Jokaisella ihmisellä, jolla on tärkeää, mitä maailmassa tapahtuu, pitäisi olla oma mediakanava. Paikka, jossa saa kirjoittaa, mitä miettii. Minulla on täällä pieni kanava, joskin vähän kumma: en oikeastaan tiedä, kuka sitä lukee ja mitä siitä ollaan mieltä.

Viron oikeusministeri yrittää valmistella uutta lakia, joka murtaisi toimittajien lähdesuojan. Se on epädemokraattista ja näyttää jälleen, millainen taakka meillä on neuvostoajasta. Kaikkea pitää kontrolloida ylhäältä.

Ystäväni oli ehdolla kunnanjohtajaksi. Häntä ei valittu: valittiin lojaali, ennalta-arvattava, vanhempi, ei-niin-kovaääninen ihminen. Se oltiin sovittu etukäteen. Pitkä juttu, mutta ystäväni kirjoitti lopulta koko prosessista artikkelin paikallislehteen. "Korruptio on ihmisten muistissa, ei olemuksessa", se alkoi. Myöhemmin hän veti jutun pois, kun lehti hyllytti sen ja antoi ensin uudelle kunnanjohtajalle mahdollisuuden kirjoittaa oman versionsa. Niin se täällä käy.

Arvostettu kolumnisti, kääntäjä, kirjoitti samalla viikossa isossa lehdessä siitä, miten hän odottaa uuden sukupolven tuloa. Hän kirjoitti, että yhteiskunnassamme on tärkeillä paikoilla vielä liian paljon ihmisiä, jotka ovat kasvaneet ja käyneet koulua neuvostoaikoina eivätkä osaa ajatella toisin.

En tiedä milloin ajattelutapa muuttuu, depressiivinen kun tänä syksynä olen. En usko, että sukupolvien vaihtuminenkaan auttaa. Kesällä eräässä syntymäpäiväjuhlassa, johon osallistui pari aktivistia, puhuttiin Viron viimeaikaisista mielenosoituksista. Juhlavieras, nuori nainen, juuri lopettanut lukion kiitettävillä arvosanoilla, yllätti kaikki kysymyksellään: "Ovatko mielenosoitukset muka sallittuja Virossa?"

Olen aiemmin kirjoittanut Yhdysvaltojen olevan niin suuri maa, että täältä on vaikea löytää mitään todellisia, maanlaajuisia "amerikkalaisia" trendejä. Myönnän kuitenkin olleeni väärässä luettuani varsin mainion artikkelin tuoreimmasta Vanity Fair -lehdestä. Sen mukaan ainakin yksi amerikkalainen trendi on olemassa: söpöys.

Söpöys on rakkautta kaikkea pehmoista, viatonta, pörröistä ja makeaa kohtaan. Se ilmenee seuraavasti. Sähköpostiin tulvii kissanpentujen kuvia ja linkkejä videoihin, joissa vauvat nauravat tai eläinten poikaset kompastelevat, soittavat pianoa tai hoippuvat unen partaalla. Voi miten söpöä!

Aikuiset ihmiset jonottavat ostaakseen vaaleanpunaiseksi kuorrutettuja, sokerilla kyllästettyjä vuokaleivoksia eli cupcakeja. Makeisten myynti käy kuumana. Ihan kuin lapsuudessa!

Samat aikuiset ihmiset kuuntelevat rallattelevaa musiikkia, jota soittavat saparopäiset, ylikasvaneiden leikki-ikäisten näköiset tyttöbändit. Asusteiksi he ostavat Hello Kitty -tuotteita, joissa komeilee pallomainen kissanpää. Kulkuvälineekseen he valitsevat Smart-auton, jonka keula näyttää hymyilevältä naamalta. Hiljattain Amerikassa on järjestetty cuddle-juhlia, jossa aikuiset kokoontuvat yhteen halailemaan. Ihanan herttaista!

Söpöystämiseltä (esitän sanaa lisättäväksi Suomen nykysanakirjaan) ei säästy edes Barack Obama. Arvostettu blogi Huffington Post järjesti taannoin äänestyksen siitä, missä valokuvassa presidentti Obama on söpöimmillään: kuiskatessaan pääsiäispupulle, lukiessaan satukirjaa lapsille vai juostessaan koiranpentu Bon kanssa Valkoisen talon käytävillä. Obaman elämää herttaisemmista tyttäristä Sashasta ja Maliasta on tehty näköisnuket. Todellisen ooh-elämyksen saa kääriytymällä pehmoiseen pyjamaan (englanniksi tietysti Ojamas), jota koristaa presidentin naamat. Voih, aivan ihQua!

Kuten jutun kirjoittaja Jim Windolf naljailee: tulee melkein ikävä Dick Cheneyä.

"Sukupolvien ajan nuoret odottivat kärsimättöminä aikuisuutta, jotta he voisivat polttaa, juoda, syödä neljän ruokalajin aterioita, tienata rahaa, ajaa autoa, harrastaa seksiä, ja jos he olivat armeijaan liittyvää tyyppiä, tappaa ihmisiä laillisesti. Nykyään me mieluummin loggaudumme ulos ja käperrymme itseemme, mieluiten pehmoisen viltin kohtumaiseen suojaan, mikä on täydellinen asu kun ihailemme kissanpentujen kuvia ja syömme herkullisia vuokaleivoksia. Nam-nam-nam", Windolf muotoilee.

Onko kyse aikuisten infantilisoitumisesta, reaktiosta vaikeisiin aikoihin, japanilaisen söpöyskulttuurin vaikutuksesta vai koko länsimaisen kulttuurin typertymisestä? Ehkä kaikista näistä.

Lama, sota ja muut masentavat ajat ovat aina lisänneet populaarikulttuurin sokerisuutta. 1930-luvulla amerikkalaisia piristi yliherttainen Shirley Temple. Toisen maailmansodan jälkeiseen pommitettuun Japaniin levisi söpöyshulluus, kawaii, joka jatkuu näinäkin päivinä ja on levinnyt jo lähes joka puolelle maailmaa.

Syyskuun 11. päivän terrori-iskujen ja jälleen yhden laman vuosikymmenenä karkit myyvät paremmin kuin aikoihin, herttaiset eläinelokuvat ovat jättimenestyksiä, koiranpentuvideot leviävät internetissä ja ihmiset valitsevat Facebook-profiiliinsa vauvakuvansa. Onpa trendi levinnyt kieleenkin: "cutegasm" tarkoittaa söpöydestä aiheutuvaa reaktiota, joka voi ilmetä tunnetasolla, fyysisesti tai seksuaalisesti. "Kidult" eli lapsuuteen haikaileva, lapsellisesti käyttäytyvä aikuinen on puolestaan ollut Yhdysvalloissa käsite jo muutaman vuoden.

Osittain kyse on biologiasta: Ihmisaivot tuottavat mielihyvän tunteita kun näemme jotain söpöä, kuten vauvan naaman. Lajimme säilyminenkin jo vaatii sitä. Veikkaan nykyisen söpöyden yliannostuksen johtuvat kuitenkin myös internetistä. Verkossa on niin paljon ilkeää, sadistista ja vihamielistä kamaa, että monen vastareaktio on kääntyä 180 astetta kaiken pörröisen, pehmeän ja pastellin puoleen. Netissä myös kaikki haluavat huomiota, ja mikä shokeeraamisen ohella parempi ja evoluution sanelema tapa saada kasvottoman yleisön huomio kuin jaella koirakuvia ja vauvavideoita?

“Ehkä muutos söpöyden suuntaan johtuu siitä, että 'särmikkyyden' idea on vanhentunut. Meillä oli tapana romantisoida kidutettuja sieluja kuten Dylan Thomasia, Jim Morrisonia, Jimi Hendrixia ja Janis Joplinia, mutta heidän kohtalokumppaninsa viime vuosilta – Kurt Cobain, Elliott Smith, Heath Ledger, David Foster Wallace – herättävät ennemmin säälin tunteita kuin mitään muuta", Windolf kirjoittaa.

Miehen tekstistä kuultaa alakuloinen alistuneisuus aikaamme, jossa rock’n’roll on kuollut ja korvattu söpön vaarattomilla emo-bändeillä, nuoret eivät kapinoi punkilla vaan katsomalla japanilaista animea, mehevä pihvi on korvattu hattaramaisilla leivoksilla, ja miljoonat ihmiset kuluttavat aikaansa sivustoilla kuten Cute Things Falling Asleep ja Cute Overload.

Itse uskon, että söpöyttä on pakko oppia sietämään. Talouden merkkejä ja maailmanpolitiikkaa seuratessa kun on selvää, että ankeat ajat jatkuvat vielä pitkään. Ja niin raivostuttavia kuin anopin lähettämät kukkasten, perhosten, tähtien ja kaniinien täyttämät sähköpostit ovatkin, niissä voi yrittää nähdä edes jonkinlaista kitsch-arvoa. Ne myös luovat kiinnostavan surreaalin kontrastin todelliselle elämälle, jossa paskoja asioita sattuu ja tapahtuu.

Jonkin aikaa sitten amerikkalaisten Youtube-suosikki oli herttainen video, jossa paitaan puettu kissa soitti kosketinsoittimia isännän ohjaillessa tassuja taustalta. En ymmärtänyt kyseisen videon hurjaa suosiota ennen kuin siitä tehtiin uusia versioita, joissa amerikkalaiset kompastuvat, kaatuilevat ja käyttäytyvät idioottimaisesti. Lopuksi kissa kruunaa kaiken kosketinsoitinsoolollaan, ja typeryyden paraati on valmis.

Näille videoille nauroin jo täysillä.

Muutos tuntuu uskomattomalta – hieman pelottavalta, mutta kuitenkin hyvältä. Kotini kulkee tällä hetkellä repussa mukana.

Pää on lähdöstä sekaisin, mutta olo on helpottunut. Tavarani eivät enää sido minua yhteen paikkaan ja kalliiseen vuokraan. Voi mennä vision ja tahdon mukaan ja olla kiinnostavissa paikoissa niin kauan kuin tahtoo.

Neljä kuukautta Suomessa kesän matkan jälkeen ja uusi startti kohti Etelä-Eurooppaa. Päämääränä Cadiz Espanjassa ja etappeina Kööpenhamina, Pariisi, Avignon sekä Barcelona. Valokuvaamista ja myöhemmin vaihtoaika yliopistolla kulttuurien tutkimuksen parissa.

Matkassa taas Kero-koira, joka kantaa omaa reppua selässään.

Ensilumi, joka tuntui piiskaavilta neuloilta tervehti meitä matkalaisia Tukholmassa. Juna-asemalla vallitsi suuren hallin humina. Työhön meneviä ja töistä tulevia ihmisiä kaikkialla – hiljaisia, etäisiä, muurahaisia, vilinää ja kiirettä. Saimme todella halvat liput Kööpenhaminaan, joten Tukholma jäi nopeasti taakse.

Aseman seiniä koristivat kansallisromanttiset kuvat, jotka olivat miellyttävää vaihtelua kaikkialla välkkyviin mainoksiin. Avarat vuorimaiset saivat kaipaamaan luontoon betonin keskeltä.

Sosiaalikeskus Bumzenin ulkopuolella Rotta-Tim poseerasi moponsa selässä. Bumzenissa vieraillut tyttökoira ihastui reissaaja-Keron kanssa peuhaamiseen.

Pitkän junamatkan jälkeen saavuimme Kööpenhaminaan, josta kaupungilla kiertelyn jälkeen löysimme Bumzenin. Laillisen sosiaalikeskuksen, jonka ilmapiiri ja yhteiset tilat ovat miellyttäviä. Saamme olla täällä muutaman yön. Sen jälkeen matka jatkuu Saksaan liftaamalla.

Nihilistinen kansanpuolue vaalikampanjoi. Kööpenhaminan kuninkaallisen kirjaston liikkuu dinosauruksia, Grönlantilaisten aukiolla taas polkupyöriä.

Tänään kuljimme koko kaupungin läpi 1971 perustettuun vapaakaupunkiin Kristianiaan. Olen kuullut paikasta, mutta minulla ei oikeastaan mitään todellista käsitystä alueen suuruudesta ja kauneudesta. Alueella asuu noin tuhat henkeä ja se on Wikipedian mukaan 36 hehtaarin kokoinen. Epätietoisuus johtunee ehkäpä siitä että alueella, varsinkin keskustassa, on kuvaaminen kielletty.

Kristiania on kaupunki kaupungin sisällä. Paratiisi rationalisoiden betonin keskeltä. Entinen armeijan kasarmialue on rakennettu täyteen toinen toistaan kauniimpia ja erikoisempia taloja ja puutarhoja. Kokemusta ei oikein voi edes kuvailla – se pitää itse nähdä.

Monet Kristianian taloista ovat perinteisen tanskalaisia, mustaparruisia ja valkoseinäisiä... mutta vaikkapa banaanin muotoisia.

