Katson aamuisin televisiota. Se on huono tapa. Oikeastaan TV toimii taustana, kun täällä on välillä liian hiljaista.

Arkipäiväisin täällä näytetään brittisarjaa 60-luvun poliiseista. Tänään sarjassa kohdattiin talonvaltaajia – ja poliisit olivat samalla puolella valtaajien kanssa. Ihmeellistä. Taas jokin hyvä on saanut alkunsa Englannista. Kerran sarjassa puhuttiin eläinoikeusaktivisteistakin. Good old England.

Luulen kuitenkin, että brittiviranomaisilla oli jokin muu kuin hyvä mielessä, kun he puhuivat, että Britanniaan matkustaminen on ulkomaalaisille etuoikeus. The Telegraphin uutinen sanoi nimittäin viikko sitten, että kaikkien ekstremistien täytyy julkisesti sanoutua irti omista kannoistaan, tai muuten niiltä kielletään maahanpääsy. Näin pitäisi tehdä niin abortinvastustajien, äärioikeistolaisten kuin eläinoikeusaktivistienkin. Sitä ei selitetty, että miten tämä julkilausuma tehdään.

Mutta jos Englannissa talonvaltaus olikin tuttu juttu jo 60-luvulla, niin Viron ensimmäinen valtaus juhlii viiden kuukauden ikää. Squatin nimi on Volk: se tarkoittaa venäjäksi sutta. Kuten arkiaamujen televisiosarjassa, ei Tallinnan ensimmäisessä vallatussa talossakaan ole tällä hetkellä syytä pelätä poliisia.

Tuntuu, että lama auttaa. Nyt Tallinnassa ei rakenneta niin hirveän paljon – ja hirveän rumia – taloja kuin vielä puoli vuotta sitten. Vanhoja huonokuntoisia taloja vain seisoo yritysten hallinnassa. Kiinteistöjen omistajat katsovat nyt melkein hyvällä mielellä, että talossa joku asuu ja askartelee.

Alussa Volk oli todella karmea paikka. Nyt valtaajat sanovat paikkaa high-tech-valtaukseksi. Kaikesta en saa edes puhua, etenkään turvallisuudesta, mutta niillä on siellä aurinkopaneelit ja kaikki.

Joidenkin mielestä paikka on liian suljettu. Moni kuitenkin tuntee paikan ja Tallinnan ulkopuolelta tulijat saavat yöpyä. Merkittävän monesta maasta tulleita vieraita on talossa asunutkin: Australiasta, Meksikosta, Yhdysvalloista, Puolasta ja Suomesta eniten. Verkosto toimii. Kohta aloitetaan elokuvaillat ja muut tapahtumat.

Viron mediassa talonvaltauksesta ei olla puhuttu vielä sanaakaan.

Onnitteluja viisi kuukautta vanhalle valtaukselle voi lähettää osoitteeseen hmv-squat [at] riseup.net.

Luin viime viikolla kaupunginosani Tower Hamletsin sanomalehteä. Siinä ilmoitettiin ilouutinen: kaupunginosa saa lisää poliiseja 600 000 punnan edestä. Poliiseja lisätään siitä huolimatta, että rikollisuuden määrä on laskenut ainakin viimeiset viisi vuotta.

Kriittiselle journalistille ei jää paljon paljastettavaa, kun poliisihallinto tekee paljastukset itse. Lisäpoliiseja kuulemma tarvitaan, koska turvattomuuden tunne on lisääntynyt. Viime vuonna kaupunginosassa tehtiin rikoksia vuodessa tuhatta asukasta kohden 145. Luku kuulostaa suurelta, mutta esimerkiksi Suomessa vastaava luku on 165.

Tämän viikon maanantaina tuli uusi ilouutinen. Briteissä aloitetaan ”Projekti Midas”. Kornimpaa nimeä sormenjälkien tunnistuslaitteille on vaikea keksiä. Brittipoliisit alkavat kantaa partioidessaan laitteita, joilla voidaan lukea kadulla kulkevien sormenjälkiä. Näin poliisi sanoo nopeuttavansa tunnistusprosessia ja säästävänsä työtunteja. Melkoista säästöä saakin odottaa, jotta projektin aiheuttamat 30–40 miljoonan punnan (noin 40–55 miljoonan euron) kulut saadaan korvattua.

Poliisijohdon mukaan nykyisin sormenjälkien tunnistamiseen käytetään keskimäärin 67 minuuttia. Uusien laitteiden avulla koko maassa säästettäisiin 366 poliisin työtuntien verran työaikaa. Säästö ei kuulosta kovin suurelta, sillä Englannissa ja Walesissa oli toissavuonna yhteensä 141 000 poliisia – ja määrä on kasvanut muutaman tuhannen poliisin vuosivauhtia.

Midaksen kannattajien mielestä kansalaisoikeudet eivät tietystikään ole vaarassa, koska asiahan koskee vain rikollisia – niitä, joiden kuuluukin olla rekistereissä. Jos tämä pitää paikkansa, mitä pitäisi ajatella siitä, että brittien sormenjälkipankissa on yhteensä 7,5 miljoonan ihmisen sormenjäljet? Reilun 60 miljoonan ihmisen maassa tämä tarkoittaa sitä, että aika moni naapureistani lienee vähintäänkin sarjamurhaaja.

Kolmas ilouutinen tuli eilen keskiviikkona. Hallituksen itsensä tilaama raportti totesi, että keskitettyjen tietokantojen yleistyminen on lisännyt ihmisten yksityistietojen katoamisia tai niiden hyväksikäyttöä. Tietosuojavaltuutettu Richard Thomasin mukaan tietovuotojen määrä on kasvanut viimeisen vuoden aikana. Kuluneena vuonna vuotoja oli yhteensä 277, joista vakavimmassa 25 miljoonan lapsen luottamukselliset lapsilisätiedot pulpahtivat ulos rekisteristä.

Raportti tuli ulos ikävään aikaan, sillä sisäministeriö on juuri suunnittelemassa uutta massiivista tietokantaa, johon tallennettaisiin kaikki tiedot matkapuhelin-, internet- ja sähköpostiliikenteestä. Tämä tarkoittaa puheluiden aikoja, paikkoja, kestoja ja soitettuja numeroita, vierailuja verkkosivuilla ja lähetettyjen sähköpostien tietoja. Kansalaisia rauhoitellaan sillä, että viestien tai puhelujen sisältöjä ei tallenneta. Samoin rauhoittavaksi uutiseksi sormenjälkilaitteita pelkääville tarjotaan sitä, että laitteet eivät tallentaisi sormenjälkiä – ainoastaan tunnistaisivat ne.

Niinpä niin. Ellei tilanne olisi niin vakava, hallitusta voisi vain syyttää pienestä suhteellisuudentajun menettämisestä. 366 poliisin työtuntien irrottaminen sormenjälkien tunnistustyöstä ei tunnu ihan tarpeeksi suurelta säästöltä, jotta jälleen yhdestä kansalaisoikeudesta kannattaisi luopua. Eikä sähköpostien sisältöjen suojeleminen paljoa lohduta, jos seulana vuotavissa tietojärjestelmissä on kaikki muut tiedot henkilökohtaisen elämän liikkeistä. Ja kyllä: voisin keksiä 600 000 punnalle muitakin käyttötarkoituksia kaupunginosassani.

Satelliittikuva öisestä maapallosta on hämmentävää katsottavaa. Jotkut alueet hehkuvat silkkana valomerenä, toisilla taas tuikkii vain yksittäisiä pisteitä. Väitetään, että Belgia miljardeine katulamppuineen näkyy kuuhun asti.

Valon määrä ei välttämättä kerro mitään ihmisten määrästä. Esimerkiksi Intiassa ja Afrikassa miljoonat ihmiset asuvat alueilla, joissa valoja tuikkii saman verran kuin Kainuussa. Valo on vaurautta. Sitä hohtavat erityisesti Keski-Eurooppa ja Yhdysvallat.

Suomessa on viime vuosina saatu koko kansakunta puhumaan energiansäästöstä. Poliitikot pääministeriä myöten kannustavat kansaa ilmastotalkoisiin. Melkein päivittäin uutisissa annetaan vihjeitä kulutuksen vähentämiseen.

Samaan aikaan yhteiskunta toimii päinvastoin. Katuvaloja rakennetaan vuosittain lisää satoja kilometrejä. Tuskin missään muualla maailmassa on niin paljon valoa niin harvaan asutuilla alueilla kuin Suomessa.

Pohjois-Savo lienee päässyt tässä hulluudessa kaikkein pisimmälle. Melkein koko maakunnan päätieverkko on valaistu, vaikkei teiden varsilla taajamien välillä asu juuri ketään. Öinen automatka viitostietä pitkin on painajaismainen kokemus. Tuntuu kuin makaisi jatkuvasti lääkärin tutkimuspöydällä, luonnottoman valon kirkkaassa loisteessa. Kun paahde vihdoin Iisalmen pohjoispuolella loppuu, helpotuksen puistatus kulkee vartalon läpi.

Jos yksi valopylväs kuluttaa 500 wattia ja niitä on siroteltu 50 metrin välein, on jo yhden kilometrin sähkönkulutus 10 kilowattia. Koko energiahulluudessamme tämä on vain pisara meressä, mutta kuvastaa hyvin sitä ristiriitaa, joka ilmastopolitiikassa vallitsee puheiden ja tekojen välillä.

Ehkä me suomalaiset kärsimme edelleen kansallista traumaa ajasta, jolloin ainoa valonlähde oli päreen kituva liekki tuvan nurkassa. Vaurautta ja hyvinvointia pitää alleviivata valaisemalla koko maailma, eikä kukaan muista tässä huumassa kysyä, onko keinovalo todella hyvinvointia. Mitä esimerkiksi unen laadulle tekee se, ettei likaisen kellertävää loistetta pysty pakenemaan edes verhojen taakse.

