Yksi tytön tärkeimmistä ominaisuuksista Thaimaassa on olla kiltti. Poikien kohdalla se ei ole niin justiinsa, pojathan ovat poikia myos täälläpäin maailmaa.

Tytön sen sijaan on sopeuduttava tarkasti määriteltyyn kiltin tytön rooliin. Ei itsensä, vaan vanhempiensa vuoksi. Huonokäytöksinen tyttö on merkki siitä, etta vanhemmat ovat tehneet jotakin pahasti väärin kasvatuksessaan. Se on suuri häpeä.

Kiltin tytön rooliin kuuluu luonnollisesti auttaminen. Thaimaalaisen äidin mielestä on väsyttävää joutua käskemään jälkikasvua tekemään kotityöt. Lapsille on itsestäänselvää hyöriä koulun jälkeen äidin mukana keittiössä, ostoksilla ja lapsia vahtimassa, ja siinä sivussa tarkkailla koko ajan, missä voisivat olla avuksi.

Kotitöitä ei jaeta perheenjäsenten kesken, kuten Suomessa. Jos joku näkee jotakin tehtävää, se tehdään samantien.

On epäkohteliasta vetäytyä omaan rauhaansa, vaan perhe pysyy tiiviinä yksikkönä koko illan puuhaillen kotihommia yhdessä kylki kyljessä.

Yleisen avuliaisuuden puute koetaan itsekkääksi.

Kiltin tytön sanavarastoon ei kuulu sana "miksi". Miksihän kyseenalaistaa juuri kerrotun asian, ja jos kertojana on ollut vanhempi, tai muuten hierarkiassa ylempi, ei sanottua asiaa sovi kyseenalaistaa ollenkaan. Vanhempi ihminen kokee loukkauksena, jos nuorempi kehtaa hyppiä nenille ja kysellä.

Thaimaassa aikuinen tietää aina paremmin.

"Miksi" on muutenkin täällä negatiivinen kysymyssana. Asiat pitää hyväksyä sellaisina kuin fiksummat ihmiset ne eteesi tuovat, eikä sen kummemmin lähteä niita pureskelemaan ja pohtimaan. Asiat nyt vain ovat näin, eikä siihen ole kellään, etenkään kiltillä tytöllä, nokan koputtamista.

Thaimaalaiset äidit tuntuvat myös olevan tavallistakin herkempiä lastensa kolhuille. Siina missä pikkunaarmut ja mustelmat Euroopassa kuuluvat lapsuuden leikkien väistämattömiin sivuvaikutuksiin, täällä ne ovat äidin kauhistus.

Sanotaankin, että jos lasta pistää ampiainen, valvoo äitiparka koko yön murehtien lapsensa kipua. On siis lapselta loukkaus äitiään kohtaan mennä kolhimaan itseään ja näin aiheuttamaan murheita.

Kiltin tytön rooliin solahtaminen näyttää onneksi sujuvan thaimaalaisilta tyttäriltä sujuvasti. Pikkulapsesta asti tyttöjä valmennetaan täyttämään yhteiskunnan tiukka tytönmuotti, ja jo alakouluikäiseltä sopiva käytös tulee ihan itsestään.

Myöskään teini-ikäisenä harva täkäläinen unelmoikaan minkäänlaisesta kapinasta yhteiskuntaa vastaan. Opettajille kumarretaan, ja vanhempien ihmisten ohi kulkiessa kumarrutaan alaspäin.

Kukaan ei ajattelekaan ilkeyksien huutelua ja törttöilyä. Roolit otetaan itsestäänselvyyksinä, eikä niitä kyseenalaisteta. Eivätkä ihmiset näytä tästä järjestelmästä ollenkaan kärsivän.

Kotitöiden tekeminen yhdessä on perheen mielestä mukavaa, ja tuhannet kiltit tytöt pyörittävät osaansa onnelliseen thaimaalaiseen tapaan leveästi hymyillen.

Ulospäin rakennuksen voi tunnistaa valtaukseksi vain muutamasta rupusesta tägistä tai vaimeasta kumeasta jumputuksesta, jonka alkuperää on vaikea aavistaakaan, kun seisot tällä hiljaisella sivukadulla. Silloin tällöin unohdetunoloisen rakennuksen musta metalliovi kuitenkin aukeaa raolleen, ja sisään tai ulos livahtaa nopeasti värikästä porukkaa. Ja sitten ovi on taas kiinni, kuin ei olisi auennutkaan vuosikausiin. Porukka hajaantuu hiljaa kukin suunnilleen, aivan kuin heillä ei olisi mitään tekemistä koko talon kanssa.

Dochki-Materi -valtauksen pimeitä portaita kiivetessä ei voi olla yllättymättä ulkoasun ja sisällä kipinöivän elämän kontrastista. Suuren salin lisäksi clubissa on chill-out, backstage ja tupakointihuone. Paikalla hengailee jo useita kymmeniä nuoria. Soundcheck on meneillään, joku myy salin nurkassa hihamerkkejä, toiset ripustavat seinälle bandista. Baaritiskillä valmistetaan vegaanisia sämpylöitä.

Tänään on luvassa hardcore-keikka: kymmenkunta bändiä, musiikkia aamukuuteen asti. Tunnelma on odottava ja hieman jännittäväkin – ja jännitystä vain lisää tietoisuus siitä, että hetkellä millä hyvänsä viereiseltä poliisiasemalta voi rynnätä joukot sisään ikkunoista ja sulkea koko paikan. Täällä jokaiset bileet voivat osoittautua viimeisiksi.

Kaksi viikkoa sitten kerroin ensimmäisestä kohtaamisestani (epäilemäni) ihmiskaupan kanssa. Tämä seuraava tapaus tapahtui myöhemmin samaisena vuonna 2005, ja oli vielä opettavaisempi.

Tuolloin ympäristöaktivistikaverini otti minuun yhteyttä tuttunsa, tadžikistanilaisen Mahmudin puolesta. Mahmudin vaimo oli kadonnut Eurooppaan viikkoja takaperin, ja englantia taitamaton aktivistikaverini epäili että minun kontakteistani voisi olla jotain hyötyä.

Mahmud oli vaimoineen asunut Moskovassa jo vuosikymmenen ajan, ja Venäjän kansalaisuuden saavuttaneina he olivat varmasti siirtolaisten eliittiä. Passista huolimatta väärä nimi ja väärän värinen naama kuitenkin merkitsivät, että taksia ajava Mahmud oli sekä uraputksensa alussa että lopussa, eikä näköaloja tuntunut olevan myöskään jonkun pikkufirman toimistossa istuvalla vaimolla.

Tämä oli ilmeisesti kyllästynyt elämäänsä ilman mahdollisuuksia edistyä yhtään mihinkään, ja tarttunut työkaverinsa ehdotukseen lähteä töihin Italiaan kyselemättä mielipidettä aviomieheltään, jonka kanssa avioliittoa oli kestänyt jo 12 vuotta.

Vaimo oli soittanut Mahmudille pari kertaa lyhyesti jostain Napolin läheltä, antanut epämääräisiä tietoja ja vakuuttanut kaiken olevan kunnossa. Vaimon puhuessa taustalta oli kuulunut epäilyttäviä ääniä. Tämän jälkeen vaimosta ei ollut kuulunut yhtään mitään. Mitä ilmeisimmin hän oli joutunut ihmiskaupan uhriksi.

Mahmud oli yrittänyt olla yhteydessä Italian suurlähetystöön ja poliisivoimiin, Venäjän suurlähetystöön Roomassa ja Venäjän ulko- ja sisäministeriöön – kukaan ei ollut kuitenkaan kiinnostunut tekemään asialle yhtään mitään. Tämä oli minulle hyvä opetus. Ihmiskauppahan on uhkakuva, joka nostetaan usein esiin korkeimmilla mahdollisilla kansainvälisen diplomatian areenoilla. Kun tuona keväänä sattumalta osuin Yhdysvaltojen ulkoministeriön sivustolle, siellä oli pääuutisena joku ohjelma ihmiskaupan vastustamiseksi.

Ihmiskaupasta voidaan puhua G8-kokouksissa, siitä voidaan tehdä nyyhkyleffoja ja dokudraamoja, sitä vastaan kamppaileville kansalaisjärjestöille voidaan kanavoida miljoonia, mutta kun joku oikeasti on mitä ilmeisimmin johtunut ihmiskauppiaiden uhriksi, ketään viranomaista ei kiinnosta paskan vertaa.

Viimeistään tuolloin minulle selvisi, että moraalinen paniikki ihmiskaupasta on tekopyhää paskanjauhantaa, jonka tarkoitus on vain estää tavallista siirtolaisuutta, siis sitä että ihmisille annetaan mahdollisuus ponnistaa kurjuudesta tekemällä rehellisesti niitä töitä, jotka eivät länsimaiden asukkaille enää kelpaa. Tosin voi olla että sittemmin tilanne on hieman parantunut, esimerkiksi tämä projekti on tänä vuonna aktiivisesti mainostanut Moskovassa auttavaa puhelinta, johon voi soittaa mahdollisissa ihmiskauppatapauksissa. Tosin projektin taustavoimana näyttää aktiivisesti pyörivän IOM, joka on humanitäärisestä imagostaan huolimatta ollut aktiivisesti toimeenpanemassa länsimaista siirtolaisten vastaista agendaa (josta voi tarkemmin lukea esim. täältä), joten tiedä sitten siitä.

Joka tapauksessa löysin Euroopan rajojen vastaisen verkoston kontaktien kautta Napolista siirtolaisia auttavan ryhmän, joka oli (tosin hieman nihkeästi) valmis auttamaan Mahmudin vaimon etsinnöissä. Tosin ymmärsin, että pelkkien aktivistien voimin neulan etsiminen heinäsuovasta voi olla melko onnetonta, joten hanke edellytti Mahmudin lähettämistä Italiaan tavalla tai toisella, koska oli selvää ettei kukaan muu kuin Mahmud ollut valmis antamaan asialle kaikkeaan.

Mahmudin hermot olivat kuitenkin jo riekaleina, ja joka kerran tavatessamme hänen juttunsa olivat yhä levottomampia. Mahmud ei halunnut keskustella siitä, millaisissa töissä ihmiskaupan uhriksi joutuneet yleensä olevat, mutta ajoittain tämä todellisuus tunki pinnalle ja se tuntui rusikoivan kovalla kädellä Mahmudin miehistä itsetuntoa ja moraalikäsityksiä. Yhä useammin Mahmud puhui siitä, miten hänen vaimonsa saisi maksaa hengellään jos hän on "häpäissyt” itsensä ja aviomiehensä. Lopulta menetin hermoni, ja ilmoitin ettei minun intresseissäni ole pelastaa ketään ihmiskauppiaiden kynsistä vain pelastaakseni hänen miehisen itsetuntonsa, joka olisi korjattavissa kunniamurhan kautta. Ilmoitin näkemyksestäni napolilaiselle ryhmälle, joka myös irtisanoutui projektista. Mahmud soitti minulle vielä kerran tämän jälkeen, ilmoitti ymmärtävänsä minua ja ettei ole minulle katkera – tämän jälkeen en ole kuullut hänestä mitään, enkä tiedä löytyikö hänen vaimonsa koskaan.

