Olen miettinyt erästä lyhyttä juttua jo kauan, mutta aihe on niin epämiellyttävä, että en ole halunnut. Tai uskaltanut? Viro on valvontayhteiskunta, ja esimerkkejä siitä löytyy jo liikaa.

Aktivisteja ei Virossa rakasteta, eikä varmaan missään muuallakaan, koska he ovat uhkaksi mukavan itsekeskeiselle elämäntavalle. Viron suojelupoliisi tietää sen ja käyttäytyy niin kuin enemmistö varmaan odottaakin: yrittää lopettaa aktivismin. Koko tämä tärkeä työ on salaista, sillä tietääkseni yhtään virallista aktivismiin liittyvää tutkintaa ei ole aloitettu. Eikä siihen olisi perusteitakaan.

Aktivistit ovat täällä jo tottuneet siihen, että melkein kaikkia laillisia mielenosoituksia kuvataan huolellisesti. Kaikki kuvaajat eivät ole median hommissa, vaikka niin väittävätkin. Viro on pieni maa ja on helppo tietää, että suuressa lehdessä ei julkaista tämännimisen valokuvaajan kuvia.

Lokakuussa järjestettiin pieni mielenosoitus suojelupoliisin talon edessä. Taloa kuvattiin. Paikallinen poliisi halusi korjata aktivistit talteen, koska mielenosoitusta ei oltu rekisteröity etukäteen kaupunginhallituksessa. Onneksi paikalle saapuneet todelliset toimittajat sanoivat, että viekää sitten meidätkin, eiväthän nämä ihmiset ole tehneet mitään väärin.

Välillä kutsutaan aktivisteja ja heidän vanhempiaankin "kahville". Meneminen on ja ei ole vapaaehtoista: "Jos ette tule vapaaehtoisesti, tulemme työpaikalle. Sitäkö haluatte?" No tuskin.

Mitä siellä kahvipöydässä sitten puhutaan? Vanhemmilta kysytään, kuinka paljon lapsilla on rahaa, viettävätkö he yönsä kotona, ketkä ovat heidän ystäviään, kuka opetti järjestämään mielenosoituksia. Sanotaan, että ymmärrättekö, että lapsenne voi tulevaisuudessa kohdata ongelmia – että hän ei esimerkiksi voi ehkä matkustaa ulkomaille. Koulussakin käydään ja kysytään mielenosoituksia järjestäneiden oppilaiden opettajilta mahdollisista opintovaikeuksista ja käyttäytymisestä. Kysymyksistä voi päätellä, että kysyjän mielestä aktivismi on jonkin sortin vammaisuutta.

Eräs äiti kysyi ennen tapaamista, miten tunnistaa kutsujan. Suojelupoliisin edustajan vastaus kuulosti minusta kauhealta: "Kyllä me tunnistamme teidät."

Nuoret aktivistit yllättyivät, kun sanoin, että tämä muistuttaa kovasti KGB:n toimintaa. Joku muu oli nimittäin sanonut saman asian. Ymmärsin, että nämä nuoret eivät todellakaan voi muistaa, millaista oli aikana, kun kaikkia ja kaikkea seurattiin ihan ilman syytä.

Pelko oli silloin osa elämää. Pelotteleminen ja uhkailu oli ihmisten työ. Mietin, kuka kouluttaa suojelupoliisin nuoria työntekijöitä? Vanhat KGB-asiantuntijat? En ihmettelisi.

Suomen suurimmissa kaupungeissa on viime vuosina elänyt aktiivisia talonvaltausliikkeitä. Kymmeniä taloja on otettu haltuun niin asumismielessä kuin autonomisiksi sosiaalikeskuksiksikin. Poikkeuksetta valtaukset ovat ennemmin tai myöhemmin päättyneet surullisesti. Virkavalta on päättänyt lupaavasti alkaneen toiminnan kerta toisensa jälkeen.

Tuossa eräänä päivänä iltakävelyllä tuli mieleeni ajatus, kun katselin tienvarren taloja, joiden pimeät ikkunat katsoivat surullisina pimenevää maisemaa. Etelä-Euroopassa on kokonaisia vallattuja kyliä. Miksei samaa voisi kokeilla Suomessakin?

Itä- ja Pohjois-Suomessa on vähintään kymmeniä tuhansia tyhjiä taloja, joista monet ovat varsin kelvollisessa kunnossa. Siinä voisi olla sarkaa vaikka minkälaiselle kansanliikkeelle. Ei muuta kuin asettuisi taloksi ja pistäisi pihalle kasvimaan.

Täytyy toki muistaa, että Suomen maaseudulla yksityisomistus on vielä pyhempää kuin kaupungeissa. Täällä ei välttämättä pahemmin ihmetellä turkistarhaajaa, joka hyökkää aseineen eläinaktivistien kimppuun. Asumattoman talon valtaaminen olisi silti kokeilemisen arvoinen asia. Voi olla, että se taikoisi esiin aivan uudenlaisia tapoja suhtautua kansalaistottelemattomuuteen.

En oikein jaksa uskoa, että autiotalon kolmannen sukupolven perillinen jossakin Göteborgin lähiössä jaksaisi pahemmin välittää siitä, jos muutama ihminen laittaisi itselleen pesän taloon, jossa omistaja ei ole käynyt vuosikausiin. On täysin mahdollista, ettei hän edes saisi kuulla koko asiasta. Ja mitä tekisi pienen kirkonkylän lainvalvoja-Reinikainen, kun joku soittaisi ja ilmoittaisi talonvaltaajista. Tuskin ainakaan saapuisi helikopterilla paikalle mellakkavarusteissa...

Jos yksityisen omaisuuden käyttöönotto kammottaa, on toki syrjäseuduilla myös yhteiskunnan omistamia tiloja, kuten tyhjillään pidettäviä kyläkouluja, joita kunta ei saa kaupaksi. On hankala kuvitella, että kunta pistäisi virkavallan liikkeelle, jos muutama reipas nuori asettuisi taloksi, laittaisi paikat kuntoon ja pistäisi savun nousemaan savupiipusta.

Voi olla, että naapurit ottaisivat uudet asukkaat vastaan ilomielin, lahjoittaisivat ruokaa ja työkaluja. Se olisi kokeilemisen arvoinen asia. Nyt puuttuvat vain squattaajat.

Kokeilu vaatii tietysti uudenlaista elämänasennetta. Kauppaan voi olla matkaa parikymmentä kilometriä ja Alkoon tai leffaan vielä enemmän. Mutta isolla porukalla on helppo keksiä tekemistä ilman yökerhoja ja trendikahviloitakin. Jos joku pistää itsensä likoon, voin tulla oppaaksi. Mielessäni on jo monta sopivaa taloa.

Finanssikriisi on tuottanut jälleen uuden uhrin. Kriisistä eivät kärsi ainoastaan koirat, kissat, ihmiset ja pankkiirit, vaan nyt ollaan jo ihmisyyden ytimessä. Kriisin viimeisimpiä uhreja ovat siittiöt.

Briteissä nimittäin yksi taloudenala kukoistaa: kondomikauppa. Durex-kondomien myynti on kasvanut puolen vuoden aikana 22 prosenttia. Myös muualla tapahtuu. Yhdysvalloissa siittiöitä on tapettu 15 prosenttia aiempaa ahkerammin. Intiaan talouskriisi ei kuitenkaan ole iskenyt yhtä pahasti: kondomikauppa on noussut vain viisi prosenttia huhtikuun jälkeen.

Spekulaatio käy kuumana: johtuuko buumi siitä, että työttömillä vain on yksinkertaisesti enemmän aikaa hässiä, vai siitä, että rahaa on vähemmän muihin huveihin? Vai yritetäänkö tässä vanhaa kunnon säästöjippoa: syntyvyydensäännöstelyä?

Durexeja valmistavan SLL:n toimitusjohtajan mukaan ihmiset haluavat välttyä uutisten katselemiselta viettämällä aikansa sängyssä. Koska he valmistavat myös erikoiskondomeja, jotka saavat miehet jaksamaan pidempään, tässä voidaan jopa onnistua.

Joidenkin mukaan historia myös toistaa itseään. Sama kuulemma tapahtui 1930-luvun suuren laman aikana. Sen jälkeenhän sitten tulikin sota, jota taas seurasi beibibuumi. Lopuksi siis sijoitusvinkki: kondomit saattavat olla tämän päivän juttu, mutta huomisen voittajia ovat siittiöt. Sijoita tuttipullobisnekseen. Jätetään sota tällä kertaa väliin.

Lauantaina päädyin asioimaan intialaisten viranomaisten kanssa. Ohjelmassa oli postitoimisto ja poliisiasema. Näissä asioidessa minulta kului lähemmäksi neljä tuntia.

Eniten aikaa kului postitoimistossa. Suomesta tulevana sitä luulisi, että paketin lähettäminen kävisi nopeasti, mutta ei todellakaan Intiassa. Muutenkin kaikkeen tulisi täällä varata paljon enemmän aikaa kuin Suomessa.

Postitoimistossa minua ja ystävääni hyppyytettiin ympäri ämpäri täyttämään sitä ja tätä tullikaavaketta. Seuraavaksi ei riitäkään, että paketti on laatikossa, vaan sen ympärille pitää ommella jonkinlainen säkkikangas. Löysimme postitoimiston ulkopuolelta naisen, joka ompeli kankaat pakettiemme ympärille. Odotusta, odotusta ja odotusta.

Jonotuksen jälkeen pääsimme luukulle. Sieltä meidät ohjattiin jälleen uuteen paikkaan punnitsemaan postimme. Vasta yli kahden tunnin jälkeen poistuimme postitoimistosta ilman pakettejamme.

Tämän jälkeen suuntasin matkani kohti poliisiasemaa, josta minut heti ohjattiin toiseen paikkaan. Onnekseni asemalla toinen asiakas neuvoi, mitä minun pitäisi tehdä toisella poliisiasemalla. Neuvon takia sain asiani hoidettua suhteellisen nopeasti. Tosin minun pyydettiin tulla uudestaan kolmen tunnin jälkeen hoitamaan asiani.

Turhauttavaa. Melkein koko lauantai meni muutaman pikkuasian hoitamisessa. Postitoimistossa eräs intialainen mies totesti, että täällä virkailijat pitävät asiakkaiden hyppyyttämisestä ja mikään ei koskaan suju mutkitta. Kaikkeen todella menee aikaa. Suomalainen aikakäsitys tuntuu olevan niin erilainen kuin intialainen. Itse ainakin olen ajoittain älyttömän kärsimätön: kaiken pitäisi tapahtua nyt.

Täällä tottuu odottamaan. Kenties se on hyväksi kärsimättömälle ihmisille.

Perjantai-iltana Ranskan sosialistit äänestivät puheenjohtajavaaleissaan kuukausia jatkuneen valtakamppailun lopuksi. Taistelussa jouduttiin jatko-ajalle, kun eri johtohenkilöiden edustamien virtausten väliset erot kärjistyivät henkilökohtaiseksi syyttelyksi.

Vaalien tulokset julkistettiin lauantai-aamuna. Lillen pormestari ja Lionel Jospinin hallituksen työministerin Martine Aubry voitti puoluetta presidentinvaaleissa edustaneeseen Ségolène Royalin vain 42 äänen erolla. Sosialisteilla on noin 230 000 jäsentä, joista noin 140 000 äänesti perjantain vaaleissa. Ehdokkaiden välinen ero oli 0,02 prosenttiyksikköä.

Heti lauantaina Royal syytti Aubrya vaalivilpistä, ja koko maassa alkoi kadotettujen tai hävinneiden äänilappujen metsästys. Niitä käytiin läpi jo sunnuntaina ääni kerrallaan. Media vertasi prosessia Yhdysvaltain vuoden 2000 presidentinvaalien ääntenlaskentaan Floridassa. Viralliset tulokset ilmoitetaan uudelleenlaskennan jälkeen tiistaina.

Kiistan takana on puolueen eri virtausten välinen kamppailu. Ideologisesti puolueella ei tosin ole ollut suuntaa pitkään aikaan sitten Jospinin hallituspäivien hataran "monimuotoisen vasemmiston" kaaduttua.

