Kirjoitan enimmäkseen pahoista asioista, koska niitä on enemmän. Ei ole median syy, että maailma on paha paikka ja Viro siitä esimerkki. Niin se vain on. Tässä näytteitä viime viikolta.

Uusi kotimainen elokuva valmistui. Elokuvassa käytetään kuolleita koiria. Etkö tappanut niitä itse, kysyi radio-ohjelman juontaja. Ei, me saatiin ne eläinten turvakodista ja järjestettiin kunnon hautajaiset, nauroi elokuvaohjaaja.

Televisiouutiset pyysivät anteeksi katsojilta näytettyään, miten lehmä ammutaan. Kauheaa, kun lapsetkin näkivät. Kyse oli ilmeisesti tapahtumasta, jossa eläimiä teurastamoon kuljettanut auto ajoi ojaan ja pakoa yrittänyt lehmä ammuttiin. Miksi kanava ei pahoittele, kun näytetään makkaramainoksia? Joulumainoksetkin alkoivat jo viikko sitten.

Viron suurimman verkkokeskustelusivun moderaattori valitti lehdessä, että hänen työnsä aiheuttaa masennusta. Tehtävään kuuluu muun muassa rasististen, homofobisten ja rivojen kommenttien seulominen.

Ihmisillä on silmälaput. Niitä käytetään, jotta voisimme pärjätä maailmassa. On kaksi vaihtoehtoja: joko käytät niitä ja yrität pärjätä, tai vastustat silmälappuja ja samalla muiden ihmisten toimintaa. Autat lehmää tai ammut sen.

Ja taas sanon, että etsin uusia aiheita, jotka voisivat kiinnostaa. Mutta ei niitä ole. Paikallisvaalien jälkeen jaetaan taas valtaa, enkä tiedä, onko luvattuja muutoksia tulossa. Tuskin isoja. En osaa kirjoittaa aiheista, jotka eivät kiinnosta.

Marraskuun alkaessa tunnen taas, että metsän keskellä asuessanikaan en ole riittävän kaukana maailmasta. Pitäisi rakentaa uusi Nooan arkki. Ihmisiä sinne ei oteta.

Kuoleman kohtaaminen Länsirannalla on luonnollinen asia. Jokainen palestiinalainen on nähnyt jossain vaiheessa elämäänsä kuolleen ihmisen, koska paikallisissa hautajaisissa arkku on aina auki.

Paikallinen ystäväni kuoli lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Hän oli 45-vuotias, viiden lapsen isä, joka ei jaksanut enää taistella pitkäaikaista sairautta vastaan. Viimeisinä viikkoina hän näytti niin heikolta, että kaikki tiesivät viimeisten päivien olevan lähellä. Sain suruviestin lauantaiyönä ja aamulla herätessäni minulle kerrottiin, että hautajaiset pidetään jo iltapäivällä. Tiesin, että Palestiinassa vainaja haudataan pari päivää kuoleman jälkeen, mutta silti kaikki tuntui tapahtuvan todella nopeasti.

Ystäväperheeni, jonka luona yövyin, lähti heti aamulla perheen luokse katsomaan vainajaa. En halunnut lähteä mukaan. Minusta tuntui niin brutaalilta, että ystäväni makaa avonaisessa arkussa olohuoneessa, jossa kaikki voivat jättää hänelle viimeiset hyvästit ja pitää kädestä.

En ole koskaan nähnyt kuollutta ihmistä. Täällä kuolleen ihmisen näkeminen on kuitenkin normaalia, ja nopea hautaaminen merkitsee vainajan kunnioittamista. Palestiinalaiset ystäväni järkyttyivät, kun kerroin Suomen tavasta pitää kuolleita ihmisiä kylmiössä jopa kolme viikkoa.

Vihaan hautajaisia, joten aluksi ajattelin, että en menisi saattamaan ystävääni hänen viimeiselle matkalleen. Tulin kuitenkin toisiin ajatuksiin, kun kaikki sanoivat läsnäoloni merkitsevän paljon omaisille. Kirkossa näin ystäväni makaavan arkussa rauhallisena. Hänellä oli pieni hymy kasvoilla ja samalla ymmärsin, että hänen on nyt parempi olla. Kirkossa oli satoja ihmisiä, ja suru oli tietysti valtava, mutta silti tunsin, että tilaisuus oli kaunis ja lämmin. Täällä kukaan ei jää surun kanssa yksin.

Siunaustilaisuuden jälkeen ihmiset kokoontuivat perheen kotiin. Miehet istuivat puutarhassa, naiset sisällä olohuoneessa. Kotiin saapui satoja ihmisiä esittämään osanottonsa. Arabikulttuurissa on tapana, että ihmiset voivat tulla esittämään surunvalittelunsa seuraavat kolme päivää kuolemasta. Kuolleen vainajan perhe ei jää koskaan yksin, vaan tukena on satoja ystäviä ja läheisiä.

Omalla kohdallani olisi vaikea kuvitella, että joutuisin kohtamaan satoja ihmisiä aikana, jolloin olisin menettänyt läheisen. Paikallinen ystäväni kuitenkin selitti, että ihmisten läsnäolo auttaa perhettä ajattelemaan hetken jotain muuta kuin surua. Yksin ollessa suru yleensä kasvaa suurempiin mittasuhteisiin ja sitä on vaikea käsitellä.

Kuolema ei ole Palestiinassa pelottava tai vieras asia, vaan luonnollinen osa elämän kiertokulkua. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että täällä ei surtaisi vainajaa. Surua käsitellään Palestiinassa vain kovin eri tavalla kuin Suomessa. Papin sanojen mukaan ystäväni on läsnä joukossamme, vaikka fyysisesti emme enää tapaakaan.

Koska perinteisesti meidän moskovalaisten näkökulmasta tiluksiamme on kaikki mikä on Tyynenmeren ja Atlantin välissä, lukijan ei pidä hämmästyä, jos käsittelen välillä naapurimaiden asioita. Populaarikulttuurin ilmiöt kuitenkin kulkevat Moskovan, Minskin ja Kiovan välillä paljon jouhevammin kuin kaasu.

Viime vuonna ukrainalainen tuottaja ja pitkän linjan rock-muusikko Kuzma Skrjabin (oikea nimi Andrei Kuzmenko) kyllästyi valtavirtapopin korruptioon, tyhjäpäisyyteen ja lahjattomuuteen, ja valitsi kuusi satunnaista naista ulkomusiikillisen perustein. Yhtye "Pajuštšie trusi" (laulavat alkkarit) oli syntynyt. Kuolemattomia hittejä ryhmälle on kertynyt jo useampia; ehkä suosikkini on "Kauneuslekuri".

Lyriikat menevät likimain näin:

Ehkä olen läski,

paksu lehmä,

eikä kukaan katso minua,

ehkä elämältä halusin liikaa,

mutta kuitenkin rakastan itseäni.

Kertosäe:

Minä tarvitsen häntä... häntä,

hän ei ole julkea eikä keikari,

niitä täällä on muutenkin kuinka paljon vaan,

en tarvitse Mickey Rourkea enkä Slavik Makartšukia,

vaan pelkästään kauneuslekuria

Hän siirtää nahan pyllystä naamaan,

siirtää oikealle vasemman kylkiluun,

suoristaa jalat ja suurentaa rintoja,

minusta tulee kaunis, eikä kuka vaan.

Rakastan jauhoisia ruokia ja karkkia,

enkä halua elää muuten,

fitness ja dieetit ovat roskaa,

kerään rahaa leikkaukseen.

Ironia on kuitenkin vaikea laji, ja lukiessa mitä Ukrainan keltainen lehdistö kirjoittaa laulavista kalsareista, välittyy vaikutelma että kyseessä on vain yksi yhtye muiden joukossa, eikä ole epäilystäkään että jotkut ottavat heidät täysin tosissaan. Voiko siis populaarikulttuuria ylipäätänsä ivailla sen sisältä päin?

Sanoa jotain yrittää myös Ljapis Trubetskoi, valkovenäläinen rock-yhtye joka nimesi itsensä 12 tuolia -kirjan henkilön mukaan. Ska-punk juurista ponnistava bändi täyttää ensi vuonna 20-vuotta, ja 90-luvun lopulla se oli ehkä maansa suosituin yhtye. Yhtyeen poliittiset kannanotot selkeytyvät vuosi vuodelta, ja viimeisemmän levyn, elokuussa netissä vapaaehtoista maksua vastaan levitetyn ja syyskuussa kaupoissa julkaistun Kultprosvetin viesti on anarkistinen ja estetiikka viime vuosisadan venäläisestä futurismista – sitä voi katsella "Burevestnik"-kappaleen videosta täältä:

Levyn voi ladata täältä: http://lyapis.kroogi.com/ ja yhtyeen kotisivut ovat täällä: http://www.lyapis.com/

Kaikista entisistä neuvostotasavalloista Valko-Venäjä on ehkä lähimpänä Neuvostoliittoa, joten kaikkien jotka syntyivät liian myöhään kokeakseen Neuvostoliiton kannattaa matkustaa sinne. Tämä neuvostoliittomaisuus heijastuu myös populaarikulttuuriin – tuskin missään muussa Euroopan maassa voi puhua näin paljon politiikasta, ja vastustaa hallitusta näin paljon vaikuttamatta kornilta ja ajautumatta marginaaliin. Ljapiksilta onnistuu maanalaisen neuvostorockin perinteiden jatkaminen uskottavammin kuin keneltäkään Venäjällä, jossa lähes kaikki tämän päivän merkittävimmät rock-muusikot olivat merkittäviä jo Neuvostoliitossa, ja missä todella merkittävää rock-musiikkia on Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen tehty kovin vähän.

Jos autoritaarinen järjestelmä ei tapa vastakulttuuria, se tekee siitä paljon vahvemman. Toistaiseksi Valkovenäjän hallinto ei ole Ljapiksia merkittävästi häirinnyt – he saavat edelleenkin esiintyä Minskin suurimmilla areenoilla.

Kannanotoistaan huolimatta yhtye ymmärtää pitää tietyn hajuraon varsinaiseen oppositio-aktivismiin, ja tietysti lähes kaikki taiteilijatkin haluavat olla mahdollisimman riippumattomia. Tämä tosin myös nakertaa yhtyeen uskottavuutta tiukimpien aktivistien parissa, mutta minua ainakin ilahduttaa että toisin kuin lännessä, idässä yhteiskunnallisuus ei aina tarkoita soittotaidon puuttumista.

Lauantaina 10. lokakuuta satuin paikalle elämäni aidoimpaan mielenosoitukseen Pietarissa. Kerrankin kyseessä ei ollut parin kymmenen lävistetyn friikin demo hyvän asian puolesta, eikä myöskään massiivinen palkattujen mielenosoittajien vappumarssi. Sportivnaja-metroaseman vierelle oli kokoontunut tuhatpäinen joukko aivan tavallisia ihmisiä. Mukana oli lapsia ja aikuisia, opiskelijoita ja julkkiksia, urheilijoita ja eläkeläisiä... ja useat osallistujista olivat osoittamassa mieltä ensimmäistä kertaa elämässään!

Mikä sitten sai massat liikkeelle? "Marssi Pietarin säilyttämisen puolesta". Konservatiiviselta kuulostava tapahtuma järjestettiin jo kolmatta vuotta peräkkäin. Joka vuosi tarkoituksena on ollut vaikuttaa Pietarin kaupungin rakennuspolitiikkaan: suojella historiallisia rakennuksia ja pieniä puistoja ja vastustaa tihennysrakennuspolitiikkaa. Tänä vuonna pääteemaksi nousi luonnollisesti kiistelty Gaspromin hanke – Ohta-keskus.

Ohta-keskus on 400 metriä korkea bisneskeskus, jota ollaan pykäämässä Pietarin historiallisen keskustan alueelle, missä talojen korkeus saa lain mukaan olla enintään 100 metriä. Syyskuun lopussa Ohta-keskukselle myönnettiin kuitenkin poikkeuslupa tästä korkeusrajoituksesta. Toteutuessaan tämä kaasuliekkiä muistuttava piikki tulisi näkymään taivaalla miltei mistä tahansa kohtaa keskustan alueella, ja näin ollen rikkoisi UNESCO:n suojeleman Pietarin kaupungin profiilin.