Vaihtoehtokulttuurin muovaama utopia on hippien valtaustoiminnan tulosta, jonka alas ajamiseksi Tanskan hallitus on alkanut työskennellä, koska alue on miljardien arvoinen. Idyllisessä ympäristössä voi onneksi vielä nähdä kuinka talojen asukkaat laajentavat taideteoksina piettäviä taloja.

Alueella on oma lippunsa: kolme keltaista ympyrää punaisella pohjalla. Oma maailmansa kätkee sisäänsä kaikenlaisia asukkaita, unelmia vapaasta maailmasta sekä vallattomasta paratiisista poissa oravanpyörästä. Vierailkaa kun vielä voitte.

Vielä pari kuukautta sitten tilanne Luoteis-Pietarin lähiössä vaikutti asukkaiden kannalta epätoivoiselta. Rakennusyritys Severnyi Gorodilla oli taskussaan vuokrasopimus koskien Komendantskij prospekt 40:ssa sijaitsevaa tonttia, ja muutkin rakentamisen aloittamiseen vaadittavat paperit kunnossa. Samainen tontti sattui kylläkin kuulumaan myös Pietarin suojeltuihin viheralueisiin, mihin vedoten ympäröivien talojen asukkaat aloittivat kamppailun puiston pelastamiseksi.

Aktiiviasukkaat järjestäytyivät "Komendantskin kulmat" -ryhmäksi ja lähiössä alkoi nimien kerääminen kaupunginjohtajalle luovutettavaan adressiin sekä oikeudenkäynnin valmistelu.

Rakennusfirma ei jäänyt oikeudenkäyntiä odottamaan, vaan käynnisti välittömästi rakennuspuuhat. Tontti aidattiin betoniaidoilla ja puiden hakkaus alkoi. Jos tontilta hakataan viheristutukset, ei kaupungilla eikä asukkailla ole enää mitä suojella, ja näin ollen konflikti päättyisi lyhyeen, tuntui rakennusyritys tuumaavan. Ja kerrostalon rakennus päästäisi aloittamaan rauhassa. Jos tarina päättyisi tähän, kyseessä olisikin varsin tyypillinen pietarilainen tihennysrakennustarina.

Mutta Komendantskin kulmien asukkaat päättivätkin olla luovuttamatta helpolla. Puita kaadettaessa kynnelle kykenevät juoksivat heti asunnoistaan rakennuskoneiden eteen häiritsemään töitä. Seuraavana päivänä asukkaat järjestivät talkoot ja istuttivat uusia puita tontille. Alueelle pystytettiin myös teltta ja järjestettiin ympärivuorokautinen päivystys, jotta rakennusfirma ei aloittaisi perustustöitä yön hiljaisina tunteina.

Viikonloppuisin asukkaat kokoontuivat betoniaitojen keskelle talkoisiin, vaihtamaan kuulumisia, laulamaan, suunnittelemaan tulevaa toimintaa ja pitämään yhteyttä lehdistön edustajiin... Asukkaiden aktiivisuutta voi vain kadehtia. Itse satuin paikalle noin kuukausi sitten ja kuvasin innoissani asukkaiden toimia. Ihailin asukkaiden optimismia ja yhteishenkeä, mutta en kuitenkaan hetkeäkään uskonut, että he saisivat näin puiston pelastettua rakennustoimilta.

Mutta olin väärässä: jo muutaman viikon kuluttua itse kaupunginjohtaja Valentina Matvijenko perui rakennusfirma Severniy Gorodille myönnetyn rakennusluvan ja määräsi heidät purkamaan betoniaidat. Ja parin viikon kuluttua aita todellakin purettiin. Ja minä moitin itseäni liiasta skeptisyydestäni ja julkaisen tämän kuvasarjan aloitekyvyn ja itseensä uskomisen kunniaksi.

Asuntolasta on useiden kilometrien matka Kalarin keskustaan ruokaostoksille. Pikkubussit lähtevät kampukselta kuoppaiselle ja pölyiselle tielle keskustaan sitä mukaa kun ne täyttyvät. Aurinko paistaa edelleen sietämättömän kirkkaasti vaikka lämpötila on laskenut ja on lähempänä kolmeakymmentä kuin kahtakymmentä astetta.

Ruokaa voi ostaa torilta, josta vihanneksia. Leipää saa leipomosta. Ne ovat kojuja, joissa on uunin edessä pieni tiski, johon leivät viskataan uunista. Toiset leipomot myyvät litteää naan-leipää, toiset sämpylöitä, eikä niitä suinkaan saa koko päivää. Basaarissa joka ruualle on omat kojunsa, liha on taatusti tuoretta, sillä kanat myydään elävänä.

On pakko myöntää, että reilussa kuukaudessa en ole tottunut systeemiin. Lähden keskustaan päättäväisenä, mutta kuumuus ja tungos lannistaa minut kerta toisensa jälkeen. Vahvistan itseäni konditoriassa baklavalla ja jäätelöllä, mutta palaan jatkuvasti asuntolaan varsin tyhjän ostoskassin kanssa. Basaarissa on tarjolla satoja juhlakankaita ja piikkikorkoisia kenkiä, mutta mistä löytyy vessaharja? Polttoöljyä lamppuun? Kynsiviiloja? Käsien desinfiointiainetta? En löydä edes kahvia.

Kalarin kurdit rakastavat minua, kaupungin ainoaa ulkomaalaista. "If you need anything, just tell us" on vakiolause, johon keskustelut päättyvät niin asuntolan tyttöjen, puolueiden aktivistien kuin poliisipäällikön ja pormestarin kanssa.

Aluksi avun pyytäminen oli vaikeaa. Mutta kun palaan kaupungilta maha kurnien, tai lykkään sinne menoa vielä yhden päivän, vaikka ruokakaapissa ei ole muuta kuin teetä, suolaa ja sokeria, pelastus löytyy naapurihuoneesta. (Mutta en elä täällä opiskelijoiden kustannuksella, kurdilaisen tavan mukaan jaan omat ruokaostokseni toisten kanssa.)

Mitä kurdit odottavat minulta vastalahjaksi? Että pysyn täällä. Että kirjoitan heistä. Kurdien kansanmurhasta ja heidän nykyisestä ahdingostaan Irakin arabien, Iranin, Turkin ja Syyrian keskellä. Avun pyytäminen ei enää tunnukaan vaikealta.

Kirjoitan tätä tekstiä Kalarin yliopiston uudessa atk-keskuksessa, jossa on kymmenen tietokonetta. Poikkeuksellisesti sahkö tuli jo ennen kello kolmeatoista, joka on vakioaika, jolloin internetiä voi käyttää. Keskus on auki klo 8.30 -14.30, mutta koneet toimivat tietenkin vain silloin kun on sähköä. Toisinaan on useita päiviä, että sähköä ei ole koko päivänä koko kampuksella. Tietokoneiden lisäksi mm. ilmastointi on poissa päältä luentosaleista.

Edelliseen blogitekstiini oli tullut kommentti, että kuvat olisivat kivoja. No niin varmaan olisivat. Irakin internet-yhteydet olisivat oman kirjoituksensa väärtti aihe. Mutta ihan lyhyesti: Kalarista ei voi lähettää valokuvia, netin kapasitetti ei riitä. Valokuvien lähettäminen onnistuu vain Sulaymaniasta, jonne on kahden tunnin matka. Menen sinne lähipäivinä puhdistamaan tietokoneeni, kamerani ja muistitikut erääseen uutistoimistoon. Käytin kerran muistitikkua yliopiston koneessa, ja kun laitoin sen uutistoimiston tehokkaalla viruksentorjuntaohjelmalla varustettuun tietokoneeseen, muistitikusta läytyi 72 virusta.

Käydessäni lomalla Suomessa ihmisten oli vaikea ymmärtää näitä asioita. Internetin lisäksi Irak eroaa muista maista siten, että täältä on lakkautettu posti ja pankit, eikä täällä voi käyttää luottokortteja. Internet toimii silloin kun on sähköä, mutta sen kautta ei ostaa matkalippuja edes niihin lentoyhtiöihin, jotka lentävät Irakiin, eikä tilata kirjoja Amazonista. Vilkaiskaa joskus mihin maihin internetfirmat toimittavat tavaroita: listoista löytyy vaikka mitä minivaltioita. Mutta Irakia ei loydy niiden maaluetteloista.

Marraskuun jatkuva sumu ja kauhea hässäkkä päällä täällä niin kutsutusti leppoisassa ja hitaassa – gemütlich – Wienissä.

Nyt se on päätetty: homot pääsevät vihdoin virallistamaan suhteensa. Kysymys on enää vain siitä, missä. Sepä ei olekaan aivan pieni kysymys. Sosiaalidemokraattien ja Kansanpuolueen koalitio ei meinaa päästä yksimielisyyteen, sillä paikalla on tietenkin suuri symboliarvo. Nyt pitää sitten yrittää spekuloida tulevia vaaleja varten ja ennustaa, mistä ratkaisusta äänestäjät suuttuisivat vähiten. Ehkä tullaan jälleen kerran turvautumaan tyypillisesti itävaltalaiseen ratkaisuun. Sen mukaan ratkaistava asia siirretään eteenpäin ja annetaan kaupungin, kunnan ja kylän pormestarin päättää paikasta keskenään. Hänhän se kansalaistensa sivistystason, henkisen kypsyyden, traumat ja kammot parhaiten tuntee.

Vielä tänä vuonna Wienissä on vain kaksi paikkaa synnyttää lapsia: kotona tai sairaalassa. Tammikuun alusta tämä täydentyy kolmannella. Kolme rohkeaa kätilöä avaavat oman laitoksen, jossa voi synnyttää lapsensa vaihtoehtoisesti ja pehmeästi. Eritoten kaikki lääkärikammoiset saattavat tuntea olevansa hyvissä käsissä. Lääkäreitä paikassa kun ei ole yhtään.

"Eilen Euroopassa 40 yliopistoa vallattuina", sanoi yksi opiskelijoiden protestiliikkeestä der Standard -lehden mukaan. Itävallassa alkanut opiskelijoiden protesti elää edelleen hyvin. Itävallassa se ei pala roihuten, mutta on sitkeä ja leviää jatkuvasti. Kyse ei ole pelkästään ohimenevästä turhautumisenilmauksesta. Koko koulutus lasten päivähoidosta alkaen on maassa ison myllerryksen alla. Merkittäviä uudistuksia on jo tapahtunut ja tulee tapahtumaan lisää. Koulutuksen arvosta ja sisällöstä puhutaan. Luokkajakoa tukevaa ja pirstaleista systeemiä yksinkertaistetaan ja yhtenäistetään. Katse suunnataan pääasiaan: oppimiseen ja oppilaisiin. Hyvä niin.

Viime parlamenttivaalit voitettiin tai hävittiin suureksi osaksi ulkomaalaisteemalla. Niinpä "Causa Zogaj" – kysymys siitä, saako kosovolainen perhe Zogaj jäädä Itävaltaan vai ei – saattaa päättää seuraavistakin vaalituloksista. Enää ei missään tapauksessa voi olla ottamatta kantaa, sillä silloin voittaa äärioikeisto, sen huomasivat vihreät ja sosiaalidemokraatit mutta myös konservatiivit kipeästi ja yrittävät nyt kovasti korjata virheitään. Perusteita perheen pakolaisuudelle kuulemma ei ole. Toisaalta perhe on asunut Itävallassa vuosikausia ja sopeutunut hyvin. Kyläläiset puhuvat perheen puolesta. Sen keskushenkilön, Arigona-tytön koulukaverit vetoavat päättäjiin samoin kuin katolinen kirkko. Asiassa puhutaan yhtä aikaa "lain kunnioittamisesta", "humanitäärisistä ratkaisuista", "itsemurhalla kiristämisestä", "monista hylätyistä tarjouksista perheen itsensä taholta", "periaatteesta".

Riita on päässyt pahaksi ja monimutkaiseksi. Jos sisäministeriö karkottaa perheen, valtio näyttäytyy sydämettömänä hirviönä. Jos se ei karkota, valtio näyttäytyy heikkona ja jopa naurettavana, kiristykselle antautuvana. Arigona Zogaj on taistellut itsensä karkotusuhan alla elävien laittomien Jeanne d’Arciksi. Hän on rohkea eikä aio antaa periksi.

Hallituksen pitäisi muuttaa näkökulmaansa vapaaehtoisesti. Jatkamalla taistelua kumpikin osapuoli tulee loppuviimein häviämään.

Vaikka Tokion syksy onkin ollut kaunis ja lämmin, alkaa hiljalleen olla aika jälleen pohtia lämmitysteknisiä kysymyksiä. Koska Tokiossa talot rakennetaan keveiksi, keinuviksi ja ohuiksi, uhkaa nollakeliin taantuminen taannuttaa myös kotien sisälämpötilan ulkoilmaa lähes vastaavaksi. Keskuslämmitystä ei kodeissa ole, ikkunat ovat yksinkertaiset, eikä eristystä tunneta.

