Itävaltalainen elokuva Die Fälscher (Väärentäjä) voitti Oscarin kategoriassa paras vieraskielinen elokuva.

Jörg Haider kuoli yllättäen auto-onnettomuudessa.

Kansanpuolue järjesti ennenaikaiset parlamenttivaalit, joissa hävisi itse kaikista eniten.

Bawag-pankin 117 käsittelypäivää kestäneessä oikeudenkäynnissä langetettiin entisille johtajille kovat tuomiot, korkein vankeusrangaistus 9,5 vuotta. Tämä oli ennen maailmanlaajuista pankkikriisiä. Muuten niin leppoisaa vauhtia elävä Itävalta oli kerrankin nopeampi muita. http://oesterreich.orf.at/wien/stories/290311/

Amstettenissä paljastui käsittämätön 24 vuotta kestänyt insestivankitapaus.

Leopold-museon maalauksia koskevissa restituutiokiistoissa ei vieläkään tapahtunut mitään edistystä.

Itävallan liittymistä/liittämistä silloiseen natsi-Saksaan vuonna 1938 puitiin.

Itävallan tasavalta juhli 90-vuotispäiviään.

Jalkapallon Euroopan-mestaruuskilpailut tekivät kaupungista kolmeksi viikoksi hauskan lastentarhan ja museoissa oli kerrankin tilaa.

Itävallan kansakoululaiset hävisivät taas suomalaisille 6-0.

Suomessa täysin tuntematon ja Kärntenin osavaltiosta kotoisin oleva Josef Winkler sai saksankielisen kirjallisuuden tärkeimmän, Georg-Büchnerin nimeä kantavan, palkinnon.

Wienerwaldin munkkiluostari Abtei Heiligenkreuzin munkit lauloivat itsensä maailmankartalle.

Albertina-museon Vincent van Goghin teoksista koottu näyttely rikkoi kaikki ennätykset keräten kolmessa kuukaudessa 589180 kävijää. Van Gogh päihitti täten kevyesti niin Albrecht Dürerin, Pablo Picasson kuin Peter Paul Rubensin.

On vaikea keksiä mitään kiinnostavaa vuoden viimeiseksi tekstiksi. Televisiossa eletään luettelojen aikaa. Kuka ja mikä oli tärkein, kaunein, paras tänä vuonna?

Päätin tehdä oman luettelon. Lähetin kuusi kysymystä noin viidellekymmenelle ihmiselle ja sain seitsemän vastausta. Onko se nyt statistisesti pitävää? Kun en tilastoista piittaa, voin joka tapauksessa esitellä vastaukset blogin lukijoille ja teeskennellä, että ne merkitsevät jotain.

Kysymykset olivat seuraavat: Mikä oli vuonna 2008 tärkein tai kiinnostavin positiivinen tapahtuma maailmassa, Virossa, elämässäsi? Entä negatiivinen? Itse en näihin osaisi vastata lainkaan.

Vastaajat ovat ihmisiä eri alueilta: koulunjohtaja, lehtimies, taidealan ylioppilas, kirjailija, kehitysjohtaja, turismiyrittäjä, yksi eläinsuojelijakin. Antavatko he kuvan siitä, mitä ihmiset ajattelevat? En tiedä, mutta itse olin vastauksista yllättynyt.

Sain tietää henkilökohtaisia asioita, joista en ollut kuullut lainkaan. Sairaus, läheisen kuolema, muutto työn vuoksi kaupunkiin, avioliitto-ongelmat. Joitain asioita tiesin, mutta en ollut ymmärtänyt, miten vakavia ne olivat olleet näille tutuille ihmisille. En ole varma, halusinko tietää.

Hyvistä asioista mainittiin kiinnostavia matkoja, mahdollisuus tehdä kokopäiväistä työtä eläinten hyväksi, rakkautta ja muuta inhimillistä.

Huonoja asioita Virossa olivat vastaajien mielestä lama sekä hallituksen perustelematon optimismi sekä valehteleminen laman kysymyksissä; sosiaalisen eriarvoisuuden lisääntyminen; työttömyyden ja rikollisuuden kasvu; Viron ja Venäjän konflikti ja sen käsittely mediassa; parlamentin osaamattomuus kaikissa näissä asioissa.

Parasta Virossa olivat tasavallan 90-vuotisjuhlan tapahtumat, olympiakulta, koko maan metsänsiivouskampanja Teeme Ära 2008 sekä tavallaan myös talouskriisi, joka pakottaa ihmiset kohtaamaan reaalimaailman.

Huonoja asioita koko maailmassa olivat talouskriisi ja Irakin ja Georgian sodat. Kuusi seitsemästä oli samaa mieltä parhaasta kansainvälisestä uutisesta: vallanvaihto USA:ssa. Siis Obaman voitto.

En itse oikein ymmärrä, miksi he kaikki pitivät juuri sitä parhaana asiana. En minä osaa sanoa, onko se tärkeää vai ei. Osaatko sinä?

"Haluaisitko mieluummin aivot vai kauneutta?"

"Kauneutta, koska ilman sitä kukaan ei haluaisi kuunnella minua."

Tällaisia sanoja kuulee naisten suusta – tällä kertaa lontoolaisen huippuyliopiston kauneuskilpailussa.

121 Entertainment -yhtiö on järjestänyt syksyn aikana kauneuskilpailuja Lontoon arvostetuimpien yliopistojen naisopiskelijoille. Keväällä eri yliopistojen missit kisaavat toisiaan vastaan koko Lontoon opiskelijakuningattaren tittelistä.

Kisojen ensimmäisille karsintakierroksille ilmoittautui yli 400 naisopiskelijaa. Kilpailijoita on bongattu yliopistojen kampuksilta ja houkuteltu mukaan kisaan. Itse kisat on järjestetty kalliilla eliittiklubeilla, jotka ovat vetäneet yleisöön paitsi kisailijoiden opiskelijakavereita myös vanhempia miehiä. Viime vuonna jalkapalloilija Nicklas Bendtner kertoi toimittajalle tulleensa paikalle "kauniiden tyttöjen takia".

Järjestäjäyhtiön mukaan kisat ovat hauskoja. Ne eivät esineellistä naisia, vaan voimauttavat.

Hieman eri mieltä ovat yliopistojen naisjärjestöt, jotka ovat järjestäneet protesteja kisoja vastaan ja vaatineet niiden kieltämistä. Kisoja on kuvattu karjamarkkinoiksi.

London School of Economicsin Ruby Buckelyn mukaan: "Tulemme yliopistoon, jotta meitä arvioitaisiin akateemisten kykyjemme, ei ulkoisten ominaisuuksiemme, perusteella."

Naisasianainen, Eleanor James, School of Oriental and African Studiesista eli SOASista pitää kauneuskisoja takaiskuna feminismin hauraita voittoja vastaan. Protestiplakaateissa on muistutettu, mitä varten yliopistot ovat olemassa: "SOAS is for education, not for your ejaculation!"

Kisaajat itse eivät toki näe kisoja ongelmallisina. Yhden kisan voittaja, Miss London School of Economics, Keelin Gavaghan uskoo, että elämme feminismin jälkeistä aikaa, eikä hän ymmärrä, mitä väärää on siinä, että yhtenä iltana voi tuntea glamouria.

Kisat ovat siis jakaneet opiskelijoita eri leireihin, mutta onneksi jokaisessa pilvessä on kultareunus. Kisoilla nimittäin kerätään rahaa hyväntekeväisyyteen.

Kuinkas muuten.

121 Entertainmentin edustaja Christian Emile sanoo yhtiön "yrittävän" antaa 20 prosenttia tuotosta syöpätutkimukseen, mutta lopulta ratkaisu "riippuu siitä, kuinka paljon me teemme voittoa".

Olen puhunut tällä viikolla montaa kieltä. Naapurin isännän kanssa puhun yhtä, kunnanhallituksen puheenjohtajan kanssa toista ja äidin kanssa kolmatta. Kun alan kirjoittaa, otan käyttöön neljännen kielen.

Joku voisi tässä vaiheessa väittää, että suomeahan ne kaikki ovat. Niin toki ovat, mutta kieltämme voi puhua lukemattomilla eri tavoilla. Kun niitä oppii, avautuu aivan uusia maailmoja.

Olen aina ollut huono opiskelemaan vieraita kieliä. En ole jaksanut päntätä, joten kielitaito on jäänyt puolitiehen. Sen sijaan olen päättänyt oppia puhumaan suomea mahdollisimman monella tavalla.

Toimittajan työni kautta minusta on tullut melkoinen kameleontti. Joskus olen samalla viikolla haastatellut helsinkiläistä graffitimaalaria ja pohjoiskarjalaista vanhaa savottajätkää. Jos heidät olisi istuttanut samaan pöytään vastakkain, he eivät olisi ymmärtäneet toistensa puheesta tuskin puoliakaan.

Kommunikaatiosta ei tulisi juuri mitään, jos ei ymmärtäisi tagin ja piissin eroa. Ropsi ja tukki ovat ihan eri asioita, kuten myös supikas ja vatruska. On hyvä tietää, että "tykkilumi" tarkoittaa joskus puihin tarttuvaa tykkyä, ei suinkaan laskettelurinteiden keinolunta.

Mitä paremmin ihmisiä ymmärtää, sitä syvemmälle heidän maailmaansa pääsee. Silloin voi huomata, että melkein jokaisella ihmisellä on kerrottavanaan mielettömiä tarinoita.