Tämän viikonlopun sosialistien puolueenjohtajavaaleja tulisikin tarkastella siis vuoden 2002 hävittyjen presidentinvaalien kolmantena kierroksena, joka käydään sosialistien sisällä sen selvitellessä eri virtauksien välisiä valtasuhteita. Puolue etsii uutta linjaa, kun Jospin, "monsieur ni-ni" eli herra "ei se eikä tämä", epäonnistui yrityksessään luoda vastakkaisten virtausten yhteiseloa.

Vuonna 2002 puolueelle koitti edellinen katastrofi Lionel Jospinin (16,18 prosenttia äänistä) hävittyä vaalien ensimmäisellä kierroksella äärinationalistien ehdokkaalle Jean Marie Le Penille (16,88 prosenttia). Toisella kierroksella Jacques Chirac voitti selvästi vasemmiston pidätellessään teatraalisesti nenäänsä vaaliuurnilla äänestäessään oikeistoa valtaan.

Silloin "monimuotoinen vasemmisto" käsitti sekä puolueen sisäiset virtaukset että muut vasemmistopuolueet. Surullisenkuuluisissa vaaleissa Jospinin presidenttihaaveet kaatuivat paitsi puolueen sisäisiin riitoihin myös muiden vasemmistokumppanien luomaan kilpailuun. Yllättävän paljon ääniä keräsivät trotskilainen Arlette Laguiller (5.7%), kansallismielisen ja Eurooppa-vastaisen vasemmiston edustaja Jean-Pierre Chevènement (5,3%), vihreiden Noël Mamère (5.25%), neljännen internationaalin kannattajien tulokas Olivier Becancenot (4.3%) sekä vielä kommunistien konkari ja Jospinin hallituskumppani Robert Hue (3.4%).

"Monimuotoinen vasemmisto" olikin itsessään mahdoton yhteenliittymä, joka ottaessaan "pragmaattisen" näkökulman hallitustyöhön unohti käydä perusteellista yhteiskuntakeskustelua.

Kompromississa työpolitiikka annettiin perinteisille sosialisteille kuten Martine Aubrylle, joka muistetaan varsinkin 35 tunnin työviikosta ja nuorisotyöpaikoista, jolla luotiin valtion rahoittamia harjoittelupaikkoja sadoille tuhansille korkean työttömyyden lähiöalueilla asuville nuorille.

Ségolène Royal edustaa varsinkin arvoliberaalia vasemmistoa keskittyen perhepolitiikkaan ja sukupuolten väliseen tasa-arvoon. Ulko- ja talouspolitiikka jätettiin "modernisteille", joita edusti Dominique Strauss-Kahn – nykyään IMF:n pääjohtaja. Monet näkivät Royalissa blairiläisen uusvasemmistolaisen virtauksen, joka vähättelee ay-liikettä ja keskittyy identiteettipolitiikalle ominaisiin kansanliikkeisiin.

Aubry tunnetaan myös EU:n komission entisen puheenjohtajan Jacques Delorsin tyttärenä. Tämän ansiosta hänen julkinen kuvansa on EU-myönteisempi kuin monen muun perinteistä vasemmistoa edustavan ehdokkaan. Aubry on säännellyn markkinatalouden kannattaja, toisin kuin äärivasemmisto tai kansallismieliset vasemmistolaiset, jotka puolustavat yritysten kansallistamista.

Yhteistä ehdokkailla on siis tietynlainen markkinamyönteisyys, joka on jo sinänsä askel kohti uutta ideologista konsensusta. Konsensus kuitenkin loppuu siihen, sillä Aubry kannattaa elvytyspolitiikkaa ja perinteiseen teollisuuteen perustuvaa kasvua, kun taas Royal katsoo tehtäväkseen tuoda arvoliberalistiset ajatukset myös yhteiskunnan rakenteisiin, uudistaa työelämän rakenteet joustavammiksi ja luottaa uusiin teollisuudenaloihin.

Ehkä finanssikriisin myötä Aubryn kokemus alkoi painaa äänestäjien mielessä yhä enemmän ja hänen onnistui kuroa kiinni Royalin etumatka. Aubry luotti puolueen perinteisiin rakenteisiin ja saikin valtaosan puolueensa johtohahmojen tuesta: häntä kannattivat muun muassa Pariisin pormestari Bertrand Delanoë, puolueen väistyvä puheenjohtaja (ja Ségolène Royalin entinen avopuoliso) François Holland sekä vasemmistosiipeä edustavat Benoît Hamoin, joka ensimmäisellä kierroksella sai 22 prosenttia äänistä.

Royal itse asiassa edustaa puoluetta tuuliajolla. Ilman selkeitä ajatuksia ja ilmoitettuja päämääriä puolue ei tule voittamaan tärkeitä kansallisia vaaleja. Vaalikiertueen aikana hänen manifestinsa oli avoin kirja, joka täyttyi kansalaisten kanssa järjestettyjen temaattisten kokousten kautta. Uusia eturyhmiä, kuten altermondialisteja tai ympäristöliikettä, Royal ei kosiskellut.

Mielenkiintoista on, että sosialistit voittivat selkeästi maaliskuiset kunnallisvaalit, sillä arvoliberalismi vastaa paikallishallinnon tarpeisiin, kuten päivähoitoon ja koulutukseen. Kansallisella tasolla taas samat äänestäjät luottavat konservatiiveihin, sillä ainakin heidän ajatuksensa ja linjansa ovat selkeitä: ne perustuvat Charles de Gaullen ajatukseen Ranskan erityisestä asemasta maailmassa.

Vaalit osoittavat, kuinka vasemmisto ei voi enää peitellä omia ristiriitojaan poliittisen projektinsa suhteen. Keskustelun tulisi olla avointa ja ottaa huomioon myös puolueen yhä supistuvan jäsenkentän ulkopuolisia virtauksia. Sen pitäisi olla paremmin yhteydessä kansalaisjärjestöihin rokottamatta kuitenkaan liialti ay-liikettä. Tulisi myös luoda uusia tapoja ymmärtää yhä syvempiä globaaleja eriarvoisuuksia niin finanssimarkkinoiden säätelyn kuin maahanmuuttajien sopeuttamisen suhteen.

Ranskan kyky ylläpitää ja ruokkia erilaisia aatteellisia virtauksia on sen paras ja arvokkain resurssi. Tämän kyvyn tuoda vaihtoehtoja sekä kansalliseen että globaaliin politiikkaan tulisi olla sosialistien kulmakivi, sillä maailma tarvitsee selkeitä vaihtoehtoja, jotka perustuvat yhtälailla vahvoihin perinteisiin kuin myös nykymenon analyysiin. Jos Aubry tähän pystyisi – nyt pakon edessä – niin muutkin Euroopan sosialistit saattaisivat seurata esimerkkiä.

Kiina on ollut viime vuosikymmeninä hyvin innovatiivinen kansantalous. Länsimaisten tuotteiden ja tuotantomenetelmien kopiointi on kehittynyt massiiviseksi teollisuudeksi, jonka avulla kourallinen kiinalaisia on rikastunut ja suurempi porukka on päässyt edes jonkinlaisen kuukausipalkan makuun.

Arvot ja moraali poikkeavat kiinalaisessa maailmassa melko tavalla omistamme. Kiinalainen eläminen vaikuttaa usein paremmissakin piireissä vaistonvaraiselta olemassaolon taistelulta, jossa kanssaihmiset ovat potentiaalisia uhkia ja vihollisia. Kiinalaisista valtaosan muodostavat rutiköyhät maalaiset, jotka haaveilevat satumaisista rikkauksista, kuten polkupyörästä. Onpa olemassa kyliä, joiden elintaso ei yllä ensimmäiseenkään pyörään. Heidän arkipäivänsä todellakin on kilvoittelua seuraavasta kupillisesta riisiä.

Kiinalaisittain aineellinen hyvinvointi on inhimillisen onnen mitta. Kaikki temput ja loitsut tehdään, jotta rikkaudet eivät karttaisi taloutta. Huonoa onnea tuottavia ilmiöitä pelätään kuin ruttoa. Kaikki mitataan rahassa ja materiassa, oltiin sitten vauraassa Shanghaissa tai käsittämättömän köyhyyden keskellä Guizhoussa tai Ganshussa.

Pääasia on siis saada rahaa, keinoista tai seurauksista ei ole suurta lukua. En ryhdy kertaamaan viime aikojen räikeitä elintarvikelaiminlyöntejä tai yhdentekevää Vuitton-tehtailua, mutta muutama esimerkki on paikallaan. Suuri kusetus alkaa näet olla melkoinen ongelma kiinalaisille itselleen.

Kiinassa tuotteiden kopiointia ei koeta mitenkään vääräksi. Osa ajattelee, että näin jaetaan epäoikeudenmukaisessa maailmassa hyvinvointia, mutta suurin osa ei selittämälläkään edes käsitä kysymystä. Mitä väärää siinä voisi olla?

Piraattikulttuuri ja elämäntapaan sisäänrakennettu ahneus muodostavat hengenvaarallisen yhdistelmän. Kaikki tietävät, että 4 lasta kuoli ja 53.000 (mikä mahtaa olla todellinen luku) joutui sairaalaan, kun maitojauheeseen sekoitettiin tarkoituksellisesti melamiinia sen proteiinipitoisuuden lisäämiseksi. Asiantuntijalähteen (en voi viitata lähteeseen, jos taas sattuu Matti Rossi lukemaan) mukaan melamiinia on lisätty samassa tarkoituksessa maitotuotteisiin vuosikausia. Viranomaiset ovat asiasta täysin tietoisia.

Keväinen Sichuanin maanjäristys suisti maan tasalle kymmeniä kouluja. Useimmat niistä oli rakennettu kelvottomista feikkimateriaaleista. Rakennusaineena oli mm. betonia, joka pelkästään näytti siltä. Sortuneen moottoritiesillan huokoisesta betonirakenteesta ei löytynyt käytännössä ollenkaan tukirautaa. Lista on pitkä ja pitenee.

Kiinassa kopioidaan ihan kaikkea, mutta feikkituotteiden laatu on pääsääntöisesti kelvotonta. Matkapuhelin näyttää kelpo Nokialta, mutta onkin sisältä aivan muuta. Jos länsimaisen oluen maku on outo, juot todennäköisesti kiinalaista kopiokaljaa, jolla voi olla myös terveysvaikutuksia. Kelvotonta hanavettä myydään mineraalivetenä. Kaasulla käyvät autot sakkaavat usein kaduille, kun huoltoasema on ostanut väärennettyä kaasua.

Virallisen Kiinan asennoitumista asiaan kuvaa hyvin dvd-tallenteiden estoton kopiointi ja myynti. WTO on jaksanut amerikkalaisten patistamana silloin tällöin narista aiheesta. Asuessani Shanghaissa piraattielokuvia myytiin alan liikkeissä euron kappalehintaan. Uusimmat elokuvat ilmestyivät kauppoihin yhtäaikaa amerikkalaisen ensi-illan kanssa. Elokuvia myivät tyylikkäät erikoisliikkeet, jotka usein kuuluvat suuriin ketjuihin. Ei siis todellakaan mitään hämyistä kellarikauppaa. Viranomaiset masinoivat häveliäisyyssyistä silloin tällöin pienen piraattikampanjan. Saattoivat näön vuoksi peräti sulkea kopioita myyvän liikeen sankan medialössin läsnäollessa. Ja parin päivän päästä liike on kulman takana täydessä iskussa.

Mitäpä tuosta nyt ylimääräistä huolta kantaamaan. Bisnes kukoistaa ja rahat jäävät Kiinaan. Eivätkä mene Hollywoodin kokaiinikassoja kartuttamaan.

Singaporessa pääosa väestöstä on kiinalaisperäistä. Singlishissä (paikallinen kieli, englannin ja kiinan yhdistelmä) on hokkienkiinasta peräisin oleva sana "kiasu". Se käännetään usein tarkoittamaan nuukaa. Sanan oikeampi merkitys on kuitenkin menettämisen pelko.

Nolompaa ei voi kuvitellakaan kuin julkinen häpeä, johon on tuomittu, kun on vaikkapa maksanut jostain tavarasta liikaa. Tavara voi olla vaikka aitona myyty Rolex-kopio tai väärennetty Mersun varaosa.

Ostajalta menevät kasvot. Hän on tyhmä.

Myyjä sen sijaan on ovela liikemies, jota pikemminkin ihaillaan nokkeluutensa johdosta.