Jälkiviisaasti voi ajatella, että todennäköisesti itse jouduin omien stereotypioideni uhriksi, eikä Mahmud todennäköisesti oikeasti suunnitellut vaimonsa vahingoittamista – hänen hermonsa yksinkertaisesti olivat vain raunioina. Toisaalta mahdollisuutemme olivat joka tapauksessa melko mitättömät. Mutta varmasti mietin elämäni loppuun asti, oliko meillä niitä ollenkaan.

Kurdin kielen taitoni ei ole juurikaan kehittynyt. Joistakin sanoista huomaan, että olen kuullut ne aikaisemmin, vaikka en muista merkitystä. Arabialaiset aakkoset vievät kerta toisensa jälkeen halun kielen opiskeluun.

Ystävieni englannin kielen taidossa on paljon toivomisen varaa. Asiat pystyy kuitenkin selvittämään muilla tavoin silloin, kun oikea sana ei tule mieleen.

Kun matkustan ystäväni Shadian kanssa Sulaymaniaan, hän osoittaa ankeaa teollisuushallia kaupungin ulkopuolella, mutta ei osaa sanoa englanniksi paikan nimeä. Animals come here and they cut the heads of animals. Ahaa, teurastamo. Shadian määritelmä ei ole vertauskuvallinen, vaan sananmukainen. Lihakaupoista voi ostaa lampaan- ja vuohenpäitä. Niistä on nyljetty nahka pois, mutta hampaat ovat tallella.

Tässä muutamia muita esimerkkejä:

itelaat: Turkissa MIT, Amerikassa CIA, Iranissa Itelaat; tiedustelupalvelu

adela khanim: Saksassa Angela Merkel ja Halabjassa 1920-luvulla Adela Khanim; naishallitsija.

new town: Sulaymania on kurdien mukaan uusi kaupunki, vain 225 vuotta vanha. Suomalaisesta perspektiivistä katsottuna ei tunnu ihan uudelta. Mutta Kurdistanin pääkaupunki Hewler (Erbil) on neljätuhatta vuotta vanha, joten onhan siinä eroa.

Erääna päivänä asuntolan tytöt näyttävät kuivattuja kokkareita, joista tehdään keittoa, jota annetaan vilustuneille ihmisille. He selittävät, että siinä on vehnää ja something, it comes from cow. Huh huh, olen jo maistanut keittoa ja kokkareet ovat niin epämääräisen näköisiä, että tulee mieleen useampikin vaihtoehto. Sanon silti toivekkaasti "Milk?" "Yes! Milk comes from cow."

Felicitas Steiner syntyi toiseksi lapseksi itävaltalaiseen perheeseen vuonna 1924. Hänen isällään oli osittain juutalaiset juuret, hänen äitinsä oli etelätirolilainen. Vuonna 1937 perhe muutti Wieniin. Isä valitsi asunnon pihan puolelta, vaikka siihen aikaan kadun puoleinen olisi ollut hienompi. Isä kuitenkin piti tärkeämpänä, ettei kukaan tulisi tutkimaan, pitikö hän oikeaa lippua tangossa vai ei.

Pihan puoleisessa asunnossa sai olla rauhassa. Vuokrasopimuksessa, joka oli äidin nimellä, ei unohdettu muistuttaa, että talo oli juutalaisessa omistuksessa.

Felicitas halusi näyttelijäkouluun tultuaan teini-ikäiseksi, muttei se tietenkään ollut mahdollista. Lisäksi isä ensin vangittiin ja sen jälkeen lähetettiin Buchenwaldin keskitysleirille ensimmäisten kuljetusten mukana Anschlussin jälkeen. Isä vapautettiin sieltä myöhemmin ilman, että kukaan koskaan sai täsmälleen tietää miksi.

Felicitas oli päättänyt ryhtyä näyttelijäksi ja onnistuikin. Uransa aikana hän tuli lopulta kiertäneeksi eri seurueiden mukana Brasiliassa asti. Juuri elinvoimaisena näyttelijättärenä opinkin hänet tuntemaan, kun muutimme hänen naapuriinsa. Tosin silloin hän oli jo eläkeläinen.

Lizzie Steiner puhui mielellään teatterista ja kertoi intohimoisesti vitsejä. Hän keräsi niitä ja nautti saadessaan ihmiset nauramaan ja joskus jopa siitä, jos herätti pikkusievissä piireissä pahennusta. Minä kerroin Lizzien vitsejä eteenpäin, vaikka monet unohdin niin, että piti käydä päivittämässä. Lizzie oli antelias, joskus melkoisen äksy ja useimmiten hauska. Hänellä ei ollut koskaan ollut omaa perhettä ja hän oli tottunut tekemään asiat niin kuin itse parhaaksi näki.

Istuimme usein yhdessä hänen luonaan kahvilla. Joskus katsoimme oopperaa tai teatteria videolta, usein puhuimme elämänfilosofiaa. Lizzie teki minusta sarjan Keeping up appearances fanin. Vietimme yhdessä kaksi jouluaattoa. Viihdyttäjänä toimi tietysti näyttelijätär itse!

Lizzie Steiner poltti tupakkaa kuin savupiippu ja kun lääkäri kysyi häneltä, oliko hän kenties syönyt viime päivinä jotain rasvaista, hän melko ilkikurisesti kysyi takaisin, miksi ihmeessä hän juuri viime päivinä ei olisi syönyt jotain rasvaista. Hän oli kiinnostunut ihmisistä ja maailmasta, mutta ei uutisista eikä muodeista. Muutama viikko sitten hän sanoi, että valtion korvausmaksut natsiajan takia olivat loppuneet. Toisen maailmansodan aikaiset ihmiset ja asiat alkavat olla sen verran vanhoja.

Viime kesänä haastattelin Lzzie Steineria Nuoren Voiman Humanismi-numeroon kirja-arvion tiimoilta, joka käsitteli kahta holokaustiaiheista teosta. Jutun otsikko oli "Voiko holokaustista selviytyä?" ja se olikin vaikea kysymys. Uskonnostakin puhuimme usein. Lizzie uskoi sielunvaellukseen ja oli tavattoman kiinnostunut erilaisista maailmankatsomuksista.

Marraskuun toisella viikolla Lizzie Steiner kuoli. Sain puhelun töihin. Lizzie Steiner oli ollut huonossa kunnossa ja kipuillut jo kauan. Kuolema oli odotettu ja silti se tuli järkytyksenä. Hautajaisiin tuli ystäviä, äidin puoleinen serkku, kollegoja ja naapureita.

Olen kerännyt alakerran naapurin kanssa Lizzie Steinerin asunnosta joitakin muistoja, kirjoja ja ne lahjat, jotka itse olin hänelle antanut. Lasivitriinissä oli vuodesta 2000 seissyt kaksi Helsingistä tuomaani Marimekon teekuppia, joita ei ollut koskaan käytetty. Ostaessani lahjat en vielä tiennyt, ettei hän koskaan juonut teetä.

Huomenna asunto tyhjennetään. Onneksi en ole silloin kotona. Vieläkin on suru enkä haluaisi nähdä, kuinka huonekalut viedään pois ja tuttu asunto muuttuu tyhjäksi. Lizzie Steineristä oli tullut minulle ystävätär, isoäiti ja inspiraatio. Uurnan hautaustilaisuudessa oli kirjailijaystävän mukaan sielläkin kerrottu vitsejä. Ainakin hän oli. Salaa, kun kaikki muut olivat menneet.

Vitsit olivat poliittisia, tietysti. Niitä tullaan kertomaan aina, kun haudalla vieraillaan.

Kun asuu ulkomailla, tulee viettäneeksi joulua paljon tehokkaammin kuin Suomessa. Joutuu näkemään kaikenlaista erilaista vaivaa joulun luomisen eteen. Glögiä ei kaupoissa ole, joten sitä pitää yrittäen ja erehtyen keitellä itse tai suorittaa kompromissireissu Ikeaan, josta punaviiniglögiä ja aidon makuisia piparkakkuja sekä tuikkukynttilöitä saa ympäri vuoden. Joulukuusia ei tuoreena juuri mistään löydä, tai edes mäntyjä, mutta tavaratalot syytävät vilkkuvia muovikuusia pahimpaan kuusikaipuuseen. Riisipuuroriisiä ei ole, mutta japanilainen riisi on lähes samaa. Kotikeittiön varustus ei yleensä sisällä uunia, joten peruna- ja porkkanalaatikot saavat uudenlaisen, muusimaisen variaatiomuodon ja tortut jäävät useimmiten unelmiin. Lanttua, punajuurta ja siirappia saa metsästää ympäri kaupunkia.

Lohtua jouluruuan kaipuuseen tuovat onneksi suurlähetystön ja suomalaisyhteisön järjestämät itsenäisyyspäivä- ja joulujuhlat, joissa vastikään me Tokion ulkosuomalaiset saimme masumme täyteen ihania, itse tehtyjä joulun antimia laatikoineen, rosolleineen, torttuineen, kakkuineen ja kinkkuineen. Ruoka maistuu niin perin paljon paremmalta, kun tietää sen olevan harvinaista herkkua!

Joulun odottelu Aasian perukoilla onnistuu leppoisasta 14 lämpöasteen säästä huolimatta yllättävän hyvin, yllättävän jouluisasti. Japanissa jouluna ei ole vapaapäiviä, eikä joulua varsinaisesti vietetä. Markkinatalous sitä kuitenkin viettää yllin kyllin, ja kaupat täyttyvät kauden kimalluksella marraskuun alussa. Japaniksi versioidut joululaulut raikaavat, ja jälleen tänäkin vuonna naapurustomme kaksi tiettyä taloa kilpailee valaistusvarustuksellaan. Molemmilla on pihallaan ainakin päätään kääntävä valopeura, lukuisia erivärisiä vilkkuvaloja sekä valaistut tontut, jotka ulkoseinää pitkin kiipeävät kohti yläkerran ikkunaa.

Koko Tokio kylpee talviaikaan massiivisissa Illuminations-valoissa. Kyseessä eivät ole vain jouluvalot, vaan talviset, pimeämmän vuodenajan valaistukset. Yleisimmin käytetään valkoista ja sinistä valoa. Tokiossa ei tyydytä tekemään asioita sinne päin, vaan jokaisen kaupunginosan oma valoalueensa on täynnä uskomatonta loistoa. Välkkeessä sokaistuu, lamppuja on satoja ja tuhansia, muodostelmavalikoimia maasta taivaaseen, ja maasta taivaaseen tuntuvat valonsäteetkin ulottuvan. Lehdissä tapahtumakalenteriin listataan myös nämä valoshow-alueet.

