Kirjeenvaihtajat

Jäämeren koleassa keväässä ajatukseni ovat kääntyneet trooppisten koralliriuttojen lämpöön. Sea Shepherdin Havaijin haara on julistanut alkaneeksi Operation Reef Defensen, jolla pyritään kiinnittämään huomiota maailman koralliriuttojen huonoon tilaan. Kampanjan tiimoilta tehdään yhteistyötä esimerkiksi sukelluspalveluita tarjoavien yritysten ja surffiyhteisöjen kanssa.

Koralliriutat ovat yksi maapallon lajirikkaimmista ekosysteemeistä. Ne tarjoavat suojaa noin neljännekselle meressä elävistä lajeista. Muun muassa liikakalastuksen, merten saastumisen ja ilmastonmuutoksen takia noin kolmannes maailman koralliriutoista on kuollut viimeisen 50 vuoden aikana. Arvioiden mukaan jäljellä olevista riutoista noin 60 prosenttia on vaarassa hävitä seuraavan neljännesvuosisadan aikana.

Saimaan sameiden vesien kasvattina jokainen sukelluskerta koralliriutalla on ollut minulle elämys. Koskaan maalla en ole päässyt niin lähelle villieläimiä kuin meressä. Steve Irwin -laivalla pääsin tutustumaan riuttoihin Punaisella merellä sekä Tyynellä valtamerellä.

Pysähdyimme Australian Isolla valliriutalla vajaa vuosi sitten matkalla takaisin Melbourneen. Koralliriutan kanjoneissa seurasin niin kilpikonnia, rauskuja, haita kuin kaloja kaikissa sateenkaaren väreissä.

Luulin olevani riutan asukeille täysin näkymätön niiden jatkaessa puuhasteluaan korallin ihmemaassa, kunnes parvi jättimäisiä meriahvenia kiinnostui minusta. Kalojen jättimäiset leuat ja hampaat tekivät minuun vaikutuksen ja räpylät vinkuen potkuttelin itseäni kauemmas vauhdilla lähestyvistä eväkkäistä. Singahdin äkkiä pintaan huikkaamaan polskijatovereilleni että täällä on jotain mielenkiintoista. Kun sain pääni takaisin pinnan alle, puolen tusinaa jalkani mittaista meriahventa möllöttikin maskini edessä. Vaistomainen kokovartalohepulini kaikotti uudet ystäväni ja pulssini oli hetken tuhat.

Mieleenpainuvin riuttakokemukseni on kuitenkin ollut Tyynellä valtamerellä Amerikan Samoan saaristossa. Pysähdyimme sinne ottamaan polttoainetta viime vuoden loppupuolella.

Rauhallisen elämänrytmin Samoa vei monen sydämen. Letkeän saarelaisasenteen houkutuksista huolimatta työpäivä oli aina työpäivä, lämpötilasta viis. Laiva sai pintaan uutta maalia ja ruokavarastot täyttyivät. Iltaisin talsimme viereiselle rannalle ja sukelsimme koralliriutalla. Ei ole parempaa tapaa rentoutua mertensuojelutyöstä kun viettää aikaa sen asukkien – kalojen, merihevosten, merimakkaroiden, meritähtien ja kilpikonnien – kanssa.

Harvinaisena vapaapäivänä lähdimme retkelle syvemmälle syrjäisten biitsien luvattuun maahan. Tapasin muutaman tonnikalan ja ystävällisen itseni kokoisen barrakudan sukelteluretkelläni. Barrakuda ilmaantui eteeni riutalla kuin tyhjästä, tuijotti minua hetken ja hävisi pyrstön heilautuksella. Perinteinen saalis ja saalistaja -asetelma kääntyi päässäni täysin päälaelleen. Onneksi kalat eivät syö ihmisiä, mietin.

Kampanjauutisia kantautuu myös Australiasta, jossa Sea Shepherdin kolmea isoa alusta kunnostetaan täyttä häkää. Yhdistys on julistanut alkaneeksi kymmenennen Eteläisen jäämeren valaanpyyntiä vastustavan kampanjan, Operation Relentlessin. Tämän vuoden maaliskuussa päättyneen edellisen Etelämantereen kampanjan aikana yhdistys pelasti 932 valasta Japanin valaanpyyntilaivaston harppuunoilta.

Kun olin 16-vuotias, en erottanut puolueita toisistaan. Mutta silti melkein liityin kokoomusnuoriin.

No, sellaisia nuoret ovat. Olinhan minä heti perään 17-vuotiaana valmis lopettamaan lukion kesken ja menemään vapaaehtoisena etuajassa armeijaan. Onneksi äiti esti suunnitelmani.

Mutta silloin 16-vuotiaana olin Helsingin Messukeskuksessa Next Step -messuilla. Siellähän ysiluokkalaiset käyvät tutkailemassa, että mitä sitä voisi peruskoulun jälkeen tehdä. En minä nyt niin muista, että halusinko välttämättä tehdä ysiluokan jälkeen yhtään mitään vai oliko siinäkin taas äidillä näppinsä pelissä, että jotain on pakko tehdä, ja siksi olin siellä messuilla.

Muistan kokoomusnuorten infopöydän ja muistan niiden kokoomusnuorten olleen kivoja ja innokkaita. He kertoivat minulle yhteiskunnasta, missä kaikilla olisi hyvä olla, jos vain tajuttaisiin noudattaa oikeistopolitiikkaa. Se kuulosti hyvältä. He yllyttivät minua liittymään joukkoonsa siltä seisomalta. Sain heiltä mukaani kaikenlaisia brosyyreitä ja lueskelin niitä bussimatkalla takaisin Saloon (Sauli Niinistön kotikaupunkiin, muuten). Melkein olin jo viemässä liittymiskaavaketta postiin, kun äiti taas puuttui peliin. Ei meillä kotona koskaan politiikasta puhuttu, mutta kun oltiin Kiskon Työväen Urheilijoiden jäseniä, niin ehkä siitä olisi joku voinut jotain päätellä.

Nykyään erotan puolueet toisistaan jotenkuten. En enää haaveile kokoomuksen jäsenyydestä, mutta ymmärrän todella hyvin, että monet haaveilevat.

Kansallinen Kokoomus. Siinähän on jotenkin jylhä sointikin.

Ja riitely, siitähän ei tykkää kukaan. Tietty myös kokoomuksessa varmaan tapellaan. Mutta siinä missä vaikka Vasemmistoliitto käy sisäisiä riitojaan vähintään puolijulkisesti ja erottelee kansanedustajia ihan julkisesti, kokoomuksen julkisivu on ulospäin kiva, ihana ja fantastinen. Ja urheilullinen. Marjo Matikainen-Kallströn ja havuja perkele. Kokoomuksen eduskuntaryhmällä on SM- ja MM-mitaleja varmasti enemmän kuin muilla puolueilla yhteensä.

Parasta kokoomuksessa on, että puolue on ihailtavasti onnistunut luomaan imagon, joka houkuttaa kaikkein huonoimmassakin asemassa olevia. Työttömät, opiskelijat, eläkeläiset ja matalapalkka-aloilla työskentelevätkin äänestävät innoissaan oikeistoa, koska menestyjien imagosta kaikki haluavat oman murusensa.

Ehkä kokoomuksen äänestäminen on vähän niin kuin Suomen lätkämaajoukkueen kannattaminen. Koetaan, että kun kuusi miljoonaa dollaria vuodessa tienaava Mikko Koivu lyö kiekon maaliin, niin tavallaan me siellä lähiöbaarin pöydässä keskikaljaa ryystävät turakaiset, mekin ollaan tässä voittajia kun oikein silmiin katsotaan.

Kokoomuksella on kaikki parhaat poliitikotkin. Kaikki nuoria ja dynaamisia, iästä riippumatta. Joku Ben Zyskowiczkin, sehän on ollut eduskunnassa 1970-luvulta lähtien eikä silti näytä päivääkään yli 45-vuotiaalta.

Ei sillä nyt niin ole väliä, jos oikeisto aikoo leikata ensimmäisenä julkisista palveluista, jos Jyrki Katainen näyttää sympaattiselta sanoessaan, että nyt tarvitaan kaikilta talkoohenkeä. Ja siltähän hän näyttää. Melkein sitä haluaisi itsekin vaatia lähikirjaston alasajoa.

Ja Alexander Stubb, ulkoministeri. Niin niin, kyllähän sitä titteliä virallisesti pitää hallussaan joku vanha kommari, mutta menkääpä kyselemään tuonne yökerhojen jonoihin, että kuka on Suomen ulkoministeri. Kyllä kansa tietää. Stubb on niin kova jätkä, että vaikka ei edes ole ulkoministeri, merkittävä osa kansasta pitää häntä sellaisena. Kukapa ei haluaisi olla kuin hän?

Eikä nyt edes aloiteta tasavallan presidentistä. Työväen presidentistä. Toiset pyrkivät presidentiksi, hän suostui ottamaan duunin vastaan. Hän jos kuka imee puolelleen vartijat, siivoojat ja burgerinpaistajat. Samanlaisia duunareita ollaan tässä kaikki vaan!

Aloitin tämän blogini reilu puoli vuotta sitten Israelista, joten tuntuu sopivalta, että ympyrä sulkeutuu hieman samanhenkisissä – joskin maantieteellisesti eroavissa – merkeissä.

Kaukasuksen maissa matkustaessa kuulee usein puhetta siitä, miten jokin alue kuuluisi historiallisesti ja oikeutetusti "minun maalleni". Vähän niin kuin katkeraa valitusta Karjalasta.

Äänekkäin maa tässä suhteessa on Armenia. Historialla, uskonnolla ja syyllisyydentunnolla laajenemistaan oikeuttava valtio on monin tavoin verrattavissa Lähi-idän pikkujättiläiseen.