Länsimaissa näkyy tehtävän joskus kummallisia tulkintoja tästä tyhjänpäiväisestä kasvojen menettämisen myytistä. Tulkinnat perustuvat usein työelämän kokemuksiin, joista "kulttuurikonsultit" hakevat olemattomia merkityksiä.

Yrityksen kiinalaisessa arkipäivässä työntekijä yksinkertaisesti pelkää leimautuvansa tyhmäksi, kun ei yrittämälläkään ymmärrä länkkärin täysin ihmeellisiä vaatimuksia. Tyhmäksi leimautuminen taas saattaa tietää leipäpuun loppumista. Siis. Kun kiinalainen työntekijä ei ymmärrä ohjeita, ei hän sitä voi myöntää. Ja homma on mitä on.

Jos ette usko, kysykää keneltä tahansa Kiinassa työskennelleeltä suomalaiselta.

Muistan joskus kuunnelleeni ihastuneena suomenruotsalaisten ystävieni puhetta, sitä kuinka soljuvasti nämä sotkivat kahta kieltä toisiinsa. Ulkopuolisen korvissa nuo luovat lauseet olivat vähintäänkin omituisia, toisinaan jopa täysin käsittämättömiä. Sittemmin olen havainnut saman ilmiön omassa elämänpiirissäni.

Hollannissa on ihmisiä jotakuinkin jokaisesta maailmankolkasta, ja niinpä kieliäkin kuulee jos jonkinlaisia. Amsterdamin kaduilla ei ole ihme eikä mikään kuulla englantia ja hollantia sujuvasti sekaisin, ja talonvaltaajapiireissä yhdistelmässä on vielä pari kieltä lisää.

Päivittäisessä puheessani saatan käyttää englantia, hollantia, puolaa, espanjaa, saksaa ja suomea. Kokonaisia lauseita muodostan yleensä sentään vain englanniksi ja hollanniksi, muista kielistä poimitaan sana tai pari soppaa maustamaan. Ja valitettavasti kiroillaan kamalasti niillä kaikilla. Kun pää on pyörällä tämän niinsanotun Amsterdamin esperanton kanssa ja oikeaa sanaa pitää pysähtyä hetkeksi hakemaan, tulee tauko usein täytettyä erikielisillä voimasanoilla.

Puheen lisäksi myös ajatukseni kulkevat nykyään suomen, englannin ja hollannin sekoituksella. Kustakin kielestä voi valita lyhyimmän tai osuvimman sanan. Tämä oman pään sisällä tapahtuva toiminta ei tietysti haittaa ketään, mitä nyt itse on välillä vähän sekaisin, mutta toisinaan omituiset yhdistelmät eksyvät puheeseenkin. Oma vahinkoennätykseni on ollut neljän kielen sekoittaminen yhteen lauseeseen huutaessani pyörätiellä käveleville turisteille englannin ja hollannin sekoituksella, höystäen kiljuntaani muutamalla painokelvottomalla suomen- ja puolankielisellä sanalla. Tulos oli kovin kansainvälinen mutta kieliopillisesti kyseenalainen, ja veikkaan ettei viesti välttämättä mennyt perille.

Turistit eivät siis ehkä ymmärtäneet, mutta eipä minua ymmärrä juuri kukaan muukaan, sillä pohjoisen plikka on täällä jatkuvasti kielivähemmistössä. Joskus juhlissa saattaa käydä niin, että yhdessä ryhmässä pajatetaan puolaa, toisessa espanjaa ja kolmanteen ovat kokoontuneet kaikki saksaa taitavat. Minä sitten istun nurkassa ja jupisen perkeleitä yksikseni. Kotona sentään puhun suomea, kissoilleni nimittäin, mutta ei näidenkään kanssa kunnon keskusteluja saa aikaan. Kattien kanssa kommunikoidakseen myös asuinkumppanini ovat oppineet hitusen tätä kummallista kieltäni, ja kerran heräsin keskellä yötä siihen, kun puolalainen heila puhui suomea unissaan: Hyi, tuhma poika! Ei saa!

Matkustaessa eri kielten keskellä elämisestä on sentään hyötyä, sillä lähestulkoon aina osaa pari sanaa joilla tehdä paikallisiin vaikutus. Liftatessakin on kiva, kun osaa sanoa kuskille tämän omalla kielellä, että jätä pliis huoltoasemalle, älä motarin varteen. Ja kun jollakulla on synttärit, laulavat kaikki onnittelulaulun omalla kielellään. Viimeksi hoilauksessa yhdistyi kuusi eri kieltä, ja kakofonia oli sen mukainen. Ehkä olen tunteellinen hupsu, mutta liikutuksen kyyneleet nousivat silmiin, siinä kulttuurien sulatusuunin lopputuloksen keskellä. Vaikka kamalaltahan se kuulosti.

Anu Silfverbergin romaanissa Kung Po Reima tuntee samankaltaisuutta Abdin kanssa jostain määrittelemättömästä syystä. Ehkä siksi, että he molemmat ovat hylättyjä, ulkopuolisia ja kärsiviä, joskin täysin eri tavalla. Hiukan myöhemmin Reiman tunne kääntyy päälaelleen ja muuttuu vieraudeksi ja peloksi. Siihen mennessä Abdi on kuitenkin jo muuttanut Reiman luo.

Muukalaisuuden, ulkopuolisuuden kokemus voi yhdistää maahanmuuttajia toisiinsa. Paljon yleisempää tosin lienee, että valtaväestö kuvittelee eri taustoista tulevilla maahanmuuttajilla olevan keskenään jotain yhteistä, vaikka nämä edustaisivat toisilleenkin toiseutta ja outoutta.

Sekä Belgiassa että Ruotsissa asuessani olen kokenut ulkopuolisuuden konkreettisesti, vaikka olen korkeakoulutettu, suhteellisen kielitaitoinen ja pohjoismaalaisena, valkoihoisena EU-kansalaisena varsin etuoikeutettu maahanmuuttaja. Erilaisuus tulee vastaan monissa viranomaiskontakteissa, mutta myös – ehkä kipeämmin – sosiaalisissa kontakteissa.

Mennessäni toissapäivänä raskausjoogaan eräs ryhmään kuuluva nainen hymyili minulle pukuhuoneessa. Hymyilin kiitollisena takaisin. Minusta tuntui, että hän antoi minulle lahjan. Olin muutaman Ruotsissa asutun kuukauden jälkeen jo niin tottunut siihen, että harrastustoiminta ja opiskelu ovat yksilötoimintaa silloinkin, kun ne tapahtuvat ryhmässä. En ollut löytänyt toivomiani ystäviä. Joogatunnin alkua odotellessaan äidit erikokoisine vatsoineen kököttivät kukin omalla matollaan välinpitämättömän näköisinä.

Minulle hymyillyt nainen – samoin kuin ystävällinen joogaopettaja, melontakurssilta tarttunut lounaskaverini ja muutamat kumppanini kollegat, jotka ovat kutsuneet meidät kylään – on maahanmuuttaja. Ainakin hän näyttää siltä: hän ei ole valkoihoinen perusruotsalainen. On ehkä käymässä niin kuin minulle kävi asuessani Ruotsissa edellisen kerran: sosiaalinen verkostoni koostuu toisista siirtolaisista tai muuten keskiluokkaiseen Jönsson-Ruotsiin kuulumattomista ihmisistä. Näin oli myös Brysselissä: vuoden asumisen jälkeen tunsin hädin tuskin kolme "varsinaista" belgialaista.

Omakohtainen kokemus vieraassa maassa elämisestä, etuoikeutettunakin, herättää miettimään muualta muuttaneiden, eri vähemmistöihin kuuluvien ja muiden "muottiin sopimattomien" kokemuksia Suomessa. Näkeekö valtaväestö koskaan omaa sokeuttaan niille rajoille, jotka se itse luo tehokkaasti yhä uudestaan "meidän" ja "teidän" välille? Mitä jatkuvat eronteot ja signaalit "samanlaisesta" ja "erilaisesta" merkitsevät niiden itsetunnolle ja itsekunnioitukselle, jotka osoitetaan toistuvasti erilaisen kategoriaan, marginaaliin?

Wieniläinen journalisti Hans Weiss soluttautui lääkefirmojen ja lääkärien yhteistoimintaan "yhtenä heistä". Sitten hän kirjoitti kirjan härskistä korruptiosta, jolla lääkärit valjastetaan lääketehtaiden palvelukseen.

Aihe ei ole uusi, mutta ilmiön vakavuus on saamassa Itävallassa vasta hitaasti poliittista toimintaa aikaiseksi. Weissin kirja "Korrupoitunut lääketiede – lääkärit konsernien rikostovereina" julkistettiin maanantaina ja on saanut paljon julkisuutta.

Weiss halusi tutkia kenttää huolella. Hän kävi ensi puolivuotisen farmareferenttikoulutuksen ja perusti oman firman. Firman nimi, logolla varustettu käyntikortti ja oikein käytetyt alan termit avasivat hänelle ovet ja pääsyn sisäpiirille tarkoitettuihin tutkimustuloksiin. Weiss osti ja keräsi tutkimustuloksia Yhdysvalloissa tehdyistä tutkimuksista ja pääsi käsiksi tietoihin siitä, kuinka lääkärit reagoivat lääketehtaiden tarjoamiin seminaareiksi pakattuihin ilmaisiin luksuslomiin tai tilaisuuksiin pitää uraa edistäviä luentoja tai suoraan rahaan.

Lääkärit toimivat mitä parhaimpina mainosmiehinä ja propaganda-agentteina. Vasta puolueeton asiantuntijalääkäri on uskottava ja toimiva opinion leader, kun on kyse isoista rahoista. Kyllä heihin sitten panostetaankin.

_____________

Sairasvakuutusmaksut nousevat ja samaan aikaan kassat ilmoittavat vuosittain kasvavista miljoonien suuruisista miinuksista. Tutkimusko tekisi lääkkeistä kalliita? Katin kontit.

Yksi esimerkki monista on lääketehtaiden onnistunut markkinointi, jonka avulla potilas ja/tai lääkäri pakotetaan/lahjotaan käyttämään tuotetta, joka on X kertaa kalliimpi kuin toinen vastaava. Koska sairaskassojen osuus on prosentuaalinen, myös korvattava summa on X kertaa suurempi kuin toisen vastaavan tuotteen.

Lääketehtaat saavat riehua kuin pankit ikään ilman, että politiikka puuttuu aiheeseen tosissaan. Annetaanko sosiaaliturvan romahtaa samalla tavalla ja samantapaisista syistä kuin pankkien?

_____________

Itävalta sijoittuu vuosittaisessa korruptiovertailussa enemmän sinne pahiksien kuin hyviksien joukkoon. Se on synnyttänyt keskustelua ja jotakin on alettu tehdä lääketieteen ja sairaanhoidon alueella. Määräyksiä ja lakeja lahjoista ja lahjuksista on kiristetty viimeksi vuoden alusta.

Lääkärit ovat Euroopassakin alkaneet herätä, yhtenä esimerkkinä lääkärien perustama MEZIS, joka tulee sanoista "maksan ruokani itse", jolla viitataan luonnollisesti sanontaan, että ilmaisia lounaita ei ole.

Silti ainakaan Itävallassa oikeudessa käsiteltyjen juttujen määrästä päätellen toimet eivät vielä pure. Ongelma on suureksi osaksi asenteessa. Korruption haittoja ei vain oteta tosissaan.

Viime viikolla kuuntelin radiossa keskustelua, jonka yhdeksi pääteemaksi kiteytyi kysymys, onko vielä hyväksyttävän lahjan kattosumma 300 euroa liian suuri tai pieni. Yksi keskusteluun osallistuja tosin kyllä jaksoi yrittää kääntää puhetta varsinaiseen asiaan eli siihen, miten omituista on korruption hyväksyminen sinänsä. "Mitä pienistä lahjuksista, jos molemmat osapuolet hyötyvät?" -ajattelu on aivan tavallista.

Ongelmalliseksi asian tekee myös se, että kun poliitikot vain hyvin vastahakoisesti luopuvat omasta immuniteetistaan, se ei oikein edistä omantunnon toimintaa kansalaisissakaan.

Korrupte Medizin: Ärzte als Komplizen der Konzerne - ein Pharma-Consultant packt aus, Hans Weiss, Kiepenheuer & Witsch Verlag; Verlag Kiepenheuer & Witsch. Radiojuttu ja aikakauslehtijuttu kirjasta.