Luonnollinen pimeys ja luonnollinen valo alkavat olla harvinainen luonnonvara. Voi hyvin olla, että tulevaisuudessa pimeys on ylellisyyttä, jota lähdetään ihmettelemään, ja josta maksetaan suuria rahoja matkailuyrittäjille. Tällöin etulyöntiasemassa ovat ne seudut, joille valohulluus ei vielä ole ehtinyt.

Tuntuu uskomattomalta, että Suomessa – yhdessä maailman harvimmin asutuista maista – lienee jo satojatuhansia ihmisiä, jotka eivät ole koskaan nähneet tähtitaivaan poikki kulkevaa linnunrataa tai täysikuun piirtämiä teräviä varjoja. Minä olen ne nähnyt. Samoin ne miljoonat intialaiset ja afrikkalaiset.

Intia on yksi maailman nopeimmin kehittyvistä maista, mutta suuri osa sen väestöstä elää äärimmäisessä köyhyydessä. Täällä on ihmisiä, jotka elävät kerjäämällä ja ihmisiä, joiden kodeissa palvelijat hoitavat talouden.

Kaksi viikkoa sitten matkustin Delhiin tekemään kouluprojektia lasten ja nuorten vaikuttamisesta. Järjestö, jonka kanssa työskentelin, vei minut tutustumaan Sangam Viharin slummiin. Vierailuni aikana majoituin erään ystäväni vanhempien kotiin. He asuvat Gurgaonissa, Delhin esikaupungissa. Gurgaon on nopeasti kehittyvä alue, joka on täynnä suuria ostoskeskuksia ja toimistorakennuksia.

Sangam Viharissa pääsin puhumaan nuorten ja lasten kanssa vaikuttamisesta. Opin aivan älyttömästi. Sain kuulla konkreettisia esimerkkejä muun muassa siitä, kuinka tyttölapset koetaan vähemmän arvokkaina, eivätkä perheet siksi lähetä tyttäriään kouluun. Tunsin, ettei minulla ollut kovinkaan paljon sanottavaa. Kuuntelin.

Slummien jälkeen minua odotti Gurgaon ja sen ylellisyydet: sähkö, lämmin vesi, palvelijat, jotka toivat minulle kahvia ja jäätelöä. Ystäväni vanhemmat puhuivat koko maailman kattavista talousongelmista ja veivät minut syömään ravintolaan. He halusivat kuulla koulustani ja Suomesta. Minä vastasin heidän kysymyksiinsä aivan kuten muutamaa tuntia aikaisemmin lapset Sangam Viharissa olivat vastailleet minun kysymyksiini.

Lopulta päädyin kuuntelemaan keskustelua Intian talouden kasvusta ja politikoista, joista en ollut aikaisemmin kuullutkaan. Jälleen kerran minulla ei ollut juuri mitään sanottavaa.

Kontrasti slummien ja Gurgaonin välilla oli todella suuri ja hämmentavä. Ei ainoastaan ulkoisesti, mutta myös sisäisesti. Sangam Viharin slummissa tunsin itseni rikkaaksi eurooppalaiseksi, joka oli vahingossa pudonnut keskelle peltimajoja. Gurgaonissa olin työläistyttö, joka oli pudonnut keskelle yltäkylläisyyttä ja suuria toimistorakennuksia. Molemmat kokemukset olivat hämmentäviä ja kummassakaan paikassa minulla ei ollut juurikaan sanottavaa.

Mitä jos joku Sangam Viharista lähettäisiin Gurgaoniin tai toisin päin? Kokemus olisi varmasti vielä hämmentävämpi. Toisaalta Intiassa köyhyyttä näkee kaikkialla. Suuren ostoskeskuksen vieressä on ihmisiä kerjäämässä tai asumassa muovikasseista rekennetuissa teltoissa.

Pelottavinta on se, etta kaiken tämän näkemiseen tottuu. Ensin köyhyyttä kauhistelee ja siitä tulee paha mieli; lopulta se on arkipäivää, eikä se kosketa enää samalla tavalla. Tavallaan köyhyyden vain unohtaa.

Vuoden jo täällä viettäneenä ehdin unohtaa ja tottua. Delhin vierailu muistutti tämän maan kontrasteista, tämän maan köyhyydestä.

Muistan, kun viime vuonna Tallinnan mellakoiden aikana katsoin Hiidenmaalla televisiota. Jo ennen kuin mitään tapahtui, ymmärsin, että keskikaupungilla voi olla vaarallista. Soitin ystävälle ja kysyin, onko hän Tallinnassa ja voisiko hän poistua keskustasta. Kuulin puhelimessa muitakin ystäviä, jotka kaikki huusivat, että mennään joo, paikat on täynnä natseja ja poliiseja.

No joo. Ymmärsin vasta nyt, tätä kirjoittaessani, että kaksi noista kolmesta ystävästä on venäläisiä. En ollut miettinyt sitä ennen. Mitä se voi tarkoittaa? Että on sellaisia ystäväpiirejä tai ihmisryhmiä, joissa kansalaisuus ei ole minkäläinen ongelma tai kysymys. Joissa kaikki riippuu ihmisestä.

Se ajatus – kaikki riippuu ihmisestä – toistuu usein, kun puhutaan venäläisten integraatiosta Virossa. Toinen toistuva käsitys on se, että asiaa ei voi selittää kenellekään muulle kuin virolaisille. Kun kukaan muu ei ymmärrä.

Virossa asuu yli 100 000 ihmistä, joilla ei ole Viron tai Venäjän kansalaisuutta. Yleinen mielipide tuntuu olevan, että Viron venäläiset eivät haluakaan olla osa Eestiä. Motivaatiokampanjoita riittää, mutta tuntuu, että asiaa ei ole täällä pohdittu loppuun asti.

Venäläisten ystävien mukaan kansalaisuusprosessiin kuuluva kielikoe ei ole vaikea. Vaikea sanoa – uskon, että monelle ihmiselle kielen oppiminen on luonnostaan vaikea asia. Se on inhimillistä. Kieltenoppimisen taito on jotain, mitä ihmisellä on tai ei ole.

Viime viikolla radiossa kyseltiin niinsanotun harmaan passin omistajilta, että tuottaako Virossa asuminen ilman Viron kansalaisuutta ongelmia. Vastauksia oli erilaisia ja vähän ironisiakin. Äänissä kuului pieni loukkauskin: nämä ihmiset ovat asuneet täällä jo parikymmentä vuotta. Ohjelma loppui lojaaliuskysymyksiin: mitä mieltä olet Viron miehityksestä? Yksi vastasi, että miehitys on myytti, koska Viron kouluissa sai opiskella omalla kielellä ja kirjastoista löytyi vironkielisiä kirjoja. Minunikäisessä tämä herättää kauhua. Voimmeko unohtaa sen ajan? Emme varmasti, mutta ei ole oikein muistaa sitä aina, kun venäläinen tulee vastaan kadulla.

Radiosta kuulin myös, kun kaksi lehtimiestä analysoi, miksi Viron uusissa historiallisissa elokuvissa on aina mustavalkoiset henkilöt. Yksi on paha ja toinen hyvä. Ne muistuttaa paljon miehityksen aikaisia propagandaelokuvia, mutta puolet ovat vaihtuneet. Yksi osapuoli selitti, että ihmisille pitää vieläkin selittää historiaa, esimerkiksi vapaussotaa. Vieläkin?

Luin viimeviikolla siitäkin, että Viron venäläisnuoret ovat väsyneet siihen, että heiltä kysytään vain integraatiosta. He käyvät koulunsa täällä ja lähtevät pois, Eurooppaan. Syy siihen ei ole raha, vaan tunnelma siitä, että heitä ei haluta täällä.

Niin että ongelmia on. Erilaisia. Tuntuu, että ongelmat ovat ihmisten, ei valtion. Monet täällä tuntevat itseään huonosti. En puhu nyt viime vuoden mellakoiden nuorista tai niistä, jotka aina mahdollisuuden tullen kutsuvat virolaisia fasisteiksi.

On esitetty, että venäjä voitaisiin julistaa toiseksi viralliseksi kieleksi, tai kaikille yli sadalletuhannelle venäläiselle annettaisiin automaattisesti kansallisuus. En tiedä, auttaisiko se. Valtio on heikko ja kaukana ihmisistä, eikä se pysty yksin korjaamaan tilannetta.

Tuhannet ihmiset tuntevat itsensä ei-toivotuiksi Virossa. Ainoa mahdollisuus muuttaa sitä riippuu meistä kaikista täällä. Kaikki riippuu ihmisestä.

Olin alunperin suunnitellut kirjoittavani aivan jostain muusta aiheesta kuin Itävallan äärioikeistosta. Jörg Haider pani elämässään merkittävämpienkin ihmisten konseptit sekaisin, joten aiheesta vielä kerran.

Itävallan kohuttu äärioikeistolaispoliitikko Jörg Haider kuoli yllättäen liikenneonnettomuudessa toissaviikon lauantaina. Kärntenin kuvernöörinä rakastettu ja juuri pidetyissä eduskuntavaaleissa vaalivoittajaksi yltänyt Haider kuoli yhtä dramaattisesti kuin oli elänytkin.

Aivan ensiksi onnettomuuden syyksi epäiltiin sabotaasia. Olihan hän suututtanut monet ihmiset sanomisillaan ja vastikään saavuttanut taas suuren äänimäärän. Hyvin pian kuitenkin selvisi, että yhtenä syynä auton suistumiseen tieltä oli huomattava ylinopeus, 142 km tunnissa sallitun 70 sijaan.

Sitten tutkittiin kulkuväline: ei sabotaasia. Volkswagen Phaeton-merkkinen auto oli ollut aivan kunnossa ja vain muutaman kuukauden vanha. Tosin mallin myyttinen nimi ennakoi vähän liiankin hyvin kuljettajansa kohtaloa.

Seuraavaksi selvisi, että Haider oli ollut 1,8 promillen humalassa, kun onnettomuus tapahtui. Kaiken kukkuraksi poliittisen uransa aikana vähemmistöryhmiä vastaan intohimoisesti taistellut Haider oli juonut itsensä humalaan juuri Klagenfurtin homoseksuaalien suosimassa baarissa.