Suurista kaupungeista on helppo lähteä maailmalle seikkailemaan ja hyvä niin. Joskus kannattaa kuitenkin kokeilla seikkailua koti-Suomen takapihoilla. Sieltä voi löytyä paikkoja ja ihmisiä, joiden eksotiikka peittoaa mennen tullen Lontoon klubit ja Amsterdamin kahvilat.

Lähdin pyöräilemään koululta läheiseen kylään. Matkaa oli muutama kilometri. Koulumme sijaitsii kukkulalla, joten alkuun pyöräily kukkulaa alas oli todella helppoa ja mukavaa. Koulun porttien jälkeen matka alkoikin käydä vaikeammaksi, sillä pyörän ketjut menivät rikki.

Ketjujen mentyä rikki päädyin taluttamaan pyörääni. Kuljin maantietä pitkin ja ohitin pieniä intialaisia kyliä. Vastaani käveli ehkä noin 10-vuotias tyttö. Hän pysähtyi ja alkoi tutkia pyörääni. Lopulta tyttö sai laitettua ketjut paikalleen ja minä jatkoin iloisena pyörämatkaani.

En ole tavannut eläessäni näin avuliaita ihmisiä. Intiassa ihmiset tuntuvat välittävän. Hädässä on aina joku, joka auttaa. Olen joutunut niin usein epätietoiseen hämmennyksen tilaan Intiasssa ja aina on ollut joku, joka on auttanut.

Kerran eksyimme maaseudulla monsuunin aikaan ja päädyimme juomaan teetä erään perheen taloon. Poliisilaitoksella vieraillessani eräs mies kertoi minkälaista kaavaketta minun pitäisi pyytää. Usein ihmiset tulevat ja kysyvät miten voivat auttaa.

Toki olisi kenties naivia sanoa, että kaikki avuliaisuus syntyisi pelkästä hyvästä tahdosta. Usein auttajat haluavat vastapalvelukseksi jotakin: rahaa tai palveluksia. Vaaleana tyttönä sitä erottuu hyvin joukosta, ja ihmiset tulevat välillä liiankin usein tarjoamaan palveluitaan.

Tuli apu sitten rahan toivossa tai pelkästä hyvästä tahdosta, ovat ihmiset paljon avuliaampia täällä kuin esimerkiksi Suomessa. Kuinka usein menemme omatoimisesti kysymään, tarvitseeko hukasssa olevan näköinen turisti apua? Huomaammeko edes kiireissämme, että joku voisi tarvata apuamme? Täällä ihmiset välittävät.

Toki Suomessakin ihmiset välittävät. Pohdin kuitenkin, rajoittuuko se suomalainen välittäminen omiin ystäviin ja lähimmäisiin.

Jouluaaton sijaan hollantilaiset saavat lahjoja joulukuun kuudentena päivänä, kun Pyhään Nikolaukseen, legendan mukaan muinaisessa Turkissa eläneeseen piispaan, pohjautuva Sinterklaas saapuu vieraisille. Takan, tai nykyään yhä useammin tavallisen lämmityspatterin viereen jätetään kenkä, ja yön aikana Sinterklaas tuo kenkään lahjoja. Tai oikeastaan ne tuo Sinterklaasin apuri, Zwarte Piet eli Musta Pekka.

Pukin pikku apurina toimiva Piet on lasten keskuudessa huomattavasti itse Sinterklaasia suositumpi. Johtuneeko siitä, että Piet kantaa lahjasäkkiä ja könyää savupiipuissa saadakseen paketit kilttien pilttien luo? Vai kenties Pietin hupaisasta olemuksesta? Poika kun on musta kuin murjaani, jolla on värikkäät vaatteet, kikkara tumma tukka ja jonka turpeat punaiset huulet ovat aina hymyssä.

Marras-joulukuussa iloisesti virnistelevän Pietin kuvia näkeekin Hollannissa kaikkialla, julisteissa kaduilla ja kaupoissa sekä kakuissa ja karkkipapereihin painettuina. Marketista voi ostaa lapsille Zwarte Piet -naamiaisasun, johon nämä pukeutuvat, maalaavat naamansa mustiksi ja vetävät punamaalia huuliinsa sekä reippaasti yli. Paikalliset eivät tälle kaikelle juuri silmäänsä räpäytä, mutta vierailija saattaa alkaa epäillä hallusinoivansa, niin kummallinen on näky.

Pietin hahmo on sellainen karikatyyri, että ihan ihmetyttää, kuinka moinen voi olla laillista vielä nykyaikana. Suomessa maahanmuuttajat ovat suhteellisen uusi asia, mutta Laku-Pekat ja Neekerinpusut täällä kiellettiin aikapäiviä sitten. Hollannin kaltaisessa monikulttuurisessa maassa Zwarte Pietin kaltaisen perinteen ylläpitäminen tuntuu uskomattomalta. Osa hollantilaisista kyllä vastustaa käytäntöä tiukasti, ja vuosittain asian tiimoilta järjestetään jopa mielenosoituksia. Suurin osa kuitenkin vetää herneen nenäänsä heti jos traditiolle ryppyillään.

Zwarte Piet sai leukani loksahtamaan auki ensimmäistä kertaa jo kymmenisen vuotta sitten, kun minulla oli hollantilainen kirjeystävä. Kerran joulun alla tämä sitten selitti paikallisia perinteitä, ja oheisti selityksensä Sinterklaasista ja Pietistä piirtämällään kuvalla. Kuvassa Pete kantoi valtavaa lahjasäkkiä hiki roiskuen, siinä missä Sinterklaas poseerasi kaikinpuolin pyhännäköisenä piispanasussaan. Vaikka en hieman päälle kymmenvuotiaana vielä paljon maailmasta tiennytkään, oli minusta jo silloin jotenkin kummallista, että valkoisella papparaisella oli mukanaan musta poika joka näemmä teki kaikki työt, siinä missä pappa itse vain poseerasi ja paistatteli omassa erinomaisuudessaan. Jopa minun maailmaanäkemättömissä silmissäni se vaikutti kovasti isännän ja orjan suhteelta. Nykyään virallinen tarina on hieman siistimpi, sillä lapsille kerrotaan Pietin olevan Sinterklaasin vapauttama entinen orja, joka sitten silkkaa kiitollisuuttaan jäi palvelemaan Sinterklaasia ikuisiksi ajoiksi.

Jotkut asiat sentään säilyvät ennallaan: tuhmat lapset päätyvät edelleen Pietin säkkiin ja sitämyötä Espanjaan, jossa Piet ja Sinterklaas asuvat muun ajan vuodesta. Ja juuri tämä tarinan osa kaipaisi kipeimmin modernisointia! Keli Hollannissa on joulukuussa sen verran masentava, että jos joku nappaisi mukaansa ja veisi Espanjaan, harva sitä taitaisi rangaistuksena pitää. Etenkin kun orjaksi joutumisestakaan ei ilmeisesti enää ole riskiä.

En selvästikään ollut tarpeeksi tuhma tänä vuonna, kun en tällä hetkellä makoile hiekkarannalla sateenvarjodrinkki kädessäni. Ja minä kun luulin yrittäneeni parhaani.

Ruotsissa peruskoulun oppimistulokset ovat hataria suurella osalla oppilaista. Taloudelliset ja sosiaaliset erot perheiden välillä ja siten lasten elinolosuhteet vaihtelevat vahvasti kaupunginosittain. Maahanmuuttajataustaiset lapset ja nuoret vaikuttavat olevan erityisessä syrjäytymisvaarassa. Kouluissa ja perheissä varmasti kiusataan, häiritään, lyödään ja voidaan pahoin siinä kuin Suomessakin.

Toisaalta ruotsalaisessa yhteiskunnassa luotetaan vielä siihen, että lapsilla ja nuorilla voi olla arvoja ja ennen kaikkea aivot, ja että heille kannattaa opettaa jotain yhteiskunnan toiminnasta. Osittain tämä ilmenee hellyttävän – ja ehkä huolestuttavankin – sosiaalidemokraattisina ilmiöinä. Kuitenkin verrattuna Suomen "politiikka ei kuulu kouluihin" –asenteeseen, jonka nimissä peruskoulun yhteiskuntaoppi lienee yhä pitkälti historiallisten yksien totuuksien toistamista ja poliittisen järjestelmän tankkaamista kaavioista, Ruotsin usko demokratiakasvatukseen on myönteistä.

SVT:n eli Ruotsin kansallisen tv-yhtiön nuortenohjelmisto näytti eräänä päivänä puolilta päivin opetusohjelman, jonka aiheena oli yhteiskuntaluokat. Ohjelmassa esiteltiin kolme fiktiivistä henkilöä: Benny, Klara ja Philip. Henkilöiden esittäjät olivat noin 13-vuotiaita, ohjelma oli kai suunnattu sen ikäisille. Benny oli syrjäytynyt ja käytti huumeita, Philip pelasi golfia, haukkui veroja ja moitti hallitusvastuussa olevaa oikeistopuoluetta liian "vasemmistolaiseksi", Klara oli suhteellisen onnellinen mutta tulevaisuudesta huolestunut keskiluokkaisen perheen tytär.

Bennyn, Klaran ja Philipin erilaisten elämäntilanteiden ja mielipiteiden kautta ohjelmassa valotettiin luokkaeroja ja luokkaidentiteettiä. Fiktiivisen pätkän jälkeen haastateltiin professoria, joka kertoi, että luokkaidentiteetin edellytyksenä on tietoisuus sekä omista taloudellisista toimintaedellytyksistä että oman luokan kulttuurista, ja että vahva samaistuminen omien vanhempien luokkaidentiteettiin johtaa identiteetin uusintamiseen – henkilö kuuluu aikuisiälläkin samaan luokkaan kuin vanhempansa.