Noin kymmenen vuotta sitten polkupyörät kuuluivat Pariisissa lapsille ja samoihin puistoihin, jossa yläluokka niitä kokeili ja kehitteli parisen sataa vuotta sitten. Ainoa vuotuinen pyöräilyn näyteikkuna oli Ranskan ympäriajon finaali Champs-Elysées'llä, joka jo itsessään muokkasi kuvaa pyöräilijöistä doupattuina, tuulitunneleissa harjoittelevina, aliravittuina ja kireisiin housuihin pukeutuvina kummajaisina.

Kesällä 2007 kuitenkin tapahtui periranskalainen vallankumous nimeltä Vélib' eli vélo libre – vapaa polkupyörä. Järjestelmään kuuluu nyt 1500 asemaa ja 20 000 erikoissuunniteltua kaupunkipyörää, joita saa käyttöön aivan kuten vuokra-autoja.

Pyörän saa käyttöön joko maksamalla kertamaksun luottokortilla parkkimittaria muistuttavaan pömpeliin tai matkakortilla suoraan telineestä, jossa jokaisen pyörän kohdalla on matkakortin lukija.

Vélib'-jäsenyydestä maksetaan 29 euron vuosimaksu. Käyttäjän on myös toimitettava henkilö- ja tilitietonsa mahdollista 150 euron panttimaksun lunastamista varten. Se veloitetaan pyörän hukkuessa tai mennessä rikki.

Matkakortittomille pyörän kertamaksu on vain euron. Viikkokortin saa 5 eurolla, ja hintaan sisältyy rajoittamaton määrä puolen tunnin pituisia matkoja. Lisämaksut taas tätä pidemmistä matkoista ovat progressiivisia: ensimmäinen puolituntinen on yksi euro, sitä seuraava kaksi euroa, ja kolmannesta puolituntisesta eteenpäin hinta on neljä euroa. Ajatuksena onkin, että pyörä palautetaan telineeseen mitä pikimmiten, pidemmät matkat tehdään pätkissä ja matkat suunnitellaan etukäteen asemien mukaan.

Järjestelmä onkin pääasiallisesti suunnattu työmatkailijoille: suurin osa matkoista suurkaupungeissa on alle 30 minuutin pituisia lyhyitä reissuja. Työnantajille suositellaan Vélib'-kortin hankkimista työntekijöilleen.

Järjestelmä syntyi osana outoa lehmänkauppaa, jossa koko Pariisin ulkomainonnan sopimukset tulivat uusittaviksi kesällä 2007. Kilpailussa JCDecaux voitti Clearstreamin tarjoamalla kaupunkipyörät kaupan päälle kokeiltuaan jo samaa systeemiä Lyonissa vuotta aiemmin.

JCDecaux siis suunnitteli ja hankki pyörät sekä perusti tytäryhtiön nimeltä Cyclocity. Se palkkaa noin 300 työntekijää hallinnoimaan ja korjaamaan pyöriä sekä siirtelemään niitä öisin. Mainosyhtiö maksoi 115 miljoonan aloituskulut ja sai sen myötä uusittua 10 vuoden ulkomainossopimuksensa. Sen hinnasta ei ole julkista tietoa.

Ei liene ihme, että pyörillä liikutaan enemmän Montmartrelta tai Bellevillen kukkuloilta alamäkeen. Siksi pyörät loppuvat jo puolilta päivin suosituimmilta asemilta. Niitä parkkeerataan varsinkin isojen museoiden ja tavaratalojen ulkopuolelle, joista kotiin kuitenkin palataan metrolla pitkän päivän päätteeksi. Öisin pari rekkaa taas siirtelee pyöriä ympäri kaupunkia tasoittaakseen pyörien saatavuutta seuraavana aamuna.

Pyörässä on kolme vaihdetta ja tavarakori. Pienten tavaroiden kuljettaminen ja ylämäkeenkin polkeminen hoituu pienellä vaivalla. Pyörässä on myös ketjulukko, jolla se kiinnitetään helposti lyhyeksi aikaa tolppaan tai pylvääseen. Siten se on erilainen muun muassa Helsingin kaupunkipyöristä, joissa ei ole vaihteita ja joiden maksujärjestelmä muistuttaa enemmän ostoskärryjen panttijärjestelmää kuin autonvuokrayritystä.

Pyöräparkkeja on rakennettu lähinnä entisille parkkipaikoille. Se vähentää entisestään autoille suunniteltua kaupunkitilaa ja muuttaa kaupunkikuvaa kevyen liikenteen suuntaan. Parkkeja on noin 300 metrin välein, siis tiheämpään kuin metroasemia – niitä on keskustassa 500 metrin välein.

Asemat ovat auki vuorokauden ympäri. Kaupunkipyörät ovatkin suosittuja metron suljettua, kun on palattava baarireissulta tai siirryttävä yhdestä baarista toiseen. Vuokrapyörä on taksia huomattavasti halvempi ja lyhyillä matkoilla myös nopeampi vaihtoehto.

Ongelmiakin systeemissä on. Jos tulet illalla suositulle alueelle, pyöräparkki voi olla jo täynnä. Silloin täytyy siirtyä joko seuraavalle asemalle tai odottaa, että joku vapauttaa telineestä paikan. Kumeja puhkotaan ja ensimmäisenä vuonna varastettiin noin 3000 pyörää.

Vélib'in käyttäjillä on oma verkkosivunsa, joka kertoo varkauksista, onnettomuuksista ja käyttövinkeistä. Käyttäjien kesken on myös muodostunut tapa kääntää satula ympäri jos pyörässä on jokin vika, ettei seuraava käyttäjä sitä turhaan ottaisi ja joutuisi heti palauttamaan.

Vélib' on myös siinä mielessä periranskalainen, että se on jo ehtinyt mennä lakkoon. JCDecaux maksaa Cyclocityn työntekijöille paljon huonompia palkkoja kuin esimerkiksi muuta julkista liikennettä pyörittävä RATP. Pyöräasemat olivat tässä kuussa suljettuina kahden päivän ajan.

Vélib'it eivät vielä ylety myöskään Pariisin kaupungin ulkopuolelle. Systeemiä rahoittavat mainostulot ollessa vähäisempiä siirtolaisten asuttamissa lähiöissä Pariisin pohjois- ja itäosissa.

Viranomaiset ja kaupunkisuunnittelijat ovat insinöörikouluissa sisäistettyjen julkisen liikenteen mallien vankeja. Vélib'it nähdään lähinnä mahdollisuuksina poistaa julkisen liikenteen pullonkauloja (aamuruuhkia ja olematonta yöbussiliikennettä): ainakaan vielä pyöräparkkeja ei löydy nopeiden, lähiöihinkin ulottuvien pyöräkaistojen varrelta.

Rakennuttamisestaan saakka tyhjillään ollut pyörätieverkosto on kuitenkin täten löytänyt lopulta oman raison d'êtrensä, ja ranskalaisittain ratkaisu haettiin keskitetysti ja kertaheitolla. Pyöräilykin on yksi grand projet, samoin kuin luotijunat tai ydinvoimalat, joiden toteuttaminen tapahtuu teollisuuden ja julkishallinnon päättäjien yhteisäänellä.

Kansalaisten panos Vélib'iin oli minimaalinen. Ehkä lähinnä ajoittaiset Reclaim the Streets -tyyppiset tempaukset ja perjantaiöiset rullaluistinmarssit Bastillen aukiolta keskustan bulevardeille toivat oman teatraalisen osansa julkiseen keskusteluun. Pyöräily sinänsä ei ole herättänyt suuria tunteita tavallisten ranskalaisten parissa, mutta Vélib' on hyväksytty osaksi Pariisin liikennettä yllättävänkin laajalti. Sillä 215 000 rekisteröitynyttä käyttäjää ja jokaisella pyörällä kuljetaan vähintään viisi matkaa päivässä: tämän ansiosta Pariisissa kuljetaan 100 000 lyhyttä matkaa päivässä lisää pyörällä.

Vélib' on toimiva, joskaan ei aina kaikkein käytännöllisin ratkaisu yhteiskunnan haasteisiin. Se on kaupunkipyöräilyn T-Ford, jolla pyöräily tehdään kaikille tutuiksi.

Maito ja murot olivat loppu, joten piipahdin käymään naapuruston ruokakaupassa. Siellä satuin samalle hyllylle nuoren pariskunnan kanssa, joka katseli huolestuneena miehen kädessä olevaa myslilaatikkoa.

"Tämä olisi kyllä out-of-list item, kulta. Mitä mieltä olet?" mies kysyi.

"En tiedä, babe. Onko meillä varaa siihen?" nainen vastasi.

Jäin katsomaan heitä. Molemmat olivat noin kolmekymppisiä, kauniita olioita. Naisella oli farkkujensa päällä pitkät saappaat, paksu villaneule ja hiuksissa merkkiaurinkolasit; miehellä merkkifarkut, bänditeepaita ja kalliin oloinen nahkatakki. Siinä he sitten seisoskelivat ja pohtivat oliko heillä rahaa mysliin vai ei.

Nainen huomasi katseeni ja hymyili.

"Ruoka on nykyään niin kallista, vai mitä? Me teemme nykyään ostoslistan ja yritämme olla ostamatta mitään sen ulkopuolelta."

Juttelimme hetken kuinka juu, aivan niin, ruoka oli tosiaan kallistunut, ja tässä taloustilanteessa ei voinut olla liian varovainen, kannattaa säästää aina kuin mahdollista, ja voi voi. Sitten toivotimme toisillemme hyvät viikonlopun jatkot.

Hakiessani fillarini autotallista pariskunta ajoi ohitseni, tööttäsi ja vilkutti iloisesti. Komea teräs vain hohti, kun heidän pullolleen pakattu citymaasturinsa purjehti kaupasta ulos kadulle.

Kotona survoin ruokakamat jääkaappiin ja mietin miten kohtaaminen tuntui niin absurdilta. Amerikka on lamassa, työttömyys pahimmissa luvuissa 14 vuoteen, 45 miljoonaa amerikkalaista elää ilman sairasvakuutusta. Ihmiset pelkäävät työpaikkojensa, eläkkeidensä ja lastensa koulutuksen takia – ja monet hyvästä syystä, koska talous menee aivan päin persettä ja media rummuttaa, että tulossa on pahin taantuma sitten 1930-luvun.

Eli huonosti menee. Mutta kaikki on suhteellista. Keskivertoamerikkalainen elää leveästi; ei ole outoa, jos keskiluokkaisella perheellä on kolme autoa ja viiden makuuhuoneen talo, jossa kuusi taulutelkkaria. Tuokin ruokakaupan nuori pariskunta elää varmaan puolen miljoonan dollarin asunnossa ja ajaa valtavalla autollaan joka viikonloppu ostoskeskukseen shoppailemaan. Tähän Amerikassa ollaan totuttu. Erään anekdootin mukaan Richard Nixon esitteli Kiinan kommunistipuolueen pääjehuille 1970-luvulla amerikkalaisen alemman keskiluokan kotia. Kiinalaiset olivat äimänkäkinä, että kyseessä oli tavallisen sinikaulustyötekijän talo: niin ylellinen se oli verrattuna koteihin, joissa Kiinan eliitti asui.

Nyt maailmaa uhkaavassa lamassa on kyse siitä, että liian suuri osa tästä luksuksesta on rahoitettu luotolla, jota liian monet eivät kykene maksamaan. Ollaan eletty kuin hölmöläiset, pidentämällä peittoa karsimalla kangasta sen toisesta päästä. Lopulta jalat tai pää jäätyvät, kun vihdoin äkätään, että yltäkylläisyyttä ei riitä kaikille jaettavaksi.

Pari amerikkalaista kirjoittajaa on esittänyt toiveen, että ehkä tämä tuleva aallonpohja muuttaa amerikkalaisten käsityksiä siitä, mikä on tarpeellista hyvän elämän elämiseksi. Että ostamisen ei tarvitse olla harrastus ja ajanviettotapa. Että kaksiossakin on mahdollista elää, ja julkisella liikenteellä tai ajamistaan vähentämällä voi ainakin yrittää korvata ne perheen kakkos- ja kolmosautot. Että shoppaaminen ei ehkä olekaan yksi isänmaanrakkauden muoto. Että krääsän karsiminen voi oikeasti tehdä ihmeitä elämänlaadulle.

