23. helmikuuta vietettiin isänmaan puolustajien päivä. Neuvostoaikana juhla kantoi nimeä "Puna-armeijan päivä", joka kuulostaa jotenkin mahtipontisemmalta ja nostalgisemmalta. Kansan keskuudessa tämä vapaapäivä on muotoutunut yleiseksi "Miesten päiväksi", jolloin miehiä onnitellaan riippumatta siitä, ovatko he armeijan leivissä, tai ovatko ylipäätään suorittaneet asevelvollisuutta. Kouluissa tytöt antavat pojille onnittelukortteja, yliopistoissa miesopettajille ostetaan suklaarasioita ja työpaikoilla kokoonnutaan nostelemaan kuohuviinimaljoja mieskollegoiden menestykseksi ja kunniaksi. Suomalaisesta näkökulmasta moinen juhlapäivä vaikuttaa surkuhupaisalta ja absurdilta.

Ensimmäisillä kerroilla matkustaessani Venäjällä huomioni kiinnittyi vääjäämättä venäläisiin naisiin ja heidän, senhetkisen tulkintani mukaan, alistettuun asemaansa. Naiset olivat aina viimeisen päälle pynttäytyneet, oltiin sitten metsäretkellä tai tekemässä graffiteja kaupungin laitamilla. Kodeissa sekä pöytään tarjoilusta, että tiskeistä huolehti aina nainen – jopa silloin, kun kyseessä oli poikamiehen talous, missä nainen oli vain vieraana. Olin pöyristynyt.

Pian aloin erottaa myös kolikon toisen puolen: ympäröivät miehet korostavat maskuliinisuuttaan vähintään yhtä ahkerasti, kuin naiset alleviivaasivat feminiinisyyttään. Miehet hoitavat ylpeinä perinteisiä miesten hommia. Fyysistä voimaa ihannoidaan, ja miehet ajautuvat tämän tästä tappeluihin. Ja tietenkin miesten kuuluu aina huomioida itseään fyysisesti heikommat "kauniimman sukupuolen edustajat" – minä itse ajauduin suomalaisena naisena vähän väliä kiivaisiin väittelyihin venäläisten miesten erehdyttyä avaamaan minulle ovia tai tarjoutumaan kantamaan laukkuani.

Paikallisiin feministeihin tutustuessani huomasin, että naisten oikeuksien ajaminen ei ole ristiriidassa naisellisuutta korostavan yhteiskuntaroolin kanssa. Viimeisen päälle laitetut feministit purskahtivat nauruun ihmetellessäni, miten he suostuvat miesten asenteeseen "pitää heitä kuin kukkaa kämmenellä". Ja tosiaankin, mitä sillä on väliä, kuka avaa ovet ja kantaa laukut? Tasa-arvon ajaminen tarkoittaa ennen kaikkea yhtäläisiä oikeuksia ja vapautta elää haluamallaan tavalla sukupuolesta riippumatta.

Pintaa syvemmälle katsottuna venäläiset korkokengillä sipsuttelevat naiset osoittautuvatkin vahvoiksi, itsenäisiksi ja aktiivisiksi selviytyjiksi. Nuorison keskuudessa tytöt menestyvät opinnoissaan keskimäärin paremmin kuin pojat. Yksinhuoltaja-äidit elättävät ja kasvattavat lapsiaan ilman miehen tukea. Mummot viljelevät kasvimaapalstojaan ja sienestävät niin, että talven varalle riittää satoa lähetettäväksi myös jälkikasvulle suurkaupunkeihin. Naiset eivät rajoita elämäänsä kodin ja perheen hoitamiseen, vaan toteuttavat itseään täysipainoisesti ja vapaasti elämän kaikilla alueilla ja tekevät itse päätökset koskien omaa elämäänsä.

Sen sijaan monet miehet ovat kovilla etsiessään paikkaansa nyky-yhteiskunnassa, jossa suoranaisella fyysisellä voimalla ei enää ole korvaamatonta sijaa, kuten kivikaudella. Siinä missä uralla menestyvä nainen herättää ihailua, koti-isää ja hänen valintaansa ei välttämättä osaa arvostaa edes yhteisten lasten äiti. Jos taas mies sattuu tienaamaan puolisoaan vähemmän, hänen itsetuntonsa laskee heti. Mies, joka ei osaa lapsesta asti pitää puoliaan fyysisesti, on vaarassa ajautua peräkammarin pojaksi, koska tappeluja pelkäävät miehet, eivät ole naisten suosiossa. Kaiken lisäksi miesporukassa paineita ei ole tapana purkaa puhumalla, vaan paha olo purkautuu muun muassa väkivaltana ja alkoholin ongelmakäytöllä.

Huomaan, että omat, ulkonäköön ja käytökseen liittyvät kulttuurisidonnaiset käsitykseni ovat ajaneet minut ansaan. Meikattu nainen ei välttämättä olekaan sen heikompi kuin mies. Fyysisesti voimakas ja kovaääninen mies ei välttämättä olekaan sen vahvempi kuin nainen. Entä onko suomalainen tuulipuku-yhteiskunta, jossa miesten ja naisten ulkoiset erot on minimoitu, yhtään sen sen tasa-arvoisempi paikka elää, kuin yhteiskunta, jossa naiseutta ja mieheyyttä tuodaan korostetusti esille?

Monarkistikaverini Facebookissa ovat poissa tolaltaan innosta. Reilun vuoden kuluttua nähdään oikeat prinsessahäät. Häämatka Tukholmaan on suunnitteilla. Omaa hääkrääsää voi alkaa askarrella jo nyt.

Synnyin samana vuonna kuin prinsessa Victoria, joten vielä parikymppisenä koin, että meillä on selvä kohtalonyhteys. Siksi olen sekä iloinen että huolissani. Victorian 24.2. julkistettu kihlaus viestii hämmentävän konservatiivisia tapoja – tämä huolestuttaa. Samalla tuleva avioituminen ja Victorian viittaus perheen perustamiseen antaa odottaa, että prinsessa haluaa vauvan. Olisi iloista, jos Victorialla olisi vauva, niin kuin minulla! Kohtalonyhteys tuntuisi taas.

Kihlauksen julkistamisen yhteydessä kuningasperhe laitatti Youtubeen videon, jossa puhuvat Kaarle Kustaa, Silvia, Daniel ja Victoria. Viestintäkorkeakoulun rehtorin Sofia Strömbergin mukaan "kuninkaallinen tavaramerkki vahvistuu tästä erittäin paljon", vaikka video on kömpelö. Osoittaahan kuningasperhe haluavansa "viestiä uusilla tavoilla".

Tuleva prinssi Daniel toteaa youtube-videossa tärkeimmän tehtävänsä olevan nyt Victorian tukeminen tämän työssä Ruotsin kansan hyväksi. Hän mainitsee kuitenkin omien intohimojensa olevan "terveidenhoito" (friskvård, johon Westlingin ala eli kuntosalit ja henkilökohtainen valmennus ilmeisesti lasketaan) ja yrittäjyys. Kuulostaa siltä, kuin hän markkinoisi omaa yritystään kihlajaispuheessaan. Aikooko Daniel jatkaa yrittäjänä avioliiton jälkeenkin? On hämmästyttävää, miten sukupuoliroolit ohjaavat kihlausilmoitusta enemmän kuin perinteinen työnjako kuninkaallisen ja tämän puolison välillä. Miespuolisen kruununperijän naispuolisen puolison odotettaisiin todennäköisesti Ruotsissakin ilman muuta luopuvan omasta urastaan ja keskittyvän puolisonsa kuninkaallisuuden tukemiseen ja lasten synnyttämiseen.

Victoria puhuu videolla lämpimästi perheen perustamisesta, Daniel ei sitä mainitse. Mitä olisi tapahtunut, jos Victoria olisi valinnut samaa sukupuolta olevan kumppanin? Ruotsissahan avioliittolainsäädännöstä on tulossa sukupuolineutraali, joten avioliittovaatimus ei olisi este.

"Tulkoot he kaksi onnellisiksi, mutta piru periköön jälkeenjääneen ruotsalaisen luokkayhteiskunnan", kirjoittaa Röda Malmö (Punainen Malmö) blogissaan. Silti monarkiaa siedetään yleisesti ottaen hyvin. TV4:n teettämän gallupin mukaan 83% mielestä Victoria on "valinnut oikein" puolisonsa. Puolisoa ei sentään valita kansanäänestyksellä, mutta Vickan-parka joutui odottamaan isänsä ja jopa hallituksen hyväksyntää parisuhteelleen. Onkohan sillä tavoiteltu demokratiaa, että hallitus hyväksyy monarkin puolison?

Ruotsalaisblogeissa ja lehdistössä prinsessahäitä ruoditaan tietenkin myös kriittisesti ja pilkallisestikin, mutta varsinainen monarkian vastainen liike kärsinee tosikon leimasta. Häähumu on sallittua sirkushuvia. Vielä enemmän se on sitä monille suomalaisille prinsessafaneille, jotka alkavat viimeistään nyt etsiä Victoria-seinälautasta kotiinsa.

Mitä yhteistä on yläitävaltalaisella Windischgartenin papilla Gerhard Maria Wagnerilla ja Argentiinassa viime viikkoon asti asuneella brittiläisellä Pius-veljeskunnan piispalla Richard Williamsonilla?

Molempien lausunnot ovat saaneet suuren joukon ihmisiä niin katolisen kirkon sisä- kuin ulkopuolella ihmettelemään. Gerhard Maria Wagner on puhunut homoseksuaalien parantamisesta ja sen tarpeellisuudesta. Hän on hyökännyt Harry Potteria vastaan, koska kirjasarja hänen mukaansa on saatanallinen. Hän on sanonut, etteivät luonnonkatastrofit kuten Itä-Aasian tsunami tai Yhdysvaltojen rannikolla riehunut hirmumyrsky Katrina suinkaan olleet sattumia vaan jumalan rangaistus.

Richard Williamson puoluestaan on tullut kuuluisaksi muun muassa holokaustin kieltävillä lausunnoillaan.

Silti molempiin katolisen kirkon paavi Benedictus XVI on suhtautunut kummastusta aiheuttavan myönteisesti. Edellistä paavi kaavaili Linzin vihkipiispaksi. Jälkimmäisen hän vapautti pannasta.

Molempien kohdalla paavia on vaadittu korjaamaan ratkaisujaan.

___________

Wagnerin nimitysuutisten jälkeen Linzissä monet älähtivät. Kun vihkipiispan, toisin sanoen hiippakuntapiispan apupiispan, tehtäviin kuuluu läheinen yhteys kirkon jäseniin esimerkiksi kasteen ja vihkimisen yhteydessä, kauhu on ymmärrettävää.

Myös Williamsia koskevan uutisen jälkeen älähtivät monet kirkon edustajat ja sen parissa toimivat maallikkouskovaiset. Lopulta siihen puuttui jopa Saksan liittokansleri Angela Merkel.

Saksalainen paavi ei itse ole antisemiitti. Hänen on kuitenkin täytynyt tietää Pius-veljeskunnan joidenkin jäsenien avoimen antisemitistisistä lausunnoista.

Aluksi Vatikaani vaikeni. Kirkko on mysteeri, sanottiin.

