet tuntuvat kovin ristiriitaisilta maan historian huomioiden. Erityisesti Edo-ajalla (1603-1867) nelijalkaisten popsiminen oli tiukasti kiellettyä buddhalaisuuden vaatimuksista johtuen. Meiji-kaudella 1800-luvun loppupuolella linja keveni ja kielto purettiin hallitsijoiden tahtoessa imeä vaikutteita lännestä. Tällöin tahdottiin myös vaimentaa buddhalaisuuden voimaa. Silti lihansyönti oli seuraavan sadan vuoden aikana yhä minimaalista. Ruokalista koostui riisistä, vihanneksista ja kalasta.

Vielä vuonna 1980 perusjapanilainen ahmi vain viitisen kiloa lihaa vuodessa, vuonna 1998 jo 40 kiloa. Vertailun vuoksi: länsimaissa lihaa niellään vielä noin tuplat, jopa triplat, lisää. Toisen maailmansodan jälkeen alkanut talousbuumi ja Pohjois-Amerikan ihannointi ovat saaneet japanilaiset innostumaan ennen vain luksuksena pidetystä lihasta. Muuttunut ruokavalio näkyy paitsi yhä pitemmiksi kasvavissa nuorissa aikuisissa, myös sairaanhoitokuluissa.

Nykyään liharuokavalio on perusruokavalio, ja uusimpien tutkimusten mukaan lihan ihannointi on lähes länsimaisella tasolla. Teollisella karjankasvatuksella on vasta noin 40 vuoden historia, ja lihaa tuodaan yhä paljon muualta, USA:sta ja Australiasta. Myös koiranlihaa saa Japanin korealaisista kaupunginosista. Kiinasta hankittua koiraa kuskataan Japaniin noin 30 tonnia vuodessa.

Jos kasvissyönnissä ei enää nojata perinteisiin, valaansyönnissä nojataan. Valaita on pyydetty vuosikymmeniä ja -satoja, miksei siis nykyään, kysyvät vanhat valasparrat. Valaan liha onkin useimmiten keski-ikäisten ja sitä vanhempien, sodanjälkeisten valasvuosien kasvattien nostalgiaherkkua; köyhinä aikoina valaan liha oli päälähde proteiinin saannille. Koululapset söivät sitä lähes päivittäin.

Valasta saa yhä ostettua helposti, mutta valaanpyyntiä ympäristöjärjestöt ovat innokkaasti hankaloittaneet erilaisin protestein. Japanin on sallittu pyytää valasta vain tutkimustarkoituksiin – mutta näiden "tutkimusten" jälkeen valaanliha päätyy kaupan hyllylle. Australia, USA ja Uusi-Seelanti ovat olleet näkyvimpiä protestoijia. Eniten japanilaista mielenlaatua – myös valaanpyynnissä – rassaakin ulkopuolisten, muukalaisten, sekaantuminen asiaan. Tämä kansallismielisyys on yksi syy siihen, miksi pyytäjät pysyvät intohimoisina harrastamansa lajin parissa. Nuorille silti maistuu paremmin punainen liha, joten kenties valaanpyynti päättyy joskus itsestään, luonnollisista syistä.

Huolimatta epäeettisistä valaspaisteista, shabu shabu -ravintoloista, joissa eteensä saa kasan raakaa lihaa, koiraravintoloista, hampurilaisten suosiosta ja teinien paksuuntuneista pohkeista, Japani oli muinoin paikka, jossa kasvissyönnin voidaan jopa saaneen alkunsa. Japanissa ei alun perin ollut karjaa, hevosia, villieläimiä – juuri mitään syötäviä eläimiä. Ihmiset söivät hedelmiä, vihanneksia ja riisiä ja pyydystivät simpukoita. Kevyt Shojin Ryori, vegaaninen kasvisateria, jota yhä buddhalaiset temppelit tarjoavat, oli perusateria.

1993 perustettu Japanese Vegetarian Society yrittää taistella kasvisruokavalion puolesta. Tuntuu kuitenkin siltä, että tunnustaakseen kasvissyönnin Japani tarvitsisi kollektiivisen terveys- ja ympäristönsuojelubuumin, jonka keulakuvana kekkuloisi jokin kuuluisa, vegevalioon hurahtanut, hoikka tähtönen.

Jotain kai kertoo sekin, että Japanese Vegetarian Societyn englanninkielisillä sivuilla viimeinen päivitys on vuodelta 2006.

Kun mikään muu ei auta, turvaudu Simpsoneihin, näytti Washington Post päättäneen männäviikonloppuna. Lehden mielipideosio oli nostanut etusivulleen kuvan Simpsons-elokuvan kohtauksesta, jossa koko Springfieldin raivostunut asujaimisto on lähtenyt liikkeelle tulisoihtujen ja talikoiden kanssa.

Valinta oli pätevä, koska sanat eivät enää oikein kykene kuvaamaan sitä vitutusta, joka Amerikassa parhaillaan vallitsee. Wall Streetin lahjattomat pikkupojat ovat ajaneet Amerikan sellaiseen turpeeseen, että edes messiaaninen Obama ei ehkä pysty lapioimaan maailmantalouden moottoria enää kuiville. Helmikuussa 851 000 amerikkalaista menetti duuninsa, ja maanlaajuinen työttömyys on amerikkalaisittain järjettömän korkeassa 8,1 prosentissa. Duunien kadotessa yhä harvemmalla on varaa sairausvakuutukseen, ja talonsa menettäneet keskiluokkaiset ovat lipsumassa köyhyyteen.

Itse asiassa vitutuskaan ei taida olla tarpeeksi vahva sana kuvaamaan amerikkalaisten nykyfiiliksiä. Monet näyttävät siirtyneen jo seuraavaan tunteeseen, puhtaaseen raivoon.

Vakuutusjätti American International Groupin tapauksessa raivo on täysin ansaittua. En tiedä miten paljon suomalainen media on raportoinut AIG:n töppäilyistä, mutta toiston uhallakin kerron lyhyesti surkean tapauksen taustat:

Bisneksensä täysin kurannut vakuutusfirma AIG oli kaatua viime vuonna, kunnes valtio päätti tukea sitä verorahoilla. Tähän mennessä Bushin ja Obaman hallinnot ovat syytäneet tälle zombie-firmalle yli 170 miljardia dollaria, ja lisää veroshekkejä on kohta lähdössä samaan osoitteeseen. Tässä suhteessa AIG ei eroa kaikista niistä tusinoista perseelleen päätyneistä jenkkifirmoista, jotka kiikkuvat konkurssin partaalla uhaten vetää koko maailmantalouden vielä syvemmälle lamarotkoon.

Mutta AIG on ylimielisyydessään omaa luokkaansa, sillä pari viikkoa sitten firma ilmoitti maksavansa työntekijöilleen yli 165 miljoonaa "hyvän työn" bonuksina. Nämä fyrkat on nyt maksettu, ja vielä sen saman eksoottisten rahoitustuotteiden osaston tyypeille, jotka mokailuillaan kaatoivat koko yhtiön tähän kuraan.

AIG selitti bonuksia sillä, että firmalla ei ole varaa menettää niitä ainoita ihmisiä, jotka tietävät tämän laman syistä edes jotain. (Tämän logiikan mukaan siis pyromaani tuikkaa talon tuleen ja tekee miljoonatuhot, mutta saa palkinnoksi ison pötäkän käteistä koska hän on ainoa joka tietää miten näin iso palo saatiin aikaiseksi.) Obaman talousneuvonantajat ovat levitelleet viime päivät käsiään ja valittaneet, että bonukset ovat työntekijöiden sopimuksissa eikä niitä lain mukaan siis voi estää. Obama itse ja kongressin demokraatit ovat kuitenkin julistaneet nyhtävänsä miljoonat takaisin veronmaksajille keinolla millä hyvänsä.

Saatiin bonukset perittyä takaisin tai ei, AIG on vääntynyt nykyamerikaksi muotoon "arrogance, incompetence and greed" eli ylimielisyys, kyvyttömyys ja ahneus. Firman johtaja Edward Liddy kutsuttiin kuluneella viikolla todistamaan kongressille, ja Liddy päätyi lukemaan ääneen tappouhkauksia, joista yhdessä aiottiin murhata hänen työntekijänsä ja heidän perheensä pianolangalla.

Elämme mielenkiintoisia aikoja, kun miljonääriurpot joutuvat limusiineissaan ja kattohuoneistoissaan pelkäämään kadulla väijyviä veronmaksaja-kostajia.

Saa nähdä seuraako tästä raivosta mitään pysyvämpää muutosta siihen, miten raharikkaat pörssi-idiootit saavat mellastaa ilman pelkoa seurauksista ja lykätä mokansa veronmaksajien taakaksi. Mutta Obama pyysi vaalikampanjansa aikana amerikkalaisia hylkäämään kyynisyytensä ja muuttumaan aktiivisiksi, politiikan tekoon osallistuviksi kansalaisiksi, ja nyt näyttää, että pressa on saamassa mitä pyysikin. Homer Simpson on vihdoin herännyt sohvan pohjalta ja etsii Springfieldin kaduilta talikolle tehtävää.

Olin keskiviikkona Tallinnassa ja kävin taidenäyttelyssä. Nuorempana kävin näyttelyissä enemmän, mutta nyt ajat ovat toiset. Tietoa ja taidetta on kaikkialla ympärillä. Jo itse luontokin on minusta taidetta.

Nyt kävin näyttelyssä siksi, että mukana oli eläinoikeusaktivisteja. Loore-Emilie Raav on tehnyt pienen dokumenttielokuvan eläinoikeusihmisten kiusaamisesta Virossa. Olen täällä kirjoittanutkin aiheesta.

Elokuva muistutti asian vakavuudesta. En muista, mainitsinko jo, että eräs toisinajattelijapoika jäi suojelupoliisin sekaantumisen vuoksi vaille väitöskirjan rajoitusta. Aihe on tullut puheeksi jo Viron parlamentissa, riigikogussa: siellä edustajat kysyivät hallitukselta, miten pelottelu voi olla mahdollista.

Elokuva on määrä laittaa myöhemmin YouTubeen – linkkaan siihen sitten.

Taidenäyttelyn nimi on Loomakari, "eläinkarja". Sandra Jõgevan kuratoimaan projektiin osallistuu monia taiteilijoita Virosta, Britanniasta, Uudesta-Seelannista, Brasiliasta, Meksikosta, Norjasta ja yksi – Jenni Juuli Wallinheimo – Suomestakin.