Jörg Haideria pidettiin faniensa keskuudessa kaikista parhaana maakuntansa edustajana. Hän oli "der beste Kärnter". Äänekäs totuudenpuolustaja Haider ei tosiasiassa ollut Kärtenistä alunperin kotoisin ollenkaan. Sen sijaan hän ehti olla kyllä 32 vuotta naimisissa ja kahden tyttären isä.

Haiderin ympärillä tapahtuu Kärntenin osavaltiossa parhaillaan myytinrakentamista. 25 000 ihmistä saapui hänen hautajaisiinsa suremaan tai uteliaisuuttaan. Jos joku toinen olisi ajanut tuolla tavalla toiset vaarantavaa ylinopeutta, kaikki lehdet kirjoittaisivat "Rikollinen!". Sen sijaan Haiderin perhe uhkaa oikeusjutulla sen vuoksi, että promillemäärä ylipäätään paljastettiin.

Fasistisissa ryhmissä tärkeää on yhteisiä arvoja tukeva luja lojaalisuus ja ystävyys. Haiderin muistokirjoituksissa esiintyvät entisten tai nykyisten puoluetovereiden natseilta tutut sanat sanat "kunnia" ja "uskollisuus".

Fasismissa on kyse rajaamisesta, me-hengestä, elitismistä ja oman joukon sisällä vahvistuvasta rakkaudesta, joka ammentaa toisten vihaamisesta. Haiderin kuoleman jälkeen on ollut hyvin usein puhe sovinnosta ja siitä, kuinka palavasydäminen Haider kaikin puolin oli. Hänet tunteneiden ihmisten mukaan hän oli mies, jolle mikään muutos ei voinut olla tarpeeksi nopeaa ja joka ei jättänyt ketään kylmäksi.

Poliittisten veljien ja siskojen Haiderista käyttämät sanat ja hänen kohdistuvat tunteet tuovat mieleen ennemmin jonkin uskonnon tai hengellisen liikkeen johtajan kuin maallisen poliitikon. He surevat häntä kuin menetettyä profeettaa.

Entinen puoluetoveri ja varakansleri Susanne Riess-Passer kuvaili radiohaastattelussa Haideria mieheksi, joka rakasti ihmisiä. Kysyn vain, ketkä kaikki Haiderin rakkauden arvoisia ihmisiä sitten olivat?

Haiderin sanomisista vuosien varrelta:

"Kolmannen valtakunnan työllisyyspolitiikka oli kunnollista. Siihen teidän hallituksenne Wienissä ei edes kykene."

"Niin te kuin minä tiedämme, että itävaltalainen kansakunta oli alkujaan epäsikiö, ideologisesti epäsikiö, sillä kansalaistunto on yksi asia ja kansalaisuus toinen."

"On hyvä, että maailmassa on vielä kunnon ihmisiä, joilla on luonnetta. Jotka suurimmassa vastatuulessa seisovat vakaumuksensa takana ja ovat säilyneet sille tähän päivään asti uskollisina." – Haider Waffen-SS:stä.

"Lasaruksen jälkeen on minun ylösnousemukseni uskoakseni silmiinpistävin tarina." – Haider eduskuntavaalivoiton jälkeen syksyllä 2008.

Singaporessa on väkeä reilut neljä ja puoli miljoonaa, josta viidesosa on vierastyövoimaa. Määrä on viime vuosina kasvanut suotuisan taloudellisen kehityksen myötä, kun kantaväestö vaurastuu ja rakennusbuumi vaatii työvoimaa. Tämän viidenneksen muodostavat kotiapulaiset ja työmiehet, jotka tuotetaan kaupunkiin väliaikaisella, lähinnä työmaakohtaisella työluvalla.

Intian, Sri Lankan, Bangladeshin ja Kiinan syrjäkyliltä tuotettava lapioporukka on tervetullutta rakentamaan Singaporen talousihmettä niin kauan kun he pysyvät poissa valtaväestön silmistä ja jaloista.

Väkeä perushommiin on viime aikoina tarvittu ennätysmäinen määrä. Uutena ilmiönä kaupungissa pyörii myös työttömien – ja siten asunnottomien – työläisten porukoita. Tiukkaakin tiukemman maahanmuuttopolitiikan lipsumista? Ei vaan silkkaa kusetusta. Epämääräiset välittäjät tuottavat tekaistujen työpaikkojen nojalla jatkuvasti kaupunkiin satoja kouluttamattomia ja kielitaidottomia työmiehiä ja häviävät sen siliän tien. Rahastettuaan tietysti ensin pienen omaisuuden matkasta ja työpaikasta.

Kuvaavaa kiinalaiselle ”kauppamiesmentaliteetille” on se, että duunareita silmäänkusseisiin liikemiehiin ei kukaan kiinnitä huomiota, sen sijaan kylälle loiteroimaan jääneitä bangladeshilaisia pelätään kuin ruttoa.

Epäsiisteistä ja meluavista miesporukoista sataa valituksia viranomaisille.

Duunareita on tarvittu ja johonkin heidät on pitänyt myös majoittaa. Tähän asti työläisten alkeelliset betoniasuntolat ovat sijainneet teollisuusalueiden kyljissä kaupungin liepeillä. Mutta kun ruuhkautuvilla teillä kulkee tihenevästi lavakaupalla lapionjatkeita, on pitänyt asustuspolitiikkaa tarkistaa.

Jokunen viikko sitten vanhan koulun muuttaminen asuntolaksi nosti tienoilla mahtavan vastalauseen. Pientaloasukkaat ympärillä eivät halua tuhatta vierasduunaria pyörimään nurkilleen. Koulu oli kuitenkin jo myyty duunareita majoittavalle yhtiölle, joten minkäs teet. Ei käy kateeksi alueen kansanedustajaa.

No, koulua ympäröivää aitaa on luvattu kuitenkin korottaa.

Tämä nimbyily on toki ymmärrettävääkin. Intian takamailta nykäistyllä porukalla ei ole pienintäkään käsitystä miten ”sivistyneemmissä” ympyröissä pitäisi käyttäytyä. Lisäksi asuntoloissa tiivistyvät kaukana kotoa olevaa miesporukkaa väistämättä kohtaavat sosiaaliset ongelmat.

Alkeellisista maatöistä raksoille tuleva sakki viettää iltojaan nuotioilla möykäten ja ympäristössään parveillen.

Pyhäkuteissa pyöriviä bangladeshilaisia näkyi sunnuntaina jopa meidän kulman supermarketissa!

John McCainin ja Barack Obaman viimeisessä vaaliväittelyssä oli monta karmeaa hetkeä, mutta mikään ei nostanut katsojaporukkamme verenpaineita kuin McCainin vastaus, jossa hän puolusti kannattajiaan. Marraskuun 4. päivän koitoksen lähestyessä kuin lumivyöry tunnelma republikaanien tilaisuuksissa, varsinkin varapresidenttiehdokas Sarah Palinin puhuessa, on kääntynyt rumaksi. McCainin ja Palinin esiintymisissä ääneen ovat päässeet mölyävät öykkärit, jotka paikallaolleiden mukaan ovat huutaneet Obaman nimen kuullessaan "Kill him!" ja "Off with his head!"

Väittelyn moderaattorin kysyessä tästä vihanlietsonnasta McCain ei tuominnut huutoja - ei pienintäkään myöntöä, että joo, nyt meni vähän överiksi – vaan puolusti tuohtuneena yleisössään olevan veteraaneja ja muita amerikkalaisia sankarihahmoja.

Okei, okei, ihmiset huutavat kiihdyspäissään hölmöjä asioita joita eivät oikeasti tarkoita. Varsinkin jos sattuvat kannattamaan ehdokasta, joka lipuu yhä kauemmas voitosta.

Mutta tässä oli kyse uhasta, joka huolestuttaa monia: Voiko joku Amerikan lukuisista asetta kantavista rajatapauksista oikeasti onnistua tappamaan Obaman?

Ei kai enää, ajattelin kuullessani huolista ensi kertaa. Eihän enää eletä vuotta 1968, jolloin Sirhan Sirhan pääsi ampumaan presidenttiehdokas Bobby Kennedyä päähän aiheuttaen vammat, joihin Kennedy kuoli seuraavana aamuna.

Salainen palvelu on nykyään tehokkaampi ja varautunut kaikkiin mahdollisiin hulluihin. Washingtonissa salaisen palvelun tummiin pukuihin ja aurinkolaseihin sonnustautuneita haudanvakavia miehiä näkee silloin tällöin, ja joka kerta he vaikuttavat tietävän liikkeeni ennen kuin itsekään olen päättänyt mihin suuntaan olen haahuilemassa.

Lisäksi amerikkalaisten tiedustelupalvelujen salakuuntelutekniikat ja online-seuranta ovat niin tehokkaita, että heidän siiviläänsä jäävät varmaan suurin osa potentiaaleista salamurhaajista jo rikoksen suunnitteluvaiheessa. (Jos haluat päästä seurantalistoille, suorita Google-haku englanniksi termeillä "Obama" ja "salamurha" - sillä se pitäisi hoitua.)

Eihän siten enää – vuonna 2008 – presidenttiehdokas voi olla vaarassa?

Toivottavasti ei. Mutta demokraattien elokuisen puoluekokouksen aikaan poliisi pidätti Denverissä joukon miehiä – joista yhden nimi sattui olemaan Adolf – jotka myönsivät suunnitelleensa murhaavansa Obaman viimeistään tämän virkaanastujaispäivänä. Obamaan kohdistuvia salamurhauhkia tutkittiin myös jo esivaalien aikana. Yleisin yhteinen nimittäjä niissä oli rasismi tai uusnatsismi.

Obama itse on sanonut kannattajilleen olevansa turvassa, koska hän on ympärivuorokautisen suojelun alla. Tämä ei ole kuitenkaan vakuuttanut kaikkia, varsinkaan mustia amerikkalaisia, joiden muistissa on edelleen 1960-luvun kansalaisoikeustaistelun aikainen jatkuva väkivallan uhka.