Onpa rohkea sisältö nuortenohjelmaksi, ajattelin. Suoraa puhetta. Aika poliittista ja osoittelevaakin, koska metsästystä ja golfia harrastanut Philip kuvattiin niin ärsyttävänä ja Benny-parka myötätuntoa herättävänä. Kateellisena arvelen, että Ruotsissa ohjelma ei ole niin radikaali kuin miltä se suomalaisen, toisaalta yksilöä ja toisaalta massayhteiskuntaa korostavan, politiikkaa pelkäävän retoriikan piirissä varttuneesta vaikuttaa. Ruotsissahan tasa-arvosta ja ihmisoikeuksista puhutaan jo päiväkodeissa. Kai.

Odotan jännityksellä, millä tavoin silmäni aukeavat ruotsalaisen yhteiskunnan epäkohdille ja mahdolliselle tekopyhyydelle täällä pidempään asuessani. Haluan nähdä, onko kyse vain kriittisemmästä journalismista ja kansalaisaktivismista, vai onko kriittisyys tehnyt pesän Ruotsissa myös yhteiskuntajärjestelmän tasolle. Ja mitä porvarihallitus merkitsee tämän asian kannalta.

Tokihan täällä sitä tekopyhyyttäkin näkee, kääriytymistä "me voimme hyvin täällä maailman parhaassa maassa" –mantraan. Metroasemalla laskettelukeskus mainosti itseään iskulauseella "Glada barn och starka föräldrar", iloiset lapset ja vahvat vanhemmat. Suomessa moisesta perhe-elämän todellisuuden vääristämisestä saisi vähintäänkin syytteen herjauksesta.

"Olen kasvattaja enkä poliisi tai tuomari. Tehtäväni on auttaa nuoria ihmisiä saamaan koulutusta tai työtä ja tukea heitä elämään edes jossain määrin arvokasta elämää. Minun mielestäni jokaisella ihmisellä pitäisi olla samat mahdollisuudet. En usko, että on kovin viisasta synnyttää huono-osaisten ja tyytymättömien ihmisten ryhmiä. Siinäkin tapauksessa, että nämä ihmiset jonain päivänä joko omasta halustaan tai pakon edessä palaisivat kotimaahansa, on parempi, että he ovat oppineet täällä jotain ja että heitä on kohdeltu hyvin. Nämä kokemukset he vievät mukanaan kotimaahansa. Huonompi vaihtoehto on, että he eivät ole saaneet tarvitsemaansa, ovat alkoholisoituneet, tulleet riippuvaisiksi huumeista tai joutuneet rikoksen tielle."

Lainaus on Ute Bockin statement aiheesta turvapaikanhakijat ja heidän mitättömät mahdollisuutensa tehdä mitään laillisesti.

Frau Bock työskenteli 70-luvun loppupuolella nuorten miesten asuntolan johtajana. Sosiaaliviranomaiset saivat vihiä Ute Bockin auttamisen halusta ja alkoivat vähitellen lähettää hänen luokseen maahanmuuttajataustaisia nuoria, joille eivät keksineet mitään muutakaan paikkaa.

Nykyään Ute Bockin nimen tuntevat Wienissä kaikki, jotka vähääkään seuraavat mitä ympärillä tapahtuu. Erityisesti hänet tuntevat turvapaikanhakijat, joita kukaan muu ei huoli.

1999 Ute Bockin asuntolaan tehtiin ratsia, jonka seurauksena 30 afrikkalaista nuorta pidätettiin epäiltynä huumekaupasta. Bock erotettiin lyhyeksi aikaa virastaan ja häntä vastaan nostettiin syyte. Päätös kumottiin myöhemmin, mutta Bockia kiellettiin enää antamasta asuntolapaikkaa afrikkalaistaustaisille turvapaikanhakijoille.

Hyvä ihminen kun on, Ute Bock ei voinut jättää apua tarvitsevia ihmisiä kadulle, vaan perusti omin varoin yksityissoluasuntoja, joissa nykyään on tilaa 310 ihmiselle.

Nyt joulun alla Frau Bockin kuvat koristavat kaupunkia julisteissa, jotka mainostavat hänen yhdistyksensä järjestämiä joulubileitä.

__________

Joulun alla Itävalta kerää rahaa vähäosaisille erityisen ahkerasti ja hyvällä menestyksellä. Erityisen iso keräys kantaa nimeä Licht ins Dunkel eli Valoa pimeyteen.

Samoin joulun alla yleensä medioissa näkyy keskustelua siitä, pitäisikö hyväntekeväisyyslahjoitukset saada vähentää verotettavista tuloista. Tähän mennessä keskustelusta ei ole syntynyt kuin pieni liekki, joka sitten viimeistään jouluaattona, kun keräysten huippu on ohitettu, on sammunut.

Tänä vuonna asia on muuttumassa. Varakansleri, kansanpuolueen Josef Pröll, antoi 16.12. lehdistölle lausunnon, jonka mukaan verovähennysten piiriin aiotaan ensi vuoden alusta hyväksyä avustukset, jotka maksetaan "koti- ja ulkomailla toimiville hyvää tekeville järjestöille". Hyväksyttävien listalle ei oteta eläinsuojelu- eikä ympäristöjärjestöjä. Lopullinen lista julkistetaan tammikuun puolessa välissä.

Vuonna 2000 eläkkeelle jääneen Ute Bockin yhdistys antaa neuvontaa, tarjoaa saksan opetusta, tietokonekursseja, oikeusapua ja monelle osoitteen, jossa voi olla virallisesti kirjoilla. Ute Bock on saanut humanitäärisestä työstään lukuisia palkintoja ja on edelleen täysin riippuvainen lahjoituksista.

Tulevaan presidenttiin uskotaan Amerikassa enemmän kuin joulun partaiseen satuhahmoon konsanaan.

Itse lakkasin uskomasta joulupukkiin muistaakseni viisivuotiaana, eräänä jouluna, jolloin laskin yksi plus yksi ja sain tulokseksi kaksi. Eli: isäni tuntui aina katoavan jonnekin hetkeä ennen kuin rivitaloasuntomme ovelle kolkutti puna-asuinen, parrakas mies säkin kanssa.

Mielestäni tämä yhteensattuma oli epäilyttävä. Siksi tuona jouluna, joskus 1980-luvun alkuvuosina, seurasin erityisen tarkkaan mitä tapahtuu syötyämme joulupäivällisen ja istuessamme olohuoneessa odottaen jotain tapahtuvan. Ja kas: yhtäkkiä isäni katsoi kelloaan ja lähti litomaan huoneesta. Parin minuutin päästä portaita kolusi ylös mies, jonka punainen takki ei näyttänyt istuvan kovin hyvin, ja jonka vatsa muistutti sohvatyynyjä, joita vyötimme joskus mahojemme ympärille ala-asteen näytelmissä.

Kun tämä heppu lähestyi minua horisten jotain kilteistä lapsista, muistan seuraavat tapahtumat: tarrasin hänen liehupartaansa ja kiskaisin oikein kovaa, huutaen "Isä!". Mies kiljaisi kivusta – joko parta oli liimattu tai se oli hänen omansa – ja katsoi minua kuin päästäni olisi kasvanut pirunsarvet. Isosiskoni räjähti nauruun, äitini kauhistui ja olohuoneeseen palannut isäni ihmetteli minkä metakan olin aloittanut. Vuokrattu joulupukkirukka hieroi leukaansa koko loppuvisiitin, mutta minä olin silti vakuuttunut että olin paljastanut jonkinlaisen suuren huijauksen, josta halusin heti päästä kertomaan tarhakavereille.

Olen siis kai syntynyt skeptikoksi. Joskus on kuitenkin hauska uskoa, tai ainakin kuvitella uskovansa satuhahmoihin, jotka ilmestyvät yhtäkkiä keskellemme ja lupaavat pistää kaikki asiamme kuntoon. Siksi hahmottelin toivomuskirjeen Yhdysvaltain 20. tammikuuta virkaanastuvalle presidentille Barack Obamalle, johon täällä Amerikassa tunnutaan uskovan tällä hetkellä enemmän kuin joulupukkiin konsanaan.

Rakas joulupukki, presidentti Obama:

Tiedän, että sinulla on parhaillaan kova kiire, onhan Yhdysvaltain talous kaatumassa kovempaa vauhtia kuin mummo jäisellä kylätiellä, ja ympäri maailmaa käydään sotia joita sinun edeltäjäsi aloitti. Lisäksi olet muuttamassa vaimosi ja pienten tyttäriesi kanssa Chicagosta Washingtoniin (tervetuloa!), mikä aiheuttaa teille varmaan aika hoppua.

Pyytäisin sinua kuitenkin harkitsemaan seuraavia toiveitani. Olen ollut kiltti lähes koko vuoden, maksanut veroni, ulkoiluttanut naapurien koiria, vienyt kodittomille ruokaa ja käyttänyt hammaslankaa joka päivä. Eli ole kiltti ja ota pari minuuttia ajastasi näitä nöyriä pyyntöjä varten. Please.

1. Saa Amerikkaan aikaiseksi kaikille ulottuva terveydenhoito. Ei ole nasta seurata miten tuttavaperhe lähestyy konkurssia heidän keskospoikansa sairaalalaskujen takia.

2. Älä anna yhtään valtion rahaa Wall Streetille paitsi tärkeimmille pankeille, ja silloinkin vain korkeilla koroilla, jotta veronmaksajat voivat joskus saada rahansa takaisin.