Kirjavassa mielenosoittajien joukossa on kukin käyttänyt omaa mielikuvitustaan: mukana on "Pietari Suuri" puolustamassa historiallista kaupunkikuvaa. "Maissit pellolle, ei Ohtaan" lukee maissiksi pukeutuneen tytön kyltissä – Ohta-keskusta verrataan usein irvaillen maissiin muotonsa takia. Ensimmäistä kertaa elämässään mieltään osoittava filosofian opiskelija Viktoria Andreeva on puolestaan pukeutunut kuin toissavuosisadalla. Näin Viktoria haluaa korostaa historiallisen arkkitehtuurin ja suunnitteilla olevan "lasibetonifalloksen" välistä kontrastia.

Lavalle kipuavat puhumaan Ohta-keskuksen vastustajia "Elävä Pietari" -kansanliikkeestä ja muista järjestöistä. Tottahan puolueidenkin edustajat yrittävät kääntää moisen ihmispaljouden huomion itseensä: lavalla vilahtavat sekä kommunisti- ja liberaalioppositiopuolueiden oraattorit, mutta heidän yrityksensä tuputtaa puoluepolitiikkaa tyrehtyvät välittömästi ihmismassan buuaamiseen. Tänne ollaan kokoonnuttu osoittamaan mieltä Ohta-keskusta vastaan, eikä nielemään puoluepropagandaa.

Lentolehtispinot kiertävät mielenosoittajien keskuudessa, liput (suurin osa punaisia Pietarin kaupungin lippuja) liehuvat, ja iskulauseita huudetaan. Tunnelma huipentuu, kun Televizor-yhtyeen laulaja Mihail Borzykin esittää Ohta-keskusta kritisoivan hittinsä "Gasprombaiter".

Mielenosoittajat ovat yhtä mieltä: Gaspromin pilvenpiirtäjää vastaan taistellaan viimeiseen asti ja kaikin keinoin. Presidentille osoitettuun vetoomukseen on bashne.net -nettisivujen mukaan kerätty jo yli 23 000 allekirjoitusta. Radikaaleimmat vastustajat ovat tuhrineet Ohta-keskuksen rakennusalueen jättiläismäisen bannerin maalipommeilla. Mutta vasta tämän tuhatpäisen ihmisjoukon keskellä minusta alkaa tuntua, että vaatimukset todella ovat mennäkseen läpi – ja ehkä käsittämätöntä pilvenpiirtäjää ei sittenkään rakenneta Nevan rantaan...

Hiljaiset illat ja autiot käytävät ovat enää vain muisto opiskelija-asuntolassa Kalarissa. Opetus alkoi lokakuun toisella viikolla ja kampus Bardesurin kaupunginosassa täyttyi opiskelijoista.

Kurdistanin aluehallitus on päättänyt, että kaikilla nuorilla on mahdollisuus suorittaa nelivuotinen yliopistokoulutus. Väestön koulutustasoa halutaan nostaa. Kaikki tietävät, että suuri osa valmistuneista nuorista ei koskaan saa oman alansa työpaikkaa. Monet naiset päätyvät kotiäideiksi. Opiskeluaika ovat heidän vapaat vuotensa, joista he ovat päättäneet nauttia.

Pohjois-Irakissa kaikki ihmiset asuvat omakotitaloissa, myös miljoonakaupungeissa Erbilissä ja Kirkukissa. Jokaisessa kaupungissa on kuitenkin kaksi suurta taloa: tyttöjen ja poikien opiskelija-asuntolat. Ne näyttävät kaikki valmistetun samassa elementtitehtaassa. Kalarin opiskelija-asuntolat ovat kuusikerroksisia.

Kalarin ilmanlaadussa ei ole kehumisen varaa. Rakennustyöt pöllyttävät hiekkaa kuusikerroksisen asuntolan ympärillä.

Vain harva opiskelijatyttö käyttää iltaisin aikaa lukemiseen. Mutta jokaisessa huoneessa on meikkejä pienen kemikalion verran. Luomiväripaleteissa on sadan värin valikoima. Iltaisin hennataan hiuksia, nypitään kulmakarvoja, tehdään kasvonaamioita ja sovitetaan vaatteita seuraavaa päivää varten. Kurdistanissa keskustellaan siitä, pitäisikö yliopistoissa käyttää koulupukua, että vaatteet eivät veisi liikaa opiskelijoiden huomiota.

Eräänä iltapäivänä en ole uskoa korviani, kun käytävältä kuuluu miesten ääniä. Miehiltä on nimittäin pääsy kielletty asuntolaan. Vielä hämmästyneempi olen kun tytät sanovat, että Irakin presidentin vaimo Hero Talabani on yllätysvierailulla asuntolassa. Hänen henkivartijansa on mies, ja paikalla on myös tiedekunnan dekaani.

Rouva Talabani saa realistisen kuvan asumisen tasosta. Asuntola on auttamattoman pieni jo pari vuotta valmistumisensa jälkeen, kolmen hengen huoneisiin on majoitettu kuusi tai seitsemän tyttöä. Kaasu on loppunut ja tytöt keittelevät illallista käytävillä pienillä kerosiinikeittimillä, joilla kurdit yleensä tekevät teetä ollessaan piknikillä.

Hero Talabani (oik) poseerasi kirjoittajan kanssa.

Irakin nykyinen presidentti Jalal Talabani on kurdi. Hän taisteli sissinä Saddam Husseinia vastaan yli kaksikymmenta vuotta. Hänen vaimonsa Hero osallistui myäs taisteluun, lapset lähetettiin ulkomaille. Hero Talabani on edelleen yhtä aktiivinen kuin silloin kun kurdipolitiikkaa tehtiin Kurdistanin vuorilla eikä Bagdadin presidentin palatsissa. Sen sijaan Kurdistanin autonomisen alueen presidentin Masoud Barzanin vaimo ei ole koskaan julkisuudessa, ei edes edustustilaisuuksissa miehensä rinnalla. Kukaan ei tiedä edes hänen nimeään.

Irakissa ihmiset kiinnittävät valtavasti huomiota ulkonäköönsä, naiset eivät astu ilman meikkiä kotinsa ulko-ovesta. Yleensä sekä miehet että naiset värjäävät harmaat hiukset mustiksi ja pukeutuvat muodollisesti. Hero Talabani on toista maata. Hänellä on pitkät harmaat hiukset, eikä hän käytä koskaan huivia. Kalarissa köydessään Hero Talabani oli pukeutunut farkkuihin ja arkiseen tunikaan.

Eräänä iltana käyn tapaamassa paikallista puoluejohtajaa. Hänen autonkuljettajansa hakee minut puoli kuudelta. Tyttöjen on tultava asuntolaan viideltä. Kalarissa kiinnitetään paljon huomiota turvallisuuteen. Ennen kuin asuntolan turvamies päästää minut lähtemään minun on soitettava asuntolan johtajalle ja kerrottava missä ja kenen kanssa olen. Kalarista on 20 km Kurdistanin autonomisen alueen ja arabien hallitseman Irakin rajalle. Sen toisella puolella toimii Ansar al-Sunna terroristijärjestä.

"Et saa mennä koskaan tuntemattomien kyytiin", minua neuvotaan. "He voivat myydä sinut terroristeille."

Tapaamisen jälkeen kaksi siviilipukuista sotilasta tuo minut takaisin asuntolaan. Kuskilla on pistooli vieressään auton istuimella. Yleensä täällä pidetään aseita auton hansikaslokerossa, eikä näkyvillä.

Rakennustyöt jatkuvat kampuksella, silla kaikki yliopiston kymmenen laitosta siirretään sinne. Toistaiseksi siellä on vain englannin, kurdin ja psykologian laitokset. Hiekka pälyää, kun suuret koneet tasoittavat maata ja asukkaat yskivät jatkuvasti.

Wax in the City. Kirjoitusvirhe? Ei, vaan ihmiskarvojen poistostudio Wienin Neubaussa.

Ja tämä nyt, kun juuri pääsin iloitsemasta, että on talvessa ainakin se hyvä puoli, ettei tarvitse ajella säärikarvoja, kun ei niitä sukkahousujen ja farkkujen alta kukaan ole näkemässä.

Karvanpoisto on in. Sen tietää siitä, että eroottisien kuvien mallit ovat jo kauan olleet karvattomia ja että lapset eivät uskalla mennä koulussa liikuntatunnille, jos jostain kehon kolkasta pilkottaa yksikin karva.

Ihmisen ihossa kasvaa karvoja kaikkialla muualla paitsi jalkapohjissa ja kämmenissä. Karvallisuus tai karvattomuus ei minään aikana ole ollut yhdentekevää. Joskus aikoinaan karvoilla oli käytännöllinen lämmittävä ja suojaava vaikutus. Sittemmin niistä tuli poliittinen, uskonnollinen, eroottinen ja kaupallinen kysymys. Vaikka sanonta väittää toisin, ihmistä on kuin onkin karvoihin katsominen.

Vaikuttaa aika naurettavalta, että ihmisen karva voi olla niin tärkeä. Se on pieni, mitätön ja kuollut. Silti jotkut kieltävät leikattujen hiusten roskiin heittämisen siinä uskossa, että hiuksissa asuu ihmisen sielu. Karvojen mukaan määritellään, onko ihminen siveä vai rietas, puhdas vai likainen. Ja mikä hassuinta, tästä ei olla ollenkaan yksimielisiä. Kun maalauksissa ennen neitoset poseerasivat kainoissa asennoissaan, oli juuri heidän karvattomuutensa merkki siveydestä. Nythän tiedämme, ettei karvaisella näyttelijällä ole minkäänlaista osaa eikä arpaa, mikäli mielii kunnon pornoelokuvan tähdeksi.

Feministi kirjoittaa Emmassa, että karvattoman tyttönaisen vaatimus merkitsee yksittäisen naisen ainutlaatuisuuden hävittämistä. Siihen vastaa tutkijamies, että ei kun juuri toisinpäin: uhmakas aikuinen nainen tulee karvattomalla vehkeellään miestä kohti koko häpeämättömällä voimallaan. Siihen voisi feministi vastata, että niin, siis ilman mitään – häpyä.

Mutta on karvoihin muutenkin katsominen. Tiede osaa lukea hiuksista ihmisen elämää yhä tarkemmin. Tämän olemme oppineet viimeistään CSI:sta. Hiuksista näkee geenit ja syödyn ravinnon ja käytetyt huumeet.

Taiteilija voisi määritellä ihmisen elämän tärkeyden ja lyhyyden piirtämällä kymmenisen metriä karvaa. Hiukset kasvavat noin sentin kuukaudessa. Niinpä voidaan laskea, että jos annan hiukseni kasvaa leikkaamatta niitä koskaan, tuossa 10-12 metrin kohdalla alan tilastollisesti olla melko varmasti enemmän kuollut kuin elävä.

Wax in the City on saksalainen franchise-ketju. Joten, joka haluaa ansaita leipäänsä repimällä sitä sananmukaisesti toisten ihmisten selkä- tai jostain muusta nahasta, siitä vain!

Wienin haara avattiin kesäkuussa. Silloin nettisivuilla etsittiin vahaajien koulutusta varten vapaaehtoisia malleja. Mikä hirvittävä ajatus: olla taitamattomien karvanpoistajien kokovartalokäsittelyssä. Toivottavasti malleja ilmaantui paikalle tarpeeksi. Lista niin naisten kuin miesten alueista matkalla karvaisesta karvattomaan on pitkä ja hinnoiltaan tarkasti luokiteltu.

Joka siis haluaa rahoittaa toisten karvoilla leipänsä ansaitsevia vahaajia, maksaa vähiten, kun kyseessä ovat sormet tai varpaat, vain 5 euroa. Kallein hoito on tietysti nimeltään Brazilian Spezial ja maksaa 35 euroa. Ei sekään paha hinta niinkin kovasta kivusta.