Pian edessä on taas se kausi, jolloin peiton ulkopuolelle yöksi unohtunut käsivarsi tuntuu vieraalta pakastehauelta ja triplavillasukat riittämättömältä varustukselta. Yöllä ilmastointilaitteen ei voi antaa puuskuttaa lämpöä huoneeseen, sillä tuntien yhtämittainen sähkökäyttö helposti tuplaa tai jopa triplaa talviajan muutenkin korkean sähkölaskun. Muita lämmitinvaihtoehtoja ovat kaasulämmitin, öljylämmitin ja kerosiinilämmitin, joista mikään ei ole vaivaton, miellyttävä eikä aina kovin turvallinenkaan.

Länsimaalaiselle ja erityisesti skandinaaville kylmän kostea koti on kauhistus. Ulkona pärjää aina, jos pään irrottavasta viimasta pääsee sisälle oman pirtin lämpöön. Vaan Tokiossapa ei pääse.

Onneksi ratkaisureittejä kylmyysongelmaan riittää. Onhan kyseessä innovaatioiden ja erikoisteknologian Japani. Ei tarvitse kuin tehdä pieni kierros tavaratalojen osastolla ja jo vakuuttuu siitä, että mitäpä keskuslämmityksistä, kun kuumuuskamaa riittää!

Karkota kylmyys japanilaisittain Top 7:

1. Kotatsu

Mikä: Japanilaisen suosituin talvivaruste on erikoisvalmisteinen sohvapöytä, jonka pohjaan on kiinnitetty sähkölämmitin. Pöydän ylle asetetaan futonpeitto, joka eristää lämmön pöydän alle. Kotatsun ääressä istutaan matalilla tuoleilla alaruumis pöydän ja futonin alla.

Teho: Alaruumis lämpenee niin tehokkaasti, ettei yläruumiin tarvitse. Pöytä myös kerää usein koko perheen yhteen, jolloin sekä lämpövaikutus että tunnelma entisestään tiivistyy.

Ekologisuus: Pöytä kestää vuosia, jos sitä käytetään oikein. Lämpimällä kelillä kotatsu toimii tavallisena sohvapöytänä. Pöydän käyttö vie paljon vähemmän sähköä kuin vaikkapa ilmastointilaitteella lämmitys.

2. Kuumavesipullo

Mikä: Perinteinen tapa lämmittää oma pesä on valuttaa kuminen pullo pullolleen kiehuvaa vettä ja mennä sen kanssa unten maille. Japanissa pullo ei tietenkään ole vain pullo, vaan sen saa lampaaksi, porsaaksi, kissaksi, nalleksi, koiraksi tai maatuskaksi naamioituna.

Teho: Toimii hyvänä uneen saattajana, mutta aamulla teho on totaalisesti kadonnut. Aamullakin tosin pullo on yhä söpö.

Ekologisuus: Himmenee, koska yleensä yksi söpö lammas ei riitä, vaan niitä tahdotaan koko perheellinen.

3. Uuden teknologian kerrasto

Mikä: Uniqlo, tunnettu japanilainen vaatebrändi, lanseerasi tänä syksynä "Uniqlo HeatTech 09" -sarjallisen uuden teknologian kerrastoja. Uudenlainen materiaali sisältää lämpöteknisesti tehokkaita kuituja, jotka muuttavat kehosta erittyvän kosteuden suoraan lämmöksi. Kankaan valmistukseen on käytetty maitoproteiinia takaamaan erikoispehmeyden.

Teho: Mukavan lämpimältä tuntuvaa pehmeää kangasta, jonka todellisen tehon testaussäätä vielä odotellaan. Hieman liian lyhyet lahkeet ja hihat.

Ekologisuus: Uusien teknologioiden kehittäminen ei liene koskaan ekologista, mutta parempi ostaa yksi hyvä kerrasto kuin kolme huonompaa.

4. Hokkairo

Mikä: Rautaoksidijauhetta sisältävä "lämpölätkä", joka aktivoituu eli kemiallisen reaktion kautta lämpenee käyttöön otettaessa.

Teho: Varsin hyvä. Lupaus 12 lämpötunnista pitää, ja selkäpuolelle kahden paidan väliin tarran avulla kiinnitetty läpyskä tuntuu ihanan kuumalta koko päivän. Illalla sen voi repäistä mukaan vielä takin taskuunkin.

Ekologisuus: Muitakin kuin kertakäyttöisiä malleja on, mutta useimmiten ihmiset ostavat halpuuden ja helpon saatavuuden vuoksi kertakäyttöisiä. Hyvin epäekologinen, sillä rauta-ainesta sisältävää pussukkaa ei voi kierrättää.

5. Sähköhuopa

Mikä: Kaukosäätimellä säädeltävä huopa, jonka sisällä kulkee joukko sähköllä lämpiäviä säikeitä. Sopii peiton päälle tai patjan alle.

Teho: Lämpö on kuumimmillaankin mieto, mutta huopa eristää hyvin ympäröivää viileyttä.

Ekologisuus: Kuluttaa sähköä, mutta voidaan käyttää myös tavallisena huopana ilman sähköominaisuutta. Toisaalta, miksi siinä tapauksessa ostaa kallis teknohuopa?

6. Tissinlämmittimet

Mikä: USB-liittimen kautta toimivat lämmityslätkät, jotka sujautetaan rintsikoiden sisään.

Teho: Testi suorittamatta, mutta huhupuheiden mukaan viileät nännit lämpenevät tehokkaasti.

Ekologisuus: Kestoikä noin yhden talven, eli varsin kertakäyttöinen keksintö. Toki tietokoneen hyötykäyttöä muun käytön ohessa, mutta jos kuriositeettiarvo unohdetaan, voidaan luokitella turhakkeeksi. Kuumat kummut kuuluvat Haribo-osastolle.

7. Shochu

Mikä: Perunasta tai vaikkapa ohrasta tislattu japanilainen viina.

Teho: Voimakas, kuumottava, parhaimmillaan turruttava ja unettava. Takaa punaiset posket.

Ekologisuus: Puhdas luonnontuote suoraan Äiti Maasta.

Kirottu Nidal Hasan. Yhdysvaltain armeijan psykiatri ja muslimi Hasan ampui toissaviikolla 13 ihmistä kuoliaaksi Fort Hoodin tukikohdassa Teksasissa. Kyse on pahimmasta verilöylystä, mitä amerikkalaisessa sotilastukikohdassa on tapahtunut.

Hasan huusi ammuskelun aluksi "Allahu akbar!" (Allah on suuri), jota myös jihadilaiset tuppaavat karjaista ennen kuin ryhtyvät terroritekoihinsa. Lisäksi tutkijat löysivät todisteita, että Hasan oli ollut sähköpostiyhteydessä jemeniläiseen äärimuslimisaarnaajaan ja yrittänyt päästä sotakomennuksilta, koska ei omien sanojensa mukaan halunnut tappaa muita muslimeja.

Kirotun tästä surkeasta tapauksesta tekee se, että ilman viittauksia uskontoon Hasan olisi jäänyt historiankirjoihin ainoastaan sotaa pelkäävänä joukkomurhaajana. Nyt hän on käynnistänyt Yhdysvalloissa jälleen keskustelun islamin "vaarallisuudesta" ja muslimien "murhanhimoisuudesta". Oikeistovaikuttajat Charles Krauthammerista Pat Robertsoniin ovat saaneet lisäpontta vakaumukselleen, että islam on ennen kaikkea terroristinen ja siten "amerikkalaista elämäntapaa" uhkaava uskonto.

Niin. Ihan kuin Amerikassa ei kohkattaisi jo tarpeeksi uskosta.

Amerikkalaiset ylpeilevät mielellään separation of church and state -periaatteella, joka on kirjattu Yhdysvaltain perustuslakiin. Sen mukaan valtion ei pidä tukea mitään uskontoa, mutta ei myöskään estää minkään uskonnon harjoittamista. Ihailtava ajatus, mutta todellisuus on jotain ihan muuta. Uskonto on niin läsnä amerikkalaisessa yhteiskunnassa, että kaltaistani tapaluterilaiseksi kasvatettua ja sittemmin kirkosta eronnutta agnostikkopakanaa se usein karmaisee.

Sukupäivällisellä mieheni setä kilistää lasia ja alkaa muitta mutkitta lausua Isä meidän –rukousta, vaikka pöydän ympärillä istuu myös buddhisteja, new age -hippejä, yksi hindu ja ainakin muutama ateisti. Etelävaltioiden läpi ajaessa näkee enemmän kirkkoja kuin asuintaloja. Ravintolatyöntekijä siunaa Jeesuksella, kun hänelle jättää tipin (työntekijälle, ei Jeesukselle). Arkipäivän lisäksi uskonto nivoutuu politiikkaan: esimerkiksi menneellä viikolla Washingtonin katolinen kirkko ilmoitti peruuttavansa kaiken kaupungissa rahoittamansa köyhäinavun, jos kaupunginvaltuusto ei hylkää esitystä laillistaa homoavioliitot.

Ärsyttävintä on se, että uskonnollisuus Yhdysvalloissa usein samaistetaan moraaliin. Jos olet uskovainen, sinulla on automaattisesti hyvät moraaliset arvot. Jos et usko korkeampaan voimaan, olet vähintäänkin epäilyttävä hyypiö. Amerikkalaista kehuttaessa usein mainitaan miten hän käy joka sunnuntai kirkossa — miten moraalinen ja oikeamielinen ihminen! Vastaavasti pohjoiseurooppalaisten sekulaarisuus ja kirkossa käymättömyys nostaa täällä kulmakarvoja: ilmankos te eurooppalaiset olette niin moraalittomia.

On totta, että järjestäytyneet uskonnot tekevät Amerikassa paljon hyvää — niiden on pakko, koska verorahoilla rahoitettu turvaverkko on niin hatara. Kirkko, moskeija, temppeli tai synagoga on usein yhteisönsä tärkeä sosiaalinen keskus, joka tarjoaa kodittomille ruokaa ja yösijoja, kerää varoja kehitysmaihin tai järjestää köyhien perheiden lapsille päivähoitoa. Monissa amerikkalaislähiöissä ja pikkukaupungeissa ne ovat kauppakeskusten ohella ainoita tiloja, joissa naapuruston väki voi tavata toisiaan.

Mutta liian tiuhaan tahtiin yhteinen hyvä väistyy dogmaattisuuden tieltä, ja uskoa päädytään käyttämään lyömäaseena, jolla erotetaan "oikein uskovat" meistä muista. Esimerkiksi homojen oikeuksista tai abortista on turha yrittää käydä järkevää keskustelua, sillä Raamatulla hutkaistaan päähän saman tien. Sen sivuilta löytyy ties minkälaisia perusteita, jotka sopivasti oikeuttavat uskovaisten ahdasmielisyyden.

Ja kun uskonto on vedetty keskusteluun mukaan, rationalisuuden voi vetää vessanpöntöstä alas. Äärikristityt kun eivät suostu näkemään mitään ristiriitaa asenteidensa ja Jeesuksen opetusten välillä. Jeesushan kannusti rakastamaan lähimmäisiään, ei kieltämään heiltä oikeutta noudattaa seksuaalista suuntautumistaan. Ja eikös sillä samalla logiikalla jolla ei-toivotun sikiön elämän päättäminen on murha, myös kuolemantuomion pitäisi olla murha? Miksihän sitten aborttiklinikoita pommittavia kristittyjä ei kuitenkaan näy vankiloiden porteilla yrittämässä estää kuolemantuomioiden täytäntöönpanoa?

Jos ärsyttävintä amerikkalaisten kiihkoilussa on moraalin ja uskon yhteen niputtaminen, huolestuttavinta siinä on uskonnon vaikutus poliittisiin päätöksiin. Jeesusteluun ei törmää vain homoliitoista puhuttaessa, vaan vähän joka puolella. Tuplavee-Bushin hallinnon sisäisestä kirjeenvaihdosta on käynyt selväksi, että Bush ja kumppanit olivat ristiretkellä kristinuskon — tai kuten he ilmaisivat, "kristittyjen arvojen" — puolesta. Tämä näkyi muun muassa siinä, että Bush suuntasi valtavan määrän rahaa kehitystyöjärjestöille, jotka toimensa ohessa levittivät parrakkaan sandaalimiehen ilosanomaa. Kouluissa yritettiin rajoittaa evoluution opetusta. Ehkäisyvalistuksesta riisuttiin viittaukset kondomeihin, ja ainoana "oikeana" ehkäisykeinona opetettiin jalkojen ristimistä avioliittoon asti.

Viimeisin surkuhupaisa esimerkki politiikan ja uskonnon pakkoavioliitosta on republikaanipuolueen vanha jäärä Newt Gingrich, entinen edustajainhuoneen puhemies, joka aikoo asettua ehdolle vuoden 2012 presidentinvaaleissa. Gingrich on uransa varrella pysynyt uskonasioista hissukseen, mikä on ymmärrettävää ottaen huomioon että miehen tekemiset eivät ole ihan noudattaneet kymmentä käskyä. Gingrich muun muassa otti avioeron vaimostaan numero kaksi, kun tämä kävi läpi rankkoja syöpähoitoja, ja petti erästä vaimoaan alaisensa kanssa, josta tuli sittemmin hänen vaimonsa.