Emilio Estevezin ohjaamassa Bobby-elokuvassa kuvataan kesäkuun 5. päivää vuonna 1968, jolloin kirjava joukko amerikkalaisia saapuu Los Angelesin Ambassador-hotelliin Robert Kennedyn puhetilaisuuteen. Amerikka on kaaoksessa, ja maan ainoa toivo tuntuu olevan nuori, karismaattinen demokraattipoliitikko, joka puhujanlahjoillaan onnistuu yhdistämään rikkonaisen kansakunnan.

Kesäkuinen päivä päättyy hotellin keittiössä ammuttuihin laukauksiin, jotka muuttavat koko maan tulevaisuuden.

Bobby Kennedyn murhan jälkeen salainen palvelu määrättiin ensimmäistä kertaa suojelemaan myös presidenttiehdokkaita. Barack Obaman kannoille määrättiin salaisen palvelun agentit aikaisemmin kuin koskaan ennen.

Nyt sitten vain toivotaan, että elämä ei tällä kertaa imitoi taidetta.

Uutisia on ollut viime päivinä tylsä seurata. Pahimmillaan yli puolet niistä on ollut pelkkää taloutta, pörssiä ja pankkikriisiä. Talous on käsittääkseni alun perin syntynyt siitä, että ihmisillä on tarve vaihtaa keskenään tavaroita ja palveluita. Nyt taloudesta on tullut ihmisen itse luoma luonnonlaki.

Ihminen loi talouden, mutta ihminen ei hallitse taloutta. Globaali kapitalismi määrää tekemisiämme siinä missä kitka tai painovoima. Tarvitaan liuta näkijöitä ja noitia - tai siis ekonomisteja ja analyytikkoja - kertomaan meille, miten talous käyttäytyy ja mihin se meitä johdattaa. Nämä ennustukset kätkeytyvät sellaisen kielen kaapuun, että tavallisen halonhakkaajan on ihan turha edes yrittää ymmärtää, mistä on kysymys.

Mutta ei tarvita kummoisia näkijöitä, jotta tajutaan, että viime päivien talouskoneiston yskähdykset ja pörssien kurssiheilahtelut ovat pientä verrattuna siihen, mitä on tulossa. Talous, johon on sisäänrakennettu loputtoman kasvun pakko, on ilmapallo. Kun kasvun rajat tulevat vastaan, pallo räjähtää.

Niin öljylle kuin uraanillekin on jo laskettu loppumisajankohta. Useimpien metallien tuotanto alittaa jo kysynnän. Ruoan hinta on kivunnut pilviin. Metsiä hakataan enemmän kuin ne kykenisivät uusiutumaan.

Talousuutisia on ihan hupaisaa kuunnella, kun kellarissa on kaikkien aikojen paras sato. Perunaa, lanttua, porkkanaa, naurista, punajuurta ja sipulia riittää kevääseen asti. On hilloa, mehua, viiniä ja viittä eri sorttia sieniä. Vaikka maailmantalous köhii, kotitalous kasvaa kohisten.

Mutta ei kotitaloudessa tarvitse - onneksi - toteuttaa jatkuvan kasvun ideologiaa. Ei kannata kasvattaa ruokaa enemmän kuin syö, eikä hakata polttopuita turhan pantiksi. Olen pikku hiljaa saavuttanut riittävän elintason. Nyt on aika nauttia siitä.

Useammankin ystävän kanssa keskustellessani on viime aikoina tullut puheeksi yhteiskunnan ja talousjärjestelmän romahdus. He visioivat kaupunkisotia, pakolaisaaltoja ja pilleriruokaa. Itse en ole jaksanut vaivata päätäni sellaisilla. Olen keskittynyt pitämään huolen siitä, että itse olisin mahdollisimman vähän riippuvainen yhteiskunnasta ja taloudesta. En välttämättä jatkuvasti tietoisena tulevasta katastrofista, vaan ennen kaikkea siksi, että omilla käsillä tekeminen on tosi kivaa.

Helsinkiläinen kaverini totesi luonani käydessään, että vielä puuttuvat aseet, joilla voin omaa kotitalouttani puolustaa sitten, kun nälkäiset vyöryvät tontille. Ihan näin pitkälle en halua ajatella. Kun romahdus tulee, vie se varmaan lopulta minutkin. Mutta aion ottaa maailmanlopun vastaan pää pystyssä suppilovahveropizzaa ja korvasienimuhennosta syöden, mustikkaviinilasi kädessä.

Sillä eihän ole kiva kuolla nälkäisenä ja huonosti nukkuneena. Mutta asetta en aio hankkia.

Mahindra United World College of India, kouluni, on täynnä idealisteja eri puolilta maapalloa. Löytyy ihmisiä Australiasta Kolumbiaan ja kaikkialta sieltä väliltä. Kaipa koulumme on kuin maailma pienoiskoossa.

Jokainen meistä tuo tänne tullessaan mukanaan myös menneisyytensä, kulttuurinsa, arvomaailmansa ja ajatuksensa. Vuoden aikana sitä on päätynyt kuuntelemaan guinealaista teknoa, panamalaista reggaetonia ja tietenkin Bollywoodin hittibiisejä. Tietysti ystäväni ovat päätyneet kuuntelemaan Scandinavian Music Groupia ja Egotrippiä, musiikkia kielellä, joka tiibetiläistä ystävääni lainaten kuulostaa 5-vuotiaiden keksimältä.

Vuoden aikana kouluumme on ehtinyt kehittyä oma kulttuuri, joka tosiaan on sekoitus vähän kaikkea. Itsekin olen oppinut ymmärtämään paljon paremmin ihmisiä eri puolilta maailmaa.

Tänne tullessa ajattelin olevani erittäin suvaitsevainen. Suvaitsevaisuuteni oli kuitenkin valikoivaa. Aloin huomata, että oppilaat, jotka opiskelivat taloustietoa, ärsyttivät minua. Ajattelin, että helkkarin kapitalistit. Sama jatkui, kunnes aloin kyseenalaistamaan omaa suvaitsevaisuuttani. Nyt osa ”helkkarin kapitalisteista” on parhaimpia ystäviäni kampuksella. Vasta kun avasin oman mieleni uusille ajatuksille ja ideoille, olen oppinut niin paljon enemmän. Tällainen oppiminen onkin kaikkein tärkeintä tällaisessa paikassa.

Ennen kun tulin tänne ajattelin, että olisin enemmän kosketuksessa Intiaan. Loppujen lopuksi päädyin asumaan erityksissä olevalle kukkulalle 70 eri kansalaisuutta edustavan oppilaan kanssa. Kukkulaltamme näkee laakson pienet maalaiskylät, joista joskus kantautuu juhlien aikaan musiikkia tännekin asti. Viikoittain käymme kylissä tekemässä vapaaehtoistyötä ja viikonloppuisin päädymme usein Puneen, läheiseen kaupunkiin, viettämään aikaa.

Kuitenkin kukkulamme on todella pieni maailma oikeaan Intiaan verrattuna. Toki Intia tännekin asti päätyy muun muassa jokapäiväisten sähkökatkosten muodossa. Ne tuovat jännitystä tänne kampuksenkin elämään.

Bussi Brysselistä Lontooseen maksaa halvimmillaan 15 puntaa, mikä on noin 20 euroa. Bussissa on yleensä hyvä henki, sillä sitä käyttävät vain ne, joille ei ole varaa Eurostar-junaan. Junan hinta vaihtelee 50 ja 250 punnan välillä.

Tällainen keskiluokkaistuva väitöskirjantekijä sortuu välillä junaan, mutta näyttävät muutkin satsaavan kotimatkaansa hieman tarpeellista enemmän.

EU:n kauppakomissaarina vuodesta 2004 toiminut Peter Mandelson ilmoitti syyskuun alussa eroavansa komissaarinvirastaan. Hän erosi siirtyäkseen Britannian hallitukseen liike-elämästä vastaavaksi ministeriksi keskellä pahinta pankkikriisiä – ja saa nyt EU:lta matkarahaa päästäkseen kanaalin yli pelastamaan kotimaansa kolmannen tien sosiaalidemokratian.

Miten kivikovana kauppakomissaarina ja vapaakaupan uskollisena lähettinä tunnettu Mandelson saatiin Brysselistä kotiin?

Pääministeri Gordon Brownin johtama labour-puolue – ja ennen kaikkea Brown itse – ovat uineet viime kuukaudet niin syvällä Thamesin pohjassa, että jonkinlaista pelastusoperaatiota osattiin jo odottaa. Se, että pelastajaksi valittiin Brownin edeltäjän, Tony Blairin, luottomies, jaksoi yllättää yhden iltapäivän. Sen jälkeen kaikki näyttikin jo selvältä.

Mandelson on täydellinen valinta Brownille: poliittinen peluri, tiukka, häikäilemätön, "talouden asiantuntija" ja ennen kaikkea juuri vankka blairiläinen.

Näin kävi lopullisesti selväksi, että Brownin halu tehdä pesäeroa Blairin kolmannen tien sosiaalidemokraatteihin ja "new labouriin" ei ole missään vaiheessa ollut paljon muuta kuin puhetta. Brown pelastaa omaa uraansa ja puoluettaan kutsumalla hallitukseensa new labourin arkkitehdin, jota puolueen vasen siipi kammoaa. Labour uudistuu ja kohottaa kasvojaan jälleen kerran – astumalla oikealle.

Britit saavat lordinsa takaisin hieman paksumman lompakon kanssa. Vaikka Mandelson lähti omasta tahdostaan, kesken komissaarikautensa uuden työn perään, hän saa läksiäislahjana EU:lta siirtymäkauden palkkaa, eläke-edut ja hieman matkarahaa.