Tarkastelkaamme yhtäläisyyksiä.

Kuten Israel, Armenia on uskonnollinen pioneeri: se tunnetaan maailman ensimmäisenä kristittynä maana. Legendan mukaan Nooan arkki rantautui vedenpaisumuksen jälkeen (nykyään Turkin puolella sijaitsevan) Ararat-vuoren huipulle, josta Nooan perhe laskeutui lisääntymään Armenian laaksoihin.

Lukuisat muinaiset kirkot Kaukasuksella osoittavat Armenian kuningaskunnan entisen alueen, joka monen mielestä kuuluisi edelleen oikeutetusti armenialaisille. Valtakunta oli suurimmillaan hieman ennen ajanlaskun alkua, jolloin se ulottui Kaspianmereltä Välimerelle.

Tällä järkeilyllä syntynyt, Armenian vallankumouksellisen liiton ylläpitämä Suur-Armenia -haave pyrkii nykypäivänä yhdistämään historiallisesti armenialaisten asuttamat alueet. Tämä merkitsisi monien Turkin, Georgian ja Azerbaidžanin alueiden liittämistä Armeniaan.

Puistopiknikillä armenialainen isäntämme kohottaa konjakkilasinsa ja täräyttää ilmoille mahtipontisen maljalaulun. Isänmaallinen laulu käsittelee "Länsi-Armenian" ja Araratin valloittamista takaisin turkkilaisilta sioilta.

Armenialaisilla on painavia syitä vihata naapureitaan. Ensimmäisen maailmansodan aikaan Osmanien valtakunnassa, nykyisessä Turkissa, armenialaiset kohtasivat saman kuin juutalaiset toisen maailmansodan Euroopassa. Rapistuvan valtakunnan uhaksi koettuja armenialaisia kuoli vuoden 1915 kansanmurhassa yli miljoona.

Armeniassa ei voi matkustaa tänäkään päivänä tuntematta kansanmurhan taakkaa paikallisten harteilla. Kuten Israelissa, samainen taakka antaa myös suurta poliittista vetovoimaa pienelle valtiolle.

Myös armenialaisia on kohdannut kansanmurhan jälkeen maailmanlaajuinen diaspora. Maailmassa elää nykyään 11 miljoonaa armenialaista, joista vain kolme miljoonaa asuu Armeniassa. Diasporan armenialaisia asuu eniten Venäjällä, Yhdysvalloissa ja Ranskassa. Armenian valtio nauttii Israelin tavoin ulkomailla asuvien vaikutusvaltaisten kansalaistensa vahvasta taloudellisesta ja poliittisesta tuesta.

Myös Armenia on miehittäjä. Neuvostoliitosta erkaantumisen jälkeen verisessä sodassa Armenia valloitti Azerbaidžanille kuuluvan Vuoristo-Karabakhin alueen. Aiemmin armenialaisten ja azerbaidžanilaisten yhdessä kansoittamalta alueelta karkotettiin jälkimmäiset, ja tulitaukoraja on edelleen kiistanalainen ja polttava kysymys.

Rajat kartalla muuttuvat koko ajan. Maa, jolla seison, on ollut historian saatossa osana kymmeniä, ellei satoja valtakuntia. Kenellä on oikeus vaatia sitä tänään itselleen?

Sekä Armenian että Israelin valtiot oikeuttavat omia reviirivaatimuksiaan muinaisella historialla. Käytännössähän Ruotsi voisi samoin perustein vaatia takaisin omaa historiallista takapihaansa – Suomea.

Sopivimmalta tuntuu muistaa sanat, jotka israelilainen dokumenttielokuvaohjaaja Eyal Sivan totesi minulle kerran haastattelussa: Eri ihmiset voivat kuulua samalle maalle, mutta maa ei voi kuulua kenellekään.

Pari viikkoa sitten Hongkongissa kuohahti, kun paikallinen yliopisto julkaisi tutkimuksen, jonka mukaan paikalliset lapset verrattuna ikätovereihinsa lännessä olivat huomattavasti narsistisimpia, itsekeskeisempiä ja ylimielisempiä.

Tutkimustulosten mukaan narsistisuus korreloi perheen tulotason kanssa – mitä korkeammat perheen tulot olivat sitä enemmän lapsissa esiintyi itsekeskeisyyttä ja kyvyttömyyttä osoittaa myötätuntoon toisia kohtaan. Tulojen lisäksi, lasten itseriittoisuus ja ylimielisyys korreloi vanhempien kasvatustapojen kanssa. Mitä vaativampi kotirintama etenkin koulussa suoriutumisen suhteen, sen vääristyneempiä mielikuvia lapsilla esiintyi heidän rajattomasta erinomaisuudestaan ja etuoikeuksistaan.

Tutkijoiden syyttävä sormi kääntyi keskiluokkaisten vanhempien suuntaan. Kotirintama on pettänyt, lapsista on kasvatettu liian etuoikeutettuja. Tämä elämän sietämätön keveys kulminoituu nyt sukupolvessa monstereissa, jotka olivat manipuloivia, kiristäviä ja uhoavia. Suuruudenhulluja ja aggressiivisia. Vaativia ja vastuuttomia.

Ei niinkään pullamössöä. Vaan pikimmiten silkkipeffaisia öykkäreitä, jotka muhien omassa ainutkertaisuudessaan vaativat kanssaihmisiltään jatkuvaa palvontaa, erikoiskohtelua ja etuoikeutuksia.

Niinpä. Vaikka paikalliset lapset pärjäävätkin keskimäärin paremmin kieliopissa, väittelyissä ja rationaalisessa ajattelussa, omien kengännauhojen solmiminen, paidan napittaminen tai ihan itse syöminen näyttää olevan ylitsepääsemättömän vaikeaa. Kuten toinen tutkimus todisti: 76 prosenttia paikallisista lapsista ei osaa itse pukeutua, 61 prosenttia ei tiedä kuinka käydä suihkussa ja yli puolet ei osaa siivota omia sotkujaan.

Mutta jos paikalliset lapset ovat uusavuttomia narsisteja, ei tutkimusten mukaan vanhemmillakaan juuri sen paremmin suju. Sillä vaikka Hongkong onkin yksi maailman rikkaimmista maailmankolkista, sen kansalaiset ovat myös eräitä maailman onnettomimpia sieluja. Toisin sanoen, mitä enemmän mammonaa ja materiaa, sen epätoivoisemmaksi ja ahdistavammaksi elämä näyttää kääntyvän.

Ei siksi että ei olisi jo tarpeeksi vaan siksi, että pitäisi saada lisää. Ja lisää. Ja vielä hippusen verran. Lisää. Kuten lapset, jotka odottavat erikoiskohtelua ja ihailua, myös aikuisten ilottomuus näyttää linkittyvän suhteettomiin elämänodotuksiin, jotka kiteytyvät elitistisyydessä ja jäytävässä, kroonisessa kateudessa muita kohtaan.

Näitä uutisia lukiessani ajatukseni ovat kertautuneesti palanneet Amy Chuanin kirjaan Tiikeriäidin taistelulaulu (Battle Hymn of the Tiger Mother). Ja kirjan väitteeseen, että lapset tulee kasvattaa kovalla kurilla löytämään oman erinomaisuutensa, itsevarmuutensa ja menestyksensä. Amy Chuan moittii länsimaalaista kasvatusta, joka ei valmista lapsia kilpailulliseen elämään vaatimalta heiltä jatkuvasti enemmän ja parempaa.

Ja tämä sama viesti särähtää nyt korvaani suomalaisen vanhempainliiton kampanjasta, joka ohjeistaa vanhempia asettamaan lapsille rajoja, jotta rakkaus, vastuu ja lasten hyvinvointi mahdollistuu. Samaan aikaan kun täällä Hongkongissa kansalaisia pyydetään opettamaan lapsille empatiaa ja eettisyyttä, yhteisymmärrystä ja vastuun kantamista – ei niinkään itsestä, vaan ennen kaikkea muista.

Voi olla, että kiinalaiset jyräävät nyt maailman taloudessa ja loistavat älyllään erinäisissä maailman järjellisyyttä järjestelevissä testeissä, kuten paikalliset tutkijat muistuttavat. Mutta nämä rajoittuneet kasvatusmetodit ovat johtaneet narsistisuuden rinnalla myös psykopaattisten luonteenpiirteiden yleistymiseen. Toisin sanoen lapset ovat alkaneet listimään autoritaarisia vanhempiaan hengiltä.

Toden totta, joskus se kasvatustyö on pienestä kiinni.

Edellytykset onnelliseen elämään, kuten täällä nyt keskustellaan, ei voi nousta käskyistä, joustamattomista rajojen asettamisesta tai velvoittavasta vastarakkaudesta. Vanhemmuus ei saa olla "työtä", joka pyrkii minimoimaan lapsenkasvatuksen "häiritseviä" tekijöitä kielloin ja vahtimisin. Sen pitäisi pikemminkin olla kykyä ohjata lapsia kohti moninaisuutta, niin ajattelun että elämisen tasolla.

Vanhemmuutta joka kaihtaa voimaa ja "haltuunottoa pienestä pitäen". Vastuutta joka rakentuu uskallukselle sanoa kyllä.

Toukokuun alussa osassa Englantia ja Walesia äänestettiin paikallisvaaleissa. Ne eivät yleensä ole kovin suuri tapahtuma – vaalialueet on jaettu niin, että joka vuosi äänestetään osassa Britanniaa. Vaalitulos kuitenkin ravisteli puoluekenttää: kolmen suurimman puolueen edustajat istuivat BBC:n studiossa kommentoimassa tuloksia, kun kävi selväksi, että maassa olikin yhtäkkiä neljä suurinta puoluetta. Maahanmuutto- ja EU-vastainen oikeistopopulistipuolue UKIP sai 23 prosenttia äänistä, ja nousi kolmanneksi Labourin (29 %) ja konservatiivien (25 %) jälkeen. Kuulostaako tutulta?