Mitä Linzin vihkipiispa-asiaan tulee, Itävallan arkkipiispa kardinaali Schönborn päätti hermostuneen mediarumban ja kasvavan painostuksen jälkeen lopulta reagoida omatoimisesti. Wagner-asiassa kutsuttiin koolle piispainkokous, minkä seurauksena Gerhard Maria Wagner ilmoitti itse esittävänsä paaville luopuvansa suunnitellusta nimityksestä vapaaehtoisesti.

Richard Williamsonia paavi sitten vaati korjaamaan lausuntonsa ja Argentiina ilmoitti karkottavansa Williamsonin, mikäli natsirikosten vähättelemiseen ei tule muutosta.

Sekä Williamson että Wagner eivät odotetusti itse näe toiminnassaan ja mielipiteissään mitään väärää tai outoa. Paavin kädenojennus ei Williamsonia edes kiinnostanut. Itävallan yleisradion ORF:n mukaan Williamson lähti Argentiinasta viime viikolla.

Gerhard Maria Wagner alkoi pyörtää sanojaan koskien vetäytymisensä vapaaehtoisuutta. Loukkaantunutta pappia aiotaan ehdottaa kotikuntansa Windischgartenin kunniakansalaiseksi.

___________

Historiallista ja uutta on, että Vatikaanin päätöksiä on katolisen kirkon sisällä tässä mittakaavassa kyseenalaistettu. Paavi ei olekaan erehtymätön ja kun kirkkoon on huudettu, se on vastannut. Katolisessa kirkossa on maailmanlaajuisesti edelleen miljardi jäsentä.

Jää kuitenkin kysymys, miksi paavi tekee päätöksiä, joiden seuraukset eivät vaikuta merkitsevän katoliselle kirkolle mitään hyvää? Voi myös kysyä, kuka näitä päätöksiä tosiasiassa tekee? Kuka tietää mitä Vatikaanissa tapahtuu? Tietääkö edes paavi?

On helmikuinen aamupäivä Tokiossa. Ulkona lämpötila on 7 astetta, sisällä asunnossa 14. Käsissä on sormikkaat, sylissä huopa, jaloissa tuplavillasukat ja selässä villatakin alla hehkuu Hokkairo, "lämpölätkä". Rautajauhetta ja muuta kemiallisen reaktion hapen kanssa aiheuttavia aineita sisältävä kertakäyttöinen, kierrätyskelvoton lätkä pysyy kuumana noin 12 tuntia. Ellei tahdo köyhtyä huudattamalla ilmastointilaitteen lämmityspuhuria tai hermoilla kaasulämmittimen ja pahanhajuisen kerosiinin kanssa, on otettava käyttöön luonnon keinot. Lämpimät vaatteet. Teemukilliset. Jumppatuokiot. Kossuhuikat. Ja japanilaiset innovaatiot.

Olemassa on lämpögeeliä, joka luo kihelmöivää lämmön tunnetta kehoon. Tietokoneeseen kiinnitettäviä USB-lämpösormikkaita saa kuulemma Suomestakin. Sähköhuovat ja sähkömatot mietoine lämpöineen auttavat, mutta lisäävät sähkölaskua. Öisin voi nukkua söpön eläimen muotoisen kuumavesipullon kanssa. Hokkairo-lätkiä löytyy sujautettavaksi sukkiin, kenkiin, povitaskuun, lakanoihin, lemmikkeihin ja puseron alle. Japanilaiset eivät juuri hanskoja käytä, mutta pyörän- ja moponsarviin on usein kiinnitetty ulkoajohansikkaat – joissa saattaa olla vieläpä oma lämmityssysteemi!

Kotona on talvisin siis julmetun kylmä. Kun menee ulos, on usein ylipuettu eurooppalainen paljasreitisten tokiottarien korkokopisevassa parvessa. Pian tulee julmetun kuuma. Junat ja metrot paahtavat lämpöä vaunuihinsa kuin pahimmilla Pohjan pakkasilla. Ostoskeskuksissa ja virastoissa tekisi mieli riisuutua alusvaatteilleen. Toimistoissa hikoillaan, sillä lämpötila on usein säädetty 26 asteeseen. Kokouksissa tilannetta viilennetään avaamalla ikkunat selkoselälleen, jolloin tuskaisesta kuumuudesta tapahtuu välitön vaihto viimaan ja vetoon.

Tästä näkökulmasta ei liene ihme, että Japani on pulassa energiantuhlauksensa kanssa. Maassa on valmiudet uskomattomaan tekniseen kehitykseen myös ekologisten keksintöjen saralla, mutta teoria kaatuu kansalaistason käytäntöön. Vaikka nykyään lähes kaikkea kutsutaan termillä "eco-friendly" ja maailmalle kaupataan hybridiautoja ja aurinkokennoja made in Japan, on Japani maana yksi suurimmista syypäistä ilmaston lämpenemiseen. Japani on neljänneksi suurin kasvihuonekaasujen tuottajamaa. Jokainen japanilainen tykittää vuosittain kymmenisen tonnia hiilidioksidia ilmakehään. Päästöt ovat Japanissa neljä kertaa suuremmat kuin Kiinassa ja 10 kertaa Intian päästöjen veroiset. Isossa skaalassa Japanin kansalaisen vaikutus ilmakehän lämpenemiseen on tuplat verrattuna maailman keskiarvoon.

Japani ei tule pääsemään tuhlailun seurauksista helpolla. Viimeisen sadan vuoden aikana keskilämpötila on noussut yhden asteen. Ennustetaan, että tällä menolla tämän vuosisadan loppuun mennessä lämpötila nousee 2-3 astetta lisää. Erityisesti pohjoiseen Hokkaidon saareen lämpötilamuutokset tulevat vaikuttamaan merkittävästi. Etelässä yli 35 asteen hellepäivät tuplautuvat seuraavan sadan vuoden aikana, mikä taas lisää taifuuneja, hirmumyrskyjä ja tulvia.

Mutta mitä tehdä? Säästöjä uusin energiamenetelmin kyllä suunnitellaan – mutta ei kovin lyhyellä tähtäimellä. Ongelma on yksittäinen kuluttaja. 127 miljoonan asukkaan maassa on jo merkitystä sillä, kuka kuluttaa ja miten kuluttaa. Vaikka ecoa hoetaan ja vaihdetaan kansainvälisten filmifestareiden punainen matto vihreään, peruskansalaisilta puuttuu tietoa ja tahtoa toimia toisin. Kollektiivisen harmonian vaatimus rajoittaa individuaaleja aikeita ja aloitteita. Toisaalta, yksilö on varsin voimaton, ainakin, jos todellisia vaihtoehtoja on vähän. Esimerkiksi sähkön lajia ei voi kotiinsa valita. Tokiossa sähkö saapuu ainoastaan Tepco-yhtiöltä. Joka hankkii sen Niigatan ja Fukushiman ydinvoimaloista. Uusia energiansaantimenetelmiä hypetetään, ja Japani on yksi suurimmista aurinkoenergian kehittäjistä – mutta 2/3 kaikista maassa tuotetuista aurinkokennoista viedään muualle, kuten Saksaan ja Etelä-Eurooppaan. Tokion radioasemat käyttävät tuulienergiaa – mutta sekään ei suuria merkitse, jos peruskansalainen ei voi tehdä minkäänlaisia valintoja.

Noin 100 miljoonaa japanilaista asuu taloissa, joissa lämpötila talvisin laskee lähes ulkoilman tasolle. Surkea rakentaminen ja keskuslämmityksen puute – mikä saa japanilaiset kodit tuntumaan suorastaan kivikautisilta – yhdistettynä krääsän palvomiseen on hankala kombinaatio. Lisäksi mukaan voidaan laskea ravinto. Ruoka on shoppailun ohella japanilaisten lempiaihe. 60 prosenttia ravinnosta saapuu tuontitavarana rajojen ulkopuolelta. Kasvissyöntiä ei tunneta. Lihaa käytetään valtavasti. Trendien perässä hypätään innolla.

Jotakin on sentään yritetty. Viime vuosina Cool Biz- ja Warm Biz -projektit ovat pureutuneet sähkön hukkaamiseen. Ne opastavat firmoja alentamaan lämpötiloja talvisin ja pukemaan ennemmin päälle villatakin ja kesällä taas siirtymään lyhythihaisiin puvun paitoihin ja solmion löysäämiseen. Näillä menetelmillä vuonna 2007 vähennettiin 1,4 miljoonaa tonnia hiilidioksidin tuottoa. Saman määrän hiilidioksidia tuottaa kolme miljoonaa japanilaista kotitaloutta kuukaudessa. Mikä säästö syntyisikään kehittyneemmällä rakentamisella ja keskuslämmityksellä…

Olutjätti Sapporo Breweries on ilmoittanut, että se aikoo julkistaa hiili-informaatiota Black Label -oluttölkkinsä kyljessä. Kenties pian saamme lukea jokaisesta elintarvikkeesta sen ekologisen jalanjäljen suuruuden. Täytyykin toivoa, että ilmastonsuojelusta ja vihreästä vallankumouksesta tulee Japanissa pian kuuminta muotia. Trendiksi lyöminen on kenties ainoa mahdollisuus suuriin vaikutuksiin. Toivottavasti suunnitteilla on jokin mahdollisimman söpö ja pörröinen eläimen naama vetoamaan ihmisiin ilmaston puolesta!

Tavallaan Japanissa säästetäänkin. Karaistumalla. Vai mistä muusta voi olla kyse, kun pikkulapset kulkevat parin asteen viimassa paljain pohkein ja naiset paljain reisin, ilman hanskoja, hattuja tai huiveja? (Lähde: Tokyo Journal Winter 2009 / Low Carbon Targets Too High for Japan)

Sain viime vuoden maaliskuussa amerikkalaiselta kaverilta linkin blogiin, jonka evästykseksi hän oli kirjoittanut : "This is me and you. No denying it." Kyse oli kanadalaisen Christian Landerin blogista Stuff White People Like, joka listaa länsimaisten keskiluokkaisten nuorten rakastamia asioita.

Ja kas, blogipostaus toisensa jälkeen osui nappiin: valkoiset ihmiset pitävät joogasta, koirista, orgaanisesta ruuasta, ironisista 80-luvun bileistä, IPodeista, kansalaisjärjestöistä, tennareista, Obamasta, otsatukista, vintage-kaupoista. He tykkäävät ajaa sorrettujen kansojen (erityisesti tiibetiläisten) asiaa, työskentelevät mielellään voittoa tuottamattomissa organisaatioissa, haluavat ystävikseen mahdollisimman monien etnisten ryhmien edustajia (varsinkin afroamerikkalaisia), kampanjoivat seksuaalivähemmistöjen puolesta, boikotoivat McDonald'sia ja muita ilkeitä jättiyrityksiä, inhoavat punaniskoja, haluavat pelastaa maapallon "vihreillä" kulutustottumuksillaan ja ennen kaikkea rakastavat kaikkea aitoa.

Osui ja upposi. Kaveri oli oikeassa, postaukset olivat suoraan meidän molempien elämistä. Harvemmin vain näki niitä listattavan näin osuvasti.