Kovin optimiselta moiset toiveet näyttävät, ainakin vielä. Monikaan ei tunnu hiffaavan että kulutussirkuksen loppunäytös on alkanut, eikä loppu näytä kovin onnelliselta.

Sitä oivallusta odotellessa mietitään sitten sen kohtalokkaan myslipaketin hintaa.

Virolaiset juhlivat marraskuussa kahta päivää, mardipäeviä ja kadripäeviä, jolloin lapsilla on tapana kiertää ovelta ovelle laulamassa. Lahjaksi saadaan makeisia, välillä pientä rahaakin. Muistan, että lapsuudessa nämä illat olivat hienoja: etsittiin pukuja, maalattiin kasvot ja opeteltiin lauluja.

Historiallisesti juhlapäivillä on koettu olevan monta merkitystä. Ne toivat muun muassa kodeille onnea. En osaa sanoa, elääkö tapa vielä kaupungeissa, mutta maalla lapset tietävät, kuka avaa oven missäkin talossa ja mistä voi saada makeisia. Meiltä, esimerkiksi.

Tänä vuonna meillä oli tarjota vain omenoita. Varoitin lapsia tästä ovella. No ei sitten, lapset sanoivat ja menivät muualle. Omenoita nyt kaikilla on.

Vuosia sitten monet näiden samojen hiidenmaalaisten lasten vanhemmista työskenteli paikallisella turkistarhalla, joka on nyt mennyt konkurssiin ja suljettu. Työttömien kurssilla olin heidän opettajanaan ja tuli puhetta siitä, olivatko he koskaan tunteneet tekevänsä jotain väärin. Kaikki sanoivat, että ei, sitä ei mietitty ikinä. Olin ensimmäinen, joka kysyi. Missä oli moraali?

Pari päivää sitten eräs eläinsuojelija kysyi apua, koska ajatteli, että tiedän häntä enemmän turkistarhojen tilanteesta Virossa. Hän kaipasi vinkkejä, mistä puhua Riigikogussa, parlamentissa, turkistarhoja käsittelevässä puheenvuorossa. Hän lisäsi, että älä lähetä mitään moraalisia argumentteja, kun ne eivät kiinnosta ketään.

Lähetin hänelle uutta Norjassa kuvattua materiaalia ja sanoin, että kuvat puhuvat itse – en ymmärrä, miksi moraali pitäisi jättää tästä ulkopuolelle.

Marraskuussa taas monet virolaiset menevät töihin Suomeen, turkiseläimiä tappamaan. Virolaiset ovat halpaa työvoimaa ja nyt on lamakin, ja työttömyys kasvaa. Eiköhän tänä vuonna niihin töihin ole entistä enemmän tulokkaita. Mitä ne sanovat kotona lapsille? Menen kettuja tappamaan ja tulen jouluksi lahjojen kanssa kotiin?

Vai olenko täysin väärässä? Pitäisikö miettiä, että maailma ei mihinkään muutu – vanhana aikanakin lapset kävivät ovelta ovelle vain makeisten vuoksi, ei onnea tuodakseen. Kettujen tappaminen tai vaikka lääketieteen eläinkokeet ovat ehkä lopulta sama asia?

Marraskuun moraalisten kysymysten kanssa painiessa on paras mennä huomenna lauantaina Tallinnaan Viron kolmanteen suureen turkistenvastaiseen mielenosoitukseen. Media on tästä puhunut kovasti jo etukäteen ja aina varoittanut mahdollisista ongelmista poliisin kanssa. Ei yhtä sanaa moraalista.

Puhelin soi, kun olin lukemassa kapitalismin logiikasta. Nainen langan päässä kysyi, onko minua kenties kohdannut jokin onnettomuus, joka on finanssikriisin syytä ja johon tarvitsisin apua. (Älkää kysykö, kuka nainen oli. Kai kyseessä oli jokin kansalaisjärjestö.) Vastasin ei. Vastasin ei myös, kun kysyttiin, onko kenties jotakuta ystävääni kohdannut onnettomuus.

"Ei"? Järjetön vastaus! Elämänihän on yhtä suurta onnettomuutta kriisin takia. Olen alkanut käyttää enemmän aikaa poliittiseen itsereflektioon, ja väitöskirjani kärsii, kun pohdin kriisin ulottuvuuksia. Mutta ennen kaikkea: finanssikriisi on tuonut mukanaan homeen!

Muutin alkusyksystä uuteen asuntoon Lontoossa. Ei mennyt montaakaan viikkoa, kun yhden sängyn takaa löytyi hometta. Nyt mustaa ja karvaista vierasta löytyy oikeastaan joka huoneesta. Siitä valuu visvaista nestettä. Suomalaiset ystävät ovat hysteerisiä: pitäisi muuttaa pois tai vähintäänkin kuristaa vuokraisäntä. Itse taas olin luovuttanut ja alistunut kohtalooni oikeastaan jo ennen kuin hometta edes löytyi.

Miksi en nouse barrikadille ja julista astmaliiton näkemyksiä yhdessä kansalaisoikeuksieni kanssa? Siksi, että syytän homeesta finanssikriisiä. Se taas on hankalampi kysymys ratkaista.

Maailmanlaajuisen finanssikriisin taustalta löytyy pitkälti luottokuplan puhkeaminen. Etenkin amerikkalaiset ja britit ovat velkaantuneet korviaan myöten. Britanniassa kotitalouksien velkaantuminen on ohittanut bruttokansantuotteen. Kansan kielellä: briteillä on enemmän velkaa kuin tuloja. Brittiperheiden velkataakka on nyt suurempi kuin yhdessäkään toisessa G7-maassa. Ja oikeastaan se on suurin koko G7-maiden tilastoidussa historiassa.

Syynä velkaantumiseen on ennen kaikkea asuminen, sillä 80 prosenttia brittikotitalouksien veloista on asuntolainoja. Yksinkertaistaen kotitaloudet ovat velkaantuneet, koska ilman velkaa ei ole kotia.

Perustarpeen, asunnon, tyydyttämisestä on tullut luksusta, johon tarvitaan velkaa. Meitä kohtaava lama ei johdukaan siitä, että velkaa olisi otettu taulutelevisioihin ja etelänmatkoihin vaan siitä, että joillekin on tullut mieleen suojautua Lontoon sateilta. Emme ole olleet osallisina kulutusjuhlassa, joka on jättänyt kodin sotkuiseksi, vaan olemme yrittäneet hankkia kodin, jossa juhlia voisi järjestää (jos olisi varaa).

Lontoossa touhu on tietysti irvokkaimmillaan. On turha ajatus, että asuntoja voisi ostaa ilman jättilainaa, kun suuri osa asuntokaupasta on joka tapauksessa asuntokeinottelijoiden hallussa. Ja juuri nyt, luottokriisin aikana, asuntoja on vieläkin vaikeampi ostaa. Ensiasuntoa haikailevien on lähes mahdotonta saada lainaa, ja asunnonomistajat taas eivät myy romahtaneiden hintojen takia. Tämä tietysti on villinnyt vuokramarkkinat. Hinnat ovat nousseet, ja asuntoja on vaikea löytää.

Pääsemme takaisin homeeseen. Itse asun tietysti vuokralla. Ketäköhän homeongelmani mahtaisi kiinnostaa? Vuokraisäntää? No jaa. Kyllä uusia vuokralaisia löytyy, kun pankkien lainahanat ovat kiinni. Minua? Ehkä, mutta homeettoman huoneen vuokraamiseen apurahani tuskin riittäisi. Raha loppuisi. Täytyisi ottaa lainaa.

Ympyrä on sulkeutunut: finanssikriisi ja home johtavatkin samalle sylttytehtaalle. Niillä on yhteinen syy: asumisen kulutusjuhla. Tämä olisi pitänyt tajuta kertoa puhelimessa.

Huomasin sen, kun menin iltahämärissä pihalle kuselle. Hirveä meteli kuului Kuusilehdon suunnalta. Iso moottori ulvoi aivan kuin joku höyrypää olisi hyppinyt kaasupolkimen päällä. Matalaan murinaan yhtyivät pauke ja kolina.

Puin takin päälleni ja saappaat jalkaan. Laitoin heijastinnauhat säären ja käsivarren ympärille. Kävelin kovaa – vatsaan koski, mutta en pystynyt hidastamaan vauhtia.

Se näkyi jo kaukaa. Valtava valon hohde heijastui pimeälle ja sumuiselle marraskuun taivaalle. Meteli koveni. Nyt erottuivat jo selvästi risahdukset oksien katketessa ja hidas, tuskainen narina, kun puuaines viivytellen murtui pirstoiksi.

Siellä se oli. Vanha kaunis sekametsä, josta viime keväänä tein tarjouksen. Olisin halunnut ostaa sen kotitarvemetsäksi, josta olisi voinut poimimalla kaataa poltto- ja rakennuspuuta. Samalla olisin varmistanut sen, että metsä säilyy metsänä. Eivät halunneet myydä. On kuulemma sukupaikka, vaikkei siellä ole asuttu kohta neljäänkymmeneen vuoteen.

Metsän reuna oli siirtynyt jo kymmeniä metrejä. Rungot lojuivat maassa vieri vieressä kuin ruumiit joukkohaudassa. Kirkkaat halogeenivalot haravoivat pimeyttä satojen metrien matkalta. Aina kun koura tarttui uuteen runkoon, pakoputkesta pöllähti musta savupilvi.

Sitten, odottamatta, kone lähti tulemaan kohti. En voinut tietää, näkeekö se minut, joten lähdin karkuun. Puikkelehdin metsään. Otin heijastimet pois. Tuntui siltä, etten halua tulla nähdyksi. Vitivalkoinen valo tunkeutui yhä syvemmälle metsään ja kirveli silmiä. Alkoi sataa kaatamalla.

En ole koskaan ennen halannut puuta. Nyt takerruin vanhan männyn runkoon kuin viimeiseen oljenkorteen kuilun partaalla. Tuntui, että jalat eivät enää kanna. Anteeksi, toistelin mielessäni, anteeksi.

Kone pysähtyi tielle, jota myöten olin tullut. Oli pakko kiertää metsän kautta. Kompuroin eteenpäin pimeydessä. Kun pääsin takaisin tielle, käännyin katsomaan taaksepäin. Kone hengitti raskasta tyhjäkäyntiä. En nähnyt ihmistä. En osannut kuvitella ihmistä. Näin vain koneen, joka hohti sokaisevaa valoa.

Lähdin läpimärkänä juoksemaan kotiin. Sydän hakkasi. Pala nousi kurkkuun, mutta en antanut itkun tulla. Oli pakko kovettaa itsensä, kylmettää sydämensä, jotta voisi asua täällä vielä huomennakin, jotta voisi katsoa naapureitaan silmiin. En halunnut ajatella.

Aamulla palasin takaisin. Kylän viimeinen vanha metsä oli kadonnut.

Matkani Darjeelingiin, Pohjois-Intiaan, kesti 65 tuntia. 65 tuntia odottamista ja matkustamista. Intialaiset junat tulivat tutuiksi – vähän liiankin tutuiksi.

Intiassa matkustaminen on ainutlaatuista. Ei ainoastaan nähtävyyksien, autiomaiden, hiekkarantojen tai vuoristojen takia, vaan myös kuljetusvälineiden takia. Intialaisia junia on vaikea unohtaa, oli kokemus sitten miellyttävä tai mitä kamalin.

Monen vuorokauden junamatkat tuntuivat alkuun jännittäviltä. Norjalaisen ystäväni kanssa ihastelimme kanssamatkustajia. Muutamien kanssa vaihdoimme sanan jos toisenkin. Oli ahdasta, mutta asiat tuntuivat sujuvan mutkattoman mukavasti.

Valkoihoisina saimme osaksemme kummaksuvia katseita. Kerjäläiset ja hijrat, transvestiitit, pysähtyivät kohdallemme ja odottivat meidän antavan heille rupian jos toisenkin. Silloin ilmapiiri muuttui painostavaksi. Kerjäläisten lisäksi osa kanssamatkustajistamme odotti meidän antavan heille rahaa.

24 tunnin jälkeen katseet ja ahtaus alkoivat jo ahdistaa. Innostus oli kadonnut ja muuttunut väsymykseksi. Piristykseni oli kuitenkin ajatus Himalajasta ja Darjeelingista.