Itse jouluaattoon ei satsata perheen voimin, vaan pariskunnan voimin. Jouluaatto on ystävänpäivän ohella vuoden suosituin treffipäivä. Nuoret parit menevät elokuviin, syömään, katsomaan talvivaloja, huvipuistoon, shoppailemaan, kävelylle. Kaikki paikat ovat pariskuntia täynnä, ja sormusmyymälöissä kuhisee. Jouluna onkin erityisen stressaavaa olla sinkku, ja siksipä kumppanin metsästys kiihtyy marras-joulukuussa uusiin lukuihin. Jouluaaton perinteisiin kuuluu koristeellisen täytekakun syöminen, ja tärkeää on, että kakku ostetaan viimeistään aattona. Seuraavana päivänä se on jo vanha ja kelvoton. Japanissa onkin olemassa mieltä ylentävä sanonta, että ellei nainen ole 30 ikävuoteensa mennessä löytänyt kumppania, hän on kuin vanha joulukakku!

Joulukakut ovat huikeita ilmestyksiä, ja yleensä ne tilataan kaupoista jo hyvissä ajoin. Joulun alla leipomot siirtävät myös kakkutiskit kadulle, jolta ohikulkijan on helppo valita oma kakkunsa. Koristeluihin kuuluu useimmiten pukkeja, poroja, kuusia, mökkejä, tähtiä ja muuta perinteistä joulun kuvastoa keksien, karkkien ja marsipaanin muodossa. Kakku päältä kaunis – tai ainakin kauhistuttavan korea – ja sisältä melkoista höttöä; se pätee japanilaiseen joulukakkuun, jota ehdottomasti mieluummin katselee, kuin syö.

Joulutäykkärin ohella perinnejouluruokaa on Kentucky Fried Chicken -pikaketjun paistettu kana. Mikä lie Amerikan ihannointiperinne, mutta joulun alla KFC-jonojen kiemurtelu katukuvassa tuo väkisinkin joulumielen. Itse kasvissyöjänä on kana jäänyt kokematta, mutta japanilaiset ovat ennakkotilaamassa joulukanaansa aina hyvissä ajoin, eli kyseessä on ilmeisesti tahdottu, odotettu herkku. Lyömätön joulun ensimerkki on se, että KFC-liikkeiden edustalla pönöttävä perustajasetä Sandersin patsas puetaan joulupukin asuun.

Japanissa ei ole pikkujouluja, mutta vastaava juhla on bounenkai, vuoden päätösjuhla. Työpaikat, yhteisöt ja kaveriporukat viettävät joulukuussa bounenkaita yleensä ravintolassa syöden ja juoden, minkä jälkeen voikin siirtyä vaikka karaokeen. Periaatteessa juhla ei poikkea pikkujouluista, sillä ylin tarkoitus on päihtyä. Uskottomuuskuviot eivät sen sijaan yleensä kuulu juhlaan, ainakaan sen enempää kuin muihinkaan juhliin!

Suomalainen joulupukki, se ihan Korvatunturin tyyppi, saapui Finnairilla kylään Japaniin marraskuun lopulla. Joulupukilla on täällä paljon töitä, sillä hän palaa Suomeen vasta jouluaattona. Toivotaan, että tontut Korvatunturilla ovat olleet ahkerina, kun pukilla on näin kireä aikataulu! Japanilaiset ovatkin puolalaisten ja englantilaisten ohella ahkerimpia pukille kirjoittajia. Yleisesti Japanissa tiedetään joulun tarkoitus: joulu on Joulupukin syntymäpäivä.

Keisarin syntymäpäivä muuten on aatonaattona, ja se sentään on vapaapäivä.

Tokiossa ei jouluna ole lumesta tietoakaan, mutta aina voi häipyä kauemmas. Hokkaidolla lunta jo riittää, joten omalla kohdallani reissusuunnitelmat takaavat sen, että luminen joulu lienee jopa varmempi kuin Helsingissä!

Hyvää, lumista tai lumetonta joulua kaikille Fifin lukijoille! Merii kurisumasu!

Yhdysvalloissa eletään hilpeää joulun aikaa, ja ostoskeskusten ruuhkista ei arvaisi, että maa on pahimmassa lamassa sitten 1930-luvun. Täällä Washingtonin alueella, missä paisuvan valtionhallinnon ansiosta työttömyys on edelleen matalissa luvuissa, keskiluokka tuntuu satsaavan joulunpyhiin – tai hanukkaan tai kwanzaan, mitä tahansa juhlaa viettävätkin – lähes entiseen malliin.

Kaiken joulutohinan keskellä washingtonilaiset saivat kuitenkin menneellä viikolla kylmiä uutisia. Tiistaina Pakistanissa pidätettiin viisi nuorta virginialaista miestä, jotka ovat kotoisin Alexandriasta, Washingtonin kupeessa sijaitsevasta kaupungista. Nämä 18-24-vuotiaat heput olivat matkustaneet marraskuun lopussa Pakistaniin aikeenaan tulla jihadilaisiksi eli liittyä "pyhään sotaan" Yhdysvaltoja vastaan. He olivat ottaneet yhteyttä taleban-joukkoihin ja tarjonneet Al-Qaidalle palveluksiaan amerikkalaisjoukkojen tappamiseksi Afganistanissa. Kun pakistanilaisviranomaiset kuulustelivat miehiä, nämä ilmoittivat ylpeinä olevansa maassa "pyhää sotaa varten".

Joulukuun 7. päivänä puolestaan Chicagossa joutui oikeuden eteen David Headley, alkuperäiseltä nimeltään Daud Gilani, joka oli auttanut viimevuotisten Mumbain terrori-iskujen tekijöitä valitsemaan kohteensa. Hän oli myös suunnitellut terrori-iskua tanskalaista, muslimeja loukanneet sarjakuvat julkaissutta Jyllands Posten –sanomalehteä vastaan.

Virginialaisviisikko ja Headley ovat osa "kotona kasvatettujen" eli Yhdysvalloissa lapsuutensa viettäneiden tai pitkään asuneiden terroristien jatkumoa. Vuoden 2001 syksyn jälkeen on löydetty ja päätynyt oikeuteen kymmeniä tapauksia, joissa amerikkalainen tai joukko amerikkalaisia on jäänyt kiinni radikaalin islamin tunnusmerkit täyttävän terrori-iskun suunnittelusta. Lista on hyytävää luettavaa: aikeina on ollut muun muassa räjäyttää ostoskeskuksia, lentokenttiä, sotilastukikohtia, tunnettuja rakennuksia ja juutalaisjärjestön päämajoja.

Yhdysvalloissa on lähivuodet vallinnut sitkeä käsitys, että Euroopan maissa elävät musliminuoret, jotka eivät ole sulautuneet valtaväestöön yhtä hyvin kuin amerikkalaismuslimit, ovat suuremmassa vaarassa radikalisoitua. Nyt esille tulleiden tapausten jälkeen tuota olettamusta on alettu kyseenalaistaa.

On edelleen totta, että siirtolaisilla ja heidän lapsillaan on amerikkalaisessa yhteiskunnassa enemmän mahdollisuuksia kuin monissa Euroopan maissa. Amerikkalainen muslimiväestö ei ole kokenut Ranskan tai Iso-Britannian muslimien kaltaista gettoutumista: päinvastoin, amerikkalaismuslimit ovat vauraimpien ja menestyneimpien siirtolaisryhmien kärjessä. Englanninkielen opittuaan siirtolaisella on samat väylät auki hyviin yliopistoihin ja hyviin ammatteihin kuin valtaväestöllä. Tuoreenkin siirtolaistaustan omaavia ihmisiä on kasakaupalla maan hallinnossa, yliopistoissa, firmoissa ja tutkimuslaitoksissa. Mitä pidemmälle siirtolaissuvun juuret kasvavat amerikkalaiseen maaperään, sitä todennäköisemmin suvun vesat kiipeävät vauraaseen keskiluokkaan, menevät naimisiin toisten etnisten tai uskonnollisten ryhmien edustajien kanssa ja kasvattavat lapsensa amerikkalaisten kulttuurinormien mukaan.

Amerikkalainen ideaali "kulttuurien sulatusuunista" ei kuitenkaan tunnu toimivan radikalisoituvien nuorten tapauksessa. Heille amerikkalainen yhteiskunta on pikemminkin salaattikulho, jossa eri ainekset elävät yhdessä mutta toisiinsa sekoittumatta. Virginialaiset nuoret miehet opiskelivat, asuivat hyvinvoivalla alueella missä menestymisen mahdollisuuksia on monia ja eivät tuttaviensa mukaan koskaan vaikuttaneet fanaatikoilta. Kiitospäivän jälkeen he kuitenkin katosivat Pakistaniin ja jättivät jälkeensä jihad-viestejä sisältävän jäähyväisvideon.

Kotona kasvaneen terrorismin vaara Yhdysvalloissa on toistaiseksi pienempi kuin esimerkiksi Iso-Britanniassa, missä brittitiedustelupalvelun arvion mukaan toimii arviolta 200 terroristiverkostoa ja asuu vähintään 2000 ihmistä joiden epäillään suunnittelevan terrori-iskuja. Aihe on kuitenkin noussut lähiaikoina niin tiuhaan tahtiin esille, että suurimmat amerikkalaiset muslimijärjestöt ovat lakanneet kiistämästä ilmiön ja aloittaneet kampanjoita, joiden on tarkoitus muokata muslimivanhempien ja -nuorten sekä imaamien asenteita. Amerikkalais-islamilaisten suhteiden neuvosto on kehittämässä nettisivustoa, joka tyrmää jihadilaisten suosimia käsityksiä "vääräuskoisten" tappamisesta ja Koraanin kehotuksista pyhään sotaan. Keskivertomuslimien asenteet ovat avainasemassa, jos umpifanaatikkojen aikeet aiotaan estää: virginialaisnuortenkin jäljille päästiin paikallisen muslimiyhteisön vihjeiden perusteella.

Washington Post julkaisi menneenä viikonloppuna viiden nuorukaisen valokuvat. Tavallisilta tyypeiltä he näyttivät: siloposkisia nuoria miehiä, joita näkee ostoskeskuksissa ja kahviloissa flirttailevan ikäistensä naisten kanssa. Matka heidän herttaisesta kotikaupungistaan Pakistanin heimoalueille on huikean pitkä, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Toivon mukaan joku pian ratkaisee mikä sai kyseiset heput lähtemään matkalleen.

Tänään ei ole mahdollista kirjoittaa muusta kuin aktivismista. Viikonloppuna poliisi vei satoja black block -aktivisteja Tanskan mielenosoituksista. Itse olin Viron aktivistien pienessä kokouksessa. Siellä oli eläinoikeusaktivisteja mutta muitakin, Viro kun on pieni ja ihmisiä vähän: välillä tuntuu, että kaikkea tekevät samat ihmiset.

Kuulin ideoita ja suunnitelmia, joista voin toivottavasti tulevaisuudessa kirjoittaa täälläkin.