Näyttelyn päämäärä on näyttää eläinten ja ihmisten yhteisiä piirteitä, löytää eläinalkeita ihmisestä. Ihminenkin on karjaa: sisäisen konfliktin meistä voi löytää silloin, kun esiinnymme yksinäisinä susina, vaikka susikin on laumaeläin ja yksinäisenä todennäköisesti eksyy. Ihminen etsii laumaa kaikkialta: hän haluaa kuulua ryhmään, alakulttuuriin, vaikeavammaisten pariin. Pääasia, että voi identifioida itsensä ryhmän kautta. Sitä ja paljon muuta luin näyttelykuvauksesta.

Näyttely itse on installaatiokeskeinen. Ja kiinnostava. Odotin kovasti, että saan ajan kanssa katsoa ja miettiä kaikkea. Alussa niin olikin, kunnes näin kaloja akvaariossa ja lintuja isossa häkissä. Eläinystävä minussa heräsi. Ymmärrän kyllä, että linnuilla oli melkein sata kertaa suurempi häkki kuin lemmikkikaupassa ja kalatkin ovat tottuneet akvaarioonsa, mutta silti. En todellakaan pidä siitä, että eläimiä esitellään taiteen nimissä. En usko, että se on oikein.

Puhuin myöhemmin kuraattorin kanssa pitkään puhelimessa. Halusin kiittää häntä näyttelystä, jonka ajatus on hyvä. Hyvä oli myös lintuihin liittynyt ajatus: teoksen tekijän idea oli käsittääkseni esittää urbaania maailmaa ja pieniä lintuja sen sisällä. Symboleja varmasti enempäänkin. Ruokaa niille annettiin, häkki oli iso, musiikki luvattiin kääntää vaimeammalle tai kokonaan pois.

Sandra sanoi, että ongelmat ovat muualla: näyttely on viimeinen paikka, josta eläinaktivistien pitäisi etsiä eläinrääkkäystä. Kuulostaako tutulta? Mielenosoituksissa on aina joku ohikulkija, joka sanoo, että mitä te nyt tässä kaupan edessä olette – menkää teurastamon eteen tai johonkin, missä teitä enemmän tarvitaan. En siis ollut yllättynyt.

Puhelun lopulla Sandra sanoi jotain, mistä ymmärsin, että hän pitää eläinoikeusfilosofiasta ja että me pelastamme vielä maailman. Tuntui, että ymmärsimme toisiamme, vaikka eri maailmoissa elämmekin. Ehkä tällaiset taidenäyttelyt sittenkin ovat mahdollisuus yhdistää niitä maailmoja – kun kerran laumaeläimiä ollaan.

Kämppikseni tykkää tarkkailla takapihan kettuja. Useimmiten teen tästä harrastuksesta ylimielistä pilaa, mutta sisimmässäni arvostan sitä. Lontoo nimittäin tekee kummia ihmisen luontosuhteelle, sillä täällä ei ole luontoa.

Kaupungissa on vaikuttava määrä puistoja, joista suurin osa on oikein hyvin hoidettuja. Periaatteessa puita ja kasveja riittää. Taka- ja etupihoja löytyy opiskelijoidenkin asunnoista, kaupunkia halkoo joki ja kaduilla vilisee kettuja. Idyllistä ja niin edelleen. Mutta silti en muista nähneeni täällä mitään, mikä ei tuntuisi ihmisen tekemältä. Jokainen puu näyttää jonkun istuttamalta – ja todennäköisesti myös on. Lähimmällä metroasemallakin, katutason alapuolella, on muutama ruukkuun istutettu puu. Yksikään ruoho ei kasva sattumanvaraisessa paikassa, ja takapihamme ketut ovat urbaanimpia kuin minä itse. Kaikki mikä kasvaa tai on elossa, kasvaa, koska joku lontoolainen on halunnut sen kasvavan.

Mihin tämä sitten johtaa? Tietysti siihen, että Lontoossa alkaa hillittömästi kaivata sellaisia tapoja, joita itsellä ei ole koskaan ollut. Haluaa kaivaa maata ja kasvattaa jotain, jotta muistaisi, mistä valmiiksi kuoritut ja pilkotut porkkanat kaupan hyllyyn ilmestyvät. Se on kai jonkinlaista yritystä löytää kosketus luontoon, vaikka sen voi paradoksaalisesti tehdä vain istuttamalla itse jotain: tekemällä sen saman, millä Lontookin on tehty.

Siksi minä ja kämppikseni (tai oikeastaan enemmän kämppikseni, kiitos siitä) istutimme takapihalle mansikoita, salaattia, tulppaaneja, kieloja, raparperia, auringonkukkia ja pinaattia. Tosin siinäkin on jotain mätää: auringonkukansiemenet löytyivät nuorison lifestyle-kaupasta, kun Suomessa niitä ostetaan lintulaudalle lähimmästä marketista. Jotain hyvääkin se tuo mukanaan: lifestyle-auringonkukille annetaan sadan prosentin kasvutakuu. Ei ole sellaista Alepan siemenissä...

Tänään takapihan kapinen kettu kävi tyhjentämässä rakkoaan salaattiruukkuumme. (Kyllä, minäkin siis tarkkailen sen liikkeitä.) Ketulla on ihosairaus, sillä sen turkissa on paljaita läiskiä. Minulla on hiukset päässä, mutta katsotaan, onko siinä vaiheessa, kun (tai jos) salaatinlehdet ovat kasvaneet ja päätyneet lautasillemme. Salaatinkasvua tai karvanlähtöä odotellessa mietin, pääseeköhän kämppikseni kevään aikana tarkkailemaan uutta trendieläinlajia: hiiriä keittiössä.

Palaan vähän ajassa taakse päin, kun unohdin tästä silloin kirjoittaa.

Oli uudenvuodenaatto. Minulle tuli tosi paljon vieraita, mikä on harvinaista. Kävin heitä pysäkillä vastassa aamusta alkaen. Sää oli aika dramaattinen. Kova myrsky nousi lännestä.

Juuri kun viimeisetkin vieraat olivat saapuneet, sähköt katkesivat. Puu oli varmaan kaatunut linjalle. Tällaisena yönä tuskin korjaajia oli liiemmälti liikkeellä. Siis äkkiä etsimään kynttilöitä. Kohta koko talo oli saanut tunnelmavalaistuksen.

Kun tottui hieman himmeämpään valoon, sähkökatkoa tuskin huomasi. Mihinkään muuhun sähköä ei nimittäin tarvittukaan. Musiikkiakaan ei näin isolla porukalla tule kuunneltua, kun puhetta riittää. Ja oli yksi kitarakin mukana.

Leivinuuni oli lämmitetty ja se ladattiin täyteen herkkuruokia. Sisällä oli mukavan lämmintä tuulen ujeltaessa nurkissa. Lämpömittari näytti yli kahtakymppiä, vaikka pakkanen kiristyi ja jäädytti puut ulkona kaarelle kuin jousipyssyt.

Ruoan jälkeen kylvettiin puusaunassa. Vesi oli kannettu kaivosta, kuten aina. Sitten lähdettiin ulos myrskyyn. Tähtitaivas näytti omaa ilotulitustaan. Yhtään rakettia ei näkynyt – sähkökatko oli tainnut ajaa naapurit petiin.

Pohdin mielessäni, että joillakin oli varmaan toisin. Ruoat jäivät tekemättä, kun sähköhella ja mikro hyytyivät. Kämppä alkoi hiljalleen kylmetä ilman sähköpattereita eikä sauna lämmennyt. Vettä ei tullut, kun pumppu seisoi. Kaikki illalle suunnitellut telkkariohjelmat ja tietokonepelit jäivät näkemättä. Ei käynyt kateeksi.

Sähkökatko jatkui 13 tuntia. Kun virta aamulla palasi, oli jo valoisaa. Ei sähköä silloinkaan tarvittu mihinkään. Naapuri puhui jotain korvauksen hakemisesta. Ei tullut mieleenikään.

Kun puolitoista vuotta sitten saavuin Intiaan, kaikki vaikutti ihmeelliseltä, mielenkiintoiselta, uudelta. Koulumme viereiset kukkulat, jotka monsuunin aikaan loistavat vihreydestä ja jotka nyt ovat jo muuttuneet ruskeiksi kuivuudesta, saivat hengityksen pysähtymään hetkeksi.

Kukkuloita katsellessa en voinut uskoa, että olen todella Intiassa. Pohdin, tuntisinko tätä paikkaa koskaan kodiksi. Tottuisinko hajuihin, pystyisinkö olemaan kaksi vuotta yksin kaukana kotoa?

Vielä vähän aikaa sitten kaipauksen kohteena olivat ruisleipä, salmiakki, lumi ja jopa räntä. Chapatit, riisi, dal ja kuumuus kyllästyttivät. Elämän hitaus otti päähän ja kärsivällisyys oli loppua. Väenpaljous ahdisti aika ajoin. Olin unohtaa, miksi olen täällä ja minkä takia olin tukahtua onnesta, kun aikanaan kuulin valinnastani Intiaan.

Intia, maa täynnä värejä, mausteita, uskontoja, kieliä, rantoja, vuoria, autiomaita, oli silloin alkuun unelmien täyttymys. Parempaa en olisi voinut toivoa. Kuitenkin täällä aikaa vietettyä skeptisyys ja turhautuneisuus ottivat vallan.

Nyt turhautuneisuus on edelleen läsnä. Samalla kuitenkin olen ihastunut Intiaan. Esimerkiksi Intiaan hitaat kulkuyhteydet antavat erilaisen mahdollisuuden tutustua maahan. Junassa tai bussissa istuessa näkee paljon. 24 tunnin junamatkalla voi seurata intialaisten perheiden ateriointia. Joskus he saattavat tarjota naan-leipää ja aloittaa keskustelun. Matkustaminen on tapa oppia tästä maasta pienten asioiden kautta. Intian "ärsyttävä hitaus" on opettanut näkemään Intian mausteiden eri sävyt.

En uskonut, että voisin tottua Intian kuumuuteeen, maaseutuun, lehmiin teillä, "vääränpuoleiseen" liikenteeseen, käärmeisiin, hitauteen... Nyt ne ovat osa arkipäivää. Välillä ajatukset kraanaveden juomisesta taikka elämästä ilman jokapäiväisiä sähkökatkoja tuntuvat absurdeilta. Tänne on sopeutunut, vaikka en olisi uskonut niin tapahtuvan.

Pariisin laidalla, Montmartren kukkulan kupeessa, kun saavut Chateâu Rougen metroasemalle, on jo melkein kymmenen vuoden ajan toiminut vilkas afrikkalainen katutori. Sieltä löytyy kaikki värikkäät vahatut kankaat, tuoreet plantaanit ja jamssit, suositut Maggi-valmisruuat, uusimmat Nollywoodin juju-saippuasarjat ja Kinshashan kabaree-CD:t sekä kamerunilaisittain leikatut naudan suikaleet ja grillatut kanat.