3. Älä aloita yhtään uutta sotaa ainakaan pariin vuoteen, ei vaikka kuinka mielesi tekisi. Lähetä amerikkalaisia joukkoja sen sijaan ylläpitämään rauhaa Kongoon ja Darfuriin, missä niitä on kaivattu jo muutama vuosi.

4. Pakota työnantajat takaamaan ainakin kolmen kuukauden palkalliset äitiyslomat, ja tee vanhempainvapaa mahdolliseksi kaikille isille.

5. Palauta voimaan ympäristön ja uhanalaisten lajien suojelulait, jotka edeltäjäsi kumosi.

Lisäksi esittäisin pari paikallisempaa toivetta, nyt kun sinusta ja perheestäsi on tulossa oikeita washingtonilaisia.

6. Tee jotain Washingtonin julkisille kouluille. Eihän enää 2000-luvulla pidä olla kouluja, joista 40 prosenttia oppilaista valmistuu ilman kunnollista lukemis- ja kirjoittamistaitoa, eihän?

7. Lisää pyöräteitä. Fillaroin päivittäin muistomerkin ohi, joka pystytettiin hiljattain kuolleen 22-vuotiaan pyöräilijänaisen muistolle, ja se vetää mielen aina aika maahan.

8. Kiellä Britney Spearsin musiikin soittaminen. Säädä sen sijaan pakolliseksi paikallisten radiokanavien soittomateriaaliksi ska-yhtye The Slackersin koko tuotanto.

Lapsuudesta saakka olen nähnyt toistuvaa unta. Menen lapsuuden kesäkotini rannalle ja sinne on rakennettu isot vaaleanhopeiset tornit, jotka ovat pelottavia ja täysin sopimattomia paikkaan. On tuntunut vaikealta kuvitella, että kesäkotini rannalle voisi rakentaa mitään.

Pari viikkoa sitten ymmärsin, mitä uni merkitsee.

Neuvostoajasta jäi Hiidenmaalle vähintään yksi merkittävä etu. Koska Hiidenmaa oli Neuvostoliiton rajavyöhykealuetta, ei tänne eikä muillekaan saarille päässyt kuin lupakirjalla. Lupakirja oli vähän kuin viisumi. Kiitos sen ovat Viron rannikkoalueet lähes tyhjät, ympäristö säilynyt melko puhtaana ja rauhallisena. Turvallistakin on ollut.

Hiidenmaalle ei ole rakennettu hienoja hotelleja kuten esimerkiksi Saarenmaalle, joka on suomalaisille tutumpi paikka. Siitä muistuttaa aina se, että aina nähdessämme eräs ystäväni laulaa aina Saarenmaan valssia – eihän meillä Hiidenmaalla ei ole oma laulua. No on yksi laulu, mutta siinä puhutaan kalastamisesta emmekä me hiidenmaalaiset pidä siitä.

Mutta palaan takaisin unen pariin. Hiidenmaalle on tullut uusi yrityssuunnitelma – tänne rakennetaan 250 tuulimyllyä. Alussa ajattelin kuulleeni väärin, sillä eihän määrä voi olla niin suuri. Raha kuulemma tulee jostain Venäjältä, energia taas menee Pohjoismaihin ja mantereelle. Hiidenmaalla sitä ei käytetä.

Hiidenmaalle riittäisi kymmenesosa rakennettavien tuulimyllyjen energiasta, 10 megawattia tai 25 tuulimyllyä. Paikalliset asukkaat eivät saa projektista uusia työpaikkojakaan, koska rakentamiseen ja huoltotöihin tarvitaan vain erikoisosaajia. Ainoastaan ne hyötyvät, jotka voivat myydä maataan uusille yrittäjille. Joku on aikanaan laittanut sormensa kartalle ja sanonut, että tähän rakennetaan ja te valittavasti ette voi tehdä mitään.

Onneksi hiidenmaalaiset ovat ymmärtäneet, että meilläkin on kansalaisyhteiskunta. Paikallisessa lehdessä kirjoitetaan asiasta puolesta ja vastaan. On aloitettu allekirjoitusten kokoaminen suunnitelmaa vastaan. Ihmiset ovat jakautuneet kahteen leiriin. Toiset ajattelevat, että kyse on oikeutetusta kehityksestä. Toiset pohtivat, miten koko saaren maisema muuttuu ja kuinka häiritsevä tuulimyllyjen meteli voi olla.

Tuntuu, että enemmistö uskoo, että mitään ei ole enää tehtävissä. Lueskelin saarenmaalaisten tekemiä kysymyksiä paikalliselle, paljon pienemmälle tuulivoimalapuistolle. Kysymyksiin oli vastannut jokin hieno asianajotoimisto. Vastaukset kuulostivat samanlaisilta: ei ole väliä, mistä te ihmiset tykkäätte, meillä on rahaa ja laki lupaa sitä käyttää.

On kauheaa, jos ihmisistä tuntuu, että mitään ei voi tehdä. Ystäväni, joka on asunut Hiidenmaalla jo seitsemännessä sukupolvessa, puhuu ensimmäistä kertaa, että hänen pitäisi muuttaa täältä pois, koska hänen kotisaarensa muutetaan ikuisuudeksi. Eikä hän ole ainoa, joka niin puhuu poismuuttamisesta. Hiidenmaalla asuu noin 10 000 ihmistä, kesällä enemmän; yrittäjille se on tyhjä saari. Varsin konservatiivisella saarella on löytynyt ensimmäistä kertaa ymmärrystä isoille mielenosoituksille, joilla voisimme sanoa mitä me haluamme.

Lapsuuden painajaisuni on saanut selityksen.

Pariisia pidetään satojen siltojen alla elävien luvattuna kaupunkina, jossa illallisristeilyllä Seineä pitkin kulkiessa paatin valonheittimet valaisevat illallisvieraille kodittomienkin arkea. Talvisin samat kodittomat muuttavat telttoineen siltojen alta puistoihin ja läheisiin metsiin.

Nämä metsäläiset asuvat nyt lähinnä eläintarhasta, raviradasta ja jazz-festareista tunnetussa Bois de Vincennesin puistossa, vain kivenheiton päähän Bercyn talousministeriöstä tai uudesta François Mitterandin rakennuttamasta kansalliskirjastosta. Noin 200 koditonta on pystyttänyt telttojansa ja peltimökkejänsä metsikköön.

Marraskuussa metsästä löytyi jo kuusi kuoliaaksi paleltunutta koditonta, ja asuntoministerikin kävi tarkistamassa tilanteen asunnottomuuden ollessa uutisten pääaiheita. Kuitenkin samassa lähetyksessä haastateltu kodittomien edustaja sanoi, että valtaosa kodittomista haluaa olla "kotonansa" – oli se sitten kuinka pieni, kylmä tai vaatimaton tahansa – jossa he saavat elää omaa elämäänsä.

Järjestöjenkin lähtökohdat ovat hyvinkin erilaisia. Ensinnäkin on perinteiset moralisoivat kodittomien järjestöt, jotka kieltävät illalla ulkona liikkumisen, juomisen sekä elämänkumppanit. Tänä vuonna mediassa kodittomien puolesta puhujana on esiintynyt etenkin Emmaüs-järjestö, joka puolestaan pyrkii järjestämään joustavampia ja parempilaatuisia asuntoloita sekä harraste- ja tukitoimintaa.

Emmaüs on myös järjestänyt julkisia tilaisuuksia Pariisissa Place des Innocentsilla, kynttilävalvojaisia kuolleiden kodittomien muistoksi sekä muitakin julkisia tempauksia, joulutoreja sekä varainkeruutapahtumia. Emmaüs toimii tiiviisti Abbe Pierren säätiön kanssa. Se taas jatkaa humanistisen avunannon perinteitä ja tuomitsee köyhien ja kodittomien moralisoinnin.

Viime vuonna julkisuudessa taas esiintyi toinen järjestö, Don Quijoten Lapset. Se pyrki lähinnä parantamaan kodittomien oloja kadulla tarjoten ilmaisia telttoja, makuupusseja sekä sallimaan telttakylille julkista tilaa kaduilla. Seinen rantaan ja leveille jalkakäytäville nousikin kodittomien telttarivejä. Tänä vuonna nämä on kuitenkin kielletty. Julkinen tila on kääntynyt kodittomiakin vastaan.

Pelkkä kodittomuuden käsite, "sans-abri", ei usein esiinny ranskalaisessa julkisessa keskustelussa. Kodittomista puhutaan SDF:inä, "henkilöinä vailla vakinaista kotipaikkaa". Hyvinvointipalveluiden teknokraattinen lähestymistapa ei anna tilaa muunlaisille kodittomuuden diskursseille kuten oman tilan, yksityisyyden ja edes jonkinlaisen yhteisöllisyyden kaipuulle.

Tätä yhteisöllisyyttä on turha myöskään etsiä valtion vuokra-asunnoista. Ne ovat nimeltään HLM, "keskivertaisen vuokran asuntola", ja niissä suurin osa asukkaista elää toimeentulotuella – RMI:llä eli "minimaalisen sopeutuksen tuella." Kodittomien vastaus voidaankin katsoa tietynlaisena hyvinvointivaltiota vastaan nostettuna kapinana, ja kuten muutkin kapinalliset he maksavat tästä kapinallisuudesta usein omalla hengellänsä.

Ovatko he Don Quijoten lapsia taistellessa byrokratian ja kylmän rationaalisen yhteiskunnan tuulimyllyjä vastaan, vai Pariisin kommuunin jälkeläisiä? Tätä voisi ehkä käydä tarkastelemassa seuraavassa soppakeittiöjonossa.