Tokion vilkkailla kaduilla usein vakuuttuu siitä, että Japanissa ei voi olla työttömyyttä. Tuolla mikrofoniin mekastaa puhelinliikkeen edustaja, tuolla megafonin kera möykkää korukaupan alennusmyyjä pesukarhuasussa tanssahdellen. Tuossa minulle jaetaan alennuskuponkeja, tuossa mainosnenäliinapakkauksia. Keskellä kävelykatua seisoo lukuisia ravintoloiden palkkaamia nuoria pitelemässä pystyssä nuolikylttiä ravintolan suuntaan, kuulokkeet korvillaan. Kotikadulla kiertää yhtä ja toista autoa toimittamassa tavaraa, kauppaamassa tavaraa, keräämässä kodinkoneita ja myymässä kuumia bataatteja.

Isommissa ruokakaupoissa kassatädin ohella saattaa kassiani pakata kaksi muutakin tätiä. Kahviloissa ja ravintoloissa yhdeltä tilataan, toiselta otetaan vastaan ja kolmannelle palautetaan. Kampaajallakaan ei ole epätavallista päästä kolmen eri henkilön käsittelyyn: alempiarvoisin pesee, ylempiarvoisin leikkaa ja keskinkertainen kuivaa, hieroo ja tarjoilee teen. Rautatielaiturilla päivystää aina muutama ratatyöläinen valmiina puskemaan ihmisiä ruuhkajunaan. Lipunheilauttaja päästää henkilökohtaisesti kunkin junan asemalta matkaan. Minimaalisenkin tietyön ollessa käynnissä kadulla on henkilö tai kaksi viittomassa ihmisiä kulkemaan oikeasta kohdasta tietyön ohi. Näköalapilvenpiirtäjissä hissitytöt ohjaavat hissiin, toivottavat tervetulleeksi ja kumartavat ja ylhäällä sama toisinpäin toistuu.

Näkymättömin mutta takuuvarmasti yksi yleisimmistä ammateista on siivooja. Tokio on lähes aina niin puhdas, että siivoojia on pakko olla liikkeellä tuhansia kaiken aikaa. Silti heitä näkee vain harvoin. Toisinaan metroportaissa saattaa kohdata vanhan miehen, joka juuriharjan näköisellä välineellä jynssää kaiteita.

Poliiseillakin hommia riittää. He istuvat koban-kopeissaan, joita on ripoteltu katukuvaan vähän väliä ja neuvovat eksyneitä ihmisiä oikeaan paikkaan. He saattavat myös partioida kaduilla tutkimassa epäilyttävien henkilöiden kasseja summamutikassa tai tentata pyöräilijän henkilöllisyyttä ja pyöränomistusoikeutta. Mielenosoituksissa poliiseilla vasta hommaa onkin! Vastikään kohtasin pienen, taidehenkisen näköisen porukan järjestämän mielenosoituksen jotakin vastaan, mutta en oikein nähnyt mistä oli kyse, sillä poliiseja oli mukana järjetön määrä. Poliisien rintamaa riitti ympäri koko muutaman kymmenen hengen porukan, ja sekä edessä että jäljessä ajoivat poliisien täyttämät lava-autot. Tehtävä ei tosin näyttänyt ottavan jeppejä päähän: lavalla tähystävät naureskelivat ja rupattelivat hymyhuulin. Mielenosoittajat näyttivät hekin viihtyvän, joten mikäs siinä sitten.

Festareilla, konserteissa, ilotulituksissa, kirsikankukkainkatselualueilla ja muissa isoissa tapahtumissa paniikki ei ikinä iske, vaikka väkeä saattaa olla miljoonittain. Järjestys ja siisti jonotus ovat aina taatut, sillä opastajia, ohjaajia ja valvojia riittää. Japanilaiset tottelevat käskyjä mielellään, eikä kukaan etuile. Kaikki pääsevät oikeaan paikkaan ajallaan.

Poikkeuksen monipäisiin työtehtäviin muodostavat yksinäisten vanhojen mummojen ja pappojen pitämät alkot ja hedelmä- tai harjanvarsikaupat. Niiden pystyssä pysymiseen varmastikin tarvitaan jonkinlaisia valtion avustuksia, sillä kaupoissa ei kukaan tunnu ikinä käyvän. Mutta työttömiksi hekään eivät ole päätyneet.

Mikä siis on oikea työttömyyden tilanne Japanissa? Viime aikoina lukemat ovat talousmuutosten vuoksi toki nousseet. Tämän hetken työttömyysprosentti on noin 5,7, mikä on korkein lukema koko 1950-luvulla kehitetyn työttömyyslaskurin ajalla. Tällä hetkellä työttömiä Japanissa on noin 3,6 miljoonaa, mikä on miljoonan enemmän kuin viime vuonna.

Työttömyysprosentista on kuitenkin käyty pientä kiistaa jo pitkään, sillä esimerkiksi yliopistollisissa tutkimuksissa on väläytelty todellisen työttömyysprosentin olevan jopa 9. Koko työelämän kestävät työsuhteet olivat ennen perustilanne toimistolaiselle, mutta nykyään kuvio on radikaalisti muuttumassa. Lisäksi japanilaiset mielellään hitusen silottelevat statistisia totuuksia. Töissäkäyväksi lukeutuu, vaikka saisi töitä vain pariksi tunniksi kuussa. Työtön on vasta, ellei aktiivisesti hae töitä. Jos on työtön yhä silloin, kun työttömyyskorvauksen maksu lakkaa, on menetetty tapaus, joka poistetaan rekisteristä.

Työttömyysvakuutukseen perustuvaa korvausta ei makseta parhaimmillaankaan vuotta pidempään. Suuri määrä naisista ei käy töissä lainkaan, mutta vaikka he eivät olisikaan kotiäitejä, he eivät silti ole työttömiäkään. Jos naiset äkkiä laajoin massoin tahtoisivatkin työmarkkinoille, työttömyysprosentti kohoaisi taatusti huikean paljon.

Yleensä työtön on vasta, kun työkykyisenä ja -haluisena on menettänyt vasten tahtoaan työpaikan. Sosiaalinen menetys on työttömälle myös erittäin suuri, ja nykyajan epävarmuus stressaakin japanilaisen duunarin mieltä tavattomasti. Työttömyys on tabu, josta ei tahdota puhua. Kukaan ei tahdo olla työtön, joten mainospesukarhuna kadulla tanssiminenkin on helpompaa kuin kertoa tutuille työttömyydestä.

Eräs uusi ystäväni ei tahtonut lähteä kanssani lounaalle ennen kuin oli löytänyt itselleen uuden työpaikan. En vieläkään ymmärrä logiikkaa, emmekä vieläkään ole tavanneet.

Toivon, että ensi kerralla syy kieltäytymiseen olisi siinä, ettei hän töiltään lounaalle ehdi.

Yhdysvalloissa vedettiin perjantaina 9. lokakuuta sumpit väärään kurkkuun lukemattomissa aamiaispöydissä, kun ilmeni, että Nobelin rauhanpalkinto on myönnetty presidentti Barack Obamalle. Amerikkalaisten reaktioita oli lysti seurata. Republikaanit kiihdyttivät itsensä odotettuun raivotilaan siitä, että moinen antikristus palkittiin rauhantekijänä. Oikeisto haukkui Nobel-komiteaa eurooppalaisen vasemmistoeliitin propagandatorveksi, jonka jakamilla tunnustuksilla on yhtä paljon painoarvoa kuin hampurilaisaterioista löytyvillä palkinnoilla.

Demokraattienkin riveissä uutinen tyrmistytti. Jopa vannoutuneiden Obama-fanien, jotka pitävät maan ensimmäistä tummaihoista presidenttiä Messiaksen toisena tulemisena, oli pakko myöntää, että mies taisi saada tunnustuksen himppusen liian aikaisin. Nopea laskutoimitus näyttää vahvistavan tämän: Nobel-komitea nimeää rauhanpalkinnon ehdokkaat helmikuussa, jolloin Obaman hallinto oli istunut Valkoisessa talossa muutaman viikon. Siinä ajassa he olivat tuskin saaneet toimistotarvikkeet purettua laatikoistaan.

Rauhanpalkinto olikin ennemmin norjalaisten kannustus Obaman tavoitteille kuin tunnustus hänen saavuttamilleen asioille. Vähän niin kuin maratoonarille annettaisiin kultamitali hyvästä yrittämisestä ennen kisan alkua tai lupaavalle elokuvaohjaajalle Oscar ennen yhdenkään ruudun kuvaamista. Obama itse myönsi heti kättelyssä, ettei ansaitse palkintoa mutta ottaisi sen vastaan "kutsuna voittaa vuosisatamme haasteet".

Ansaittu tai ei, rauhanpalkinto on saanut monet puntaroimaan Obaman kohta yhdeksänkuukautisen hallinnon aikaansaannoksia. Täysin puolueellisesta, viher-liberaalista näkökulmastani Obaman väliaikatodistus näyttää seuraavalta.

Sukupuolten tasa-arvo: 8+. Ensimmäinen laki, jonka Obama allekirjoitti voimaan oli ns. Lilly Ledbetter -laki, joka edistää naisten ja miesten tasa-arvoista palkkausta. Aloite mahdollistaa myös takautuvasti työantajan haastamisen oikeuteen, jos palkkasyrjintää tapahtuu. Hieno homma.

Ympäristö: 7. Obaman aika on toistaiseksi mennyt Bushin lakien kumoamisessa, jotka antoivat teollisuudelle vapaat kädet mellastaa luonnonsuojelualueilla päästöistä välittämättä. Plussaa Obama saa, koska on suunnannut elvytysrahoja vihreän teknologian kehittämiseen ja velvoittanut amerikkalaiset autovalmistajat kehittämään vähemmän bensasyöppöjä autoja. Miinusta tulee kuitenkin demokraattihallinnon haluttomuudesta toteuttaa kampanjan aikana tehtyjä radikaaleja ympäristönsuojelualoitteita. Vaikka demokraateilla on hallussaan Valkoinen talo ja enemmistö kongressista, Obama hissuttelee ympäristöasioissa vielä liikaa republikaanien pillien mukaan.

Talous: 9-. Verrattuna tuplavee-Bushin aikaansaannoksiin, Obama on suorastaan loistanut talouden saralla. Perittyään edeltäjältään suurimman talouskriisin sitten 1930-luvun, Obama on elvytyspaketeilla onnistunut estämään pankkiromahduksia ja maailmantalouden luisumisen pohjattomaan rotkoon. Työttömyys on kuitenkin amerikkalaisittain hurjan korkeissa luvuissa, eikä uusia työpaikkoja synny tarvittavaan tahtiin. Samaan aikaan kun keskiluokka kurjistuu, Wall Street on jo saanut miljoonabonuksensa takaisin.

Terveydenhuoltouudistus: 6. Obaman suurin moka tähän mennessä. Obama lupasi laittaa Amerikan karmean terveydenhuoltojärjestelmän remonttiin, mutta miehen kannattajat ovat pettyneet pahasti urakan jälkiin. Demokraattihallinto on lipsunut alkuperäisestä suunnitelmastaan, joka takaisi terveydenhuollon kaikille ja leikkaisi vakuutusyhtiöiden valtavia voittoja, ja antanut liian suuria myönnytyksiä niin republikaaneille kuin vakuutusfirmoillekin. Uudistusesitys nykyisessä muodossaan on surkea sotku, jonka kustannukset näyttävät siirtyvän veronmaksajien, ei vakuutusyhtiöiden, maksettaviksi.

Ulkopolitiikka: 8 1/2. Obamalla on ollut muutamia tähtihetkiä ulkopolitiikan saralla, kuten muslimimaailmalle pidetty puhe Kairossa ja päätös perua Puolaan ja Tsekkiin kaavailtu ohjustorjuntajärjestelmä, joka oli vanhentunut idea jo syntyessään. Kritiikkiä mies on puolestaan niittänyt varovaisesta suhtautumisestaan Iraniin ja muutamasta protokollamokasta (Ipod lahjaksi kuningatar Elisabethille, pokkurointi Saudi-Arabian kuninkaalle, kaveeraaminen Hugo Chávezin kanssa). Hiljattain Obama päätti siirtää tapaamistaan Dalai Laman kanssa — ele, jota pidettiin joko nöyrtymisenä kiinalaisille tai realismin sanelemana vetona.