Nyt kun Gingrich katselee himoiten tulevia presidentinvaaleja, on mies nähnyt taivaallisen valon. Hän on kääntynyt katolilaiseksi, vieraillut uskontoaiheisissa televisio- ja radio-ohjelmissa, kirjoittanut uskosta kirjan, tuottanut kaksi elokuvaa ja valmistelee parhaillaan dokumenttia siitä, miten Paavi Johannes Paavali II voitti kommunismin. Tämän käännöksen kyynisyyden voittaa vain sen tekopyhyys.

Muutosta on kuitenkin ilmassa. Tutkimusten mukaan samat kaksikymppiset, jotka aktivoituivat ennen näkemättömin joukoin äänestämään Obaman presidentiksi, hakevat elämänsisältöä yhä enemmän vapaaehtoistyöstä ja poliittisesta vaikuttamisesta kuin järjestäytyneestä uskonnosta. Perinteisesti niiden amerikkalaisten määrä, jotka kyselyissä ilmoittavat että eivät kuulu mihinkään uskontokuntaan, on ollut hyvin pieni, 5-10 prosenttia. 18-29-vuotiaiden amerikkalaisten joukossa luku on kuitenkin jo 25 prosenttia, ja kasvamassa.

Yhdysvalloissa asuu maailman heterogeenisin väestö, jonka joukosta löytyy ties minkä kuppikunnan hindua, zoroatria, muslimia, juutalaista, Äiti Maa -uskovaista, jain-munkkia, universalistia ja ateistia. Kun maan monimuotoisuus alkaa näkyä myös uskonnosta puhuttaessa, usko siirtyy toivottavasti sinne minne se kuuluukin, yksilön ja hänen korviensa (tai tarvittaessa jonkin korkeamman voiman) väliselle alueelle.

Venäjä on salaliittoteorioiden luvattu maa. Viime viikolla oikeusistuntoon tuotiin kaksi natsia, Nikita Tihonov ja Jevgenia Hasis, joita epäillään ihmisoikeusasianajaja Stanislav Markelovin ja Novaja Gazetan toimittajan Anastasia Baburovan murhista. Silloin päätettiin vasta tutkintavankeudesta, mutta salaliittoteorioiden mylly lähti jo pyörimään.

Eniten huhumyllyyn vettä heittävät maahanmuuttokriitiset bloggajat, jotka ovat kovasti huolissaan natsitoveriensa ihmisoikeuksista. He parkuvat nyt "uudesta Guantanamosta", vaikka tuskin heillä oli mitään vanhaakaan vastaan. Jotkut oikeat ihmisoikeusaktivistit menivät halpaan, mutta huput syytettyjen päässä ovat kuitenkin heidän ja tutkinnan yhteinen etu.

Jos todistajat näkevät syytettyjen naamat televisiosta, he tunnistavat syytetyt murhaajaksi siitä huolimatta, että heidän muistikuvansa tapahtumista olisivat oikeasti hatarat.

Oma oletukseni on, että tutkijat löysivät oikeat henkilöt, vaikkakaan eivät välttämättä kaikkia. Oletan myös, että Nikita Tihonov ei ollut pelkästään murhan toimeenpanija vaan myös sen suunnittelija. Kaikista puutteistaan huolimatta Venäjän oikeuslaitos on todennäköisesti pätevämpi päättämään epäiltyjen syyllisyydestä kuin minä – mutta oman oletukseni voin kyllä tässä perustella.

Luoti päähän keskellä kaupunkia ei ole ensi kertaa tositoimissa olevan teinin hapuilua. Antifasisti Stanislav Korepanovin puolivahingossa kuoliaaksi maaliskuussa 2007 Iževskissä nuijineet Andrei Fazlijev ja Kiril Vahrušev saivat kovat 13 vuoden tuomiot. On selvää, että heillä ei ollut edes varaa kunnon asianajajaan.

Myös Ilja Borodaenkon puolivahingossa protestileirillä Angarskissa kesällä 2007 tappaneilla natseilla saattoi olla vaikutusvaltaisia suojelijoita siitä päätellen, että poliisi otti heidät kiinni samana yönä ennen iskua, mutta päästi saman tien menemään.

Tykinruoka ei ollut mahdollisille suojelijoille niin arvokasta, että heistä olisi huolehdittu enää esitutkintavankeuden aikana. Nuoria natseja kidutettiin niin raa’asti, että ainakin yksi yritti itsemurhaa.

Nikita Tihonov ei kuitenkaan kuulu tähän sarjaan. Hän teki virheitä vähän, ja hänen asianajajansa selvästi osaa työnsä, eivätkä sellaiset asianajajat ole Venäjällä mitään ilmaisia. Kaikki, mitä Tihonov on sanonut tai tehnyt pidätyksen jälkeen, on hyvin harkittuja askeleita hänen tuomionsa minimoimiseksi.

Laittomien ampuma-aseiden hankkiminen Venäjällä ei ole lasten leikkiä siinä missä veitsiä, tyrmäyspyssyjä, teleskooppipamppuja ja pippurikaasua voi hankkia miltei joka kadulta. Näin ollen hän, joka ottaa kaikki riskit, mitä laittomien ampuma-aseiden hankkiminen vaatii, kuuluu ihmisryhmään, joka tekee kaikkensa ettei joutuisi likaamaan käsiään ja vaatteitaan työtä tehdessä. Hän kuuluu intellektuaaleihin.

Ja Tihonov kuuluu kiistatta natsien älymystöön. Tästä voi vakuuttua heti avaamalla Russki Obraz-lehden, jonka Tihonov perusti vuosikymmenen taitteessa Ilja Gorjatševin kanssa, jonka kanssa hän opiskeli historiaa Venäjän arvostetummassa historiallisessa tiedekunnassa Moskovan valtionyliopistossa.

Russki Obraz-lehdestä et löydä teorioita Siionin viisaiden salaliitoista, vapaamuurareista etkä Pekka Siitoin-henkistä vaatefetisismiä puhumattakaan muumipeikkojen hirttämisestä. Venäjän obraz-sanalla on monia merkityksiä.

Esimerkiksi "Obraz žizn" tarkoittaa elämäntapaa, mutta se voi tarkoittaa myös kuvaa, muotoa, luonnetta, imagoa, hahmoa tai ikonia. Ja ennen kaikkea Obraz on erään serbialaisen nationalistisen järjestön nimi.

Lehden ideologinen pohja olikin serbinationalismin tukeminen, mikä oli looginen valinta. Balkanin sodat osoittivat etnisten puhdistusten olevan ajankohtaisia myös tämän päivän Euroopassa. Samaa mallia oli luontevaa ajaa myös monikansalliselle Venäjälle. Nykyäänhän Kosovan skenaario on päämörkö kaikille Euroopan maahanmuuttokriitikoille, tässä suhteessa Russki Obraz oli jopa edellä aikaansa.

Gorjatšev ja Tihonov eivät ehkä olleet ihan Alain de Benoist ja Julius Evola, mutta he kykenivät luomaan venäläiselle äärioikeistolle uuden, uskottavamman imagon. Russki Obraz-lehden levikki ei ollut suuri, ehkä 500 kappaletta, mutta älyllisyytensä takia se oli vaikutusvaltainen ja pian sen ympärille ryhmittyivät myös Venäjän vaikutusvaltaisimman White Power-rockyhtyeen, Kolovratin eli hakaristin fanit.

Kolovratin johtaja Denis Gerasimov muuten soitti kauan sitten vähän aikaa myös Skygrain-yhtyeessä, joka aloitti täysin vastakkaisen liikkeen. Skygrain ei ollut Venäjän ensimmäinen straightedge-yhtye, se oli vuodesta 1993 Volžkissa perustettu Koleso Dharmy, joka nykyään vaikuttaa Tampereella nimellä Wheel of Dharma . Mutta Skygrain alkoi ensimmäisenä soittaa amerikkalaistyylista hardcorea antifasistisella sanomalla Moskovassa, joten se on Moskovan nykyisen antifasistisen alakulttuurin perustaja (nykyään Skygrainin laulaja Kiril "Student" vaikuttaa yhtyeessä Argument 5.45.

Gerasimov kuitenkin värvättiin armeijaan. Tarinan mukaan hän joutui Tšetšeniaan, sai tärskyn päähänsä ja palasi natsina. Juuri Gerasimovin Kolovratin konsertin Ilja Gorjatšev järjesti 4.11. Bolotnajan aukiolla kivenheiton päässä Kremlissä, tämä oli varmaankin yhtyeen ensimmäinen laillinen konsertti Venäjällä vuosikymmeneen – ja Russki Obrazin valitseman huolellisen taktiikan tulosta.

Venäjän äärioikeistossa käydään jatkuvaa kamppailua hegemoniasta, ja Russki Obraz on tällä hetkellä nousussa muiden ryhmien kustannuksella. Se ei pyri irtisanoutumaan natsi-skinheadeista samalla tavalla kuin maltillisempaan imagoon pyrkivä Liike laitonta siirtolaisuutta vastaan (DPNI).

Se on myös onnistunut luomaan hyvät suhteet moniin vaikuttajiin, esimerkiksi hallitsevan Yhtenäinen Venäjä -puolueen kansanedustajaan Maksim Mištšenkoon, joka on tavallinen vieras Russki Obrazin tilaisuuksissa. Saa nähdä, onnistuuko Gorjatševin hätäinen irtiotto julkisuudessa vanhaan ystäväänsä pelastamaan Russki Obrazin aseman vallanpitäjien luottonatseina.

DPNI:n entisen johtajan Aleksander Potkinin mukaan Tihonov työskenteli nykyisen duuman puheenjohtajan ja Yhtenäinen Venäjä -puolueen Boris Gryzlovin speechwriterinä eli puheiden kirjoittajana tämän toimiessa sisäministeriön johtajana 2001–2003.

Tämän Yhtenäinen Venäjä tietysti heti kielsi, mikä ei ole yllättävää koska Gryzlov on todennäköisesti Putinin ja Medvedevin jälkeen Venäjän kolmanneksi vaikutusvaltaisin poliitikko. Joka tapauksessa Tihonov oli poliittisen median ammattilainen, jonka suhteet ja taidot varmasti olivat merkittävässä osassa Russki Obrazin kehittämisessä pienlehdestä johtavaksi Venäjän äärioikeiston brändiksi.

Miksi Tihonov hylkäsi lupaavan natsi-intellektuellin uran, katosi ensin maan alle ja nyt todennäköisesti vankilaan seuraavaksi pariksi vuosikymmeneksi?

Tämän selittämiseksi pitää palata yli kolme vuotta ajassa taaksepäin, huhtikuun 16. päivään 2006. Tuolloin viittä päivää alle 20-vuotias antifasisti Aleksander Rjuhin murhattiin puukoniskulla hänen kävellessään hardcore-punk konserttiin. Parin kuukauden päästä otettiin kiinni kolme teininatsia, joista yksi oli käyttänyt matkakorttiaan samoihin aikoihin murhapaikan läheisellä metroasemalla, ja tunnustukset irtosivat pian. Itse murhaaja, Aleksander Parinov, ehti kuitenkin kadota maan alle.

Poliiseille tämä olisi riittänyt, puoliksi selvitetyt rikokset kun eivät näytä hyvältä tilastoissa. Stanislav Markelovin päättäväisyyden takia poliisin oli kuitenkin pakko etsintäkuuluttaa myös Tihonov, joka kaikesta päätellen oli aktion pääorganisoija.

Mitä oikein tapahtui tuona huhtikuun päivänä? En suoraan sanoen usko, että Tihonov suunnitteli kenenkään tappamista. Parinov arvatenkin toimi omin lupineen. Jos haluat tappaa jonkun, ei ole kovin fiksua ottaa mukaan kolmea kokematonta teiniä, jotka todennäköisesti mokaavat tavalla tai toisella.

Tietysti ennen tuota päivää Moskovan natsi-skenessä vallitsi kaikkivoipaisuuden ilmapiiri. Jo vuosikausia pieni piiri oli murhannut kymmeniä ulkomaalaisia Moskovassa vuosittain. Tihonovin ja Parinovin ystäväpiirissä oli normaalia murhata ja päästä kuin koira veräjästä.

Tästä huolimatta uskon, että Tihonov joutui maan alle vastoin omia suunnitelmiaan, eikä niinkään poliisin kuin Stanislav Markelovin yritteliäisyyden takia.

Fiksuna kaverina Tihonov kuitenkin orientoitui nopeasti uudelleen, alkoi keräämään aseita ja kaikkea muuta mitä maanalainen solu tarvitsi.

En usko, että Markelov oli ensimmäinen eikä viimeinen, jonka hän tappoi viimeisen kolmen vuoden aikana. Tekotavan puolesta selvä kandidaatti Tihonovin ansioiksi on oikeudenkäyntiin 3. syyskuuta matkalla olleen Rasip Halulovin murha, kaukasialaista opiskelijaa, jota syytettiin natsiaktivistien pieksemisestä ja puukottamisesta metrossa (media nimitti tämän ryhmän "mustiksi haukoiksi", vaikka he eivät ilmeisesti koskaan itseään näin kutsuneet).

