Ruotsin taideteollisen korkeakoulun, Konstfacketin, ja aluehallinnon välille syntyi viime viikolla riita taideopiskelija Anna Odellin tapauksen vuoksi. Odell tekeytyi psyykkisesti sairaaksi osana opinnäytetyötään. Dn.se –sivuston mukaan hän muun muassa heitti vaatteitaan veteen sillalta Tukholman kantakaupungin tuntumassa, jolloin ohikulkijat tulkitsivat hänet itsetuhoiseksi. Paikalle kutsuttiin poliisi, Odell vietiin St. Göranin sairaalaan, hänet pakkolääkittiin ja kirjattiin suljetulle osastolle. Odell uloskirjoitettiin sairaalasta hänen kerrottuaan näytelleensä. Hänestä on tehty rikosilmoitus virkamiehen väkivaltaisesta vastustamisesta, koska hän sylki ja yritti purra henkilökuntaa sairaalassa.

Odellin tempauksesta tuohtunut terveydenhoidosta, psykiatriasta ja kulttuurista vastaava maakuntahallituksen jäsen (landstingsråd) Birgitta Rydberg vaatii korkeakoululta anteeksipyyntöä, koska Odellin toiminnalla oli hänen ohjaajansa ja koulun johdon tuki. Rydbergin Konstfackin rehtorille lähettämän kirjeen mukaan toiminta oli epäeettistä, koska se aiheutti vahinkoa henkilökunnalle ja tuhlasi vei poliisin ja hoidon resursseja, joiden olisi pitänyt olla käytettävissä jollekulle niitä todellisuudessa tarvitsevalle. Rydbergin mukaan taidekorkeakoulu "loisii" terveydenhoitojärjestelmän kustannuksella. Hänen laskelmansa mukaan tempauksen hinta yhteiskunnalle oli 11500 kruunua eli vajaat 1100 euroa.

Mikä merkitys Anna Odellin tekeytymisellä psykoottiseksi on? Ainakin tapaus kertoo mielenterveysongelmien tunnistamisen ja oikean hoidon löytämisen haasteista. Tällä kertaa henkilö otettiin psykiatriseen sairaalaan, vaikka hän ei olisi tarvinnut hoitoa. Huomattavasti useammin käy toisin päin: vakavasti mieleltään sairastunut ihminen ei pääse hoitoon, koska häntä ei pidetä tarpeeksi sairaana. Hoitopaikkoja ei ole tarpeeksi.

Toisaalta huomio kiinnittyy lääkitykseen hallintakeinona: Odell pakkolääkittiin, ja niin tehdään monelle muullekin. Viime syksynä Ruotsissa uutisoitiin dementiapotilaiden pitämisestä rauhallisena sellaisten lääkkeiden avulla, jotka heikentävät heidän henkistä tilaansa. Ilmeisesti tämä on yleistä. Syynä on toisaalta henkilökunnan vähyys ja toisaalta aggressiivisuuden kuuluminen dementian taudinkuvaan: henkilökunta ei jaksa vihaisia ja jopa väkivaltaisia vanhuksia. Kääntöpuolena on se, että ihminen tulee passiiviseksi ja lakkaa tunnistamasta läheisiään aikaisemmin kuin mitä muistisairauden normaali kehitys antaisi odottaa. Vanhusten ylilääkitsemisestä on viime aikoina keskusteltu myös Suomessa.

Anna Odell pääsi lyhyen vierailunsa aikana näkemään suljetun osaston toimintaa potilaan näkökulmasta. Hänen kokemuksensa on jollain tavalla mukana toukokuun puolivälissä pidettävässä lopputyönäyttelyssä. Ennen sitä hän ei aio kertoa kokemuksestaan muuta kuin sen, että hänen tarkoituksensa ei ollut vitsailla psykiatrisen hoidon kustannuksella, vaan herättää keskustelua suljettuun hoitoon perustuvasta järjestelmästä. Keskustelua syntyi myös taiteen keinoista ja rajoista.

Toivottavasti Konstfacket ei pyydä anteeksi.

Vitsi vai totta? Vain kuukausia Jörg Haiderin kuoleman jälkeen...

1) teleshopista saa ostaa tuotteen nimeltä "Dr. Jörg Haider ’In Memoriam Collection’ CD/DVD-Set". Kolmessa kappaleessa Jörg Haider laulaa itse mukana. Teleshopin mainos pyörii ruudussa joinakin päivinä tauotta. Siinä saksalaisella aksentilla puhuva juontaja kertoo tuotteen ainutlaatuisuudesta. Hän vakuuttaa, että tuotetta jonotetaan, minkä johdosta on syntynyt "dramaattisiakin kohtauksia". Mainokseen kuuluvassa tunteellisessa ja lämminhenkisessä videossa Jörg Haider juttelee mukavia. Sen jälkeen näytetään kuinka Jörg Haider laulaa traditionaalisen maalaistalon parvekkeella kuorolaisten seistessä kauniissa rivissä hänen alapuolellaan.

2) BZÖ-puolue lupaa ostaa Jörg Haiderin rusinaksi ajaman VW Phaetonin 40 000 eurolla. Ajoneuvo oli leasing-auto ja koska Haider oli onnettomuushetkellään voimakkaasti alkoholin vaikutuksen alaisena, vakuutus ei korvaa jäljelle jäänyttä summaa. Osavaltion johtaja Dörfler sanoo haluavansa varmistaa auton olevan turvallisissa käsissä "niin kauan, että kaikki tutkimukset on suoritettu loppuun". Hän vertaa tapausta presidentti Kennedyn murhaan, jota tutkittiin moneen otteeseen tapahtumien jälkeen. Hän muistuttaa myös, että Kennedyn murhaa ei vieläkään ole selvitetty.

Aiempia ideoita oli antaa auto jollekin taiteilijalle materiaaliksi tai huutokaupata se.

3) Kärtenin osavaltio päättää rakennuttaa Haiderin kuolinpaikalle 30 000 euron arvoisen muistomerkin. Halukkaat voivat osallistua rahan keräykseen. Tällaisia muistomerkkejä kutsutaan nimellä "Marterl" ja niitä on yleensä kirkkojen läheisyydessä, pyhiinvaellusreiteillä tai jollakin peltotiellä. Niiden tarkoitus on tarjota paikka hiljentymiseen tai rukoiluun. Haiderin muistomerkin yhteyteen tullee myös parkkipaikka.

Suunnitelmissa on lisäksi ainakin Haider-museo ja Haider-silta.

4) BZÖ-puolue luopuu etsimästä Haiderin tilalle sopivaa johtajaehdokasta lähestyviin maakuntavaaleihin. Puolue korostaa joukkuehenkeään ja asemaansa Jörg Haiderin politiikan jatkajana antamalla ehdokkailleen yhteisnimen "Liste Jörg Haider". Kolmen miehen pääjoukko esiintyy vaalimainoksissa listan kärkenä.

5) huimaa suosiota nauttivat kabaretistit Grissemann ja Stermann joutuvat peruuttamaan yhden keikkansa turvallisuussyistä.

Parivaljakko vetää torstai-iltaisin televisiossa paikallisen Yleisradion eli ORF:n kanavalla poliittista satiiriohjelmaa. He myös keikkailevat ympäri Itävaltaa. Yhdessä ohjelmassaan Jörg Haiderin kuoleman jälkeen(kin) Stermann ja Grissemann uskaltautuivat piikittelemään Haiderin politiikkaa ja hänen henkilönsä ympärillä Kärntenissä elävää kulttia. Ohjelman lähetyksen jälkeen satiirikkoparin Kärntenin keikan organisaattorin autosta oli löystytetty yksi rengas. Osavaltion johtajan Dörflerin arvion mukaan se saattoi johtua talvirenkaiden vaihtamisesta.

Pätkiä Stermannin ja Grissemannin Haider-aiheisesta jaksosta löytyy löytyy YouTubesta.

Otsikosta huolimatta en aio haukkua Koreaa, vaikka monet japanilaiset niin tekevätkin. Se johtuu siitä, että korealaiset ovat vähän hitaita antamaan anteeksi. Japanilainen ystäväni paheksui sitä, että korealaisten koulujen historian oppikirjoissa kerrotaan japanilaisten hirmuteoista Japanin vallan aikaan. Hämmentävää, että historia paljastetaan herkille lapsukaisille, kun taas Japanissa toimitaan terveellisemmällä tavalla: historiankirjoja on siistitty pahimmasta hurmeesta, paukkeesta ja raiskauksesta – ja muutamissa rohkeimmissa opuksissa Japanin toimia jopa vähätellään.

Tästä johtuen ihan kaikille nuorille japanilaisille ei ole täysin selvää, kuinka oma maa miehitysten aikaan toimikaan. Ja toisaalta, vaikka olisikin, on se aika jo kuollut ja kuopattu, hyväksytty ja sitten unohdettu, sillä japanilainen mieli ei vello menneessä. Japanilaisista on kummallista ja ärsyttävää, että korealaiset (sekä kiinalaiset ja taiwanilaiset) jaksavat vieläkin vaatia anteeksipyyntöjä ja rahallisia korvauksia kaltoin kohtelemisesta ja piittaavat siitä, missä pyhäkössä kukakin valtion virkamies vierailee. Unohtaisivat, juntit!

Tässä yhteydessä on mainittava, että mitä historiankirjoihin Pohjois-Koreassa tulee, ovat ne luvut aivan erikseen.

Mutta tätä aihetta en nyt käsittele tarkemmin. Sillä tarkoitus oli puhua toisenlaisesta roskasta. Ihan vain roskasta.

Kuten Alan Macfarlanen kiintoisassa teoksessa Japanin sydämessä (Atena 2008) kerrotaan, Japani on yksi maailman ristiriitaisimmista maista, ellei ristiriitaisin. Täällä itse ristiriitakin on ristiriitaista. Yleensä kaikilla asioilla on vähintään kaksi puolta, jotka useimmiten tuntuvat täysin vastakkaisilta. Tässä blogissa aion ottaa esille näitä pohdintaa herättäviä ristiriitaisia ristiriitoja.