Kokouksessa mietin, että jos hetkeksi unohdamme miksi ylipäätään olemme aktivisteja, niin silloin on totta, että se on elämäntapa, mahdollisuus elää itsesi kanssa. Ja on aika tappavaa, kun ne, jotka tekevät, kuluttavat niin paljon aikaa sen valittamiseen, että toiset eivät tee tai tekevät huonosti tai vääriä asioita. Minusta valittaminen ei auta ollenkaan, mutta ehkä Viron aika nuori skene on väsynyt.

Kokouksessa puhuttiin esimerkiksi siitä, pitääkö tulevaisuudessa tehdä lainkaan yhteistyötä valtamedian kanssa, kun se lähestyy aktivismiaiheita jo etukäteen – kanavasta tai lehdestä riippumatta – melkein aina ironisesti. Virossa on nykyään paljon ns. lapsijournalisteja, nuoria kirjoittajia joilla ei ole riittävästi koulutusta tai elämänkokemusta hyväksi toimittajaksi. Ehkä se on yksi syy, mutta ei varmasti ainoa.

Pari viikkoa sitten näin jossain verkkolehdessä kyselyn aiheesta "mikä on Suomessa paremmin kuin Virossa?" En muista kaikkea, mutta vastaukset menivät siihen suuntaan, että Suomi on kokonaan parempi: huolehditaan ihmisistä, rahaa on enemmän, ollaan osattu olla itsenäisiä. Jos tavallisesti en pidäkään tällaisista kyselyistä, niin tänään voin lisätä yhden asian, joka on Suomessa paremmin ja jonka takia en voi kirjoittaa tänään muusta kuin aktivismista. Eläinoikeusaktivismi.

Better quality than quantity, sanoi yksi suomalainen aktivisti virolaiselle joka valitti, että täälläpäin meitä on niin vähän. Ja totta se on, erityisesti tänään, en voi sanoa muuta. Ja katsokaa kaikki vielä kerran: www.sikatehtaat.fi.

Avignonissa paistaa kuuma aurinko paavien palatsin aukiolle. Kultainen Marian patsas palatsin korkeimmalla kohdalla tervehtii paavien Babyloniksi kutsutussa kaupungissa kulkijoita. Paikka sai liikanimensä 1400-luvulla aikana, jolloin katolisella kirkolla oli hajaannuksen aikana kolmekin paavia samaan aikaan. Kummallinen tilanne liittyi valtataisteluun sekä keskiaikaisen yhtenäiskulttuurin hajoamiseen.

Valkoinen, pölyinen kaupunki Rhonen varrella muistuttaa Euroopan kansallisvaltioiden muotoutumisen alkuajoista. Kasvukivuista, rikkauksista ja kultaisella patsaallaan Isiksen elävästä kultista katolisen kirkon suojissa ikuisista muinaisista ajoista nykypäivään asti.

Kirkon seinän kuvat ja tekstit on hakattu pois Ranskan vallankumouksen aikaan. Paavien palatsista tuijottavat kiviset patsaat.

Saavuimme tänne muurien ympäröimään kauniiseen kaupunkiin yöllä. Ulkona nukkuminen tuntuu vaativan verojaan, mutta auringon säteet hiljalleen herättävät sielun ja mielen uuteen päivään. Lähes kuukauden retkeileminen ja jatkuva käveleminen tuntuu nivelissä, mutta historiallinen kaupunki vaatii vaeltamaan lisää. Matkaajan ehdottoman tärkeät vermeet ovat itsetäyttyvä nukkumalusta, sadeviitta ja hyvä makuupussi. Aterimet sisältävällä monitoimityökalulla selviää myös pitkälle.

Ulkona nukkuminen on ollut todella halppoa kylmyydestä huolimatta. Alkuun ennen kuin oppii tietyn rytmin se on hankalaa ja hidasta. Ilman koiraa en uskaltaisi kaupunkien liepeillä näkyvillä nukkuakaan. Kero hoitaa kuitenkin vartioinnin malliikkaasti ja kertoo yllättävistä lähestyjistä joskus turhankin innokkaasti.

Keron reppu on herättänyt hämmästystä ja uteliaita kysymyksiä ja se on helppo tapa ihmisille lähestyä keskustelun merkeissä. Mustin murkinat kulkevat helposti mukana pidemmälläkin patikoinnilla. Ranskan hiekakrannoilla ryntäily on ollut mieleen kylmän keski-Euroopan ja autossa istumisen jälkeen. Marseillesissa oli todella lämmin ja joulun lähestyminen tuntuu aivan käsittämättömältä. Joulupukit ja joulukuuset palmujen vierellä tuntuvat hupaisilta.

Tyylikäs karuselli on aikanaan löytynyt jokaisesta Ranskan kaupungista.

Kero siirtyy hiljalleen auringon mukana kivetyksellä toriaukiolla. Kolmas kerta Euroopan läpi tekee siitä aikamoisen maailmanmatkaajan. Onkohan monikaan muu koira ollut yhtä monessa maassa? Laskin muutama päivä sitten, että olen matkustanut vuoden ainakin noin 14 maassa. Kero on ollut vielä muutamassa enemmän. Sen passia ei ole kysytty missään rajoilla vaikka sillä sellainen onkin. Luulisi moisen reissaamisen olevan rassaavaa, mutta se tuntuu nauttivan. Tapahtumia, vaihtuvia maisemia, koiria ja liikuntaa.

Myös historiallisen Avignonin kadut ovat täynnä uutta taidetta.

Nimes on seuraava päämäärä. Junalakko on vaikeuttanut lyhyiden matkojen taittoa, mutta sieltä jatkamme taas liftaten – 400 km kohti Barcelonaa.

Etelä-Ranska on todella kiertämisen arvoinen. Lämminhenkinen ja hyvällä tavalla hidas paikka. Ruoan löytäminen on tosin hankalaa eikä retkeilyynkään varsinaisesti kannusteta, mutta rannikkoa on kuitenkin kiinnostavaa kiertää. Kokonaisuus Marseilles, Arles, Camargua, Avignon, Nimes on varsin kattava katsaus alueeseen, joten nyt alkaa kaivata jo uusia maisemia.

Lentäminen Ben Gurionin kentältä Tel Avivista on aina yhtä mieleenpainuva kokemus. Turvatarkastukset on viety äärimmilleen, ja matkustajan täytyy olla kentällä aina kolmea tuntia ennen lentoa, jotta aikaa riittää kuulusteluun.

Aloitetaan numeroleikillä. Nuori, asepalvelustaan suorittava nainen lähestyy sinua ja pyytää esittämään lentolipun ja passin. Seuraa kysymyksiä matkan tarkoituksesta, kestosta ja mahdollisista vierailuista Länsirannalle. Näiden kysymysten esittämiseen menee vain kymmenisen minuuttia, jonka jälkeen virkailija antaa sinulle numeron 1-6. Ykkönen on yleensä diplomaatti tai israelilainen tavis. Kuutonen olen minä. Länsirannalla asunut ja työskennellyt henkilö, epäilyttävä, toimittaja, arabien ystävä tai arabin tyttöystävä, linkki terroristijärjestöön ja henkilö, jolla on epäilyttäviä asioita laukussa.

Seuraa vaihe kaksi, jossa laukkuni ensin läpivalaistaan. Sieltä laukut kiikutetaan noin kolmen nuoren virkailijan eteen, ja alkaa mieletön mylläys ja kysely. Kassini revitään auki, ja jokainen tavara ja vaate nostetaan ulos. Sähkölaitteet viedään erilliseen läpivalaisuun, ja epäilyttävät paketit avataan. Virkailijat tökkivät sähköistä tikkua laukussa, joka antaa signaalin, jos laukussa on jotain pommiin viittaavaa. Sinua pyydetään vastaamaan, mitä tietyt tavarat tai ystävän tekemät oliivit ovat. Sivullisena saat nauttia siitä, kun laukkusi räjäytetään auki ja sen jälkeen pyydetään sulkemaan ne ystävällisesti itse.

Ilo ei lopu tähän. Vaiheessa kolme virkailijoiden uumenista paikalle ilmestyy tiimin esimies, joka aloittaa kysymystykityksen vielä kertaalleen. Miksi asuit Länsirannalla? Kenen luona vierailit? Tunnetko arabeja? Vastaanotitko lahjoja arabeilta? Miksi olet toimittaja? Miksi matkustit Israeliin, etkä vaikka Afrikkaan? Mikä on isäsi nimi? Mikä on hänen ammattinsa? Mitä hän harrastaa? Kuka maksoi matkasi? Paljonko sinulla on rahaa pankkitililläsi? Millä bussinumerolla matkustit Jerusalemista Tel Aviviin? Näillä kysymyksillä halutaan vain selvittää se, hermostutko. Ketään ei loppujen lopuksi kiinnosta vastaukset, koska virkailija puhuu aina päällesi.

Vaihe neljä on edellisten vaiheiden jälkeen melkein euforinen. Kuljemme naisvirkailijan kanssa takahuoneeseen, jossa hän pyytää minua riisumaan kengät ja housut. Alkaa ruumiintarkastus päästä varpaisiin. Päänahan hieronta on mukavin ja rentouttavin osio. Virkailijakin on jo hieman häpeissään ja pyytää monta kertaa anteeksi.

Koko toimenpide naurattaa ja itkettää samalla. Kymmenien kertojen jälkeen osaan jo varautua kaikkeen, mutta joka kerta turvatarkastus tekee yhtä vihaiseksi. Osaan myös pelin, jota virkailijat pelaavat. Olen nykyään ystävällinen, hymyilen, heitän vitsejä, vaikka otsalohkoni meinaa räjähtää kiukusta. Välillä räjähdykseltä ei voi välttyä. Niin naurettavaa koko touhu on.

Viime kerralla räjähdys oli väistämätön, kun hiustenkuivaajaani tutkittiin puolitoista tuntia. Kaikki muut tavarat oli tarkastettu, mutta minun piti odottaa föönini erikoisvalaisua. Meinasin myöhästyä lennolta tämän naurettavuuden takia ja mielessä oli jo, että pitäkää föönini. Lopulta pahoitteleva miesvirkailija kiikutti sen ja rupesi paketoimaan matkakokoista kuivaajaa massiivisen kokoiseen pahvilaatikkoon. Syynä olivat kuulemma turvallisuusmääräykset. Olin väsynyt ja minua rupesi naurattamaan. Poikakin hieman hörähti ja sanoi, että we have a lot of problems in Israel.

Lopuksi minut kuljetettiin lentoportilleni suoraan, jotta en ehtisi tekemään pahojani lentokentän tax free -myymälöissä. Poika heilautti kättä ja sanoi: I hope you had a pleasant stay in Israel.

Kero nauttii rantaelämästä Marseillesissa. Vilkkaan kaupungin seinillä on väriä.