UKIP:n karismaattinen johtaja Nigel Farage on taustaltaan pörssimeklari ja vaikutti konservatiivipuolueessa 1990-luvun alkuun saakka. Hän tekee kuitenkin parhaansa profiloituakseen kansanmiehenä ja käyttää hyväkseen vahvoja eliitinvastaisia tunteita. UKIP tarjoaa vaihtoehtoa politiikkaan ja poliitikkoihin kyllästyneille. Maassa, jossa enemmistövaalitapa first-past-the-post takaa, että valta kasautuu suurimmille puolueille, on puoluekentän monipuolistuminen tervetullut ilmiö. Sen olisi vain toivonut tulevan muualta.

Lienee mielikuvituksen puutetta kutsua UKIP:in nousua yllätykseksi, niin tuttu kuvio oikeistopopulismin nousu Euroopassa alkaa jo olla. Ja kuten muuallakin, pahinta UKIP:ssa on se, että tästä vuosituhannesta vieraantunut sulkeutuneisuusideologia tarttuu ja sysää koko puoluekenttää muutaman askeleen oikealle.

Britanniaa tuskin tarvitsee siihen rohkaista. EU ei ole koskaan ollut kovin kova sana: saarivaltio ei koe kuuluvansa Eurooppaan, ja etenkin euromaiden talousahdingon myötä yhä useampi (lähinnä poliitikko – suurimmalle osalle kansasta asialla ei liene suurta väliä) kyseenalaistaa kuulumisensa kriisissä rypevään unioniin. Pitkän jahkailun jälkeen David Cameron lupasikin tänä keväänä pitää kansanäänestyksen EU:hun kuulumisesta ensi vaalikaudella, jos voittaa vuoden 2015 vaalit. Nyt Cameron, jonka täytyy viran puolesta kaveerata muiden EU-johtajien kanssa, on ikävässä välikädessä, kun konservatiivipuolueen vaikuttajat yksi toisensa jälkeen tulevat julkisuuteen sanomaan, että äänestäisivät vastaan, jos äänestys olisi tänään. Vettä myllyssä ei ainakaan vähennä se, että konservatiivien historian heikoin paikallisvaalitulos on juuri hävitty puolueelle, jonka nimi on UK Independence Party.

UKIP:n varsinainen tarttumapinta talouden junnatessa paikallaan ja köyhyyden lisääntyessä on kuitenkin sen avoin maahanmuuttovastaisuus. Puolue tarkistaa parhaillaan kantaansa maahanmuuttoon, mutta ainakin sen vuoden 2010 vaalien manifestiin kuului pyrkimys jäädyttää maahanmuutto Britanniaan viideksi vuodeksi. Viisumin määräajan ylittämisestä tulisi rikos. Lisäksi paitsi EU:n, UKIP jättäisi taakseen myös EU:n ihmisoikeussopimuksen ja sen myötä velvoitteensa pakolaisten suojelusta.

Britannian maahanmuuttopolitiikkaa on kuitenkin viime aikoina tiukennettu jo melkoisesti. Yliopisto-opiskelijat saivat ennen jäädä maahan määräajaksi hakemaan töitä – nyt EU:n ulkopuolelta tulevilla on parasta olla työpaikka (eikä mikä tahansa työpaikka vaan parintuhannen punnan vuositulot) jo samana kesänä tai viisumi vanhenee. Perheenyhdistämistä on tiukennettu, ja turvapaikanhakijoiden säilöönottoa ollaan uudistamassa – ei ole vielä selvää mihin suuntaan, mutta en olisi kovin optimistinen. Koomikko Mark Steel kuvaa kolumnissaan maahanmuuttopolitiikan koukeroita osuvasti: ”Meillä oli sääntö, jonka mukaan Britanniaan tuleen maahanmuuttajan vanhempi sukulainen, josta kukaan muu ei pitänyt huolta, sai myös tulla Britanniaan. Sääntöä on nyt tiukennettu, ja jos tällainen sukulainen selviytyisi matkasta Britanniaan, häntä pidetään liian terveenä, jotta hän voisi kuulua kategoriaan 'riippuvainen'.”

Britannian maahanmuuttopolitiikan koodisanoja ovatkin työkykyisyys, -haluisuus ja mahdollisuus maksaa osansa. Kuningattaren vuosittainen puhe, jossa hän kuvaa hallituksen linjaa, sattui UKIP:n vaalivoittoa seuraavalle viikolle. Kuinkas ollakaan, maahanmuutto nousi yhdeksi sen pääteemoista. Kuningatar puhui lakialoitteesta, jonka mukaan yksityisten vuokranantajien täytyisi tarkistaa vuokralaistensa maahanmuuttostatus, samoin autokoulujen, ja tilapäisesti maassa oleskelevia laskutettaisiin terveydenhuollosta. Lain yksityiskohdat eivät ole vielä selvillä, mutta sanoma on sitäkin selvempi. Kuningattaren sanoin se pyrkii “takaamaan, että maa houkuttelee niitä, jotka tekevät osansa, ja estää niiden tulon, jotka eivät tee”.

Miten tämä eroaa UKIP:n pyrkimyksestä “mahdollistaa ihmisten tulo työskentelemään Britanniassa (…) rajatuiksi ajanjaksoiksi ja täydentämään aukkoja työmarkkinoissa, joita täyttämään tämänhetkinen työvoima ei riitä”, en ole ihan varma. Ja se vasta on pelottavaa.

Kuluvan vuoden aikana Kreikan valtio on turvautunut järeisiin keinoihin työtaistelujen tukahduttamiseksi. Lakkoja on saatu keskeytettyä turvautumalla sota- tai kriisitilaa varten laadittuun liikekannallepanolakiin, joka antaa viranomaisille laillisen oikeuden pakottaa ihmisiä tekemään töitä vankilatuomion uhalla.

Rauhan aikana kyseistä lakia sovellettiin käytäntöön ensi kerran vuonna 2010, jonka jälkeen sillä on tukahdutettu ainakin merimiesten, rekkakuskien sekä jätehuollon työntekijöiden lakkoja. Tämän vuoden puolella Kreikan valtio on turvautunut poikkeustilalainsäädäntöön aikaisempaa hanakammin ja näyttäisi siltä, että siitä on tulossa yleinen käytäntö valtiolle kiusallisen työtaistelujen lopettamiseksi. Kriitikkojen mukaan tämä näivertää demokratian uskottavuutta – mutta eiköhän se ole jo aikaa sitten mennyt.

Tammikuussa kahdeksan päivää lakkoilleet Ateenan metrotyöntekijät uhkailtiin vankilatuomiolla takaisin maanalaisen ohjaamoihin sekä helmikuussa vastaava liikekannallepano pakotti viisi päivää lakkoilleet merimiehet palaamaan laivoihinsa ja merille. Nyt poikkeuslainsäädäntöä ollaan aikeissa käyttää opettajien lakkouhkausta vastaan. Tämä on ensimmäinen kerta, kun kyseisestä menetelmästä puhutaan jo ennen lakon alkamista, ikään kuin uhkauksena.

Opettajat ovat kaavailleet menevänsä lakkoon 17.5., jolloin on yliopistojen ja muiden korkeakoulujen pääsykoepäivä. Työtaistelun syynä on valtion vaatimus lisätä opettajien viikkotuntimäärää kahdella tunnilla ilman, että heidän palkkansa nousee. Tällä toimenpiteellä on opetusministeriön mukaan tarkoitus välttää tilanne, jossa valtio joutuisi palkkaamaan uusia opettajia töihin. Viimeisimmän säästöpaketin ehtojen täyttymiseksi Kreikka on luvannut irtisanoa 15 500 julkisen sektorin työntekijää – irtisanomiset tulee epäilemättä koskemaan myös opettajakuntaa.

Tiedotusvälineissä puhunut opetusministeri Konstantinos Arvanitopoulos jyrähti, että opettajien lakko on uhka koko yhteiskunnalle. "Meidät [opetusministeriö] on velvoitettu takaamaan opiskelijoiden ja heidän vanhempiensa mielenrauha!" Opettajien työmäärän lisääminen tuo valtiolle arviolta muutaman kymmenen miljoonan euron säästöt.

Filosofi Giorno Agamben kirjoittaa, että "poikkeustila esittää itsensä laillisena muotona sille, millä ei voi olla lain muotoa." Tämä tarkoittaa, että poikkeustilajulistuksen kautta valtio voi laillisesti toteuttaa sellaisia tekoja, jotka ovat sovittamattomissa yhteiskunnan arvojen ja oikeusjärjestelmän puitteisiin. Agamben jatkaa analysoimalla, että modernin totalitarismin harjoittama niin sanottu "laillinen sisällissota" on instituutio, joka – poikkeustilan kautta – ei salli ainoastaan poliittisten kilpailijoiden eliminoimista, vaan myös sellaisten, jotka jostain syystä eivät ole integroitavissa poliittiseen järjestelmään. "Siten tahallisesta poikkeustilan luomisesta on tullut nykyaikaisten valtioiden, mukaan lukien ns. demokratiat, yksi tärkeimmistä toimenpiteistä."

Kreikassa on monien muiden Euroopan valtioiden tapaan otettu 2000-luvulla käyttöön terroristilainsäädäntö, jota on käytetty ahkerasti muun muassa anarkisteja vastaan. Pahimmissa tapauksissa tutkintavankeudet ovat pitkittyneet jopa kahdeksaantoista kuukauteen. Työväen perinteisten työtaistelumuotojen – mitä lakotkin ovat – tukahduttaminen vankilatuomion uhalla on selvä askel kohti syvenevää totalitarismia. Jos sama meno jatkuu, on vain ajan kysymys milloin loputkin työväen viimeisen 200 vuoden aikana verisesti itselleen kamppailemat oikeudet pyyhkiytyvät unholaan.