Tänään vastakkaisia voimia edustavat äärimmäisen taidokas paketointikulttuuri, joka kulutusvimman vaikutuksesta muuttuu äärimmäisen tainnuttavaksi pakkauskulttuuriksi sekä yltiötehokas, toisinaan raivostuttava, roskienkierrätyssysteemi.

Alkuaikoina Japanissa en ymmärtänyt myyjän kysymystä kassalla ja sain uudet sisätossuni paketoituina vaaleanpunaiseen muoviin ja rusetti päälle. Ostos kuin ostos pakataan kaupassa kassiin, joka teipataan kiinni. Jos shoppailee enemmän, kuten väkisin joutuu tekemään muuttaessaan uuteen maahan, saattaa palata kotiin kymmenen kassin kera. Tuntuu törkeältä sanoa ei innokkaalle myyjälle, joka häärää teippeineen, naruineen ja niitteineen kiinnittämässä isoon muovikassiin isoa muovikahvaa kantamisen helpottamiseksi. Etenkin kun tietää, että japanilaiset rakastavat paketoimista, koristelua ja kaunistelua – paketin kuori kertoo yleensä lahjan antajasta ja lahjan tarkoituksesta enemmän kuin itse sisältö.

Sitten sitä ollaan kotona muovi-, paperi-, naru-, niitti- ja kahvavuoren keskellä ja ryhdytään lajittelemaan. Omalla seudullamme Tokiota roskat jaetaan kierrätettäviin muoveihin, palaviin jätteisiin (myös biojäte), palamattomiin (sekametalli, kemikaalit, keramiikka), papereihin, pahveihin, maitopurkkeihin, styroksiin, muovipulloihin, lasipulloihin, tölkkeihin, isoihin roskiin ja vaarallisiin roskiin. Vähintään. Yokohamassa, Tokion naapurikaupungissa, käytössä on 27-sivuinen roskienlajitteluohjekirja, joka sisältää yksityiskohtaiset neuvot 518:lle eri roskalle. Ja me Suomessa olemme tehokkaita kierrättäjiä?

Roskien lajittelu on kunniakysymys. Tietyt roskat viedään ulos vain tiettynä päivänä. Jos hommaa ei hallitse, on vähän yksinkertainen. Naapurit vakoilevat toisiaan. Yleensä jokaisessa talokunnassa on obaasan, isoäiti, joka vahtaa silmä kovana väärien roskien ilmaantumista talon nurkalle vääränä päivänä. Jos talokunnassa asuu ulkomaalaisia, syy sysätään usein heidän niskoilleen. Mekin olemme saaneet ovellemme takaisin tuotuina joidenkin muiden jätteet – vaikka olemme uskollisesti tavanneet ohjekirjaa ja solmineet rusetteja.

Roskien lajittelukin nimittäin muodostuu toisinaan pakkaustaiteeksi. Paperit, lehdet ja pahvit pitää erotella omiksi kasoikseen, jotka nyöritetään narulla kiinni. Ilta jos toinenkin on kulunut pinotessa ja paketoidessa. Ja rusetti päälle!

Kaikki eivät silti jaksa, osaa tai tahdo. Yokohamassakin uusien lajitteluohjeiden jälkeen alkoi kauppojen ja puistojen yleisiin roskiksiin ilmaantua yön hämärissä salaperäisiä sekajätepusseja. Toiset jemmaavat jätettä kotiinsa kuukausikaupalla, kun eivät osaa tai ehdi alkaa lajittelutyöhön. Kerran mokattuaan eräs pariskunta häpeää viedä roskiaan talon nurkalle, joten aviomies kuskaa pussin töihin mukanaan. Mokia varten on jopa pestattu niin kutsuttuja roskavahteja, jotka partioivat kaduilla tutkimassa roskapussien sisältöjä ja huomauttelemassa virheistä. Heti, kun roskansa vie ulos ovestaan, pussukasta tulee julkista riistaa. Äläkä yritäkään viedä roskia salaa ja yöllä! Roskapussin saa viedä ainoastaan kello aamuviiden ja -kahdeksan välillä.

Japanilaiset eivät tunnu näkevän yhteyttä pakkaus-, kertakäyttö- ja krääsäkulttuurin sekä kierrätysasioiden monimutkaisuuden välillä. Ostosten kääriminen huolella ja säästelemättä kuuluu asiaan. Kierrätys kuuluu asiaan. Mutta ympäristön suojelu ei oikeastaan kuulu. Kyse on ennemminkin Sääntöjen noudattamisesta, asioiden tekemisestä Oikein. Kyse on yhteisön laeista ja omasta paikasta osana järjestelmää.

Siihen yhteisöön ja järjestelmään ulkomaalaisen – ulkopuolisen – ei ole helppo päästä. Ei, vaikka tietäisi, että oikeaoppisesti puutarhan jäterisut tulee katkoa 80 senttimetrin pätkiksi ja sitoa 80x30 senttimetrin nipuiksi, jotka eivät saa painaa yli 10kg. Ja harjata syksyn lehdistä liat pois ennen niiden laittamista läpinäkyvään roskapussiin, joita kerralla saa jättää vain kaksi kappaletta.

Kaikkea sitä oppii kun vanhemmaksi elää. En esimerkiksi tiennyt, että virkakaudellaan Amerikan entinen presidentti George W. Bush

– Heikensi terrorismijärjestö Al-Qaidan verkostoa

– Vahvisti demokratia-aktivistien asemaa Kuubassa ja Venezuelassa

– Työskenteli lopettaakseen Afrikan laajimmat konfliktit

– Teki amerikkalaisesta diplomatiasta tehokkaamman välineen demokratian levittämiseen ja terrorismin vastaiseen taisteluun

– Lisäsi Yhdysvaltain valtionhallinnon läpinäkyvyyttä ja tehokuutta

– Antoi lisää rahoitusta lääketieteelliselle tutkimukselle ja kannusti uusia tieteellisiä läpimurtoja

Mutta nytpä tiedän. Kiitos siitä kuuluu teokselle 100 Things Americans May Not Know About the Bush Administration Record.

Kyseinen kirjanen, jonka Bushin hallinto julkisti viimeisinä kuukausinaan, oli ladattavissa Valkoisen Talon sivustolta kunnes Obaman väki otti verkkosivut haltuunsa 20. tammikuuta. Nyt teoksen löytää esimerkiksi Teksasin republikaaniopiskelijoiden ansiosta.

Listaa lukiessa tuntuu kuin lukisi toisen elämänmuodon viestiä jostain rinnakkaisesta universumista. Niin kaukana kirjasen päätelmät ovat meidän telluslaisten todellisuudesta, ja niin käsittämättömältä maailma näyttää Bushin avaruusaluksesta käsin.

George Orwell breikkaisi haudassaan jos kuulisi bushlaisten tarkasti muotoiltuja tulkintoja Irakin ja Afganistanin sodista: sota on rauhaa ja rauha on sotaa, ja valtionbudjettikin pysyi kurissa, kunhan asevoimien kulut pidetään siitä erillään.

Ennen Washingtonista lähtöään Bush yritti kiillottaa perintöään paitsi mainitunlaisilla kirjallisilla tuotoksilla, myös lukuisilla haastatteluilla. Hän valitteli kohdanneensa monia pettymyksiä – muun muassa Abu Ghraib -vankilan skandaali ja Irakin-sotaan johtanut tiedusteluaineisto olivat "pettymyksiä" – ei siis hänen virheitään, vaan toisten hänen vaivoikseen dumppaamia ikäviä mokia.

Viimeisessä virallisessa lehdistötilaisuudessaan hän lientyi toimittajien penätessä myöntämään kolme omaa virhettään: "Tehtävä suoritettu" -kyltin liehuttamista vuonna 2003 Irakin-sodan alussa, aloitettaan kannustaa amerikkalaisia sijoittamaan sosiaaliturvaansa osakemarkkinoille ja "joitain osia retoriikastaan".

Mutta rapatessa roiskuu, Bush uskoo, ja historia tunnustaa lopulta hänen suuruutensa. Se tapahtuu varmaan siinä rinnakkaisessa universumissa samana kauniina päivänä, jolloin Dick Cheneylle myönnetään Nobelin rauhanpalkinto.

Sitä odotellessa nostan hattua The Onion -lehden kyvylle ennustaa tulevaisuus.

Viime kerralla kirjoitin, että minulla on kiire. Tällä kertaa voin oikeasti kirjoittaa, että olen vihainen.

En ole vihainen siitä, että Jukka Vuorio kirjoitti melkein sana samalta sen, mistä minä halusin itse tällä viikolla kirjoittaa. Mistä hän olisi voinut tietää.

Voi olla, että on kyse talvesta, uupumuksesta, väsymyksestä. Tiedän kuitenkin itse, että eniten on kyse... ihmiskunnan tyhmyydestä. Vaikea sitä on unohtaa.

Virossa on viime viikkoina kohuttu sosiaaliministerin moka. Tuhannet vammaiset ovat jääneet jo kuukausien ajan ilman vammaistukea. Kyseinen tuki on niin pieni, etten ole ikinä ymmärtänyt, miten niillä rahoilla voi muka elää. Mokasta syytetään ministeriön tietokoneihmisiä ja -järjestelmää. Asiaa ei ole saatu kuntoon vieläkään, ja ihmiset odottavat rahaansa.

Nyt aiheesta on syntynyt kymmeniä kokouksia, lehtijuttuja ja tv-ohjelmia. Oppositio keräsi allekirjoituksia ministeriä vastaan. Eilen ministeri lupasi erota itse, mutta vasta kuukauden päästä. Muitakin isoja ongelmia on, esimerkiksi eläkeläisillä.

Miksi kirjoitan tästä? Paremmassa maailmassa nämä asiat ratkeaisivat toisin. Ihmiset voisivat nimittäin mennä apuun. Oppositio voisi sanoa ministerille, että meillä on hyviä IT-ihmisiä ja analyytikkoja, miten voimme ratkaista ongelman?