Lensin alkuviikosta Lontoosta Helsinkiin. Maksoin lennosta 89 euroa. Täysin kohtuuton hinta.

Edellisenä päivänä 50 mielenosoittajaa olivat tunkeutuneet Stanstedin lentokentän kiitoradalle onnistuen viivyttämään lentokentän avaamista ja peruuttamaan lentoja. Mieltä osoitettiin brittihallituksen vastuutonta ilmastopolitiikkaa vastaan.

Itse lensin joululomalle, mutta tämä on vasta alkua. Tammikuussa lennän takaisin Lontooseen, sitten ehkä tekemään tutkimusta Norjaan ja takaisin, ja helmikuussa olisi konferenssi Suomessa. Täysin vastuutonta.

"Tämä on vasta alkua", sanoivat myös mielenosoittajat. He lupaavat jatkaa protesteja, joiden pääasiallisena kohteena ovat Lontoon lentokenttien laajennussuunnitelmat.

Stanstedin protestissa vastustettiin erityisesti hallituksen päätöstä nostaa Stanstedin kapasiteettia 25 miljoonasta vuosittaisesta matkustajasta 35 miljoonaan. Ympäristöaktivistit pelkäävät, että Stansted saa pian luvan myös toisen kiitoradan rakennustöille. Tämän seurauksena kenttä voisi vuonna 2015 lennättää jopa 68 miljoonaa matkustajaa vuodessa.

Ympäristöryhmä Plane Stupid, joka oli Stanstedin tempauksen takana, muistuttaa muun muassa siitä, että lentoala on nopeimmin kasvava syy ilmaston lämpenemiselle. Se on myös Ison-Britannian nopeimmin kasvava kasvihuonepäästöjen lähde.

Lisäksi ryhmän mukaan 45 prosenttia Euroopassa lennettävistä lennoista on alle 500 kilometrin matkoja, jotka siis voisi hyvin kulkea muilla keinoin.

Myöskään kuva siitä, että halpalennoista hyötyisivät eniten köyhimmät väestönosat, ei pidä paikkaansa. Stanstedia pidetään halpalentojen kenttänä, mutta lähes puolet lennoista lentää väestön rikkain neljännes. Brittihallituksen mukaan myös matkustajamäärien kasvun uskotaan painottuvan väestön rikkaimpaan kymmenykseen.

Plane Stupid ja monet muut ympäristö- ja asukasryhmät ovat aiemmin protestoineet muun muassa Heathrow'n lentokentän viitosterminaalia vastaan. Terminaali avattiin viime vuonna, ja sitä vastustivat laajasti niin alueen asukkaat kuin ympäristöliikekin. Ensi kuussa brittihallituksen on määrä päättää, annetaanko Heathrow'n kentälle rakennuslupa kolmanteen kiitorataan.

Lontoon lentokenttien laajennustöille ja matkustajamäärien kasvulle ei siis näy loppua – hallituksen ilmastohöpinöistä huolimatta.

Myöskään minun lentämiselleni tuskin näkyy loppua niin kauan kuin poliittisilla päätöksillä ei ratkaista sitä ongelmaa, että lentäminen on yleensä kohtuuttomasti halvempaa kuin esimerkiksi junalla matkustaminen. Lukemisesta pitävälle ihmiselle junassa istuminen ei olisi ongelma, mutta raha on.

Ja 89 euroahan on paljon lennosta: välillä pääsisi puolella hintaa. Juna maksaisi monta sataa euroa.

Ilmasto lämpenee joka lennolla. Tämä on vasta alkua.

Pari viikkoa ihanaa hiljaisuutta. Puuterilumi peittää maata ja puita. Talvisen maiseman äänet ovat niin hienovaraisia, että niiden kuuleminen vaatii keskittymistä. Kosken kohina on vaiennut hiljaiseksi suhinaksi. Tikka nakuttaa jossakin. Kilometrien päässä vahtikoira haukahtaa viran puolesta muutaman kerran.

Sitten. Se alkaa hiljaisena hyökynä, joka lähestyy pilviverhon yläpuolella. Kuin kaukainen ukkonen. Se voimistuu ja muuttuu aina vain uhkaavammaksi. Kohta karmea jylinä tunkeutuu maiseman joka sopukkaan. Se peittää kaikki muut äänet alleen.

Lopulta veitsenterävä pamaus kiirii kaikkialle ja heijastuu kaikuna vaarojen rinteiltä. Ikkunalasit särisevät. Linnut pelmahtavat pelästyneinä lentoon pellonreunan puista. Hävittäjälentäjän orgastinen hetki. Äänivalli on murtunut. Juuri kun tuli Helsingistä vieras, jolle olisin näyttänyt talven, kuutamon ja hiljaisuuden.

Joskus ne ovat viikkoja poissa, mutta aina ne tulevat takaisin. Ne tulevat aamuvarhaisella, ne tulevat keskellä yötä. Tuhon ja kuoleman mustat linnut tanssivat piirissä taivaankannella. Jyrinää ei voi paeta edes kellariin.

Ei voi kuulemma harjoitella muualla. Täällä ei ole reittilentoja. Täällä on vähemmän ihmisiä valittamassa. Armeijaa ei kiinnosta, että turkiseläimet tappavat tarhoilla poikasensa, kun kone lentää matalentoa yli. Lehmät lakkaavat lypsämästä.

Ne eivät enää ole pelkästään suomalaisia. Ilmassa ovat välillä myös Naton koneet. Niitä tulee lisää. Keski-Euroopasta ei löydy tyhjää ilmatilaa.

Uutisista päälle vyöryy sotaa ja terroria. Ei pidä antaa mielikuvitukselleen valtaa, kun sodan äänet kaikuvat myös omalla pihalla.

Kotimaan uutisissa puolustusvoimat kertoo suunnitelmistaan hankkia miljardeilla euroilla uuden sukupolven hävittäjälentokoneita. Tulipa turvallinen olo.

Kävellessäni kouluun ystäväni tulee minua vastaan itku kurkussa. Hän kertoo minulle mitä Mumbaissa tapahtuu: panttivankeja, terroristeja, kuolleita, loukkaantuneita... Kaikki mitä hän kertoi tuntui absurdilta, hämmentävältä, pelottavalta, ahdistavalta.

Oppilaat eivät ilmestyneet oppitunneille. Äidit ja isät soittivat kysyäkseen, olimmeko me kunnossa, kaverit lähettivät tekstiviestejä, me otimme yhteyttä tuttuihin Mumbaissa. Kaikki tuntui kaaottiselta.

Asun 150 kilometrin päässä Mumbaista. Se on suhteellisen pitkä matka, mutta Mumbain tapahtumat vaikuttivat meilläkin. Lähikylän poliisit kielsivät meitä poistumasta kampukselta.

Iskut saivat meidät kaikki pohtimaan, pohtimaan turvallisuutta ja ulkomaalaisena oloa Intiassa. Aluksi spekuloimme, mitä tekisimme, jos meidän kouluumme hyökättäisiin: mihin piiloutuisimme, mihin juoksisimme, mitä tekisimme.

Myönnän, että ylireagoimme, mutta silloin kaikki tuntui pelottavalta ja aiheelliselta. Turvallisuus Intiassa on ollut meidän kaikkien mielessä. Ajatukset ovat todella sekavat kaikesta tapahtuneesta.

Olimme jumissa kampuksella päiviä lukien uutisia eri puolilta maailmaa. Kun Helsingin Sanomissa kerrottiin suomalaisesta pojasta, joka sai luodinpalan sormeensa, saksalainen sanomalehti kertoi miehestä, joka kuoli Taj Mahal hotellissa ja intialaisilla televisiokanavilla haastateltavat kertoivat, kuinka he menettivät perheenjäseniään. Eräs muslimimies kertoi jättäneensä perheensä juna-asemalle häntä odottamaan, kun hän ajoi autonsa parkkiin. Kun mies palasi, jäljellä oli ainoastaan perheenjäsenten ruumiit.

Ulkomaisia medioita lukiessa suhteellisuudentaju muuttuu. Kyse ei todellakaan ollut ainoastaan suomalaisista Mumbaissa. Lähes 200 ihmistä kuoli. Satoja loukkaantui. Tapahtui terrori-isku, joka tulee vaikuttamaan Intian tulevaisuuteen, sen talouteen, sen ulkomaansuhteisiin.

Terroristit pysäyttivät maailman – ainakin minun maailmani – vähäksi aikaa ja saivat ulkomaailman seuraamaan Mumbain tapahtumia. Tuhansilla ihmisillä on oma tarinansa kerrottavana Mumbaista. Jonkun veli sattui silloin olemaan Mumbaissa, joku lähti Mumbaista juuri päivää ennen iskuja, jonkun äiti kuoli, joku loukkasi jalkansa. Minä asun 150km Mumbaista ja olen vieläkin hämmentynyt tapahtumista.

Venäjän perustuslakikriisin 15-vuotispäivä meni ohi ilman suurempia juhlallisuuksia, koska se ei ole kunniaksi kummallekaan osapuolelle.

Presidentti Boris Jeltsin turhautui, Venäjän ensimmäisen Kansanedustajien Kokous ja Korkein Neuvosto jarruttivat Jeltsinin välttämättömiksi kokemia markkinauudistuksia vastaan. Siksi Jeltsin antoi 21. syyskuuta vuonna 1993 ukaasin numero 1400, jolla hän perustuslain vastaisesti hajotti Kansanedustajien kokouksen ja Korkeimman neuvoston ja määräsi järjestettäväksi uudet vaalit.