Kun astuu ulos metrosta, ensimmäisenä eteen tulevat paahdetun maissin myyjät, jotka ovat rakentaneet ostoskärryistä sekä grillin että myyntikojunsa. Heidän takanaan on paistettujen kanankoipien myyjät, ja yksi kaupungin harvoja KFC-ketjun pikaruokamestoja. Ghanalaisten pitämät kampaamot – tai paremminkin peruukki- ja hiuslisäkeliikkeet – taas ovat metrosta toisella puolella katua, osuvasti nimetyn Rue Poulet'n, Kanakadun, varrella.

Jopa metron kupeessa oleva lehtikioskin kylki on vallattu. Le Monden ja Libérationin sijasta siellä myydään siirtolaisten itsensä julkaisemia lehtiä ja suoraan Norsunluurannikolta tuotuja naistenlehtiä. Oikeastaan metroasemakin on vallattu, sillä jokaisella näyttää olevan oma joko aiturilta tai esteradalta opittu tyyli hyppiä porttien yli, ryömiä ali, tai pidellä yksisuuntaisia uloskäyntiovia auki sisään tulevalle liikenteelle.

Togolaiset fetissien ja muiden luonnontuotteiden myyjätkään eivät ole kaukana, samoin kuin yorubojen oraakkelit tai muut hengenheimolaiset. Hieman sivusta, jos kuljet Rue Deauvilleä pitkin rautatiekiskoja kohti, löytyy myös muutama aidompi baari jossa soi afrobeat ja väitellään kiivaasti Norsunluurannikon reggaeskenen välisistä poliittisista kiistoista Alpha Blondyn, Serges Kasseyn ja Tikken Jah Fakolyn välillä. Näissä mestoissa virtaa irlantilaista kaimaansa vahvempi ja vähemmän turhaa vaahtoa sisältävä Kamerunista tuotu Guinness.

Tori myös ruokkii monia kukkulan afrikkalaisia ravintoloita. Babone valmistaa Rue Paul Albertilla joko mafë poulet'n tai mafé beufin, eli nautaa tai kanaa maustetussa pähkinäkastikkeessa riisillä ja paistetuilla plantaaneilla höystettynä. Toinen erikoisuus on poulet DG, eli toimitusjohtajan kana, joka on kamerunilaisen keittiötaidon mestariteos. Parasta kananrintaa, paljon paistettua plantaania, vihanneksia sekä puolitulinen kastike.

Sama menu löytyy myös hieman kauempaa Rue des Martyrsillä pienestä Jardin d’Afriquesta. Paikan omistaja kertoo, että asiakaskunta on uskollista, ja sitä ryhditetään kuukausittaisilla kanta-asiakasilloilla. Juomapuolella on tarjota sekä tuoretta inkiväärämehua että Duoalassa valmistettua Guinnessiä. Afrikkalaisethan kuluttavat enemmän Guinnessiä kuin eurooppalaiset, ja maku eroaa merkittävästi irlantilaisesta serkusta.

Kaikki nämä ravintolat kuitenkin ovat tavalla tai toisella riippuvaisia torista, josta pääkokit käyvät hakemassa eineksensä. Tori, kuten voi arvata, ei miellytä Pariisin kaupunginvaltuutettuja: se luo liikenneruuhkia, laiton kaupustelu rehottaa ja katujen siisteys kärsii. Tori on myös lähellä uutta kehitysaluetta, jossa kahden ison rautatieaseman Gare du Nordin ja Gare de L’Estin raiteiden välissä ja niiden pohjoispuolella sijaitsevaa maastoa pyritään kehittämään.

Jääkö tori siis kehityksen alle? Ehkä sen kohtalo tulee olemaan sama kuin Pariisin kauppahallin kohtalo, johon tuli eloton ja ruma betoninen Les Halles -ostoskeskus 1960-luvulla Pompidoun mahtikäskyllä. Chateâu Rougen toria myös pyritään siirtämään kaupungin ulkopuolelle, mutta samalla siirtyisi tai ainakin hankaloituisi myös kaikki sen ympärillä pyörivä toiminta. Monet joutuisivat muuttamaan siirtolaisille muutenkin tarkoitettuun lähiöön, banlieueen, joka suoraan suomennettuna muuten tarkoittaa kiellettyä tai raja-aluetta.

Afrikkalaisten nurkanvaltaus on siis vaarassa, sillä kaikki välkkyvistä Eiffel-tornien kaupustelijoista aina kanankäristäjiin asti tietävät että sijainnilla on suurkaupungissa väliä. Kävelyetäisyydellä nykyisestä sijainnista ovat sekä Eurostar-junien terminaali Gare du Nordilla sekä Galeries Lafayetteä suurempi, halpistavaroiden tavaratalona tunnettu Tati.

Väenpaljous on käsin kosketeltavaa – tai paremminkin sen tuntee, kun käsiin tungetaan krääsää.

Harvoissa muissa Pariisin kortteleista saa niin monipuolista ja tuoretta afrikkalaista ruokaa. Karibian antillilaista ja kreoliruokaa kyllä on tarjolla, mutta toisaalta niiden pavut, pitkät riisit, tynnyrigrillatut kanat ja curryt ovat osa Karibialle tyypillistä monikulttuurillista keittiötä.

Tuskinpa afrikkalaiset kuitenkaan katoavat mihinkään tai pakkaavat laukkujansa muuttaakseen Pariisin porttien ulkopuolelle. Poulet DG on tullut jäädäkseen osaksi myös pariisilaista keittiötaitoa, ja sen taitajat saanevat yhä enemmän suosionosoituksia, vaikkei nyt kuitenkaan Michelin-tähtiä koskaan jaetakaan etnisille ravintoloille.

Uusia tähtiä odotellessa täytän mielelläni Babonen kanta-asiakaskorttia edelleenkin.

Helmikuun lopussa Belgian poliisi pidätti dyykkaajan saatuaan tämän kiinni penkomasta poisheitettyjä, viimeisen myyntipäivänsä ohittaneita tuotteita ruokakaupan roskalaatikosta. Kolme dyykkaajaa pääsi pakoon, mutta "Olliena" tunnetulle nuorelle miehelle heilahti häkki. Yleensä dyykkaamisesta selviää nuhtelulla tai enintään sakoilla, mutta tällä kertaa asia päätettiin viedä oikeuteen asti.

Ollie joutui odottamaan oikeudenkäyntiään viikon poliisiputkassa. Syytteiksi tälle luettiin murto ja varkaus. Tuomari päätti kuitenkin tapauksen tutkimiseen tarvittavan lisää aikaa, ja ilmoitti lykkäävänsä oikeudenkäyntiä kuukaudella. Niinpä Ollie joutuu nyt istumaan sellissä kuukaudenpäivät uutta käsittelyä odottaen.

Kyseessä taitaa olla ensimmäinen kerta täälläpäin maailmaa kun dyykkaamisesta joutuu vankilaan. Ollien tapauksessa kyse taitaa kuitenkin pohjimmiltaan olla ihan muusta kuin muutamasta luvatta roskiksesta kaivetusta leipäpaketista ja jugurttipurkista.

Ollie kuuluu ryhmään ympäristöaktivisteja jotka ovat asuttaneet Belgian Bryggessä sijaitsevaa kaatouhan alla olevaa Lappersfortin metsää viime vuoden syyskuusta lähtien. Aktivistit ovat rakentaneet asuntonsa puihin pelastaakseen ne hakkuilta, eivätkä paikalliset viranomaiset luonnollisestikaan ole riemuissaan asiasta.

Lappersfortin asukkaat ovatkin sitä mieltä, että Ollien pidätys on vain uusi keino pyrkiä kriminalisoimaan ryhmä, metsän pelastamiseen tähtäävää rauhanomaista liikettä kun on muuten kovin vaikea demonisoida julkisuudessa.

"Vai onko viimeisen myyntipäivänsä ohittaneen mutta yhä syötävän ruoan ottaminen rikollista näinä talous- ja ympäristökriisin aikoina?", kysytään Ollien tukiryhmän lähettämässä lehdistötiedotteessa.

Myös Ollien asianajajan mukaan tämän kytkökset Lappersfortiin ovat suuri syy pidätyksen jatkumiseen. Aktivisteja ollaan painostettu kaikenlaisin keinoin luopumaan projektistaan, mutta kimpsujensa ja kampsujensa pakkaamisen sijaan nämä ovat asuneet sitkeästi puumajoissaan läpi talven, eikä valtaukselle näy loppua.

Toinen Ollien tapaukseen vaikuttava seikka lienee se, ettei tämä suostu esittämään henkilöllisyystodistustaan poliisille. Kyseessä on Hollannissa ja Belgiassa hyvin tavallinen protestin muoto, mutta syyttäjän mukaan tämä kertoo Ollien röyhkeästä asenteesta oikeusjärjestelmää kohtaan. Vaikka näin olisikin, siitä Ollieta tuskin voisi syyttää – kun dyykkaamisesta joutuu putkaan ja sitten vielä kuukauden tutkintavankeuteen, vähemmästäkin usko kaikenlaisiin lakipykäliin ja oikeuden toteutumiseen rapisee.

Ollien pidätys ja sitä seuranneet oikeustoimet ovat melkoisen absurdeja jo itsessään, mutta vielä hullummaksi tilanteen tekee tapa jolla monet paikalliset ympäristöjärjestöt ovat kiirehtineet julistamaan pesäeroa dyykkaajiin. Ryhmät, jotka tukivat avoimesti Lappersfortin metsän valtausta, ovat antaneet lausuntoja joissa julistavat dyykkaamisen olevan ikävää pikkurikollisuutta, jolla ei ole mitään tekemistä ympäristöaktivismin kanssa.

On surullista nähdä poliisin hajota ja hallitse -tekniikan todella toimivan. Vaikeina aikoina erilaisten ruohonjuuritason järjestöjen, aktivistien ja muiden toimijoiden tulisi tukea toisiaan pienistä erimielisyyksistä ja erilaisista toimintatavoista huolimatta, eikä antaa viranomaisten syventää juopaa välissään. Toisten mustamaalaaminen silkasta pelkuruudesta tai oman profiilinsa nostamiseksi on jotakuinkin alhaisinta mahdollista toimintaa.

Jonkun pitäisi heristää sormea tai peräti nyrkkiä kyseisille organisaatioille. Kaveria ei jätetä! Ja kuten lehdistötiedotteessa muistutetaan: ruoan hakeminen roskiksesta ei ole rikos!