Mandelson saa seuraavat kolme vuotta siirtymäpalkkioina 78 000 puntaa vuodessa. Tästä avustuksesta ei pahemmin veroja tarvitse maksaa, sillä EU-virkamiehet – ja nähtävästi myös entiset virkamiehet – ovat oikeutettuja verohelpotuksiin. Tämä tarkoittaa noin 6 500 punnan lisätienestiä kuussa vuoden 2011 loppuun saakka. Eläkettä kertyi 31 000 punnan verran kullekin eläkevuodelle. Ja jos inflaatio kurittaa, tarkastetaan eläkettä ylöspäin. Matkarahaa herui palkkoihin nähden melko vähän: 15 000 puntaa. Sillä muutaman kerran aiemmin korruptioepäilyiden takia pesteiltään eronnut Mandelson voi ajaa Brysselistä Lontoon keskustassa sijaitsevaan miljoona-asuntoonsa ja takaisin 500 kertaa.

Lainopillisesti tässä ei ole mitään väärää. Näin komissiossa on ennenkin toimittu. Saattaakin olla populistista, kateellisen bussimatkustelijan panettelua sanoa, että touhu tuntuu moraalisesti väärältä.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun komissaari lähtee vahdilla komissiosta uuteen työpaikkaan. Englannissa tätä kutsutaan pyöröovi-ilmiöksi (revolving doors). Yleensä ovet ovat pyörineet komission ja liike-elämän välillä, kun poliitikot ovat siirtyneet lobbaajiksi, mutta nyt muoti näyttää levinneen myös julkiselle sektorille.

Toisaalta käyhän tämä kaikki hyvin blairiläisen sosiaalidemokratian pirtaan: kun julkinen sektori ei pysty enää huolehtimaan työntekijöidensä palkoista – se tarjoaa ministerilleen ainoastaan 104 386 punnan vuositulot – täytyy ministerinkin nojautua vanhan työntekijän auttavaan käteen ja sen järjestelemiin verohelpotuksiin. EU:tahan ei kukaan koskaan ole julkisena sektorina pitänytkään.

Vuosituhansien kuluessa aroilla on kuohunut usein. Monen muinaisen mahtikansan tai niiden sukulaisten rippeet ovat löytäneet viimeisen turvapaikan Kaukasian vaikeapääsyisestä vuoristosta.

Dagestanin avaarien kaimat ja mahdolliset sukulaiset perustivat aikanaan hunnien imperiumin raunioille parisataa vuotta kestäneet valtakunnan, jonka lopulta Kaarle Suuri murskasi. Adygien, tserkessien ja kabardien esi-isät kirkassit hallitsivat aikanaan Mustan Meren koillisrannikkoa Rostoviin asti. Dagestanin kumykit ovat mitä ilmeisimmin Kaspianmeren pohjoisosaa ja 600-900 luvuilla hallinneiden kasaarien jälkeläisiä.

Ehkä mahtavin ja kaukaisimpaan menneisyyteen ulottuva historia on kuitenkin osseeteilla. Osseetit ovat jäänne pohjois-iranilaisista kansoista, ainoa kerran mahtavien skyyttien ja sarmaattien jäljellä oleva kielisukulainen erään Tadžikistanissa asuvan kansansirpaleen lisäksi.

Skyytit hallitsivat kerran koko aroa nykyisestä Puolasta aina Uralin taakse. Heidän kulta-aarteistaan kuuluisista hautakummuistaan löydetyt naispäälliköiden jäänteet kertovat vaikutusvallasta, joka on kenties inspiroinut kreikkalaisten tarinat amatsoneista. Kreikkalaisessa tarinassa kerrotaan Persian Dareioksen aikanaan turhaan jahdanneen skyyttejä arolla mahtavat armeijan kanssa. Voi olla, että juuri Dareios tuhosi mahtavan skyyttien suurkaupungin, jonka jäänteet taannoin löydettiin Ukrainan Belskistä.

Mahtavien skyyttien läntisin haara oli sarmaattien kansa. Ensin yksi haara kansasta sulautui luoteesta päin arolle työntyneisiin gootteihin, loput löi hajalle hunnien invaasio viidennellä vuosisadalla. Yksi haara pakeni kaakkoon, jossa he perustivat vuosisatojen ajan kukoistaneen Alanian valtakunnan Mustan Meren rannalle. Alanian kohtaloksi koitui kuitenkin mongolien invaasio 1200-luvulla. Jälleen kerran osseettien esi-isät lyötiin hajalle, ja ainoastaan yksi ryhmä säilytti pohjois-iranilaisen kielen.

Näin siis silloin kuin suomalaisten pari hassua esi-isää ovat asuneet maakuopissa ja veistelleet nuolenkärkiä kalanruodoista. Mutta eiköhän Suomesta löydy tarpeen vaatiessa asiantuntijoita, jotka ovat valmiita todistamaan, että outoa murretta puhuvat osseetit ovat itse asiassa aina olleet georgialaisten heimo.

Viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana ylpeät osseetit ovat ehtineet sotia jo neljästi. Kuten etnisten konfliktien kanssa yleensä on, alkuperäistä syyllistä eskalaatioon on usein turha edes yrittää etsiä – kumpikin osapuoli muistaa vain itseensä kohdistuneet loukkaukset.

On kuitenkin syytä muistaa, että kuolinkouristuksissaan oleva neuvostojärjestelmä yritti käyttää kansallisia liikkeitä hyväkseen säilyttämisensä oikeuttavana peloitteena. Monessa Kaukasian ja Keski-Aasian maassa mafiaa ja jopa rangaistustaan suorittavia vankeja käytettiin järjestettäessä väkivaltaisia provokaatioita, joiden tarkoitus oli luoda uhkakuva etnisestä väkivallasta.

Entä ne kahdenkymmenen vuosikymmenen neljä sotaa? Ne eivät sinänsä olleet provokaatioita, vaan vastasivat kysyntään. Ensimmäisen kerran kahistiin vuonna 1988, kun järjestäytynyt osseettien liike pyrki yhdistämään eri neuvostotasavaltojen alueille joutuneet Etelä- ja Pohjois-Ossetian. Sama liike vastusti georgian kielen kaavailtua valta-asemaa Georgiaan kuuluvassa Etelä-Ossetiassa.

Joskus kansalliset liikkeet olivat niin typeriä, ettei kommunistipuolueen edes tarvinnut järjestää provokaatioita väkivallan leimahtamiseksi. Kun Georgian kansallisen liikkeen johtaja Zviad Gamsahurdia pakkasi satoja kannattajiaan busseihin ja lähti marraskuussa 1988 osoittamaan mieltään Etelä-Ossetiaan, seuranneet väkivaltaisuudet tuskin olivat kenellekään yllätys.

Seuraava sota olikin sitten vuorossa pian. Gamsahurdia pääsi kiinni vallankahvaan vuonna 1991. Ei kestänyt kauan, kun Pohjois-Ossetiassa leimahtivat väkivaltaisuudet inguusien kanssa. Nämä vaativat Pohjois-Ossetiasta inguusien historiallisia alueita, jotka Stalin oli liittänyt Pohjois-Ossetiaan inguusien ja tsetseenien vuoden 1944 karkoituksen jälkeen.

Inguusien ja osseetien vihanpito lienee pääsyy siihen, että Shamil Basaev valitsi juuri osseetit vuoden 2005 Beslanin koulukaappauksen uhreiksi.

Neljättä kertaa osseetit joutuivat sotaan sitten tänä vuonna.

Näin monta sotaa voitokkaasti ja suurin uhrauksin sotineet osseetit eivät varmasti ole valmiita luopumaan saavutetuista eduistaan, eteenkään kun he eivät koskaan ole mieltäneet itseään Georgian osaksi. Jopa Georgian kulta-aikana keskiajalla Alania oli sen tasavertainen kumppani, ei vasalli.

Mutta “kansainvälinen yhteisö” on toista mieltä, ja Suomestakin varmasti löytyy monta kansainvälisten suhteiden tohtoria, jotka pystyvät asiantuntemuksellaan todistamaan että hauki ei ole kala – eli että sillä mitä Saakashvili yritti tehdä Etelä-Ossetiassa ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä Miloševi? yritti tehdä Kosovossa ja missä Putin lopulta onnistui Tsetseniassa.

Anarkistina minä en tosin tunne mitään sympatiaa nationalismia kohtaan. Ylipäänsä minua on jo vuosikausia vituttanut vasemmiston flirttailu nationalismin kanssa, etenkin kun vasemmiston sympatia tuntuu aina määräytyvän yksioikoisesti sen nationalismin puolelle joka on turpaan ottavana osapuolena, kaikista muista ongelmien nyansseista piittaamatta. Oikeudet kuuluvat mielestäni kärsimiskykyisille, eläville olennoille – ei valtioille eikä “kansoille”. Ylipäänsä “kansan” käsite on aina yksinkertaistus, joka jyrää alle kaiken ryhmän sisään kuuluvan etnisen moninaisuuden.

Osseettien historiaa esittelin todistaakseni, että Ossetian nationalisteilla on yhtä paljon historiallisia argumentteja omalle itsenäisyydelleen kun millä tahalla muullakin ryhmällä, en siksi että tuhannen vuoden takaisilla tapahtumilla voisi mielestäni nykyään oikeuttaa mitään.

Yhtä paljon kun nationalismia minä vihaan kaksoisstandardeja. Etelä-Ossetian itsenäisyyden vastustajien on helppo osoittaa, ettei tällä “valtiolla” ole mitään muita merkittäviä tulonlähteitä kuin Rokin tunnelin kautta tapahtuva salakuljetus, ja että sen “hallituksessa” on kolme Venäjän armeijan ja turvallisuuspalveluiden veteraania, joilla ei tiedettävästi ole ennen tätä komennusta ollut alueelle mitään siteitä. Mutta viime kädessä valtion perustamisessa on aina kyse yksinoikeuksien saamisesta suojelurahojen kiristämiseen ja muuhun mafiatoimintaan jollain alueella, ja Etelä-Ossetia ei ole tämän suhteen mikään poikkeus.