Lander, vaikka asuukin tätä nykyä Los Angelesissa, onnistuu kuvaamaan ei pelkästään amerikkalaisia ja kanadalaisia valkonaamoja, vaan ihmistyyppiä joka tuntuu kukoistavan kaikissa länsimaissa, Suomessakin. Kyllä sen tiedät, tai olet sellainen itsekin: kaupunkilainen tai ainakin mieleltään urbaani, koulutettu hipster, joka välittää ympäristöstä, inhoaa ylenmääräistä kaupallisuutta ja julistaa mielellään maailmankatsomustaan tiedostavin rannekkein tai liittymällä erinäisiin Facebook-kamppiksiin. Jos ajat viikonloppuna automarkettiin tai huonekalukauppaan ostoksille etkä voi olla kommentoimatta miten pikkuporvalliselta se saa olosi tuntemaan, olet osa kohderyhmää. Jos suunnittelet spirituaalista joogamatkaa Nepaliin ja Intiaan, viidakkoreissua Indonesiaan, tai vapaaehtoistyötä Afrikassa, mutta olet tuupertua ahdistuksesta ajatellessasi miten ison ekologisen jalanjäljen lentomatkasi aiheuttavat, tervetuloa joukkoon.

Pari vuosikymmentä sitten näiden tyyppien alkumuotoja kutsuttiin jupeiksi, ja muutama vuosi sitten heille lanseerattiin nimike bobo eli bohemian-bourgeois, boheemit keskiluokkaiset. Landerin tyypittelemät "valkoiset" eivät ole välttämättä rodultaan kaukaasialaisia, mutta heitä yhdistää liberaalin progressiiviset asenteet ja kova hinku vaikuttaa ympäröivään maailmaan kulutustottumustensa kautta. He perustavat minäkuvansa sille, mitä he eivät ole: punaniskoja, konservatiiveja, tv:tä töllöttäviä mainosten uhreja, Idols-faneja, ralliurheilun katsojia, aseenomistajia, uskovaisia tai ylipainoisia peruspulliaisia. He tuppaavat olemaan koulutettuja, hyvin toimeentulevia, tiedostavia tyyppejä, joille on hyvin tärkeää että muu maailma tietää heidän olevan koulutettuja, ironisia, tiedostavia ja kulturelleja.

Blogi sai alkunsa copywriterina työskentelevän Landerin ihmetellessä kaverinsa Myles Valentinin kanssa sitä, miten paljon koulutetut, keskiluokkaiset valkoiset pitivät televisiosarjasta The Wire, joka kuvaa Baltimoren mustia jengejä. He lähtivät listaamaan muita valkoisten rakastamia asioita (paikallaan seisominen konserteissa, luovan kirjoittamisen kurssit, hybridiautot, kasvissyönti, käytettyjen vaatteiden kaupat, kertominen muille ihmisille että he eivät omista televisiota). Kun blogin kävijämäärä ylitti parissa kuukaudessa 25 miljoonaa, oli selvää, että Lander ja Valentin olivat osuneet oikeaan.

Mitään maailmaa mullistavaa Lander ei ole keksinyt, mutta hän tekstinsä ovat sen verran kepeitä, ironisia ja osuvia, että ne ovat päätyneet kirjaksi asti. (Miehen menestys on tietysti kirvoittanut lukijakommentit "White people like book deals" ja "White people like money".)

Sopivan ironista on se, että nämä ainutlaatuisuuttaan ja avarakatseisuuttaan rakastavat tyypit eivät ole kovin ainutlaatuisia (kävele joskus Brooklynin hipster-keskuksessa Williamsburgissa, jos et usko) eivätkä välttämättä kovin avarakatseisiakaan, jos he kohtaavat ihmisiä, joiden maailmankatsomus ei sovi yhteen heidän sanktioimansa elämänfilosofian kanssa. Landerin tavoite on ennen kaikkea kirjoittaa hauskasti, mutta jos siinä samalla mies onnistuu sohaisemaan sitä ylemmyydentunnetta, jonka vallassa kaupunkilainen hipster valittaa maaseudun ainoalla huoltoasemalla siitä, miksi huoltsikan valikoimissa ei ole reilun kaupan kahvia - mikäs sen parempaa.

Douglas Coupland onnistui nimeämään 1990-luvun nuoret Sukupolvi X:ksi, joten maanmiehensä Landerin kuvaamat 2000-luvun tiedostavat nuoretkin ansaitsevat tittelinsä. Nyt meille pitää vaan keksiä osuva nimi: sukupolvi O kuten Obama ja orgaaninen? Sukupolvi G niinkun Green? Tai H kuten Hipster?

Mietin pitkään, mistä kirjoittaa tänään. Ei täällä mitään kiinnostavaa tapahdu. Media on täynnä juttuja talouskriisistä ja alan voida pahoin joka kerta, kun kuulen sana majanduslangus, laskusuhdanne. Siitä puhutaan kaikkialla ja media vain vahvistaa kriisitietoisuutta, mikä lisää ihmisten stressiä.

Media ilmeisesti rakastaa stressin lisäämistä. Eilen TV:ssä puhui nainen itsemurhien kriisikeskuksesta. Hänen mukaansa toimittajien ohjailevat kysymykset synnyttävät huonoja uutisia: sanokaa nyt ääneen, että talouskriisin aikana tehdään enemmän itsemurhia?

Itsemurhista puhutaan lehdissä enemmän kuin koskaan, mutta ei niitä ole tehty sen enempää kuin ennen. Talvisaikaan tehdään itsemurhia kaikkialla pohjoisessa. Ja kyllä lamakin vaikuttaa.

Kriisi on taas yksi hyvä tekosyy jättää auttamatta niitä, jotka tarvitsevat apua. Voi sanoa, että nyt on talouskriisi emmekä me voi tehdä mitään. Ihmisillä ei ole töitä ja sä alat puhumaan eläinten oikeuksista, tyhmä.

Kerron teille omakohtaisen tapauksen, josta en ole ylpeä. En haluaisi tätä kertoa, mutta en sitä voi unohtaakaan. Hiidenmaalla, missä asun, ei ole eläinten turvapaikkaa. Kun jotain tapahtuu eläimille, ne tuodaan ensimmäisenä todennäköisimmin minun kotini keittiön lattialle. Sitten riippuu itse tapauksesta, mitä tehdään seuraavaksi. Viedään eläinlääkärille, ruokitaan, pestään, etsitään tilapäinen koti tai muuta. Kaikkea tapahtuu, kaikki vie aikaa ja rahaa.

Viime viikonloppuna tuotiin tänne yöllä koiran purema kauris. Nuori ja kaunis kauris, jota oli purtu niin pahasti, että sillä oli jo sisäinen verenvuoto. Siihen se olisi kuollut aamuun mennessä.

Jos asuisin mantereella lähempänä kaupunkia, olisin mennyt eläinlääkärille ja hyvä eläinlääkäri olisi tehnyt leikkauksen. Tai sitten ei. Maalla minulla – tai paremminkin kauriilla – ei ole tällaisia mahdollisuuksia. Yritin soittaa eläinlääkärille, joka ei tee leikkauksia mutta jolla on kotona piikkejä eläimille. Hän ei vastannut puhelimeen. Kyllä, halusin nukuttaa sen kauniin kauriin, koska se oli hitaasti kuolemassa. Seuraavaksi soitin yöllä kylänmiehelle, että hän tulisi veitsen kanssa paikalle. Hän tuli ja vei kauriin mennessään. Minä en voinut sanoa hänelle, että kauris tarvitsisi hautajaiset. Jos olisin sanonut, hän ei tulisi enää ikinä uudestaan. Enkä tiedä, milloin tarvitsen häntä taas vastaavaan tehtävään.

Miksi sitten uskallan puhua ja kirjoittaa teille tästä? Kauniin kauriin muistoksi kai. Ja esimerkiksi siksi, että eläinten elämä on epäoikeudenmukaista.

Tonight I killed Bambi. Muistan aina, miten hän katsoi minua silmiin.

Olin pari vuotta sitten jakamassa Norjan kehitysyhteistyöministeri Erik Solheimille Kelvollisempaa kehitystä -palkintoa. Palkinto oli Attac-järjestön vastaisku Suomen silloisen ulkomaankauppa- ja kehitysministerin Paula Lehtomäen saamalle Kelpoa kehitystä -palkinnolle. Me kun olimme sitä mieltä, että Norjan kehityspolitiikka oli oikeasti kelvollista – toisin kuin Suomen. Silloin arvostimme Norjan päätöstä mitätöidä kehitysmaiden velkoja.

Yleensä tällaisten palkintojen jälkeen menee vuosi tai korkeintaan kaksi ja kaikki on taas perseellään. Vilpittömät poliitikon sanat muuttuvat joko megalomaaniseksi vallanhaluksi tai vesitetyiksi ja petetyiksi lupauksiksi. Suomessa hyvänä esimerkkinä ensimmäisestä käy vaikkapa pääministeri Vanhanen, joka on taas nähnyt märkiä unia ikuisesti jatkuvasta pääministerikaudestaan. Jälkimmäinen ilmiö taas on tuttu vaikkapa valtiovarainministeri Kataisen antamista lupauksista terveydenhoitajille. Mitäs niillä lupauksilla enää vaalien jälkeen tekisi?

Suomalaiseen politiikkaan tottuneena odotin tietysti Solheimilta samanlaista kehitystä. Mutta ei: norjalaiset ovat huonoja pilaamaan asioita. Solheim on edelleen rautaa. Puoli vuotta ennen vaaleja hän toteaa, että kehitysapu ei enää ole kehityspolitiikan avainsana ja puhuu ympäristön, konfliktien ja pääoman välisestä kolminaisuudesta. Solheim on ymmärtänyt, että kehitysapu on vain murunen siinä pelissä, jossa pääomapako ja globaalit kaupanrakenteet kurittavat kehitysmaita. "Pääomapaon vuoksi maista pakenee seitsemän kertaa enemmän rahaa kuin sinne tulee sisään kehitysapuna", Solheim totesi hiljattain.

Kehitysapu on siis nappikauppaa verrattuna esimerkiksi veroparatiiseihin katoaviin varoihin. Solheimin ymmärryksen takana on pitkäjänteinen yhteistyö kriittisen kansalaisyhteiskunnan kanssa.

Mitä sitten tekevät suomalaiset järjestöt? Tietysti juuri päinvastaista. Kehitysyhteistyön palvelukeskus (Kepa) jankuttaa isojen järjestöjensä äänellä pääkampanjassaan kehitysavun korottamisesta. Ja (tätä ei melkein kehtaisi sanoa ääneen) pitää mainosmannekiininaan Jyrki Kataista! Nolottavan, ahdistavan ja kokoomuksen perään läähättävän kampanjan nimenä on Toivo tulee talkoisiin. Kampanjan mukaan: "Toivo ei vaadi paljoa. Toivolle riittää, että talkoohenki nostaisi Suomen kehitysavun 0,7 prosenttiin bruttokansantulosta vuoteen 2015 mennessä ja Suomi toisi maailmaan toivoa aktiivisella kehityspolitiikalla."

Juuri vähään tyytyminen ja vähän vaatiminen ovat kehityspolitiikassa niitä suurimpia rikoksia. Sellainen johtaa useimmiten vain pohjoisen ja etelän välisen epätasapainoisen valtasuhteen vahvistumiseen.

Alhaisinkin ymmärrys kehityspolitiikan ja muun politiikan sekä talouden välisistä suhteista näyttää siis olevan liikaa suurimmalle osalle suomalaisista toimijoista.