Tottahan on, että lamasta kärsivät heikotkin. Mediassa on pohdittu, voivatko Latvian ja Liettuan mielenosoitukset levitä tännekin. Arvellaan, että meillä on asiat kyllä paremmin – mutta mistä sen kukaan varmasti tietää?

Varmaa on, että eläimet kärsivät enemmän. Viron media kertoo eläinsuojelutapauksista melkein joka päivä. Ei vain kodeissa, vaan myös navetoissa, tarhoissa ja laboratorioissa kärsitään; kauheita tapahtuu ja talvikin on kova.

Paremmassa maailmassa näin ei tapahtuisi, eläimiä autettaisiin. Typerä ihmiskunta tekee päinvastoin: eläimiä ei auteta, mutta vankilaan lähetetään ne, jotka haluavat puhua asiasta. Niin tapahtui Britanniassa taas tällä viikolla ja tulee valitettavasti varmasti tapahtumaan vieläkin. Vihaan tyhmyyttä.

Kirjailija Risto Isomäestä on tullut viime vuosina ilmastojulkkis. Hän on noussut suomalaisten tietoisuuteen ekokatastrofia käsittelevillä kirjoillaan ja mielipiteillään ilmastonmuutoksen torjumisesta. Vähän väliä parrakas mies on jossakin latelemassa neuvojaan.

Risto Isomäki on sympaattinen, mutta toisaalta pelottava. Hän suhtautuu ilmastonmuutokseen kuin tieteisiin hurahtanut innokas pikkupoika. Tiedemiesmäiset neuvot käytännön ilmastotekoihin saattavat kuulostaa helpoilta ja käytännöllisiltä, mutta ovatko ne sitä todella?

Isomäki on muun muassa ehdottanut, että Pohjolassa kasvatettaisiin entistä enemmän lehtimetsiä, erityisesti etelärinteillä. Näin lehdettömänä aikana lumi heijastaisi auringon säteilyä takaisin avaruuteen. Idea on paperilla järkeenkäypä, mutta ongelma tulee vastaan siinä, että se sotii metsän luontaista dynamiikkaa vastaan.

Suomessa varsinkin tuoreilla mailla metsät kehittyvät luontaisesti sekametsiksi, joissa on kaiken ikäisiä ja kokoisia puita. Tällainen erirakenteinen sekametsä on myös kaikkein vastustuskykyisin muun muassa ilmaston muutoksille. Se säilyttää elinvoimaisuutensa ympäristökatastrofissa todennäköisemmin kuin esimerkiksi tasarakenteinen lehtipuusto, jonka alta luontaisesti kasvaneet havupuuntaimet on raivattu pois.

Risto Isomäen ajatukset säteilyn heijastamisesta avaruuteen ja hiilen sitomisesta ovat sinänsä kannatettavia, mutta niissä on myös toinen pelottava ulottuvuus. Jotkut ihmiset saattavat kuvitella, että voimme torjua katastrofin esimerkiksi rakentamalla risukasoja kallioille hiiltä sitomaan. Kuitenkin ainoa todellinen mahdollisuus katastrofin estämiseen on kasvihuonekaasupäästöjen raju leikkaus ja sillä alkaa olla kiire.

Mutta totta kai tarvitaan myös hiilinieluja. Niinpä heitänkin tässä ilmaan varsin isomäkimäisen idean, joka varmasti vetää vertojaan risukasojen rakentamiselle. Suomessa on varmasti satojatuhansia vanhoja hirsisiä heinälatoja, niin sanottuja harvalatoja. Ennen sellaisen osasi veistää kuka tahansa isäntä.

Tällaiset ladot ovat olennainen osa suomalaista perinnemaisemaa. Niihin on sitoutunut myös suuri määrä hiiltä, joka vapautuu vasta, kun puu lahoaa. Suuresta osasta näistä ladoista puuttuu kuitenkin katto. Ladot ovat tehomaatalouden aikana käyneet tarpeettomiksi, eikä niitä pidetä kunnossa.

Latojen pelastamiseksi riittäisi usein pelkkä uusi peltikatto. Se olisi pieni ja halpa työ, jolla saataisiin suuri määrä hiiltä säilytetyksi puuhun sitoutuneena. Tässä olisi oivallinen kohde valtion tai EU:n avustukselle. Samalla myös olennainen osa kulttuurimaisemaamme säilyisi jälkipolville.

Yritän muistaa vitsin valkovenäläisestä käestä, jonka Stas kertoi minulle Kasimovin Rainbow Keepers -kommuunin uudenvuodenjuhlassa 2001 tai 2002. En onnistu. En ikinä muista vitsejä. Stas muisti lukemattomia.

Stas oli sosiaalidemokraatti, harvinaisuus Venäjällä. Vihaan sosiaalidemokratiaa, mutta rakastin Stasia, aivan kuten kaikki muutkin. Ja vaikka mielipiteet erosivatkin, Stas oli aina valmis tunkeutumaan anarkistien juhliin.

Kuukausi sitten törmäsin valokuvaan junamatkalta, jonka teimme Pasha Delidonin oikeudenkäynnistä Moskovaan 1. kesäkuuta 2007. Otin tuolloin kuvia vain harvoin, mutta minulla on hauska kuva Stasista junassa, valmistautumassa leikkaamaan makkaraa, naamallaan hullu virne kuin veitsimurhaajalla. Päätin, että jos jonain päivänä Stas murhataan, näyttäisin tämän kuvan ystävilleni.

Kaikilla on tarina Stasista, monia tarinoita. En matkustanut Euroopan sosiaalifoorumiin Malmöön, mutta nauroin katketakseni kun kuulin juttuja Stasin matkasta.

Kaupungintalolla järjestettiin jonkinlainen juhla foorumin maltillisemmille osanottajille. Stas oli tietenkin paikalla hienossa puvussaan – VIP-vieraat ja ilmainen viina sopivat ehdottomasti Venäjän suuren julkkisihmisoikeusjuristin pirtaan. Stas näki mielenosoituksen ohittavan rakennuksen, ja hänen ystävänsä näkivät hänen vilkuttavan kaupungintalon ikkunasta.

Pian, kun ilmaista viinaa oli nautittu riittävästi, Stas päätti etsiä käsiinsä toimintaa. Hän lähti mielenosoituksen perään, mutta mellakka oli jo alkanut. Muutaman muun venäläisen kanssa Stas yritti poistua sivukadulle, jonka poliisi oli sulkenut. Ympäripäissään Stas ei oikein enää tajunnut, että kytät eivät olleet juttutuulella. Niin siis kävi, että Stas matkusti Ruotsiin ottaakseen turpaan ruotsalaisilta mellakkapoliiseilta, aivan kuin kotoa Moskovasta ei niitä löytyisi.

Niin monta tarinaa Stasista, kuka keräisi ne kaikki?

Ihmisoikeusasianajaja Stanislav Markelov ammuttiin Moskovassa 19.1.2009.

Joskus on hyvä palata kotiin. Paluu on muistutus siitä kuka on, mistä tulee, mitä arvostaa, mistä unelmoi... Hetket, jolloin saavutaan ja lähdetään ovat kaikista merkityksellisimpiä. Lähtiessä mielessä ovat tärkeät asiat. Saapuessa asiat, joita rakastaa korostuvat.

Palasin joulukuussa Suomeen. Lentokoneessa ajatus kotiin saapumisesta oli kutkuttava. Viimeiset neljä kuukautta tuntuivat unelta. Tapahtumat, ihmiset, keskustelut, hymyt, sade, kuumuus ja vitsit hämärtyivät. Suomessa odottivat väljät kadut ilman ihmisten tuottamaa ahtautta, ystävät, uutiset, kylmyys.

Suomessa sain levätä. Kiireisessä sisäoppilaitoksessa helposti unohtaa viettää aikaa itsensä kanssa ja pohtia elämää. Lomalla ehti. Omat ajatukset, toiveet, unelmat ja arvot selkenivät. Intian kokemukset alkoivat tuntua selkeämmiltä. Ensimmäistä kertaa ehdin ajatella kunnolla Mumbain terrori-iskuja, ehdin ajatella ihmissuhteiden merkitystä, ehdin ajatella Intian kontrasteja.

Tammikuussa jätin Suomi-kotini ja palasin Intia-kotiini. Kun Intiassa podin koti-ikävää viimeisiä hapankorppujani nakertaen, Suomessa ikävöin ystäviäni Intiassa ja kouluni omaa kansainvälistä kulttuuria.

Elän kahdessa eri maailmassa. On Suomi ja on Intia. Molemmat arvokkaita. Elämä niissä on hyvin erilaista. Suomessa asun kaupungissa perheeni kanssa, Intiassa taas asun sisäoppilaitoksessa keskellä Intian maaseutua. Keskustelujen aiheet ovat erilaisia, huumori on erilaista. Koulullani kulttuurit kohtaavat ja jokaisen tausta tulisi ottaa huomioon. Suomessa ihmiset, joiden kanssa vietän aikaan, ovat ihmisiä, joiden kanssa minulla on samanlaiset kiinnostuksen kohteet. Täällä Intiassa meidät kaikki on sysätty samaan paikkaan ja on vain ollut pakko tutustua toisiimme.

En puolitoista vuotta sitten ajatellut, että kutsuisin kouluani ja Intiaa kodikseni. Vaikeuksista huolimatta tämä paikka on toinen kotini. Toinen tänne mukanani osan Suomea. Kun viiden kuukauden päästä lähden pois Intiasta, otan mukaani osan Intiaa.

Maailman ajautuessa kriisiin vain aurinkokuninkaat paistattelevat kriisien keskellä. Nicolas Sarkozyn presidenttiyden merkittävimmät saavutukset ovat ulkomaisilla sotatantereilla sekä kansainvälisissä kriisikokouksissa.