Irak ja Afganistan: 8. Kriitikoiden mukaan Obama on viivyttänyt liian pitkään lisäjoukkojen lähettämistä Afganistaniin, jonka tilanne luisuu parhaillaan persmäkeä pitkin allikkoon. Puolustajien mukaan päätös keskittyä rauhanomaiseen valtionrakentamiseen aseellisen mahdin voimasta on kuitenkin oikea. Irakista vedetään suurin osa amerikkalaisjoukoista pois ensi kesänä, Obama on luvannut.

Seksuaalinen tasa-arvo: 6 1/2. Obama on hokenut lakkauttavansa käytännön, jonka mukaan Yhdysvaltain armeijassa palvelevien homojen ja lesbojen pitää erottamisen pelossa salata seksuaalinen suuntautumisensa. Don't ask, don't tell -politiikka kuitenkin elää ja voi hyvin. Myöskään homoliittojen laillistamista Obama ei ole näkyvästi tukenut. Pari viikkoa sitten hän kuitenkin vakuutti lunastavansa seksuaalivähemmistöille tekemänsä lupaukset. Katsotaan.

Keskiarvo: 7 1/2. Summa summarum? Ei huippuoppilas, mutta varsin välkky verrattuna edeltäjäänsä.

Viime viikolla Viron paras viikkolehti Eesti Ekspress kertoi tapauksessa, jossa Tallinnan lähellä sijaitsevassa kunnassa ei maksettu kunnan perhetukea perheelle, jonka muodostavat kaksi naista ja heidän kolme lastaan edellisistä suhteista. Toinen naisista kirjoitti tilanteesta oikeuskanslerille. Kunta vastasi muuttamalla omia sääntöjään niin, että perhe määritellään kahdeksi eri sukupuolta olevaksi täysi-ikäiseksi ihmiseksi, jotka kasvattavat lapsia, olivat aikuiset sitten aviossa tai eivät. Perhe on vienyt asian oikeuteen. Kunta ei kommentoinut juttua lehdelle, mutta myöhemmin televisiossa sanottiin jotain siitä, että on hyvä jos keskustelu perheen määritelmästä tulee julkisuuteen. Ja blaablaa.

Samalla viikolla Sofi Oksanen antoi Viron lehdille haastatteluja siitä, miten virolaisnaiset ovat kauniimpia kuin suomalaiset, ja niistä muista asioista, joista Oksanen puhuu. Usein Oksanen ei ole vain Oksanen, vaan Suomi-Viron kirjailija, joka on avoimesti biseksuaalinen. Heterona hän tuskin olisi kommenttiaan antanut.

Viikonloppuna luonani pysähtyivät ruotsalainen ja norjalainen nuori, jotka matkustivat Euroopassa. Kysyin, onko muuallakin samanlaista kuin siinä Tallinnan lähellä sijaitsevassa kunnassa. He arvelivat, että Ruotsissa ja Norjassa perhe olisi tukensa saanut, ja että siellä muutenkin tiedetään, miten näistä asioista kannattaa puhua tai kirjoittaa julkisesti: ollaan poliittisesti korrekteja, mutta se ei tarkoita, etteivät ihmiset olisi enää lainkaan homofoobisia. Virossa ei vieläkään pidetä kahta yhdessä asuvaa naista normaalina: enkä puhu vain tyhmistä nettikommenteista. Virossa pidetään kovasti kiinni vanhoista tavoista. Perhe on isä, äiti ja kaksi lasta, ehkä kissa ja koirakin jos oikein hyvin menee. Ja kuinka paljon näitä perheitä sitten oikeasti on?

Ajattele kuinka ihmeellinen ilmiö posti on. Voit ostaa Kannuksen kioskilta postimerkin, maksaa sen euroilla, ja ehkä muutaman viikon päästä kirjeesi on Pääsiäissaarilla juuri siinä talossa, johon halusitkin sen päätyvän.

Ihmeellistä. Eikö?

Siksi kai siihen täytyykin kajota. Niin kuin moni muukin hyvä asia, myös postilaitos on sekaisin ja pihalla – ainakin jos kuuntelee sen "uudistajia". Se, että kansainvälinen postijärjestelmä on toiminut kutakuinkin erinomaisesti 1800-luvun loppupuolelta lähtien, näyttää olevan painavin syy sen reformoimiselle tai modernisoinnille, kuten eufemismit kuuluvat.

Tällä hetkellä modernisoinnin ytimessä on muun muassa Britannia, jonka postityöntekijät todennäköisesti menevät lakkoon ensi viikolla. Lakosta pelätään useamman kuukauden pituista.

Vuoden 2005 vaaleissa nyt vallassa oleva labour-puolue lupasi säilyttää postilaitoksen kokonaan julkisena palveluna. Neljä vuotta näyttää olevan pitkä aika vanhan miehen muistille, sillä asiasta vastaava ministeri Lordi Mandelson onkin nyt ehdottanut, että 30 prosenttia postilaitoksesta yksityistettäisiin.

Lakossa ei varsinaisesti kiistellä tästä vaan perinteisemmin työehdoista, mutta postilaitoksen yksityistämishaaveet väijyvät kyllä taustalla.

Mandelsonin mukaan yksityistämistä tarvitaan, koska postilaitoksella menee niin pirun huonosti. Sähköpostit ja tekstiviestit ovat vähentäneet postin määrää ja vähentävät myös tulevaisuudessa – jopa 10 prosentin vuosivauhtia. Kuulostaa uskottavalta, eikö niin?

Ei kuulosta, jos kysytään postinkantajilta. Postinkantajien mukaan puheet postin vähentymisestä ovat poliittisesti motivoitua houretta, jolla vedotaan ihmisten intuitiivisiin uskomuksiin. On totta, että ihmiset eivät lähetä niin paljon kirjeitä, mutta eivät he lähettäneet ennenkään. Lähetitkö sinä 80-luvulla muuta kuin joulukortteja? Erilaiset nettikaupat ja mainospostin lisääntyminen sen sijaan ovat pitäneet postinkantajat vähintäänkin yhtä kiireisinä kuin aikana ennen internetiä ja sähköpostia.

Huonosti ei mene myöskään lukujen valossa: Royal Mailin tekemä voitto lähes kaksinkertaistui viime vuodesta, 320 miljoonaan puntaan. Mandelsonin mukaan, vaikka luvut näyttävät hyviltä, ei pitäisi tehdä sitä virhetulkintaa, että postilaitos on taloudellisesti hyvässä kunnossa. Tarve modernisoida postilaitos on Mandelsonin mukaan kristallinselvä.

Nyt toimintaa halutaankin tehostaa. Jos postinkantajilta kysyy, tehostamista on kuitenkin jo tehty. Kantajien työkierrokset ovat pidempiä ja kassit painavampia.

Ja samalla halutaan ulkoistaa... mutta kun tämäkin on jo ehditty tehdä. Osa brittipostista on jo käytännössä yksityistetty. Viime vuonna voimaan saatettu EU:n postidirektiivi on omaksuttu innokkaasti Briteissä. Näin ollen mikä tahansa yksityinen – tai toisen jäsenmaan julkinen ja näin ollen usein tuettu – postipalvelujen tarjoaja saa kilpailla Royal Mailin sopimuksista.

Nämä yhtiöt ovat yleensä kiinnostuneita isoista postittajista ja isojen yritysten kaupunkien välisestä postiliikenteestä. Julkinen Royal Mail tarjoaa kuitenkin edelleen tiedot jakelualueista ja jakaa postin. Aivan: jakaa postin, jonka yksityiset yritykset ovat muka ottaneet hoitaakseen. Ja on tietysti turha toivoa, että näitä yrityksiä kiinnostaisivat pienet postierät.

Nyt lakon uhatessa monet suuri postipalveluja käyttävä yritys – kuten Amazon ja eBay – on joko siirtymässä pois Royal Maililta tai uhannut siirtyä, jos lakko alkaa. Joulumyynnin ei haluta vaarantuvan työntekijöiden oikeuksien vuoksi.

Postityöntekijöillä ja oikeastaan koko Royal Maililla on luu kädessä: jos lakko alkaa, tulevaisuuden toimintamahdollisuudet ovat yhä huonommat, koska postipalvelut on jo avattu kilpailu ja yhden joulusesongin takia moni yritys saattaa hylätä Royal Mailin juuri nyt.

Vaikka postilaitokset eivät vielä olekaan yksityisiä, markkinoiden avaamisen hedelmiä korjataan nyt. Se tarkoittaa kutakuinkin yksipuolista markkinoiden sananvaltaa julkisen palvelun tulevaisuutta määriteltäessä. Ja julkisten palvelujen yksityistämisaallon ja uusliberalistisen painajaisen kun piti muka jo olla poissa muodista...

Itse toivon, että postilakko alkaisi ja siitä tulisi mahdollisimman pitkä ja pirullinen. Toivon, että se sekoittaisi joulusesongin, pankkimaailman, laskujenmaksun ja tekisi arkielämästä mahdollisimman hankalaa. Vasta sitten ehkä muistaisimme, että posti on ihana asia ja postinkantajat vielä ihanampia.

Yleensä poliittiset dynastiat liitetään läheisesti joko Britannian kaltaisiin monarkioihin tai Afrikan presidenttipelien jälkipyykkiin. Vaan onko Nicolas Sarkozy nyt pystyttämässä omaa dynastiaansa – vähän kuin George Bush, joka petasi pojilleen poliittiset urat?

Näyttää nimittäin siltä, että 13. lokakuuta muistetaan Ranskassa päivänä, jolloin pedattiin monarkian paluu. Jean Sarkozy, presidentin vasta 23-vuotias poika, nousee tärkeään virkaan Haut de Seinen departementin suunnitteluneuvoston EPAD:in johtoon.

Jean nousi parrasvaloihin vuonna 2007, kun isä-Sarkozy valittiin presidentiksi. Samana vuonna Jean valittiin varmalla oikeiston lipulla pormestariksi kaupunkiin, jota hänen isänsä johti vuosina 1983-2002.

Virkanimikekin on kuin Napoleonin ajalta. Käytännössä nimitys tarkoittaa, että Jean pääsee päättämään La Defencen liikekorttelin suunnittelun kuvioista, kun sinne nousee "Suur-Pariisin" yksi isoimmista rakennustyömaista. Alueella on 150 000 työpaikkaa, 3 miljoonaa neliömetriä toimistoja ja 1500 yritystä, mukana mm. ydinvoimastaan tunnettu Areva.

Nimitys on aiheuttanut huomattavan kuohun Ranskassa. Jo samana päivänä 43 000 ihmistä, suurin osa alueen asukkaita, allekirjoitti adressin nimitystä vastaan. Eihän Jean ole valmistunut vielä yliopistostakaan, ja Ranska jos mikä maa pitää korkeakoulututkintoja pääsylippuina työpaikkoihin.

On Jean Sarkozylle löydetty vastaehdokaskin. Fiktiivinen maahanmuuttajataustainen ehdokas Mamadou asuu viereisessä Nanterren kunnassa, joka lasketaan yhdeksi Pariisin köyhimmistä, mutta onpa hänellä CV:ssä kuitenkin jo lakitutkinto kädessään. Facebook-ryhmässä on 300 jäsentä. Miksi vastustus on teatraalista? Eikö oikeita vastaehdokkaita löydy?

Mamadou-kannanotto on Nanterressa asuvan "sosiaalisen yrittäjän" Yacine Djazirin käsialaa. Djazir kertoo haastattelussa, että Ranskassa on maahanmuuttajana lähes mahdotonta päästä töihin: CV:hen on täällä nimittäin yhä tapana liittää valokuva.

Yacine Djazir kannattaakin meritokratiaa, samoja tasavallan arvoja kuten tasa-arvo ja vapaus. Ehkä pitäisi myös pyrkiä muuttamaan lakeja eikä uskoa, että meritokratia syntyy itsestään. Syrjinnästä Ranskassa ei vieläkään oikein voi haastaa työnantajaa raastupaan; lähinnä sitä pyritään kitkemään tukiaisin ja muiden erikoiskiintiöiden kautta. Ne taas johtavat siihen, että maahanmuuttajat muuttuvat kiintiökansalaisiksi.