Toisin on Norjassa.

Sain aikoinaan Solheimilta kiitoskirjeen luovuttamastamme palkinnosta. Pidin sitä pitkään vessan seinällä. Jos se vielä jostain löytyy, kehystän sen ja ripustan olohuoneeseen kunniapaikalle.

Juukaan avattiin juuri uusi ABC-asema. Nurmeksessa sellainen jo on. Valtimolle sellaista suunnitellaan.

Kyllähän te ABC:n tiedätte. Ne ovat niitä liikenteen solmukohtiin viime vuosina ilmestyneitä kauppakeskuksia, joissa on myymälöitä, ravintoloita ja kallista bensaakin sivutuotteena. Huoltoasemiksi niitä kai kutsutaan, mutta mitään apua särkyneen auton kanssa on sieltä turha odottaa.

Valtimolla on vielä toistaiseksi vanha Neste. Sitä on helppo haukkua. Kallista bensaa, näyttää nuhruiselta, huonot valikoimat kahvilassa... Se on kuitenkin paikka, josta saa ihan oikeasti apua – eikä se edes välttämättä maksa mitään. Kun äitini autosta oli etuvalo rikki, löytyi Nesteeltä heti sopiva. Sitten myyjä kipaisi kassakoneen takaa pyytämättä laittamaan lampun autoon paikoilleen, eikä veloittanut muuta kuin lampun hinnan.

Valtimon Nesteeltä minä saan moottorisahaan kaksitahtibensaa (ainoaa bensaa jota autottomana tarvitsen) halvalla suoraan pumpusta. Sieltä saa lamppuöljyä isoissa kanistereissa. ABC:ltä ei saa.

Nesteen kahviolla on sielu. Siellä on tunnelmaa. Sieltä saattaa löytää inspiraation, napata mukaansa tarinan. Tällaiset kahviot ABC-syöpä tapaa yksi kerrallaan. Ennen tienposket olivat täynnään toinen toistaan värikkäämpiä ja persoonallisempia kuppiloita, rehellisiä paikkoja, joista sai maukasta ruokaa.

Nyt kuppilat ovat yksi toisensa jälkeen kadonneet. Ne ovat korvautuneet standardisoiduilla taukopaikoilla, joissa on sama sisustus, sama taustamusiikki ja samat mauttomat, pienet ja ylihintaiset ruoka-annokset.

Ihmiset ilmeisesti pitävät ABC:sta. Ei kai mikään palvelu leviäisi ilman asiakkaita. Ajan henkeen se sopii hyvin. Sielu on kadonnut muualtakin yhteiskunnasta. Kiire on ottanut niskaotteen ajasta. Eivät tähän aikaan sovi tunnelmalliset ja persoonalliset paikat. Mieluummin mennään ABC:lle. Sieluttomuutta 24 tuntia vuorokaudessa.

Uutiset merentakaisten alueiden protesteista tulivat monille yllätyksenä keskellä lumista talvea. Tammikuun 20. päivästä alkaen ensin Guadaloupe, sitten Martinique ja nyt myös Ranskan Guyana ja Réunionin saari Madagaskarin vieressä ovat liittyneet laajaan yleislakkoon.

Nyt jo 25 päivää kestänyt Guadalupen yleislakko vastustaa elinkustannusten jatkuvaa kasvua. Se on saarivaltion laajin kansanliike sitten vuoden 1967 itsenäisyysliikkeen. Tunnelma on, että hyvinvointi ei ole kasvanut samaa vauhtia kuin Ranskassa, ja saarta hallitsevat edelleen samat Pariisissa kasvatetut ja nimitetyt poliitikot.

Saaret ovat riippuvaisia tuontitavaroista keittoöljyä ja muita perustarvikkeita myöten. Vain rommi, tupakka ja banaanit ovat suhteellisesti halvempia – mikä tarkoittaa, että teollisuuspolitiikka ei ole edennyt banaanivaltakunnan ideologian ajoilta mihinkään. Talous on riippuvainen ranskalaisen työttömyysturvan tarjoamasta tuista.

Jopa huvipurret ovat jättämässä saaren, sillä venevuokraajat eivät enää usko voivansa turvata asiakkaidensa oleskelua saarella lakkojen lamauttaessa polttoaineen tuonnin ja muita peruspalveluita. Veneilijöiden lehti Yachting World jopa olettaa paniikissa, että "rikollisjengit" hyökkäävät pian rikkaita veneilijöitä kohtaan. Muutkin turistit ovat jättämässä saaren väliin.

Liikettä edustaa tammikuussa syntynyt Liyannaj Kont Pwofitasyon (LKP) – "nouskaa hyväksikäyttöä vastaan" paikallisella kreolikielellä. Siihen kuuluu jo 50 ammattiyhdistystä ja järjestöä. Vastassa on paikallinen työnantajien järjestö Medef, joka sanoo, että saaren 79 000 työpaikasta jopa 12 000 on vaarassa lakkojen takia.

Panokset ovat siis korkeita, ja vaikuttaakin että lakkojen kevät on jo alkanut myös Ranskan "metropolissa", kuten he emomaata täällä kutsuvat. Onkin mahdollista, että globaali vastarintaliike vastuutonta talous- ja yhteiskuntajärjestelmää vastaan alkaa näistä postkolonialistisista väliinputoajista.

Mitä liike sitten pyytää? Ensimmäinen vaatimus on minimipalkan nostaminen 200 eurolla, vuokrien jäädyttäminen ja polttoaineen alentaminen 50 sentillä. Liike siis vaatii talouskriisin alla valtion hinta- ja palkkasuojelua, mutta muut vaatimukset liittyvät yleisiin työolosuhteisiin kuten pätkätyöhön ja paikallisen teollisuuden tukemiseen. Rakenteellisten muutosten ajaminen olisikin pitkäjänteisempää, ja voisi jopa vähentää saarten riippuvuutta emämaasta.

Sarkozy pelkää, että protestiliikkeestä muodostuu joko itsenäisyysliike tai Ranskan vasemmiston yleisten vaatimusten koetinkivi. Odotettavissa on, että tukiaisista päästään pian kabinettisopimukseen.

Päädyin vahingossa katsomaan koulullani elokuvaa nimeltä Slumdog Millionaire. En odottanut elokuvalta paljoakaan, vaikka monet olivatkin kovin innoissaan elokuvasta. Elokuvan alkaessa monet päästivät hiljaisia kauhun kiljahduksia ja hetken päästä nauroimme yhdessä.

Slumdog Millionaire sai minut ajattelemaan ja ymmärtämään Intiaa vähän enemmän. Silmiä avaavat elokuvat ovat kenties merkityksellisimpiä elokuvia maailmassa.

Slumdog Millionaire sijoittuu nykypäivän Intiaan. Mumbain slummeissa kasvanut nuori mies on päätynyt Haluatko miljonääriksi? -ohjelmaan ja etenee yllättävän pitkälle visailussa. Miehen menestys herättää kysymyksi: Miten köyhä slummin asukki voi tietää oikeat vastaukset? Mies päätyy poliisin kuulusteltavaksi ja paljastaa tarinat vastaustensa takaa. Hän päätyy kertomaan kerjäläisten elämästä ja gangstereista.

Vaikka elokuva ei olekaan tositarina, se näyttää Intian pimeän puolen. Kerjäläiset, jotka ovat osa Intian arkipäivää, tuottavat rahaa gangstereille. Täällä puhutaan siitä, että kerjäläisille ei saisi antaa rahaa, koska samalla tukee gangstereita. Ihmisten raajoja katkotaan, jotta he saisivat enemmän sympatiaa ja samalla enemmän rahaa. Pieniä vauvoja otetaan mukaan kerjäämisretkille sympatian ja rahan toivossa. Slumdog Millionaire näyttää tämän todellisuuden. Yhdessäkin kohtauksessa erään kerjäläispojan silmiin kaadetaan vahaa, jotta poika sokeutuisi.

Ajattelin, että kaikki puheet gangstereista ja mafiasta olisi vain liioittelua. Naiivisti halusin uskoa ihmisten hyvyyteen. Slumdog Millionare avasi silmäni. Toki elokuvassa monet asiat olivat liioiteltuja ja epärealistisia. Samalla se kuitenkin kertoi tarinoita, jotka ovat monen intialaisen lapsen ja nuoren arkipäivää.

Elokuvan näyttämät hirvittävät totuudet saavat arvostamaan omaa elämää.

Viime päivinä maailmalla on keskusteltu runsaasti Geert Wilders -nimisestä hollantilaispoliitikosta. Nimi saattaa kuulostaa tutulta suomalaisillekin, sillä samaisesta tukkansa vitivalkoiseksi blondaavasta oikeistohihhulista kohuttiin myös vuosi sitten tämän julkaistua Fitna-nimisen islaminvastaisen lyhytelokuvansa.

Kyseisen tekeleen kutsuminen lyhytelokuvaksi lienee tosin liioiteltua, sillä 17-minuuttinen pätkä sisältää lähinnä vain kuvia terrori-iskuista yhdistettynä Koraanin katkelmiin. Elokuvasta ei tykätty juuri missään maassa, ja Hollannissa paikaliset tv-asemat kieltäytyivät näyttämästä sitä. Lopulta se julkaistiin internetissä – muutamaankin otteeseen, sillä Wilders huomasi vasta julkaisun jälkeen laittaneensa leffaan kuvan eräästä paikallisesta räppäristä väittäen tämän olevan elokuvaohjaaja Theo Van Goghin murhaaja. Hups...

Omaa Vapauden puolue -nimistä puoluettaan johtava Geert Wilders on mies, joka hutkii ensin ja tutkii vasta sitten, joka janoaa huomiota ja osaa sitä myös itselleen hankkia. Wilders on noussut kuuluisuuteen lähinnä kärkkäillä lausahduksillaan. Haastatteluissa mies pudottelee lähes käsikirjoitetuilta kuulostavia one-linereita, kuten “Kaikki muslimit eivät ole terroristeja, mutta lähes kaikki terroristit ovat muslimeja.”

Wilders on myös ilmoittanut Koraanin olevan fasistinen kirja. Muslimimaista ei pitäisi hänen mukaansa ottaa enää yhtään uutta maahanmuuttajaa, kaksoiskansalaisuuden omaavilta rikollisilta pitäisi ottaa pois Hollannin passi ja karkottaa nämä välittömästi takaisin niinsanottuihin kotimaihinsa (kyse on lähinnä nuorisorikollisista, joista suurin osa on syntynyt ja kasvanut Hollannissa), uusia moskeijoita ei saisi rakentaa ja muslimikoulutkin pitäisi lailla kieltää.

Kaikilla on toki oikeus kritisoida haluamiaan asioita, mutta Wilders on siirtynyt kritisoinnista yhden miehen armeijaksi lietsomaan vihaa Islamia vastaan. Ja samaa mieltä on muuten oikeuslaitoskin, Wilders kun joutuu pian vastaamaan vihaan ja syrjintään kannustavista lausunnoistaan tuomarin edessä. Wilders on niin hupaisa tapaus, että tämän taustoista kertoisi mielellään vaikka parin kolumnin mitan, mutta jos nyt kuitenkin asiaan:

Jokin aika sitten Wilders kutsuttiin Iso-Britanniaan keskustelemaan Fitna-elokuvasta parlamentin jäsenten kanssa. Tiistaina, kahta päivää ennen sovittua tapaamista, Wilders sai kuitenkin kirjeen Iso-Britannian Haagin suurlähetystöltä. Kirjeessä ilmoitettiin Wildersin olevan uhka yhteiskunnan rauhalle ja järjestykselle, ja täten persona non grata Iso-Britannian maaperällä. Kyseessä on ensimmäinen kerta kun Britannia kieltää maahantulon EU-maassa toimivalta poliitikolta.