Kuninkaallinen presidentinkausi lähti varsinaisesti liikkeelle Georgian sodan sytyttyä. Tällöin humanitääriseen väliintuloon vankasti uskova Medecins Sans Frontieres -järjestön perustaja, nyttemmin Ranskan ulkoministeri, Bernard Kouchner lähetettiin välittäjäksi muiden väliintulijoiden joukkoon; niitä Kaukasuksella riittää molemmin puolin.

Sarkozyn hovin ansaittuaan kannuksensa Kaukasukselta nousi Atlantin takaa seuraava kriisi nimeltään Lehman Brothers. Finanssikriisin puhjettua Sarkozyn itse nimittämä Washingtonin vasalli, IMF:n pääjohtaja Dominique Strauss-Kahn, toteutti tunnollisesti Sarkozyn käskyjä kerätessään finanssialan taitureita yhteiseen veronmaksajien kustantamaan synninpäästöön.

Eiffel-tornikin valaistiin siniseksi Ranskan EU-puheenjohtajuuden ajaksi. Niin osoitettiin maailmalle (Arevan ydinreaktoreiden näyttävällä sponsoroinnilla päivälehdissä), että kyllä Ranskakin on ydinasevaltio ja pystyy turvaamaan omat energiatarpeensakin – sekä hieman ylimääräistäkin sähköä monumenttien valaisemiseen – omista ydinvoimaloistaan.

Ranska pääsikin paistattelemaan suurvallan elkein viimeiset kuusi kuukautta muiden G8-maiden ollessa valtatyhjiössä tai kriisissä – Yhdysvaltain odotellessa uutta presidenttiään ja Britannian menetettyä taloudellisen asemansa maan ajautuessa yhä syvempään finanssikriisiin ja sitä kautta lamaan.

Ulkomaankomennukseltaan palatessaan Sarkozylla on kuitenkin edessään sisäpolitiikan haasteita. Barrikadeilla odottavat Ranskan yleisradion työntekijät, jotka vastustavat keskusjohtoista medialakia, sekä supistuksia pelkäävät opettajat sekä postityöläiset. Jos finanssikriisin johdosta työpaikkoja menetetään samaan tahtiin jatkossakin, ainakin autoliiton työntekijät liittynevät joukkoon.

Lakkojen kevättä odotellessa Sarkozy varmaan pohtii omaa tulevaisuuttaan. Kuninkaallisena presidenttinä ja suoran vallan käyttäjänä hän varmaan hoitaa kotimaata samalla tavalla kuin ulkomaisiakin kriisejä: vaikeuksien edessä tulevaisuuden kuvia polarisoiden.

Tätä odotellessa Sarkozy ilmoitti lopettavansa tutkintotuomarin viran (juge d’instruction), joka huolehtii siitä, ettei presidentti itse puuttuisi valtionsyyttäjän tutkimuksiin. Keskittämällä valtaa omiin käsiinsä Sarkozy seuraa Euroopan muita karismaattisia "uudistajia" kuten Tony Blairia, joka lopetti käskyllään British Aerospacen tutkinnan.

Näinhän muutkin "reformit" ajetaan läpi, osoittamalla että vaihtoehtoja shokkiterapiaan (käyttäen Naomi Klein terminologiaa) ei ole kun sopeuttaminen on pakonomaista. Ranskan valmistautuessa shokkiin, tai paremminkin masinoituun shokkiin, on melko varmaa, että finanssikriisiä tullaan käyttämään "reformien" läpiviemiseksi.

Mitä vaihtoehtoja sitten voisi kuvitella? Yleisradio voisi ainakin saada itsenäisyyden takaisin parhaiten seuraamalla itsenäisen säätiön mallia kuten BBC, jossa nimitykset eivät ole ministeriön alaisia. Opetuslaitoksessakin tulisi valtaa delegoida kunnille sekä muille alueellisille viranomaisille.

Ranska ehkä äänesti Sarkozyn valtaan hänen luvattuaan toimia kompuroivan julkisen hallinnon uudistamiseksi. Thatcherin oppikirjaa seuraamalla Ranskassa tuskin kuitenkaan saisi aikaan muuta kuin lamauttavan yleislakon. Tätä odotellessa on parasta jo ruveta maalaamaan banderolleja – sekä valmistelemaan todellisia vaihtoehtoja.

Joululomalta palatessa tuli huristeltua bussilla useamman maan halki. Taival kesti reilun vuorokauden, mikä on varsin vähän vaikkapa lentäen taitettuun matkaan verrattuna, mutta silti pää ei ollut pysyä perässä paikanvaihdoksissa. Bussissa vaipuu omituiseen horteeseen, jossa aika ei kulu eikä ikkunan takana näkyvän maiseman muutoksiakaan jollakin tapaa rekisteröi. Perille päästyä tuntuu kuin olisi vain istunut paikoillaan jonkinlaisessa laatikossa tuntikausia, eikä kaaliin mitenkään uppoa että tässä sitä nyt ollaan taas, melkein mantereen toisella laidalla.

Olen vakuuttunut siitä, ettei ihmisen mielenterveydelle ole hyväksi matkustaa niin paljon ja niin helposti kuin me nykyään teemme. Aikavyöhykkeeltä toiselle siirtyminen on, kun sitä oikein alkaa ajatella, jokseenkin luonnotonta ja ainakin melkein minun käsityskykyni ulottumattomissa. En edes osaa kuvitella miltä mannertenvälisten lentojen täytyy tuntua. Että voi lähteä paikasta A, kuluttaa tuntikausia matkalla, ja sitten päätyä paikkaan B... jossa kello on vähemmän kuin se oli paikasta A lähtiessä? Tämän sisäistäminen vaatinee jonkinlaista abstraktia ajattelua, johon minulla ei ainakaan ole kykyä. Lienee paras pysytellä parin lähimmän aikavyöhykkeen sisällä, sillä pääkoppani on ylikuumentua pelkästä asian pohtimisesta.

Sitä paitsi liiasta matkustamisesta seuraa modernin maailman pahin tauti, maailmankansalaisen angsti. Kun pitäisi ja haluaisi olla kaikkialla, kaikkien kanssa ja kaiken aikaa. Ruoho on kai aina vihreämpää maan rajojen toisella puolella, ja toisaalla tuntuu aina olevan enemmän meneillään, tutut toisessa maassa pitävät parempia bileitä ja tekevät muutenkin mielenkiintoisempia asioita. Ja aina tahtoisi olla muualla kuin missä on.

Olen vakuuttunut siitä, että nykyihmisillä on liikaa vaihtoehtoja, eikä se ole kenellekään hyväksi. Emme osaa enää tyytyä mihinkään pieneen ja simppeliin, vaan tahdomme lennähtää Pariisiin shoppailemaan viikonlopuksi, Budapestin underground-baareihin keikoille ja sitten jonnekin lämpimään sukeltamaan koralliriutoille. Koetamme saada kaiken, kaikki mahdolliset erilaiset paikat, ilmastot ja kokemukset. Mutta kun ei kaikkea voi saada! Eikä pidäkään! Meillä on kaikkea jo vähän liikaakin, jos minun mielipidettäni kysytään.

Sitä paitsi matkustamisesta lienee kadonnut se viehätys, jota oletan siinä entisaikoina olleen. Kun paikasta toiseen lennähtää noin vain, törmätään pian 2000-luvun levottomuuteen, jossa mikään ei enää tunnu oikein miltään, ja ihmisten on mentävä äärimmäisyydestä toiseen kiksinsä saadakseen. Se nyt vain on fakta, että helposti saatavilla olevat asiat eivät tunnu yhtä hienoilta kuin sellaiset joiden eteen pitää kärsiä ja kestää. Minä tahdon hevoskärrykyydit takaisin! Haluan, että naapuripitäjään pääsy on seikkailu ja vieras kylänraitti elämys!

Tai ehkä tahdon vain takaisin jonkinlaiseen nostalgisoituun entisaikaan, jota ei todellisuudessa koskaan ollut olemassakaan, tai joka ei ainakaan ollut aivan niin hienoa kuin nyt saattaisi kuvitella. Runsaudenpulasta ja asioiden liiasta helppoudesta valittaminen tuntuu jokseenkin kiittämättömältä touhulta, länsimaisen ihmisen erityisaseman mahdollistamaa sekin. Minäkään tuskin näitä tekstejä kirjoittaisin jos Hollantiin olisi aina pakko kulkea jalkapatikalla tai kehäraakin konin selässä. Tai ehkä kirjoittaisinkin, enemmän ja paremmin – olisi ainakin aiheita joista kertoa, kun matkan kohokohdat eivät olisi enää Eurolines-bussin vessan käyttökelvottomaksi jäätyminen kesken matkan tai eri maiden rajavartiopoliisien vittumaisuuden vertailu.

Pienet ovat pulmat länsimaisella ihmisellä.

Laskettelu on hienoa ja helppoa. Olin itse Semmeringin rinteillä kokeilemassa laskettelua kahdeksan vuotta sitten. Minua rohkaistiin ystävällisesti: "Aivan helppoa, katso tästä näin vain. Ei ole edes mitenkään vaikea rinne."

Epäilin, mutta uskoin kuitenkin.

Epäily osoittautui oikeaksi, kun murtomaahiihtäjä pääsi hissistä rinteeseen ja jo pelkkä siinä seisominen pelotti. Kun katsoin ylöspäin, huimasi, ja kun katsoin alaspäin, huimasi.

Lisäksi hävetti. Alta kouluikäiset lapset hurvittelivat ohitseni molemmilta puolilta hirmuista vauhtia. Olo oli kuin olisi moottoritiellä seisonut. Jos en kohta pääsisi tieltä pois, aiheuttaisin varmasti onnettomuuden.

Punoin suunnitelmia. Jotain olisi tehtävä. Yritin kuunnella osaavampien neuvoja. Niistä jokainen edellytti jotain taitoa, jota minulla ei ollut.

Olimme liikkeellä neljän porukalla ja tällä välin herrat E. ja V. olivat jo hurvitelleet kertaalleen. He ajoivat minun ja kanssani solidaarisesti rinteessä kököttävän tyttöystäväni ylitse hissillä iloisesti vilkuttaen. Taisivat huutaakin jotain. Minä puin nyrkkiä. He luulivat sitä vilkutukseksi, sillä he vastasivat uudelleen heilauttamalla iloisesti kättään.