Kahden päivän jälkeen meitä odotti Kolkata ja muutaman tunnin tauko junassa istumisesta. Tässä vaiheessa hiuksetkin olivat niin likaiset, että ne pysyivät poninhännällä ilman pompulaa. Seuraavaa junaa odotellessa ystäväni ehti sairastuakin. Kuten aina, juna oli myöhassä.

Pohjois-Intiassa naisen rooli yhteiskunnassa on erilainen kuin etelässä. Tällä kertaa juna olikin täynnä miehiä. Me, kaksi pohjoismaalaista 18-vuotiasta tyttoa, emme olisi voineen tuntea oloamme juurikaan tukalammaksi. Monta tuntia jatkunut tuijotus ahdisti ja lopulta alkoi pelottaa. Olisin mielelläni nayttanyt keskisormea, mutta se teko saattaisi olla kohtalokas.

Muutaman tunnin unien jälkeen ahdistus oli laantunut. Oli yö ja monet nukkuivat. Kaikki oli aavemaista. Ikkunoista puhalsi kylmä viima. Tuntui kuin olisimme olleet matkalla maailman laidalle. Kiipesin alas ylimmastä pedistä kuin apina ja menin lataamaan kännykkääni vaunun ainoan toimivan pistorasian luokse. Siellä istunut seurue alkoi lämmittää keskustelua. Kirosin mielessani – ei olisi yhtään kiinnostanut jutella – mutta lopulta tuokio olikin mukava. Pääsin näyttamään hindintaitojani, jotka ovat kovin mitättömät. He taisivat osata englantia yhtä paljon kuin minä hindiä. Sain kuitenkin selvitettyä, etta opiskelen Punessa. Juttukumppanini kertoivat, että meidän pitäisi jäädä pois junasta tunnin päästä.

65 tuntia matkalla sitä ehtii miettiä kaikenlaista, nauraa, itkeä, panikoida, innostua, rakastua Intiaan ja pelätäkin. Ensimmäiseen junaan astuessani tunsin oloni mukavaksi ja Intiaan tottuneeksi. Lopulta sillä ei taida kuitenkaan olla kamalasti väliä, miten itsevarmaksi oman olonsa tuntee, sillä muille sitä aina on omituinen keltatukkainen olio.

Erilaisuutta täällä ei ole ainoastaan ihonväri, vaan myös pukeutuminen, miesten hiusten pituus ja moni muu valinta. Sanotaan, että erilaisuus on rohkeutta. Välillä se tuntuu uhkarohkeudelta.

Venäjän federaation virallisen kannan mukaan toinen Tšetšenian sota loppui Grozniyn valtaukseen tammikuussa 2000, separatistipresidentti Aslan Mashadovin murhaan maaliskuussa 2005, tai kenties viime kuussa.

Pommit kuitenkin räjähtelevät ja poliiseja ammuskellaan Pohjois-Kaukasiassa tämän tästä. Toisaalta jo muutaman vuoden ajan Tšetšenian naapuritasavallat Ingushetia ja Dagestan ovat olleet selvästi itse Tšetšeniaa levottomampia.

Mielestäni paras kandidaatti toisen Tšetšenian sodan päättymispäiväksi on 31.10.2007, jolloin Doku Umarov, islamistikapinallisten johtaja ja toinen Mashadovin kuoleman jälkeinen "maanalainen presidentti", ilmoitti separatistien verkkosivuston välityksellä "Itškerian tasavallan" hajoittamisesta, ja sen korvaamisella "Pohjois-Kaukasian emiraatilla".

Se hetki vahvisti sen, mitä oli syytä epäillä jo paljon ennen Mashadovin kuolemaa: islamistit ovat voittaneet taistelun vaikutusvallasta vastarintaliikkeen sisällä. Tšetšenian "emigranttiparlamentti" toki älähti Umarovin julistuksesta, mutta kaikille taisi olla selvää, että sekularistisen separatismin edustajilla ei ole enää pitkään aikaan ollut sanottavaa vaikutusvaltaa itse Tšetšeniassa.

Sota jatkuu, mutta itsenäinen kansallisvaltio ei ole päämäärä kummallekaan sen pääosapuolista.

Mitä tulee Venäjän liittovaltion joukkoihin, he ovat menestyksestään paljon velkaa vuonna 2004 surmatulle presidentti Ahmat Kadyroville. Kadyrov, "Itškerian tasavallan" päämufti, kerran julisti jihadin Venäjän federaatiota vastaan ja vaihtoi puolta toisen Tšetšenian sodan syttyessä. Kadyrovin murhayritykset alkoivat lokakuussa 1998, ja sen jälkeen hänellä ei varmasti ollut mitään epäilystä siitä, että islamistien vaikutusvalta Tšetšeniassa oli hänelle varmasti kuolemaksi.

Kadyrov oli arvokas liittolainen liittovaltiolle. Kun vastarintaliikkeen komentajien kanssa käytiin antautumisneuvotteluja, hän oli uskottavampi neuvottelija kuin muut Venäjän liittovaltion edustajat. Kadyrov itse oli elävä esimerkki niistä mahdollisuuksista, jota vastapuolelle siirtyminen antaa.

Kadyrov loikkasi vastapuolelle, koska Aslan Mashadovin "puolimaallinen" hallitus ei voinut suojella häntä islamistiliittolaisiltaan: se yritti aina välttää lopullisen vastakkainasettelun islamistien kanssa. Kompromissit muuttuivat avoimeksi yhteistyöksi toisen Tšetšenian sodan alun jälkeen. Tämä yhteistyö osoittautui paljon edullisemmaksi islamisteille.

(Kyllä Mashadovkin hyötyi: islamistit toimivat pelotteena. Mashadov saattoi julistaa koko maailmalle, että "jos ette halua käydä neuvotteluja kanssani, teidän pitää käydä neuvotteluja Shamil Basajevin kanssa".)

Käytännössä nationalistinen vastarintaliike oli "kahden tulen", islamistien ja liittovaltion joukkojen välillä, ja näin ollen valta vastarintaliikkeen sisällä valui hyvin varustetuille ja kansainvälistä tukea nauttiville islamisteille.

Nyt siis vastarintaliikettä johtavat islamistit. Tšetšeniaa johtaa puolestaan Ramzan Kadyrov, Ahmat Kadyrovin poika. Hän on jakanut kaikki tasavallan johtopaikat loikanneille vastarintaliikkeen edustajille.

Itse asiassa Kadyrov on jo siirtynyt seuraavaan askeleeseen hegemonian saavuttamisessa: murskaamaan liittovaltion armeijan ja turvallisuuspalveluiden vaikutusvallan Tšetšenian sisällä. Ja siihen hän pystyy, mistä on todisteena "Gorets"-joukkojen entisen johtajan Movdali Bajsarovin murha keskellä Moskovaa vuonna 2006, puolustusministeriön erityisen "Vostok"-pataljoonan johtajan Sulim Jamadajevin syrjäyttäminen voimakeinoin huhtikuussa 2008 ja hänen sitä seurannut Sulimin veljen Ruslanin murha jälleen keskellä Moskovaa syyskuussa 2008.

Liittovaltion ja Kadyrovin suhde ei muistuta mitään 21. vuosisadan vallanjakoa. Se muistuttaa feodaalista suhdetta tsaarin ja ruhtinaan välillä. "Ruhtinaalle", Kadyrov nuoremmalle, annetaan vapaat kädet tehdä Tšetšeniassa (ja tšetšeeneille Tšetšenian ulkopuolella) mitä tahansa, alkaen yksityisten kidutusvankiloiden perustamisesta omille mailleen.

Tšetšeeninationalistien on ollut pakko hylätä haaveet muodollisesta itsenäisyydestä ja itsenäisestä ulkopolitiikasta, mutta korvaukseksi he saivat täyden (mieli)vallan "oman" tasavaltansa sisällä. Siitä muiden Venäjän Federaation subjektien johtajat eivät voi edes unelmoida. Päälle saadaan vielä anteliaita tukia liittovaltion kassasta.

Nykyään Tšetšenia on äärimmäisen autoritäärinen valtio. On mahdotonta arvioida, mikä on Ramzan Kadyrovin todellinen kansansuosio.

Joukko merkittäviä vastarintaliikkeen komentajia on edelleen maan alla. Se todistaa siitä ettei vastarintaliike ole vielä täysin menettänyt tukeaan. Kadyrovilla on epäilemättä kaikista skandaaleista huolimatta myös monien tšetšeenien tuki.

Niin siviili- kuin sotilasvalta Tšetšeniassa on nykyään täysin entisten nationalistiseparatistien käsissä. Minulla ei ole mitään epäilystä siitä, että kun Venäjällä alkaa seuraava keskusvallan heikentymisen sykli (mikä tulee aina väistämättä, kestipä siihen sitten 50, 100 tai 200 vuotta), mitkään voimat eivät enää kykene pitämään Tšetšeniaa liittovaltion vallan alaisena.

Kuka siis voitti toisen Tšetšenian sodan? Kiistättä voittivat nationalistiset loikkarit – he eivät saavuttaneet muodollista itsenäisyyttä, mutta todellisuudessa heillä on enemmän valtaa kuin suurimmalla osalla tämän päivän poliitikoista, joiden toimivaltaa yleensä rajoittavat erilaiset kansainväliset ja kansalliset ihmisoikeusnormit. Kiistämättä voitti myös liittovaltio, siis sen entisistä turvallisuuspalvelun agenteista koostuva valtaeliitti – valtio on yhä kokonainen, vaikka heidän pitikin antaa Tšetšenia nationalisteille. Ja tietyssä mielessä voittivat myös islamistit, jotka ovat saavuttaneet aseellisen vastarinnan monopolin Venäjällä.

Siispä ainoa selkeästi hävinnyt osapuoli on nationalistinen vastarinta, sekä tietysti siviiliväestö niin Tšetšeniassa kuin koko Venäjälläkin, jonka ainoa saldo sodasta on kymmeniätuhansia kuolleita ja satoja tuhansia henkisesti ja fyysisesti raunioituneita ihmisiä, jotka tulevat kantamaan sodan taakkaa vielä vuosikymmenien ajan.

Lokakuun viimeisenä pidettiin toki on bileet, olihan Halloween. Pahaa-aavistamattomat shoppailijat joutuivat tahtomattaan osallisiksi sekä päivän parhaisiin kemuihin että erikoiseen mielenosoitukseen, kun jo lähes perinteeksi muodostunut zombimarssi valtasi Amsterdamin keskustan ostoskadut.

Talouskriisi pahenee, ja nämä saattavat olla apokapitalismin viimeiset päivät, julistivat zombit lehdistötiedotteessaan. Viitisenkymmentä harmaakasvoista ja tekoveren peittämää, tyylikkäisiin pukuihin sonnustautunutta ihmistä päätti siis juhlia Halloweenin ohella pörssikurssien notkahdusta ja toivottavasti lähitulevaisuudessa siintävää nykyisen talousjärjestelmän loppua.

Koriseva joukkio laahusti Kalverstraatille, yhdelle kaupungin keskustan kiireisimmistä ostoskaduista. Siellä zombin olo on kotoisa, onhan katu täynnä aivottomina kaupasta toiseen kiertäviä kuluttajazombeja kaikkina viikonpäivinä ja ympäri vuoden. Matkalla zombit huomasivat myös pankkiautomaatin ja ryntäsivät sen kimppuun kuolaten ja toisiaan pois tieltä tuuppien, koettaen epätoivoisesti saada masiinasta rahaa. Seteleitä ei kuitenkaan irronnut, tällaisia pimeitä ja ankeita aikoja kun elämme.

Kalverstraatin kauppojen vartijat joutuivat lähestulkoon paniikkiin lähestyvät zombit nähdessään, sillä aiempina vuosina zombimarssi on aiheuttanut sekaannusta toikkaroidessaan kännykkäkaupoissa ja kosmetiikkaosastoilla. Ilmeisesti maksavat asiakkaat ovat tunteneet olonsa kovin epämukavaksi näiden läsnäollessa, eikä kuluttamisesta ole tullut mitään. Jotkut rohkeat vartijat asettuivat seisomaan kauppojen sisäänkäyntien eteen, etteivät kauttaaltaan tomuiset ja veriset zombit vain pääsisi sisään häiritsemään ihmisten ostoselämyksiä. Eräs pankki puolestaan sulki ovensa heti zombit nähdessään.