Marseilles on värikkyyttä, kansainvälisyyttä ja kaunista merta. Vaaleat Välimeren talot tervehtivät aurinkoa rannalla, jolla nukuimme suuren siirtomaa-ajan uhreja kunnioittavan patsaan alla, lähellä Château d'Ifin kivisiä vankilan muureja. Sen synkkä historia vahvistaa vapautemme kontrastia.

Kalatorilla.

Kaunis kaupunki, illan vilisevä arabitori ja hiekkarannat houkuttavat jäämään pidemmäksikin aikaa. Aurinko hellii sateisen ja kylmän keski-Euroopan jälkeen. Meren sukelluksen jälkeen huuhtoutuu matkan teon ikävämmät puolet mielestä ja mieli lepää katsellessa turkoosin aavan loputtomuutta.

Saimme Marseillesin keskustaan kyydin Luxemburgista asti. Kuski majoitti meidän vielä koiran kera ilmaiseksi hotelliin. Saimme matkan aikana aimo annoksen Ranska-tietoutta. Tätä arvostan paljon liftaamisessa, jos kuski vain sattuu olemaan kielitaitoinen.

Karttaa katsoessa tuntuu hurjalta millaisen matkan olemme jo taittaneet ja millä nopeudella, ottaen huomioon että matkoihin jouduimme käyttämään vain muutaman kymmenen euroa (ja nekin Skandinavian puolella). Ihmiset ovat olleet hyvin avuliaita ja moni kyytiin tai kotiinsa pyytävä kertoo itsekin reissanneensa repun kanssa. Kokemusten jakaminen tuntuu hienolta.

Marseillesista jatkoimme sadan kilometrin päähän Arlesiin ja kuuluun Camarguen luonnonpuistoon, josta pitäisi löytyä flamingoja ja villihevosia. Käveltyämme äärimmäisen kauniissa muinaisessa kaupungissa amfiteattereineen törmäsimme paikalliseen valokuvaajaan, joka halusi majoittaa meidät sekä saksalaisen travellerin, joka oli seurassamme.

Miten todennäköistä on törmätä juuri paikalliseen kuvaajaan, joka on reissannut myös ympäriinsä ja asunut mm. neljä kuukautta Malilla? Hänen mielestään juuri Afrikassa tavoittaa jotain oleellisinta ihmisten kohtaamisesta matkustellessa. Vietimme aikaa paikallisen suihkulähteen luona, johon alkoi kerääntyä ihmisiä, joiden kanssa jutusteltiin. Ei kestänyt kovin kauaa kun yksi heistä kysyi tarvitsemmeko yöpaikkaa.

Algeria voitti! Arlesissa juhlittiin. Kaupungista löytyi nopeasti ystäviä.

Keskustelut situationismista, mielenosoituksista, maailman parantamisesta, vapaudesta, yhteisöstä ja ennen kaikkea matkustelusta poukkoilivat hyvän ranskalaisen viinin ja patonkien ohessa. Kyselimme myös olisiko tällä alueella mahdollisesti sosiaalikeskuksia tai squtteja. Tänne on kuulemma yritetty sellaista pystyttää, mutta yritykset on tukahdutettu hyvinkin nopeasti. Muutenkaan alueella ei tunnu tällainen kulttuuri olevan kovinkaan elävä. Marseillesissa näimme yhden kiinteistökeinottelun vastaisen julisteen, joka viittaa talonvaltaus-liikkeeseen, mutta netistä emme löytäneet mitään ajankohtaista tietoa.

Arlesissa istuessani katseltuani kaunista kaupunkia ja löydettyäni mitä kiintoisimpia ihmisiä tiedän, miksi travellerin tyyli kannattaa kaikesta huolimatta. Löydämme hienoimmat paikat ja kiintoisimmat ihmiset harhaillessamme. Vaeltaessamme tietämättä oikeastaan missä olemme. En pysty päässäni enää rakentamaan päiviä ja viikkoja valmiiksi järjestellyiksi kokonaisuuksiksi. Hetkessä on pakko olla kiinni.

Luonnonpuiston jälkeen matka jatkuu Avignoniin – paavien Babyloniin.

Kuten mainossuunnittelijat tietävät, alastomuus on varma nakki silloin kun halutaan herättää huomiota. Vähävaatteinen naisvartalo kelpaa mainostamaan tuotetta kuin tuotetta. Sama logiikka tuntuu pätevän nykymaailmassa jotakuinkin kaikkeen, ja myös erilaiset poliittiset toimijat osaavat hyödyntää alastomuuden shokkiarvoa.

Kenties kuuluisin paljaan vartalon vetovoimaan luottava taho on maltillinen (joku voisi sanoa hampaaton) eläinsuojelujärjestö PETA. Järjestön kampanjoissa on näkynyt nakuja naisia enemmän kuin kukaan viitsii edes muistella. Kuuluisan I'd rather go naked than wear fur -kampanjan kuvissa poseerasi erinäisten mallien lisäksi muunmuassa Playboyn kansikuvatyttö, ja onpa itse Pamela Andersonkinnähty PETAn julisteissa. Lihansyöntiä PETA vastusti kuvalla vakuumipakatusta, alastomasta naisesta. Oletettavasti kampanjan viestinä oli saada ihmiset ajattelemaan myös eläimiä tuntevina yksilöinä, mutta lähinnä järjestö vain vahvisti omaa mainettaan naisten esineellistäjänä.

PETAn toiminnasta, tavoitteista ja kampanjakeinoista voi ol?a montaa eri mieltä, mutta järjestö on lähtenyt hakemaan huomiota, ja sitä he ovat varmasti saaneet. Ja osataanhan sitä Suomessakin – Animalia adoptoi PETAn Ink not mink -kampanjan, ja moni muistanee myös Kokoomusnuorten tyttö- ja poikakalenterin.

Hollannillakin on oma poliittinen nakuilijansa. Vegan streaker- eli Viuhahtajavegaani -nimellä tunnettu eläinoikeusaktivisti esiintyy erilaisia eläinoikeusaiheisia iskulauseita vartaloonsa maalattuna ja on ilmaantunut niin television keskusteluohjelmiin kuin urheilumatseihinkin. Miehen lempinimi on kyllä hieman harhaanjohtava, sillä täysin alasti tämä ei esiinny, vaan sonnustautuu maalin lisäksi aina myös alushousuihin.

Viuhahtajavegaani on Hollannissa melko kuuluisa, mutta eläinoikeusliikkeessä miehestä ei juuri pidetä. Hänen kai pelätään antavan kaikista eläinoikeusaktivisteista hörhön kuvan. Toisaalta Viuhahtajavegaanin logiikka lienee sama kuin PETAn: alastomuudella saa huomiota, ja kaikki huomio tärkeälle asialle on hyvää huomiota.

Siinä missä PETA pelaa irvokkaan suorasti seksillä (Pamplonan härkäjuoksuja vastustavassa julisteessa vähäpukeinen nainen nojailee heinäpaaliin ja julistaa: No one likes an 8-second ride) ja käyttää julkkisnaisia paljastamaan kirurginveitsellä ja kuvankäsittelyohjelmilla parannellut vartalonsa, pistää Viuhahtajavegaani likoon oman tuikitavallisen kroppansa. Lisäksi Viuhahtajavegaani on myös ihan aikuisten oikeasti vegaani, siinä missä monet PETAn malleista syövät lihaa tai käyttävät turkiksia.

Saattaa toki olla, että mies on täysi sekopää, mutta ainakin tämä uskoo asiaansa ja panee itsensä alttiiksi aktioissaan aivan eri tavalla kuin monet muut. Siinä missä aktivistit eivät yleensä tahdo näyttää kasvojaan, näyttää Viuhahtajavegaani paljon muutakin. Tämän toimintatavat saattavat poiketa monien muiden toimintatavoista, mutta pojalle on pakko antaa propsit. Ei moiseen ihan jokainen kehtaisi ryhtyä.

Vaeltaessa pohtii usein miksi sitä matkustaakaan. Tällä hetkellä kodittomana – mukana vain se mitä reppuun mahtuu. Lähinnä vain tietokone ja kamera oheislaitteistoineen ja makuupussi. Oleminen tuntuu aivan erilaiselta ilman suurta tavaramäärää. Koti on siellä, missä sielu lepää ja missä kokee ystävyyttä.

Toisaalta taivallettuaan sateessa painavan repun kanssa nälässä ja janossa väsyneenä rakot jaloissa kysymys reppureissaamisen järkevyydestä herää aina silloin tällöin. Miksi haluan nukkua futismaaleissa, pelloilla, teatterien edustalla ja siltojen alla. Tietämättömyys päämäärästä ja nukkumapaikasta uuvuttaa ja jatkuva käveleminen väsyttää joskus luita ja ytimiä myöten.

Kaiken keskellä onnen hiipiessä sydämeen tiedän kuitenkin syyn. Minulla olisi ehkäpä varaa muuhunkin, mutta en halua. Laajentaessani omia rajojani ja uskallustani tiedän eläväni. Tunnen oleellisen ja keskityn. En harhaile enää mielessäni – en yritä enää tehdä kaikkea kerralla. En kiidä enää yksityiskohtien ohitse. Tunnen sateet, auringon, janon, nälän, kivun, väsymyksen. Toisaalta maistan paremmin, näen tarkemmin ja tunnen sydämellä. En tarvitse tämän jälkeen enää erityisempiä syitä kulkurin vaellukseen.

Pääsimme suunnilleen kahdella kyydillä koko Euroopan läpi äärimmäisen vieraanvaraisten ihmisten kyydissä. Bulgarialainen rekkakuski sekä saksalainen yksityisyrittäjä veivät maiden läpi. Maisemien kiitäessä ehtii miettiä monenmoista. Tilasta, ajasta, menneisyydestä ja tulevaisuudestakin. Silti nykyhetki on läsnä aiva eri tavalla kuin kotona arkisessa ympäristössä.

Eurooppa on on ollut kylmä ja sateinen, mutta onneksi Luxenburgissa alkoi jo hieman lämpimämpi vyöhyke.

Luxemburg oli kovin erilainen kuin odotin. Mielessä oli kerrostaloja, pankkeja, tiheyttä ja kiirettä, vaan toisin kävi. Näiden sijaan sain rauhaisaa mielenmaisemaa, patikointia ja kauniita maisemia. Ritarien vanhoilla mailla laidunsi yhä tuhteja työhevosia ja lehmiä suurilla laitumilla. Tammimetsiä, ruskaa sekä vihreää ruohoa. Kero-koira oli innoissaan laiduntavista eläimistä ja multaisista pelloista.

Lampaita ja lehmiä oli Luxemburgin pääkaupungin esikaupunkialueen talojen pihoilla. Kaikkialla ihmiset tuntuivat onnellisilta.

Lukiessani Wikipedian tarjoamaa tietoa en toisaalta tätä onnellisuuden syytä ihmettele. Tässä Euroopan minivaltioihin kuuluvassa suurherttuakunnassa työttömyys on lähes olematonta, ja köyhyysrajan alapuolella ei elä kukaan, vaikka maahanmuuttajia onkin 37 prosenttia väestöstä. Kerrankin varallisuus tuntui vaikuttavan siihen, ettei ihmisillä ollut niin hillitön kiire ja tuottavuuden tarve.