On väitetty, että Tihonov jäi kiinni siksi, että viranomaisista riippumattomat harrastelijat olivat murtaneet Jevgenia Hasisin kirjeenvaihdon Venäjän facebook-kopiossa, vkontaktessa.

Oli loogista, että Tihonov jäi kiinni toisen virheen takia – itse hän oli todennäköisesti tarpeeksi fiksu ollakseen mokaamatta tuolla tavalla. Tämä on kuitenkin maanalaisen elämäntavan haittapuolia: kun kontaktit ulkomaailmaan ovat rajoitetut, ei ole paljoa valinnanvaraa sen suhteen kenen kanssa voi toimia.

Salamurhan toteuttaminen täysin omin avuin on vaikeaa, koska ampuja ei saa näyttää kasvojaan mutta tiedustelijan on lähes mahdotonta peittää ne huomaamattomasti.

Venäjän valtamedia on spekuloinut paljon Jevgenia Hasisin kansalaisuudella – hänen sukunimensähän on juutalainen. Natsien monikansallisuuden ei kuitenkaan enää pitäisi yllättää ketään. Jo mainitut Stas Korepanovin tappajat olivat tataarisuvuista.

Hiljattain lyhyeksi ajaksi vankilaan tuomitiin Maksim Martsinkevitš, joka perusti Format 18-videokollektiivin. Se levitti netissä suuren suosion saavuttaneita videoita, joissa raa’asti pahoinpideltiin maahanmuuttajia. Martsinkevitš itse on puolalaista sukujuurta.

Kirovissa vuonna 2003 tadžikkimiehen kuoliaaksi pahoinpidellyt natsi Roman Ragimov oli taas azerbaidžanilainen. Alkuvuodesta Moskovassa vangitun aseistetun uuspakanaryhmän jäsenen, Volgogradissa raa-asti azerbaidžanilainen miehen murhanneen ja Moskovassa pommeja muun muassa moskeijassa ja McDonald's ravintolassa räjäytelleen David Bašelutskovin isä oli armenialainen.

Hiljattain vangitun “valkoiset sudet"-ryhmän, jota syytetään 11 murhasta ja yhdestä murhan yrityksestä, johtaja Aleksei Džavahišvili on georgialainen. Venäjän ahkerimman maahanmuuttokriittisen sarjamurhaajan, moskovalaisen Artur Rynon, joka taannoin tuomittiin 20 murhasta ja 12 tapon yrityksestä, isä on tšuktši.

Jevgenia Hasis ei myöskään ole ensimmäinen juutalainen maanalaisten natsiryhmien riveissä. Moskovalaisessa synagoogassa yhdeksää henkeä puukolla havoittanut natsi Aleksander Koptsev on joidenkin tietojen mukaan juutalainen. Varmasti juutalainen oli pietarilaisen Borovikovin jengin jäsen Rostislav Gofman, joka tosin teloitettiin ryhmän sisäisen puhdistuksen yhteydessä. Yhteensä Borovikovin ryhmän tilillä on ainakin kuusi murhaa.

Natsien monikansallisuus ei myöskään ole puhtaasti venäläinen ilmiö. Ruotsin ehkä kuuluisimman uusnatsin Jackie Arklövin äiti oli liberialainen, eikä ilmiö ole vieras myöskään Suomen natsipiireissä.

Lehtitietojen mukaan Jevgenia Hasis oli alkoholisti-yksinhuoltajaäidin kasvattama, joten epäonnistuneen isäsuhteen vaikutuksella voi spekuloida sekä hänen kuten monen muunkin yllämainitun natsin kohdalla. Tämä kuitenkin vie sivuteille, koska natsismi ei ole mikään diagnoosi – mielisairaat eivät murhaa sillä harkinnalla ja järjestelmällisyydellä, millä natsit murhaavat.

Samanlaista aliarviointia on mielestäni myös termi "uusnatsi", vaikka tämän päivän äärioikeistolaisilla on vielä laajempi kirjo erilaisia ideoita kuin 1930-luvulla, ideologian ydin on pysynyt samana.

Nämä ihmiset eivät ole mitään naurettaviin uniformuihin pukeutuvia harmittomia pellejä, he ovat jo moninkertaisesti ansainneet tulla kutsutuksi sillä nimellä, jolla kutsutaan heidän esikuviaan.

Vuoden äiti vaatii, että eläkkeen suuruus pitäisi olla sidottu lasten määrään. Ei se kai hänen oma ideansa ollut, mutta pienen lihatehtaan omistavalle kahden lapsen äidille se varmasti sopisi. Lapsettomat elävät vaan itseänsä varten, hän väittää.

Kerran vuodessa valitaan vuoden äiti, tai joskus kaksikin. Muut äidit kai miettivät silloin, että miksi he eivät ole niitä parhaita.

Toinen julkisuuden syleily oli taas nimeltään Hyvä esikuva, siinä valittiin nuorten hyväntekijöiden joukosta voittajaksi tyttö, joka on järjestänyt jo montaa kertaa lahjojen tekemistä lastenkotien lapsille. Olisin toivonut, että tyttö ei olisi kuullutkaan kilpailusta, vaikka onhan toisaalta hyvä, että ihmiset tekee hyvää, totta kai. Ja onhan nämä kilpailut ainakin niin sanotusti poliittisesti korrekteja ja vaarattomia.

Tyttö oli Hiidenmaalta, tuttu, soitin äidille ja onnittelin. Tapahtuma oli muuttanut tytön koko perheen elämän. Ei olekaan niin, että jokaisella on omat 15 minuuttinsa salamanvalossa. Maaseudulla kuuluisuus muistetaan kauan. Ja jos kaikki toteutuisi, kuten vuoden äiti haluaisi, pitäisi tytöllä olla tulevaisuudessa paljon lapsia, muuten hänellä saisi vain pienen eläkkeen, vaikka muuten olisi ollutkin vaikka miten hyvä esikuva.

Mitä vielä? Mediassa luetaan korruptiosyytöksiä poliitikoille. Eläinsuojelijat väittävät, että Virossa on kaduilla kaksi miljoona kissaa mutta kukaan ei usko. Ihmiset ostavat yhä enemmän arpoja, ja kirjaimellisesti tappelevat uusien ostoskeskuksien ja kenkäkauppojen ensimmäisten päivien alennusmyynneissä. Tämä on kyllä perua Neuvostoliiton ajoilta, silloin meillä oli tapana kerätä halpaa ja ilmaista tavaraa, koska koskaan ei tiennyt, mitä huominen tuo. Muistan kuinka 1990-luvun alussa jaettiin saippuaa ja sokeria ynnä muuta. Tunnen ihmisiä, joilla on samat saippuat vieläkin tallella.

Viron eläinoikeustoiminta tulee järjestämän jo neljännen turkisteollisuuden vastaisen mielenosoitukseen lauantaina, se on isoin vuosittain järjestettävä mielenosoitus. Tiedättekö, että Virossa mielenosoittajat eivät voi liikkua millä kadulla haluavat? Poliisi päättää, missä saa kulkea. Muutamalle kadulle saa mennä vain silloin, jos mielenosoittajat ovat itse vuokranneet turvallisuusyrityksen valvomaan.

Turkisteollisuuden kieltävä lakialoite on ollut käsiteltävänä tai maannut pöydällä jo kauan Riigikogussa. Jos lakialoite pääseekin äänestettäväksi, se ei saa todennäköisesti riittävästi kannatusta. Eläinoikeusaktivistit tietävät, että aktivismi ei lisää ihmisrakkautta, mutta saa kysymään yhä uudelleen, että millä planeetalla me asummekaan.

Yksi punainen unikko, kaksi punaista unikkoa, kolme punaista unikkoa, neljä punaista... Niitä näkee metroissa, sanomalehdissä, internetissä, kaduilla, kaupoissa ja puistoissa. Olen nähnyt niitä kymmeniätuhansia tai ehkä satojatuhansia.

Ovatko oopiumikukat saaneet minut hallusinoimaan? Ei. Kukat ovat brittiläinen traditio, jonka avulla muistetaan sotaveteraaneja. Napinläpeen laitettavia punaisia muoviunikkoja myydään noin 35-45 miljoonaa kappaletta joka vuosi, ja olen saanut niistä osani. Napinläpien lisäksi niitä näkee myös satojen kukkien rykelminä.

Sotaveteraaneja kuuluu kunnioittaa, eikä minulla noin periaatteessa ole ongelmia ajatuksen kanssa. Jos on joutunut kuolemaan tai haavoittumaan sodassa, jota ei ole itse valinnut, muistaminen on vähin, mitä voi pyytää – jopa pasifisteilta.

Jokin tässä traditiossa kuitenkin oksettaa aikana, jolloin unikkojen avulla muistetaan myös Afganistanin ja Irakin sodan veteraaneja eli niitä sotilaita, jotka kaatuvat parhaillaan.

Monessa mielessä nämä ovat sotilaita, jotka ovat itse valinneet sotansa. He ovat halunneet lähteä toiselle puolelle maailmaa tappamaan muita sodassa, jota en hyväksy.

Pitäisikö minun kunnioittaa heitä? En tiedä.

Kuolema on aina kuolema, eikä sen aiheuttaman surun määrää voi koskaan yliarvioida. Mutta kuka muistaa ja kunnioittaa vastapuolella kuolleita? Mitä tarkoittaa maansa palveleminen silloin, kun sota ei ole välttämättömyys vaan valinta? Miten suhtautua siihen, että sotaveteraaneja tulee jatkuvasti lisää sodassa, jonka olemassaolo on nimenomaan kiinni sen yleisestä hyväksynnästä?

Ja miten ymmärtää sitä kohtalon ivaa, että näitä veteraaneja muistetaan laittamalla unikko napinläpeen, kun taas Afganistanin unikkopeltoja tuhotaan? Unikoista saadaan oopiumia, ja oopiumituotannon lakkauttaminen on yksi populaari selitys sille, miksi Afganistanin maanviljelijöiden elinympäristöjä tuhotaan. Briteillä saa olla unikkoja, afgaaneilla näemmä ei.

Mutta ennen kaikkea: miten suhtautua siihen, että eräiden kuolleiden brittisotilaiden omaiset vaativat nyt Britanniaa lähettämään Afganistaniin lisää joukkoja ja kalustoa? Nämä ihmiset eivät halua, että he menettivät läheisensä turhaan. Vain sodan voittaminen – mitä ikinä se tarkoittaakaan – olisi heille merkki siitä, että kuolemat eivät olleet turhia. Kuka uskaltaisi sanoa heille, että ehkä ne olivat turhia? Aivan kuten niin monen afganistanilaisen ja irakilaisenkin kuolema. Tai kuka uskaltaisi sanoa, että jos samaan malliin jatketaan, sota loppuun tuskin koskaan. Suunnilleen mikään Afganistanissa ei ole nyt paremmin kuin 8 vuotta sitten sodan alkaessa.

Juuri kun punaisten unikkojen rynnäkkö oli lamauttamassa ja masentamassa minut lopullisesti, törmäsin valkoiseen unikkoon. Se symbolisoi uskoa siihen, että on olemassa parempiakin keinoja ratkaista konflikteja kuin tuntemattomien tappaminen. Se on rauhan puolesta näpinläpeen laitettava kukka, jonka avulla muistetaan kuolleita, mutta samalla vaaditaan loppua sodille.

Huojentavasta löydöstä huolimatta jatkan nieleskelyä. Törmäsin valkoiseen unikkoon internetissä. En ole nähnyt yhtäkään sellaista kadulla, sanomalehdissä tai metrossa. En ole nähnyt kenenkään käyttävän niitä. Niin hyvissä kantimissa rauhanaate on.

Saksa juhli eilen Berliinin muurin kaatumista, josta on tarkalleen 20 vuotta. Muurin tarkoituksena oli estää itäsaksalaisten pääsy länteen. Muurin murtumispäivänä kymmenet tuhannet haltioituneet ihmiset ryntäsivät muurille päästäkseen toiselle puolelle.

Länsirannalla tällaista ilonpäivää odotetaan vielä hartaasti. Israel aloitti turvamuuriksi kutsutun esteen rakentamisen vuonna 2002. Tarkoituksena oli estää palestiinalaisten itsemurhapommittajien pääsy Israeliin. Pääosin kahdeksan metriä korkean turvamuurin kokonaispituudeksi on määrätty 703 kilometriä, josta on tällä hetkellä valmiina 413 kilometriä. Osa muurista on konkreettista betonia, mutta monissa kohdissa betonin tilalla on sähköaita.

Betlehemissä muuria koristaa ravintolan ruokalista. Ravintolan ikkunasta näkyy suoraan muuri, joten muuta listaa ei tarvita.

Muuri vaikeuttaa palestiinalaisten liikkuvuutta ja toimeentuloa Länsirannalla. Paikalliset viljelijät eivät pääse maillensa keräämään satoa, ja muuri on syönyt myös monien viljelijöiden maita. Länsirannalla muuri koukkaa useissa paikoissa Israelin ja Jordanian välille vuonna 1949 vedetyn vihreän linjan yli. Monille työssäkäynti Jerusalemissa on osoittautunut mahdottomaksi, koska Israel ei myönnä kaikille palestiinalaisille työlupaa. Ne, joilla on lupa, jonottavat aamuvarhain tuntikausia tarkastuspisteellä päästäkseen töihin.