Kun muunmuassa "Where are my stocks?" ja "Money - we need money!" -kylttejä kanniskelleilta zombeilta oli näin evätty pääsy pankkiin, päättivät nämä etsiä rahan sijasta ruokaa. Zombien lehdistötiedotteen mukaan McDonalds on oiva esimerkki ympäristöä haaskaavasta riistoyhtiöstä, ja niinpä zombit pakkautuivat lähimmän McDonaldsin suurten ikkunoiden taakse irvistelemään ja ärisemään sisällä ruokailijoille.

Indymediaan postitetuissa valokuvissa näkyy vaivaantuneita ihmisiä hampurilaiset kourissaan, taustallaan zombien joukko.

Shoppailuun kyllästyttyään zombit suuntasivat kohti pörssiä. Pörssin eteen päästyään zombit kuitenkin huomasivat, ettei heidän tarvinnut blokata rakennusta, kuten suunnitelma oli ollut – poliisit tekivät sen heidän puolestaan! Lukuisat moottoripyöräpoliisit olivat asettuneet ajokkeineen ovien eteen, ja pörssi oli lukinnut ovensa sulkien kaikki sisälläolijat rakennukseen.

Zombimarssi todistaa, että erilaisia mielenosoitus- ja protestitekniikoita kannattaa kehittää jatkuvasti, sillä vaihtelu paitsi virkistää, myös pistää auktoriteettien pasmat kerrassaan sekaisin. Suurimman osan ajasta poliisit eivät tuntuneet tietävän mitä tehdä kun vastassa ei ollutkaan tavanomainen mustiinpukeutuneiden massa, vaan epäkuolleiden armeija.

Jokin aika sitten mellakkapoliiseiksi pukeutuneet, possunaamareilla itsensä koristelleet aktivistit pitivät Dam-aukiolla sulkeiset, joissa he opettivat toisiaan muunmuassa tottelemaan käskyjä mitään kyseenalaistamatta sekä marssimaan ja loikkimaan ympäri aukiota erilaisissa muodostelmissa. Vieressä katselleet poliisit eivät oikein tienneet kuinka reagoida, ja niin sulkeiset saivat jatkua rauhassa.

Sen lisäksi, että zombimarssi muistutti, kuinka aivotonta touhua kapitalismi onkaan, muistutti se minua myös siitä kuinka tärkeää on keksiä uusia, yllätyksellisiä strategioita, ja ennen kaikkea pitää hauskaa samalla kun vastustaa koko tätä mätää systeemiä. Vaikka maailman tila toki vakava asia onkin, ei kaiken kai aina tarvitse olla niin kovin ryppyotsaista.

If I can't dress up as a zombie, it's not my revolution!

Poimintoja tasa-arvoon, yhdenvertaisuuteen ja ihmisoikeuksiin liittyvistä ilmiöistä ja keskusteluista Ruotsissa tältä viikolta:

Ruotsalaisten pankkien edustajat kokoontuivat 3.11. yhteen pohtimaan, miten pankit voivat estää kaupalliseen lapsipornoon liittyviä internet-maksutapahtumia ja siten hidastaa lapsipornon leviämistä. Skandia-pankki on tehnyt vuodesta 2007 alkaen yhteistyötä lapsiseksikauppaa vastustavan Ecpat-järjestön, rikospoliisin, rahoitustarkastuksen ja pankkiyhdistyksen kanssa. Pankin mukaan lasten hyväksikäytön torjuminen on pankkien moraalinen velvollisuus, ja siksi pankkien on tässä kysymyksessä luovuttava kilpailuintressistä ja yhdistettävä voimansa.

Tukholman kaupungilla on jo kymmenettä vuotta meneillään hanke, jonka tavoitteena on tehdä Tukholmasta ”maailman esteettömin pääkaupunki” vuoteen 2010 mennessä. Osana hanketta Tukholma tekee vuosittain parannuksia esteettömyyteen kaupungin rakennuksissa, liikennevälineissä ja kulkuväylillä. Lisäksi kaupunki jakaa vuosittain S:t Julian -palkinnon yritykselle, joka on edistänyt esteettömyyttä parhaiten. Kaupunki etsii ehdokkaita palkinnon saajaksi suurilla lehti-ilmoituksilla ja mainoksilla, joilla kehotetaan ihmisiä ”ilmiantamaan” esteetön kantapaikkansa tai vaikkapa oma yrityksensä, joka on panostanut esteettömyyteen.

Kun lapsi sairastuu Ruotsissa, vanhemmalla on oikeus jäädä hoitamaan häntä kotiin ns. tilapäisen vanhempainrahan turvin. Sen taso on vajaat 80 prosenttia tuloista. Tänä vuonna miehet – isät – käyttivät 35,7 prosenttia näistä hoitopäivistä. Sitä pidetään merkittävänä ongelmana. Miksi? Siksi, että vaikka miesten osuus sairaan lapsen hoitopäivistä on vuodesta 1999 alkaen vuosittain kasvanut, osuus väheni viime vuonna peräti prosenttiyksiköllä, eikä se ole tänäkään vuonna noussut. Siksi Dagens Nyheterin talousliitteen etusivun uutinen 4.11. on Jämställdheten tar en paus, "Tauko tasa-arvossa".

Ruotsissa varsinainen vanhempainraha ja sairaan lapsen hoitoon tarkoitettu tilapäinen vanhempainraha ovat pitkään olleet ainoat rahallisen tuen muodot lapsen kotona hoitamiseen. Vanhempainrahakauden pituus on 480 päivää, josta 90 päivää on minimitasoista tukea. Hiljattain porvarihallitus loi kunnille mahdollisuuden ottaa käyttöön hoitotuki, joka vastaa Suomen kotihoidontukea tai sen kuntalisää.

Tukholman läänin alueella valtaosa kunnista on ottanut hoitotuen käyttöön, mutta joissakin kunnissa sitä ei aiota ottaa käyttöön lainkaan. Kuntien edustajien perustelut nojaavat siihen, että pitkälle, matalatuloiselle hoitovapaalle jääminen olisi ensisijaisesti naisten valinta ja huonontaisi naisten työmarkkina-asemaa ja tulotasoa merkittävästi. Hoitovapaa olisi siis ”kvinnofälla”, naisansa. Tällaista kehitystä kyseiset kunnat eivät halua edistää.

Näin Ruotsissa. En usko, että Ruotsi on tasa-arvon kultamaa paljon sen kummemmin kuin Suomikaan. Siinä on kuitenkin jotain kiehtovaa, että lehdistä löytyy yhden viikon aikana haeskelematta niin monia tähän aihepiiriin liittyviä juttuja. Oma reaktioni näihin aiheisiin on "Suomessa valtamedia tai keskeinen poliitikko ei pitäisi tätä asiaa tärkeänä", "oho, Suomessa noin argumentoivat vain sitkeimmät feministit", "suomalaisessa keskustelussa ei edes tunneta näitä käsitteitä" tai "niin, Suomessa esteettömyys mielletään marginaalisen erityisryhmän kysymykseksi".

Tarkka historiankuvaaja, eurooppalainen romaanikirjailija ja esseisti Milan Kundera kirjoittaa teoksessaan Le Rideau (Esirippu) kahdenlaisesta unohtamisesta. Unohtamista on, kun kuvaan, joka meillä on menneisyydestä, alkaa tulla aukkoja. Unohtamista on myös, kun menneisyyden tapahtumat mielessä vääristyvät tai muuttuvat jopa aivan toisiksi.

Usein unohtaminen tekee menneisyyden hahmoille vääryyttä. Heitä hyväksikäytetään tai heidän kokemuksistaan ei sittenkään opita mitään, vaikka aikoinaan saatettiin ajatella, että "ei ikinä enää tätä!"

Wien on vanha kaupunki ja sen menneisyys vahvasti läsnä. Tosin historia väistyy pala palalta uudistusten tieltä, jopa täällä, voitteko kuvitella! Nitiseviä raitiovaunuja korvataan uusilla. Poliisiautot saivat uuden kuosin muutama vuosi sitten ja mikä hirvittävintä: wieniläiskahviloita kuolee.

Missä menneisyys ei enää itse ole paikalla, siitä muistutetaan. Yksi tapa on porata kyltti talon seinään. Tämä ilmiö on tuttu monesta muustakin kaupungista ja kylteissä lukee aina suunnilleen näin: Tässä talossa asui (esim.) Gustav Klimt niinä ja niinä vuosina. Tai sitten: Tässä kahvilassa Beethoven soitti sen ja sen kappaleensa ensimmäisen kerran, vaihtoehtoisesti Mozart. Ja sitten on hassumpia: Tällä paikalla oli aikoinaan talo, jossa Mozart kuoli. Tällä paikalla oli talo, jossa eli ja kuoli Salieri.

Sibeliuksellakin on Wienissä oma laattansa sen talon seinässä, jossa hän asui 1890-91. Tosin Sibeliuksen laatta oli pyhiinvaeltajien kauhuksi ollut monet vuodet väärän talon kyljessä. Onneksi erehdys muutama vuosi sitten korjattiin.

Laattoja lukiessa voi sitten kulkea kaupungilla ja kuvitella, millaista elämä täällä eurooppalaisen kulttuurin yhdessä kehdossa on vuosisatojen saatossa ollut. Juuri näillä mukulakivikaduilla. Tässä. Aivan omien jalkojen alla. Toisin sanoen voi ihan tahallaan antaa mielikuvituksen palaa ja ikään kuin antautua historian vääristämiseen, väärin muistamisen lumoon ja idylliin.

Porvarillisella iltakävelyllä kiinnitin ensimmäistä kertaa huomiota naapurikorttelin yhteen melko korkealla olevaan seinälaattaan, joka oli omistettu henkilölle nimeltä Dr. Sebastian Brunner. Siinä "kiitollinen Wien" kunnioittaa "aina uskollista saksalaisuuden ja kristillisen maailmankatsomuksen puolesta taistelijaa". Teologi Dr. Brunner kirjoitti kaikenlaista, muun muassa antisemitistisinä pidettyjä juttuja perustamaansa Wiener Kirchenzeitung -nimiseen lehteen. Niinpä niin. Ja kiillotettu laatta.

________________

Toisesta maailmansodasta alkaa olla niin kauan, että sen kokeneet ovat pian kaikki siirtyneet ikuiseen lepoon. A Letter to the Stars on vuonna 2003 aloitettu projekti, jonka tarkoituksena on saattaa holokaustista selvinneiden uhrien ja heitä auttaneiden muistot nykyisille koululaisille. Koululaiset tekevät haastatteluja, keräävät tietoa ja muodostavat ja työstävät kuvaa menneistä tapahtumista.

Tällä viikolla Wienissä vietetään 9.-10.11.1938 kristalliyön ja sitä seuranneiden tapahtumien muistoviikkoa. Sunnuntaina Theater an der Josefstadtissa esitellään Angelika ja Michael Horowitzin kirja "Verdrängen, Vergessen, Verzeihen" (Torjuminen, unohdus, anteeksianto) ja Epstein-palatsissa aikalaiset kertovat kokemuksistaan.

En ole enää töissä Isossa Firmassa. Lopettaminen sujui yhtä joustavasti kuin aloittaminenkin. Ei puheita tai pullakahveja, työpäivän päätteeksi vain siivosin pöytäni, jätin kulkukorttini aulavahdille ja pyöräilin hilpeänä kotiin.

Yksi vuokratyön kiistämättömistä hyvistä puolista on se, että sen päättyminen ei paljoa kirpaise. Palkka on surkea, työyhteisö jää etäiseksi, eikä hommasta saa liikuntaseteleitä tai muita kivoja etuuksia, joita kannattaisi ikävöidä.

Kun kotona piilotin kauluspaitoja vaatekaapin perukoille mietin, milloin ja missä smart casual -asusteille olisi seuraavan kerran käyttöä. Ensi viikolla vai ei enää ikinä? Toimistotyö on tylsää ja turhauttavaa, mutta toisaalta mieluusti vaihtaisin satunnaiset keikka- ja tuntityöt johonkin vakaampaan. Sijoituskuplien poksahteleminen, kaatuilevat pankit ja uutiskuvat tuskaisista pörssimeklareista tarkoittanevat, että vakiduuni ja sen myötä lomat tai luottokortti pysyvät edelleen saavuttamattomina.