Kolmen päivän Luxemburg-vierailun jälkeen matka jatkuu kohti Ranskaa, mihin nyt mahdammekaan kyydin seuraavaksi saada.

Luxemburgin junissa ei saa narkata eikä laulaa.

Lähes viisi vuotta sitten erään antirasistisen ryhmän sivuston vieraskirjaan jätettiin erikoinen viesti. Joku huorissa Moskovassa käynyt oli nähnyt bordellissa vankina pidetyn, kielitaidottoman afrikkalaisen tytön ja etsi järkyttyneenä jotain, joka voisi asiaan puuttua. Tällaiset tapaukset eivät varsinaisesti kuuluneet ryhmän toimeenkuvaan ja käytännön pila näytti todennäköisimmältä mahdollisuudelta, mutta päätin silti selvittää asiaa.

Johtolankoja oli vain tytön nimi (ääntämyksen mukaan kyrillisillä kirjoitettuna "Mirej", eli todennäköisesti Mireille), kotimaa ("Kongo", eli jompi kumpi niistä) ja puhelinnumero, johon soittamalla saattoi saada ohjeet bordellin löytämiseksi.

Haku Jandeks-hakupalvelimella puhelinnumeron avulla tuotti nopeasti maailman vanhimman ammatin web 2.0 -sovelluksen: sivuston josta löytyi hinnasto, valokuvia eri kuvakulmista että mahdollisuus "asiakkaiden kommentteihin", joita olikin jo kertynyt jonkin verran. Nimetön ilmiantaja oli kirjoittanut vieraskirjaan, että paritustoimintaa kontroloi RUBOP, siis sama järjestäytyneen rikollisuuden vastainen poliisi joka vuoden 2009 alussa hajoitettiin ja muodostettiin uudelleen "ekstremismin vastaisen keskuksen" TsPE:n nimellä, ja joista Fifi on jo kirjoittanut täällä, täällä ja täällä. Juri Tšervoškinin tappo, johon viitattiin täällä, oli myös todennäköisesti silloisen RUBOPin saavutuksia.

Luonnollisesti oli mahdotonta arvioida, kuka viranomainen toimintaa suojeli, mutta näin monimutkaisen organisaation takana olivat varmasti melko korkean tason toimijat. Prostituutiohan ei ole Venäjällä laillista missään muodossa, mutta on yleisessä tiedossa että poliisi sitä suojelee, eikä vain poliisi: kännykkäoperaattorini (jonka osakkeista TeliaSonera kontrolloi 43.8 prosenttia) Wap-portaalissa oli noihin aikoihin maksullista seksiä tarjolla kahden napin klikkauksella päävalikosta. TeliaSoneran tarjous oli 50 euroa halvempi kuin (mahdollisesti) järjestäytyneen rikollisuuden vastaisen poliisin ehdottama 150 euroa, tosin hintaero saattoi olla jonkinlaista afrikkalaisuuden tuomaa eksotiikkalisää. TeliaSoneran nykyisiä taksoja en tunne, nykyisessä kännykässäni en ole saanut wappia toimimaan enkä sitä myöskään mihinkään tarvitse.

Poliisille soittaminen siis ei tullut mieleen. Kaverini siitä Kongosta, joka on pienempi ja joka ei ennen ollut Zaire, sanoi että koska ei ole tytöstä mitään ole kuullut, hän on todennäköisesti siitä Kongosta joka oli ennen Zaire. Jonkin aikaa kyseltyään hän löysikin Mireillen tunteneita tyttöjä tästä demokraattisesta tasavallasta, mutta nämä olivat liian pelästyneitä myöntääkseen mitään muuta kun että hän oli kadonnut. Tämä YK:n hommissa oleva kaverini myös kehotti ettei kannata olla yhteydessä myöskään "demokraattisen" Kongon lähetystöön, jota asia tuskin kiinnostaa ja jonka työntekijöillä saattaa ihan hyvin olla tekemistä Mireillen myymisen kanssa alunperinkin.

Jatkotutkimukset edellyttivät siis 150 euron investointia, ja kuukauden päästä löytyikin tarpeeksi sujuvasti ranskaa puhuva ja tarpeeksi luotettava kaveri, jonka sain ylipuhuttua. Siitä pienemmästä Kongosta kotoisin olevani kaverini antoi meille evääksi vielä lingalankielisen kirjeen jotta vaikuttaisimme uskottavammilta auttajilta. Minulle oli hieman hämärää mitä voisimme tehdä tiedusteluretken jälkeen - itse en osannut kuvitella itseäni McGyverin rooliin, mutta toisaalta Moskovassa ei ole kovin vaikeaa löytää ihmisiä jotka ovat valmiita vetämään turpaan hyvän asian puolesta.

Bordellin turvallisuusjärjestelyt olivat uskottavat. Netissä jaetusta numerosta sain vain katuosoitteen, jossa sijaitsevasta puhelinautomaatista piti soittaa jatko-ohjeita varten. Vasta automaatista soitettaessa ilmoitettiin varsinainen osoite. Meistä molemmat olivat menossa bordelliin ensimmäistä (ja toistaiseksi viimeistä) kertaa elämässään, joten odotin saapuvani johonkin hämyiseen luolaan, jossa prostituoidut ovat kahleissa ja tiukan näköiset torpedot tekevät meistä muussia ensimmäisenkin epäilyttävän elkeen jälkeen. Mutta kyseessä olikin tavallinen venäläinen ja siisti kerrostalohuoneisto. Olin kuitenkin niin hermona, että mikään ei vielä herättänyt epäilyksiäni kun laskin madamen käteen tunnin taksan, 4 500:n silloisen ruplan verran Suomen valtion opintotukea. Ilmeisen ensikertalainen kaverini saatiin suostuteltua suihkuun (mikä kuuluu melko ilmeisistä syistä talon tapoihin, joista emme tienneet mitään), minkä jälkeen itse siirryin viereiseen tyhjään huoneeseen selitettyäni, etten tarvitse palveluita.

Ja vasta noin viiden minuutin kuluttua ymmärsin, ettei kyseessä ollut netissä näkemäni tyttö! Kiskoin (aivan yhtä hermona olleen) kaverini pois ilmeisen pettyneen, myös ranskaa puhuneen tytön luota ja yritin keksiä madamelle selitystä, miksi olimme niin pettyneitä ettei saatavilla

ollutkaan juuri Mireille. Sain kuitenkin rahani takaisin, ilmeinen todiste siitä ettei julmia turvallisuusvastaavia ollut paikalla, ja että tämä toinen tyttö, oli töissään ilmeisen vapaaehtoisesti. Todennäköisesti huoneistossa ei ollut hänen ja madamen lisäksi ketään muita. Mireille oli kuulemma "lähtenyt pois", madame ei kertonut mihin enkä jäänyt siitä tiukkaamaan, koska odotin jonkun nahkatakkisen bodarin hyppäävän hetkenä minä hyvänsä esiin jostain kaapista. Tuskin koskaan saankaan tietää, onko Mireille nyt kotonaan Kongossa, myyty johonkin toiseen maahan vai kuopattu johonkin Moskovan lääniin – vai oliko kyseessä sittenkin käytännön pila.

Joka tapauksessa olimme myöhästyneet aivan täpärästi. Viimeisimmät "asiakkaiden kommentit" Mireilleä kaupitelleella sivustolla oli jätetty vain vajaa viikkoa ennen visiittiämme.

Kulutusyhteiskunnan ylipapit vapisevat! Joulumyynnistä odotetaan historiallista floppia, sillä laman aikana myös joululahjatoiveet ovat pannassa kotitalouksien kiristäessä budjettejaan. Pariisin katukuvassa tämä ei kuitenkaan näy vielä missään, sillä Galeries Lafayettellä viritellään taas jouluikkunoiden tontturobotteja, Champs Elysee sai tavalliset joko pormestarin tai Arevan sponsoroimat jouluvalonsa, ja joulumainonta on päässyt aivan hyvien aikojen mukaan liikkeelle.

Nyt on aivan oikea ajankohta tehdä kulutushysterian vastainen manifesti! Tontut barrikaadeille siis, ei enää mitään lahjahikipajoja, vaan vapautetaan tontut pajoistaan (kuten Amelie-leffassa tehtiin), ja annetaan heidänkin leikkiä tonttuleikkejä.

Kuluttamisen historia ulottuu nimenomaan rahatalouden alkuaikoihin, jolloin esim. maailman ensimmäisenä tavaratalona itseään pitävän Le Bon Marchén perustaminen Pariisin vasemmalle rannalle herätti sekä paheksuntaa että pelkoa. Muun muassa ranskalainen runoilija Charles Baudelaire puhui kuluttamisesta huumeena, ja hänen aikalaisensa ehdottivat, että naisia ei saisi päästää Le Bon Marchén tavarataloon yksin, etteivät he pyörtyisi tavaranpaljouden keskellä.

Nykykuluttaja taas pitää itseään mukamas kuninkaana, joka pystyy hallitsemaan ostohimojaan erilaisin työkalujen avulla (ostoslistat ja budjetit) ja pyrkii ottamaan selvää tuotteista etukäteen (kulutusoppaat, ja lehdet). Tosiasiassa kuluttamista edelleen ohjaa jatkuva riippuvuus ja hysteria, joka varsinkin jouluna on ilmiselvää. Ohje: välttäkää kaikkia ostoskatuja! Älkää ottako vastaan lahjatoiveita!

Riippuvuutta ei tulisi ruokkia "vaihtoehtoisella" riippuvuudella (luomu/reilu/vegaani-kuluttamisen paremmuudella), vaan pikemminkin koko ajatuksesta kuuluisi pyrkiä vierottumaan, eikä lieventämään kuluttamisen haitallisuutta. Eihän tupakointikaan lopu nuuskaamalla.

Tässä pieni manifesti:

Neljä teesiä vieroittamiseen

1. Vältä kulutusriippuvaisille otollisia tiloja: joulumyynti, ostoskeskukset, ostoskadut, joulupajat, outlet-myymälät, lentokentät.

2. Pyri vieroittamaan itsesi lahjatoiveista ja kanavoimaan tämä energia johonkin hyödylliseen, kuten vaikka perhe-elämän seuraamiseen.

3. Aivan kuten alkoholimainonta, myös joululahjamainonta pyrkii saamaan sinut samaistumaan tiettyyn yhteiskuntaluokkaan kuluttamisen kautta. Vältä siis mainontaa.

4. Vältä varsinkin kaikkia tuotteita, joita mainostetaan kaikkein eniten (autot, rannekellot, hajuvedet, halpa-vaatteet, makeisjuomat), sillä ne ovat todennäköisesti kaikkein turhimpia.