Euroviisukarsinnat etenevät ympäri maanosaa. Toisin kuin levy-yhtiöiden pillin mukaan tanssivassa Suomessa, Ruotsissa viisuvalinta tehdään yhä kaikkien halukkaiden joukosta: 32 esikarsintaan osallistuvaa sävellystä on valittu noin 5000 ehdokkaan joukosta.

Kaikki esikarsintalähetykset olivat huikeasti vähemmän noloja kuin Suomen finaali. Uusi juontaja Petra Mede on itseironiallaan ja suorapuheisuudellaan jotain, mitä Suomesta kerta kaikkiaan puuttuu. Huonoimmista esityksistä tuli mieleen ”Apua, tuohan on kuin Suomen viisuista”.

Ruotsissa Melodifestivalen on odotettua viihdettä, Ylen euroviisukarsinta taas kiusallista pakkopullaa.

Vaikka Army of Lovers -haamuinen BWO ei päässytkään ensi lauantain finaaliin, Ruotsi tulee saamaan hyvän biisin ja karismaattisen esiintyjän Moskovaan toukokuussa – ainakin, jos purkkavärinen Alcazar ei voita. Moni viisutuntija veikkaa voittajaksi Måns Zelmerlövin Hope and Glorya taustasäärineen. Oma suosikkini on Caroline af Ugglasin rasvatukkainen Snälla snälla, mutta hieman vastentahtoisesti on pakko myöntää, että myös Malena Ernmanin La Voix on komea esitys.

Tylsempien uutisaiheiden puolella Ruotsin porvarihallitus esittää odotetusti ylioppilaskuntien pakkojäsenyyden (kårobligatoriet) poistoa. Ylioppilasliikkeen mahdollisuudet saada esitys torpattua eduskunnassa näyttävät heikoilta, etenkin kun opiskelijajärjestöt eivät näytä olevan nousemassa näyttävästi barrikadeille, vaan keskittyvät kabinettivaikuttamiseen. Suomessa pakkojäsenyyden poisto on silloin tällöin ollut tyypillisesti kokoomusväen agendalla, mutta toistaiseksi ylioppilasliike on onnistunut estämään asian etenemisen hallitusohjelmaan asti.

Viimesyksyinen jäsenkato Suomen ylioppilaskunnista tutkinnonuudistuksen siirtymäajan päätyttyä näytti osviittaa siitä, miten jäsenmäärän merkittävä aleneminen vaikuttaa ylioppilaskuntien talouteen. Sama on edessä Ruotsissa huomattavasti rajummin, jos pakkojäsenyys ehtii poistua ennen ensi vuoden vaaleja ja uuden vasemmistoyhteenliittymän (demarit, ympäristöpuolue ja vasemmistopuolue) valtaannousua. Kansainvälisenä naistenpäivänä 8.3. sain ahaa-elämyksen. Tukholmassa järjestetään silloin perinteisesti kaksi mielenosoitusta: vasemmisto- ja ay-väen kulkue ja anarkofeministien Otetaan yö takaisin. Osallistuin ensin mainittuun, kuten tuhatkunta muuta. Kylttien ja sen myötä poliittisten viestien kirjo oli laaja Brasilian maattomille naisille oikeutta vaativista niihin, joissa vaadittiin feministisen itsepuolustuksen opetusta kouluihin. Eräs Feministiskt initiativ –puolueeseen kuuluva mies kantoi kylttiä ”Jag vill ha mindre makt”, haluan vähemmän valtaa.

Uusi havaintoni oli se, että olen osallistunut Suomessa vain muutaman kerran feministiseen mielenosoitukseen, lähinnä naisiin kohdistuvan väkivallan vastaisiin tempauksiin. Yleisiä sukupuolimielenosoituksia kun ei Suomessa järjestetä. Miksei? Vastaus löytynee osin Suomen muutenkin heikommasta mielenosoituskulttuurista, feministien vähyydestä ja machommasta julkisesta keskustelusta. Ingen klasskamp utan kvinnokamp -, Håriga ben ger soppan smak – tai Bort med gubbväldet –kylttiä heiluttelemalla saattaisi yks kaks marginalisoida itsensä. Tai sellainen pelko voisi iskeä niihin, jotka pohtisivat osallistumista feministiseen marssiin Helsingissä. Muista paikkakunnista puhumattakaan.

Toisaalta itsellänikin heräsi Medborgarplatsenin räntäsateessa epäilys: Mikä muuttui sen ansiosta, että osoitin mieltäni? Voihan keski-ikä.

Tokio on siitä mukava Aasian suurkaupunki, että autoja on ydinkeskustan alueella oikeastaan aika vähän. Niitä on jopa niin vähän, ettei niihin kiinnitä mitään huomiota. Elleivät ne satu olemaan pysäköityinä talon pihaan.

Pysäköinti on Tokiossa oma huipputaiteen lajinsa. Yhden jos toisenkin kerran olen joutunut asuinalueellamme seisahtumaan ja ihailemaan tuota taiteen omalaatuista osa-aluetta. Talon etupiha saattaa olla kerta kaikkiaan juuri tismalleen yhden auton kokoinen. Ja siinä täsmälleen-tilassa perheen auto on. Kuinka auto siihen on saatu, on yhä mysteeri. Usein autoa on suojattu pehmustein, jottei puolen sentin päässä oleva seinä, portti tai aita aiheuttaisi kulumia. Isompien talojen pihoilla saattaa olla ajoalusta, joka kääntää auton oikeaan positioon suhteessa tilaan. Lähiöissä on usein autoparkkeja, joissa autot nostetaan nätisti hyllyille, toinen toisensa päälle. Katujen varsilla autoja ei ole, sillä asuinalueiden kadut ovat yleensä niin kapeita, ettei ohittaminenkaan oikein luonnistu.

Tokio ei siis ole autoystävällinen kaupunki, vaikka ne autot, jotka teillä kulkevat, vaikuttavat ylen ystävällisiltä. Roska-autot soittavat iloista sävelmää, kuljetusfirmojen autoihin on maalattu hassuja eläimiä. Shibuyan kaduilla mainosautot luukuttavat uutuusartistien hittejä tai jopa kuljettavat vilkuttavia artisteja itsejään.

Jos joku omistaa auton Tokion ytimessä, hän on yleensä rikasta sorttia. Autot ovat kalliita merkkejä – ja yleensä hohtavan puhtaita. Vaikka takana olisi sateinen yö, aamulla auto kiiltää putipuhtaana. Kerran sain itse teosta kiinni naapurin miehen. Hän kipaisi varvastossuissa kotinsa ovesta ulos rätti kädessä ja ryhtyi kiivaasti kiillottamaan autonsa kylkeä. Uskon vakaasti, että hän tekee saman usean kerran päivässä.

Autot eivät ole Tokiossa pelottavia, mutta polkupyörät ovat. Ja niitä on paljon. Japanissa jalkakäytävillä ajaminen on periaatteessa kiellettyä, mutta kaikki siellä ajavat. Miljoonakaupungin väki osaa ruuhkassa sukkuloinnin taidon, eikä kelloja juuri käytetä. Äkkiarvaamaton suhahdus parin millin päästä nostattaa toisinaan kiukunpuuskan. Japanissa ei kuitenkaan ole soveliasta ilmaista ärtymystä julkisesti – mikä onkin yksi merkittävä syy siihen, että liikennesääntöjä kierretään. Vaappuvat ikäihmiset ikivanhoine fillareineen ovat hurjimpia siksakkaajia. Onpa japanilaista jalkakäytäväajoa kutsuttu venäläiseksi ruletiksikin.

Hyvä, että pyöräily on suosittua, mutta pyöräilijöiden liikennekoulutus on ilmeisen olematonta. Samoin kävelijöiden. Vaikka jossain pyöräteitä olisikin – tai suojateillä pyöräkaistoja – jalankulkijat kansoittavat jokaisen reitin.

Ulkomaalaisen pyöräilyintoa laimentaa myös poliisien vimma pysäyttää länsimaalaisen matkanteko. Jokainen pyörä tulee rekisteröidä omistajansa nimiin, joten valvonta on periaatteessa yksinkertaista. Pyörävarkaudet ovat lisääntyneet Japanissa, ja poliisi olettaa tällaisen mieliteon siinneen maan rajojen ulkopuolelta. Useimmiten voro on kuitenkin humalainen liikemies, joka on napannut kotimatkan varrelta lukitsemattoman ajopelin huvikseen ja hyödykseen. Varsin yleistä onkin pyörän jättäminen lukitsematta. Kuka nyt toisen polkupyörän viitsisi viedä? Naiivi turvallisuudentunne tarttuu: oma pyöräni vietti pihalla toista viikkoa lukko auki unohdettuna.

Onnettomuuksiakin tapahtuu. Usein. Siksi on laitonta ajaa pyörällä sateenvarjo kädessä tai toveri takaritsillä. Kypärää ei näy kellään. Korvaukset onnettomuuden sattuessa ovat suuret, mutta sakkojen uhkakaan ei lannista kevyen liikenteen viidakonlakeja. Yksi rahareikä on myös pysäköinti väärälle alueelle. Pyörä napataan herkästi haltuun, ja lunastusmatka voi olla hankala ja kallis.

Tokiossa julkinen liikenne on huippuluokkaa. Junat ja metrot ovat suhteellisen edullisia, ja niitä käyttävät kaikki pukumiehistä kouluasuisiin lapsukaisiin. Ruuhkat saattavat arkisin olla käsittämättömät, mutta purkkisillin olomuoto omaksutaan nurisematta. Joka puolelta puristavan ihmisjoukon voi koettaa unohtaa turvautumalla Nintendolla pelaamiseen, känny-tv:n katseluun tai nukkumiseen – monet taitavat sen seisaallaankin.

Japanilaiset ovat tottuneet liikkumaan maltillisesti massoissa, ja eipä suurkaupunki ilman tätä taitoa onnistuneesti toimisikaan. Hienotunteisuus tosin ilmenee joskus kummallisin kääntein: vaikka junissa on penkkejä vanhuksille tai vaikeasti liikkuville, nämä eivät useinkaan tahdo vaivata väärällä penkillä istujaa. Olisihan se häpeä kanssamatkustajalle, jos tämä tajuaisi istuvansa vanhuksen paikalla. Penkillä istuja taas ei uskalla tarjota penkkiään, koska tietää, että se olisi häpeä vanhukselle, jos tämä joutuisi olemassaolollaan vaivaamaan istujaa.