Lima on taksien kaupunki. Tätä pohdin tänään, kun ohitseni ajavat kuljettajat vilkuttivat valoja ja painoivat toiveikkaasti torvea kohdallani, yksi toisensa jälkeen. Risteyksessä odottamaani omenanvihreää linja-autoa ei näkynyt missään, mutta takseja riitti tuskastuttavaksi ruuhkaksi asti tuolla mitättömän pienellä kadun kulmalla.

Sanomalehti El Comercion mukaan Liman katuja kuluttaa 240 000 taksia. Toisten mukaan takseja on lähes satatuhatta enemmän. Virallisesti rekisteröityjä näistä on alle puolet, joten todellista määrää tuskin tiedetään.

Internetistä löytyy lisää vaikuttavia numeroita. New Yorkissa on alle 2 kuuluisan keltaista taksia ja Helsingissä alle 3 taksilupaa tuhatta asukasta kohden. Buenos Airesissa sentään on 12 taksia tuhatta asukasta kohden, mutta täällä vastaavaa asukasmäärää palvelee peräti 27 taksia tuhatta asukasta kohden!

Kyytiä ei todellakaan ole tarvinnut etsiä eikä odottaa.

Limassa on kaksi kertaa enemmän takseja kuin niille on tarvetta, suurin sanomalehtikin otsikoi vuonna 2011. Ne täyttävät kulkuväylät, mutta palvelevat tuskin kymmentä prosenttia liikkumistarpeesta. Taksilla kulkeminen kun ei ole kaikille mahdollinen vaihtoehto. Kuljettajat ajavat kilometrejä takapenkit tyhjinä asiakkaiden toivossa, ikkunat avoinna matkaneuvotteluille.

Ketkä takseja sitten ajavat ja miksi heitä on niin paljon?

Liman yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan suuri osa kuljettajista on yli 35-vuotiaita koulutettuja ja heitä, jotka menettivät työnsä julkisen sektorin uudistuksessa 1990-luvulla. Insinöörin koulutus ei ole harvinaisuus, eikä kotiosoite kaupungin köyhemmillä laidoilla. Tästä voi arvailla selitystä monien loputtoman pitkiin tunteihin ratin takana.

Muistan lukeneeni jostakin, että Limassa taksin kyytiin nouseminen tuntuu siltä kuin astuisi jonkun olohuoneeseen. Toisinaan vierailulla pääsee kuuntelemaan kokonaisia tarinoita ja toisinaan saa tutkailla kojelautaan kiinnitettyjä perhepotretteja hiljaisuudessa siihen asti, kunnes on aika kaivaa solet taskusta. Vain kerran jokin autossa tai kuljettajassa sai minut siirtymään ennen matkaa seuraavaan, varmuuden vuoksi.

Tänä aamuna vihreä bussini ei kurvannut kulman takaa. Kiireen hiipiessä kantapäille heilautin kättäni seuraavien etuvalojen välähtäessä.

Nuori kuljettaja pysäytti kilometrien kolhiman autonsa ja jätti autojonon kiemurtelemaan kärsimättömänä käärmeenä taakseen, kurkotti kohti matkustajan puolen avointa ikkunaa. Kerroin määränpääni ja kysyin hintaa. Ensimmäinen tarjous oli hieman yläkanttiin, kuten tapana on, joten ehdotin: ”¿Cinco?”. Kuljettaja nyökkäsi kevyesti vastaukseksi.

Pujottauduin takaovesta pehmeäksi kuluneen nahkapenkin tarjoamalle retkelle kaistojen väliin ja Liman pilvipeitteen läpi paistavan auringon täplittämille kaduille.

Tänään kirjoitan taas itsestäni ja muistakin ihmisistä, en niinkään eläimistä, vaikka eläimet ovat ilman muuta tämänkin tekstin keskiössä.

Seitsemän vuotta sitten avasin taloni sellaisille elämille, joille ei ollut muualla paikkaa tai omaa ihmistä, ja jotka tarvitsivat jonkinlaista apua. Minulla oli kyllä aiempaakin kokemusta eläimistä, olin auttanut niitä ja oman kattoni alla oli asunut aika paljon eläimiä.

Seitsemässä vuodessa elämä on muuttunut kovasti. Täällä on asunut satoja eläimiä. Olen tehnyt töitä ja oppinut enemmän kuin ikinä ennen. Koska eläinten suojelu on paljon laajempi teema kun vain eläinten löytökodin pyörittäminen, on vaikea selittää kaikkea, mitä olen tehnyt.

Yksi harmillinen ja vaikea ongelma eläinkodeissa on aina raha. Virossa valtiot eivät tue eläinkoteja. Kunnilla on vastuu esimerkiksi kulkueläimistä, mutta eläimet eivät kiinnosta niitä niin paljon kuin ihmiset. On kuntia, jotka sivuuttavat vastuunsa täydellisesti. Valtion tukea saa vaan kaksi isompaa eläinsuojeluyhdistystä. Niistä toisen rahankäyttö on enemmän kuin epäilyttävää.

Olenkin kerännyt lahjoituksia päivästä toiseen. On tosiaan ihmeellistä, että lahjoituksia tulee ja työ jatkuu. Silti se on vaikeaa: ikinä et tiedä, tuleeko lahjoituksia huomennakin, luotetaanko minuun ja meidän yhdistykseen.

Lahjoitusten keräämiseksi täytyy järjestää lahjoituskampanjoita, niitä on isompia ja pienempiä. Pienet keräykset ovat varmasti tuttuja suomalaisille ystävilleni, jotka saavat kerran vuodessa pyyntökirjeen: laittakaa vaikka 1 euro, jotta olisi mahdollista jatkaa. Ja ystävät lahjoittavat.

Isomman kevätkampanjamme kuluessa sain kuulla erään nettisivuillaan erilaisia lahjoituskampanjoita julkaisevan järjestön edustajalta, että me emme voi jatkaa näin. Yhdistys, joka toimii vain lahjoitusten tuella ei ole tarpeeksi vahva ja sen työ voi helposti loppua kesken. Uskon, että hän on väärässä.

Eläinsuojelijat jatkavat vaikka kuolleena, koska kukaan muu ei riittävästi auta eläimiä. Mutta hän on oikeassa siitä, että raha vaikuttaa paljonkin eläinsuojelutyön laatuun.

Olen miettinyt mitä kaikkea tekisin, jos voittaisin lotossa miljoona euroa. Selvästi käyttäisin rahat muidenkin kuin oman yhdistyksen hyväksi: koko Viron eläinsuojeluun, eläinoikeusaktivismiin ja eläinkotien hyväksi.

Valitettavasti lottovoitto ei kovin todennäköisesti tule, vaikka unelmoida voi, jos on aikaa.

***

Viimeisen puolen vuoden aikana on tapahtunut yllättävä muutos: myös hiidenmaalaiset ihmiset ovat alkaneet osallistua toimintaan. Hiidenmaalaiset ovat vanhanaikaisia ja heidän mielestään ihminen, joka avaa kotiinsa eläinkodin on aika hullu, ja muuttaa varmasti pian heidän saareltaan pois. Mutta minä en ole lähtenyt.

Hiidenmaalainen ihminen ei lahjoita miellellään rahaa, mutta täällä toimii vielä vanha systeemi, jossa raha ei ole tärkeää. Vaihdetaan asioita, tehdään töitä toisen hyväksi ilman rahaa. Puolen vuoden sisällä olen sopinut monen kaupan kanssa että vanhentuneita ruokia ei heitetä enää roskiin, vaan ne annetaan ihan virallisesti meidän eläimille. Kaksi vahvaa minun ikäistäni naista käy kerran viikossa meidän yhdistyksessä englannin kielen tunneilla, vastineeksi he tekevät raskaita maatöitä, kuten puiden hakkaamista.

Viikonloppuna kävin katsomassa ja auttamassa yhtä kissaa, kun eläinlääkäreillä ei ole viikonloppuisin vastaanottoa. Sain palkaksi neljä purkillista tomaatteja; toiselta sain perunansiemeniä.

Tämä ei voi jatkua näin, sanoivat vieressä asuvat farmarit, ja tulivat ilmaiseksi auramaan meidän peltoa. Miten olette jaksaneet ilman tukea niin kauan, sanoi metsäyrittäjä ja toi meille materiaalia koira-aitauksen rakentamiseksi. Hiidenmaalaisen lapsen syntymäpäiväjuhlilla vieraita pyydettiin antamaan lahjojen sijaan (no, vähän niitäkin tuotiin) ruokaa meidän eläimille. Miten tällaista voi tapahtua melkein joka päivä? Onko jossain voima, joka antaa ihmisille tällaisia ideoita? Vai olenko onnistunut rakentamaan jotain ainutlaatuista ja mahdotonta?

Mahdottomia tehtäviäkin tulee. Meidän yhdistyksen toimintaa seurataan muuallakin kuin Virossa ja Suomessa. Viikko sitten tuli kirje, että Viro voisi olla kypsä eläinsuojelupuolueen synnylle, ja vain meidän yhdistys pystyisi puolueen perustamaan.

Sanotaan, että Azerbaidžanin pääkaupunki Baku on kymmenen vuoden kuluttua Dubain tasoinen ökyparatiisi. Väitettä ei ole vaikea uskoa, kun kävelee öljyä tihkuvan Kaspianmeren varrella olevaa rantabulevardia pitkin ja ihailee kaupungin ultramodernia arkkitehtuuria.

Bakun asukkaat osoittelevat mielellään viime vuoden Euroviisuja varten rakennettuja loimuavia liekkitorneja ja kristallihallia. Päätään pudistaen he päivittelevät, miten monta miljardia euroa rakennelmat kustansivat.