Vaikka maahanmuuttajia on Ranskassa noin kymmenen prosenttia väestöstä, vain kolme 555:stä kansanedustajasta ja neljä 305:stä senaattorista ovat osa "näkyviä vähemmistöjä", kuten heitä toisinaan ranskaksi kutsutaan. Ehkä myös sanastossa on jotakin vikaa: ranskalaistyöpaikoilla on käytössä termi "diversité", kun taas sama englanniksi on "equal opportunities". Kysehän on oikeuksista, ei siis kiintiöistä.

Arabikulttuurissa naiset rakastavat kauniita vaatteita, koruja ja kauneudenhoitoa. Länsirannalla erityisesti kristityt palestiinalaisnaiset käyttävät suuria summia rahaa kampaajalla käyntiin, meikkeihin ja jopa kauneusleikkauksiin, jotka ovat suosittuja arabimaissa. Tuttavapiirissäni on ainakin kolme naista, jotka ovat korjauttaneet nenänsä plastiikkakirurgilla.

Aikaisemmin katsoin ihmeissäni paikallisten naisten pukeutumistyyliä, koska ajattelin arabikulttuurin olevan tiukka sen suhteen, miten naiset pukeutuvat tai tuovat itseään esille. Palestiinalaisnaiset pukeutuvat juhliin niin avoimesti, että en ole aina varma, onko kyseessä uimapukukierros vai vakavasti otettava juhlatilaisuus. Länsirannalla on käynnissä jatkuvat missikisat siitä, kuka on kaupungin kaunein nainen. Vaatteita, koruja ja hiuksia vertaillaan naisten kesken ja samalla tehdään selväksi se, kenen aviomies on antanut eniten käyttörahaa naiselle. Miestä pidetään pihinä, jos naisen päällä ei koskaan nähdä uusia vaatteita tai koruja.

Betlehemiin on perustettu viime vuosina useita kauneussalonkeja, joissa palestiinalaiset naiset viettävät tunteja ystäviensä kanssa. Suuressa suosiossa on rakennekynnet, joiden värimaailma ja kultahileiden määrä ylittävät eurooppalaisen kauneusihanteen rajat. Suuria juhlia varten naiset käyvät meikkaajan luona, joka ehostaa asiakkaan silmät turkoosin värisiksi palloiksi.

Juhliin valmistautuessa olen saanut paikallisilta ystäviltäni palautetta siitä, että en käytä tarpeeksi meikkiä. Välillä lisään ehostusta ja näytän mielestäni katutytöltä.

Palestiinassa asuminen on muuttanut kauneusihannettani. Myönnän, että olen koukussa rakennekynsiin, kampaajakäyntiin, joka maksaa kuusi euroa kerralta, sekä kauniisiin vaatteisiin ja koruihin. Suomalaisten ystävieni mukaan helisen joka kerta Suomeen palatessani enemmän. Helinällä tarkoitetaan korujen ja vaatteissa olevien kimalteiden määrää.

Länsirannan kauneussalongit ovat myös paikkoja, joissa juorutaan koko kaupungin asiat. Naiset puhuvat siitä, kuka on mennyt naimisiin, saanut lapsia, ostanut auton, ottanut hiuslisäkkeen tai käyttänyt kaksisataa euroa uusiin käärmeennahkasaappaisiin. Keskustelunaiheet ovat usein pinnallisia. Valitettavan usein naiset puhuvat myös toisistaan selän takana, ja esimerkiksi Betlehemissä on aina käynnissä jokin draama naisten välillä. Minulle uskalletaan jo avautua näistä ongelmista ja joka kerta nauran sille, miten pienistä asioista on kysymys. Kiistelyjä syntyy siitä, kuka on sanonut mitäkin, millä tavalla, kenelle ja millä äänensävyllä. Kateus kukoistaa Länsirannalla!

Palestiinalaisen naisen paikka on edelleen melko usein kotona hoitamassa lapsia. Puheenaiheet ovat vähissä, koska elämänpiiri on pieni ja rajoittunut. Koulutettu palestiinalainen nainen on arabikulttuurissa hieman pelätty, vahva ja kunnianhimoinen nainen, joka osaa sanoa mielipiteensä myös miehen edessä. Tällaiselle naiselle ollaan kateellisia, mutta sitä ei myönnetä.

Israelin rakentama muuri Länsirannalla ei helpota sitä, että usein naisten ajatukset pyörivät pienissä asioissa. Länsirannalta ei yksinkertaisesti pääse pois suureen maailmaan.

Laittautuminen juhliin on mielestäni loppujen lopuksi hauskaa. Ystäväni makuuhuoneessa juodaan punaviiniä, kokeillaan seitsemää eri asukokonaisuutta ja puhutaan miehistä. Ei se niin tylsää ole.

Lauantaina tuli vuosi täyteen moskovalaisen antifasistin Fjodor "Fedjai" Filatovin murhasta. Fedjain muistoksi käänsin suomeksi seuraavan, yhteisen tuttavamme kirjoittaman muistokirjoituksen.

Sellaista sattuu. Hän makaa jo sängyssä kun puhelin soi. Tähän kaikki olivat tottuneet. Hän ottaa kaikki rahansa, veitsen ja kaasupistoolin ja lähtee ulos. Ovella hän katsoo taakseen, ja näkee äidin keittiössä nakkaamassa valokordiinia lasiin. Äiti oli taas kuunnellut. Hän suuntaa skuutterillaan keskustaan, pelastaakseen kavereita, jotka ovat kaikki häneen verrattuna pikkujätkiä jotka eivät ole edes kahtakymmentä vielä. Taas joistain ongelmista, jotka voivat viedä heidät hautaan tai vankilaan. Tänään, kuten myös kuukausi- ja vuosi takaperin, ja aina vaan. Hän teki aina niin. Hän tuli aina ensimmäisenä paikalle, nosti mielialaa, lesosi kytille, sulloi niiden kouraan käteistä, soitti niille kenelle pitää soittaa, kantoi putkaan ruokaa, seisoi tuntikausia kaikilla Moskovan poliisiasemilla. Näin tämä ihminen eli.

Ja muuta elämää hänellä ei ollut. Ei tosiaankaan. Koko elämä kurjuudessa, pienessä asunnossa äidin ja siskon perheen kanssa, vessan kokoisessa huoneessa. Koko elämä töissä jossain varastossa, tehtaissa, likaisissa tehdashalleissa, huonoa viinaa ja huonoa elämää. Vuosikausien ajan. Hänellä ei ollut mitään muuta paitsi ystäviä, ja kaikki ne ihmiset jotka häntä ympäröivät, ja joille hän jostain syystä aina antoi kaikkensa. Hän uskoi ja luotti heihin, eli heidän ongelmiensa kanssa ja heidän ongelmissaan — sen hän osasi, eikä sitä osaa moni muu. Samanlaisia ihmisiä ei enää ole olemassa.

Olla piittaamatta itsestään ja omistautua täysin toisten ihmisten huolille ja iloille. Kuinka voikaan... silloinkin hän tuli jostain ihme syystä, kaikki oli ohi jo kauan sitten, klubilla puoli tuntia tapahtumista myöhästyneet poliisit ottivat hänet kiinni samantien, ja löysivät häneltä veitsen ja kaasupistoolin. Kaikki tuttuun tapaan. Jälleen kerran hänet otettiin ainoana kiinni, kuten otettiin monta kertaa aikaisemminkin, vain siksi että hän oli viimeinen henkilö ajattelemaan omaa parastaan. Hän ei juuri koskaan ajatellut sitä. Aina naama ruvella, aina ensimmäisenä ottamassa ja antamassa turpaan.

Ja kuinka muutenkaan? Muuten hän ei osannut elää. Äiti sanoi "Hän oli vain neljä vuotta vanha, ja minä katsoin häntä, ja minut valtasi villi suru ja sääli, kun katsoin tuota poikaa... epäinhimillinen sääli kaikkien niiden kärsimysten vuoksi, joita hän tulee kohtaamaan elämässään". Hän kärsi aina, loppuun asti ja kuoli tuskallisesti. Murhaajat eivät tehneet yhtäkään kuolettavaa haavaa, vaan yksinkertaisesti suikaloivat hänen ruumiinsa, koko naaman, selän ja kädet. Hän oli koko ajan tajuissaan ja huusi, pyysi soittamaan ambulanssin, kieri maassa, yritti hieroa pois hirveän tuskan joka repi koko hänen ruumistaan. Äiti, sisko ja ympärille kerääntyneet naapurit koko talosta eivät voineet tehdä mitään auttaakseen häntä, kun hän huusi ja yritti viimeisillä voimillaan pitää elämästään kiinni. Ambulanssi tuli 35 minuutin päästä, ja hän oli tajuissaan loppuun asti, kokien epäinhimillisiä kärsimyksiä.

Jos on olemassa helvetti, hän koki sen jo elämässään. Arvatenkin hän aiheutti tuskaa monille ihmisille lyhyen elämänsä aikana. Mutta minä muistan hänet vain sen tuen ansiosta jota hän antoi, niiden kärsimysten vuoksi jotka hän koki meidän kaikkien vuoksi. Voimmeko me joskus kärsiä hänen vuokseen, hänen ansioidensa mukaan? En tiedä.

Kuparinen tyyni ja kirkas ilma ennustaa hallaa. Peruna kukkii. Kaikki seisoo hiljaa, kuin odottaen.

Kävelen pellon laitaan. Polvistun maahan, suljen silmäni, ristin käteni. En osaa sanoilla selittää, mitä ajattelen. Jotakin kulkee lävitseni.

Nukun levottomasti. Herään yöllä ja nousen ylös. Kävelen tuvan ikkunaan. Niityt ovat usvan peitossa. Mittari näyttää nollaa.

Aamulla juoksen pellolle. Peruna kukkii edelleen. Kurpitsa puskee uusia hedelmiä.

Piirrän taikinan pintaan ristin. Aina, kun se alkaa kohota, on tapahtunut pieni ihme. Aina kun ensimmäinen pulahdus kuuluu viiniastian vesilukosta, jokin on herännyt.

Hypistelen kuivattuja sieniä käsissäni. Istun kellarissa katselemassa lanttuja ja nauriita, hillopurkkirivistöjä, mehupulloja. Olen niin onnellinen, että melkein itken.

Hiivin öljylyhdyn kanssa liiteriin. Kuivat halkopinot kurkottavat kohti kattoa. Asettelen puut tarkasti. Otan tuohen, sytytän tulitikun. Kun risahtelu ja humina alkavat kuulua hellan pesästä, olo on lämmin ja turvallinen.

Onni on pienissä asioissa, vanhoissa esineissä, tutuissa vaatteissa. Kaiken pitää olla minimalistista, yksinkertaista ja pientä. Silloin on hyvä.

Pimeä kätkee maailman pahuuden. Yksinäisyys, kynttilän liekki, radiossa tuttu ääni, lautanen täynnä ruokaa. Jokin suojelee minua.

PS. Valtimo vaikenee. Kiitoksia lukijoille, tavataan taas joskus jossain.

Ei uskoisi, että tällaista paikkaa on olemassa. Mutta ehkä Euroopan ja Yhdysvaltojen ulkopuolella kaikki opiskelija-asuntolat ovat tällaisia: kotiintuloaika klo 17.30 eli silloin kun aurinko laskee. Vankilan, anteeksi asuntolan, ympäröi ulospäin kaartuva piikkilanka-aita. Vartija lukitsee oven ulkopuolelta paksulla kettingilla ja munalukolla. Myöhässä tulevien on soitettava asuntolan johtajalle ja kerrottava myöhästymisen syy, muuten heitä ei päästetä sisään.

Yliopiston kampuksella on öisin turvamiehiä kalashnikovien kanssa, heidän vartiokopistaan näkee koko alueen. Kuusikerroksiset asuntolarakennukset – toinen tytöille, toinen pojille – on valaistu ulkoapäin tehokkailla valonheittimillä, joten asiattomat kulkijat huomataan varmasti.