Vastareaktiona Korkein neuvosto julisti Jeltsinin välittömästi viraltapannuksi ja julisti ilmavoimien upseeri Aleksandr Rutskoin väliaikaiseksi presidentiksi. Korkeimman neuvoston edustajat linnoittautuivat Moskovan valkoiseen taloon. Pattitilanne kesti kaksi viikkoa, kunnes rohkaistuneesta menestyksekkäästä tappelusta mellakkapoliisien kanssa Korkein neuvosto lähetti lähes aseettomat tukijansa valtaamaan televisiotorni Ostankinoa, jota puolustivat hampaisiin asti aseistetut Vitjaz-erikoisjoukkojen miehet.

Tähän asti molemmat osapuolet olivat välttäneet väkivallan käyttöä, mutta verenvuodatuksen alettua vaaka kallistui väistämättä armeijan tukeman Jeltsinin hyväksi, eikä valkoisen talon heiveröisistä puolustajista ollut vastusta tankeille. Virallinen uhriluku on 199 (joista 12 virkavaltaa), mutta mielivaltaisia valkoisen talon puolustajien teloituksia Moskovan keskustassa todistaneet antavat toisia, jopa 10 kertaa suurempia arvioita kuolleiden määrästä.

Syksyn 1993 tapahtumat synnyttivät Venäjän nykyisen poliittisen järjestelmän, niin vasemmiston kuin oikeistonkin. Radikaalimmat, Neuvostoliiton palauttamista vaativat voimat ja niiden keulakuvat kuten poliitikko Viktor Anpilov ja kenraali Makashov marginalisoituivat. Niiden paikan sai systeemin sisäisenä oppositiona toimiva, Gennadi Zjuganovin johtama Venäjän Federaation Kommunistipuolue, joka pysytteli taka-alalla vuoden 1993 tapahtumien aikana vaikka antoikin muodollista tukea Korkeimmalle Neuvostolle.

Tapahtumat mullistivat myös venäläisen liberalismin, joka jakautui pysyvästi perustuslakia puolustaneeseen vähemmistöön ja Jeltsinin brutaalia voittoa kaduille juhlimaan kerääntyneeseen enemmistöön. Perestroikan ajan radikaalien dissidenttien Demokraattinen liitto käytännössä kuoli tämän kahtiajaon seurauksena. Tästä eteenpäin liberalismia Venäjällä edustivat systeemin sisältä synnytetyt puolueet, joita johtivat 1990-luvun alun markkina-uudistajat. Entisiä toisinajattelijoita ei näiden puolueiden johtopaikoilta löydy, dissidenttien kokoontuessa Gogolin bulevardilla tai Pushkinskajan aukiolla näiden puolueiden johtajat olivat kunnianhimoisia, urallaan kapuavia nuorisoliittolaisia.

Merkittävämmät liberaalipuolueet ovat (olivat) Grigori Javlinskin Jabloko ("omena") ja Anatoli Tšubaisiin henkilöityvä SPS, eli "oikeistovoimien liitto". Näiden yhdistymisen suurin este oli aina Tšubaisin henkilö, johon on Venäjällä henkilöity 1990-luvun alun katastrofaalinen, yhteiskunnallisen eriarvoisuuden räjäyttänyt "kuponkiprivatisaatio".

Liberaalipoliitikko Tšubais on Venäjällä niin vihattu, että valamiehet vapauttivat syytteistä epämääräisiä nationalistisia näkemyksiä edustaneen Vladimir Kvatškovin johtaman terroristiryhmän, joka maaliskuussa 2005 yritti tienvarsipommilla ja rynnäkkökivääreillä päästää päiviltä vihatun poliitikon. Oikeudenkäynti on alkamassa uudestaan, mutta mikäli sitä käydään valamiehistön kanssa, tulos tulee todennäköisesti olemaan sama.

Venäjän demokraattiselle puolueelle Jablokolle oli aina selvää, että Tšubaisin henkilö puolittaisi puolueiden yhteenlasketun äänimäärän yhdistymisen jälkeen. Toisaalta erillään puolueiden äänimäärä ei ole riittänyt duuman äänikynnyksen ylittämiseen kummissakaan edellisissä vaaleissa. Osalla venäläisillä on samanlainen masokistinen mieltymys tiukkaan rankaisulinjaan kuin niillä suomalaisilla, jotka äänestivät Iiro Viinasta 1990-luvulla. Siksi osa äänesti aina mielummin SPS:ää kuin Jablokoa.

SPS oli myös avoimesti suurpääoman etuja ajava puolue, mikä ei sopinut kevyesti populistisemmalle Jablokolle, joka käytännössä on kuitenkin aivan yhtä suuryhtiömyönteinen. Esimerkiksi seitsemän vuotta sitten duuman uudistaessa työlainsäädäntöä Jabloko ehdotti 60 tunnin maksimityöviikkoa. Molemmat puolueet kosiskelevat keskiluokkaa muun muassa vastustamalle kaikkia rajoituksia yksityisautoilua vastaan liikenneräjähdyksen kuristamassa Moskovassa.

Tänä syksynä SPS:n johto totesi ajautuneensa umpikujaan, ja päätti osallistua uuden Kremliä tukevan, liberaalin pseudopuolueen perustamiseen. Radikaalit "tyytymättömien marssit", joihin SPS:n lisäksi osallistuivat myös Garri Kasparovin Yhdistynyt kansalaisrintama ja Mihail Kasjanovin Venäjän kansandemokraattinen liitto, mutta joiden varsinainen muskeli oli mellakkapoliisien kanssa tappelemiseen valmiin Kansallisbolshevikkien puolueen NBP:n jäsenet, eivät tuottaneet haluttua tulosta – massiivista katutason oppositioliikettä.

NBP sinänsä on ehkä Venäjän liberalismin ristiriitaisuuden huipentuma. NBP:n johtajan Eduard Limonovin vapauduttua vankilasta (suoritettuaan ilmeisesti lavastetun tuomion yrityksestä ostaa aseita), hän kirjoitti puolueen alkuperäisen vuonna 1993 hyväksytyn ohjelman radikaalisti uusiksi. "Stalin, Gulag, Berija" -huudot vaihtuivat ihmisoikeuksien ja sananvapauksien puolustamiseen. Puolueen aktivistit tosin eivät mihinkään vaihtuneet, eikä tässä lopulta edes ole mitään ristiriitaista. NBP on alusta asti ollut loppuen lopuksi vain tapa pönkittää Limonovin egoa.

Venäjän liberaaleja seuratessa ei yllätä, että suuntauksella on kevyt uskottavuusongelma, joka on vaalivilpin ohella syy myös siihen, ettei liberaalipuolueilla ole tällä hetkellä ainuttakaan edustajaa duumassa.

Kirjoituksen seuraavassa osassa kuukauden päästä tarkastelen Venäjän liberaalien mediaa ja maailmankatsomusta.

Kaikki tietävät, ettei muuttaminen ole kivaa. Puhtaalta pöydältä uudessa asunnossa aloittaminen toki on, sekä taulujen ripustaminen seinälle ja huonekalujen paikkojen venkslaaminen, mutta ennen kuin päästään siihen asti, on prosessi tuskainen.

Talonvaltaajien luulisi tottuvan jatkuvaan muuttamiseen, mutta omasta puolestani on todettava, että ei, ei siihen totu. Jokaisella kerralla ottaa päähän hieman entistä enemmän. Jatkuvassa epävarmuudessa eläessä myös elintilaan panostaminen tuntuu jokseenkin turhalta. Tauluja ei aina saa edes seinille asti, ja huonekaluiksi poimitaan ensimmäisenä kadulla vastaan osuneet rähjät.

Entisessä kodissani asuin yli kaksi vuotta, ja siitä muodostui kaikinpuolin kaunis ja kotoisa. Yleensä yhdessä paikassa ei pysytä niin pitkään.

Kun takaraivossa kolkuttaa koko ajan tieto siitä, että pihalle lennetään ennemin tai myöhemmin (yleensä ennemmin) tuntuu rakentaminen, maalaaminen, putsaaminen ja puunaaminen jotenkin turhalta ja ennenkaikkea turhauttavalta. Että sinne meni sekin työ taas. Kannattiko viettää kaksi päivää kaakeloiden, kun kättensä työstä ei kuitenkaan saa kovin pitkään nauttia. Pahimmassa tapauksessa yhdessä paikassa ehtii viipyä vain muutaman kuukauden.

Välillä tuntuu ettei muuta ehdikään tehdä kuin remontoida kelvottomia kämppiä, ja ne valmiiksi saatuaan onkin taas aika pakata kamppeensa ja etsiä uusi. Ja sitten sama prosessi alkaa alusta. Valmista ei tule koskaan, ja väliaikaista kaikki on vaan.

Jos jotakin hyvää haluaa asiasta etsiä, niin ainakin jatkuva oman elämän laatikoihin pakkaaminen rohkaisee terveeseen minimalismiin. Ihan jokaista viherkasvia ja vaatekappaletta ei jaksa mukaansa ottaa, ja erityisesti huonekalut hylätään silmää räpäyttämättä. Mitä enemmän rojua, sitä enemmän vaivaa.

Muuttaminen kun ei myöskään ole teknisesti maailman yksinkertaisin prosessi. Paikallista arkkitehtuuria on tullut kirottua kerta jos toinenkin, kun kaappeja on koetettu kammeta ylös kapeaakin kapeampia porraskäytäviä. Ja vaikka portaat pääsisikin ylös asti, voi ovella odottaa toinen ongelma.