Wilders itse raivostui päätöksestä ja ilmoitti, että hänen sananvapauttaan koetetaan rajoittaa. Wilders on siitä hassu mies, että oikeuttaa kaikki omat tekemisensä ja sanomisensa sananvapaudella, mutta ei soisi tippaakaan samaa muille. Taannoin Wilders vertasi muslimeja natseihin, mutta heti kun häneen itseensä kohdistetaan hieman kritiikkiä, syntyy heti jumalaton poru. Nyt Hollannin hallitus on ollut pakotettu ottamaan kantaa Wildersin puolesta tässä maahantulokysymyksessä, ja sekös mahtaa pääministeriä ja kumppaneita harmittaa. Wildersistä ei nimittäin tykkää juuri kukaan.

Tätä kirjoitettaessa Wilders on laskeutunut Heathrow'n lentokentälle ja on parhaillaan ulkomaalaispoliisin kuulusteltavana. Vielä ei ole varmaa, käännytetäänkö tämä takaisin Hollantiin. Välittämättä siitä kuka missäkin kiistakysymyksessä on loppujen lopuksi oikeassa ja kuka väärässä, on todettava, että siitäs sai Wilders. Iso-Britannia pelasti juuri päiväni, ja toivottavasti nämä potkivat Wildersin pikapuolin takaisin sinne mistä tulikin.

Marraskuun lopulla kaikkialla maailmassa vietettiin kansainvälistä transihmisten muistopäivää. Tukholman Medborgarplatsilla sytytettiin soihdut ennakkoluuloja, syrjintää, väkivaltaa ja jopa murhia kokeneiden transsukupuolisten, transvestiittien ja muiden transihmisten muistoksi 20.11.

Tilaisuudessa puhunut Tukholman läänin poliisipäällikkö Carin Götblad totesi, että poliisi ottaa transihmisiin kohdistuvat rikokset vakavasti ja toimii tavoitteellisesti niiden ratkaisemiseksi. Hänen mukaansa poliisin tulee voittaa sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvien ihmisten luottamus ja toimia yhdessä näiden kanssa, jotta viharikollisuutta voidaan vähentää. Götblad viittasi tapaukseen, jossa poliisimies oli esitutkintaa tehdessään nauranut kuullessaan itsemurhan tehneen transhenkilön nimen, koska nimi kertoi henkilön olleen juridisesti eri sukupuolta kuin miltä näytti. Poliisipäällikön mukaan poliisin keskuudessa on edelleen ennakkoluuloja, mutta tällaisiin tapauksiin puututaan. Virallisena tavoitteena on, että koko poliisikunnalla on asiallista tietoa transihmisistä ja ammattitaitoa heidän kohtaamiseensa virkatyössä.

Tammikuun lopulla Ruotsin poliisin toiminnasta tuli julkisuuteen kaksi tapausta, joissa poliisi on toiminut epäasiallisesti etnistä vähemmistöryhmää kohtaan. Malmön Rosengård-lähiön mellakoita taltuttamassa olleet poliisit olivat oikeudenkäyntinauhojen mukaan keskustelleet partioautossa halventavasti mellakoivista maahanmuuttajanuorista, ja eräs poliisi oli nimitellyt kiinniottamaansa nuorta apinaksi. Toisessa tapauksessa kävi ilmi, että läänitasoisessa rikospoliisin koulutustilaisuudessa Malmössä kuvitteellisten rikoksesta epäiltyjen niminä oli käytetty "Oskar Neger" ja "Neger Niggerson". Koulutukseen osallistuneiden tekemästä ilmoituksesta huolimatta asiasta ei ollut aikanaan tehty selvitystä.

Tapaukset ovat omiaan lisäämään vähemmistöihin kuuluvien epäluottamusta poliisia kohtaan. Blogikeskusteluissa on arveltu, että poliisin keskuudessa rasismia esiintyy erityisesti Skånessa. Siellä sitä on yleisemminkin: äärinationalistinen Sverigedemokraterna-puolue on menestynyt parhaiten juuri etelässä.

Myönteistä on kuitenkin, että tällaisista tapauksista herää Ruotsissa laajaa yleistä närkästystä ja asiallista yhteiskunnallista keskustelua, että poliisilla on toimenpideohjelmia yhdenvertaisuuden edistämiseen ja että poliisipäällikkö puhuu vakavasti poliisin vastuusta sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kohdistuvien rikosten ehkäisyssä ja selvittämisessä. Ruotsin poliisi oli jo 2000-luvun alkupuolella mukana Normgivande mångfald -hankkeessa, jossa koulutettiin poliiseja sukupuolen ja seksuaalisen suuntautumisen moninaisuudesta ja luotiin toimintamalleja yhdenvertaisuuden edistämiseksi. Tukholman poliisissa erityiset viharikospartiot keskittyvät viharikosten selvittämiseen ja vierailevat kouluissa puhumassa yhdenvertaisuudesta ja kannustamassa oppilaita ilmoittamaan koulussa tapahtuvista viharikoksista.

Jälleen kerran sopii miettiä, miten vastaavat tilanteet hoidetaan Suomessa. Poliisityö on julkista palvelua, joka parhaimmillaan tukee ihmisten perusoikeuksien toteutumista yhteiskunnassa. Suomessa poliisin valmiudet kantaa vastuuta yhdenvertaisuuden toteuttamisesta ja edistämisestä ovat heikot. Etnisiin vähemmistöihin kuuluvia poliiseja ei ole, moni seksuaalivähemmistöön kuuluva poliisi on töissä hiljaa perhesuhteistaan. Nimittelyä ja ennakkoluuloja suomalaisella poliisilla on riittämiin.

Samaan aikaan Suomen laki ei tunne seksuaaliseen suuntautumiseen, sukupuoli-identiteettiin tai sukupuolen ilmaisuun kohdistuvia viharikoksia, toisin kuin Ruotsin. Poliisin eettiset ohjeet korostavat yhdenvertaisuutta, mutta konkreettisia toimintaohjelmia ei ole, eikä poliisijohto ole ottanut julkisuudessa kantaa asiaan.

Pari vuotta sitten silloinen poliisiylijohtaja jopa kielsi suomalaisia poliiseja osallistumasta virkapuvussa Tukholman Pride-paraatiin, vaikka Pride-viikon yhteydessä järjestettiin seksuaalivähemmistöihin kuuluvien poliisien (European Gay Police) konferenssi johon osallistui – vapaa-ajallaan – myös suomalaisia.

Suomen kouluihin puuhataan parhaillaan nimikkopoliiseja. Mitä luulet, kuuluuko heidän tehtäviinsä esimerkiksi transihmisiin kohdistuvista viharikoksista puhuminen?

Talvisina viikonloppuina Itävallassa on aina ja pelkkää hiihtoa. Jossain muodossa. Mäkihyppyä juontaa kakkosena mukavasti Andreas Goldberger. Niinpä sitä sitten sunnuntai-iltapäivänä pahaa aavistamatta ja huvikseen katselee, kuinka miehet ripeässä tahdissa hyppivät sukset jalassa torneista eri puolella maailmaa mahdollisimman pitkälle.

Rentoutuakin voi hyvin. Ei tarvitse edes jännittää tulosten puolesta, kun nykyäänhän itävaltalaisia ei pidättele mikään eikä suomalaisilla ole mitään mahdollisuutta voittaa.

Sohvalla maatessa mielen taka-alalla kulkee ajatuksia ja filminpätkiä menneestä työviikosta. Erityisesti siitä mitä olisi voinut tehdä paremmin. Itselleen yrittää sitten sanoa välillä, että "älä nyt niin ankarasti, kaikki meni hyvin ja palautekin oli positiivista".

Se ei auta mitään. Virheiden etsintä, analysointi ja itsen suominta jatkuu moisen säälittävän yrityksen jälkeen yhtä ankarana, jos ei ankarampana.

Ja sitten! Sitten tulee televisiosta lause, joka pysäyttää. Lause on suomalaisia kuvaava kommentti, ja se saa minut purskahtamaan samaan aikaan sekä hysteeriseen että surulliseen nauruun. Itävallassa on nimittäin hyvin mukavaa olla suomalainen. Suomalaisista pidetään oikein erityisen paljon.

Niinpä kuuluttuja ei salaa myötätuntoaan, kun hän ihmetellen kertoo, mitä Kalle Keituri oli sanonut haastattelussa. Kalle oli sanonut, että edellisen päivän joukkuekilpailun huono tulos oli yksinomaan hänen syytänsä. Suomi oli sijoittunut kolmanneksi.

Kolmannesta sijasta tuleekin mieleen luontevasti Matti Hautamäen muutaman vuoden takainen olympiapronssi ja se mitä Matti muistaakseni sanoi silloin: kaikkihan tietävät, ettei pronssi tosiasiassa hänelle kuulunut. Edellinen hyppääjä kun kaatui.

Sohvalla maatessa asiat näyttäytyvät kirkkaina ja selvinä. Kaikki tuntuu sopivan loogisesti yhteen. Niin omat itseä ruoskivat suomalaiset ajatukseni kuin edellisten viikkojen ja kuukausien lehdistä muistamani uutiset. Niissä kulkee selvästi punainen lanka.

______________

Ote Ville Ropposen Kiiltomadossa (4.2.2009) ilmestyneestä arviosta Katja Ketun romaanista Hitsaaja:

Kuten Ketun esikoisromaanissa Surujenkerääjä (2005), myös Hitsaajassa koetetaan pestä pois syyllisyyttä. Suomessa sovittamaton häpeä on kurjempaa kuin kuolema. "Ei ole pahinta, että on syyllinen, vaan ettei koskaan jää kiinni", sanoo Mirka.

______________

Niila potee syyllisyyttä Estonian uppoamisesta: hän oli vuonna 1980 telakalla Saksassa hitsaamassa Viking Sallya, myöhempää Estoniaa. "Ei se minun syytäni ollut, jotain vikaa tavarassa", Niila toistaa läpi romaanin kuin loitsua. Kerran hän uskaltaa ajatella: "Se olin mie, joka hitsasin siihen keulaportin". Niilan itsesyytökset muistuttavat myös, miten moni lomautettu syyttää vain itseään, kun markkinavoimat romuttavat elämän.

Ja lisää pesee. Ehkä ei ole sattumaa, että Suomessa moneen vuoteen ylivoimaisesti palkituin kotimainen proosateos käsittelee juuri näitä asioita. Turun Sanomat (5.4.2008) otsikoi "Häpeällä leimatut naiset" ja jatkaa:

Puhdistuksen moniulotteisuus romaanina on hätkähdyttävää.