Onneksi rinteessä oli toinenkin tottumaton pelkuri, niin suomalaisen tumpelon ei tarvinnut hävetä yksin. Hän puhui kiivaasti naisystävälleen jollain ulkomaisella kielellä. En saanut sanoista selvää, mutta sättimiseltä se vaikutti. Ajattelin, että rinteistä ja niissä käyttäytyvistä ihmisistä saisi varmasti mielenkiintoisen sosiologisen tutkimuksen.

Aikansa pulputettuaan mies vain kerta kaikkiaan otti sukset jalasta ja käveli rinteen alas.

Minä en moiseen alentunut. Siksakkasin kannustavan ja solidaarisen tyttöystäväni seuraamana koko rinteen murtomaatyylillä ylhäältä alas. Matkaa kertyi yhteisen arviomme mukaan useampi kilometri. Hyvä niin. Kuntoilemaan tänne oli tultu.

Suomalainen ei aivan hevillä anna periksi. Ei edes Itävallassa. Varsinkin kun hissikortti oli ollut kallis kuin synti eikä päivä vielä edes puolessa. Näin ollen ei muuta kuin takaisin ylös.

Matkalla putosin hissistä. En vieläkään tiedä, miten se tapahtui, mutta yhtäkkiä hissin tuoli vain eteni yläpuolellani tyhjänä ilman minua. Syytin siitä herra E:tä, joka ei sen jälkeen uskaltanut jättää minua enää yksin, vaan pudottautui seurakseni hissistä hänkin. Rämmimme aika kauan rinnettä reunustavan metsikön reisiin asti ulottuvassa lumessa. Matka metsiköstä takaisin rinnemaille oli pidempi kuin olin uskonut. Syytin siitäkin herra E:tä.

Seuraavalla nousulla pysyin hississä. Varoin rentoutumasta hetkeksikään ja puristin suksia reisien sisäpintojen lihaksilla toisiinsa kiinni niin kovasti kuin pystyin.

Järkytyksellä alkaneeseen hiihtoreissuun sisältyi lopulta pari iloistakin, joskin hidasta, laskua ja suuri onnistumisen riemu.

Hiihtopäivän päätteeksi päätimme juoda kupposet kuumaa. Totesin, että jos ei muuta niin varusteet olivat olleet kaikin puolin moitteettomat. Poskeni punottivat ja kuumottivat, mutta kuljeskelin baarissa monoineni jo melko konkarimaisesti, etten sanoisi joukosta mitenkään erottumatta.

Jännityksestä ja rasituksesta johtuen jo puolen tunnin istuskelun kuluttua koko kehossani alkoi niin valtava lihasjäykkyys, etten päässyt ylös baarin tuolilta ilman herra E:n tukea. Pidin jälkeenpäin ihmeenä sitä, että jo viikon kuluttua pystyin taas kulkemaan omin avuin ja pystyasennossa.

Tämän reissun jälkeen en ole laskettelemassa käynyt. Kun uutiskuvissa on esitelty onnettomuustilastojen huimaavan korkeita lukuja ja kärrätty jäsenensä katkoneita urheilijoita erityisillä pusseilla, olen päässyt sanomaan, että siinä sen nyt sitten näkee. Ei ole laskeminen helppoa eikä vaaratonta.

Onnettomuuksista laskettelurinteissä kuulee täällä uutisissa talven mittaan usein. Murtuu neniä, murtuu jalkoja. Solisluita katkeaa kuin tulitikkuja, puhumattakaan käsistä ja niiden heiveröisistä sormista. Sisäelimiä liiskaantuu, aivoja tärähtelee. Joskus joku kuolee.

Saksan Thüringerin pääministeri Dieter Althaus vietti uuden vuoden tienoilla vapaa-aikaansa Itävallassa laskettelemassa. Hän törmäsi rinteessä rajusti toiseen laskettelijaan. Kypärää käyttänyt Althaus loukkaantui vakavasti, mutta selvisi kuitenkin hengissä ja on toipumaan päin. Ilman kypärää hiihtänyt slovenialainen nainen ei selvinnyt.

Joulun tienoilla vakavat onnettomuudet ja kuolemantapaukset ovat yleistyneet Itävallan rinteissä niin paljon, että on uudestaan alettu puhua voimakkaasti kypäräpakon puolesta.

Vasta-argumenttina sanotaan, että kypäräpakko tuudittaa entistä enemmän valheelliseen turvallisuuden tunteeseen eikä pureudu ongelmaan siellä missä se on. Liikenteessä pitäisi aina noudattaa sääntöjä, liikkua selvin päin, tiedostaa vaarat ja pystyä arvioimaan omat taidot todenmukaisesti.

Mahdollisia lakeja odotellessa ihmiset ovat alkaneet reagoida oma-aloitteisesti. Kypärien myynti on noussut huomattavasti niin Itävallassa, Saksassa kuin Sveitsissä.

Neljän viikon takainen kipuhelvetti oli yksi elämäni tärkeimpiä kokemuksia. Synnytys ja eläminen sylilapsen kanssa tarjoavat erään ikkunan ruotsalaiseen yhteiskuntaan.

Tukholman synnytyssairaaloissa perhehuone vaikuttaa olevan normi. Valtaosa vauvoista saa siis ympärivuorokautisesti luokseen ensi päiviksi kaksi vanhempaa, ja useimmat itse kohtaamamme kätilöt ja lääkärit ovat osanneet puhua tasapuolisesti kummallekin vanhemmalle. Itse vietimme sairaala-ajan ongelmattomien synnyttäjien lapsivuodeosastolla sairaalan potilashotellissa. Hotellissa oli ympärivuorokautinen kätilön päivystys. Aina kun kätilön vuoro vaihtui, uusi kätilö kävi tarkistamassa, miten voimme ja sujuuko imetys. Sairaala on "imetysystävällinen", mikä tarkoitti henkilökunnan intensiivistä kiinnostusta maidon nousua ja lapsen imuotetta kohtaan.

Synnytyksen aikana ja lapsivuodehotellissa meitä hoiti viitisentoista kätilöä ja muutama undersköterska-hoitaja. Myöhemmin olemme tavanneet kaksi lastenneuvolan työntekijää. Lähes jokainen näistä paristakymmenestä henkilöstä on kannustanut sekä meitä vanhemmuudessamme että parin viikon ikäistä vauvaa kertomalla, että olemme jätteduktiga. Se tarkoittaa jotakuinkin "tosi taitava ja tunnollinen". Eräs niistä ruotsin termeistä, joille ei ole ihan tarkkaa suomenkielistä vastinetta. Siksikö, että suomeksi ei ole tapana kehua ihmisiä ihan yhtä paljon? Arvelen, että emme ole erityistaitavia vanhempia, vaan että täällä jokainen synnyttäjä ja sylilapsen vanhempi saa sairaalassa ja neuvolassa kuulla olevansa "duktig". Olemmekin kumppanini kanssa kilpailuhenkisinä pohtineet, että olisi ehkä tarvetta ”duktighetin” skaalaamiseen: "Tarkentaisitteko, kuinka duktig olen asteikolla 1-10?"

Etukäteen synnyttäminen vieraalla kielellä jännitti. Ajattelin, että synnytys on niin tärkeä kokemus, että siinä pitäisi saada toimia omalla kielellä. Ja arvelin, että synnytys on niin alkukantainen tila, että vieras kieli saattaa hävitä päästä sen aikana. Huvittavaa, että loppujen lopuksi karjuin kaikkein pahimmissa tuskissanikin suomen sijaan ruotsiksi. Siis "HJÄLP MIG!" Ehkä pintaan puski kivun läpi jokin sisäänrakennettu tarve tulla ymmärretyksi ja siten kuulua joukkoon. Olla integroitunut Ruotsinmaan asukas, ei finnjävel.

Myöhemmin lapsemme kestovaipat ovat kirvoittaneet neuvolan työntekijöiltä kommentteja – olemme tietenkin "duktiga" kun jaksamme käyttää sellaisia. Tukholman lastentarvikekaupoista kestovaippoja ei ole osunut silmiin. Kantoliinoja ei juuri näy katukuvassa. Tavallisempaa on vauvan kantaminen rintarepussa, mutta ehdottomasti yleisin kuljetustapa ovat lastenvaunut.

Niin vaunujen kuin lastenvaatteiden suhteen Tukholman kantakaupunki olisi trendinhaistelijalle hyvä asemapaikka: lastentarvikkeet ovat väline itsensä brändäykseen siinä, missä aikuisen auto, laukku tai vaatteet. Oman lapsemme enimmäkseen kierrätyslahjoina saadut vaatteet ja tarvikkeet eivät siinä vertailussa pärjäisi. Itselleni tuo tyydytystä, että meidän ei ole tarvinnut kuluttaa nopeasti vaatteistaan ja vaipoistaan ulos kasvavan vauvan takia vielä juurikaan ympäristöä tai rahaa.

Toistaiseksi vaikuttaa siltä, että jaettu vanhemmuus ja aktiivisynnytys ovat Ruotsissa virallisessakin järjestelmässä kovempaa kamaa kuin Suomessa, mutta ekovauvailun osalta Suomi on kerrankin edellä.

Uuden putinilaisen valta-eliitin kaapattua siirrettyä kaikki tv-kanavat mieleisilleen oligarkeille, oppositiomielisiä tiedotusvälineitä löytyy Venäjältä enää radioasemien ja sanomalehtien joukosta, tärkeimpinä Eho Moskvy-radioasema ja Novaja Gazeta-sanomalehti. Jälkimmäinen tuli Suomessa tunnetuksi toimittajansa Anna Politkovskajan ansiosta.