Betlehemissä ensimmäiset työntekijät saapuvat jonoon jo aamukolmelta. Aamun aikana tarkastuspisteen läpi kulkee jopa 3000 ihmistä. Jonottamisesta on tullut monille rutiinia, ja aamun aikana tarkastuspisteellä nautitaan kahvia, ostetaan katumyyjiltä ruokaa ja vaihdetaan samalla kuulumisia.

Useat ystäväni saavat luvan kulkea Israeliin vain jouluna ja pääsiäisenä. Lopun ajasta he viettävät pienellä alueella Betlehemissä, jossa monet nuoret kärsivät tekemisen puutteesta. Useat palestiinalaiset perheet ovat muuttaneet Betlehemistä pois Amerikkaan ja Eurooppaan.

Palestiinalaisnaiset jonottavat ramadanin aikana tarkastuspisteellä päästäkseen rukoilemaan Jerusalemissa sijaitsevaan Al-Aksan moskeijaan.

Muuri ei aina estä ihmisten pääsyä toiselle puolelle. Paikalliset ystäväni ovatkin sanoneet, että aina löytyy keino päästä Israeliin. Olen ollut todistamassa useaan otteeseen sitä, kun kaverini ajavat tarkastuspisteen läpi ilman vaikeuksia. Läpipääsyä auttaa länsimaalainen pukeutumistyyli ja aurinkolasit. Riemu on rajaton, kun toisella puolella odottaa ostoskeskus, kauppakadut ja ihanat ravintolat.

Palestiinalaisten liikkumisvapautta rajoitetaan vakavalla tavalla, mutta hyvin vähän on tehty ponnisteluja sen eteen, että Länsirannalla tapahtuisi sama ihme kuin Berliinissä 20 vuotta sitten. Betlehemissä muuria koristaa graffiti, jossa lukee Ich bin ein Berliner. Unelmana on, että tämä muuri kaatuisi samalla tavalla kuin Berliinin muuri. Olen luvannut palestiinalaisille ystäville, että olen silloin hakkaamassa muuria palasiksi, vaikka siihen menisi kymmeniä vuosia.

Keskiviikkona Venäjällä juhlittiin Kansan yhtenäisyyden päivää. Juhla juontaa juurensa kauas historiaan, vuoteen 1612, jolloin marraskuun 4. päivänä Venäjän kansanarmeija ajoi puolalaiset pois Moskovasta... merkitys kuulostaa aika kaukaa haetulta, mutta selitys löytyy lähihistoriasta. Käytännössä tämä juhlapäivä syntyi vuonna 2005, kun hallitus perui 7 marraskuuta vietetyn neuvostojuhlan, "vallankumouksen muistopäivän" ja se muuttui työpäiväksi. Ja jotain piti keksiä tilalle.

Kansan yhtenäisyyden päivän tarkoitus oli yhdistää koko kansaa "riippumatta syntymäpaikasta, uskonnosta tai yhteiskunnallisesta asemasta". Käytännössä kävi kuitenkin toisin: 4. marraskuuta kaduilla juhlivat lähinnä äärioikeistolaiset friikit täysin päinvastaisine iskulauseineen.

Yleisen mielipiteen tutkimuskeskuksen tietojen mukaan noin puolet venäläisistä muistavat, mitä juhlitaan 4. marraskuuta, ja vain noin 16 prosenttia muistavat juhlan nimen oikein. Miten kansan yhtenäisyyden päivää sitten juhlitaan? Tiistaina kyselin ystäviltäni, tietävätkö he mikä päivä on kyseessä ja mitä suunnitelmia heillä on tälle päivälle. Ja tässä vastauksia:

"Minulle huominen ei ole mikään juhla, vain tavallinen vapaapäivä. Menen varmaan elokuviin."

Olga Mirjasova, sosiologi, Moskova

"Se on Kansalaisen yhtenäisyyden päivä. En aio juhlia sitä mitenkään. Eihän sitä kukaan mitenkään erityisesti vietä, varmaan siksi että tämä on niin uusi juhlapäivä. Mutta töistä on vapaata, joten me mennään varmaan mieheni vanhempien luo syömään."

Elina Meyer, matkatoimistovirkailija, Pietari

"'4. marraskuuta', niin tätä juhlaa yleisimmin kutsutaan, ilman mitään sen kummempaa nimeä. En aio tehdä mitään erityistä."

Ivan Emeljanov, vapaa taiteilija, Omsk

"Venäjän yhtenäisyyden päivä", liittyy jotenkin Moskovan vapauttamiseen Minimin ja Pozharskin toimesta... Moskovan vapauttamiseen miinoista ja tulipaloista? Just aamulla kotona mietittiin, että mihin tää juhla nyt oikein liittyikään – ei sitä taida kukaan edes tietää. Mutta huomenna on kuitenkin vapaapäivä, aion leipoa piirakoita ja olen kutsunut meille vieraita kylään."

Stasia Stojanova, graafinen suunnittelija, Pietari

"Yhtenäisyyden päivä, se on ksenofobinen juhla. Aion tehdä vain töitä."

Maria Afanaseva, elokuvaohjaajan assistentti, Moskova

"'Venäläisen fasismin päivä', näin minä kutsuisin tätä ns. juhlapäivää. Huomenna tulen istumaan koko päivän junassa matkalla Pietariin."

Dmitri Grigorenko, insinööri, Perm

"4. marraskuuta juhlitaan kolmea juhlaa: gregoriaanisen kalenterin 309:tta päivää, Ukrainan rautatietyöntekijöiden päivää ja Venäjän kansan yhtenäisyyden päivää. Menen valokuvaamaan mielenosoitusta, se kuuluu työhöni."

Sasha Avgust, valokuvaaja, Volgodonsk

"Tällaistä juhlaa ei ole minulle olemassakaan. Ortodoksiset voivat juhlia huomenna Kazanin pyhän äidin ikonin päivää. Itse en aio tehdä mitään erityistä."

Alisa Vasileva, kotiäiti, Pietari

Elämä Kalarin opiskelija-asuntolassa on asettunut jokapäiväiseen uomaansa. Päivät soljuvat eteenpäain saman kaltaisina. Asuntolan ainoana ulkomaalaisena asukkaana olen huippusuosittu, ja kaikki ovat innokkaita auttamaan minua käytännön asioissa.

Iltaisin istun usein eräässä toisen kerroksen huoneessa juomassa teetä. Kolmen hengen huoneessa asuu seitsemän tyttöä. Psykologiaa opiskeleva tomera Berfin suhtautuu minuun huolehtivasti, olenhan töissä psykologian laitoksella. Hän on huoneen äitihahmo, jonka laatiman työlistan mukaan kollektiivi toimii.

Berfin adoptoi minut tähän ryhmään jäseneksi mielipidettäni kysymättä. Kun kävelen heidän kerroksensa käytävällä vaikka viemässä ruokaa jääkaappiin – oma jääkaappini on rikki – huoneesta kuuluu: "Come in! Sit down!" Berfinin englannin kielen taito kehittyy nopeasti, paria viikkoa sitten hän ei sanonut sanaakaan englanniksi. Irakin kouluissa englannin opiskelu tarkoittaa kieliopin pänttäämistä ja latinaisten aakkosten opettelua.

Kun keittiössäni ei ollut vielä kaasua eikä vedenkeitintä voinut käyttää sähkökatkojen takia, Berfin toi minulle joka aamu mukillisen teetä.

Eräänä päivänä lokakuun lopussa Kalariin saapuu satelliittitelevisio Kurdistan TV:n kuvausryhmä tekemään ohjelmaa kurdien kansanmurhasta Anfalista. Myös minua haastatellaan ohjelmaan, koska kirjoitan aiheesta kirjaa. Koska ulkonäkö on kurdeille tosi tärkeää, pyydän tytöiltä, että joku auttaisi minua meikkaamisessa kuvauspäivän aamuna. Kiireessä hoidan sen kuitenkin itse. Illalla olen tosi väsynyt. Kukaan tytöistä ei kysy haastattelusta tai ohjelman kuvaamisesta, heitä kiinnostaa vain se, kuka meikkasi minut. Kukaan ei näytä uskovan, että selviytyisin asiasta itse.

Punaiseksi hennatut hiukseni ärsyttävät kurdeja. Saan sekä naisilta että miehiltä neuvoja vaihtaa hiusten väriä, jotta näyttäisin nuoremmalta. Berfinin huonetoveri Sara kertoo, että on myös mustaa hennaa. Käydessään kotona Sulaymaniassa hän ostaa sitä minulle basaarista.

Sara ja Sonya käsittelevät hiukseni, ja lopputulos on niin järisyttävä, että jokainen Suomen gootti olisi siitä kateellinen. Suomalainen kampaajani on aiemmin kieltänyt minua värjäämästä hiuksiani mustiksi, koska kontrasti kalpealle suomalaiselle iholle (joka pysyy täälläkin kalpeana kun aurinkorasvan suojakerroin on 30) on liian raju. Tytöt onnittelevat minua upeasta lopputuloksesta, minä pohdin kauanko värin haalistuminen kestää. Sara ja Sonya kertovat ylpeinä, että kaikki asuntolan asukkaat tietävät, ketkä ovat värjänneet hiukseni.

Ukraina on täynnä ristiriitoja. Vuoden 2004 "oranssin vallankumouksen" jälkeen se on kiistatta ollut Ukraina–Valko-Venäjä–Venäjä kolmikon demokraattisin maa, tosin lähinnä siksi, että vallanpitäjät ovat olleet niin kiireisiä puukottamaan toisiaan selkään, ettei heillä ole ollut aikaa kurittaa kansaa.

Toisinaan kuitenkin myös autoritarismiin takaisin kaipaavat nostalgikot pääsevät tekemään yllätysiskuja kaoottisen vallanjakoprosessin välistä. Esimerkki tästä on "Ukrainan kansallinen asiantuntijakomitea yhteiskunnallisen moraalin suojelemiseksi", missä toimeenpanovallan edustajien lisäksi valtaa käyttävät "asiantuntijoina" kutsutut uskontokuntien edustajat. Komitea tekee päätöksiä siitä mitä tulee sensuroida "kansallisen moraalinen suojelemiseksi".

Tähän mennessä komissio on kieltänyt mm. Brüno-elokuvan ja turvaseksistä valistavan tiedotuskampanjan. Ukrainan Helsinki-komitea on ilmoittanut, että komitea on ehdolla "Budjak roku 2009" -antipalkinnon saajaksi Ukrainassa eniten mielipiteenvapautta rajoittaneiden toimien takia. Ehdokkuuden perusteluista voi lukea ukrainaksi Helsinki-komitean sivuilta. Laki, joka säätelee komitean toimintaa, on luettavissa venäjäksi käännettynä täältä.

Valko-Venäjällä esiintyvien bändien on puolestaan edelleenkin ennen konserttia muodollisesti hyväksytettävä kaikkien esitettävien kappaleiden lyriikat KGB:llä (kyllä, Lukashenko luottaa edelleen vanhoihin brändeihin), mutta kirkkoa ei sielläkään ole toistaiseksi kutsuttu moraalipäätöksiä tekemään!

Lopulta ukrainalais-saksalaisen taiteilijan ja antifasistin Aleksander Volodarskin mitta tuli täyteen, ja hän organisoi protestin komiteaa vastaan moskovalaisen Voina-ryhmän tuella. Volodarski ja anonyymi nainen yhtyivät symbolisesti Ukrainan Radan edessä (kuvia voi katsoa täällä – Fifihän ei ole aikuismedia) marraskuun 2. päivä, ja tapahtumat lähtivät vyörymään lumipallon lailla. Raivostuneet klerikaaliset partaveikot keskeyttivät aktion:

He pieksivät Sashan ja kaupan päälle pari toimittajaa. Sasha toimitettiin poliisin huomaan, ja virkavalta alkoikin tutkia moraalirikosta ponnekkaasti. Ensiksi Aleksanderia ja anonyymia toveria vastaan nostettiin syytteet "ryhmän avulla toteutetusta, erityisen kyynisesta huliganismista" (Ukrainan rikoslain pykälän 296 toinen osa), josta maksimirangaistus on viisi vuotta vankeutta.

Tänään Aleksanderia ollaan siirtämässä tutkintovankeuteen, jossa hän tulee arvatenkin viettämään seuraavat kuukaudet (tai vuodet). Parin päivän kurmotuksen jälkeen Sasha oli kypsä ilmoittamaan tukiryhmän majapaikan osoitteen Kiovassa, jonne poliisi sitten hyökkäsikin. Voina-ryhmän jäsenet Oleg Vorotnikov ja Natalia Keee pääsivät kuitenkin pakoon Natalian puolitoistavuotiaan pojan kanssa.

Kuka voi enää väittää, että nykytaiteen tekeminen entisen Neuvostoliiton alueella olisi tylsää?