Viisi teesiä vaihtoehtoiseen talouteen

1. Kartoita mitä omistat. Usein hukumme tavaranpaljouden keskelle. Jos pidämme listaa tavaroista, havaitsemme, että meillä on jo vähän kaikkea.

2. Kartoita omat hyödyketarpeesi, ja pyri määrittelemään jokaiselle hyödykkeelle keino, miten sen voisi vaivatta hankkia.

3. Jos sinulla on tuttu ja luotettava ruokakauppa tai tori tai näiden yhdistelmä, ruokatarpeet voi hoitaa lähistöllä. Näin pidät ehkä myös yllä tervettä yhteyttä ruoan alkuperään.

4. Älä käy "ostoksilla": se altistaa sinut taas mainonnalle. Pyri sen sijaan suunnittelemaan mitä tarvitset ennen kuin menet "kaupoille".

5. Pyri luomaan hyödyketarpeillesi kausiluonteinen hankinta-aikataulu. Hanki tuotteita kun ne ovat tuoreita, alennusmyynnissä, tai kun olet lähellä niiden tuotantoalueita.

6. Pyri käyttämään itse hankkimiseen mahdollisimman vähän aikaa. Näin myös kuluttamisen ympärillä toimivat ostoskeitaat voisivat hiljalleen lakata olemasta ja kaupunkitila avautuisi muulle toiminnalle.

Mitä siis itse aion ostaa jouluksi? En oikeastaan mitään ainakaan joulun aikana, sillä pyrin lähinnä kartoittamaan perheeni, ystävieni, ja sukulaisteni hyödyketarpeita koko vuoden mittaan.

Jouluhysteriasta ei siis päästä eroon muuta kuin katsomalla muualle ja pyrkimällä vieroittumaan täysin markkinoiden keksimästä ajatuksesta antaa kaikille tuttavilleen lahjoja joulun alla. Vaikka lahjojen antaminen kuuluu kaikkiin kulttuureihin tiettyinä ajankohtina, ovat ne usein lähinnä tietyn elämänvaiheen valmistelua (avioliitto, uusi koti). Markkinavetoinen joulu on täysin mainostajien keksimä rituaali, josta meidän pitäisi vieroittua.

Pietari tarjoaa talonvaltauksesta haaveilevalle uskomattomat apajat: historiallisen keskustan alueella on useita toinen toistaan hienompia tyhjillään olevia vanhoja taloja. Jo tyhjän talon bongaus aiheuttaa entisellä valtaajalla unelmoinnin ketjun: tämä olis hyvällä paikalla, tuolla ylimmässä kerroksessa vois asua, ja tossa keskikerroksessa vois olla vaikka kahvila tai anarkistinen kirjasto...

Todellisuudessa eurooppalaishenkisiä avoimia squatteja ei tästä kaupungista löydy. Pietarilaisen valtauksen olemassaolon edellytys on huomaamattomuus. Mustat liput eivät katoilla liehu, eivätkä valtauksen ulkoseinät peity graffiteihin. Mitä värittömämmältä vallattu talo näyttää ulospäin, sen parempi. Ikkunatkin peitetään sisältä päin mustalla muovilla, ettei valot näkyisi pihalle. Jos valtauksella järjestetään keikkoja, äänieristys on tärkeä osa valmistelua. Valtauksen edessä hengaileminen on ankarasti kielletty – etteivät ulkopuoliset vain älyäisi kurkistaa mitä talossa oikein tapahtuu tai hälyttää paikalle miliisiä. Niin kauan kuin valtaus saadaan pidettyä salassa, se voi toimia.

Squatit ovatkin usein tavallaan väliaikaisia. Jos valtaus paljastuu virkavallalle, on helpompi lähteä suosiolla ja sitten vallata uusi rakennus kuin pitää puolensa poliisin ylivaltaa vastaan. Toinen vaihtoehto estää häätö on ollut tilojen vuokraaminen epävirallisesti kaupungin asuntovirastolta. Tämä menetelmä oli suosittu vielä 90-luvun lopussa, mutta sittemmin korruptiota ollaan saatu aisoihin ja asuntojen hinnat ovat nousseet niin, ettei niitä kannata vuokrata pilkkahintaan taiteilijoille tai vaihtoehtonuorille.

Valtauksia löytyy kaupungista moneen lähtöön. Kodittomien asunnoiksi valtaamat huoneistot eivät välttämättä eroa tyhjästä talosta mitenkään – paitsi käyttötarkoitukseltaan. Jos kyseessä ei ole aivan syrjääntyneet ja alkoholisoituneet asukkaat, yleensä pikkuhiljaa asuntoon alkaa kerääntyä läheisiltä roskiksilta ja pihoilta kerättyjä kalusteita ja muita tavaroita. Lämmitys saattaa onnistua polttamalla tulta uuneissa. Seuraavia askeleita on lukon asentaminen oveen ja sähköjen vetäminen.

Poliittisemmat valtaajat sekä taiteilijat aloittavat yleensä viimeksimainituista. Kun sähköt on saatu kytkettyä, hoituu lämmityskin kätevästi itse askarrelluilla sähköpattereilla. Vesi puolestaan pitää useimmiten kantaa taloon ulkopuolelta – hyvällä tuurilla läheisen talon kellari ei ole suljettu, ja sieltä sattuu löytymään käyttökelpoinen kylmävesihana.

Tyypillisempiä pienempiä valtauksia ovat keskustan asuintalojen tyhjilleen jääneet mansardat eli ullakkohuoneistot. Tässä tapauksessa valtaajat pääsevät helpolla mukavuuksien suhteen: talo on jo valmiiksi kytketty yleiseen vesi- ja lämmitysverkkoon ja palvelut pelaavat myös ullakolla.

Asunto saattaa muuttua valtaukseksi myös kuin itsestään. Purkutuomion saaneen asuintalon asukkaiden uudelleensijoittaminen saattaa viedä vuosikausia, ja tänä aikana jo tyhjennetyt huoneistot pysyvät yleensä edelleen laittomasti käytössä. Näitä asuntoja saatetaan jopa vuokrata edelleen esimerkiksi opiskelijoille.

Silloin tällöin asuntovaltausten lisäksi syntyy myös alakulttuurivaltauksia: vaihtoehtoclubeja, treenitiloja tai taidenäyttelyitä. Myös nämä paikat ovat mahdollisimman salaisia, turvallisuussyistä. Talojen tarkkaa sijaintia ei levitellä edes kavereiden kesken, ja muutenkin aiheesta puhutaan vain salamyhkäisesti vihjaillen. Ja tämähän tietenkin vain lisää valtausten viehätysvoimaa...

Fifin Japanin-kirjeenvaihtajan Siru Vallealan esittely tokiolaisista lämmitystavoista innosti minua kertomaan Fifin lukijoille irakilaisesta teknologiasta.

Internetin vahvistin. Irakin Kurdistanissa toimii kaksi internet-firmaa, Arianet ja Tarin. Kumpikin myy liittymiä niin paljon kuin ostajia riittää. Tuloksena on ylikuormitettu verkko, jonka kapasiteetti ei riitä mihinkään.

Pistooli. Vakiovaruste joka kodissa. Täällä Germian alueella tapahtui kansanmurha vuonna 1987, mutta eipä tapahdu enää.

Sähköagregaatti. Hurautetaan käyntiin viimeisenä vaihtoehtona, jos on pakko saada sähköä. Ruohonleikkurin ääni on miellyttävä tämän laitteen ääneen verrattuna.

Amerikkalaiset pommittivat Irakin sähkövoimalat hajalle ensimmäisen Persianlahden sodan aikana 1990. Niiden kunnostaminen alkoi vasta kansainvälisen kauppasaarron päätyttyä, ja pian sähköntuotanto palaa normaaliksi.

Täällä seurataan mielenkiinnolla, hyökkääkö Yhdysvallat Iraniin. Jos se pommittaa Iranin voimalat toimintakyvyttömiksi, tarpeettomiksi käyvät aggregaatit saadaan myytyä sinne. Markkinoita saattaa avautua myös Libanonissa.

Kortteligeneraattori tuottaa sähköä, joka riittää televisiolle, mutta ei ilmastointilaitteelle. Joka taloon menee sähköjohto, tässä kuva sähköpylväästä, taustalla näkyy moskeijan minareetti.

Irakin valuutta on dinaari. 1200 dinaaria on yksi dollari. Irakin pankkijärjestelmää käynnistetään vähitellen kauppasaarron pitkien vuosien jälkeen, mutta kaikki maksut hoidetaan edelleen käteisellä. Minulla kävi viime kuussa hyvä tuuri, kun sain palkan 10 000 dinaarin seteleinä. Jotkut ovat saaneet koko palkan tuhannen dinaarin seteleinä. Irakilaiset ovat näppäriä laskemaan seteleitä.

Bensa-asema. Irakissa on joidenkin arvioiden mukaan eniten öljyä maailmassa, virallisten tilastojen ykkösmaa on Saudi-Arabia, ja Irak on kolmannella sijalla. Silti täällä myydään kaduilla Iranista tuotua bensaa.

Tämä kuva on Kirkukista, jossa on kuusi prosenttia maailman tunnetuista öljyvaroista (eikä aluetta ole tutkittu mitenkään perusteellisesti). Tulipalot näillä bensa-asemilla ovat yleisiä. Kesällä lämpötila voi olla 50 astetta varjossa, ja bensiinihän höyrystyy helposti.

Taustalla näkyy stadion, jossa Saddam Hussein järjesti aikoinaan paraateja.

Kirkukissa voi muuten kuvata vain liikkuvasta autosta, ja sekin on vaikeaa. Heti tämän kuvan otettuani Irakin armeijan jeeppi pysäytti meidät ja paikalle tuli myös arabipoliiseja. Minulla oli turvamiehinä kolme kurdipoliisia, ja yksi heistä oli korkea-arvoisempi kuin kukaan arabeista, joten tilanne ratkesi nopeasti.

Sveitsiläiset äänestivät sunnuntaina minareettien rakentamiskiellon puolesta. Äänestystulos oli mielipidemittaajien ja hallituksen mielestä yllätys.

Die Süddeutsche Zeitung analysoi tulosta pitkälti "eliitin" ja "kansan" väliseksi kuiluksi.

Ihmiset eivät sen mukaan uskalla mielipidekyselyissä sanoa, mitä oikeasti ajattelevat, koska aavistavat tulevansa leimatuksi poliittisesti epäkorrekteiksi, hiukan hölmöiksi ja suvaitsemattomiksi. Niinpä julkinen ja yksityinen mielipide usein eroavat toisistaan.

Ilmiö on tuttu jokaiselle tilanteista, joissa ihmisjoukossa ja keskustelussa uskoo itse olevansa paitsiossa eikä halua, uskalla tai jaksa alkaa puolustaa omaa, toisten näkökannasta poikkeavaa mielipidettä. Huomaamattaan on itse joutunut muukalaiseksi. Tunteeseen voi sekoittua kiukkua ja häpeää ja epäuskoa omiin kykyihin ja voimiin saada toiset kuuntelemaan. Mieluummin sitä sitten pitää suun kiinni ja ajattelee hiljaa itsekseen kuin alkaa väittää vastaan ja perustella.