Eräs ystäväni kirjoitti Novaja Gazetaan, kunnes tuli puhdistettua Boris Kagarlitskin, Neuvostoliiton aikana vangitun marxilaisen dissidentin ja tunnetun kirjoittajan kaaderina, siis "liian vasemmistolaisena". Työn menetystä hän ei tosin pahemmin pahoitellut – hänelle oli jo tullut selväksi, että lehteen sai 30 000 ruplalla (silloin noin tuhannella eurolla) tilattua parjausartikkelin tarkoituksenmukaista liikemiestä tai poliitikkoa vastaan. Kaverini mielestä 1000 euroa oli vähän liian pieni raha työstä, jonka takia voisi saada peräänsä jonkun loukkaantuneen maaherran lähettämän palkkamurhaajan. En tosin epäile, etteikö Politkovskajaa tapettu sellaisten artikkelien takia joita kukaan ei ollut tilannut. Yleisesti tarina on kuitenkin valaiseva esimerkki venäläisen liberalismin periaatteellisuudesta, vaikka tapauksesta onkin jo 7 vuotta aikaa.

Venäjän liberaalien “poliittisten vankien” ykköskaartia ovat Mihail Hodorkovski ja Jukos-yhtiön muut entiset johtohenkilöt. On suorastaan liikuttavaa, kuinka miljonääriksi taantunut entinen miljardööri kantaa nyt huolta maan vankilajärjestelmän epäkohdista. Minusta on mielekästä kysyä, miksi vain poliittista oppositiota tukeneen Jukoksen toimitsijat istuvat rikoksista, joita myös kaikki Kremliin suopeammin suhtautuneet suuryhtiöt tekivät ja tekevät edelleen? Mutta en ymmärrä, miksi liberaalit tekevät pilkkahinnalla valtionyhtiöitä vallanneista, ja vastapalvelukseksi Jeltsinin vuoden 1996 uudelleenvalinnan rahoittaneista oligarkeista demokratian marttyyreita.

Jukoksen historiaan liittyy pitkä rivi kuolleita, joiden sukset menivät tavalla tai toisella ristiin yhtiön intressien kanssa. Näiden joukossa on esimerkiksi vuonna 1998 murhattu Neftejuganskin pormestari Vladimir Petuhov, joka kiisteli Jukosin maksamien verojen määrästä. En ole vakuuttunut, että näistä murhista elinkautiseen vankeuteen tuomitulla entisellä Jukosin ”taloudellisen turvallisuuden jaoston” päälliköllä Aleksei Pitšuginilla olisi välttämättä mitään tekemistä syytösten kanssa – oikeudenkäynnissä oli paljon kyseenalaista. Mutta yleensä syyllisiä kannattaa ensiksi etsiä siitä suunnasta, jolla ilmeisimmät intressit, ja Jukos on aika monen murhan yhteinen nimittäjä.

Murhaaminen tosin oli niin tavallinen osa Venäjän 90-luvun yrityskulttuuria, ettei Jukos mitenkään erotu joukosta. Päinvastoin esimerkiksi verrattuna toisen “demokratia- ja ihmisoikeusaktivistin” Boris Berezovskin myös kaatuneeseen imperiumiin Jukos todella vaikuttaakin puhtaalta pulmuselta – jo vuonna 1997 pelkästään AvtoVAZ-tehtaan, jonka autojen jälleenmyynnin hallitsijaksi Berezovski nousi, ympärillä oli tapahtunut 65 palkkamurhaa.

Turvapaikka Britanniassa suojaa Berezovskia Hodorkovskin kohtalolta, mutta hänen maineensa on niin paha että hänen sponsoroimansa “Liberaali Venäjä” -puolue jäi kananlennoksi, joka ei voinut haastaa suurimpia liberaaleja puolueita Jablokoa ja nyt jo kuollutta Oikeistovoimien liittoa. Berezovski on tosin tukenut rahallisesti myös muuta oppositiota, esimerkiksi sittemmin kiellettyä Kansallisbolshevistista puoluetta. Liittolaisuus Berezovskin kanssa on myös syy siihen, miksi vuonna 2006 Venäjän turvallisuuspalveluiden agenttien Lontoossa myrkyttämälle Alexander Litvinenkolle ei herunut Venäjällä laajaa sympatiaa – Litvinenkon FSB:n vastaiset kirjat toki esittävät hyviä kysymyksiä, mutta niiden uskottavuutta heikentää se, että hänen sponsorinsa Boris on esitetty niissä Venäjän ainoana rehellisenä liikemiehenä.

Liberaalien reformit 90-luvun alussa ja nykyisen opposition sankarit ja rahoittajat ovat pääsyy siihen, miksi liberaali demokratia ei tule olemaan huudossa Venäjällä vielä pitkään aikaan. Tosin tuntuu siltä, että monet liberaalit eivät edes halua muutosta, koska heidän näkökulmastaan se voisi viedä johonkin vielä pahempaan – Eho Moskvy-radioaseman keskusteluohjelmissa usein pelätään lähinnä sitä, että tyhmä kansa alkaa nousta vaatimaan oikeuksiaan, ja vie maan kommunismiin ja anarkiaan.

Työläisille Venäjän liberaaleilta ei löydy sympatiaa, ei Venäjällä eikä ulkomailla – “ihmisoikeus- ja demokratia-aktivistien” ylivoimainen enemmistö tuki Bushin vuoden 2003 hyökkäystä Irakiin ja “länsimaisen demokratian” perustamista sinne. Tämä tuskin oli omiaan lisäämään Tšetsenian sodan vastaisen kampanjan uskottavuutta – liberaalithan vaativat länsimaiden väliintuloa ja EU:n tai NATO:n rauhanturva-operaatiota kapinatasavaltaan.

Kun Kiinan nokkamies Deng Xiaoping lähetti kesäkuussa 1989 joukkonsa murskaamaan korruptiota vastustavien opiskelijoiden mielenosoituksen Tiananmenin aukiolla 1989 oli viesti selvä. Virkakoneiston häikäilemätön korruptio jyräsi vaatimukset poliittisista uudistuksista ja rehellisemmästä hallinnosta.

Seuraaja Jiang Zemin pysyi nuotissa ja tähdensi toistuvasti puolueen asettavan vakauden kaiken edelle – korruptio on ok, niin kauan kuin valta pysyy yksiselitteisesti puolueen käsissä.

Läpeensä korruptoitunut hallinto on valtava riesa nykyisille vallanpitäjille. Kiinan avatessa markkinoitaan 80-luvulla viralliset arkistot osoittavat, että erilaisissa oikeuistuimissa oli käsiteltävänä yli 200 000 korruptiorikkomusta. 90-luvulla tapausten määrä kasvoi tuplasti. Hallituksen toimet saivat ainakin julkisesti käsiteltyjen rikkomusten määrän 2000-luvulla hienoiseen laskuun.

Kiinan 7. kansankongressi (1988-1992) raportoi, että sen istuntokaudella sai tuomion korruptiosta 95 818 virkamiestä. Kymmenennen kansankongressin (2003-2008) asiakirjoissa määrä on reilusti kaksinkertaistunut (209 487). Ministeritason väärinkäytökset olivat moninkertaistuneet. Panokset myös kovenivat: yli miljoonan yuanin (n. 100 000 €) kusetuksia oli 10. kongressin raporteissa 35 255 tapausta, kun edellinen kongressi raportoi vain 81 tapausta.

Puoluekoneiston jyrkkä hierarkia ja kiinalaisten elastinen moraali tekevät virka-aseman väärikäytön helpoksi. Vaikeuksiin joutumisen riski on olematon, kunhan ei pompi koneistossa ylempien varpaille. Välistäveto ja kaverin huiputtaminen on muutenkin osa normaalia elämänmenoa. Syytteeseen tai edes tutkintaan ei virkailijaa saa asettaa ilman ylemmän puoluetahon suostumusta. Joten fyrkka kulkee saumattomasti.

Carnegie Endowment -instituutin tutkija Pei Minxin arvioi kiinnijäämisriskin olevan noin kolme prosenttia.

Transparency International Index -sijoitus on pudonnut vuodesta 1998 (52.) 20 pykälää (72. vuonna 2008). Maailmanpankin World Governance Indicator (WGI) osoittaa, että Kiinan kyky hallita kasvavaa ongelmaa on myös jatkuvasti heikentynyt

Pei Minxin mukaan korruptio edustaa jopa kolmea prosenttia (n. 61 miljardia euroa) Kiinan bruttokansantuotteesta. Epäsuoria kustannuksia on vaikea arvioida, mutta kaikkiaan kyseessä voi olla jopa 15 prosentin osuus kansantuotteesta.

Arkistojen mukaan 80-luvun alusta lukien Kiinasta on paennut ulkomaille 400 viranhaltijaa noin 40 miljardia euroa pykälässä.

Järjestelmää mädättää jatkuvasti myös virkojen myyminen ja ostaminen, joka on edelleen yleinen käytäntö hallituksen ajoittaisista ryhtikampanjoista huolimatta.

Kiinassa on 46 miljoonaa julkisen hallinnon edustajaa. Siis yksi virkamies jokaista 26:tta kansalaista kohti. Kansalaisten luottamus hallintoon on olematonta, suurin osa elää agraariköyhyydessä maaseudun aluediktaattorien armoilla ja jokainen tietää, että saadakseen asioitaan byrokratiassa eteenpäin on voitava maksaa virkailijoille rahaa. Kukin saa asiansa hoidettua varallisuutensa mahdollistamalla tavalla.

Korruptio lisää varallisuuseroja ja kasvattaa uhkaa yhteiskuntarauhan järkkymisestä. Pei Minxin toteaa, että "korruptio ei vielä ole syössyt Kiinan taloutta raiteiltaan, mutta sen jyrkästi kasvavat kustannukset uhkaavat karata hallituksen käsistä. Se vaikuttaa väistämättä talouskasvuun."

Päätän vakinaisen kirjeenvaihdon nyt ainakin toistaiseksi tähän.

Enkä sammuttele valoja niin kauan kuin Kiinan kaltaisten "kehitysmaiden" ei tarvitse sitoutua minkäänlaiseen ympäristövastuuseen.