Voina-ryhmä on saavuttanut jonkinasteista mainetta myös Suomessa. Keväällä 2008 he osallistuivat "Forbidden art" -näyttelyyn Helsingissä. Heidän ehkä kuuluisin performanssinsa oli päivää ennen vuoden 2008 presidentinvaaleja Moskovan biologisessa museossa järjestetty "Pane karhunpojan, perillisen puolesta!", missä "perillisyys" venäläisessä poliittisessa kontekstissa viittaa järjestelmään, jossa vallanpitäjiä ei valita, vaan heidät nimittävät väistyvät vallanpitäjät.

Voina-ryhmä on riippumaton ja kantaaottavuuden aste ryhmän performansseissa on vaihdellut, mutta ehkä eniten heidän sympatiansa kuitenkin kallistuvat "Toinen Venäjä" -koalition suuntaan. Ryhmän manifestin englanniksi voi lukea täältä.

___

Nyt lukija varmaan jo arvuutteleenkin, miksi aktit biologisessa museossa olivat aitoja, mutta Radan pihalla Kiovassa vain näyteltiin? Syitä voi olla monia – esimerkiksi viileä sää ja esiintymispaineet. Voi olla, että Aleksanderkin tulee pohtimaan tätä vielä useaan kertaan, jos oikeakin pano olisi jäänyt viimeiseksi viiteen vuoteen.

Aleksanderin kohtalosta tiedotetaan Fifin sähkepalstalla tapahtumien edistyessä.

Oikeastaan koko tämä vuosi oli omistettu ranskalaisen antropologian perustajalle, Claude Lévi-Straussille, joka juhli viime vuoden lopussa 100-vuotissyntymäpäiväänsä. Muun muassa Musée du Quai Branley esitteli "länsimaiden ulkopuolisia kulttuureita". Tuntui, että antropologia oli muodissa.

Lévi-Strauss ei kuitenkaan edes opiskellut antropologiaa, vaan pikemminkin klassisia tieteitä kuten lakia ja filosofiaa, joiden pohjalta hän pyrki kehittämään "villiä ajattelua" määritteleviä kielioppeja viettäessään aikaansä "ikävissä tropiikeissa". Myöhemmin esille tulleiden teosten nimetkin jo kertovat, kuinka kaukana Brasilian Mato Grosson alueen guaygurut ovat Pariisin hienoston 16. kaupunginosasta, jossa hän varttui.

Tässä mielessä tulee mieleen muutkin antropologian perustajat, kuten brittiläispuolalainen Bronislaw Malinowski, joka ensimmäisen maailmansodan aikana ajauduttuaan Polynesian saarille selvitti Kula-kaupan järjestelmällisyyttä ja pyrki täten ymmärryksen kautta nostamaan "toisen" ja "ei-eurooppalaisen" ajattelun myös osaksi ymmärrystä yhteisestä inhimillisyydestä.

Ehkä oudointa Ranskassa on tämä: vaikka ranskalainen yhteiskunta-ajattelu on näinkin pitkälle saanut vaikutteita muista kulttuureista, potee ranskalainen yhteiskunta kuitenkin vakavaa muukalaisvihaa ja kulttuurien välisen dialogin puutetta.

Sartre tai Foucault, jotka pyrkivät ajattelemaan "toisin", eivät olisi voineet pyrkiä katselemaan omaa kulttuuria ulkopuolisen silmistä, ellei etnografinen "toinen" olisi tarjonnut heille tarkasteluasemaa oman kulttuuriperimänsä ulkopuolelta. Unescon perustaminen toisen maailmansodan jälkeen sekä "kulttuurin" merkitys ranskalaisessa elämässä myös johtavat ajatuksesta, että me länsimaalaiset emme ehkä olekaan niin ylivertaisia kuin mitä luulemme olevamme.

Jos taas kysyisi sisäministeriöltä, mitä kulttuurien välinen dialogi tarkoittaa, viittaisivat he ilmeisesti huntujen käyttökieltoon ja varmastikin autojen sekä nyt myös Velib-kaupunkipyöriä vandalisoiviin lähiönuoriin. Sana "vandaalihan" johdetaan germaanikansoista, jotka kukistivat Rooman valtakunnan vuonna 455. Mahdollisesti samaa kohtaloa peläten Pariisin 16. kaupunginosa rakennutti Unescon, jossa kulttuurien yhteistyötä edistämällä pyritään pitämän "barbaarit" Pariisin periferian, kuten kehätietä kutsutaan, ulkopuolella.

Vaikka Claude Lévi-Strauss ei tietenkään voinut, eikä pyrkinytkään, rikkomaan ajatusta länsimaisen kulttuurin ylivertaisuudesta, voisi sanoa, että hän kuitenkin onnistui tuomaan "linnakkeeseen" sisälle monia juuri tähän pyrkiviä elementtejä. Hän myös nosti antropologian yhteiskuntatieteenä samaan asemaan niin filosofian kuin historiankin tutkimuksen kanssa.

Tätä ajatusta ehkä muut "kulttuurit" Euroopassa eivät ole vielä hyväksyneet. Kenties Senaatintorillakin voitaisiin ottaa tästä osasta Lévi-Straussia jopa opiksi.

Olin jo vaikka kuinka kauan ollut kateellinen ihmisille, jotka rohkeasti omilla pyörillään ajavat ympäri kaupunkia iloisina ympäristöä, rahojansa ja terveyttään suojellen sekä aikaansa säästäen, mutta sitten tapahtui ihme. Sain puhelinsoiton, jossa minulle tarjottiin vanhaa polkupyörää.

Vastasin oitis myöntävästi. Kolmen kuukauden kuluttua pyörä olikin jo sitten korjattu, siihen oli ostettu uusi hieno lukko ja sen valot vilkkuivat polkemisen tahtiin. Ei muuta kuin harjoittelemaan.

Edellinen kertani pyörän selässä kaupungissa oli yli kaksikymmentä vuotta sitten. Katsotaan siis huolellisesti vasemmalle ja oikealle ja vielä kerran vasemmalle, ennen kuin käännytään, päästetään kinkkisissä paikoissa raitiovaunut ohitse eikä kilpailla autojenkaan (ei edes bussien) kanssa oikeudesta käyttää yhteisiä ajoväyliä. Liikenteessä nopein ja peltisin kun kuitenkin voittaa.

Pari-kolme kertaa keskustaan ja takaisin, vielä päämäärätöntä harjoittelua ruuhka-aikaan kotikaupunginosassa sekä kauppareissujen testaaminen, ja nyt kolmen viikon kuluttua olen jo kuin vanha tekijä. Viime viikolla kotimatkalla töistä ajoin jo minäkin toisten perässä keltaisilla yli kaksiosaisen risteyksen, jopa yli mummopyörääni kovasti poukkoiluttavien raitiovaunukiskojen!

Se oli vähän liikaa, tunnustan. Ja hiljennän taas. Menkööt muut ohi oikealta ja vasemmalta, onhan tähän totuttu.

Apua vääriin ja etenkin vaarallisiin reittivalintoihin löytyi onneksi nopeasti. Netissä on uusi hieno sivu, joka laskee minulle parhaimmat pyöräreitit niin Wienissä, Ala-Itävallassa kuin Burgenlandissa, mikäli saisin päähäni lähteä niin pitkälle tai innoissani eksyisin. Sivun nimi on suomeksi käännettynä "aastabeehen", ja se on vähän kuin pyöräilijöiden etukäteisnavigaatio, koska ennen laskuaan se kysyy, haluanko nopeimman, viehättävimmän vai yksilöllisimmän reitin. Aastabeehen näyttää jopa graafisesti reitin korkeuserot ja kertoo keskimääräisen ajoajan sekä -vauhdin.

Olen hyvin innostunut. Olen varma, että jos vain suinkin muistaisin, millaista oli oppia kävelemään, sitä voisi hyvin verrata tämänkin liikkumistavan muuttumiseen. Näytänkin ehkä hiukan samalta kun silloin yksivuotiaana, kulkiessani nyt suu auki ja ylpeänä jokaisesta polkaisusta ja hienosta kaarroksesta, hämilläni hienoisista tasapainovaikeuksista tai epävarmuuksista liukkaiden syyslehtien päällä ja alamäissä.

Koko kaupunki, koko elinympäristö, hahmottuu aivan uudella tavalla. Yhtäkkiä tasaisesta Wienin altaasta on tullut kumpuileva maasto, voi ehkä sanoa jopa: vuoristo! Löydän pyöräilijöille varattuja salaisia reittejä, jotka mutkittelevat talojen takapihojen läpi ja joita en ole koskaan aikaisemmin kulkenut, vaikka olisin voinut vannoa tuntevani kotikaupunginosan jokaisen pienimmänkin kujan.

Ja kun lapset huutelevat minulle koulujensa pihoilta, että ajan väärään suuntaan, voin vain kintaalla viitaten kehottaa heitä katsomaan tarkemmin liikennemerkkejä, joihin lähestulkoon kaikkiin on merkitty, että pyörällä saa ajaa juuri niin kuin huvittaa (eivätkö he osaa vai halua lukea?). Mikä vapaus, mikä riemu!

Aamulla hikisenä mutta kuitenkin raikkaana töihin saavuttuani toiset, muovisten kertakäyttökahvikuppien kanssa käytävissä vaeltavat ja hississä ylösalas ajelevat ihmiset vaikuttavat unisilta ja hitailta. Minä sen kuin kaivan reppuni uumenista tavallisen teetermarin ja toisesta, erityisen hienosta ja ympäristöystävällisestä lounastermarista riisiruuan ja keiton, jotka olen keittänyt jo edellisenä päivänä valmiiksi. Työpäivä sujuu hienosti eikä sen jälkeen enää tarvitse mennä uimahalliin sahaamaan sitä samaa viidenkymmenen metrin pätkää edestakaisin. Se tulikin jo tehtyä muutama tuhat kertaa ja alkoi vähitellen kyllästyttää. – Ja ei ei! Ei missään tapauksessa! Tämä into ei taatusti latistu! Ei vaikka nurkan takana vaanivat talvi ja jäiset tiet.

Olen nyt asunut Tokiossa reippaan vuoden. Ympyrä tuntuu sulkeutuvan, kun toistamiseen alan aistia syysviileyden kotosalla, näen peilin höyrystyvän, kun katson siihen, keitän yhä useammin kuumaa teetä, ihmettelen japanilaisten säntillistä syysmuottiutumista eli saapikkaat ja karvalakit ylle lämpötilasta huolimatta ja käyn taas läpi ekohenkisyyteen painottuvat kansainväliset filmifestivaalit.

Vuosi on pitkä ja lyhyt aika. Se riittää avaamaan silmiä, muttei vielä riitä muuttamaan ydintä. Hyvä johdanto se japanilaisuuteen on, mutta mitä olen oikeasti oppinut? On aika katsastaa vuoden oppitunnin anti:

Olen oppinut, että kohteliaisuutta ei ole silmiin katsominen, vaan se, että asettuu jonoon, odottaa, pitää aina puhelimen äänettömällä, ei koskaan puhu siihen, ei koskaan korota ääntään, muistaa aina kiittää, muistaa täyttää toisen lasin, ignooraa ennemmin kuin osoittaa mieltään ja hymyilee, hymyilee aina.

Olen oppinut asumaan talossa, jossa ei ole kaikkia mukavuuksia, jossa on ohuet seinät ja talvella vilu, jonka ikkunoista ei näe ulos, ellei niitä avaa, jossa saattaa vierailla monijalkaisia kutsumattomia kavereita ja jossa ei katsota televisiota, ei leivota sämpylöitä uunissa, eikä ainakaan vietetä kumppanin kanssa kovin montaa yhteistä valveillaolotuntia.

Olen oppinut, että japanilaiseen on helppo tutustua ja vaikea tutustua. Kun Tokioon saapuu, usein hämmästyy paikan länsimaalaisuutta. Yhtä paljon hämmästyy, kun tuttu tilanne äkkiä ryöstäytyykin periaasialaisuusasteelle. Tokio on kuin kotilänsi, muttei kuitenkaan, ollenkaan ole. Vastaavasta näkökulmasta tutustuu myös ihmisiin. Monet ovat samaa puuta samoine kiinnostuksen kohteineen ja kokemustaustoineen, mutta silti jotakin aivan uutta, mystistä ja kaukaista. Syvää otetta on vaikea saada, siitä pitävät tiukka sosiaalinen kontrolli ja lauma-ajatteluoppi huolta.

Olen oppinut, että ruoka ei ole ruokaa, vaan filosofiaa ja intohimoa. Eri raaka-aineista ja perusmauista yhdistelty kokonaisuus, joka koristellaan estetiikan asuun ja viimeistellään taidokkain leikkauksin, on jokapäiväisen elämän kenties merkittävin huomion kohde. Se, kuinka hyvin laitat ruokaa, asettelet sen lautaselle, taiteilet suuhusi ja pilkot lapsesi eväsrasiaan nallekarhun muotoiseksi, määrittää ihmisarvosi asteen.