Kun tällaisessa tilanteessa tarjoutuu tilaisuus salaiseen äänestykseen, on vain inhimillistä, jos oma äänestyskäyttäytyminen sisältää pienen osan kostoa. Se voi sisältää myös pelkoa ja halun aikalisään, kun kyse on vaikeista asioista, joita ei vielä ole perinpohjaisesti ja avoimesti käsitelty. Se voi myös sisältää epäilyn, kuinka pitkälle hankalia asioita välttelevällä hallituksella oikein on homma hanskassa.

Vaikka äärioikeistolaiset mielipiteet nousevat koko Euroopassa jatkuvasti, kuva hallituksen toimista, mitä tulee kulttuurien välisiin konflikteihin ja maahanmuuttoon, tuntuu usein olevan joko lastentarhamainen toruminen tai maanittelu tyyliin meillä-kaikki-ovat-keskenään-kavereita-ja-tästä-ei-enää-puhuta tai sitten laki, joka sulkee ovia yhä tiukempaan. Mikään näistä ei tartu asioihin rohkeasti ja vastuuntuntoisesti, vaan torjuen ja toivoen, ettei-mitään-pahaa-tapahdu.

Ei liene yllätys, että minareettikiellon puolesta tai vastaan -äänestyksen yhteydessä asiat helposti ja osin tarkoituksella sotketaan keskenään. Kielto rakentaa moskeijaan minareetti on yhtäkkiä sama asia kuin naisten ympärileikkauskielto tai kielto pakottaa avioliittoon. Samaan aikaan unohtuvat ne ihmiset, joita varsinainen asia koskee: eurooppalaiset muslimit, jotka ovat täällä kotonaan siinä missä kaikki muutkin asukkaat. Kyse ei taas yhtäkkiä enää ole kansalaisten arkipäivää koskevista erimielisyyksistä, vaan muodottomista ja kasvottomista periaatteista.

Euroopan maat, hallitukset ja puolueet ovat nyt avanneet suunsa Sveitsin äänestystuloksen jälkeen. Toiset ovat voitonriemuisia: mitä-minä-sanoin! ja siinäs-näette!, koska heidän eliittien taholta epäkorrektiksi leimattu politiikkansa saikin vahvistuksen enemmistön eli kansan taholta. Toiset ovat kauhuissaan. He suhtautuvat asiaan kuin kuumaan perunaan, jonka haluavat nopeasti saada käsistään. He etsivät ja löytävät syitä siihen, miksi heidän maassaan tällainen ei olisi mahdollista.

Itävallassa tällaista kansanäänestystä ei voisi edes järjestää. Maassa on kolme minareettia, joista vanhin rakennettu 30 vuotta sitten. Sen tiimoilta on ollut riitaa rukouskutsujen takia. Alun perin kutsu kuului vain perjantaisin, mutta muuttui sittemmin tahdiltaan tiheämmäksi. Kompromissiksi tuli kutsua hiljempaa. Itävallan osavaltioilla on paljon sisäistä valtaa. Niinpä joissakin osavaltioissa minareettien rakentaminen on käytännössä mahdotonta vaikka teoriassa mahdollista. Kansanpuolueen sisäministeri Fekter korostaa lakia ja samaan aikaan uskonnonvapautta, johon kuuluu palvontamenoihin tarkoitettujen rakennusten pystyttäminen. Väistämättä tulee tunne, että hänellekin olisi mieluisinta, jos ei tarvitsisi ajatella koko vaikeaa asiaa. Käytännössä suuri osa muslimien uskonnonharjoittamispaikoista on talojen kellareissa tai varastotiloissa. Yhteisöt eivät ole niin rikkaita, että heillä olisi varaa rakentaa moskeijoita minareetteineen.

Mikään kielto tai lukko ei tarjoa suojaa, kun ihminen pelkää ja kokee olevansa tuntemattoman taholta uhattu. Kielto tekee tuntemattomasta vielä tuntemattomamman, torjunta lietsoo pelkoa entistä enemmän. Näin tämäkään kulttuurien välinen konflikti [PDF] ei perimmältään ole poliittinen vaan inhimillinen ja psykologinen.

Marraskuussa uutisissa toistuvasti näkyi nuoren miehen naamataulu. Hän on murhaaja, Tatsuya Ichihashi, joka viimein saatiin pidätettyä Japanin ulkomaalaisyhteisöjä kohahduttavasta rikoksesta.

2,5 vuotta sitten nuori brittiopettaja Lindsay Ann Hawker tapettiin julmasti omaan kotiinsa. Itse asiassa uutisissa on näkynyt nyt kaksi nuoren miehen naamataulua: toinen ennen ja toinen jälkeen murhaajalle suoritetun kirurgisen kasvoleikkauksen! Pidätys tapahtui juurikin plastiikkakirurgin vihjeen ansiosta. Miehen kasvoissa oli muun muassa muotoiltu kulmakarvojen ja silmäluomien kaarevuus sekä huulien muoto uudella tavalla. Sormenjäljet kuitenkin täsmäsivät jo pitkään etsittyyn epäiltyyn.

Kaiken tämän väliajan mies oli elänyt uutta karkulaisen elämää uudessa kaupungissa. Poliisit jo epäilivät tappajan surmanneen itsensä jossakin syrjässä.

Surullinen tapahtumaketju lähti liikkeelle vuonna 2007, kun 22-vuotias Lindsay tapasi junassa Ichihashin, joka tahtoi tavata uudelleen. Lindsay lupasi opettaa miehelle englantia. Kielitunnin jälkeen Lindsay piipahti miehen asunnossa taksin odottaessa ulkona. Ichihashi oli myös käynyt aiemmin hänen asunnossaan, joten ilmeisesti Lindsay oli ehtinyt vakuuttua tämän vilpittömyydestä. Sinisilmäisyys kostautui, taksi ajoi pois ilman kyytiläistä, ja Lindsay katosi. Kämppäkavereiden ilmoituksen myötä poliisi kävi tarkastamassa Ichihashin asunnon. Tämä pakeni paikalta paljain jaloin – ja lopputulos on vasta nyt ratkennut.

Ichihashi ei ollut varsinainen stalkkeri, mutta samankaltaiset murhat eivät ole Japanissa tavattomia. Ja usein ne ovat kyttääjien suorittamia. Japani on yksi maista, joissa on eniten epämiellyttävää yksityiselle reviirille tunkeutumista, seuraamista ja suoranaista vainoamista.

Stalkkeriuhka ei kohdistu tietenkään vain ulkomaalaisiin. Elokuussa 21-vuotiasta tokiolaisnaista ja tämän isoäitiä puukotettiin heidän kodissaan kuolettavasti. Syyllinen oli 41-vuotias mies, joka oli käynyt 21-vuotiaan työpaikalla hoidossa. Nuori nainen teki Akihabarassa korvanpuhdistushoitoja, joita on sittemmin kritisoitu arveluttaviksi. Hoidossa käy tavallisesti vain miehiä, ja tehtävänä on hieroa korvalehtiä, puhdistaa korvat ja suorittaa päähieronta miehen pää hoitajan sylissä. Uhri oli ammatissaan erityisen suosittu, ja murhaaja itse kävi hänen hoidossaan lähes viikoittain tuhlaten hoitolaan kokonaisen omaisuuden. Lopulta mies pyysi uhriaan tyttöystäväkseen ja tämän kieltäydyttyä alkoi seurata tyttöä kotiin. Miehestä tuli stalkkeri.

Japanilaisten ystävieni kanssa keskustellessani monille stalkkerius on tuttua. Yhtä tuttua kuin chikan, miesten suorittama kähmiminen täydessä junassa. Japanin junayhtiöt nousivat chikania vastaan, kun ilmeni, että jopa 80 prosenttia yläasteikäisistä Tokiossa oli joskus kokenut salavihkaista kourimista junassa. Osassa junista esimerkiksi on ruuhka-aikaan pelkästään naisille sallittuja junavaunuja. Miehetkin joutuvat toisinaan kähmintäkohteiksi, jolloin tekoa kutsutaan termillä chijo.

Olipa kyseessä chikan tai chijo, on todennäköisempää pettyä Japanin oikeuslaitokseen kuin saada kähmijät vastuuseen teoistaan. Siitäkin huolimatta, että esimerkiksi vuonna 2007 kähmimisestä ja koskettelusta tuomittiin 2000 henkilöä. Viime aikoina on alettu kiinnittää suurempaa huomiota tähän sosiaaliseen kosketusdilemmaan ja alettu vaatia kovempia tuomioita. Toisaalta on myös vaadittu miehille omia vaunuja siksi, ettei syyttömiä turhaan tuomittaisi. Joskus kun voi olla vaikeaa asettaa kätensä oikein täpötäydessä junassa…

Ulkomaalaisillekin chikan on tuttu juttu. Itse olen välttynyt kouraisuilta, mutta ainakin muutama ystävä on kokenut junaiskijän. Onneksi kukaan ei ole kokenut stalkkeria, toisin kuin Tokiossa asuvien länsimaalaisnaisten keskustelupalstojen useat uhrit. Eräs kanadalainen nainen kertoo neljän tuttavansa joutuneen toistamiseen tuntemattoman miehen seuraamaksi. Kaikissa tapauksissa yhteistä kuulemma oli se, ettei poliisi tehnyt mitään, eikä kahdessa tapauksista edes kirjannut raporttia ylös. Yhdessä tapauksessa nuori englanninopettaja katsoi paremmaksi muuttaa kokonaan Japanista pois ennemmin kuin jäädä odottamaan stalkkerinsa seuraavaa iskua.

Lindsay Ann Hawkerin tapauksessa aktiiviset vanhemmat pitivät huolen siitä, ettei murhatutkimuksia keskeytetty. Poliisin apuun ei kuitenkaan aina ole luottamista.

Toisinaan myös virkavalta päätyy itse uutisotsikoihin – stalkkereina! Eräs toyamalainen poliisimies pidätettiin, kun hän pihisteli naiskollegansa alusvaatteita pukuhuoneesta ja työmatkoilla junan yövaunussa. Kesken kaiken junassa herännyt nainen jahtasi poliisimiestä pitkin junaa saaden tämän lopulta nalkkiin. Mies väitti poliiseille olevansa osa-aikainen kassamyyjä, eikä suinkaan itse lainvartija, mutta paksu valhe selvisi pian henkilöpapereista. Toisessa tapauksessa taas poliisi seurasi naapurin perheenäitiä iltaisin työpäivän jälkeen. Rentoutumiskeinonsa kullakin.

Onneksi stalkkereita vastaan on yksi, poliisejakin parempi keino. Voit hankkia kotiisi japanilaisen onnenkissan, Maneki Nekon, mustan värisenä! Musta Maneki Neko kuulemma suojaa selustasi, jos stalkkeri vaanii pimeällä pihamaalla.