(Lähde: Graft: Death by thousand cuts, toim. Ching Cheong, Straits Times, Hongkong)

Washingtonissa on parhaillaan hemmetin kylmä, kolme miinusastetta ja tuulista. Luntakin saattaa olla tulossa.

Tämä ei olisi Helsingissä tammikuussa oikein mitään, mutta kaupungissa joka valmistautuu tammikuun 20.päivän Barack Obaman virkaanastujaisjuhliin, miinus kolme astetta on pirun karmea tilanne. Ensi viikon tiistaina kun odotetaan mahdollisesti neljän miljoonan ihmisen pakkautuvan tuntikausiksi National Mall -puistoalueelle seuraamaan Obaman nimittämistä Amerikan presidentiksi.

Toistan: neljä miljoonaa ihmistä. Jos tämä toteutuu, kyseessä on Yhdysvaltain historian suurin yleisötapahtuma.

Vaikka arviot osoittautuisivat paisuneiksi ja kaupunkiin tulisikin vain puolet odotetusta väestä, odotettavissa on kuitenkin kaksi miljoonaa ihmistä. Heistä monet, ehkä minnesotalaisia lukuun ottamatta, ilmestyvät paikalle kevyissä jenkkitalvivarusteissa, fleecepusakoissa ja lippalakeissa. Pakkasiin tottunutta suomalaista puistattaa ajatella kaikkia niitä sormia ja varpaita, jotka jäätyvät pian purppuroiksi keskellä Washingtonia.

Sää on kuitenkin vain yksi asia, joka mietityttää virkaanastujaisten järjestäjiä. Terrori-iskun uhka ja Obaman turvallisuus ovat puhuttaneet täällä paikallisia jo pitkään. Tällä hetkellä puolestaan vauhkotaan liikennejärjestelyistä, jotka sulkevat kaikki kaupunkiin etelästä johtavat sillat. Washingtonin seremoniakeskusta on, kuten ranskalainen Pierre L'Enfant aikoinaan sen suunnitteli, siltojen ja leveiden bulevardien säätelemä. Miten ne miljoonat juhlijat saadaan paikalle jos sillat suljetaan ja valmiiksi ylikuormitettu metrosysteemi menee täysin piippuun, kukaan ei oikein tiedä.

Mutta onneksi amerikkalaisilla on aina ollut hieno kyky keskittyä olennaiseen. Tässä tapauksessa se on pointti, että ensi viikon tiistaina tämä maa pääsee vihdoin eroon kahdeksan vuotta hallinneesta jästipäästä, ja saa tilalle paremman presidentin.

Tulossa on hienot bileet, ja kaikesta kaaoksesta ja helvetillisestä taloustilanteesta huolimatta Washington aikoo juhlia koko ensi viikon.

Juhlan kunniaksi kaveripiirimme järjestää suunnistuspelin, jossa saa pisteitä bongaamalla ja valokuvaamalla muun muassa

- Hillary for President –bannereita

- Obama is The Antichrist –kylttejä

- Obama is a Muslim –kylttejä

- Vaatteita, joissa on sana "Change" jossain muodossa

- Julkisella paikalla virtsaavia, humalaisia Obaman kampanjatyöntekijöitä

- Siviiliasuisia salaisen palvelun agentteja, jotka eivät kovasta yrityksestä huolimatta onnistu sulautumaan väkijoukkoihin

- Työpaikoillensa pyrkivien paikallisten ja turistien välisiä nyrkkitappeluita metrossa

- Epätoivoiselta näyttäviä republikaaneja (näistä saa ekstrapisteitä)

Kaikki Washingtonissa olevat Fifin lukijat ovat tervetulleita mukaan kisaan! Suunnistuksen voittaja pääsee vapaaehtoiseksi työntekijäksi Obaman kampanjaan vuonna 2012.

Minulla on kiire. On aina. Kun ei ole, sairastun: se on elämäntapa. Sekään ei auta, että elän metsän keskellä saaressa. Kiireinen maailma tulee tännekin, internetin kautta ja ihan muutenkin.

Tuntuu, että omaa elämää ei voi valita itse. Voin tehdä suunnitelmia, mutta jotain tulee aina väliin. Niin on ollut jo vuosia. Siksi kirjoitan tänään lyhyesti: lähetän teille linkkejä, jotka selittävät, miksi on niin kiire.

Aloitetaan taas tuulimyllyistä. Ihmiset ovat ihan tosissaan lähteneet täällä liikkeelle. En olisi ikinä uskonut, että hiidenmaalaiset reagoivat niin voimakkaasti. Paikalliset ovat pystyttäneet blogin tuulimyllyjä vastaan – ja ei siis aivan kaikkia tuulimyllyjä, vaan tätä inhottavaa isojen rahamiesten projektia. Bloginpitäjä, Don Quijote, asuu täällä. Fifikin löytyy lehtijuttujen listalta.

Sama porukka keräilee allekirjoituksia. Niitä on jo parituhatta, puolet niistä netissä.

Ja vielä yksi muistutus aikaisemmista kirjoituksistani. Muistatteko, kun kirjoitin eläinoikeusaktivistien ja Viron suojelupoliisin suhteista? Aihetta pengottiin televisiossa eilen, ja muussakin mediassa on puhuttu paljon. Tiedän, että kieltä on vaikea ymmärtää, mutta esimerkiksi Õhtuleht ja Eesti Päevaleht kirjoittavat aiheesta. Älkää missään nimessä lukeko kommentteja. Aktivismia on niin helppo vihata.

Ja vielä: jos joku haluaa huolehtia kissoista, kirjoittakaa. Niitä on tullut kylmässä säässä tänne asumaan jo liikaa. Ja minulla on kiire...

Katsoin tällä viikolla elokuvan Wag the Dog. Ehkä tiedätkin tarinan: Yhdysvaltojen presidentinvaalien alla presidentin kähmintäskandaalin peitoksi keksitään sota Albaniaa vastaan. Mitään sotaa ei ole, mutta ihmiset uskovat siihen ja unohtavat seksiskandaalin.

Kun lueskelee lontoolaisia lehtiä, brittiläinen politiikka vaikuttaa usein juuri tältä. Asiat eivät ole sitä, miltä ne näyttävät, vaan ne näyttävät siltä, millaisiksi ne on tehty. Amerikkalaiseen tapaan symboleilla ja kuvilla on merkitystä, ja poliittisia asioita käsitellään usein skandaalien kautta.

Pääministerin virka-asunnon edessä kuvataan joka päivä uutispätkiä, jossa pääministeri kävelee asuntoonsa ja huiskuttaa kättään. Downing Street 10:stä on tullut sellainen instituutio ja käsite, että turistiparat luulevat voivansa myös nähdä talon. Näinhän ei tietenkään ole: tie virka-asunnolle on suljettu muilta kuin niiltä, joilla on sinne asiaa. Useimmiten asiaa näyttää olevan juuri toimittajilla. Asiat eivät ole sitä, miltä ne näyttävät.

Brittipolitiikka elää skandaalien kautta. Yllättäen asiat näyttäytyvätkin aivan erilaisina kuin mihin ollaan totuttu uskomaan. Jostain löytyy salainen tai vuotanut asiakirja, ja todellisuus muuttuu. Joku tutkiva journalisti selvittää kytköksiä ihmisten, perheiden ja poliitikkojen välillä, ja kaikki näyttäytyykin aivan uudessa valossa. Joku löytää salaisen veroparatiisitilin, johon julkisia varoja on kanavoitu.

Syksyn aikana Britanniaa kuohutti muun muassa labour-puolueen Lordi Mandelsonin ja tory-puolueen konservatiivin George Osbornen tapaamiset Korfulla venäläisen oligarkin Oleg Deripaskan kanssa. Myös konservatiivien varainhankkija Andrew Feldman käväisi Deripaskan jahdilla. Lehdet piirtelivät karttoja, joissa kaikki kietoutui kaikkeen, ja lopulta mediamoguli Robert Murdochin perhekin löytyi Korfulta. Asiat eivät olleet sitä, miltä ne näyttivät.

Median hallinta ja sen hyödyntäminen politiikassa on Briteissä valovuosia Suomea edellä, mutta kyllä Suomessakin aletaan osata. Niinistön hiljattaiset häät nousivat tv-uutisten ykkösaiheeksi, koska yllättäen asiat olivatkin toisin kuin mitä oltiin luultu. Niinistö ei ollutkaan sinkku. Alexander Stubbin pressikuvien lenkkeilijä-Alex ja pyöräilijä-Alex taas muistuttavat meitä siitä, että joku tietää myös ulkokuorella olevan merkitystä. Joskus olennaista on siis juuri se, miltä asiat näyttävät.

Mutta asiat eivät ole sitä, miltä ne näyttävät. Uskollinen Lontoon kirjeenvaihtajasi ei ole Lontoossa, eikä ole aikoihin Lontoota nähnytkään. Kirjoitin tämän(kin) kirjeenvaihtajablogini Suomessa. Lontoossa en ole ollut kuukauteen, en ole lukenut brittilehtiä aikoihin, eikä minulla ole aavistustakaan, mitä siellä tapahtuu.

Tänään kuitenkin lähden takaisin, joten ensi kerralla sinua ei enää huijata. Usko tai älä.

Juuri äsken sain jännittää monta minuuttia sydän kurkussa. Laskun maksaminen muuttui seikkailuksi, kun nettiyhteys pysähtyi kesken kaiken. Siinä piti sitten miettiä, menikö maksu perille, vai katosiko se jonnekin bittiavaruuteen. Lopulta ruudulle ilmestyi takkuillen ilmoitus: lasku on nyt maksettu.

Asun syrjäkylällä omasta tahdostani ja viihdyn täällä hyvin. Minulla ei ole yhteiskuntaa kohtaan suuria vaatimuksia. Riittää kun linja-auto kulkee muutaman kerran päivässä, posti tulee ja menee ja töpselistä tulee virtaa se mitätön määrä, jonka kulutan.