Taloussanomien mukaan talouden taantuma on pistänyt pinteeseen etenkin toimittajat sekä mainosalan. Voin siis onnitella itseäni mahdollisimman epäonnistuneesta ammatinvalinnasta (vaikkakin omalla kohdallani ajautuminen on ammatinvalintaa osuvampi sanavalinta). Toisaalta on ehkä hyvä, että en tiedä paremmasta vaan ole tottunut epämääräiseen ja huonoilla ehdolla tehtävään pätkätyöhön. Parin päivän sijaisuuksia, satunnaisia keikkoja ja huonopalkkaista vuokratyötä riittää aina elettiin sitten nousu- tai laskukautta.

Samaisessa Taloussanomien artikkelissa listataan myös ammattialoja joilla työvoimantarve taantumasta huolimatta lisääntyy. Terveydenhoidon, "tietointensiivisen palvelutoiminnan" ja kaupan alan lisäksi mainitaan avointen työpaikkojen lisääntyneen kauneudenhoito- ja hygienialalalla. Lehdessä haastateltu työ- ja elinkeinoministeriön neuvotteleva virkamies, valtiotieteen tohtori Pekka Tiainen selittää kauneudenhoitoalan kasvua taantuman alla esimerkillä historiasta: "30-luvullakin laman aikana työttömät kulkivat se ainoa puku päällä, kun piti olla päällisin puolin kunnossa".

Itse tulkitsin Tiaisen huomion mieluisaksi muistutukseksi asioiden tärkeysjärjestyksestä, kun etsiskelen seuraavaa leipäpuuta. Ensimmäiseksi on varattava aika kampaajalle, sillä olisihan noloa, jos työpätkiä ja niiden välisiä katkoksia vo lukea hiusteni juurikasvusta.

Kiinan on arvioitu selviävän finanssimaailmaa ravistelevasta turbulenssista suhteellisin vähin vahingoin. Kuitenkin kansainvälisen kysynnän hupeneminen, tuotteiden laatuongelmat ja kasvavien elinkustannuksien myötä ylemmäksi hinautuva palkkataso eivät enää entiseen malliin lisää työpaikkoja.

Talouskasvu oli vuoden kolmannella neljänneksellä vielä kunnioitettavat 9%. Kasvun täytyykin pysyä huippulukemissa, koska työllisyyden säilyminen siedettävällä tasolla edellyttää arvioiden mukaan vähintään 8% kasvua.

Varma merkki talouden kasvuvauhdin hiipumisesta ovat laskuun kääntyneet kiinteistöjen hinnat. Guangzhoussa ja Shenzenissä lasku on ollut jopa 30%. Selvää hintakäännettä raportoidaan myös Pekingistä ja Shanghaista.

Halvan elektroniikan, vaatteiden ja muovikrääsän kysynnän romahdus kaataa tehtaita tihenevään tahtiin. Tilastojen mukaan kuluvan vuoden ensimmäisellä puoliskolla on toimintansa lopettanut 67.000 yritystä. Määrän arvioidaan vuoden loppuun mennessä jopa kolmekertaistuvan.

Kiinan vientikäyrä on kääntynyt kaakkoon ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen.

Talouden alamäki tuntuu erityisesti etelässä. Guangdongin maakunnassa. Dongguanissa hiljattain kaksi tehdastaan sulkenut lelujätti Smart Union Group jätti 7000 ihmistä työttömäksi. Yhtiö kertoi syyksi kysynnän nopean hyytymisen lisäksi myös palkkakustannusten jyrkän nousun parin viime vuoden aikana. Kiinan virallisen tietotoimiston Xinhuan mukaan leluja vientiin valmistavista maakunnan 3600 tehtaasta on lopettanut vuoden 2008 aikana jo usempi kuin joka toinen.

Guangzhou Daily -lehti arvioi viime viikolla, että puolet koko Helmijoen suiston tuotantoyrityksistä on nykytahdilla nurin vajaassa kahdessa vuodessa.

Kiinan virallinen työttömyysprosentti oli maaliskuussa 5.5% ja sen arvioidaan kasvavan. Lukua pidetään yleisesti aivan liian alhaisena, koska se ei huomioi siirtotyöläisiä, jotka käytännössä miehittävät tehtaat esimerkiksi Guangdongissa.

Vientiä rassaa paitsi globaali talouskriisi, myös pahenevat laatuongelmat. Tietämättömyydestä tai piittaamattomuudesta johtuvat laiminlyönnit ja lännessä kiellettyjen kemikaalien käyttö valmistusprosesseissa on pudottanut pelistä sopimusvalmistajan toisensa jälkeen.

Parhaillaan velloo Aasiassa uusi elintarvikeskandaali, kun useiden kiinalaisten tuottajien kananmunista on löydetty suuria melamiinipitoisuuksia. FAO on pytänyt Kiinan hallitusta selvittämään pikaisesti melamiinin alkuperän, koska järjestö epäilee melamiinin olevan peräisin kanojen ravinnosta. Tämä puolestaan on herättänyt epäilyjä myös muiden alkutuotteiden laadusta.

Aikasemmin maitojauheeseen sekoitettu melamiini tappoi neljä lasta ja vei 53000 sairaalahoitoon. Kiinalaisten suhtautumista kriisiin kuvaa valitettavan hyvin uusiseelantilaisen valmistuttajan raportti, jonka mukaan se havaitsi Kiinassa valmistetussa suklaassa melamiinia jo keväällä. Tehdas ei reagoinut valmistajan selvityspyyntöihin ja jatkoi melamiinipitoisten elintarvikkeiden toimittamista useita kuukausia, ennenkuin toistuva vetoaminen Kiinan keskushallintoon johti tehtaan tarkastamiseen ja sulkemiseen.

Paisuvat vaikeudet ovat herättäneet myös Kiinan hallituksen, joka viime viikolla ilmoitti käynnistävänsä jonkinlaisen tehostetun työttömyysturvan ohjelman alueilla, joissa massairtisanomisia tapahtuu. Avaus on poikkeuksellinen. Lisäksi Kiinan keskuspankki kehotti painokkaasti pankkeja tukemaan ahdinkoon joutuneita yrityksiä. Guangdongissa paikallishallinto on perustanut hätärahaston taatakseen konkurssiaallossa työntekijöiden palkkasaatavat.

Talouden kasvun nopea hidastuminen on nostanut julkisuuteen jälleen varoituksia yhteiskuntarauhan vakavasta järkkymisestä etelän maakunnissa.

En toivo ahdinkoa kiinalaisille, mutta en voi olla tuntematta tyytyväisyyttä siitä, että ainakin turhan ja ympäristöstä täysin piittaamattomasti valmistetun rihkaman rahtaaminen "neuvosten" halpahalleihin hyytyy.

Kun asuu tarpeeksi pitkään Amerikassa, tätä maata alkaa pitää maailman napana. Näin saattaa käydä jo parissa vuodessa.

Mitä, ällistelin hiljattain Suomessa asuvien kaverieni tietämättömyyttä, ettekö te tiedä monta kongressiedustajaa on edustajainhuoneessa? No, en sitä tiennyt itsekään kuusi vuotta sitten. En tiennyt koska ei kiinnostanut, ja ei kiinnostanut koska Amerikka oli kaiken luotaansatyöntävän hapatuksen ja kapitalistisen pintapeilailun maa, joka ei vetänyt minua puoleensa millään tavalla.

Sitten vastaan käveli kööpenhaminalaisessa baarissa tuleva puoliso. Hän aloitti keskustelun kehumalla suomalaista terveydenhuoltojärjestelmää ja sukupuolten välistä tasa-arvoa. Olin myyty - amerikkalainen, joka tiesi muustakin maailmasta jotain.

Ei haitannut edes se, että tyyppi myöhemmin myönsi lukeneensa juuri ennen baariin lähtöään Economist-lehdestä perinpohjaisen Suomea koskevan artikkelin. Olin löytänyt syyn kiinnostua tästä Atlantin länsirannan itseriittoisesta suurvallasta.

Nyt vajaat kolme vuotta täällä asuneena olen jo tottunut amerikkalaiseen solipsismiin. Siihen, että ulkomaiden uutisia näkee vain harvoin, ja silloinkin taitettuina sivulle Ö27. Siihen, että vain viidenneksellä amerikkalaisista on passi. Ja siihen, että tuttavaperheen 12-vuotias poika tivaa minulta millaista oli kasvaa kommunistisessa hirmuvallassa, jossa vallitsee yhden lapsen politiikka. (Sama poika luuli Italian ja Intian olevan naapurimaita.)

Viimeajat amerikkalaiset ovat todella kunnostautuneet omaan napaan tuijottelussa, kun maa on vellonut presidentinvaalihysteriassa. Kyseistä rummutusta seuratessa on tuntunut että koko maailma joko tuhoutuu tai pelastuu, kun marraskuun 5. päivä selviää, kuka on seuraavat neljä vuotta amerikkalaisten presidentti.

Tämähän on tietysti täyttä puppua.

Vaikka Yhdysvallat on edelleen taloudellisesti ja sotiaallisesti maailman mahtavin valtio, loppu maailma voi herätä marraskuun viidenteen varsin levollisin mielin. Tätä kirjoittaessa voittaja ei ole vielä selvillä, mutta oli seuraava presidentti sitten kärttyisä seitsenkymppinen tai tyyni nelikymppinen mies, hänellä on joka tapauksessa edessään sama suo: Bushin ja Cheneyn aikaansaama käsittämätön sotku, jota parhaiten luonnehtii koomikko Jon Stewartin suosima termi cluster fuck. 

Seuraavan presidentin pitää ottaa talikko käteensä ja alkaa siivota edeltäjänsä jättämää kasaa, yrittää saada talous tasapainoon ja luotonantajien luottamus takaisin. Siinä menee sellainen tovi, että puhtaasti ideologiset tavoitteet jäävät todennäköisesti pitkäksi aikaa taka-alalle.

Mikä sitten muuttuu vaalituloksen selvittyä? Seuraavassa muutama spekulaatio.

Skenaario 1: Obama voittaa selvällä enemmistöllä.

Rannikkojen kaupunkien demokraatit juhlivat itsensä tainnoksiin. Republikaanit manaavat koko maan lipsuvan kommunismiin ja ryntäävät ostamaan aseita, koska "muslimi-sosialisti-vauvantappaja" Obama ne kuitenkin kieltää.

Demokraatit ovat enemmistönä kongressissa, joten Obaman hallinnon lakiesityksiä tukee varsin vahva myötätuuli. Pakolliset terveysvakuutukset saattavat toteutua, Irakin-sodasta painopiste siirtynee Afganistaniin ja Bushin varakkaille antamat verohelpotukset lakkautetaan. Obamalla on kuitenkin edessään mieletön urakka: talouden vakauttaminen, yli 10 biljoonan dollarin valtionvelan kasvun hillitseminen, Irakin ja Afganistanin sodat...Vain muutamia mainiten. 

Skenaario 2: Obama voittaa hyvin pienellä marginaalilla.

Tämä painajainen on nähty aiemminkin. Republikaanit usuttavat asianajajansa repimään vaalituloksen kappaleiksi, ja koko maa joutuu taas todistamaan äänten uudelleenlaskua vaa'ankieliosavaltioissa. Pahimmassa tapauksessa kiista menee konservatiivivoittoisen korkeimman oikeuden päätettäväksi.

Skenaario 3: McCain voittaa.

Republikaanit juhlivat itsensä tainnoksiin, ja konservatiivikristityt juhlivat idolinsa Sarah Palinin nousua sydänkohtauksen päähän presidenttiydestä. Liberaalit vannovat muuttavansa Kanadaan. Mustat amerikkalaiset kokevat, että heitä viilattiin taas linssiin.

Demokraatit hallitsevat kongressia, ja he tekevät McCainin hallinnon työstä hankalaa. Talous menee vielä jyrkemmin päin helvettiä, koska kaikki elvytysesitykset kaatuvat tai vesittyvät puoluepoliittisissa kahnauksissa.

Summa summarum, kuten aina optimistinen amerikkalaisystäväni hiljattain totesi, no matter what happens, we're screwed.

Ainoa skenaario, josta muun maailman puolestaan kannattaa olla oikeasti huolissaan on tämä:

Skenaario 4: McCain voittaa, kuolee sydänkohtaukseen ja Sarah Palin nousee presidentiksi.

Liian karmeaa edes kuviteltavaksi.