Kampus sijaitsee kaupungin ulkopuolella puuttomalla mäellä. Rakennusten ympärillä soraisessa maastossa on syviä kaivantoja. Niitä ei ole ruopattu kivikkoon sattumanvaraisesti: jokaisen rakennuksen ympärillä on valli, jonka yli ei pääse minkäänlaisella ajoneuvolla.

Kalarin kaupungin sijainti: Irakin Kurdistan, 200 km Bagdadista pohjoiseen.

Täällä ei pelätä murtovarkaita, vaan räjähteillä lastattuja kuorma-autoja, joiden ratissa on al-Qaidan edustaja.

Puoli vuotta sitten naapurikaupunki Khanaqeenissa, 40 kilometrin päässä, asiakas laukaisi räjähdevyönsä suositussa ravintolassa. Viisitoista ihmistä kuoli.

Olen asuntolan ensimmäinen asukas. Koska olen opettaja, saan pienen huoneiston, jossa on oma keittiö ja vessa. Opiskelijat asuvat kuuden hengen huoneissa, neljällä huoneella on yhteinen keittiö ja kylpyhuone. Kävin kerran yhteisvessassa, kun omassa kylpyhuoneessani ei ollut vettä kymmenen tuntia kestäneen sähkö- ja vesikatkon aikana. Siellä oli ämpärissa vettä – ja siinä kuollut hiiri. Sen jälkeen en ole avannut yhteisvessan ovea.

Ensimmäisen yön nukuin yksin lukkojen takana. Yön hiljaisuus oli ihanaa ja hiekka-aavikko hohti kuutamossa. Sen vörit vaihtelevat päivän mittaan: illalla auringon laskiessa erämaa on punertava, yöllä se näyttää hopeiselta. Haluaisin lahettää kuvia maisemasta, mutta internetyhteyden kapasiteetti ei riita Kalarissa kuvien lähettämiseen. Hyvä, että sain edes tämän kirjoituksen tulemaan Suomeen.

Internet on suurimmalle osalle Kalarin yliopiston neljästä tuhannesta opiskelijasta Irakin ulkopuoliseen maailmaan kuuluva käsittämätön asia. Useimmat heistä eivät osaa käyttää verkkoa.

Raikkaana syysaamuna Rzhevskin ulkoilualueella, Pietarin kaupungin laitamilla kokoontuu mielenkiintoinen porukka. Nämä nuoret ovat tavanneet venäläisessä Facebookissa – vkontakte.ru – ja sopineet tapaamisen metsikköön. Kerätäkseen yhdessä roskia.

Kävelymatkan päässä yli puolen miljoonan asukkaan lähiöstä sijaitseva lähes luonnontilainen metsä on tietenkin suosittu ulkoilualue. Roskaaminen alueella on kielletty, mutta valitettavan harva ulkoilija jaksaa kantaa roskansa mukanaan takaisin kaupunkiin. Ulkoilualue on luokiteltu metsäksi, eikä se kuulu kaupungin jätehuollon piiriin.

Tällä kertaa osaanottajia on noin 15, mikä on kuulema odotettua vähemmän. Roskia kerätään aamusta iltapäivään asti. Suurin osa jätteistä lojuu valmiina kasoina nuotiopaikkojen lähistöillä. Neuvostoaikana oli tapana kantaa kaikki purkit ja pussit mukana takaisin kaupunkiin ja uusiokäyttää seuraavalla retkellä. Ainoastaan säilykepurkit jäivät metsään – ne käsiteltiin pioneerisääntöjen mukaisesti ensin nuotiossa ja sitten jätettiin maahan rapistumaan. Sama tyyli on edelleen monilla tapana, vaikka jätteen määrä on kulutusyhteiskunnassa moninkertaistunut sitten neukkuaikojen.

Iltapäivästä tunnelma on väsynyt ja mieliala hieman ristiriitainen: toisaalta jätepussikasa osoittaa että turhaan ei ole metsässä kyykitty. Toisaalta tämäkin määrä jätettä tuntuu vain pisaralta meressä. Tapahtuman järjestäjät ovat sopineet etukäteen metsänhoitajien kanssa roskapussien kuljettamisesta pois alueelta. Isompiin tapahtumiin ajetaan kunnan toimesta roskalavat paikalle jo etukäteen.

Roskien keräämisliike on muutamassa vuodessa paisunut maanlaajuiseksi. Pietarin lähistön metsissä roskatalkoita järjestetään pitkin kesää, useiden eri järjestäjien toimesta. Ryhmät ovat verkostoituneet löyhästi musora.bolshe.net-sivustolla – "ei enää roskia" – missä pidetään yhteyttä ja jaetaan vinkkejä koskien kierrätystä ja roskien kuljetusta pois metsistä.

Miten suhtautua erilaisuuteen on teemana tänään tässä ja nyt kuuminta hottia. Ja siinäpä onkin kysymys, kun yhtä aikaa puhutaan tasa-arvosta ja korostetaan erilaisuuden rikkautta. Vierastetaan koulukunta-ajattelua sen kapea-alaisuuden vuoksi ja arvostellaan arvojen velttoutta.

Kuka osaa selittää sanan tasa-arvo ja millä mittatikulla sitä jaetaan tasapuolisesti? Jos miehet ansaitsevat enemmän sillä perusteella, että he myös kuluttavat enemmän, voitaisiin ottaa käyttöön kalorimittarit. Siitä voitaisiin edetä kilokohtaisiin könttäsummaisiin lentolippuhintoihin, jolloin jokainen voisi itse päättää, painaako itse enemmän kuin laukku tai toisin päin tai pitääkö ennen lomaa jopa pienen paaston, niin saa sitten vielä yhdet kengät mukaan samaan hintaan.

Jos kaikki uskonnot ja myös uskonnottomien eri suuntaukset pannaan arvoasteikossa samalle tasolle, pitäisikö jumalanpalvelustilojen määrä laskea kutakin uskontoa/uskonnottomuutta aktiivisesti harjoittavien ihmisten määrän mukaan? Pitäisikö oikeudenmukaisuuden nimissä koko uskonnosta saada kerran viikossa lepopäivä kokonaan ilman jumalaa?

Ja miten voi olla, että suomalaisessa päiväkodissa on lakimääräisesti tuplasti enemmän tilaa lasta kohti kuin Itävallassa? Elämmehän kaikki Euroopan tasa-arvoisessa yhteisössä. Sääliksi vain käy noita pieniä, Wikipedian mukaan 82-prosenttisia protestantteja, jotka täältä maantieteellisesti keskeltä, mutta tapahtumallisesti sivusta näyttävät poloisilta, kun eivät edes löydä ketään koko päiväkodista, niin harvaan heitä siellä on. Ihmekö tuo, jos eivät kasva eurooppalaisesta näkökulmasta katsottua kovin hyviksi kommunikaattoreiksi.

Vaikeaa tämä joukkojen paketointi ja asettelu luokittain. Naisten ja miesten lisäksi on maahanmuuttajaryhmät, ensimmäisessä ja toisessa polvessa. On kotimaiset ja ulkomaiset eläkeläiset. On eurooppalaiset ulkomaalaiset ja sitten ne aivan tosi oikeat ulkomaalaiset. On huivia kantavia musliminaisia ja huivia kantamattomia musliminaisia. On tummat, vaaleat, keskiruskeat, pallonmuotoiset, päärynät, ylipainoiset, alipainoiset, sopivat, ennen blondit, nykyään tummat ja sitten vielä ne viiksekkäät ja kaljut. Hekö kaikki olisivat keskenään tasa-arvoisia? Kiloista ja väristä riippumatta.

Pitäisikö tasa-arvon olla flat rate -arvo eli kaikille könttänä sama riippumatta elämänkohtalosta, viisaudesta, iästä, lapsista, lapsettomuudesta, työstä, dieetistä, sairauksista ja varallisuudesta? Paljon se olisi? Olisiko se sidottu pörssikursseihin vai olisiko se vakio? Mikä olisi oikea ja oikeudenmukainen tapa ajatella, toimia ja luokittaa? Kuka voisi nyt vihdoin kertoa, mikä tähän asiaan on oikea vastaus, ettei näitä riitoja enää koskaan tarvitsisi pohtia eikä niistä enää ikinä tarvitsisi loukkaantua? Ei enää yhtään vaihtoehtoista filosofiaa, joka muka on aivan yhtä hyvä kuin kaikki tähänastiset. Ei enää yhtään vaihtoehtoista näkökulmaa, joka taas jättää kaikki päätökset ja takaportin auki.

Haluan vihdoin taas elää oikein, olla hyvä synnitön ihminen ja rentoutua, aivan niin kuin ala-asteella vielä oli mahdollista. Ei mitään yksittäispakattua ja aikaa vievää keissi kerrallaan -ajattelua. Hittoon hankala monimuotoisuus. Takaisin puhdas omatunto ja kunnolliset ja selkeät arvot.

Michael Haneken uusin elokuva Das wei?e Band kertoo tarinan pienestä protestanttisesta saksalaisesta kylästä ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä. Ahkerat, velvollisuudentuntoiset ja jumalaa pelkäävät asukkaat kasvattavat lapsiaan kuriin ja nuhteeseen. On selvää, mikä on oikein ja mikä väärin. Ihmisillä on käytössään ohjenuora ja tarpeen tullen rangaistus. Kärsimystä ei tule välttää, sillä se olisi henkistä velttoutta, hemmottelu suorastaan jumalan lahjojen tuhlaamista. Jo lapsi tietää, että tehtyjen syntien syyllisyydestä voi vapautua vain parantamalla tapansa ja tekemällä vastedes oikein. Tarkoitus pyhittää keinot, mutta vain jos tarkoitus on oikein, suora ja kunnollinen.

Schubertin soittaminen on hauskaa vain, jos nuotit ensin harjoitellaan kunnolla, joten uudestaan tahdista yhdeksän! äläkä siinä maleksi, sinä hermostuttava lapsi. Tee jotain! Päätä! Jää tänne ja ole kunnolla tai mene matkoihisi! Luonteen on syytä olla luja ja lojaali, sillä elämä ei ole ruusuilla tanssimista. Se syö, joka tekee työtä. Lempeämielistä ei kukaan ota tosissaan. Missä on hänen auktoriteettinsa, ei missään. Jumala palkitsee ahkerat ja kunnolliset ja rankaisee velttoja ja kurittomia. Se on oikeus ja myös kohtuus.

Haneken elokuva kertoo kuuliaisuudesta ja väkivallasta. Se kertoo perheestä kurinpidon kehtona ja pelosta. Siitä, kuinka ihmisistä voi kasvaa valmiita tarttumaan radikaaleihin ratkaisuihin. Niin kuin sitten kävikin.

Japanilaiset ovat ihania, mutta ihanana oleminen on rankkaa. Yhä uudestaan jaksan ihmetellä – erityisesti muualla Aasiassa reissattuani ja kotiin Tokioon palattuani – tuota hymyilyyn ja ystävällisyyteen käytettyä energiaa. Japanilaiset tuttavani ovat kertoneet, että heille ulkomaiden tylyys on toisinaan suuri shokki. Ystävällisyys on periaatekysymys.

Mutta entä sitten, jos käytännössä aina iloista ja hyväntuulista alkaakin yhtäkkiä ottaa päähän? Suomalaiselle v*tutus on normaali olotila, mutta kuinka on japanilaisen hymyheikin tapauksessa? Yleisesti ottaen hyväntuulisuuteen ja iloisuuteen on totuttu, koska sitä nähdään kaikkialla. Ihmiselo ei kuitenkaan missään, etenkään Japanissa, ole aina hyvää ja iloista. Erilaisia paineita on kasakaupalla.

Yritäpä siinä hymyillä, kun vaimosi on juuri muuttanut vierashuoneen petiin, töissä muut etenevät projekteissaan ja sinä et, äiti sairastaa toisella paikkakunnalla ja lapset ovat vieraita olentoja muilta planeetoilta. Tai jos paras ystäväsi hehkuttaa rakkauttaan poikaystäväänsä kohtaan ja itse alat olla parhaimman käyttöpäivämäärän ohittanut ylikypsä treffailija. Määräaikainen työsopimus uhkaa päättyä ja kaikilla muilla on enemmän merkkilaukkuja ja merkityksiä. Ei naurata, mutta naurettava on.