Häpeä, petos, syyllisyys, sovitus. Sofi Oksasen kolmas romaani käsittelee suuria teemoja niiden ansaitsemalla monimuotoisuudella ja vakavuudella. Oksasen käsittelyssä teemat konkretisoituvat karmeisiin tapahtumiin Viron lähihistoriassa.

Entäpä tämä:

Washingtonissa 20. tammikuuta tapahtuvan vallanvaihdoksen vuoksi kotimatkalle pakkaava Yhdysvaltain Suomen suurlähettiläs Barbara Barrett asettuu jonon jatkoksi niiden ulkomaalaisvaikuttajien joukkoon, jotka ihmettelevät suomalaisten kykyä kehittää maailmanluokan tuotteita ja järjestelmiä ja kykenemättömyyttä markkinoida niitä kansainvälisesti.

Vahvan business-taustan omaava Barrett totesi tavatessaan joukon toimittajia läksiäistensä merkeissä, ettei Suomessa osata vieläkään markkinointia. Kun Barrett on ehtinyt kahlata läpi suomalaiset tutkimus- ja kehitysyhteisöt, hänen voi olettaa tietävän mistä puhuu. (Uusi Suomi 12.1.2009)

______________

Vaatimattomuutta, vikoja, syyllisyyttä, häpeää.

Suomalaisesta realismista on vitsikin. Oletteko kuulleet vitsiä elefantista? Sitä kerrotaan täällä silloin, kun joku kysyy, millaisia suomalaiset ovat.

Saksalainen, japanilainen, amerikkalainen ja suomalainen kulkevat savannilla ja näkevät elefantin. Saksalainen miettii: "Miten saan tuon elefantin tekemään minulle työtä?" Japanilainen miettii: "Mitä ruokaa tuosta elefantista voisi tehdä?" Amerikkalainen miettii: "Miten tuo elefantti voisi ansaita minulle rahaa?" Suomalainen miettii: "Mitä tuo elefantti ajattelee minusta?"

Kaikki nauravat paitsi suomalainen. Suomalainen nyökyttelee päätään. Hauskinta itävaltalaisten mielestä ei olekaan se, mitä vitsissä tapahtuu, vaan se kuinka suomalaiset siihen itse suhtautuvat.

Suomessa ehti jo mukavasti tottua siihen, että ravintolassa sai käydä tuopposella haisematta loppuiltaa savukalalta. Japanissa ei kannata odottaa selviävänsä savuttomana edes kahvilareissulta. Yleisesti ottaen ravintoloissa ja kahviloissa röökiä saa vetää. Savuttomia puolia on, mutta ilmanvaihto ei ole niin hyvä, etteikö tupakkaa joutuisi haistelemaan.

Pelihallit ja pikaruokapaikat ovat pahimpia. Kaduilla polttaminen taas on kiellettyä muualla kuin tupakkamerkein osoitetuilla paikoilla. Jos joku polttaa kävellessään kadulla, se on melkein yhtä paha juttu kuin syöminen kadulla. Yleensä sitä tekevät vain teinit, vanhat tai tyhmät.

Japanilainen tupakointi on kiinnostava ilmiö. Valtavan moni polttaa. Jos tarkkoja ollaan, 30 miljoonaa. Japanilaismiehet polttavat lähes eniten maailmassa.

Tokion kaduilla käytetään valkoisia kasvomaskeja moneen eri tarkoitukseen: flunssan ehkäisyyn, allergian ehkäisyyn ja saasteiden ehkäisyyn. Juuri tällä hetkellä meneillään näyttää olevan suoranainen kuonokoppabuumi. Hengitysteistä tahdotaan pitää huolta. Silti tupakka röyhyää valtoimenaan.

Kouluissa ei juuri valistusta ole, mutta joitakin rajoituksia sentään on. Tupakointi on laitonta alle 20-vuotiaille, ja vuosi sitten katujen tupakka-automaatteihin asennettiin henkilötunnistussysteemit estämään alaikäisten tupakkaostoksia.

Tupakkaan liittyvää varoitusmainontaakin on, mutta useimmiten varoitustaulut ovat omalaatuisia. Tupakannatsojen levittämistä ympäristöön vastustetaan esimerkiksi mainoksella, jossa lapsi rakentaa lumiukon ja isompi ihminen tumppaa ukon päähän tupakkansa. Would you stick a cigarette butt in the snowman that your child built?, teksti kuuluu. Ellei tämä vetoa tunteisiin, niin mikä sitten?

Tupakointikäyttäytymiseen liittyvä mainostus onkin paljon yleisempää kuin varoitukset terveydelle. Muista, että lapsen pää voi olla palavan tupakkasi korkeudella. Muista, että kesällä ihmisillä on paljaat käsivarret. Jos heität savuavan tupakan roskakoriin, kohta savua on paljon enemmän. Heittäisitkö tumpin lattialle, jos kaikki katsoisivat? Jätä soihdun kanssa kulkeminen olympialaisiin. Tupakansavu päin toisen naamaa on kuin isku vasten kasvoja. Älä tupakoi tungoksessa – päällystakit ovat kalliita. Vessanpytty ei ole iso tuhkakuppi!

Traditionaalisesti japanilaisnaisten tupakointi on sosiaalinen kauhistus ja häpeä feminiinisyydelle. Naiset polttavatkin miehiä huomattavasti vähemmän, mutta viimeisen 10 vuoden aikana etenkin nuoret naiset ovat osoittaneet traditiosta vapautumisen merkkejä. Juuri tällä mielikuvalla tupakkaa onkin mainostettu: ole itsenäinen, vapaa, cool, tasa-arvoinen!

Yksi keino on myös vedota estetiikkaan. Japanissa on maailman kauneimmat tupakka-askit. Brown & Williamson myy Japanin markkinoille Capri-tupakkaa upean kukkakääreen alla. Salem's Pianissimo -savukkeet ovat vihreä-vaaleanpunaisia. Muotitalot, kuten Dress Camp, lanseeraavat omia timanttikuosejaan. Askien design toistuu toki myös saman sävyn sytyttimissä. Ja ne ihanat seepratupakat…

Teineille löytyy omia vimpaimiaan, kuten askeja, jotka aukeavat itsestään pohjasta painaen. Tai askeja, jotka toimivat myös taskulamppuina. Tai tupakoita, joihin voi itse lisätä mentolia maun mukaan. Innovaatioita riittää, kun Japanista on kyse.

Tästä huolimatta eteemme asettuu jälleen ristiriita: aasialainen paradoksi. Se tarkoittaa sitä, että Aasiassa syöpä sekä sydän- ja verisuonitaudit ovat paljon harvinaisempia kuin lännessä, vaikka täällä tupakoidaan erittäin runsaasti. Tämä terveydellinen ristiriita ei siis selity tunnetuilla tautien riskitekijöillä. Japanissa keskimääräinen eliniänodote on maailman korkeimpia, noin 81 vuotta (miehillä 77.9).

Asiaa on selitetty vihreän teen antioksidanteilla ja soijan kasviestrogeeneillä, jotka suojaisivat japanilaisia. Täällä syödään myös runsaasti kalaa. Yksi merkittävä seikka on paino. Vuonna 2005 japanilaismiehistä (30–100-vuotiaista) lihavia oli 2,6 %, kun sama prosentti Suomessa oli 25 %. Ylipainoisia Japanissa oli 34 %, Suomessa 72 %.

Toki keuhkosyöpää on. Väkilukuun ja tupakoitsijoiden määrään suhteutettuna Japanissa kuolee keuhkosyöpiin 8,7 %, kun Suomessa lukema on 4,1 %. Vuodessa Japanissa kuolee keuhkosyöpään 100 000 ihmistä. Se ei ole pieni määrä.

Hyviäkin asioita on tapahtunut. Siitä huolimatta, että Japanin hallitus on yhä vahvasti mukana 66 prosenttia maan tupakkateollisuudesta vastaavan Japan Tobacco -yhtiön rahoituksessa, on sairasvakuutusasioissa otettu käyttöön helpotuksia tupakasta irti tahtoville. Tupakointi nähdään yhä henkilökohtaisena päätöksenä ja ongelmana, joka ei kuulu valtiolle. Hiljalleen herätään kuitenkin huomaamaan, että pitkällä tähtäimellä julkiset terveydenhoitokulut saattaisivat tupakkatoimien myötä alentua. Jopas jotakin!

Mutta kuka muistaa ikävät asiat, kun upeita uutuuksia tipahtelee markkinoille jatkuvasti? Viimeisimpiä ovat Salemin Alaska Menthol -savukkeiden special edition, talvikaudelle sopivat “viileysröökit”, joissa mentolia on kolminkertaisesti, askissa komeilevat hirvensarvet ja settiin kuuluu valkoista turkkia muistuttavasta materiaalista valmistettu tyylikäs pikkutuhkis.

Jos siis tahdot tupakoida, mene Japaniin!

Tätä kirjoittaessani helmikuisessa Washingtonissa kolme ystävääni Suomessa ovat äitiyslomalla. Yhdeltä vanhempainvapaa juuri päättyi, ja kaksi on raskaana. Kun he pukkaavat jälkikasvunsa maailmaan, he jäävät kotiin hoitamaan lapsiaan kuukausiksi, mahdollisesti pidemmäksikin aikaa. Heidän avo- ja aviopuolisonsa pitävät ainakin muutaman viikon isyyslomat.

Näinhän se pitääkin olla. Uuden ihmisen maailmaan punnertaminen on fyysisesti ja henkisesti kova homma, ja pitäähän siihen pötkelöön tutustuakin ennen kuin palaa takaisin työpaikalle jumittamaan.

Täällä Atlantin vasemmalla rannalla keskivertovanhemmat voivat vain haaveilla moisesta. Yhdysvallat on yksi viidestä valtiosta maailmassa, joka ei takaa äideille minkäänlaista palkattua äitiyslomaa. Ne neljä muuta maata ovat Papua Uusi-Guinea, Liberia, Swazimaa ja Lesotho.

Amerikkalaisäidit saavat lain mukaan kolmen kuukauden palkattoman äitiysloman. Tämä pätee kuitenkin vain yli 50 työntekijän työpaikkoihin: jos on töissä pienemmässä organisaatiossa, ei ole automaattisesti oikeutettu mihinkään vanhempainlomaan, edes palkattomaan. Osavaltiot voivat säätää anteliaampia asetuksia, ja yksittäiset työnantajat voivat tarjota pidempiä äitiyslomia (isyysloma täällä on yhtä harvinainen ilmiö kuin George W. Bush kirjastossa), mutta nyrkkisääntö on että jos saat 3-4 viikkoa palkattua ja kolme kuukautta palkatonta äitiyslomaa, olet tehnyt aiemmassa elämässäsi jotain oikein.

Jos amerikkalaisäiti haluaa säilyttää työnsä, hänen on palattava duuniin ja jätettävä kolmekuukautinen vauvanmötkäle jonkun hoitoon. Hyvässä lykyssä isovanhemmat asuvat lähellä, hylkäävät eläkesuunnitelmansa ja jäävät suosiolla täyspäiväisiksi lapsenvahdeiksi. Lastentarha maksaa tuhansia dollareita kuukaudessa, ja työluvattoman siirtolaisnannyn palkkaamisesta ei kannata jäädä kiinni.