Olen oppinut, että kasvissyönti ja luomuruoka eivät ole terveellisiä, mutta terveellistä on välttää maitotuotteita, sillä ne lihottavat ja saavat kehosi erittämään ikäviä hajuja, syödä pikku suupaloja, juoda ionisoitua vettä, syödä aamuisin limarihmaisia hapanpapuja, välttää leipää, suosia valkoista riisiä ja nauttia ruuan perusmakuja maustamatta liikaa. Olen myös oppinut, ettei munkki ole koskaan munkki, vaan sen sisällä on aina papua.

Olen oppinut, että Japani on vuodenaikojen maa. Kaikki tapahtuu kausittain. Talvella syödään mansikoita, kesällä melonia ja tummia pikkurypäleitä, syksyllä nashihedelmiä ja klementiinejä. Kesällä hameen alla käytetään legginsejä, talvella reidet ovat paljaat ja sukat yltävät polviin. Keväällä katsotaan kirsikankukkia, kesällä ilotulituksia ja syksyllä upeaa ruskaa. Treffeille mennään erityisesti jouluaattona ja ystävänpäivänä, mutta ystävänpäivänä vain naiset antavat miehille suklaata. Heti, kun Halloween-koristelu päättyy, alkaa joulukrääsän tuputus, minkä jälkeen siirrytään kirsikankukkateemoihin, minkä jälkeen ilotulitusaiheet koristavat kortteja ja kimonoita. Talvella nuudelit syödään kuumina, kesällä kylminä.

Olen oppinut, että kun taifuuni tai sikaflunssa uhkaa, koko maa sekoaa. Uutisissa ei muuta olekaan, ja kaikki varautuvat. Loppujen lopuksi mitään sen kummempaa ei tapahdu.

Olen oppinut, että turvallisuuden tunteeseen ei kannata tuudittautua. Eräänä päivänä kotisi saattaa tärähtää niin, että taivas putoaa katon muodossa. Jokainen päivä on yhtä otollinen päivä maanjäristykselle, joista suurin saattaa väijyä aivan nurkan takana. Olen oppinut pitämään hätävararepun aina käden ulottuvilla, paitsi että nyt se on imurin takana.

Olen oppinut, että vanhempia miehiä ei voi kutsua herrasmiehiksi, sillä yleensä kukaan ei sellainen ole – siis länsimaiden mittapuussa. Maailman kohteliaimmassa maassa naisille ei avata ovea, naiset eivät mene ovesta ensin ja jos metrossa on vapaa penkki ja mies ja nainen sitä tavoittelevat, mies saa luvan istua. Naisia harvoin kutsutaan työillanviettoihin, ja kohteliaisuutta on, että nainen tarjoilee, on hyvä emäntä, hymyilee ja hoitaa.

Olen oppinut, että miesten elämä on silti vaikeampaa, eikä sitä käy lainkaan kateeksi. Tasa-arvoa helpottaa vaatimus miesten kirjaimellisen kokopäiväisestä työnteosta, eli mies harvoin pääsee nauttimaan ansaitsemastaan suuremmasta palkasta. Nainen pitää huolta perheen taloudesta ja matkustelee enemmän, tekee enemmän, näkee enemmän ja elää tahtoessaan täyttä, monipuolista ja vilkasta harrastusten ja ystävien kyllästämää elämää miehen raataessa itsensä harmaaksi.

Olen oppinut, että vierasmaalainen on aina ulkopuolinen. Häntä siedetään, hänet ohitetaan olankohautuksella, mutta häntä ei lasketa varsinaisesti olemassa olevaksi. Hänelle ei aina jaeta mainosflyeria ja mainosnenäliinapakkausta, koska eihän hän sitä ymmärtäisi. Hän tuntee olevansa näkymätön, mutta silti samalla, aina, salaisen katseen kohteena. Tunne on kummallinen.

Olen oppinut käyttämään vapaa-aikani ennemmin toimeliaisuuteen, kuin lepoon. Japanilaiselle kansallinen lomapäivä on yhtä kuin retkipäivä. Jos et vietä lomaa samoillen vuodenajan mukaisissa kohteissa, et ole käyttänyt lomaa oikein.

Olen oppinut, että täällä on helppo elää. Japanilainen luonne lähestyy suomalaista luonnetta. Vaikka ironian ja mustan huumorin taju on täällä varsin kehno, tietynlainen perverssi huumori tehoaa molempiin kansoihin. Ihmiset antavat toiselle tilaa, vaikenevat oikeilla ja usein väärilläkin hetkillä, panttaavat tunteitaan, mutta ovat lopulta rehellisiä. Luonto on kummallekin kansalle tärkeä. Olen oppinut, että maailman suurimmassa kaupungissa saa olla rauhassa niin tahtoessaan (ja joskus silloinkin, kun ei tahdo), eikä ujouttaan tarvitse hävetä. Täällä on turvallista olla arka.

Olen myös oppinut, ettei japanilaisilla ole kiire. He kävelevät hitaasti. Silti he harvoin ovat myöhässä. Minullakaan ei ole kiire, ei mikään kiire täältä pois.

Listamuotoiset jutut ovat kuuminta hottia aikakauslehtimaailmassa, sillä helppolukuiset listat palvelevat niin laiskoja lukijoita kuin laiskoja toimittajiakin. Erityisesti erilaiset muoti- ja naistenlehdet ovat listoja pullollaan. 69 tajunnanräjäyttävää seksivinkkiä sinulle ja Hänelle! Syksyn kymmenen kuuminta trenssiä! Kuusi kivaa kakkua kurpitsasta!

En kuitenkaan ajatellut jakaa seksineuvoja enkä ruokareseptejä, kumpikaan kun ei ole erikoisalaani. Sen sijaan ajattelin jakaa kanssanne muutamia linkkivinkkejä. Internet on siitä hieno asia, että se on tulvillaan kaikenlaista kiinnostavaa materiaalia, mutta suurin haaste on helmien suodattaminen kaiken kuran seasta. Siispä: tässä viisi kuuminta linkkiä tälle perjantaille!

1. Strangers In A Tangled Wilderness -kollektiivin zinet, sarjakuvat, artikkelit ja novellit. Jotkut kollektiivin tuotoksista ovat niin hienoja, että ne on ehdottomasti tilattava käsin lehteiltäviksi, mutta rahattomat ilahtuvat tiedosta, että kaikki materiaali on myös ladattavissa ilmaiseksi.

2. Birds Before The Storm, yksi suosikkiblogejani. Magpie Killjoy kirjoittaa ekoanarkismista, steampunkista ja noin miljoonasta muusta mielenkiintoisesta aiheesta. Lisäksi voimme kohottaa kansallista itsetuntoamme lukemalla postauksen siitä, miksi tämä rakastaa Suomea. Kannattaa myös katsastaa tämä demolevytys. Haitarimusiikki ei ole kenties koskaan ennen ollut yhtä poliittista eikä kuulostanut yhtä hyvältä!

3. Lista syitä, miksi kaikkien tulisi lopettaa MySpace- ja Facebook -tilinsä. Avoimen lähdekoodin puolustuspuhe, joka vaatii loppua suurten firmojen tukemiselle. Enemmän oikeita ystäviä, vähemmän mainoksia sekä informaation tarjoamista työnantajille, poliisille ja CIA:lle!

4. Niille, jotka eivät jaksa lukea, on tarjolla anarkistista faktaa ja fiktiota mp3-muodossa. Audio Anarchy -sivustolta voi ladata niin Emma Goldmanin esseitä kuin myös CrimethIncin eeppisiä manifesteja missä tahansa kuunneltaviksi.

5. Ja viimeisenä vaan ei suinkaan vähäisimpänä A Softer World -nettisivujen valokuvasarjisarkisto. Sillä kuten me kaikki toivottavasti tiedämme: being in love is totally punk rock!

Kun on amerikkalaisen kanssa naimisissa, kaipaa joskus varsin esoteerisiä asioita. Kuten sitä, että siippa voisi lukea suomalaisia, käsittämättömän hyviä kirjoja. Olen yrittänyt selittää kalifornialaismiehelleni miten mainio on Sofi Oksasen Stalinin lehmät ja miten saman naisen Puhdistus on samalla sekä vatsaavääntävän rujo että karmaisevan hieno. Kun kaipaan Helsinkiin, yritän selostaa siipalleni niitä nostalgian tunteita Kjell Westön Missä kuljimme kerran -kirjan ja Mikko Rimmisen Pussikaljaromaanin avulla. Myöhempien aikojen pyhiä - ja Kohti-teokset hänen pitäisi lukea itse, jotta tajuaisi miksi Juha Itkonen on mielestäni niin nero.

Mutta eihän aviomies siihen kykene, koska kyseisiä kirjoja ei ole käännetty englanniksi. Ainakaan tietääkseni: täällä Washingtonissa harvoin kuulee mikä kirja on käännetty ja mikä ei, ja vähillä Suomen-matkoillani olen jo ostanut kaikki Akateemisessa kirjakaupassa saatavilla olevat kotimaisten kirjojen englanninkieliset versiot. (Viesti kustantamoille: lisää käännöksiä ja nopeasti, täällä on asiakas!)

Siksi olin tohkeissani, kun Elina Hirvosen Että hän muistaisi saman ilmestyi loppukeväästä Yhdysvalloissa. Nimi on käännöksen tuiskeessa vääntynyt muotoon When I Forgot, mutta Douglas Robinsonin teksti on niin oivaltavaa, että Hirvosen herkkä tarina eräästä suomalaisperheestä välittyy englanniksikin läpikuultavan koskettavana. Kirjan kuvaukset mielensä menettävästä, tavallisesta suomalaispojasta, hänen siskostaan ja vanhemmistaan tuntuvat tosilta, ja tunnelmat Helsingin rannoilta ja kaduilta tulevat läpi niin elävinä, että jalkapohjien alla melkein tuntee talvisen Aleksin jäiset katukivet.

Ostin kirjan saman tien, luin sen eräällä pitkällä lentomatkalla ensimmäisen ja paluumatkalla toisen kerran. Amerikkalaislentoemännän kysyessä virvokkeista vastasin hänelle suomeksi, niin sisällä olin pulikoimassa jossain kansalaisuuteni syvissä vesissä.

Kotiin päästyäni lykkäsin kirjan innosta tutisten aviomiehen käpälään: Lue tämä! Olin tuskastua miehen ilmoittaessa saattavansa ensin loppuun The Atlantic -lehden tuoreimman numeron: Eikö se tajua mikä mahdollisuus tässä on kurkistaa metsäläispuolisonsa taustaan ja mielenmaisemaan?

Parin päivän päästä mies lausahti lukeneensa opuksen. Oli kuulemma "oikein hyvä". En tyytynyt latteaan kommenttiin vaan tivasin, mitä mieltä mies oli kirjan kuvauksesta suomalaisnaisen ja amerikkalaisen kirjallisuuden opettajan rakkaudesta: löysikö hän siitä mitään samaistumisen pisteitä? Entä kirjan välittämä hienopiirteinen potretti suomalaisista, keskiluokkaisen näennäisen tyyneyden alla elävistä riipivistä tunteista? Mitäs sitten Helsingin kuvaus, tuntuiko tutulta?

Puoliso tajusi tilanteen vakavuuden ja alkoi kaivaa lisää adjektiiveja muististaan. Kirja oli hänen mielestään todella elävä ja tunteisiin vetoava, sekä "äärettömän suomalainen". Tätä avatessaan hän hapuili sanoja kunnes keksi sopivan muotoilun: se kertoo estoisista, yksityisyyttään varjelevista ihmisistä, jotka ovat ihmissuhteissaan kömpelöitä mutta tosia vereslihaan asti. Se, että kirjan varsinainen päähenkilö on fiksu, akateemisesti koulutettu nainen, oli hänen mielestään suomalaisuuden ydintä. "Sellaiset naisethan sitä maata pyörittävät", hän totesi. Amerikkalaismiehen kokemukset talvisesta Helsingistä puolestaan soittivat selvästi joitain kieliä siippani muistissa, ja hieno kuvaus syyskuun 11. päivän terrori-iskujen vaikutuksesta kaukaiseen Suomeen yllätti hänet.

Kävimme opuksesta jokseenkin pitkän keskustelun, jonka aikana opin lisää mieheni kirjallisesta mausta, hänen muistoistaan syyskuun 11. päivän tapahtumista ja käsityksistään Suomesta. Lisäksi puhuimme siitä, miten harvinaista on nähdä suomalaiskirjailijan läpimurto amerikkalaismarkkinoilla. (Hirvosen taidoista kertoo se, että kirja pääsi jopa New York Timesin kirjaliitteen etusivulle, ja marraskuun 4. päivänä hän esittelee teostaan newyorkilaisessa kirjakaupassa. Jos suinkin ehtisin kyseisenä iltana Nykiin, menisin paikan päälle naista fanittamaan.)

Tästä kaikesta kuuluu kiitos Elina Hirvoselle. Nyt odotan mitä seuraavaksi: Oksanen, Itkonen, Westö, Rimminen. Missä te oikein viivytte?