Maaseudulla näkymä on toisenlainen. Päällystämättömillä maanteillä neuvostonostalgiaa uhkuvat Volgat töräyttelevät torviaan ajokaistalla lorviville lehmälaumoille. Maailman 20. suurin öljyntuottajavaltio olisi voinut liekkitorneihin uponneilla miljardeilla esimerkiksi ylettää kaasuputkensa maalaiskyliin, joiden asukkaat sytyttävät kotiensa lämmityksen tulitikuilla.

Maan mittavat luonnonvarat – öljy, kaasu, lähdevesi, metallit – viedään ulkomaille ja voitot rapsahtavat presidentin pankkitilille. Azerbaidžanilaiset itse hädin tuskin huomaavat kotimaansa rikkauksia. Ruokapöydässä emäntämme Samira kaataa meille viiniä ja harmittelee, että Euroopasta voi ostaa parempaa azerbaidžanilaista viiniä kuin Azerbaidžanista.

Monet tapaamamme kansalaiset ilmoittavat suoraan elävänsä diktatuurissa. Myönnettäköön, että Azerbaidžanin hallintojärjestelmä muistuttaa enemmän monarkiaa kuin tasavaltaa.

Maan ensimmäinen presidentti ja kansallissankari, jo Azerbaidžanin neuvostotasavallan johdossa kannuksensa hankkinut Haidar Alijev jätti jälkeensä nuoren korruptoituneen valtion ja vahvan henkilökultin. Presidentin kuoltua vuonna 2003 valtaan astui kyseenalaisten vaalien jälkeen hänen poikansa Ilham Alijev.

Presidentti palvelee kaksi kautta, mutta nuorempi Alijev on kynäillyt lakimuutoksen, jonka mukaan sotatilanteessa kausirajoitus ei päde. Azerbaidžan on sattumoisin ollut 1990-luvun alusta lähtien pysyvässä sotatilassa naapurimaansa Armenian kanssa. Alijevin toinen kausi päättyy ensi syksynä, joten lokakuun vaaleista tulee varmasti mielenkiintoista seurattavaa.

Azerbaidžanin sananvapaustilanne herättää jatkuvaa kritiikkiä. Erityisesti Euroviisujen aikaan se oli suurennuslasin alla. Yliopistossa taloutta opiskeleva Subhi osallistui viime tammikuussa Bakun keskustassa järjestettyyn armeijaväkivaltaa vastustaneeseen mielenosoitukseen. Mellakkapoliisit taltuttivat rauhanomaiset mielenosoittajat kumiluodeilla ja vesisuihkuilla. Subhille rapsahti osallistumisesta 500 euron sakot. Mielenosoituksia oli myös maaliskuussa.

”Ensimmäiseen mielenosoitukseen osallistui tuhansia ihmisiä, mutta sitä seuraavaan vain muutama sata. He näkivät, miten edellisellä kerralla kävi, ja nyt heitä pelottaa”, Subhi harmittelee.

Azerbaidžanissa hinnat ovat korkeat, mutta palkat pienet. Suuri osa kansalaisista elää maaseudulla ja pyrkii elämään mahdollisimman omavaraisesti. Ruokapöydässä tarjoillaan melkein ainoastaan oman pellon antimia.

Tokaisen meitä emännöivälle matematiikan opettajalle, Samiralle, että asiat ovat nyt kuitenkin varmasti paremmin kuin Neuvostoliiton aikoina. Samira miettii kysymystäni pitkään ja pudistaa sitten päätään.

”Eivät asiat ole nyt ollenkaan paremmin. Meillä ei ole oikeaa demokratiaa, meillä ei ole tarpeeksi sananvapautta eikä meillä ole riittävästi rahaa. Kun olin nuori, kuusihenkinen perheemme matkusti joka kesä ympäri Neuvostoliittoa. Nykyhinnoilla ja -palkoilla ulkomaanmatkaan menee helposti puolen vuoden säästöt.”

Samira lisää tosin toiveikkaasti, että ehkä jo kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä Azerbaidžan on hyvä paikka elää.

Manner-Euroopan pohjoisimmassa kylässä elo kulkee verkkaasti. Kylässä ei ole baaria, ostaria saati lääkäriasemaa. Kuumin tapaamispaikka on lähempänä puoltapäivää aukeava kyläkauppa, jonka yhteydessä toimivat kahvila sekä posti. Lauantaisin kahvilasta saa kakkua.

Täällä ollaan luonnon ja lumen armoilla. Vaikka en olekaan kokenut talvea Finnmarkissa, olen seurannut lumen sulamista. Ihmiset mönkivät lumen alta paljastuviin varastorakennuksiin. Keittiön ikkunasta voin seurata, kuinka veneitä lasketaan Jäämereen viereisen aallonmurtajan turvin. Huono keli merellä on huono ja sen huomaa veneistä: ne eivät ole huvipursia.

Pihallamme majatalossa hevosaitaus paljastuu lumesta. Tullessani polvenkorkuinen, enemmän sopimusluontoinen aita onkin nyt korkuiseni. Koirien kanssa olen uskaltautunut hieman tundrakävelyille hankien antaessa periksi. Talven jäljeltä valkoisen jäniksen singahtaessa näköpiiriin kolmen husky-ystäväni elämä käy jännittäväksi.

Talojen ulkoseinillä kuivuvat turskat menisivät myös parempiin suihin, jos koirat saisivat päättää. Kaupan lisäksi pettämätön menomesta on kylän toisella laidalla nököttävä valkoinen kalatehdas, joka prosessoi paikallista turskaa ja kuningasrapua. Kalasta eläneessä Gamvikissa on ennen ollut kymmenkunta kalatehdasta. Tehtaiden myötä sulkeutuivat myös paikallisen paloaseman ovet, jonka torni on kylän pilvenpiirtäjä.

Tänne ei isoilla troolareilla ole asiaa. Laitureissa keinuvat pienet kalapaatit. Ylikalastuksen myötä romahtaneet turskakannat ovat täällä maailman laidalla vielä kohtalaisen terveitä, vaikka tämä merten huippupeto onkin vielä pulassa esimerkiksi Pohjois-Atlantilla.

Muutoksia paikallisessa meriekosysteemissä aiheuttaa sen sijaan kuningasrapu. Tämä Murmanskin edustalle Japaninmereltä istutettu peto on lähtenyt sananmukaisesti lapasista ja mönkii hiljalleen etelään. Jutut rannikolla viihtyvistä, noin 5–15-kiloisista merimöröistä ovat hillinneet suurinta intoani kastautua Jäämereen.

Tieto merenpohjassa saalistavan kuningasravun aiheuttamista muutoksista Jäämeren meriekosysteemissä on vielä vähäistä. Siitä, mistä ekosysteemi koostuu ja mitä siellä oli ennen kuningasrapua, ei ole tarkkaa tietoa. Yleisestikin vieraslajien vaikutuksesta meriekosysteemeihin on tehty varsin vähän tutkimusta. Kuningasravun on kuitenkin huomattu vähentävän biodiversiteettiä ja biomassaa merenpohjassa, Jäämerellä etenkin simpukoiden ja meritähtien joukoissa.

Kuningasrapu ei ole ainoa paikallinen mörkö. Maisemat tuovat mieleen norjalaisen Trollhunter-elokuvan. Naapurin sedän kuistilla on liikennemerkkiä muistuttava peikkokieltomerkki, ja kaupasta saa trollisalmiakkia. Eläkeläispitoinen kylänväki kuiskailee kuulemma peikoista ja maahisista. Toistaiseksi kaupassa minulle norjaa puhuvien pappojen jutut menevät hymyillen ohi, mutta pian toivon saavani kielen haltuun niin että paikallistarut avautuisivat minullekin.

Sillä välin ihmettelemme ovenkahvamysteeriä majatalossa. Viimeksi toissapäivänä kellarin ulko-oven kahvasta olivat ruuvit kadonneet yön aikana. Pihatosssa nuokkuvat hevoset eivät tunnusta. Myös sisätiloissa yhden majoitushuoneen oven ruuvit ovat kadonneet jo aikaa sitten. Trendi ei kuulemma ole talossa uusi. Mihin lie peikko tarvinnut ruuveja.

Ennen muuttoani Hongkongiin kaupunki eli mielenmaisemissani villiä elämää Aasian tiheänä metropolina, tilana täynnä korkeita peilitaloja, kiirettä, liikettä ja tilattomuutta.

Ja näistä mielikuvista ahdistuneena en alun perin halunnut muuttaa tänne, en juuri ollenkaan. Olin nostalgisen kiinnittynyt Lontoon esikaupungissa elämiseen. Sen vihreyteen, pikkusieluisuuteen ja aina hiukan ylimenevään hienosteluun, joka tarjosi päivittäistä iloa elämääni. Naapureihini, jotka olivat mielenkiintoinen sekoitus kovan luokan toimittajia, Itä-Lontoon gangstereita ja oikukkaita, hiukan kieroja juristeja. Elämääni, jonka keskiluokkaisuuden kieroutuneeseen todellisuuteen verrattuna jopa Ang Leen upea elokuva Jäämyrsky (1997) jää ironisuudessaan toiseksi.

Mutta todellisuus on aina tarua ihmeellisempää. Ja täällä Hongkongissa ehkä vieläkin ihmeellisempää. Ja tämä ei liity nykyisiin silkkipeppunaapureihini, joiden oudoista touhuista voisin kirjoittaa pian novellin. Mutta pikimmiten siihen hiljaisuuteen, vehreyteen ja tyhjyyteen, jonka yllätyksekseni tästä kaupungista olen löytänyt.