Ystävieni pikkuruisessa asunnossa etuoven takana odottavat ovet myös olohuoneeseen ja kylppäriin, ja ne aukeavat tietysti kaikki minikokoiseen eteiseen. Huonekaluja on aivan turha koettaa änkeä läpi, paitsi jos ne sattuvat olemaan Ikeaa ja siten paloiteltavissa. Ulos ja sisään mennään yksi henkilö kerrallaan, suljetaan yksi ovi ja avataan seuraava. Jos kylään on tulossa kaveriporukka, saa rappukäytävästä sisätiloihin siirtymiseen varata minuuttikaupalla aikaa.

Portaikkojen pienuutta kompensoidaan onneksi luovuudella. Täkäläisistä taloista löytyy lähes jokaisesta ullakkokerroksen ulkoseinään kiinnitetty suuri koukku, johon ripustetaan pyörä ja köysi, ja köyden avulla sitten hilataan tavarat ylös ja ikkunan kautta sisälle. Olen itse asiassa todella ihastunut tähän tapaan, sillä laatikoiden raijaaminen portaita edestakaisin on muuttamisen ärsyttävin puoli.

Vaara vaanii, mikäli köysisysteemiä ei osaa käyttää kunnolla. Taannoin naapureiden muuttaessa minä ja naapurin rouva mokasimme köyden kiinnityksen, ja sohva päätyi alas huomattavasti nopeammin kuin olimme ajatelleet, lähes vapaapudotuksella toisesta kerroksesta kadulle. Hups.

Nykyään näkee tosin yhä useammin ihmisten tilaavan muuttofirman hoitamaan homman. Ja koska ihminen on laiska olento, on asiaan olemassa tietysti kaikenlaisia apuvälineitäkin. Jokin aika sitten näin pakettiauton tuovan talon eteen omituiset mekaaniset tikkaat, jotka asetettiin ikkunaa vasten. Tikkaissa oli jonkinlainen lava, joka sitten nappia painettaessa huristi ylös ja alas, niin ettei muuttajan tarvinnut muuta kuin lastata tavarat lavalle yhdessä päässä ja lavalta autoon toisessa.

Ei siis portaiden kanssa taistelua eikä köyden kanssa leikkimistä, sen kiskomista ja kämmeniin ilmestyviä hiertymiä ja palovammoja. Pyh, ihan tylsää. Ei yhtään seikkailumieltä.

Ruotsin hallitusta johtavan, kokoomusta vastaavan Moderaterna-puolueen puoluesihteeri Per Schlingmann esitti marraskuun lopulla maahanmuuttajasopimuksen lanseeraamista. Idea on se, että jokainen tänne muuttava henkilö sitoutuisi sopimuksella "ruotsalaisiin arvoihin". Jos hänen todettaisiin rikkovan niitä, hän menettäisi yhteiskunnan jäsenille kuuluvia etuja, kuten sosiaaliturvaa.

Tämä rangaistus lankeaisi tietenkin mahdollisten oikeudellisten seuraamusten ohella, jos kyseessä on rikos. Ihan tarkalleen Schlingmann ei mahdollisia seuraamuksia määritellyt, eikä sitä, mitä pidettäisiin sopimuksen rikkomisena.

Ehdotus on herättänyt ansaittua ja ansiokasta kritiikkiä, mutta myös yllättävän paljon tukea. Mm. sosiaalidemokratiaan kallellaan olevan Dagens Nyheterin pääkirjoituksessa yhdyttiin Schlingmannin huoleen sinänsä, eli siihen, että Ruotsin maahanmuuttopolitiikka olisi epäonnistunut, ja että syytä siihen on ihan oikeutettua etsiä maahanmuuttajien vääristä arvoista, kuten (päätoimittajan esimerkkien mukaan) homovastaisuudesta ja naisten alistamisesta. Sen sijaan pääkirjoittaja ei pitänyt sopimusta tehokkaana keinona saada oikeita arvoja taottua maahanmuuttajien päähän.

Sopimuksen kriitikoista muun muassa vasemmistopuolueen Kalle Larsson totesi uutistoimistolle, että jos maahanmuuttajan "väärä arvo" on esimerkiksi perinteisen perhemallin ja naisen ja miehen erilaisten roolien kannattaminen, ensimmäisenä pitäisi laittaa kristillisdemokraattien puoluejohtaja allekirjoittamaan sopimus. Demaribloggari Jonas Ek huomauttaa, että "ruotsalaisten arvojen" määrittely ja sopimuksen käyttöönotto erottelisi ihmisiä yhdenvertaisuusperiaatteen vastaisesti ja vahvistaisi maahanmuuttajien leimaamista ulkopuolisiksi, ei-ruotsalaisiksi. Blekinge läns tidning –lehden pääkirjoitustoimittaja Sylvia Asklöf toteaa, että meillä kaikilla on fantastinen kyky pitää juuri omia arvojamme normaaleina. On siis kysyttävä, kenen arvot saavat kunnian edustaa oikeaa ruotsalaisuutta virallisessa sopimuslomakkeessa. Ja jos arvot otetaan lainsäädännöstä, mitä lisäarvoa ilmeisen yksipuolisesti laadittu, vain yhtä kansanosaa koskeva "sopimus" toisi?

Niin. Onko millään tavalla rakentavaa tai ylipäätään mahdollista, että valtio ryhtyy demokraattisessa yhteiskunnassa toimimaan ajatuspoliisina? Yhdenvertaisuus ja sukupuolten tasa-arvo etenevät uskoakseni parhaiten toisaalta yksilön kokeman sosiaalisen tasa-arvon ja yhtäläisen ihmisarvon ja sitä kautta saavutetun oikeudenmukaisuuden kokemuksen kautta, toisaalta pitkällä tähtäimellä päiväkodeissa ja kouluissa annettavan tasa-arvo- ja ihmisoikeuskasvatuksen avulla. Lisäksi tarvitaan tietysti ihmisoikeusmyönteistä lainsäädäntöä.

Maahanmuuttajasopimus onkin mielestäni vain yksi kikka oikeistojohtoisen hallituksen pyrkimyksissä kiristää maahanmuuttopolitiikkaansa. Kuten Suomessa Helsingin kaupunginjohtaja Jussi Pajusen tämänviikkoinen blogikirjoitus maahanmuuton "portinvartijan" tarpeesta, Schlingmannin aloite lähestyy maahanmuuttajien asemaan ja kotoutumisen onnistumiseen liittyviä haasteita väärästä päästä.

Miten Ruotsin maahanmuuttajatilannetta ja luokkakysymystä symboloiva Rinkebyn kaupunginosa sitten liittyy tähän? Kävin siellä viikko sitten ensimmäistä kertaa, näin östermalmilaisena ihan varta vasten katselemassa "toisenlaista Ruotsia". Vähän kuin Jakomäkeen elämysmatkalle suuntaavat Katri ja Janne Nousukausi-elokuvassa.

Ruotsiniranilainen tuttavani oli arvostellut kaltaisteni valkoisten feministien keskiluokkaisuutta toteamalla, että "ettehän te ole edes käyneet Rinkebyssä". Oikeassahan hän oli. Sinne siis.

Fyysisenä ympäristönä Rinkebyn keskusta ei eroa paljoa mistä tahansa ruotsalais- tai suomalaislähiöstä grilleineen, toreineen, kouluineen ja kirjastoineen. Väki siellä sen sijaan on todellakin vähintään 90-prosenttisesti maahanmuuttajataustaista. Tilastollisesti Rinkebyn asukkaiden koulutustaso ja työllisyysaste ovat alhaiset ja alueella on paljon sosiaalisia ongelmia. Metroasemalla esitellään näkyvästi alueen rikoksenehkäisytoimintaa ja muita yhteisöllisiä (?) toimintoja.

Ainoana naisasiakkaana Rinkebyn torin täydessä Nejos-kahvilassa mietin taas kerran, millaisena maana ja kotina Ruotsi näyttäytyy meille mistäkin päin maailmaa tänne muuttaneille. Itse en haluaisi allekirjoittaa maahanmuuttajasopimusta. Kokisin sen nöyryyttävänä, vaikka omat arvoni luultavasti ovat kovin "ruotsalaisia" – ehkä jopa enemmän "ruotsalaisia" kuin "suomalaisia".

Onko sinulla ystävä, jolla on jo kaikkea ja jolle siksi on mahdottoman vaikea keksiä hyvää joululahjaa? Miten olisi kansalaisopiston epätavallinen kielikurssi, jossa ehkä voi herätellä kuolleeksi uskottua lapsenmielisyyttä?

Luin metron ilmaisjulkaisusta jutun takaperin puhumisen kurssista. Ensin uskoin, että se oli jonkun keksimä vitsi, sillä vaikka itävaltalaisten vastahankainen ja uhmakas mentaliteetti onkin tuttu kaikille muille paitsi itävaltalaisille itselleen, tuntui takaperin puhuminen menevän liiallisuuksiin. Ilmoitus kurssista oli kaikesta huolimatta totisinta totta ja koko tarina menee näin.

Joku Wienin läntisen kansalaisopiston työntekijöistä oli saanut kuulla takaperin puhumista harrastavasta miehestä. Jutussa miestä kutsutaan nimellä P., joten minä teen samoin. Tähän mennessä P. on voinut kokeilla käytännön harjoittelua mysteeriroolipeleissä. Hän on myös harrasteohjannut elokuvan, jossa näyttelijät puhuvat vuorosanansa takaperin. Elokuvassa on normaalikielinen tekstitys.

Mutta P.:tä surettaa kovasti, ettei hän puhekumppanien puuttuessa voi kokeilla, olisiko tällä menetelmällä mahdollista harrastaa oikeita keskusteluja. Niinpä läntisen Wienin kansalaisopisto päätti antaa hänelle mahdollisuuden yrittää ja aikoo nyt tarjota takaperin puhumisen kurssin, jossa P. saa toimia opettajana.