Jos äiti taas haluaa jäädä kotiin hoitamaan lapsia, hänen on paras hommata puoliso joka tienaa hyvin. Yksinhuoltajaäidit pärjäävät, jos pärjäävät, sukulaisten tai hyväntekeväisyysjärjestöjen varassa. Sosiaaliviranomaisten jakamilla ruokakupongeilla ei elä kukaan: uhkarohkeimmat kongressiedustajat ovat sitä turhaan kokeilleet.

Amerikka paasaa innolla perhearvojen puolesta, mutta oikeasti systeemi täällä on rakennettu sen varaan, että jos hankit lapsia, olet omillasi. Että onnea matkaan vaan, mutta itsehän olet päättänyt DNA:tasi monistaa.

Erään tuttavan aviomies pääsi vaimonsa tueksi tämän synnyttäessä vain käyttämällä vuosittaisia, harvoja lomapäiviään. Vaimon toipuessa kymmenen tunnin ponnistusurakasta mies joutui hoitamaan työasioita Blackberrynsä avulla, firma kun odotti hänen tekevän duuninsa keskeytyksestä huolimatta.

Entinen työkaverini puolestaan synnytti pojan, jolla oli vakavia hengitystien ongelmia ja joka joutui viettämään elämänsä ensimmäiset kuukaudet sairaalan letkuissa. Työkaverin oli pakko palata töihin koska perhe ei selvinnyt pelkällä miehen palkalla, mutta palattuaan toimistolle hän itkeskeli huoneessaan ja tuijotti kokouksissa kännykännäyttöä huolehtien, miten vauva pärjäsi huonokuntoisen anopin hoivissa. Kyseissä kondiksessa kollegan tuottavuus silloiselle työnantajallemme oli puhdas nolla.

Eräs kaveri kertoi pomolleen haluavansa keventää työmääräänsä, kun hänen vaimonsa laskettu aika läheni. Pomo kautta rantain antoi ymmärtää, että jos 80-tuntinen työviikko ei miellyttänyt, tilalle saataisiin kyllä joku innokas vastavalmistunut jolppi, joka istuisi töissä kofeiinin voimalla yön ympäri, ei valittaisi eikä haikailisi kotiin kakaroiden luokse. Kaveri vaihtoi huonommin palkattuun ja tylsempään valtionduuniin, josta hän kuitenkin pääsi lähtemään kotiin usein jo ennen iltaseitsemää – lyhyt päivä jenkkimittapuulla.

Olen kolmen Amerikan-vuoteni aikana ihmetellyt erityisesti kahta perheasiaa. Ensimmäinen on se, miten hemmetissä alemman keskiluokan pariskunnat uskaltavat lisääntyä. (Koska jotenkin se heiltä onnistuu.)

Toinen on se, miksei Amerikassa vanhempainvapaata ja päivähoitoa nähdä selkeästi tasa-arvokysymyksinä. Valistuneet tuttavani, niin miehet kuin naiset, vaativat, että naisille on oltava avoinna kaikki samat mahdollisuudet kuin miehille. Mutta kun puhe kääntyy lastenhoitoon ja vanhempainvapaaseen, tunnelma lässähtää ja yleisin reaktio liikkuu linjoilla että juu, olisihan se hienoa, mutta työnantajat eivät koskaan suostuisi siihen, eikä niillä olisi siihen sitä paitsi varaa. Että helppoahan se on sinun pohjoismaalaisen pauhata.

Julkisessa keskustelussa törmää harvoin huomioon, että olemattomat vanhempainvapaat ja kallis päivähoito ovat nimenomaan tasa-arvokysymys, koska naiset tippuvat kotiin jäädessään uraputkesta, törmäävät ongelmiin yrittäessään vuosien jälkeen palata työelämään ja jäävät palkkauksessa jälkeen miehistä.

Ja kuten tasa-arvossa yleensä, sen parantuessa myös miehet hyötyisivät. En ole vielä tavannut miestä, joka katuisi päätöstään pitää isyyslomaa. Ja kun perhe menettää vaimon palkan, mies joutuu yleensä tekemään entistä kovemmin töitä. Ole siinä sitten osallistuva isä kun olet painanut 14-tuntisen päivän ja kotiin tullessasi mökkihöperä vaimo on uupumuksesta räjähtämispisteessä ja kakarat roikkuvat huomiota hinkuen housunlahkeissa.

Suomenkin systeemissä on vikansa – koskas toteutuukaan se esitys jakaa vanhemmuuden kulut tasan puolisoiden työnantajien kesken? – mutta siellä sentään tajutaan, että duunia voi painaa lopun ikäänsä mutta lapset ovat pieniä vain vähän aikaa.

Amerikkalainen siippani työskentelee firmassa, jossa viitisen kuukautta vuodesta on hillittömän kiireistä, ja kaikki painavat töitä illat ja viikonloput ympäri. Kun puhe tuli lisääntymisestä sitten joskus, hän totesi että meidän pitäisi suunnitella ja ajoittaa synnytys kiireisen sesongin ulkopuolelle, jotta hän voi olla enemmän läsnä jälkikasvun tultua maailmaan.

Tuijotin häntä pitkän hetken yrittäen hiffata oliko hän tosissaan. Että me sovitettaisiin lasten saaminen hänen työkalenterinsa mukaan? Hän toljotti takaisin ilmeettömänä. Tosissaan se oli.

Täydellinen hiljaisuus, idyllinen pumpulimaisema. Sen keskellä punainen tupa kuin sadussa. Uunin kylki hohtaa lämpöä. Kamarissa harmaa pariskunta. Vanha sotaveteraani ja kaiken nähnyt kansakoulunopettaja.

Kamari täynnä sähköisen sinistä hohdetta. Pariskuntaa se vetää puoleensa kuin magneetti. He ovat hypnoosissa. Viihdeohjelman naurukuoro tunkeutuu kamariin. Sen tahdissa on helppo nauraa mukana. Ei tarvitse ajatella, mille nauretaan.

He muistavat ulkoa hahmojen nimet. Ne tulevat kylään joka viikko, joka päivä, kellon tarkkuudella. Ne tuovat turvallisuuden tunteen tullessaan.

Tuvan pöydällä Seiska ja Oho ovat kuluneet koirankorville. Siellä ovat ystävät, joihin voi luottaa. Sukulaiset käyvät kun ehtivät, soittavat kun muistavat. Mutta Matti Nykänen tulee joka viikko.

He puhuvat kiiltokuvien julkkiksista kuin ystävistä tai sukulaisista. Vieras ei ehkä heti tajua, ettei Marika ole heidän tyttärensä tai naapurinsa. Eivät he naapurissa ole vuosiin käyneetkään.

Illan hämärässä ilves hiipii pihaan. Se seisoo pitkään portaiden edessä ja ihmettelee outoa sinistä hohdetta. Lenkkimakkaran tuoksu viivyttää matkan jatkamista. Lopulta tupsukorva jatkaa metsittyvän pellon reunaa eteenpäin.

Aamulla puuterilumi on peittänyt eläimen jäljet. Kukaan ei tiedä sen käyneen.

On vaikeat ajat. Hallitus kutistaa budjettia ja ihmisiä jää työttömäksi joka päivä. Työttömiä on taas todella paljon.

Minusta pahinta on kuitenkin se, mitä tapahtuu liikenteessä. Virossa ei ole liikennekulttuuria ollenkaan – varokaa jos tulette tänne. Aikuiset tietävät, että auton alle voi jäädä myös suojatiellä, lapset eivät. Joka vuosi liikenteessä kuolee melkein 200 ihmistä. Tänä vuonna kuolleita on jo parikymmentä: katso tarkemmin kartasta.

Ja nyt en kirjoita eläimistä, ei niitä kukaan laske.

On aivan tavallista, että jos ajat isolla tiellä nopeusrajoituksen mukaisesti 90 km tunnissa, olet muille liian hidas ja kaikki ohittavat. Minusta se on aika symbolista. Vaarallinen ohittaminen on kovin tavallista arkielämässä ja taloudessa. Riskejä otetaan, ja jos et ohita muita, olet hölmö. Kunnes yhtenä päivänä kaikki on loppu.

Virossa asuu niin vähän ihmisiä, että aina löytyy joku tuttu, jonka läheinen oli tuoreimman liikenneonnettomuuden uhri. Aina.

Kulttuurittomuudesta kasvaa uutta kulttuuria. Tienvarret ovat täynnä muistomerkkejä tai vähintään kukkapenkkejä uhrien muistoksi. Välillä kiviä viedään pois, koska ne vaarantavat liikennettä. Joskus joku ajaa niiden päälle.

Vitsaillaan, että autoista pidetään täällä parempaa huolta kuin omista lapsista. Tyypillinen liikenneuhka, liiklushuligaan, on 25-vuotias kouluttamaton mies. Yhden tyypin saldo viime vuodelta oli 49 liikennerikosta. Ehkä hän on ylpeä tästä.

Kulttuuria on sekin, että YouTubessa katsotaan ahkerasti nk. kuskilauluja. Uskokaa pois, moni ei ymmärrä niiden ironisuutta.

Virolaisia kuskilauluja YouTubessa: Valge Mersu, Bemmi kummid, Sidur Pidur Gaas Gaas.

Kirjan kuolemaa ja kuolemattomuutta on julistettu viimeiset parikymmentä vuotta. Ne, jotka tietävät, että kirjat eivät kuole, sanovat paperin tuoksun ja nahkaisten kansien voittavan kaiken elektronisen. Ne jotka ovat heittäneet multaa kirjojen kansille ovat sitä mieltä, että digitaaliset kirjat ovat ainoa järkevä tulevaisuudenvisio kirjallisuudelle.

Ja nyt kun ilmastonmuutoksella voidaan argumentoida minkä tahansa elektronisen laitteen ostamista (myös kirjojen lukulaitteen), digitaalisista kirjoista on tullut myös ympäristömarkkinoinnin kohde.

Kuolevat tai eivät, kehitys tietysti pitää sisällään myös muita kuin ympäristöllisiä ongelmia. Eikä monellekaan pitäisi tulla yllätyksenä se, että kaiken takana on Google.

Google on digitalisoinut viime vuosina miljoonia kirjoja isojen tutkimuskirjastojen kokoelmista ja laittanut ne saataville verkkoon. Mahtavaa ja ihanaa. Kirjat ovat kaikkien saatavilla kaikkialla. Vai ovatko sittenkään?

Kuten lähes aina internetin kanssa käy, tiedon digitalisointi tarjoaa suuria mahdollisuuksia ja epäilyttävää todellisuutta. Ja kukas muukaan sitä todellisuutta tarjoaisi kuin Google. Vaikka Google on taas huseeraamassa kaiken keskellä, tällä kertaa syyllisiä ovat paradoksaalisesti myös muut kuin Google.

Joukko amerikkalaisia kustantajia ja kirjailijoita nimittäin nostivat Googlea vastaan vuonna 2005 joukkokanteen, jonka päätös tuli vuoden lopussa. Sen seuraukset jäävät vielä nähtäviksi, mutta pahalta näyttää.

Amerikkalaisen oikeuspäätöksen tuloksena perustetaan rekisteröintiyritys, johon kanavoidaan Googlen digitalisoimien kirjojen tuomat varat, jotka sitten jaetaan Googlen ja tekijänoikeuksien haltijoiden kesken – siis niiden, jotka ovat osallisina rekisteröintiyrityksessä. Periaatteessa reilua, mutta käytännössä päätös ohjaa digitaalisten kirjojen tulevaisuutta.