Junakäyttäytymistä ohjataan tuttuun tapaan näyttävillä plakaateilla. Tokyo Metron kampanja ”Please do it at home” kannustaa matkustajia tekemään kotona tai muualla esimerkiksi seuraavat askareet: kännykkään puhumisen, ripsien taivutuksen, lattialla makaamisen, syömisen, kuhertelun, rinkan kantamisen, juhlimisen ja oven väliin jäämisen.

Tokion julkista liikennettä väitetään yhdeksi maailman tehokkaimmista, siisteimmistä, helpoimmista ja turvallisimmista. Jos junat ovat myöhässä ja syyksi ilmoitetaan onnettomuus, voi olla lähes varma, että itse junassa tai aikatauluissa ei ole vikaa. Vikaa on matkustajassa – joka useimmiten on päätynyt oman valintansa kautta junan alle. Itsemurhia tapahtuu kaiken aikaa. Juna on yli 30 000 vuosittaisen itsemurhan maassa väline, jolla kuljetaan myös tuonpuoleiseen.

Junalla matkustetaan toisinaan muutenkin kauas. Kalliit vuokrat pakottavat Tokio-työläiset reissaamaan välillä pitkiäkin matkoja. Päivän edestakainen työmatka voi olla neljäkin tuntia. Aamu-unet jatkuvat ja yöuni alkaa jo junassa, päikkäreistä puhumattakaan.

Jos junaileva miljoonaporukka siirtyisi yksityisautoiluun, Japanin työelämä ja koko kansantalous joutuisi pahaan velkakierteeseen. Univelkakierteeseen.

Pitkin vuotta Itävallassa on kuulunut poliitikoiden puhetta ilmaisesta lastentarhasta. Se on tuntunut sikäli uskomattomalta, että kun "näinä aikoina" rahat eivät tunnu riittävän pankkienkaan pelastamiseen. Kuinka sitten johonkin sosiaaliseen?

Aluksi oli puhetta pakollisesta ja siten loogisesti myös maksuttomasta esikouluvuodesta. Jo pelkästään kielen oppimisen kannalta se olisi hyvä, sanottiin. Tällä ei tarkoitettu pelkästään maahanmuuttajataustaisia lapsia vaan ihan kaikkia motolla ”Pisa-tutkimuksen huonot tulokset…” ja niin edelleen.

Maahanmuuttajataustaisia lapsia tosin esimerkiksi Wienin lastentarhoissa on derStandard-päivälehden mukaan 80%.

Yhteensä Wienissä oli viime vuonna lastentarhalapsia nollasta kahteen ikävuoteen pyöreästi 11 600 ja kolmesta kuuteen ikävuoteen 40 300. Itävallassahan kouluun mennään jo kuusivuotiaana.

Wienin pormestarin Michael Häuplin mukaan päätös ilmaisesta lastentarhasta on nyt tehty ja se tulee voimaan jo syksyllä 2009. Wien on toteutuksessa näin osavaltioista ensimmäinen. Rahoitukseen osallistuvat sekä valtio että osavaltio ja neuvottelujen pitäisi alkaa tällä viikolla.

Häupl kieltää, että päätöksellä maksuttomasta lastentarhasta olisi mitään tekemistä vuoden 2010 vaalien kanssa. Hänen mukaansa kyse on ennemminkin keskiluokan tukemisesta kriisiaikoina. Maksuton lastenhoito merkitsee yli 220 euron säästöä kuukausittain. Hän lisää, että päätöksen seurauksensa parin vuoden päästä kaikki koulunkäynnin aloittavat lapset osaavat ja ymmärtävät saksaa.

Uutinen ilmaisesta lastentarhasta sopii hyvin toiseen, työvoimatoimistosta tulleeseen tiedotukseen siitä, millä aloilla tälläkin hetkellä on hyvä mahdollisuus työllistyä. Kun pelkästään Wienissä lastentarharyhmien määrää halutaan korottaa 2500:sta tuhannella, pedagogeista ja apulaisista on pulaa.

Myös yksityisistä lastentarhoista kaavaillaan jatkossa maksuttomia. Ehtona on, etteivät niiden maksut ylitä kaupungin tarjoaman hoidon kustannuksia.

Ehto nollasta kolmivuotiaitten lasten tarhapaikan saamiseksi ylipäätään tulee edelleen olemaan se, että huoltajat käyvät töissä.

Jatkossakin kodin maksettavaksi jää ruoka, mikä käytännössä merkitsee noin viittä kymppiä kuukaudessa.

Washingtonissa on amerikkalaiseksi kaupungiksi harvinaisen kattava metro, jota käytän usein. Metrossa matkustaminen täällä on jotakuinkin samanlaista kuin Suomessa, tylsähkön sujuvaa. Täällä matkustajien joukossa on kuitenkin yksi ihmistyyppi, jota en Helsingin metrossa ikinä huomannut: nuori mies, joka saa olon sekä hermostuneeksi että syyllisyydentuntoiseksi.

Törmäsin tähän tyyppiin viimeksi pari viikkoa sitten, matkalla Virginiasta takaisin Washingtoniin. Vilkkaalta Ronald Reagan -lentokentän asemalta metrovaunuun astui parikymppinen, hoikka mies. Hän oli pukeutunut kauluspaitaan, khakihousuihin ja villakangastakkiin, ja näytti kuin keltä tahansa liikematkustajalta, jos ei olisi ollut niin pirun hermostunut.

Heppu jäi seisomaan ovivälikköön, vaikka penkeillä oli tilaa, ja hikoili niin että norot valuivat paidankauluksesta sisään. Hän rutisti kädessään paksun salkun kahvaa. Aina kun uusi asema kuulutettiin, hän säpsähti. Lähestyimme Pentagonin metroasemaa, joka sijaitsee Yhdysvaltain puolustuskeskuksen alla, ja huomasin tuijottavani mitä mies aikoi tehdä. Mitä salkussa on? Miksi hän on niin hermostunut? Ja uudestaan: mitä hemmettiä tuossa salkussa oikein on?

Mies näytti arabilta. Ja sen takia sekä hermoilin että tunsin syyllisyyttä. Olin hermostunut, koska terrori-iskun mahdollisuus on täällä aina olemassa, ja häpesin, koska yhdistin mielessäni seuraavan yhtälön: nuori arabimies + Pentagon + epäilyttävä käytös = kohta pamahtaa. Tällaista elämä on kait ollut suurelle osalle amerikkalaisista 11. syyskuuta 2001 lähtien. Monet analyytikot myöntävät olevan todennäköistä, että Yhdysvaltain maaperällä tapahtuu vielä laajamittainen terrori-isku, olivatpa turvatoimet mitä tahansa. Ei sitä joka päivä aktiivisesti mieti edes täällä pääkaupungissa, missä kohteita on vaikka muille jakaa. Jos paikallisten kanssa uhasta puhuu, useimmat vannovat fatalismin nimeen – jos jotain tapahtuu, he eivät sitä kuitenkaan pysty estämään – mutta myöntävät että joo, kyllä se huoli jossain takaraivossa kummittelee.

Lontoolaisilla on varmaan metrossaan ja busseissaan sama olo, ja pariisilaisilla, ja madridlaisilla, ja ties kuinka monen suurkaupungin asukkailla. Täällä Yhdysvalloissa huoleen yhdistyy kuitenkin hyvin amerikkalainen pelko siitä, että niputtaa ihmisiä epäoikeudenmukaisesti heidän etnisyytensä perusteella. Rasisti on jotakuinkin pahin haukkumasana, jota voi suurkaupunkien koulutettuja ja maailmaa nähneitä amerikkalaisia vastaan käyttää. Siksi lentokenttien turvatarkastajat ovat himotarkkoja siitä, että valitsevat "erikoistarkastuksiinsa" kaikkien rotujen edustajia. Itsekin olen jo kolme kertaa saanut kunnian päästä näihin "special screeningeihin", joissa kroppa kopeloidaan ja käsimatkatavarat tongitaan viimeistä nurkkaa myöten. Ilmeisesti skandinaavisen näköinen blondi siellä täällä parantaa lentokenttäviranomaisten mahdollisuuksia välttää rotusyrjintään perustuvat oikeusjutut.

Tuo metrossa matkannut nuori juippi ei poistunut Pentagonin asemalla, eikä salkku räjähtänyt. Hän astui vaunusta ulos George Washington -yliopiston lähellä olevalla asemalla taputellen otsaansa nenäliinalla. Ties mihin oli menossa: puolustamaan väitöskirjaansa, opettamaan uutta luokkaa ensi kertaa, työhaastatteluun. Kuka tietää.

Itse poistuin pari asemaa hänen jälkeensä, tuntien oloni pahimman luokan punaniskaksi.

Kun kerroin metroreissusta siipalleni, tämä vastasi lievästi moralistisella saarnalla siitä millaista on olla syrjitty rotunsa takia. Hän kun syntyi ja kasvoi San Franciscon lähiöissä, missä kaukaasialaiset ovat jo pitkään olleet vähemmistössä, ja jossa hänen lapsuudenkavereidensa vanhemmat olivat kotoisin Koreasta, Intiasta, Meksikosta, Japanista ja Tyynenmeren saarilta. "Ihmiset ovat ihmisiä, eikä heidän rodullaan ole oikeasti merkitystä", mies terotti, melkein sormeaan vatkaten.

Oloni parani hieman vasta puhuttuani marokkolaisen kaverin kanssa, joka on asunut Amerikassa kymmenen vuotta ja odottaa Yhdysvaltain kansalaisuuden saamista. Mies omistaa kampaamon ja matkustaa usein ympäri maata kauneusmessuille. "Yritä joskus päästä turvatarkastuksesta läpi kun passissa nimesi on Ahmed, kansalaisuutesi marokkolainen ja laukkusi on täynnä saksia ja partaveitsiä", hän kehotti.

Nyökyttelin että oli varmaan pirun turhauttavaa kun kanssaihmiset pitivät automaattisesti terroristina. Kaveri kuitenkin kuittasi sen olankohautuksella. "Jos olisin heidän asemassaan, tsekkaisin itsekin nuoret muslimimiehet. Ei se ole rasismia, vaan käytännön järkeä."

Pohjoismainen blondi koki saaneensa edes pienen synninpäästön.

Minulla on huomenna tärkeä päivä. Minulla tulee täyteen seitsemän vuotta siitä, kun olen asunut asunut samassa paikassa. Minulla on koti keskellä metsää, jossa on hiljaisempaa kuin missään muualla. Täällä voivat asua koirat, kissat ja muut eläimet, joille ei ole muuta paikkaa maailmassa. Totta kyllä, kissat katoava välillä metsään eivätkä tule ikinä takaisin, mutta se on niiden valinta. Jos tulevat saavat ruokaa.