Mutta toimiva internet-yhteys olisi työskentelyn kannalta aika välttämätön. Laajakaistasta joka kotiin ollaan poliitikkojen puheista päätellen tekemässä lähes perusoikeutta. Täällä todellisuus on jotakin aivan muuta.

Pari vuotta sitten syrjäkylille päätettiin rakentaa laajakaistaverkko yhteiskunnan tuella. Julkisesta rahoituksesta huolimatta verkko läänitettiin Soneralle, joka saa nyt operoida ilman kilpailijoita. Hinnat ovat sen mukaiset - netin käytöstä saa usein maksaa tuplasti kaupunkeihin verrattuna.

Itseäni verkon valmistuminen ilahdutti kovasti – vihdoinkin saisin toimivan yhteyden. Ilmaista asennustakin lupailtiin erikoistarjouksena. Totuus tuli kuitenkin eteen, kun asentaja saapui kiireisenä säheltämään kotiini. Runkolinjaan oli muutamaa vuotta aiemmin vaihdettu kaapeli ja koska talossani ei ole lankapuhelinliittymää, kaapelissa ei ollut minulle vapaata paikkaa.

Sonera olisi toki voinut vetää kilometrin uutta johtoa, johon pätevältä asentajalta tuskin olisi kulunut kokonaista työpäivää. Mutta sepä ei enää ollutkaan ilmaista. Nyt operaattori vaatikin "ilmaisesta" asennuksesta 3200 euroa (ihan totta). Eivät yllättyneet, kun peruin tilauksen.

Hiukan myöhemmin naapurini lakkautti lankapuhelinliittymänsä. Nyt olisi vapaa paikka kaapelissa, mutta Soneralla oli jo uusi selitys valmiina. Koko yhteiskunnan tuella rakennettu lankaverkko aiotaan purkaa pois muutaman vuoden kuluttua, joten uusia liittymiä ei enää myydä.

Onneksi samoihin aikoihin tuli käyttöön Soneran (joo, joo: ei tietenkään kilpailijoita) langaton laajakaistaverkko. Tein heti tilauksen. Siitä opin kantapään kautta, että hinta on aina hyvä varmistaa etukäteen. Tarvikkeet tulivat kyllä postissa ripeästi, mutta niin tuli myös monen sadan euron lasku laitteista ja "asennuksesta", joka pitää tehdä itse.

Siitä vaan sitten virittelemään modeemia ja antennia ilman minkäänlaisia ohjeita. Lopulta sain koko virityksen kasaan ja muutaman puhelinsoiton ja neuvontaan jonottamisen jälkeen se alkoi jopa toimia. Sitä riemua riitti pari kuukautta.

Kaikki loppui, kun ensilumi satoi maahan. Siitä alkaen yhteys on toiminut pätkittäin ihan miten sattuu. Jokainen työpäivä alkaa pähkäilyllä, mahtaako netti tällä kertaa toimia. Vikapäivystyksen tyypit alkavat tulla tutuiksi - osa heistä ei ymmärrä mistään mitään, osa ainakin yrittää. Varmaa on ainoastaa neljänkympin lasku, joka tule jäptisti kerran kuussa.

Eipähän ainakaan käy aika pitkäksi. Eläköön alueellinen tasa-arvo! Sonera pitää mielen virkeänä.

Maaltamuutosta puhutaan aina. No, minäpä lähdin kaupungista maalle. Enkä ihan minne tahansa maalle, vaan Intian maaseudulle. Se osaa hämmästyttää suomalaista kaupunkilaista.

Ehkä yksi hämmentävimmistä asioista täällä on ollut luonto ja sen eläimet.

Kampuksellemme muutti apina kuukausi sitten. Apina muutti taloni viereiseen puuhun. Siellä se asui ja söi hedelmiä. Kerran se jopa kakkasi ystäväni päähän.

Se ryhtyi aggressiiviseksi aina, kun me osoitimme kiinnostusta sitä kohtaan. Siitä syntyi hätäistä juoksentelua: kynnelle kykenevät piiloutuivat puskien taakse. Kerran apina yritti tulla sisään taloomme. Sen sijaan, että olisimme yrittäneet häätää sitä pois, päädyimme lukittautumaan huoneisiimme. Minä ja ystäväni kiipesimme ikkunasta ulos hakemaan vartijat apuun. Lopulta vartijat saapuivat ja panttivangit pääsivät vapaaksi talostamme. Apina karkasi ja palasi muutaman päivän päästä takaisin.

Käärmeet ja sammakot ovat jokapäiväisiä ystäviämme. Huonekaverini kiljuu aina, kun kohtaa sammakon suihkussa. Tämä tapahtuu usein. Liian usein.

Viime aikoina lepakot ovat lennelleet taloni lähistöllä – joskin ensin luulimme niitä isoiksi linnuiksi. Espanjalainen ystäväni hermostuu lepakon nähdessään. Välillä minulla on käsivarsi mustelmilla panikoivan ystävän haettua siitä turvaa.

Alkuun kaikki eläimet ja maaseutu tuntuivat omituisilta. Eläimet pelottivat, enkä todellakaan halunnut koskea sammakoihin. Käärmeet pelottivat ja lepakot kauhistuttivat. Nyt niihin on jo tottunut. Ja kenties mustelmia aiheuttavat ystävät todella ovat vaarallisimpia kuin kampuksella hyppelehtivät eläimet.

Kun suomalaiset matkustavat, tunnumme me aina kokevan tarpeelliseksi kertoa jotakuinkin jokaiselle kohtaamallemme ulkomaanelävämme hirveästi kaikenlaista armaasta kotimaastamme. Ja siis nimenomaan hienoja asioita, sellaisia joista joku saattaisi vaikka pienen pimeän maamme muistaa tai tunnistaa. Lomakohteissa ilmiöltä ei vain voi välttyä, ja sen seuraaminen on tuskallista. Häkkinen ja Räikkönen, joojoo, suomipoikia molemmat! Ja meillä on naispressa! Ja sisu ja salmiakki! Ja joulupukki, se on ihan taatusti Suomesta eikä mistään muualta!

Yksi elämäni kammottavimpia hetkiä oli se, kun tajusin, etten ole itsekään immuuni näille äkillisille ja selittämättömille suomalaisuuskohtauksille. Ja siis minähän olen valtioita ja niiden rajoja vastaan! Kun ulkomailla viettää pidemmän aikaa, kohtauksia ei satu aivan niin usein, mutta kohdalle osuessaan ne ovat sitäkin rajumpia. Ja silloin täältä pesee ja linkoaa, vaikkei itseään olisi koskaan millään tavalla isänmaalliseksi mieltänytkään.

Jokin aika sitten eräs laillistettu valtaus toimi elokuva-alan juhlien jatkopaikkana, ja kemujen jäljiltä pöydille jäi eri Euroopan maista kotoisin olevia alkoholijuomia. Salmiakkikossupullossa oli pohjat jäljellä, ja kun paikalla sattui sillä hetkellä olemaan toinenkin suomalainen, kilistimme ja kippistelimme. Juoman jälkeen voivottelimme, että nyt jos pääsisi kunnon suomalaiseen saunaan, ja vaikka vihtomaan. Minä innostuin vielä selittämään paikalla olleille asuinkumppaneilleni, että saunaan tekisi mieli, ja sitten sieltä lumeen pyörimään. Tai avantoon!

Enkä minä ole koskaan edes käynyt avannossa. Olenkohan lumessakaan paljon pyörinyt, en varmaan. Liian kylmästä en tykkää, enkä itse asiassa ole kovin suuri saunafanikaan, kun liian kuumakin tekee pahaa. Mutta niin vain suu vaahdossa selostin Suomi-kliseitä, ja kämppikseni tuijottivat ihmeissään ystävästään kuoriutunutta isänmaallista hullua. Hyvä etten sentään vetänyt tanhukenkiä jalkaan, tai ruvennut puhumaan poroerottelusta. Suomeen matkatessani heti Ruotsissa alkoi sydäntä lämmittää, kun yhtäkkiä kaikkialla oli kalliota ja havupuita, metsää jota ei ole istutettu suoraan riviin. Maamme rajojen sisäpuolelle päästyäni väänsin jo melkein itkua katsellessani ankeita laakeita peltoja ja niiden keskellä nököttäviä, puoliksi lahonneita latoja. Punaiset tuvat ja perunamaat, ei ristinsielua missään, puut notkolla lumen painosta. Kuin vanhahtavaa, harmaata postikorttia katselisi, niin masentavaa ja samalla ihanaa. Mun kansallismaisema! Nyyh!

Jotakin tuttua siinä vain on, eikä sitä voi järjellä selittää. Omasta kulttuuriperimästään tulee aivan eri tavalla tietoiseksi eläessään sellaisten ihmisten keskellä, joiden tausta on täysin erilainen. Tajusin kohtauksieni johtuvan halustani kertoa ihmisille kulttuuristani ja kasvuympäristöstäni, sillä kertoessani niistä kerron samalla paljon myös itsestäni. Huokaisin helpotuksesta – kyse ei siis ollutkaan siitä, että jonkinlainen sisäinen Suomileijonani oli heräämässä, ja ellen pitäisi varaani ja taltuttaisi sitä ajoissa, ajaisin pian pääni kaljuksi ja ryhtyisin ylpeilemään isänmaallani. Siis jonkun piirtämien viivojen rajaamalla alueella, jonne olen sattumoisin syntynyt.

Ystäväni tosin aina toisinaan nauraen muistuttavat minua muutaman vuoden takaisesta tapauksesta, kun olin juuri saanut selville, että nimitys Molotovin cocktail keksittiin alun perin Suomessa. Illalla baarissa istuessani koin sitten tarpeelliseksi kertoa tämän faktan kaikille paikallaolijoille. Noloa kyllä, sattui olemaan Suomen itsenäisyyspäivä, ja sekin fakta tuli kai mainittua muutamaan otteeseen.

Jonkinlaisena puolustuksena voinen sanoa, että alkoholilla oli hieman osuutta asiaan. Aika suomalaista kyllä sekin.