Sillä jos numeroilla oikein hifistellään, Hongkong ei ole urbaani metropoli ollenkaan. Kaupungin maa-alasta on ainoastaan 25 prosenttia rakennettua ja yli 40 prosenttia on kaavoitettu kansallispuistoille. Täältä löytyy yli 200 kilometriä tyhjiä retkeilypolkuja, melkein kilometriin nousevia vuoria ja kymmenittäin kuvankauniita tyhjiä saaria ja hiekkarantoja.

Niin, ja autiokyliä. Sadoittain autiokyliä.

Näistä autiokylistä onkin muotoutunut minulle lievä pakkomielle, retkeilyharrastukseni sivujuonteena. Olen yrittänyt löytää niistä lisätietoa möyrien tunteja netissä ja koluten läpi useita paikallisia kirjastoja. Mutta yhtäkään kirjaa en ole niihin liittyen löytänyt. Edes sitä, kuinka monta autiokylää täällä on ei tarkalleen tiedetä. Vaikuttaakin siltä että nämä paikat eivät juuri ketään kiinnosta, paitsi itseäni ja muutamaa höyrypäistä muuta.

Kenties ne ovat paikallisille modernisaation tai menneisyyden kipupisteitä? Tai ehkäpä ne edustavat liiaksi kehittymätöntä ja pysähtynyttä maalaiselämää – eli kaikkea mitä Hongkong ei ole tai siis ei halua olla?

Mutta jotakin tiedon hippusia, sieltä täältä, olen saanut kerättyä. Olen oppinut että vanhimmat kylät ovat perustettu 1680-luvulla ja niiden autioituminen alkoi 1970-luvulla kun asukkaat muuttivat minulle vielä tuntemattomasta syystä ulkomaille – Englantiin, Australiaan, Kanadaan ja Yhdysvaltoihin. Ja vaikka lähtö saattaa olla hiljainen historian kirjojen sivuilla, vaikuttaa se kovin äkkinäiseltä. Taloissa kun tavarat ovat usein paikoillaan, valokuvia, huonekaluja, koulukirjoja, lasten leluja ja astioita myöten. Aivan kun asukkaat olisivat vain pikaisesti poikenneet johonkin käymään. Laskeneet kahvikupin pöydälle, unohtaneet takkinsa naulaan ja juosseet kiireen vilkkaa avonaisesta ovesta ulos. Naapureita tapaamaan tai kenties poikkeamaan kaupassa. Mutta hävinneet matkalle. Palaamatta koskaan.

Nämä kylät, joita nyt yritän vapaa-aikanani kuvata ja dokumentoida muutaman ystäväni kanssa, ovat pysäyttäviä. Katsellessani haalistuneita valokuvia kotien seinillä, mietin usein keitä nämä ihmiset olivat ja missä he ovat nyt? Tuliko heidän elämästään parempaa – löysivätkö he onnen ja rikkauden maailman turuilta, toreilta tai toimistoilta? Muistelevatko he kenties ikinä villiintyneitä lehmiään, jotka yhä paimentavat kylien reunamilla, kun odottaen heidän paluutaan? Tai ystäviään tai sukulaisiaan, joiden valokuvat haalistuvat nyt auringossa hylättyjen kotien lattioilla?

Niin paljon kysymyksiä. Eikä yhtäkään vastausta. Ei ensimmäistäkään. Kenties joskus. Tai ehkä ei. En tiedä. Mutta yritän.

Kuvat: Riina Yrjölä ja Tom Grundy

Minulla on tänään monta syytä puhua luokasta. Ensinnäkin, on vappuaatto. Toisekseenkin, se on looginen jatkumo sille, että viimeksi kirjoitin Thatcherista. Ja kolmanneksi, koska luokasta on aina hyvä puhua.

Luokka ei ole useimmille suomalaisille käsite, joka kuluisi jokapäiväisessä käytössä: kuvailemme ihmisiä iän, ihonvärin tai tyylin perusteella, mutta emme luokan. Se on näkymätön. Kuitenkin, kun luokkaa oppii ajattelemaan, niitä laseja on vaikea riisua.

Britanniassa luokka on kaikkialla. Ihmisten puhetavoissa ja pukeutumisessa, asuinalueista ja tulevaisuudennäkymistä puhumattakaan. Eikä ihme, sillä kyseessä on ainakin sosiaaliluokasta toiseen siirtymisen perusteella länsimaiden jakautunein yhteiskunta. Se näkyy arjessa: Lontoossa bussilla kulkeminen on niin paljon halvempaa kuin metrolla, että suurkaupungin köyhemmät asukkaat käyttävät tunteja päivästä työmatkoihin. Kun sattuu aamuseitsemän bussiin Tottenhamista kohti keskustaa, sen jotenkin vaan tuntee.

Mutta mitä luokka sitten on? Olen vaivannut sillä päätäni paljon. Marxillehan jako oli yksinkertainen: on omistava luokka sekä ne, joilla ei ole muuta myytävää kuin työnsä. En kuitenkaan voi olla ajattelematta – vaikka herran ajatuksia kunnioitankin – että 2010-luvun luokkajako perustuu muuhunkin kuin omaisuuteen. Minulla ei ole muuta kuin muutaman sadan euron kuukausitulot, periaatteessa: on kuitenkin koulutus, kielitaitoa ja kokemusta, paljon sosiaalisia suhteita ja vanhemmat, jotka kyllä pystyvät jeesaamaan, jos vaikka Suomessa käymään pitää päästä. Minun elämäni on ja tulee olemaan aivan erilaista kuin aamuseitsemän bussissa istuvan prekariaatin.

Olen oikeastaan aina olettanut, että työelämä muuttuu siihen suuntaan, että suurin osa sukupolvestani tulee olemaan prekariaattia. Mutta ei! Ainakin BBC:n kuukausi sitten julkaiseman luokkalaskurin mukaan kuulun nousevaan palvelutyöntekijöiden luokkaan. Voisin tulojeni ja omaisuuteni puolesta kuulua myös prekariaattiin, mutta koska tunnen kulttuuri-ihmisiä ja vietän vapaa-aikaani ystävien kanssa sosialisoiden, minulla on sosiaalista ja kulttuurista pääomaa, joka erottaa minut alimmasta luokasta.

BBC:n luokkatutkimus on Britannian tähän asti laajin. Sen mukaan yhteiskuntaluokkia on seitsemän: eliitti, vakiintunut keskiluokka, tekninen keskiluokka, uudet varakkaat työläiset, nousevat palvelutyöläiset, perinteinen työväenluokka sekä prekariaatti. Niillä on erilaisissa suhteissa taloudellista, kulttuurista ja sosiaalista pääomaa.

Tutkimus tehtiin nimenomaan siksi, ettei entinen luokkajako ylä-, keski- ja työväenluokkaan tutkijoiden mukaan vastannut modernin yhteiskunnan ulottuvuuksia. Sen takana on joukko sosiologeja Britannian parhaista yliopistoista, ja kuten yksi heistä, LSE:n Mike Savage, selittää Guardianissa: olennaisia 2000-luvun yhteiskunnassa ovat elämäntapojen ja taloudellisen eriarvoisuuden päällekkäisyydet ja liitoskohdat. Ne tuottavat etuoikeuksia, joiden ymmärtämiseen luokka on tarpeellinen käsite.

BBC:n uutta luokkajakoa voisi kritisoida siten, että jakamalla työväenluokan se hämärtää luokkatietoisuutta ja siten pelaa hallitsevan luokan pussiin: maassa, jossa esimerkiksi maanomistus on äärimmäisen keskittynyttä ja maan arvo nousee jatkuvasti, omistuksella on väliä.

En ole myöskään oikein koskaan lämmennyt käsitteelle sosiaalinen pääoma. Oikeastaan inhoan sitä. Se saa ystävyyssuhteet muuttumaan verkostoitumiseksi ja koulutuksen sijoitukseksi omaan tulevaisuuteen – sen sijaan että ne olisivat elämän mittaan kartutettua kokemusta ja omaksi iloksi hankittuja. Kapitalistisessa järjestelmässä elävälle, järjen ohjaamalle ihmiselle tärkeintä on hyöty. Niinpä sosiaalisesta pääomasta puhutaan samoin termein ja sitä kvantifioidaan niin kuin taloudellista pääomaa.

En siis ihan tiedä, mitä ajatella uudesta luokkajaosta. Pääasia on kuitenkin, että luokasta puhutaan. Hyväosaisuuden kasautuminen ei ole sattumaa, ja yhteiskunnallisten rakenteiden ja niiden systemaattisuuden analysoimiseen tarvitaan keskustelua – vaikka olisinkin eri mieltä termistöstä. Suomessakin on hyvä muistaa, että luokkaerot eivät mene pois sillä, että sulkee silmät, laittaa sormet korviin ja huokaa ”onneksi tämä ei ole luokkayhteiskunta!”. Tarvitaan tietoista politiikkaa.

Ja muuten – täällä vappuaattoa ei juhlita, sillä toukokuun ensimmäinen on työpäivä siinä missä muutkin.

Kreikka on kriisissä, mutta talouskriisi ei ole ainoa. Turvapaikkakriisi on levinnyt maahan ankaran talouskurin aikana. Se on iskenyt kaikkein haavoittuvimpaan ihmisryhmään: siirtolaisiin – alaikäiset mukaan lukien – jotka ovat jättäneet kaiken taakseen paetessaan kotimaistaan etsimään turvaa.

Kreikassa siirtolaiset ovat jääneet oman onnensa varaan ja kaduille. Turvapaikan saaminen on mahdotonta sekä rasistiset väkivallanteot hurjassa kasvussa. Jumittuneena Kreikkaan heillä on yksi viesti Euroopalle ja muulle maailmalle: antakaa meidän liikkua!

Huhtikuun 21. päivä sai maailman ensi-iltansa Kreikan mahdottomasta siirtolaistilanteesta kertova dokumenttielokuva Into the fire. Elokuva on osin rahoitettu yhteisörahoituksella sekä sen levittäminen tapahtuu niin ikään erilaisten verkkoyhteisöjen kautta.