Pari kertaa vuodessa tulevat ystävät ja kyllä nekin ruokaa saavat. Kaikki rakastavat tätä paikkaa. Olen onnellinen ihminen. Tosin kukaan ei tiedä, että talollani on enemmän pankkivelkaa kuin mikä on sen arvo nykypäivänä.

Mutta ei se mitään. Olen onnellinen, koska niin monet ihmiset Virossa eivät pysty enää maksamaan velkojaan ja ovat joutuneet muuttamaan pois kodeistaan, jotka he ostivat pankkilainalla vuosia sitten. Nämä kaikki vuodet he ovat maksaneet pankille korkeita korkoja. Nyt laman aikana heillä ei ole enää varaa maksaa korkoja, ei ole kotia ja lainakin jää maksamatta.

Tällä viikolla ilmoitettiin, että Virossa on jo 50 000 työtöntä, ja jos heillä on myös lainaa, on heillä sitten tosi vaikea tilanne. Minä sen sijaan olen onnekas, koska sain kolme päivä sitten uuden työsopimuksen. Tunsin hartioillani koko yhteiskunnan paineen, kun mietin, onko minussa voimia heräämään joka aamu puoli seitsemältä ja olemaan joka päivä kahdeksan tuntia töissä.

Isäni kaukana Tallinnassa sanoi, että nyt ei ole sellainen aika, jolloin voisi sanoa kunnon työlle ei. Mitä ihmiset sellaisesta miettivät? – Olet hävytön jos et mene töihin. Niin sanoivat monet ystävätkin. Tänään kuitenkin muistin, että isäni ei ole ikinä käynyt töissä joka päivä, hän on ollut lahjakkaampi kun minä, hän on pärjännyt freelancerina.

Minä sen sijaan olen kunnollinen yhteiskunnan jäsen, käyn töissä ja maksaan lainaa. Paikalliset kysyvät: jätätkö nyt sen eläinsuojelijan ammatin, kun sait uuden työn. Ymmärsin että monet tutut olivat kuvitelleet, että eläinsuojelijan työ on oikea ammatti, josta maksetaan rahaa – ei ole, päinvastoin.

En ole tosin yhtä luuseri kuten ne ystävät, jotka asuvat Tallinnassa vallatussa talossa. Niille tuli odottamatta kylään 12 poliisia viime viikolla. Sanoivat että talonomistaja oli lähettänyt. Myöhemmin kyllä selvisi, että poliisit valehtelivat. Talonvaltaajilla on sopimus omistajan kanssa.

Poliisit etsivät kuumeisesti joka paikasta huumeita, kuvasivat esineitä ja sanoivat että ne ovat varmasti varastettuja, järjestelivät papereitaan ja nauroivat, kun asukkaat kysyivät, että lähettikö teidät suojelupoliisi.

– Luuuuusers, menkää töihin, huusivat kommenttien kirjoittajat nettilehtien palstoilla.

– Menkää töihin, mitä te nyt vallatussa talossa asutte? Ei kukaan kunnon ihminen sellaista tee. Sitten voitte ostaa itsellenne oman kodin ja kaiken. Joo, joo. Saatte ottaa lainaa ja olette onnelliset siihen saakka, kunnes tulee pankki ja valtaa talonne.

Olen onnellinen ihminen, koska jo toisena työpäivänä töissä oli juhlat. Juhlittiin kansanvälistä naistenpäivää. Miehet antoivat jokaiselle naiselle kukan ja ilmaista kakkukin oli. Neuvostoaikana naistenpäivää oli pakollinen juhla. Kaikki miehet veivät naisille kukkia aamulla kotiin ja päivällä töihin. Hymy kasvoilla miehet pesivät kakun jälkeen astiat, vaikka tavallisesti se on naisten työ. Vain hyvää sai tänä päivänä puhua naisista. Olen onnellinen nainen, kukka pöydällä ja kaikki.

Viime viikolla luin Facebookista, että yksi suomalainen ystäväni on käynyt elämänsä aikana töissä ainoastaan 18 kuukautta. Miten se on mahdollista? Sosiaalituella? Minä olen nyt kunnon virolainen, käyn töissä kuolemaan saakka, maksaan lainaa ja saan kukkia kerran vuodessa.

Santiago, Chilen pääkaupunki, ei ensi näkemältä vastaa niitä stereotyyppisiä mielikuvia, joita useimmilla meistä on Latinalaisesta Amerikasta. Santiago on puhtaampi, järjestäytyneempi ja varautuneempi kuin olin etukäteen kuvitellut. Julkinen liikenne toimii kellon tarkkuudella. Helsingissä on enemmän katumuusikkoja kuin Santiagossa ja poliisiin apuun voi täällä luottaa.

Santiagolaiset eivät puhu kovalla äänellä, lukuunottamatta sitä 15 humaltuneen teinin joukkiota, joka liki puhkaisi tärykalvoni viimeisimmällä bussimatkalla. Humalaisten huutelussa tuskin on suomalaiselle kuitenkaan mitään uutta.

Ihmiset ovat mukavia, mutta tykkäävät pitää välimatkaa. He eivät turhaan rupattele kaupoissa, ja legendan mukaan välttävät silmiin katsomista. Alue, jossa asun, voisi kaikessa siisteydessään olla lähiö missä tahansa maailman kaupungissa.

Isäntäperheeni menee nukkumaan kello kahdeksan pintaan illalla. He tuskin poistuvat talostaan, puhumattakaan salsaamisesta aamunkoittoon. Toisin sanoen ensimmäiset päiväni Santiagossa tuskin eroaisivat päivistä jossakin yhdysvaltalaisessa tai pohjoiseurooppalaisessa kaupungissa.

Vain muutamat asiat muistuttavat viikon Santiagossa viettänyttä ulkomaalaista siitä, että kyseessä ei ole yhdysvaltalainen tai eurooppalainen suurkaupunki: byrokratian ja erilaisten jonojen määrä Chilen valtion virastoissa, avokadon lähes pakkomielteinen kulutus sekä ne lukemattomat kulkukoirat, jotka vaeltelevat Santiagon kaduilla.

Santiagon koirat ovat oma lajinsa. Niissä on jotakin kummallisen inhimillistä. Kun käyskentelee keskustassa, ne vaikuttavat kaupungin haavoittuvimmilta olennoilta. Paikalliset huomaavat ulkomaalaisuuteni välittömästi hölmöstä hymystäni joka koiran kohdalla. Tämän kaupungin koirat eroavat esimerkiksi Intiassa näkemistäni kulkukoirista. Täällä ne pysähtyvät liikennevaloissa ja odottavat ihmisten kanssa ylitysvuoroa. Santiagon koirat tuntuvat ymmärtävän puhetta ja niiden ei tarvitse pelätä purevan.

Ensin laitoin mielenkiintoni paikallisia koiria kohtaan ulkomaalaisuuteni piikkiin. Sitten kuitenkin tajusin, että ehkä pakkomielteeni johtuu siitä, että minulla on jotain yhteistä Santiagon kulkukoirien kanssa. Niiden tavoin odotan liikenteen vilinässä, että muut ensin ylittävät kadun ennen kuin itse uskallan juosta tien yli. Ymmärrän puhetta, mutta sanat tuntuvat vielä tarttuvan kurkkuun. Usein en tiedä minne olen menossa, joten antaudun virran vietäväksi. Hienostoalueiden vahtikoirat haukkuvat perääni; koirien tavoin etsin lähes epätoivoisesti uusia ystäviä ja ystävällisiä kasvoja.

Olen ollut Santiagossa vain reilun viikon. Muistutan itseäni siitä, että ensivaikutelmat ovat usein harhaanjohtavia. Chile poikkeaa stereotypioista oman poliittisen ja taloudellisen historiansa johdosta, ja minkä tahansa kulttuuriin tutustuminen vie aikansa – ehkä ikuisuuden.

Santiagossa on enemmän asukkaita kuin koko Suomessa, ja olen sen moninaisuudesta nähnyt vain pienen, ylellisen murto-osan. Täällä on rutkasti alueita, joissa koiran elämä vaikuttaa etuoikeutetulta ihmisten elämään verrattuna. Koko Chileen niitä alueita ja kaupunkeja mahtuu vielä enemmän.

Chile on tulojen jakautumisen perusteella yksi maailman epätasa-arvoisimmista valtioista. Tämä muistuttaa siitä, että tähän maahan, joka sisältää kaikkea Andeista Atacamaan mahtuu miljoonia tarinoita, joiden kaiku ei Santiagon keskustan asukkaiden – ihmisten tai koirien – korviin kanna.

Norjan mediassa kirjoitettiin kahden viikon aikana yli 2500 artikkelia musliminaisten huivista. Huivikeskustelu on rantautunut Suomen rajoille.

Kalabaliikki alkoi, kun kävi ilmi, että Norjan poliisin johto oli valmis tukemaan ajatusta, jonka mukaan naispoliisitkin voisivat halutessaan käyttää huivia. Tämän taustalla oli erään huivia käyttävän musliminaisen syksyllä poliisille lähettämä kirje, jossa hän kyseli mahdollisuuttaan tulla poliisiksi. Poliisijohdon mukaan olisi hyvä, jos poliisit pystyisivät paremmin edustamaan yhteiskunnan eri ryhmiä. Ihan kaikki eivät olleet samaa mieltä.

Kiistassa on kuulemma kyse monikulttuurisuusideologian ja sekularismin välisestä köydenvedosta. Monikulttuurisuus tarkoittaa suunnilleen sitä, että kaikilla on oikeus harjoittaa ja tuoda myös julkisesti esiin uskoaan, kun taas sekularistinen valtio toimii siten, että uskonto pidetään yksityisenä asiana ja valtio on neutraali. Monikulttuurisessa Isossa-Britanniassa saat pitää turbaania päässä, vaikka olisit paavi. Ranskassa on paras jättää suuri osa päähineistä kotiin.

Periaatteessa kiista menee näin. Käytännössä se ei vielä missään ole kulkenut näitä polkuja pitkin. Ei myöskään Norjassa.

Norjan perustuslain mukaan maan hallituksen jäsenistä suurimman osan tulee kuulua luterilaiseen kirkkoon. Hetkinen? Maassa on siis uskonnonvapaus, mutta vääräuskoisten ei kannata kiinnostua esimerkiksi yhteisten asioiden hoitamisesta. Kaikki ovat tasa-arvoisia, mutta luterilaiset hieman tasa-arvoisempia. Afganistanissa uskonnon kritisoiminen julkisesti on kielletty. Pohjoisessa meillä on jotain, mitä kutsumme sananvapaudeksi ja mistä olemme ylpeitä. Saa toki kritisoida, mutta älä käyttäydy niin kuin puhut?