Kerroin tuttavalleni kahvikuppien ääressä tämän tarinan ja yllätyksekseni sainkin kuulla, että myös hänen ystäväpiirissään on rouva, joka pystyy kuulemma lörpöttelemään takaperin miten kauan tahansa. Rouva osaa ikään kuin simultaanitulkata pyydettäessä saksasta naaskas tuosta noin vain ja mitä vain milloin vain. Jo pienestä pitäen hän on harrastanut takaperin puhumista, tai siis toisin sanoen nirepakat astimuhup vai pitäisikö jopa sanoa nirepakat astimuhupia?

Nimittäin heti jos asiaa alkaa ajatella pidemmälle juuri keskustelujen kannalta, tulee ongelmia.

Onko takaperin keskustellessa tarpeellista taivuttaa sanoja toisin kuin etuperin puhuttaessa eli onko olemassa takaperin puhumisen kielioppia? Ja kuinka lausutaan esimerkiksi vokaaliyhdistelmät, jotka tavallisesti puhuttaessa saavat omanlaisensa äänneasun? Saksan kielestä esimerkkinä olisi sana ”ein Ei” (lausutaan ain ai). Onko toisin sanoen olemassa takaperin puhumisen lausuntaoppia?

Kysymyksiä kysymysten perään! Lisää asiaa tutkittuani sain selville, että lapset harrastavat aika yleisestikin takaperin puhumista ja että jopa valtakunnallisessa lasten kisailuohjelmassa televisiossa vaaditaan nurin kurin kuultujen sanojen tunnistamista. Se on mahdottoman vaikeaa. Happamana arvelin, että pelkkä yrittäminen masentaisi minua heti ja väitin, ettei minulle vain sellainen leikki ollut lapsuudesta tuttu. Muutaman päivän kuluttua kuitenkin muistin elävästi asian todellisen laidan. Ei takaperin puhuminen olekaan pelkästään wieniläinen erikoisuus. Änisiämmisne älliem tavilo tamo temin.

P.S. Tiistaina 2.12. Itävallassa tehtävänsä aloitti juhlallisin menoin ja vanhoin värein uusi punamustahallitus. Toisin kuin 2000-luvulla tähän asti, presidentti, tuleva liittokansleri ja tulevat ministerit kulkivat juhlatilaan aivan tavallisesti tietä pitkin. Heidän ei tarvinnut raivata väylää mielenosoittajajoukkioiden läpi tai pakoilla vihaista kansaa maanalaisissa käytävissä. Valat vannottiin uutislähetysten mukaan ystävällisessä ja rentoutuneessa ilmapiirissä.

San Franciscon alueelle on aina hieno tulla. Aurinko paistaa täällä eri tavalla kuin Yhdysvaltojen itärannikolla – saattaa johtua valonsäteitä taittavasta saasteharsosta – ja ihmiset ovat letkeämpiä. Pohjois-Kaliforniassa voi rauhassa istua tuntikaupalla appiukon kuistilla kahvimuki kädessä kuuntelemassa, millaista meno oli 1970-luvun Berkeleyssä tai miten mahtava The Grateful Dead oli konsertissa Golden Gate -puistossa. Silloin tällöin appiukon muisti katkeilee ja juttu kadottaa punaisen lankansa, mutta ei sillä niin väliä. It's all good, kuten täällä tupataan sanoa.

Marraskuun alussa täällä vanhojen ja nuorten hippien kansoittamassa Kaliforniassa tapahtui kuitenkin kummia. Silloin osavaltiossa ei äänestetty vain tulevasta presidentistä, kongressiedustajista ja osavaltion hallinnosta, vaan myös yksittäisistä lakiesityksistä, joista yksi oli nimeltään "esitys 8". Kyseinen esitys kumosi puoli vuotta voimassa olleen, osavaltion korkeimman oikeuden vahvistaman päätöksen, jonka mukaan homot ja lesbot saivat mennä naimisiin siinä missä heteroparitkin.

Vaakalaudalla oli siis yhtäläiset avioliitto-oikeudet seksuaalisesta suuntauksesta riipumatta. Kaliforniassa, jos missään, olisi kai luullut moisen esityksen kaatuvan ahdasmielisyyteensä?

Väärin. Kalifornia äänesti homoavioliittoa vastaan siinä missä Florida ja Arizonakin.

Entistä merkillisemmäksi esityksen menestystarinan teki, että sen rahoittivat pitkälti Utahin mormonit, jotka upottivat homoliittojen vastaiseen kampanjaan Kaliforniassa arviolta 15 miljoonaa dollaria. Mormonirahoilla palkattiin mittava lobbariverkosto, joka puhui vaikutusvaltaisia pastoreita puolelleen, ja Kaliforniassa asuville mormoneille jaettiin postikoodien mukaan alueet, joilla he kulkivat levittämässä sanomaansa. Tienvarret pullistelivat mainoksia, joissa viehättävä heteroaviopari syleili toisiaan kuin julistaen, miltä "oikean" avioliiton tuli näyttää.

Jotenkin esitys 8 saatiin markkinoitua puolustuspuheena tälle niin sanotulle perinteiselle avioliitolle. Esityksen puoltajat pelottelivat äänestäjiä, että kohta kalifornialaislapsille opetetaan koulussa homosuhteiden olevan normaaleja ja hyväksyttäviä. (Ja siitähän tietysti helvetin portit aukeaisivat.) Yhtäkkiä kahdesta toisiaan rakastavasta järjellisestä aikuisesta, jotka sattuvat olemaan samaa sukupuolta ja jotka haluavat lain edessä samat oikeudet kuin heteroparitkin, tuli kaiken moraalisen rappion symboli.

Mormonien motivaatio homoliittoja vastaan oli arvattavissa. Aihe on Amerikassa parhaillaan kuuma peruna, ja monet osavaltiot ovat säätämässä siitä asetuksia puoleen tai toiseen, seuraten varsinkin Kalifornian esimerkkiä. Utahin lahjat maailmalle, joita ei koskaan ole voinut syyttää liiasta avarakatseisuudesta (mustat hyväksyttiin mormonikirkon jäseniksi vasta vuonna 1978), kokevat asiakseen estää homoliittojen kaltaisen kauhistuksen leviämisen amerikkalaisten puhtautta pilaamaan.

Mutta se, että kalifornialaiset nielivät tämän hevonkakan – sitä on mielettömän vaikea käsittää.

Analyysit ovat selittäneet esitys 8:n menestystä kolmella äänestäjäryhmällä: mustilla, latinoilla ja katolilaisilla. Latinoilla ja katolilaisilla on paljon päällekkäisyyttä, koska molempien yleisenä nimittävänä tekijänä on sama uskonto ja siitä johdetut sosiaalisesti konservatiiviset mielipiteet. Mustista kalifornialaisäänestäjistä puolestaan jopa 70 prosenttia kannatti homoavioliittojen kieltämistä. Tässäkin taustalla vaikutti uskonto: tutkimusten mukaan samat afroamerikkalaiset jotka äänestävät käyvät usein konservatiivisissa kirkoissa.

Esitys 8:n läpimeno on tietysti huonoin mahdollinen tulos homopareille, jotka ovat jo protestoineet lukuisissa mielenosoituksissa varsinkin San Franciscon kaduilla. Mutta se on huono uutinen muistakin syistä. Ensinnäkin, jos enemmistö pääsee päättämään vähemmistön oikeuksista niin sanotuin moraalisin perustein, mihin linjanveto tehdään? Kovinkaan pitkä aika ei ole kulunut siitä, kun eronneet eivät saaneet avioitua uudelleen. Ja niinkin myöhään kuin 1967 Virginiassa eri etnisistä taustoista tulevat ihmiset eivät saaneet mennä naimisiin. Jos vähemmistön tekemisistä – tässä tapauksessa homoliitoista – ei ole konkreettista haittaa enemmistölle, miksi enemmistö silti saa sen kieltää?

Toisekseen, järjestäytyneen uskonnon ja valtion suhde on Yhdysvalloissa jo valmiiksi epämiellyttävän läheinen. Kirkoilla ja niiden saarnaajilla on halutessaan paljon sananvaltaa seurakuntalaistensa äänestyspäätöksissä. Nyt mormonit pumppasivat 15 miljoonaa dollaria kampanjaan, jonka arvioidaan kääntäneen äänestystuloksen homoliittoja vastaan. Miten kummassa tämä noudattaa amerikkalaisten ylpeydenaihetta, separation of church and state -periaatetta?

Kolmanneksi, jos tällainen ahdasmielisyys menee läpi perinteisesti jopa liberaalissa Kaliforniassa, kovin lupaavia tuloksia ei voi odottaa lopulta Amerikaltakaan. Kymmenet osavaltiot ovat jo säätäneet asetuksia, joissa avioliitto määritellään miehen ja naisen väliseksi sopimukseksi.

Jossain vaiheessa tätä sotkua on siis näköjään hukattu se oleellisin pointti: kaksi järjellistä aikuista ihmistä haluaa sitoutua toisiinsa loppuelämäksi, kaikkine alamäkineen, iloineen, ongelmineen ja haaveineen. He haluavat myös oikeuden periä toisensa ja vierailla toistensa luona sairaalassa, jos tarvetta on. He haluavat kutsua toisiaan aviopuolisoiksi, koska sitä he ovat siinä missä heterotkin. Mikähän siinä on kalifornialaisten niin pirun vaikeaa tajuta?