Keväällä 2012 työryhmä – journalisti Guy Smallman sekä elokuvantekijä Kate Mara – tulivat Kreikkaan tekemään minidokumentteja talouskriisistä. Projektin loppuvaiheilla he saivat erikoisen yhteydenoton. Somalialainen teini-ikäinen siirtolainen lähetti Smallmannille ja Maralle sähköpostin, jossa hän listasi ongelmia, joita hän ja hänen ystävänsä ovat kohdanneet. Työpari tapasi nuoret ja kuvasi muutamia haastatteluja, jossa nuoret kertoivat järkyttävistä kokemuksistaan Kreikassa.

Ensimmäisen kuvauspäivän jälkeen oli selvää, että Kreikan siirtolaistilanne on täysin kestämätön. Dokumentaristit palasivat takaisin Englantiin, jossa he käynnistivät yhteisörahoitushankeen, jonka mahdollistamana he palasivat Kreikkaan tarkastelemaan lähempää aihetta, jonka tuloksena filmi syntyi.

Kuvausten aikana tekijät joutuivat todistamaan rasististen pahoinpitelyjen ja kuolemaan johtaneen puukotuksen jälkipyykkiä sekä sitä, miten monet siirtolaiset yrittivät kuukausikaupalla tai jopa vuosia saada itselleen edes jonkinlaiset perusoikeudet mahdollistavaa tilapäistä oleskelulupaa. Elokuvan toinen kantava teema on kreikkalaisten näkemykset rasismista sekä parlamentissa olevasta Kultainen Aamunkoitto -uusnatsipuolueesta, joiden viime vuoden vaalimenestyksen myötä syrjivä retoriikka ja siirtolaisiin kohdistuvat rasistiset väkivallanteot ovat yleistyneet merkittävästi.

Tämän blogauksen myötä myös verkkolehti Fifi liittyy mukaan elokuvan laajaan levittäjäkaartiin.

Elokuvan verkkosivut: http://intothefire.org/

On kulunut jo lähes vuosi siitä, että Peña Nieto valittiin presidentiksi ja Institutionaalinen vallankumouspuolue PRI pääsi kahden oppositiokauden jälkeen takaisin vallan ohjaksiin. PRI:n voiton ja Peña Nieton valinnan aiheuttama vastarinta ja mielenosoitukset näyttävät jo unohtuneen. Tässä auttoi varmasti heti vaalien alla tullut Meksikon jalkapallon maailmanmestaruusvoitto, jota PRI käytti loisteliaasti hyväkseen.

Kotikaupunkiini Querétaroon, kuten varmasti muihinkin kaupunkeihin, asennettiin suuret TV-näytöt, josta väki pystyi katselemaan niin peliä kuin sen juhlintoja livenä. Ja mikä onkaan lähempänä kansaa kuin jalkapallo – ei ainakaan hallitus. Jalkapallo tulee kansalaisen omaan olohuoneeseen, kun hallituksen toimet näkyvät vain paperilla ja säädöksissä, joita kukaan tavallinen kaduntallaaja ei loppujen lopuksi edes ymmärrä.

PRI ratsasti vaalivoittoon suurimmaksi osaksi ostettujen äänien turvin, mutta myös uudistetulla ulkomuodolla. Uudistettu ulkomuoto tarkoittaa, että vanha, kansaa huijaava PRI on kuollut ja haudattu. Uudistettu PRI myös nuorentui: PRI piti poliittisen puhekilpailunkin nuorille puolueensa jäsenille, ja kilpailun menestyneimmät ovat nyt PRI:n tähtikaartia. Näin PRI:n uudet kasvot ovat nuoret ja kauniit ja ilmaisu kaunopuheista. Aivan kuten presidentti Enrique Peña Nieto, jos unohdetaan listan viimeinen adjektiivi.

Uudistunut ulkomuoto tarkoittavat myös uusia otteita. Heti virkaanastumisensa toisena päivänä, Peña Nieto allekirjoitti Pacto Por México -sopimuksen. Sopimuksen tavoitteena on tehdä suuria, kaikenkattavia yhteiskunnallisia muutoksia. Tällä hetkellä sen keskeisimmät muutokset ovat Reforma Laboral eli työuudistus ja Reforma Educativa, koulutusuudistus.

Reforma Laboralia myytiin mediassa ajatuksella, että se luo työpaikkoja, helpottaa työntekijöiden liikkuvuutta ja tekee Meksikon näin houkuttelevammaksi ulkomaalaisille yhtiöille. Jos tutustui lakimuutokseen tarkemmin, sai selville, että todellisuudessa muutos tarkoitti sitä, että työsopimukset tehdään aina väliaikaisiksi, uusitaan kuukausittain ja palkka maksetaan tuntipalkkana. Lisäksi työnantaja voi tarjota mahdollisuuden työharjoitteluun.

Uudistukset tarkoittavat sitä, että käytännössä Reforma Laboral tukee vain ja ainoastaan yhtiöitä. Työntekijöiden epävarmuus sen sijaan lisääntyy. Koskaan työntekijä ei voi tietää, haluaako yhtiö jatkaa sopimusta seuraavallekin kuukaudelle. Palkka huononee, sillä palkka maksetaan vain työpäivien mukaan, ja ne päivät, kuten yleiset vapaapäivät, joita Meksikossa piisaa, tarkoittavat miinusta palkkakuittiin. Lisäksi työharjoitteluaika mahdollistaa yhtiöille McDonald's-käyttäytymisen: työntekijä otetaan työharjoittelijaksi, jolloin palkka on pienempi, ja kun harjoitteluaika loppuu, sopimusta ei jatketa vaan otetaan seuraava työntekijäehdokas listalta.

Reforma Laborma aiheutti suuret mielenosoitukset ympäri Meksikoa. Suuremmat jopa kuin Yo soy 132 -liike vaalien aikana. Kiivaista mielenosoituksista huolimatta lakimuutos meni läpi, ja kansan oli tyydyttävä siihen.

Toisen uudistuksen, Reforma Educativan, tavoitteena on yksityistää koululaitosta. PRI:n mukaan uudistus nostaa meksikolaisen koulutuksen tasoa, sillä se tarjoaa avuliaille ihmisille mahdollisuuden tukea valtiota kansalaistensa sivistämisessä. Vaikka ihmiset tietävät, että tosiasiallisesti koulujen yksityistäminen tulee vain kasvattamaan railoa yhä suuremmaksi alemman ja ylemmän luokan välille, reformi ei saanut ihmisiä enää sankoin joukoin liikkeelle. Pettymys, miten työuudistus ajettiin läpi, hiljensi ihmiset. Näin minusta näytti tapahtuneen ainakin Querétarossa. Asioihin vaikuttamisen toivottomuus teki ihmisistä välinpitämättömiä.

Tällä hetkellä kiihkein puheenaihe Meksikossa on Pemex, Meksikon valtion omistama öljy-yhtiö. Yhtiön kansallistaminen tapahtui vuonna 1938. Itse kansa oli käytännössä se, joka osti öljy-yhtiön: ihmiset toivat vapaaehtoisesti maksupisteisiin pesojaan varallisuutensa mukaan.

Mutta nyt Pemex halutaan yksityistää. Lähes 70-vuotias koko kansan hanke ja ylpeyden aihe, jolla on jopa oma virallinen juhla- ja liputuspäivänsä, ei näytä merkitsevän mitään nykyiselle hallitukselle. On nimittäin varsin kiinnostavaa, että PRI käyttää viime tammikuussa tapahtunutta räjähdystä Pemexin pääkonttorissa perusteluna sille, miksi öljy-yhtiö tarvitsee yksityisiä investointeja. Eräs tutkija on näet sanonut, ettei niin suurta räjähdystä ole voinut syntyä vahingossa. Oli väite tosi tai ei, näyttää siltä, että Meksikon hallitus ei halveksi minkäänlaisia keinoja tarpeidensa toteuttamiseksi.

Koska kansan luottamus PRI:hin oli historiallisista syistä heikko, puolue ymmärsi, että sen täytyi osoittaa muuttuneensa ja olevansa nyt rehellinen puolue. Tällaiseen tarvitaan tietenkin näyttöä ja hiukan dramatiikkaakin. Jokainen aika vaatii uhrinsa. Tällä kertaa uhrina oli Elba Esther Gordillo, opettajien ammattiyhdistyksen johtaja, jonka tiedettiin varastavan rahaa liitolta ja ostavan lähimmille tukijoilleen vuosittain Ferrareita. Näyttävin elkein PRI tuomitsi johtajan vankilaan. Gordillolle tuomio tosiasiallisesti tarkoitti vain ennen aikaista eläköitymistä ja pulskaa palkkiota suostumuksesta mustan lampaan asemaan.

Tällä hetkellä PRI vaikuttaa varmemmalta ja suuremmalta kuin koskaan. Onko syynä onnistunut julkisuuden kontrollointi, vai vastaako median antama kuva todellisuutta? Median luotettavuudesta ei Meksikossa tosin voi puhua hymyilemättä. Tällä hetkellä valtamediassa, joka on PRI:n valvonnan ja kontrollin alainen, on kielletty käyttämästä sanoja kuten järjestäytynyt rikollisuus, väkivalta, salamurha ja huumekauppa. Kaikki, mikä antaa epämiellyttävän kuvan Meksikon tilanteesta. En tiedä, kuinka virallinen kielto on, mutta jostain syystä sanomalehdet, valtakunnalliset TV- ja radiokanavat ovat yhtäkkiä lopettaneet niiden käytön.