Tämän vuoksi Norjassa huivikeskustelussa ei ole kyse maallistuneen valtion ja monikulttuurisen valtion välisestä kiistasta – vaan kristillisestä valtiosta ja sen murenemisen mahdollisuudesta.

Koska imago on pohjoismaissa niin tärkeää, metroissa toki mainostetaan monikulttuurisuusfestivaalia huivipäisillä naisilla. Periaatteessa on kivaa, että kaikki saavat olla juuri sellaisia kuin ovat, mutta älkää uskoko periaatteeseen.

Koska Suomessa matkitaan aina naapureita, viime viikolla asiaa yritettiin tietysti rantauttaa suomalaiseen keskusteluun. Uutisen mukaan ”huivikiistat kytevät jo suomalaisilla työpaikoilla”.

Jotain omaperäistäkin suomalaisessa keskustelussa kuitenkin on.

Esimerkiksi HOK-Elanto on kieltänyt näkyvät uskonnolliset tunnusmerkit. Henkilöstöjohtaja Antero Leväsen mukaan: “Täytyy ymmärtää se, että asiakaspalvelussa toimivien henkilöiden täytyy olla yhdenmukaisesti pukeutuneita.”

Näyttää siis siltä, että Suomessa kiistassa kristillisen kirkon on korvannut kapitalismi. Pääoma vaatii yhtenäistä käytöstä ja univormua – ja sitä saa palvoa.

(Norjan puolustukseksi on sanottava, että kirkon ja valtion liittoa ollaan uudistamassa. Odotan jännittyneenä samantyylistä uudistusta pääoman ja ihmisten välille Suomessa.)

Olen koko ikäni vältellyt koneiden käyttämistä. Aluksi se johtui siitä, että hieman pelkäsin koneita, enkä myöskään yhtään pitänyt niiden metelistä. Myöhemmin kärkeen nousivat ympäristösyyt. Koneet kuluttavat energiaa ja energiantuotanto aiheuttaa ympäristöongelmia, jotka uhkaavat jopa koko ekosysteemin tulevaisuutta.

Viimeisimmän syyn vältellä koneita sain, kun huomasin nauttivani suunnattomasti raskaan työn tekemisestä omin lihaksin. Kun maalle muutettuani ryhdyin kääntämään peltoa talikolla ja hakkaamaan vuosittain 10-20 mottia polttopuita kirveellä, tuntui, kuin olisin löytänyt ruumiistani jonkin aivan uuden ulottuvuuden. Fyysinen työ antaa tyydytystä ja virkistää aivan eri tavalla kuin mikään muu.

Monia ihmisiä tämä ei tunnu ainoastaan ihmetyttävän, vaan ärsyttävän aivan suunnattomasti. Jotkut suhtautuvat koneisiin ja moottoreihin uskonnollisen kaltaisella hurmoksella. He ihailevat koneita ja haluavat antaa kaikki työt niiden tehtäväksi.

Usein koneen näennäisen voiman ja tehokkuuden ihailu hämärtää todellisuutta. Kaverini oli rakentamassa hirsisaunaa, joka sujui kahden miehen voimin varsin mukavasti. Sitten paikan isäntä halusi tulla traktoreineen apuun. Hirret nousivat toki kevyesti, mutta sitä ennen traktorille piti raivata tie työmaalle. Hirsien asettelussa ja viimeistelyssä oli sama työ kuin ennenkin. Aikaa ei säästynyt. Oikeastaan ainoa, mitä traktori toi mukaan, oli fossiilisten polttoaineiden kulutus ja hiilidioksidipäästöt.

Koneuskonto on evankelinen uskonto. Sen kannattajat haluavat levittää moottorin ilosanomaa ja käännyttää kaltaisiani pakanoita. Siksi monet varmasti hyppivät riemusta, kun hankin viime keväänä traktorin – onhan kone ylivoimainen raskaimmissa töissä, kun vain muistaa, ettei sitä tarvitse käyttää kaikkeen, vaikka sellaisen omistaisikin.

Traktorin hankkiminen oli minulle myös henkilökohtainen kokeilu. Halusin selvittää oman kokemuksen kautta, mitä hyötyjä ja haittoja koneen omistaminen tuottaa. Pian huomasin, että sitä saa mitä tilaa. Koko vuosi on ollut yhtä koneen viemää.

Ensin traktori piti viedä perushuoltoon. Huoltomies oli sen verran ovela, ettei vastannut koskaan puhelimeensa. Niinpä ei hinnastakaan tullut sovittua mitään. Lopulta hermostuin, vein traktorin huoltamolle ja jätin sen sinne. Se myös huollettiin (tosin huoltomies ei myöskään koskaan ilmoittanut huollon olevan valmis). Sitten hain sen pois. Hiukset meinasivat nousta pystyyn, kun lasku kolahti postilaatikkoon. Koneelle tuli äkkiä roimasti lisähintaa.

Hieman myöhemmin traktorista simahti lohkolämmitin. Ei muuta kuin uutta hankkimaan. Taas tuli kolminumeroinen lasku. Melkein heti tämän jälkeen polttoaineletku irtosi ja alkoi syytää löpöä pihamaalleni. Tässä vaiheessa hermostuin niin pahasti, että tempaisin konepellin auki ja korjasin vian itse. Pari tuntia työaikaa meni siihen.

Sitten alkoi temppuilla akku. Pari kertaa lainasin naapurista laturia, kunnes en enää kehdannut. Piti mennä rautakauppaan ja ostaa oma. Seuraava ostos onkin luultavasti kokonaan uusi akku.

Nämä kokemukset ovat vahvistaneet käsitystäni koneiden "siunauksellisuudesta". Loesjen mietelause ei ole kovin kaukana totuudesta: "Hankkii auton päästäkseen töihin, tekee töitä maksaakseen autonsa." Aion kuitenkin jatkaa kokeilua – eipähän ainakaan tarvitse miettiä, mihin rahansa laittaisi. Mutta auton hankkiminen kiinnostaa minua tämän jälkeen entistäkin vähemmän.

Intian on miesten maa. Sen sijaan, että kaduilla kulkisi tasaväkisesti niin naisia kuin miehiä, Intian kadut ovat täynnä miehiä – etenkin Pohjois-Intiassa. Kun astun junaan tai bussiin, vastassa on lauma miehiä. Ja jos vastaan sattuu nainen, on hän usein matkalla miehensä tai isänsä seurassa.

Kun kirjauduin sisään sairaalaan, sain käteeni kaavakkeen.

Surname? – Rämö

Name? – Milja

Husband’s/father’s name? –

Hämmennyin. Isäni nimi? Miksi he tarvitsevat isäni nimen?

Kiltisti päädyin vastaamaan kysymykseen. Loppujen lopuksi kaikissa verinäytteissäni, ranteessani, asiakirjoissani yms. lukee isäni nimi. Aivan kuin isäni nimi määrittelisi minut, aivan kuin olisin isäni omaisuutta. En voi olla vain Milja Rämö. Olen Milja Rämö, isäni tytär.

Mies määrittelee naisen. Nainen on kuin miehen omaisuutta, joka siirtyy isältä aviomiehelle. Tuntuu kuin naisen itsenäisyys olisi kadonnut. Aivan kuin nainen ei pärjäisi ilman miestä. Suomalaiselle nuorelle naiselle naisten asema Intiassa on järkyttävä. Suomessa tytöille tuntuu olevan itsestäänselvää, että naisella on oikeus olla vain omaa omaisuuttaan, eikä pelkkä objekti. Ainakin se on ollut minulle aina selvää.

Kaduilla joidenkin miesten asenteista voi huomata, että he ovat erittäin tietoisia miehisyydestään. Asenne naisia kohtaan on vähättelevä. Naisena sitä usein joutuu naurunalaiseksi kun yrittää tinkiä takseissa tai kun vaatii oikeuksiaan ilman miesseuralaista. Kenties se miten minua kohdellaan johtuu myös valkoisuudestani. Tuntemattomat heittävät törkeitä kommentteja niin englanniksi kuin hindiksi.

Sairaalan hissiin astunut mies päätyi hihkaisemaan ooh gori gori. Gori tarkoittaa valkoista.

Suuri ongelma täällä on se, että perheet valitsevat abortin kuullessaan odottavansa tyttölasta. Se näyttää, miten poikia ja miehiä arvostetaan enemmän. Useat sairaalat kieltäytyvät toki tekemästä abortteja tästä syystä, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö aborttia voitaisi tehdä muualla.

Suomalaisena naisena olen hämmentynyt ja järkyttynyt siitä, kuinka minä en naisena täällä voi olla itsenäinen henkilö vaan aina nainen, jonka määrittelee mies. Miesten ajattelutapa täällä ja muuallakin maailmassa on erittäin vinksahtunut.

Naisten kohtelu Intiassa saa suuttumaan. Taistelu naisten oikeuksien puolesta ympäri maailmaa on kovan työn takana. Ehkä minun olisi pitänyt aloittaa kieltäytymällä kirjoittamasta isäni nimi paperiin. Tai kenties pitäisi aloittaa vapaaehtoistyössäni kouluni lähikylän koulussa puuttumalla poikien ja tyttöjen eristämiseen luokkahuoneessa.

Välillä meinaa tältä tytöltä nousta keskisormi turhautumisen ja vihan merkkinä. Maailmaa ei kuitenkaan sillä keskarilla paranneta.

Muutin juuri ensimmäinen maaliskuuta uuteen kämppään ja lopetin täten puolentoista kuukauden asunnottomuuden jakson. Rahaa säästääkseni, ja ystävieni kärsivällisyyttä koetellen, matkustin ensin Brasiliaan maailman sosiaalifoorumiin ja sieltä palattuani vierailin eri ystävieni luona ympäri Ranskaa.

En siis niinkään kärsinyt asunnottomuudesta vaan osoitteen puutteesta, sillä vaikka ohjasin pakollisen postin St. Martinin kanaalin lähellä olevaan toimistooni ja ilmoitin lähdöstä kaikille, jotenkin monet elämän langat hukkuivat. Vaikuttaakin, että osoitteesta on muodostunut yhä tärkeämpi henkilöllisyyttä.

Pankkikortin käyttö verkossa loppui saman tien, kun osoite ei enää ollut muodossa nimi, katu ja postinumero. Tavaroita ostaessa täällä verkkokaupassa vaaditaan usein osoitteen tosite, johon kelpaavat vesilaskun tai sähkölaskun skannatut kopiot. Siispä esim. lentolippujen osto ei onnistunutkaan sillä kortilla.