Eilen uutisoitiin Japanin entisen talousministerin löytyneen sunnuntaiaamuna kuolleena omasta sängystään. Sama mies herätti maailmanlaajuista kohua Roomassa helmikuussa sössöttämällä lehdistötilaisuudessa sekavuuksia päihdepäissään. Kuoleman syyksi epäillään unilääkkeitä, eikä itsemurhan mahdollisuutta ole lainkaan suljettu pois. 56-vuotiaan Nakagawan isä teki itsemurhan 57-vuotiaana.

Erittäin usein vastaavia, vaikkakaan ei yhtä tunnettuja ihmisiä koskevia, uutisia saa sanomalehdistä lueskella. Tuntuukin siltä, että jos japanilaisella alkaa mennä huonosti, tulee itsemurhaidea varsin pian ratkaisuksi mieleen. Monille se on yhtä hyvä ratkaisu kuin muutkin ongelmienratkaisukeinot – ja usein paras.

Meillä suomalaisilla masentuneisuuden syyksi mainitaan usein pimeys ja pohjoinen melankolia. Japanissa yleisimmiksi itsemurhan syiksi luokitellaan työttömyys, masennus ja sosiaalinen paine. Suomi ei jää itsemurhaamistaipumuksillaan kauas Japanista. Meillä 31,1 ihmistä sadastatuhannesta menehtyy vuodessa oman käden kautta. Japanissa luku on 34,8. Viime vuosina tilastot Japanissa ovat synkenneet entisestään, ja 30 000 vuosittaisen itsemurhan raja on reippaasti ylittynyt. Yleisimmin itsemurhia tehdään kolmikymppisyyden tuntumilla, ja alle 30-vuotiaiden yleisin kuolinsyy on niin ikään itsari.

Japanissa omia henkiä on riistetty samuraiajan seppuku-menetelmän vuoksi jo ammoisat ajat, ja samantyyppinen häpeän kulttuuri on yhä voimassa. Ylityön määrä ja taloudelliset paineet ovat helposti raskaita nauloja arkussa. Mielenterveyshoidon puute on selkeä riskitekijä, samoin kuin alkoholismin vähäinen hoito. Perheeseen ja sukuun tukeutuminen hädän hetkellä on asia, joka aiheuttaa suurta henkistä painetta ja syyllisyyttä kaikille osapuolille. Laina-ahdinko on myös hyvin yleinen syy epätoivoon, ja lainayhtiöiden velkainkerääjiä onkin arvosteltu liian suorasukaisista kovistelumetodeista.

Kuten monissa muissakin talousmahtimaissa, Japanissa miehet riistävät enemmän henkiä itseltään kuin naiset. Vuonna 2007 itsemurhan tehneistä 71% oli miehiä. Muualla idässä naiset ovat selvästi tätä aktiivisempia. Japanin poikkeavuutta on perusteltu muun muassa sillä, että avioeroja on vähän, joten yksi selkeä syy naisten itsemurhiin, ero ja yksin jääminen, on harvinaisempaa. Toisaalta kuoleman uhka itsetuhoisen miehen rinnalla on aina olemassa, sillä japanilaisen häpeäkäsityksen mukaan on parempi tappaa samalla koko muutoin häpeämään jäävä perhe kuin vain itsensä. Vastikään lehdessä kerrottiin aviomiehen, vaimon ja 5-vuotiaan pojan löytyneen samaan puuhun hirttäytyneinä Naganon vuorilla. Ei tiedetä, oliko ajatus toisen vanhemman vai molempien, mutta viisivuotiaalta tuskin kysyttiin mielipidettä.

Junan alle hyppääminen on yleinen tapa päättää päivänsä. Itsekin olen usein seissyt paikalleen jumahtaneessa junassa, jossa kuulutetaan viivästyksen johtuvan raiteiden siivoustöistä. Turmaa en ole onneksi joutunut vierestä todistamaan. Korkealta pudottautuminen, lääkkeet ja hirttäytyminen ovat myös suosittua puuhaa. Viime vuoden aikana hitiksi muodostui erilaisten kaasujen käyttäminen. Internetin Näin teet itsemurhan -ohjesivuilla kerrottiin tarkkaan joka kodista löytyvien tuotteiden kaasuntuottomahdollisuuksista sillä volyymilla, että vuonna 2008 myrkkykaasutustapauksia oli 867 kappaletta, kun edellisenä vuonna niitä oli ollut vain 29.

Niin kauhealta kuin se kuulostaakin, Japanissa saatetaan lehti-ilmoituksella etsiä tovereita yhteisen itsemurhan tekoon. Yleistä on myös nähdä uutisia esimerkiksi koulutytöistä, jotka ovat pareittain hypänneet kerrostalon katolta. Suomessa yleinen itsemurhasyy on yksinäisyys ja siitä aiheutunut masentuneisuus, mutta Japanissa ilmeisesti se, että kaksi jakaa yhteisen itsetuhon tunteen ei tilannetta auta – vaan päinvastoin, se lisää rohkeutta toimintaan.

Aokigaharan metsä on saavuttanut kuulun maineen oivallisena itsemurhakohteena. Fuji-vuoren liepeillä lepäävä suuri metsä houkuttelee joka vuosi itsetuhoisia sillä tahdilla, että alueelle on hankittu poliisivartiointia, vapaaehtoisten joukkoja haravoimaan seutua uhreista sekä kylttejä, joissa kehotetaan harkitsemaan uudemman kerran. Sanotaan, että metsän maaperän mystinen, paranormaali magneettisuus aiheuttaa ihmisten eksymistä laajoin mitoin, mutta todellisuudessa eksyjät yleensä menevät hukkaan ihan tahallaan. Itsetuhon romantiikkaa lisännee suosittu Kuroi Jukain novelli, jonka lopussa rakastavaiset tekevät yhteisitsemurhan kyseisessä metsässä.

Hallitus aloitti vuonna 2007 ns. White Paper -projektin, jonka tarkoituksena on vähentää itsemurhia ainakin 20 prosenttia seuraavien 10 vuoden aikana. Tarkoitus on esimerkiksi saada ihmisten ajatusmaailmoja muutettua itsemurhan vastaisiksi ja parantaa itsaria yrittäneiden hoitomenetelmiä. Nykyinen taloustilanne kuitenkin ajaa perheitä vaikeaan jamaan, joten toimenpiteet eivät ehkä ole tarpeeksi nopeita ja tehokkaita.

Aokigaharaan tullaan varmasti tekemään synkkämielisiä, yksisuuntaisia reissuja tästäkin eteenpäin.

Kirpeänkuulas syksy alkaa saapua Washingtoniin, hyvine ja huonoine puolineen. Kurpitsaan liittyy molempia.

Amerikkalaiset keksivät kurpitsan olemassaolon uudelleen aina lokakuun alussa, jolloin oranssi mötäkkä ilmestyy vähän joka paikkaan: kauppoihin, työpaikoille, kouluihin ja sairaaloihin. Se koristaa niin bussien etumuksia kuin talojen kuisteja.

Kyseinen hedelmä onkin parhaimmillaan koristeena. Siitä leivottavat piirakat tuppaavat maistumaan lämmitetyltä vauvan oksennukselta. Piirakan lisäksi kurpitsaa löytää myös leivistä, kahvista, kekseistä ja vähän kaikesta mihin kekseliäät amerikkalaismarkkinoijat äkkäävät sitä piilottaa. Kurpitsan maku on ällö, mutta sitä on pakko kehua amerikkalaisille, vähän samaan tapaan kuin suomalaiset odottavat ulkomaalaisten kehuvan heidän ankeita perinneruokiaan.

Kurpitsa symboloi kuitenkin myös amerikkalaisen syksyn hyviä puolia. Sen oranssiin kylkeen kaiverrettu irvinaama on symboli halloweenille, joka on mainio juhla. Kakarat pitävät pyhäinpäivän aatosta, koska silloin saa pukeutua naamiaisasuihin ja kulkea naapurustossa kerjäämässä karkkeja, joita edes terveystietoisimmat vanhemmat eivät voi kieltää.

Nuorille aikuisille halloween on puolestaan tilaisuus rietastella. Useimmat amerikkalaisopiskelijoiden pyhäinpäivän juhlat muistuttavatkin nykyään pornoelokuvan kuvauspaikkoja. Nuorten naisten asusuosikki tuntuu olevan hutsahtava sairaanhoitaja, seksikäs ranskalaissisäkkö tai korsetteihin ja minihameeseen änkeytynyt noita. Miehet voivat valita muun muassa gynekologin, isopyssyisen sotilaan tai pitkäletkuisen palomiehen asuista. Viime vuonna pariskuntien suosikki näytti olevan, että mies pukeutuu pistokkeeksi ja nainen pistorasiaksi.

(Halloween-asuillakin on rajansa. Se löytyi lokakuussa 2001, kun eräs newyorkilaispariskunta ilmestyi juhliin pukeutuneena World Trade Centerin kaksoistorneiksi. Torneihin oli liimattu pienoislentokoneita, ja ikkunasta roikkui pieniä ihmishahmoja. Kuulemma muiden juhlijoiden reaktio oli "aika ikävä".)

Washingtonissa halloween on seksuaalivähemmistöjen luvattu juhla. Paras tapahtuma on aina High Heels Race, jossa kaupungin monet drag-kuningattaret juoksevat korkokengissä muutaman korttelin matkan tuhansien katsojien kannustaessa. Viime vuonna muistaakseni tiukin taisto käytiin prinsessa Dianan, Condoleezza Ricen ja Hillary Clintonin kaksoisolentojen välillä, ja tänä vuonna odotettavissa on monia Michelle Obamoja.

Kun halloween-krapulasta on selvitty, on aika valmistautua kiitospäivään. Marraskuun neljäntenä torstaina vietettävä sadonkorjuun juhla on amerikkalaisille yhtä tärkeä kuin joulu suomalaisille. Kiitospäivään ei nykyään enää liitetä uskonnollisia tapoja, joten se on monikulttuurisessa maassa myös vähemmän kiistanalainen (lue: poliittisesti korrekti) juhla kuin joulu.

Siippani mittava suku kokoontuu kiitospäiväksi Pohjois-Kalifornian punapuumetsissä sijaitsevalle farmille, missä mieheni isosetä vietti lapsuutensa. Neljänkymmenen rempseän irlantilais-italialaisamerikkalaisen kokoontuessa yhteen melu on korvia riipivä, ja sen kestää helpoiten korkkaamalla ensimmäisen kaljan heti keskipäivän jälkeen.

Naiset hääräävät ruokien kanssa keittiössä, miehet hakevat polttopuita ja kantavat pöytiä, ja lapset kirmaavat vanhojen latojen takana levittäytyvällä pellolla. Puoliseniili vaari vangitsee rollaattorillaan pahaa aavistamattoman uuden tulokkaan huoneen nurkkaan kuuntelemaan loputtomia kertomuksia 1960-luvun San Franciscosta, kunnes joku pelastava enkeli noutaa vaarin päiväunille.

Kiitospäivä on ennen kaikkea ylensyömisen juhla. Lihansyöjät iskevät kiinni kalkkunaan ja kasvissyöjät tofuversioon, jotka syödään karpalososeen ja bataattien kanssa. Piirakoita on vähintään viittä eri laatua, viheliäisestä kurpitsasta mustikkaan ja pekaaniin, ja niiden päälle lätkäistään vuori kermavaahtoa. Liian ison aterian jälkeen kellahdetaan yleensä telkkarin eteen katsomaan amerikkalaista jalkapalloa tai otetaan nokoset. Päivän ajan maailmassa on kaikki kunnossa, tai ainakin siirretty seuraavaan aamuun odottamaan ruokakooman loppumista.

Kurpitsa toimii ajan näyttäjänä myös kiitospäivän jälkeen. Kun kuistille jätetty oranssi hedelmä on rottien ja oravien läpeensä syömä, on aika varata kynttilöitä ja punaviiniä kaappeihin ja bunkkeroitua odottamaan joulukuuta.

Poliitikkojen ja poliisien kommelluksia on aina hauska seurata. Erityisen viihdyttävä yhdistelmä syntyy, kun 20 vuotta poliisina toiminut siirtyy politiikkaan.