Oikeasti itsenäisiä valtioita ei maailmassa voi olla kerrallaan kun vain muutama suurvalta. Kaikkien muiden maiden itsenäisyys tarkoittaa vain mahdollisuutta myydä se joillekin näistä suurvalloista mahdollisimman hyvään hintaan. Tämän Suomen itsenäisyydestä suurinta älämölöä pitäneet ovat aina ymmärtäneet: ensin he olivat etsimässä Suomelle kuningasta Saksasta, sitten he kutsuivat natsit Lappia polttamaan ja liittivät Suomen Euroopan Unioniin.

Nyt he haluavat liittää Suomen NATO:n, jolloin mekin pääsemme sotimaan kun osseetteja on aika panna kuriin seuraavaa, ties kuinka monetta kertaa.

Singaporen kaupunkivaltio on ollut olemassa reilut 40 vuotta. Malesian itsenäistyttyä Britanniasta irtautui siitä varsin itsetietoinen kaupunki omaksi valtiokseen. Englantilaisten 1800-luvulla lähes asumattomalle saarelle perustama vapaasatama on kehittynyt ympäristössään ainutlaatuiseen vaurauteen.

Pieni maa on pitänyt näkemyksellisesti päänsä ja itsenäisyytensä läntillä, jota painaa joka suunnasta köyhyys ja sen aiheuttama levottomuus. Näillä tienoilla ihmisten sieluista taistelevat lisäksi monet uskonnot.

Etnisiltä taustoiltaan erilaisten ja eri uskonnollisia vakaumuksia edustavien ihmisten asiallinen yhteisolo on kypärännoston arvoinen suoritus vallanpitäjiltä. Saavutus, joka asettaa kuuluisan singaporelaisen tiukkapipoisuuden huomattavasti ymmärrettävämpään valoon.

Yhteiskunnan monimuotoisuus edellyttää toisenlaista varautumista ja ylläpitoa kuin vaikkapa Suomessa. Yhteiskuntarauhan tärkein kulmakivi on edes jonkinlainen tasa-arvo.

Edes näennäisen tasa-arvon säilyttämiseksi kaikkinaisiin mielenilmauksiin, joiden kohteena ovat etniset ryhmät tai vakaumukset sovelletaan nollatoleranssia. Rajanvedon hankaluus sulkee sisään käytännössä myös politiikan.

Sananvapauden rajoittaminen ei yleisesti ottaen ole hyväksyttävää. Singaporen tapauksessa se on - ymmärrettävää.

Arkea touhuavat rinnan taustaltaan kiinalaiset, malaijit ja intialaiset. Läsnä ovat näkyvästi olleet aina myös länsimaiset ihmiset. Ja tuohon vielä uskonnot ristiintaulukoimalla saadaan monenlaista elämäntapaa ja elämisen traditiota, joista on vuosien saatossa puristunut singaporelaisuus.

Tuntemani paikalliset eivät ole välttämättä erityisen suvaitsevaisia. Kyse ei olekaan henkilökohtaisista valinnoista: rinnakkaiselo ei pohjaa ihmisen sisäsyntyiseen hyvyyteen vaan ankariin, yksiselitteisiin sääntöihin.

Itsenäisen taipaleen alkuvuosina eri alkuperää edustavat ryhmittymät ottivat yhteen paitsi kabineteissa myös kaduilla. Veristen mellakoiden perintönä kuri ja järjestys on tiukka. Kabinettipeleissä niskaotteen saivat kiinalaiset, joiden pillin mukaan maa tanssii edelleen.

Kaupunkivaltiossa parlamentti on myös kaupunginvaltuusto. Edustajat ovat suorassa vastuussa kaupunginosansa äänestäjille, valtapuolueen sisällä kilpailu on armotonta. Aasialaiseen tyyliin edunvalvonta ja etenkin sen vaadinta on luonteeltaan kiihkeää ja ehdotonta.

Jos kenties valtiotason päätökset ovatkin enimmäkseen ylhäältä annettuja, on tavallisen kansalaisen elinympäristö aktiivisen vaikuttamisen ja väsymättömän kiinnostuksen kohteena. Kansanedustajan on parempi näyttäytyä ilta toisensa jälkeen kaupunginosayhdistysten riennoissa tai poliittinen hukka perii.

Konsensus, yhtenäisyys, on tärkeää. Tärkeämpää kuin äkkiä katsoen edes tulisi ajatelleeksi.

Valtiotason ratkaisujen yhteydessä pääministeri korostaa toistuvasti päätösten taustalla tehtyä asiantuntijatyötä. Kykenevin eliitti on luonnollisesti valtapuolueen piirissä. Suuria päätöksiä valmistellaan hartaasti ja ratkaisuille haetaan pohjaa myös ulkomailta.

Propagandaa tai ei, päätökset perustellaan julkisuudessa yksityiskohtaisesti ja kaikki kansalaisryhmät huomioiden. Tutkinnassa olleiden vaihtoehtoisten mallien hyviä ja huonoja puolia puidaan. Mikään ei muistuta banaanivaltiomaisesta mielivallasta. Paitsi tietysti vähän se, että perustelut tulevat aina yhdestä osoitteesta.

Mitä sitten, asiat ovat hyvin. Miksi niitä pitäisi poliittisella oikuttelulla sekoittaa, kysyy singaporelainen.

Täkäläisittäin ajatellaan, että ei ole varaa asettaa elintärkeitä ja tarvittaessa pikaisia muutoksia edellyttäviä päätöksiä tyhjänpäiväisen puoluepolitiikan vesitettäväksi. Poliittinen ja henkilökohtainen eduntavoittelu asetetaan etusijalle, jolloin tarkoituksenmukaisuus vaarantuu.

Tiukkaan edunvalvontaan ja meritokratiaan - termi on ymmärrettävä positiivisena - perustuva systeemi tuntuu näissä olosuhteissa toimivan. Kansalainen tuntee arvonsa ja edellyttää olemiseensa vaikuttaville päätöksille selkeät ja tasapuolisuutta vaalivat perustelut.

Poliitikkojen keskeisenä tehtävänä on kärsivällisesti välittää ne ihmisille. Ihmisten ymmärtämällä kielellä.

Poliitikkojen historiaa on puitu Hollannissa viime aikoina paljon. Jokin aika sitten kävi ilmi, että eräs maan tunnetuimmista ja vihatuimmista poliitikoista, oikeistoakin oikeammalla oleva Rita Verdonk on kultaisessa nuoruudessaan liehunut talonvaltausliikkeessä. Lisäksi Rita kuului Lainrikkojien liitto -nimiseen ryhmään, joka kampanjoi muunmuassa vankilaolojen parantamiseksi.

Myöhemmin samasta naisesta tuli säilöönottovankilan apulaisjohtaja, sitten liberaalipuolueen tähtipoliitikko, ja lopulta entinen maahanmuuttoministeri sai puolueesta kenkää kritisoituaan puoluetovereitaan liian löyhästä maahanmuuttopolitiikasta. (Rouva itse näytti esimerkkiä toivotusta asenteesta käännyttämällä homoseksuaaleja turvapaikanhakijoita takaisin Iraniin sekä tiedottamalla Kongon viranomaisille, että täältä olisi nyt tulossa takaisin lasti turvapaikkaa hakineita luopioita, mitäs haluaisitte näille tehdä.) Nykyään Verdonk johtaa omaa Ylpeä Alankomaista -nimistä puoluettaan.

Moista suunnanmuutosta ei selitä mikään logiikka. Traumatisoituiko Rita rukka lakia rikottuaan niin paljon, että koki tarpeelliseksi hyvittää pahat tekosensa pyrkimällä hallitsemaan Hollantia rautaisella otteella?

Siinä missä Verdonk koettaa parhaansa mukaan peitellä menneisyyttään, osaavat jotkut kaivaa kuoppansa ihan itse. Jokin aika sitten Alahuoneessa istunut vihreän puolueen edustaja Wijnand Duyvendak julkaisi Ilmastoaktivisti politiikassa -nimisen kirjan, jossa kertoili elämästään ja tekosistaan. Kirjassa Duyvendak paljasti osallistuneensa 1980-luvulla suuren skandaalin aiheuttaneeseen talousministeriöön kohdistuneeseen murtoon ja varkauteen. Aktivistit veivät ministeriöstä papereita, joista kävi ilmi, että Hollantiin suunniteltiin kahta uutta ydinvoimalaa. Paperit julkaistiin ja niistä nousi hurja haloo, sillä suurin osa kansalaisista vastusti ydinvoimaa vankasti. Kukaan jäänyt murrosta kiinni – ennen kuin nyt.

Asian tunnustaminen nyt ei välttämättä ollut maailman fiksuin veto, mutta erityisen epäsuosituksi mies muuttui suututettuaan kaikki mahdolliset tahot ristiriitaisilla lausunnoillaan. Aktivistit ja entiset toverit eivät arvostaneet Duyvendakin vakuutteluja katumuksesta, poliitikot puolestaan hermostuivat puheista kansalaistottelemattomuuden tarpeellisuudesta. Ja kaikkia muita ärsytti se, että miehen mielipide tuntui vaihtuvan päivittäin ja keskustelukumppanista riippuen.

Duyvendakista olisi voinut tulla varsinainen kansallissankari, sillä kenties osittain aikoinaan syntyneen kohun takia suunniteltuja voimaloita ei koskaan rakennettu. Tämä pelasi kuitenkin korttinsa väärin ja saanee nyt heittää hyvästit poliittiselle uralle. Takinkääntäjistä ei tykkää kukaan.

Siispä: hieno action, huono lopputulos. Hei herra Duyvendak, kannattaako tunnustaa jos pettää!

Aiheen innoittamana Nieuws uit Amsterdam -uutissivusto teki kaupungin eri alueiden valtuustoissa istuvien ihmisten keskuudessa kyselyn, jossa tiedusteltiin näiden salattua aktivistimenneisyyttä. Lista oli pitkä kuin synti. 69 prosenttia oli osallistunut mielenosoitukseen, 60 prosenttia jakanut flaijereita ja reilu parikymmentä prosenttia vallannut taloja. Kertoipa yksi heitelleensä kiviäkin!