Vaikeutin elämääni myös pakkaamalla shekkivihkon johonkin lukemattomista laatikoista. Ranskassa shekit ovat vielä suosittu maksuväline, ja omassa tapauksessani toimiston vuokra maksetaan shekillä. Myös lääkärit ja sairaalat pitävät shekkejä arvossaan: niiden käyttö on heille halvempaa kuin Visa- ja Master-korttien lukijoiden käyttömaksut.

Ennen sosiaalifoorumiin lähtöäni en ehtinyt asunnon hakua varten tekemään itsestäni elintärkeää dossier dokumenttia, jossa osoittaisin oman henkilöllisyyteni, varallisuuteni, työsopimukseni, opintorekisterini, edellisten vuokranantajien suositukset, ja samat tiedot mahdollisista takaajistani. Nyrkkisääntö dossierin tekemiseen on se, että mitä isompi, sen parempi.

Palattuani lähdin liikkeelle ilman näitä takuita. Etsin lähinnä kimppakämppiä Pariisissa olevien brittien ja amerikkalaisten ilmoittelusivulta. Eräs näistä on Craigslist, San Franciscosta lähtöisin oleva ilmainen ilmoituspalvelu, joka kattaa elämän kaikki osa-alueet platonisista suhteista toimistovuokriin.

Craigslistin kautta tutustuin kimppakämppiin ympäri kaupunkia. Eräs viisikymppinen kanadalainen tarjosi tyttärensä huonetta Levallois-nimisessä naapurikunnassa, joka on kuulemma kameravalvonnan pioneeri: kunnan jokaista katua kuvataan. Se ei ihan napannut. Lopulta löysin mitä erikoisimman vuokralaishaastattelun jälkeen jamaikalaisen väitöskirjaopiskelijan asunnon 10. kaupunginosasta, elokuvateatteri Rexin vierestä; hän ilmeisesti katsoi, että olin hakijoista psykologisesti vakain.

Luottamuksen rakentamisen vaikeus eristää ulkomaalaisten asuntomarkkinat paikallisista. Ranskalaiset vuokranantajat eivät yleensä hyväksy ulkomaalaisia vuokralaisia, ja he laskevat, että kuukausipalkan täytyy olla vähintään kolme kertaa vuokran suuruinen. Paremmissa kortteleissa asiaan vaikuttavat myös siveyssäännöt, kuten aviossa oleminen ja lasten hankkiminen.

Toisaalta vuokralaisia myös suojataan lain voimin: heitä ei esimerkiksi saa häätää talvikuukausien aikana. Sanotaankin, että maaliskuussa vapautuu monia halvan vuokran asuntoja, ja tähän saumaan minäkin ajoitin asunnon haun.

Ehkä juuri lain suoja johtaa nurinkurisesti syrjintään. Kun vuokranantaja allekirjoittaa vuokrasopimuksen, hän sitoutuu myös kunnioittamaan tämän oikeuksia. Silloin on järkevää syynätä paljon erilaisia papereita ja vaatia takaajia. Sama pätee myös valtion tai kunnan vuokratuettuihin asuntoihin, jossa suosituskirjeet merkitsevät aika paljon. Ulkomaalaiset ghettoutuvat tässä järjestelmässä omiin piireihinsä.

Nurinkurisilla asuntomarkkinoilla pärjäävät ne, joilla on parhaimmat verkostot ja luotettava luonne. Asunto on silloin asukkaan oman persoonan jatke, ja kukin pyrkii kohentamaan asemaansa ponnistelemalla paremmille alueille.

Asunnonhaku Pariisissa on kuin seurustelukumppanin etsimistä. Asuntohaastattelut ovat flirttiä: nokkelimmat pärjäävät pelissä parhaiten.

Taannoin suomalainen ystäväni kysyi, kuinka on mahdollista, että Anna Politkovskajan murhaoikeudenkäynti päättyi vapauttavaan tuomioon. Samalla lailla epäuskoinen on ollut myös Suomen median reaktio. Toki murhan esitutkinnassa olikin vakavia puutteita, esimerkiksi operatiivisia tietoja vuodettiin jatkuvasti julkisuuteen – tässä ei kuitenkaan välttämättä ollut kyse salaliitosta, vaan yksittäisten virkamiesten pyrkimyksestä hyötyä taloudellisesti tabloidilehdistön skandaalinälästä. Kuitenkin reaktiot Suomessa kertovat minusta myös siitä, että suomalaiset joutuvat itse aika harvoin virkavallan kanssa tekemisiin, ja siksi poliisin mahdollisuuksista voi olla liioiteltuja odotuksia.

Oikeutta ei käyty murhan tilaajia vastaan (joita ei tunneta), eikä myöskään epäiltyä toimeenpanijaa vastaan (epäilty murhaaja Rustam Makhmudov on ilmeisesti paennut ulkomaille). Syytetyn penkillä istuivat Makhmudovin veljet Džabrail ja Ibragim sekä entinen poliisi Sergei Hadžiburatov, joita epäiltiin avunannosta. Politkovskajan omaisten tavoin olen vakuuttunut, että kaikki syytetyt auttoivat murhaajaa – mutta kuten omaisetkin, olen samaa mieltä siitä, että todisteet olivat hatarat. Näillä todisteilla valamiehistö teki oikean päätöksen. .

Merkittävä osa todistelusta nojasi esimerkiksi kännyköiden paikannustietoihin. Tällaiset todisteet eivät välttämättä riittäisi yksinään edes Suomessa, vaikka Suomessa syyttäjän todistustaakka onkin kevyempi kuin Venäjällä. Suomessahan esimerkiksi poliisi silminnäkijänä on aina luotettavampi kuin kymmenen todistajaa syytetyn puolella, Venäjällä näin ei ole. Venäläiset tuttuni ovat usein olleet shokissa, kun ovat kuulleet, millaisella todistusaineistolla Suomessa tuomioita jaetaan.

Ensi näkemältä Venäjän järjestelmä vaikuttaa oikeudenmukaisemmalta, toisaalta se myös johtaa korruptioon (poliisit ottavat mielellään rahaa epäillyiltä, jos tutkinta todennäköisesti kaatuu joka tapauksessa) ja kidutukseen (tunnustus on ainoa todistusaineisto, joka riittää takuuvarmasti). Lopulta Venäjän paremmasta syytetyn oikeusturvasta on etua vain niille, jotka pystyvät kestämään pari päivää pieksemistä, tukehduttamista ja asennossa seisottamista tunnustamatta – tällöin heidät todetaan syyttömiksi tapauksista, joissa Suomessa tuomio olisi takuuvarma.

Tietysti mieluiten ottaisin järjestelmän, jossa yhdistyisivät sekä venäläinen syyttäjän kova todistustaakka että suomalainen oikeuden riippumattomuus ja kidutuksen harvinaisuus, mutta mitään ei saa ilmaiseksi. Minulla ei ole epäilystäkään siitä, että tällaisessa järjestelmässä pahantekijät pääsisivät useammin vapaaksi.

Suomessa rikolliset jäävät yleensä kiinni siksi, että rikoksia tehdään kännissä, ja siksi että Suomi on pieni maa, rikollisia on vähän ja suurin osa heistä on poliisille ennestään tuttuja. Venäjällä rikollisia on miljoonia ja ammattirikollisia satojatuhansia, mutta suuri osa esitutkintapöytäkirjoista etenkin pienemmissä tapauksissa kirjoitetaan kynällä paperille, eivätkä ne koskaan päädy mihinkään tietokoneelle. Rikollisuuden ehkäisemisen strategia perustuu lähinnä ennaltaehkäisyyn – esimerkiksi Moskovassa on 150 000 poliisia, jotta heitä riittäisi esimerkiksi joka metroasemalle passiin. Tällaiselle legioonalle ei kuitenkaan tietenkään ole varaa maksaa kunnon palkkoja, joten he kustantavat elantoaan lahjuksilla esim. laittomilta siirtolaisilta ja kevyiden huumeiden käyttäjiltä. Lahjuksilla on tietysti yhteiskuntaa kokonaisuutena mädättävä vaikutus.

Suomalaiset usein unohtavat, että korruptio ilmaantuu aina ennen kaikkea sinne, missä järjettömän kovat rikosseuraamukset asettavien lakien takia pieni lahjus vankilan korvikkeena on sekä kiinniotetun, poliisin että koko yhteiskunnan etu. On väärin kuvitella, että kaikki Venäjällä lahjuksia ottavat poliisit olisivat täysin mätiä – usein he itse ymmärtävät, minkälainen katastrofi olisi kaikkien lakien kirjaimellinen soveltaminen, jos se ylipäätänsä olisi mahdollista.

Suunnitelmallisten rikosten selvittäminen on vaikeaa, siihen tarvitsee ammattitaidon lisäksi usein myös onnea, tai rikollisten typeryyttä. Esimerkiksi tuttavani ystävän kolme vuotta sitten murhanneista natseista osa jäi kiinni lähinnä siksi, että yksi heistä oli käyttänyt omissa nimissään ollutta matkakorttia läheisellä metroasemalla. Väillä tuntuu siltä, että ennen kännyköitä ja matkakortteja murhaajia on jäänyt kiinni vain rysän päältä.

Politkovskajan murhaajilla saattoi hyvinkin olla suojelijoita virkakoneiston sisällä. Kuitenkin uskon, että moni tutkija halusi tosissaan selvittää mitä tapahtui. Venäjän turvallisuuspalvelut eivät ole mikään monoliitti, ja usein niiden sisältä tulee myös järjestelmän kriitikkoja: esimerkiksi Lontoossa murhattu Litvinenko ja FSB:n yhteyksiä vuoden 1999 terrori-iskuihin tutkinut Mihail Trepaškin.

Erityisen vaikeaa on selvittää palkkamurhien tilaajia. Esimerkiksi vaikka Pietarissa vuonna 1998 murhatun oppositiopoliitikon Galina Starovojtorovan murhasta saatiin tuomittua sekä tekijät että heidän avustajansa, tilaajat ovat edelleen vapaalla jalalla. Palkkamurhien toteuttajat ovat yleensä kokeneita ammattirikollisia, ja heille 20 vuotta vankilassa on usein pienempi paha kuin 10 vuotta vankilassa vasikkana. Ja Politkovskajan murhan ilmeisesti toteuttaneille tšetšeeneille tilaajista kieliminen voisi johtaa koko suvun turmioon.

On hyvin mahdollista, että vaikka Rustam Makhmudov löydettäisiin ja tuomittaisiin, murhan tilaajat jäisivät kuitenkin pimentoon.

(PS: jatkan kansallisbolshevikeista sitten ensi kuussa, jos mitään ajankohtaisempaa ei ilmaannu.)