Amsterdam jakautuu kahteensataan naapurustoon, joista jokaisella on oma naapurustopoliisinsa. Näiden tehtävänä on kierrellä ympäri aluettaan ja pitää yllä kuria sekä järjestystä. Poliisin nettisivuston mukaan naapurustopoliisien mottona on olla "niin ystävällisiä kuin mahdollista, niin tiukkoja kuin tarve". Suhteet virkavallan ja naapuruston asukkaiden välillä ovat siis henkilökohtaisemmat kuin Suomessa – myös silloin, kun asukkaat ovat talonvaltaajia. Tai etenkin silloin.

Joskus naapurustokyttä voi olla suhteellisen ok, ja tämän ja valtaajien suhde on viileä muttei vihamielinen. Joskus kyseessä taas on kusipää. (Eräs piti oman naapurustonsa valtaajista eräänlaista naamakirjaa, johon keräsi näiden valokuvia ja henkilötietoja.) Kaikista naapurustopoliiseista kuuluisin on kuitenkin muutamia vuosia sitten politiikkaan siirtynyt Hero Brinkman -niminen miekkonen.

Nimi ei tunnetusti miestä pahenna, mutta saattaa kyllä aiheuttaa paineita, ja Hero koki ilmeisesti tarpeelliseksi elää nimensä mukaisesti, niin suurudenhulluin ottein tämä suhtautui talonvaltaajiin. Valtaajia intohimoisesti vihaava mies tuli tunnetuksi kahjoista tempauksistaan ja kovakouraisista toimintatavoistaan. Heron aikana taloja häädettiin mitä mielivaltaisin syin, ja hoitipa tämä toisinaan koko häädön omin pienin kätösin. Kerrankin tämä sankari iski asunnon ikkunan rikki ja pisti pulttisaksilla barrikadin paskaksi ruiskuttaen samalla pippurisumutetta kämpän täyteen. Sitten valtaajat ulos ja rautoihin.

Brinkmanin hallintakautena tämän alueella asuneet muistavat monta samanlaista tapausta. Talonvaltaajien jahtaaminen hullunkiilto silmissä on aika kaukana neutraalista ammattilaisuudesta, ja henkilökohtaisuuksiin mentiinkin sitten molemmin puolin. Eräs valtaaja julisti antavansa kaksi koppaa kaljaa ja yhden viskipullon palkkioksi sille, joka varastaisi miehen työasuun kuuluvan komean koppalakin.

Nykyään Hero on toisen tunnetun kahjon, Geert Wildersin Vapauden puolueen riveissä. (Ja myös sopii puolueeseen kuin nyrkki silmään: äijä on muunmuassa julistanut suvaitsevaisuuden olevan ruma sana, ja että kaikki nuorisorikolliset tulisi lähettää uudelleenkoulutusleireille.)

Heron sisäinen poliisi on kuitenkin vielä voimissaan. Viime vuonna Amsterdamissa pidettiin kansainväliset talonvaltauspäivät ja tämä sydämistyi asiasta niin, että pyysi virallisesti sisäministeriltä ja oikeusministeriltä lupaa luopua poliitikon duunistaan päiväksi ja pukeutua sen sijaan vanhaan mellakkapoliisin univormuunsa pamputtaakseen valtaajista ilmat pihalle. Koska osalla poliitikoista on ilmeisesti yhä tolkkua päässään, lupaa ei hellinnyt.

Poliitikkona Hero on siis vähintään yhtä legendaarinen kuin poliisina. Joitakin vuosia sitten tämä aiheutti pienen selkkauksen julistettuaan Alankomaiden Antillit läpeensä korruptoituneeksi maaksi, ja lopulta Antillien poliitikot kieltäytyivät tapaamasta koko tyyppiä erään virallisen vierailun yhteydessä. Viime viikolla Antillien edustajat saivat kuitenkin viimeiset ja siten parhaat naurut.

Brinkman oli ns. räkäkännissä haagilaisessa kapakassa, ja baarimikko kieltäytyi tarjoilemasta tälle enempää juotavaa. Kun kaljaa ei pyynnöistä huolimatta herunut, pyrki Brinkman ensin tiskin taakse itse itselleen tarjoillaakseen, ja kun se estettiin, tirvaisi tämä baarimikkoa nyrkillä naamaan. Uutiset tapahtumasta levisivät ympäri maan (ja maailman) kuin kulovalkea ja nyt herra Drinkmania, kuten tätä nykyään kutsutaan, pitävät pilkkanaan talonvaltaajien lisäksi kaikki muutkin.

Seuraavana päivänä, kankkusesta selvittyään, Drinkman pahoitteli käytöstään ja ilmoitti olevansa alkoholisti. Talonvaltaajat väsäävät tietysti jo kovaa vauhtia erilaisia Brinkman ja alkoholi -aiheisia bandiksia, mutta paras lausunto tuli silti Alankomaiden Antilleilta: eräs maan poliitikko julkaisi vinoilevan lehdistötiedotteen, jossa ilmoitti ymmärtävänsä herra Brinkmanin typeriä lausuntoja huomattavasti paremmin nyt kun tietää tämän olevan alkoholisti, ja suosittelevansa lämpimästi vieroitushoitoon osallistumista.

En muista, kuinka monta vuotta on siitä, kun lopetin äänestämisen. Enkä ole ainoa. Aina on tietenkin niitä, jotka jättävät äänestämätää siksi, että se tuntuu ajanhukalta tai ei vain tule mieleen, mutta on aina niitäkin, joille se on tarkka valinta.

Virossa äänestysprosentti ei ole erityisen matala tai korkea. No joo – neuvostovaalien aikana se oli lähes sata prosenttia. Oli pakko käydä, eikä vaihtoehtoja ollut. Ehdokkaita oli yksi.

Virossa järjestetään pian kunnallisvaalit. Vaalipäivä on 18. lokakuuta. Kampanjointi on jo alkanut. Vaalien lähestyessä minulta usein kysytään, miksen ole ehdokkaana; kun vastaan, etten aio edes äänestää, saan osakseni halveksuntaa.

On ihmisiä, joiden mielestä en saisi lainkaan puhua yhteiskunnasta, koska en äänestä. Tai odottaa paikalliselta hallinnolta oikeita valintoja. Että olen ylipäätään mitätön ihminen.

Jo tämä ajattelutapa ajaa minut pois uurnilta. Miten niin? On helppoa käydä vaalikopissa neljän vuoden välein ja sitten unohtaa koko jutun, mitä nyt välillä kritisoida mitä päähän pälkähtää. Uskon, että näin ajattelevia kansalaisia on liioittelematta liian paljon. Ja jos vielä maksat verosi, olet kunnon kansalainen.

Olen aina ajatellut, että paljon enemmän, halvemmalla ja nopeammin tekevät yhteiskunnalle hyvää ne ihmiset, joille se ei ole velvollisuus: vammaisjärjestöt, kyläyhdistykset, eläinsuojelijat, mielenosoittajat, ystävät. Ne, jotka tekevät jotain, mihin uskovat. Ja sitten vaalimainokset – they just make me sick.

Virossa on nyt tapana, että vaalimainoksissa puhutaan suoraan pahaa muista ehdokkaista. Ei muuta. Tallinnan kaupunginjohtaja taas toi vaalien alla keskusaukiolle kasan puita ja pari kassia perunoita, kalliin mainostoimiston laskuun, edustamaan lupaustaan jakaa köyhille kansalaisille puita ja perunoita ennen talvea.

Tiesittekö muuten, että eestiksi äänestäminen ja liftaaminen on sama sana: hääletamine?

Yhdysvaltojen merivoimat ampuivat alas heinäkuussa 1988 Iran Airin matkustajakoneen IR655. Kaikki 290 matkustajaa ja henkilökunnan jäsentä kuolivat. Yhdysvaltojen mukaan kyseessä oli vahinko.

Tämän vuoden elokuussa Britannia vapautti ennenaikaisesti vankilasta libyalaisen Abdul Baset al-Megrahin, joka tuomittiin aikoinaan Pan Amin lentokoneen räjäyttämisestä Lockerbien kaupungin yllä joulukuussa 1988. Räjähdyksessä kuoli 270 ihmistä.

Viime viikolla Britannian ulkoministeri David Miliban kieltäytyi sulkemasta pois mahdollisuutta, että Irania vastaan ryhdyttäisiin sotilaallisiin toimiin.

Soittaako kelloja?

Ai ei? No ei välttämättä pidäkään. Tapahtumien välillä ei ehkä ole mitään yhteyttä. Tai sitten on.

Lockerbien pommista syytetyn syöpäsairaan al-Megrahin vapautus on synnyttänyt odotetusti porua Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Monien mielestä Britannia vapautti terroristin öljyintressien takia ja samalla syljettiin uhrien omaisten kasvoille. Vielä suurempaa kuohuntaa – etenkin Yhdysvalloissa – on aiheuttanut se, että kotiin palannut al-Megrahi sai innostuneen vastaanoton Libyassa.

Vähemmän on puhuttu siitä, kuinka epämääräinen ja valtapolitiikan kyllästämä al-Megrahin tuomio oli alun alkaenkin. Siksi Gareth Peircen artikkeli tuoreimmassa London Review of Booksissa oli enemmän kuin tarpeen. Peirce käy artikkelissaan yksityiskohtaisesti läpi al-Megrahin tuomioon johtaneita seikkoja.

Juonen käännekohta sijoittuu vuoteen 1990.

Ensimmäisen kahden vuoden aikana Libya tai libyalaiset eivät nimittäin olleet millään tavalla epäiltyjen listalla. Epäilyt kohdistuivat Iraniin, jonka uskottiin kostaneen Iran Airin alas ampumisen – tai palestiinalaisiin, jotka olisivat saaneet tukea Iranilta ja Syyrialta. Oli motiivi, oli joukko todisteita ja johdonmukainen tutkimuslinja.

Sitten Saddam Hussein hyökkäsi Kuwaitiin.

Koko alueen voimatasapaino käännähti. Länsimaiden öljynsaanti vaarantui, ja jos Irakia vastaan aiottiin hyökätä, Iranin ja Syyrian kanssa ei voinut olla ihan niin huonoissa väleissä kuin mihin oli totuttu.

Johtolankoja alkoi löytyä Libyasta, ja lopulta Lockerbien pommi-iskusta tuomittiin al-Megrahi.

Pierce listaa artikkelissaan erilaisia yksityiskohtia tutkimuksesta: muutaman miljoonan dollarin lahjuksia todistajille, kadonneita ruumiiden tunnistuslappuja, pöytäkirjojen muutettuja sivunumeroita, tohtoreiksi tituleerattuja asiantuntijoita, jotka eivät koskaan tohtoreita ole olleetkaan ja joiden on todettu antaneen väärää tietoa muissa oikeudenkäynneissä, Libyaan johtaneita jälkiä, jotka osoittautuivatkin lopuksi vääriksi, keksittyjä todistuskappaleita, päätodistaja, joka vaihtoi näkemyksiään ja joka tunnisti syyllisen toteamalla, että mies oli: "ehkä kuin hän mutta ei täysin kuin hän." Ja niin edelleen ja niin edelleen.

YK:n määräämän tarkkailijan Hans Köchlerin mukaan oikeuden päätös oli käsittämätön ja sattumanvarainen, jopa irrationaalinen.

Nyt heiluri on taas heilahtanut Lähi-Idän politiikassa. Al-Megrahi on vapautettu, Libyan johtaja Gaddafi on osallistunut YK:n yleiskokoukseen, ja Yhdysvallat ja Britannia valmistelevat meitä siihen, että ehkäpä Iraniin on kohta hyökättävä.

Vaikka on täysin mahdotonta tietää, mihin lopulta uskoa tiedustelupalvelujen tutkimassa pommiturmassa, jotain Lockerbien tapauksen käsittelystä on hyvä pitää mielessä nyt kun erilaisia terroristeja taas vangitaan ja Iranin ydinohjelmasta puhutaan taukoamatta.

Onko Lockerbien, Milibandin ja Iran Airin välillä yhteys? Ehkä on, ehkä ei.