Kyselyyn osallistuneista vain osa suostui vastaamaan omalla nimellään. Kenties virkaveljen tarina on toiminut varoittavana esimerkkinä. Poliitikoilta voi kuin voikin siis oppia jotain: se nyt vain on tyhmää jäädä kiinni.

Mikä naisia oikein vaivaa, repulikaanituttuni ihmetteli eräissä bileissä menneenä keväänä. - Te valitatte, että naisia ei ole tarpeeksi johtavissa asemissa. No, nyt oli tarjolla yksi, mutta te menette ja äänestätte Barack Obamaa. Siinä oli mahdollisuutenne, ja te missasitte sen!

No niin. Sivuutin nopeasti ilmeisen, jonka tuttava oli kolmen kaljan jälkeen unohtanut - en saa äänestää Amerikassa - ja mumisin litaniani siitä, miten XX-kromosomit eivät automaattisesti velvoita äänestämään XX-kromosomeja, ja että Hillary Clinton teki kuitenkin ne kuuluisat 18 miljoonaa halkeamaa naisten lasikattoon, ja plaaplaa.

Ontoltahan se kuulosti. Amerikan presidentinvaaleja seuranneena olin itsekin alkuvuodesta aika äimistynyt, että Clintonin kampanja kuihtui kokoon. Vielä reilu vuosi sitten luultiin syksyn '08 tuovan verta ja sirkushuveja, kun Clinton ja Rudy Giuliani raatelisivat toisiaan jauhelihaksi. Giuliani kuitenkin kompastui Floridaan, ja Clinton oppi, että amerikkalaiset eivät halunneet Bush-Clinton-Bush -saippuaoopperalle enää jatko-osia.

Se niistä ennustuksista. Loppusuoralle päätyivät vanha, valkoinen mies ja nuori, musta mies.

Naiset pääsivät kuitenkin taas framille elokuussa, tavalla joka yllätti niin republikaanit kuin demokraatitkin. John McCainin valinta varapresidenttiehdokkaaksi, Sarah Palin, on todellinen nainen pystymetsästä. Palinia osattiin odottaa presidentinvaalitaistoon yhtä paljon kuin Suomen seuraavissa presidentinvaaleissa veikattaisiin Sauli Niinistön vastustajaksi Kihniön kunnanvaltuuston puheenjohtajaa.

McCain ja hänen strategistinsa kuitenkin luottivat Palinin tuovan uurnille kaksi laajaa kansanosaa: ääriuskonnolliset ja naiset. Ensiksi mainittuihin taktiikka näyttää uponneen - he ovat hurranneet Palinin sosiaalisesti konservatiivisille lausunnoille - mutta mielipidemittausten mukaan naiset eivät ole nielleet republikaanien asettamaa syöttiä.

Monen mielestä kokemattoman Palinin valinta on loukkaus naisten älykkyyttä kohtaan. Jopa konservatiiviset äänitorvet kuten kolumnisti Kathleen Parker ovat nostaneet metelin siitä, että kohta sydänkohtauksen päässä presidenttiydestä voi olla perämetsien populisti, jonka mielestä lentokoneen välilasku Irlantiin käy ulkopoliittisesta kokemuksesta. Lähes kaikki Palinin lausuntoja seuraavat odottavat pelko selkäkarvoissaan mitä Alaskan kuvernööri seuraavaksi loihe lausumaan maailmasta: kieltääkö hän dinosaurusten olleen olemassa? Uskooko hän Irakin sodan olleen jumalan tahto? Haluaako hän todella laskuttaa raiskattuja naisia poliisitutkimuksesta?

Ja republikaanituttavani ihmettelee varmaan edelleenkin: Mikä ihme naisia oikein vaivaa? Eikö teille kelpaa mikään?

Olen saanut tehtäväkseni kirjoittaa joka toinen viikko Fifiin jotain, enimmäkseen kai Virosta. Ilmeisesti täytyy kuvailla miten ihminen täällä nykypäiväna elää.

Alussa olin tehtävästäni ylpeä: Voima on hyvä lehti. Myöhemmin kauhistuin. En minä tiedä miten ihminen elää. Olen viime aikoina katsellut ja miettinut enemmän eläinten elämää.

En tykkää eläinten asemasta ja en ylipäänsä tykkää siitä, mihin maailma on menossa. Uskon täysin, että on tärkeämpi silittää surullista kissaa kuin johtaa orkesteria tai pystyttää muistomerkkejä mille tahansa. Uuden tehtävän velvoittamana alan kuitenkin katsoa taas ihmistäkin Hiidenmaan, Tarton ja Tallinnan muodostamassa kolmiossa, jossa elän.

Toinen odotettavissa oleva murhe on se, että naapureille on vaikea puhua oman kodin ongelmista. Se voi olla vielä epäkohteliaampaa kuin se, että kirjoittaisin naapureista pahaa. Siksi en ryhdy täällä toistamaan virolaisten kommentteja esimerkiksi Johan Bäckmanista tai Matti Saaresta. Nettikeskusteluja lukiessani olen tullut siihen käsitykseen, että osalle virolaisista nämä kaksi miestä ovat yksi ja sama, paha.

Niin kysyinkin suomalaisilta ystäviltä, mitkä aiheet voisivat olla kiinnostavia Voiman lukijoille. Kehotettiin kirjoittamaan muun muassa siitä, että Viro suurin soijatuotteiden valmistaja meni konkurssiin; ensimmäisestä talonvaltaukseta ja vegaanikommuunista; luonnonsuojelualueista, vähemmistöjen asemasta Virossa ja Hiidenmaan kaunista luonnosta. Aika lista. Noita voin yrittää. Lisäksi ajattelin kirjoittaa - kuten omalla suomenkielelläni sanon - alternatiivinuorista. Heitä saa kiittää siitä toivosta, että kaikki ihmiset Virossa eivät ole kiinnostuneita vain omista asioistaan.

Niiltä pitäisi sitten kysyä, että milloin on oikea aikaa kirjoittaa esimerkiksi talovaltauksesta. Virossa ei vieläkään voi lehdessa kirjoittaa kaikesta, samasta syystä kuin täällä ei voi olla samanlaista lehteä kuin Voima.

Oma suomenkieleni alkoi syntyä kauan sitten lapsuudessa, kun isäni heräsi aamulla suomalaisen ystävän puhelinsoittoon ja sanoi sille: "En voi puhua, minulla on kissanahdistus."

Samasta ajasta muistan, kun puhuttiin, että suomalaisten perivihollinen on luonto, virolaisille se on venäläinen. Nyt puhutaan enemmän siitä, että virolaiset ovat köyhempiä kun suomalaiset huolimatta ministereistä, jotka vielä vähän aikaa sitten lupasivat tehdä Virosta parissa vuodessa yhden Euroopan rikkaimmista valtioista.

Ihmistet puhuvat rahasta jatkuvasti. Tyhmien televisio-ohjelmien voitosta, hulluista tekstiviestilainoista, siitä että valtiolla ei ole enää rahaa ollenkaan ja miten se kaikki ihmiseen vaikuttaa.

Todellisuudessa valehtelen, jos väitän, että se ei vaikuta minuun. Syyskuussa lautat Hiidenmaan ja mantereen välillä aloittivat säästäväisyyspolitikan, joka on nykypäivänä Virossa muotiasia. Laivalla se tarkoittaa kymmentä lisäminuuttia matkan kestoon: se kuluttaa vähemmän polttoainetta. Se kymmenen minuuttia häiritsee, kun matkaa oli jo muutenkin puolitoista tuntia.

Puhuin tästä nuorelle ystävälle, joka on mennyt saarelta Tarttoon opiskelemaan. Hän keskeytti puheeni ja kysyi yllättäen: "Kun sota tulee, onko niin, että mä en sitten saa tulla Hiidenmaalle kun laivat seisovat?" Minä vastasin, ihan yhtä yllättäen, että kyllä ne silloinkin kulkee, mutta vain kerran päivässä, ja myöhästyy sittenkin aina.

Miten tämän valossa voi muka tietää, miten ihminen Virossa elää?

Lähes kolmannes Itävallan äänestäjistä antoi syyskuun lopussa pidetyissä ennenaikaisissa eduskuntavaaleissa tukensa maan kahdelle rasistiselle puolueelle.

Aikaisempi sosiaalidemokraattien ja Kansanpuolueen puolitoistavuotias koalitiohallitus oli ollut hyvin riitaisa, ja kansalaiset hermostuivat. Jo hallituksen kasaaminen kesti kuukausitolkulla eikä meno parantunut siitä paljonkaan. Kaiken kaikkiaan tilanne ennen vaaleja oli suuri sotku.

Ennenaikaiset vaalit aikaansaanut Kansanpuolue hävisi eniten ääniä. Vihreät pysyivät suunnilleen ennallaan kymmenen prosentin tuntumassa. Iltapäivälehti Kronen kanssa yhteisille poluille lähteneet sosiaalidemokraatit pitivät lopulta suurimman puolueen paikkansa, mutta rajusti pienentyneellä edustajamäärällä.

Juhani Känkänen kuvasi romaanissaan Kilttipakko sellaista nykyaikaista työyhteisöä, jossa työpaikkansa säilyttämiseksi työntekijöiden on pakko tehdä jatkuvasti kaikkea muuta paitsi sitä varsinaista työtä. Kilttipakon kuvaama maailma tuli vaalikampanjaa seuratessa voimakkaasti mieleen, sillä paneelikeskusteluissa samoin kuin haastatteluissa poliitikon ammatti näyttäytyi hyvinkin hankalana.

Ensinnäkin poliitikon oli aina oltava varuillaan. Salamannopeasti hänen oli pystyttävä muotoilemaan kaikki korvistaan aivoihin tulevat viestit siten, että hän pystyi suuta aukoessaan simuloimaan vastaavansa johonkin kysymykseen ja samaan aikaan toistaa yhä uusilla ilmaisukeinoilla ristiriitaista vaaliohjelmaansa kaiken kukkuraksi niin, että sai vastaehdokkaansa näyttämään naurettavalta.