Uuden varoja jakavan yrityksen ansiosta yhä useamman tekijän kannattaa antaa kirjansa juuri Googlen digitalisoitavaksi – onhan sen kirjasto jo nyt suurin ja kaunein. Se on digitalisoinut jo yli 7 miljoonaa kirjaa ja painii siis täysin eri sarjassa mahdollisten kilpailijoidensa kanssa.

Digitaalisia oikeuksia ei enää pahemmin kannata antaa muille kuin Googlelle. Ja kun yhä enemmän on lopulta Googlen ja uuden rekisteröintiyrityksen käsissä, myös hinnat voidaan määritellä miten huvittaa. Tämä saattaa olla hyvä uutinen tekijänoikeuksien haltijoille, mutta vähän huonompi lukijoille ja etenkin kirjastoille. Esimerkiksi Yhdysvalloissa kirjastot käyttävät yhä suuremman osan varoistaan lisensseihin ja digitaalisiin lukuoikeuksiin, jotka taas ovat tiukkojen rajoitusten alaisia: kun vielä vähän aikaa sitten puolet kirjastojen varoista käytettiin kirjojen hankintaan, nyt siihen on varaa käyttää vain 25 prosenttia.

Vapaan markkinatalouden unelma on taas törmännyt yhteen uuteen monopoliin.

Googlen tavoitteena ei välttämättä ollut luoda monopolia (tai no mistäs sitä tietää), mutta tämänhetkinen kehitys ja joukkokanteen tulos ovat johtamassa siihen, että meillä on kehitteillä jälleen uusi tietoa monopolisoiva hanke.

Jos kirja kuolee ja löytää hautapaikkansa Googlen maailmankirjastosta, jäljelle jää kai enää yksi vaihtoehto. Kuten niin usein ennenkin, tarvitaan vain taitavia hakkereita ja tiedostojen jakamista eli kirjapiratismia.

Suomessa vieraillessani monet puhuvat Intiasta. Monet matkustavat lomillaan Goalle nauttimaan auringosta, hippeilemään ja nauttimaan hyvästä ruoasta. Mikäs siinä! Intia kuitenkin on muutakin.

Kun sanon, että asun Intiassa monet hämmästyvät. Mielikuvat Intiasta jäävät yleensä Goan tasolle. Eräs tyttö entisestä koulustani kuvaili Intiaa "siistinä hippien paratiisina". Kenties se on totta, mutta Intia on muutakin. "Hippien paratiisi" on vain pintahipaisu Intiaan ja erittäin yksipuolinen näkemys.

Intia kehittyy kovaa vauhtia. Köyhät köyhtyvät ja rikkaat rikastuvat. Punessa, kouluni läheisessä kaupungissa, ei enää näy paljoakaan "länsimaisia hippejä". Turisteja ei juurikaan näy, jos nyt muutamaa eksynyttä liikemiestä ei lasketa. Pune on täynnä ostoskeskuksia, joissa käyvät ihmiset, joilla on siihen varaa. Ostoskeskusten ulkopuolella kerjäläiset juoksevat ihmisten perässä pyytäen kolikoita.

Bombayn Colaballa länsimaalaiset kävelevät vaatteissa, joita paikalliset eivät käytä. Kontrasti on mielenkiintoinen. Intialaiset kulkevat farkuissa kun taas länsimaalaisilla on päällä löysät roikkuvat värikkäät pöksyt. Nuo roikkuvat housut ovat monien kuva Intiasta. Farkuissa kävelevät intialaiset saavat jäädä omaan arvoonsa.

Mikä siten on oikea Intia? Turistien Goa palmuineen ja hiekkarantoineen, suuret ostoskeskukset vaiko kerjäläiset? Yhdessä kaikki tuntuvat mahdottamalta yhtälöltä. Kun on tottunut yhdenlaiseen Intiaan sitä helposti unohtaa toisen. Ostoskeskuksissa unohtuu Goan luonto kun taas kerjäläisillä ei ole usein tietoakaan muusta Intiasta.

Intia on täynnä kaikkea ihmeellistä. Goa, ostoskeskukset ja kerjäläiset eivät ole ainoita asioita, jotka määrittelevät Intian. Jo se, että Intiassa on kymmeniä eri kieliä kertoo siitä, että täällä on myös erilaisia tapoja, kulttuureja. Intia on suuri ja monipuolinen maa.

Voisin kirjoittaa natsipuolueen eli Saksan kansallissosialistinen työväenpuolue NSDAP:n "vasemmistosiiven" johtajasta, pitkien puukkojen yönä vuonna 1934 murhatusta Georg Strasserista, "uuden oikeiston" ideologista Julius Evolasta, tai heidän poliittista projektiaan tänä päivänä Venäjällä jatkavien Eduard Limonovin tai Alexander Duginin aatteista.

Luulen kuitenkin, että kertomalla tuttavistani Dimasta ja Tanjasta voin selittää paljon paremmin mistä Kansallisbolshevikkien Puolueessa NBP:ssä on kysymys.

Adlerin Dima oli kotoisin Venäjän etelärajalta, kuten jo kutsumanimestäkin voi päätellä. Dima oli "neformal", mikä tässä yhteydessä kääntyy ehkä parhaiten punkkariksi, vaikka "neformal" voi tarkoittaa myös hippiä tai minkä tahansa muun "länsimaalaisen" alakulttuurin edustajia. Diman kotikaupungissa Adlerissa oli suuri armenialainen ja georgialainen diaspora, jonka nuoriso ei paljoa alakulttuureista piitannut – monen muun "neformalin" tavoin Dima sai heiltä turpaansa. Niinpä Dimasta tuli rasisti.

Rasisti ei voi olla anarkisti, eivätkä natsit ota punkkareita kovinkaan vakavasti. Siispä luonnollinen valinta Dimalle oli NBP, jolla oli aimo annos punk-uskottavuutta, koska sitä oli ollut perustamassa 1980-luvun punk-legenda Jegor Letov, joka tosin jätti puolueen jo viime vuosikymmenenä. 10 vuotta sitten NBP:llä oli kuitenkin vielä oma musiikkiliikkeensä, ja se järjesti parhaimpien "Siperia punk"-tyylisten bändien, kuten Kazakstanilaisen Adaptasijan keikkoja.

Dima kuului NBP:n oikeistosiipeen, ja yritti aina luoda yhteyksiä natsiskineihin. Asuessaan Krasnodarissa hän toimitti erään paikallisen punkkarin sairaalaan tämän arvosteltua natseja. Tämän tosin kuulin vasta sen jälkeen kun Dima oli häipynyt, jääden kaverilleni velkaa tuhansia ruplia maksamattomia vuokra-osuuksia.

Tuttavani Tanja on ehtinyt olla monessa mukana nuoresta iästään huolimatta. Poliittisen herätyksen saatuaan hän liittyi Kansallis-Sosialistiseen Yhteisöön NSO:an, jonka viranomaiset käytännössä hajottivat viime vuonna, vangiten sen aktivisteja epäiltynä aseistetun järjestön perustamisesta, rasistisista murhista ja kansanryhmää vastaan kiihottamisesta.

Oman kertomuksensa mukaan Tanja oli johtanut NSO:n naisprikaatia. Jo paljon ennen NSO:n hajottamista Tanja oli kuitenkin loikannut anarkisteihin, joista hän kuitenkin siirtyi toissavuonna Kansallisbolshevistiseen puolueeseen, eräältä anarkosyndikalistiryhmältä sitä ennen lainaamaansa huomattavaa rahasummaa hänellä ei kuitenkaan ole aikomustakaan palauttaa.

Nyt Tanja istuu tutkintavankilassa Habarovskissa, johon hän päätyi 1. lokakuuta kahliuduttuaan oveen Kauko-Idän talousfoorumin aikana. Protesti vastusti rajasopimusta, jolla Venäjä puolitti Kiinan kanssa pari asumatonta saarta, joiden omistuskysymys oli aikanaan johtaa sotaan Neuvostoliiton ja Kiinan kansantasavallan kanssa. Sivustollaan kielletty puolue ilmoitti aloittavansa kampanjan "keltaista vaaraa vastaan" – kansallisbolshevikit eivät halua antaa pois tuumaakaan äiti-Venäjälle kuuluvaa maata!

Keskustelemalla NBP:n rivijäsenien kanssa voi ymmärtää paljon enemmän kun lukemalla sen ideologien horinoita tai ristiriitaisia kannanottoja. Dimaa ja Tanjaa yhdistää ulkopuolisuus valtavirran elämäntavasta ja halu toimia, sen aatteen löytäminen jonka puolesta toimitaan onkin sitten joskus vähän hakuammuntaa. Usein herääkin kysymys, onko NBP:llä mitään aatteita laisinkaan.

NBP:n estetiikka kaasunaamareineen ja pääkalloineen vaikuttaa Wilhelm Reichin Fasismin massapsykologiaan tutustuneelle lähinnä kirjan parodialta, mutta nazbolit ovat enemmän tosissaan kuin moni muu. Puolueen sivuston "taistelusisaremme"-osasto (eri vuosien versioihin voi tutustua täällä, täällä tai ja täällä ) on arvatenkin saanut useamman BDSM:n ystävän harkitsemaan puolueen jäsenyyttä. Vaikka masokistinen hitti "Stalin, Gulag, Berija!" on jäänyt marsseilla viime aikoina vähemmälle, vanhat klassikkohuudot "Kyllä, kuolema!" ja "Venäjä on kaikki – mikään muu ei ole mitään!" eivät sentään ole joutuneet pannaan.

Ja vaikka tuttuni Dima on vain rasisti ja fasisti, kyllä NBP:n jäsenien joukossa törmää myös natsiskineihin. Jossain mielenosoituksessa kaverini kyseli heiltä mitä mieltä he ovat siitä että muut natsiskinit pitävät heitä kaikkia homoina siksi että NBP:n johtaja Eduard Limonov on biseksuaali. Nämä NBP:n skinit uhosivat vielä osoittavansa (muille) natseille kenellä on todellinen oikeus kulkea pää kaljuna maihareissa. NBP on kuitenkin enemmän ottanut turpaansa kuin antanut turpaan muille natseille, erityisen vihaisia natsit ovat olleet NBP:n ja "Toisen Venäjän" alettua käyttämään tsaarilippua, valko-kulta-mustaa trikoloria jonka käyttöä perinteisempi äärioikeisto pitää yksinoikeutenaan.

Miesjohtajien homo- ja biseksuaalisuus muuten tuntuu joskus olevan miltei ainoa Venäjän hajanaisia kansallismielisiä yhdistävä tekijä, esimerkiksi Vladimir Zhirinovskin biseksuaalisuus on yleisesti tiedossa, samoin kuin se ettei hänen puolueensa LDPR palkkaa duuman avustajikseen juurikaan muita kuin nättejä, nuoria poikia. Tätä en edes minä osaa selittää, ehkä ymmärtäisin jos olisin lukenut Reichin teoksista myös ne alkukantaista kosmista energiaa eli orgonia käsittelevät osat. Mutta joka tapauksessa kansallisbolshevismi osoittautui niin hyväksi aiheeksi, että päätin jatkaa siitä vielä ensi kuussa. Palataan asiaan silloin.