Tähän täysosumaan pyrittiin lähes poikkeuksetta. Jos vaalikeskustelun seuraaja lapsellisuudessaan todella odotti ja etsi kandidaatin vastausta yhteenkään kysymykseen, oli suuri vaara menettää itseluottamus tai jopa tulla hulluksi.

Myös toimittaja oli lujilla. Ei ollut helppoa saada kandidaatteja pysymään edes aiheessa ”politiikka”. Äärioikeistoa haastatellessaan ei naispuolisella toimittajalla vaikuttanut olevan paljon virkaa. Hänet saatettiin keskeyttää milloin tahansa ja hänen kysymyksiään voitiin korjata paremmiksi.

Sosiaalidemokraattien johtaja Werner Faymann ei maakuntiin ulottuvassa vaalitaistelussa ehtinyt pääkaupungissa järjestettyihin suuriin, niin kutsuttuihin elefanttirinkeihin, kahtena kertana ollenkaan. Hänen tuolinsa ammotti tyhjyyttään, vaikka eräänkin kerran hänet oli tarjouduttu hakemaan paikalle televisioyhtiön helikopterilla.

Kansanpuolueen silloinen, nyt vaalien jälkeen entinen johtaja Willi Molterer kärsi saamastaan papin maineesta. Ja kyllä hän tavallaan aika paljon jaksoikin saarnata. Hän oli kuitenkin aina kohtelias.

Äärioikeiston Jörg Haider sekä hänen nuorempi kopionsa, tällä kertaa oppi-isäänsä aggressiivisemmin räksyttävä H. C. Strache onnistuivat löytämään EU:sta sekä entisistä, nykyisistä ja tulevista maahanmuuttajista syyn ja samalla ratkaisun Itävallan kaikkiin ongelmiin. Strache niitti mainetta muun muassa lausunnollaan, että Wienissä ei tarvitse kuin panna huivi päähän, niin johan löytyy kaupungilta kaunis ja halpa asunto.

Kysymyksiin pyrki vastaamaan vaalien veteraani, Vihreiden johtaja professori Van der Bellen, joka kaikessa sympaattisuudessaan kuitenkin muotoili sanottavansa suurimmalle osalle kuulijoista liian hitaasti. Lisäksi, kun ei halua luvata liikoja, ei oikeastaan voi luvata mitään. Ja kun kaikki muut lupaavat maat ja taivaat, ei ole kovin mediaseksikästä puhua poliittisista pitkän linjan suunnitelmista. Suurinta osaa kansalaisista ei valitettavasti voinut vähempää kiinnostaa, kun professori alkoi yhtäkkiä puhua öljystä luopumisesta ja pitkän tähtäimen koulutuspolitiikasta, vaikka molempien aiheiden käsitteleminen osaltaan voisi hyvinkin olla avuksi maailmanlopun estämisessä.

On kaiken kaikkiaan todettava, että poliitikon pitää olla valtavan monipuolinen, jos hän aikoo pysyä ammatissaan.

Perinteisillä hallituspuolueilla oli ja on tekemistä hitaan ja vanhentuneen leimansa uudistamisessa. He esiintyivät usein myös ehkä osin haluamattaan mahdottoman holhoavina. He jaksoivat jatkuvasti puhua vastuusta ja perustella, miksi jokin sinänsä reilulta vaikuttava uudistus tai idea on hankala ja vaikea toteuttaa. Sellaista on tietysti hyvin raskasta kuunnella eikä siksi ollutkaan ihme, että metrossa saattoi kuulla tämän tapaisia lausuntoja: ”Mä äänestän Strachea, koska se on ainoa, joka tekee jotain. Muut vain puhuu.” Ja niin varmasti tekeekin.

Äärioikeistolaiset retoorikot osasivat parhaiten antaa äänestäjälle tunteen, että heidän huolensa otetaan vakavasti. He osasivat kädenkäänteessä vaihtaa roolia tarpeen mukaan ja esiintyä sekä uhreina että pelastajina tai molempina. Vaalikampanjassa he olivat pelastajia ja vaalien jälkeen uhreja. Äärioikeiston tuplaantuneesta menestyksestä huolimatta kolme muuta eduskuntapuoluetta eivät ole innostuneita jakamaan heidän kanssaan hallitusvastuuta. Äärioikeiston aggressiivisen vaaliperformanssin jälkeen tämä on ymmärrettävää.

Vihreiden ehdokkaista puolestaan muutenkin koville joutuneet äänestäjät tuntuivat itse kantavan huolta. Raitiovaunussa seurasin kahden takanani istuvan rouvan keskustelua Eva Glawischnigin vaalimainoksen innoittamina: -Tuo ihminen on ihan liian laiha. -Se on se stressaava työ, ei maistu sitten. -Ja onhan sillä se pieni lapsikin. -Eihän se enää mikään pikkulapsi ole, kaksi vuotta jo. -Ai niinkö. No sitten täytyy olla aviohuolia. -Ei kyllä ne onnellisia ovat. -Ovatko? -Ei miehen kanssa ole mitään ongelmaa. -Miksiköhän se sitten ei syö?

Samaan aikaan ajettiin ohi Vapauspuolueen mainoksen, jossa H. C. Strachen valtavan kokoinen pää mainosti itseään lauseella ”Nyt on meidän itävaltalaisten vuoro!”

Vaalituloksesta onkin ehkä se ainoa hyvä puoli, että hallituspuolueiden poliitikkojen on pakko ikään kuin havahtua siihen tosiasiaan, että demokratiassa he menettävät työpaikkansa, jos eivät tee työtään. Vanhan kansan sanonnankin mukaan kolmas hyötyy, kun kaksi tappelevat.

Myös minä sain muutamia vaalimainoksia eri puolueilta, joukossa myös äärioikeistolaisilta. Se oli omituista. Ihmettelin kovasti, miten nämä ihmiset eivät edes tiedä, ettei minulla ole Itävallan eduskuntavaaleissa äänioikeutta. 16-vuotiailla kansalaisilla sen sijaan oli, ensimmäistä kertaa.

Tulin siinä sitten ajatelleeksi sitäkin, että miksi ihmeessä minä vielä saan äänestää Suomen eduskuntavaaleissa ainoastaan sillä perusteella, että olen Suomen kansalainen? En ole maksanut veroa Suomeen yli kymmeneen vuoteen. Jos kaikki ulkosuomalaiset lyöttäytyisivät yhteen, he ehkä voisivat johtaa Suomea sen ulkopuolelta ilman, että kukaan maassa asuva voisi mitenkään estää sitä.

Kun marmatin tästä asiasta, sain usein kuulla, että eihän sinulla pitäisi olla valittamista, olet suomalainen, EU:n mallikansalainen ja vielä välillisesti Pisa-tutkimuksen voittaja. Saat Itävallan kansalaisuuden heti kuin haluat. Niin saan. Mutta en halua.

Ajattelin vihapäissäni, että voisin perustaa EU-kansalaisten äänipankin. Siellä voitaisiin vaihdella ääniä sen mukaan, missä kukin asuu. Voisin ryhtyä välittäjäksi. Siitä saisi mukavaa lisätienestiä. Tämä ajatus on tietysti laiton ja tulisi sensuroida tästä artikkelista.

Jos vaaleissa eniten ääniä saaneet sosiaalidemokraatit ja kansanpuolue keskittyvät nopeasti töihinsä, Itävaltaan voitaisiin saada hallitus jouluun mennessä. Toinen asia on se, että hallituksesta riippumatta seuraavina vuosina Itävallan eduskunnassa tulee olemaan 55 rasististen puolueiden edustajaa yhteensä 183:sta.

Tekee kipeää tietää, että kansaa edustavassa elimessä tulee istumaan monia sellaisia ihmisiä kuin Susanne Winter, joka ei ”periaatteessa aio poistaa sanavarastostaan sanaa neekeri”. Hänen mukaansa profeetta Muhammed oli pedofiili. Hänen poikansa ehdotti, että lammaslauma Grazin puistossa estäisi tehokkaasti raiskauksia. Äiti Winter ehdotti jopa eläinbordellia muslimimiehiä varten. Tämä oli jopa muutamille puoluetovereille liikaa.

Ernest Windholz taas tuli kuuluisaksi siteeraamalla SS-joukkojen vaalilausetta ”Uskollisuus on kunniamme” ja väittämällä, ettei ollut tietoinen sen alkuperästä. Äiti-Winter ja poika-Winter haastettiin oikeuteen uskonnon halventamisesta ja kansankiihottamisesta. Onneksi. Poika on jo saanut tuomion. Susanne Winterin kohdalla on käynnistynyt keskustelu kansanedustajan immuniteetista.

Äänestysprosentti vaaleissa oli lähes 79%. Ensimmäistä kertaa saivat äänestää myös 16 vuotta täyttäneet. Heistä rasistisia puolueita äänesti neljännes.

Suurin osa itävaltalaisista ei kuitenkaan ole fasisteja. Ei saa antaa huomiota pelkästään uusfasistien tempauksille. Myös niiden vastustamisesta samoin kuin menneisyyden työstämisestä on puhuttava.

Ensi vuonna Hitlerin syntymämaakunnan pääkaupunki Linz on yksi Euroopan kulttuurikaupunki. Siellä on pantu pystyyn menneisyyttä selvittävä näyttely, jossa sijansa saavat niin Bruckner, Wittgenstein kuin Hitlerin suuruudenhullut arkkitehtoniset suunnitelmat. Näyttelyn nimi ”Führerin kulttuuripääkaupunki” on provokatiivinen ja uskalias. Menneisyyden työstäminen tekee kipeää, mutta siihen on ryhdytty toisella tavalla kuin vielä kymmenen vuotta sitten ja juuri siksi fasismin rikoksista tullaan kuulemaan eri yhteyksissä vielä pitkään.