Jos julkisesti ei voi sanoa mielipidettä, se tuodaan esille epävirallisesti. Meksikolainen kiukku poliittista valtaeliittiä kohtaan on kanavoitu sosiaaliseen mediaan, ennen kaikkea Facebookiin ja Youtubeen. Vasemmisto ja sosiaalinen media ovat löytäneet varsinkin Peña Nieton mokat ja kömmähdykset ja näkevät hänessä meksikolaisen politiikan, tai todennäköisemmin yleisesti politiikan, karikatyyrin. Youtubessa on pitkä lista videoita Peña Nietosta: presidentti nukkuu Venezuelan edesmenneen presidentin Chávezin hautajaisissa, haukottelee Latinalaisen Amerikan presidenttien kongressissa, osoittaa eleillään täydellistä välinpitämättömyyttä virkatapaamisessa Japanissa. Lisäksi videot ovat tallentaneet presidentin iskeviä kommentteja, kuten vastauksen kysymykseen, mikä on tortillojen kilohinta: "No soy la señora de la casa", En minä ole kotiäiti.

On yhä mysteeri miksi, Peña Nieto valittiin PRI:n presidenttiehdokkaaksi. Luulisi, ettei PRI kaipaisi pitkän oppositiokautensa jälkeen minkäänlaista huonoa mainetta. Vai oliko Nieto ainoa hyvä vaihtoehto paikalle, jossa todellisuudessa ei ole paljon valtaa, vain julkisuutta? Asian voi toisaalta nähdä niinkin, kuten olen alkanut näin jälki käteen ajatella: Peña Nieton valinta oli täysi kymppi. Nieton temppuilut antavat nimittäin oikean kuvan, mitä politiikka ja poliitikot yleisesti ovat: rahan eli vallan sätkynukkeja.

Vielä ei tiedetä, ketkä ovat PRI:n todellisen vallan takana. Lähes varmuudella siellä ovat huumekartellit, joilla on vanha, tukeva asemansa. Yllätysnimenä on tosin noussut Meksikon entinen presidentti Carlos Salinas de Gortari, ajalta 1988–1994, yksi Meksikon vihatuimmista ihmisistä. Salinas de Gortari varasti huhujen mukaan puolet valtion budjetista rakentamalla kehnoja moottoriteitä ympäri Meksikoa. Kautensa jälkeen hänen piti paeta Yhdysvaltoihin, ettei olisi tullut murhatuksi. Nyt hän on jälleen kuvassa mukana, aivan Peña Nieton rinnalla.

Vain aika näyttää, keiden kädet hypyttävät sätkynukkeja. Sitä odotellessamme, antakaamme presidentti Enrique Peña Nieton viihdyttää meitä tempauksillaan.

Viime viikolla Fifissä julkaistiin Jukka Vuorion kirjoittama artikkeli virolaisesta turkistarhasta. Mukana oli kuvia, joita aktivistit olivat salaa kuvanneet. Mistäpä muusta minäkään voisin kirjoittaa tänä aamuna, kuin tästä samasta kuvauksesta, eläinten tilanteesta tarhassa ja siitä, mitä on tapahtunut viikon sisällä kuvien julkaisemisen jälkeen.

Televisio-ohjelman jälkeen melkein kaikki suurimmat lehdet ja nettisivut julkaisivat erilaisia juttuja rikoksesta, mutta mitään isoa kohua tästä ei noussut.

Ruotsalainen eläinoikeusaktivisti sanoi, että meidän maiden media on kyllästetty tällaisella kuvamateriaalilla, ei siitä ole enää mitään uutta, mistä voisi kirjoittaa.

Viro pitää itseään historiallisista ja kulttuurisista syistä osana Pohjoismaita. Turkistarhojen kuvauksista voi ajatella, että se varmasti onkin samaa kulttuurista perinnettä. Kuvauksia on nyt tehty Norjassa, Ruotsissa, Tanskassa, Suomessa ja kaikkialla on nähty samoja kuvia: onnettomia, psyykkisesti ja fyysisesti sairaita eläinvankeja ihmisten orjina.

Tänään kyllä selvisi yrittäjien lehden Äripäevin nettisivuilta, että tarha saa kaikesta huolimatta merkittäviä tuloja. AS Balti Karusnahkin liikevaihto oli viime vuonna 6 803 461 euroa, vuosi aiemmin 5 049 440 euroa. Voittoa tuli viime vuonna 2 573 403 euroa, vuosi aiemmin 1 686 985 euroa. Kasvua vuodessa 52,5 prosenttia.

Facebook-sivuilla on jo kommentoitu suomalaista, että niin ne tulee tänne lakeja rikkomaan ja saa vielä isot rahatkin kun tarha on suomalaisomistuksessa.

Viron eläinsuojeluyhdistys on pyytänyt selvityksiä Viron elintarvikeviranomaiselta, ympäristövirastolta ja poliisilta, sillä kyse on lain rikkomisesta. Mutta viikossa ei ole vielä tullut yhtään vastausta.

Mitä sitten seuraavaksi? Auttaako se, että kansalaisaloitteella on Suomessa kerätty suunnilleen 70 000 allekirjoitusta turkistarhoja vastaan? Vaikka meillä ei ole kansalaislakialoitetta, netissä on kerätty tarhojen lopettamiseksi jo 4 630 allekirjoitusta ja kampanja jatkuu. Riittäkö se? Vai mitä pitäisi tehdä seuraavaksi, että ihmiset lopulta heräisivät?

Katsoin YLE 2:lta Ajankohtaisesta kakkosesta vielä kerran karmeita kuvia. Sitä katsoessa minusta tuntui, että Viron eläinoikeusliike on viimeinkin kasvanut täysi-ikäiseksi. Alkaako jo riittää tästä aiheesta? Miksi minusta kuitenkin tuntuu, että turkistarhat ovat vain eläinoikeusihmisten murheita?

Kampanjansivut: www.loomadenimel.org/karusnahalugu

"Oikaistaan tuosta jäätietä. Se säästää meiltä 60 kilometriä", autokuski tokaisee ja kurvaa vauhdikkaasti tunturin rinnettä laskeutuneelta pikkutieltä alas rantaan. En vielä lue kovin hyvin norjaa auton navigaattorin ruudulta, mutta arvelen punaisten kirjainten ja stop-merkkien tarkoittavan että tätä jäätyneen vuonon yli vievää tietä ei löydy Google Mapsista.

Kuskilla on ymmärrettävästi kiire kotiin. Minun ja yllättäen toisen samaan Pohjois-Norjan pikkukylään matkalla olevan reissaajan matka katkesi muutaman sadan kilometrin päähän määränpäästä, kun lähin lentokenttä olikin suljettu. Seuraavaksi lähimmältä kentältä on Manner-Euroopan pohjoisimpaan kärkeen noin neljän tunnin ajomatka, joka lentoyhtiön kuskin on ajettava edestakaisin kapeilla ja jäisillä teillä.

Määränpääni vihdoinkin lähestyessä alun perin noin päivän matkustusaikani on venynyt jo kahdeksi. Huono sää, lentokenttien lakkoilu sekä luottokortin kiukuttelu ovat antaneet minulle mahdollisuuden tutustua Finnmarkin vieraanvaraisuuteen. Koska norjani on vielä olematonta, kommunikaatio on tapahtunut englanniksi, ruotsiksi ja venäjäksi.

Asutus on ollut harvaa koko matkan lentokentältä (0,7 asukasta neliökilometrillä). Ihmisen jälki on harvassa. Pienet muutamien tai parin kymmenen talon kylät tupsahtelevat tienvarteen vuonojen pohjukoille yhtäkkiä ja häviävät tunturien taakse yhtä nopeasti. Rakennukset tuntuvat kerääntyneen yhteen lämmittelemään kuin ihmiset kylmällä.

Auto pysähtyy, kun kuski haluaa tupakalle. Jyrkät rapautuvat kalliot nousevat korkeuksiin vieressämme. Pohjoismaalaiseen tyyliin ajon aikana ei ole ollut tarvetta small talkille. Nyt käy ilmi että kohtalotoverini, joka on matkalla kylämme kalatehtaaseen, on islantilainen. Ihastelen autiota maisemaa puolessa välissä tunturia ja hämmästelen puiden puuttumista. Islantilainen hymyilee ja toteaa paikan muistuttavan häntä kodista. Mietin millaista on kasvaa ilman puita.

Seuraavan tunturirykelmän päältä avautuu taivas. Kaikki on valkoista ja hennon sinistä tunturien lakien aaltoillessa horisontissa ja jyrkempien huippujen häilyessä kaukaisuudessa. Katson alas pilviin. Tilan tunne on uskomaton. Ilma on niin kirkas että on vaikea erottaa kilometriä kymmenestä. Tiellä lumipenkat nuokkuvat korkeampina kuin auto. Huonolla säällä puomit katkaisevat tien huippujen juurelta, jolloin autot pääsevät läpi vain auran perässä.

Auringon laskiessa on aika vaihtaa autoa. Viimeiset parikymmentä kilometriä hurahtavat kaksi huskya sylissä ja kolmas etupenkillä. Tie kiemurtelee taas tunturien laella ja niiden rinteillä. Auringonlaskun valo muistuttaa Etelämannerta: kaikki on pastellinväristä. Jäämeri lainehtii kylmänä tunturien juurella.

Kahdenkymmenen kilometrin autiuden jälkeen kylä näyttää jättiläisen ripottelemilta leivänmuruilta pienen lahden rannalta. Korkeudesta kymmenet eriväriset talot ovat kuin legopalikoita. Ohitamme bensa-aseman, josta ei tosin saa enää bensaa, sekä risteyksen josta pääsee läheiselle Manner-Euroopan pohjoisimmalle majakalle.

Maailman laidalla sinisen talon pihassa korvia höristelee kaksi talvikarvassaan biisonilta näyttävää vuonohevosta. Etelästä tuleva tie loppuu tänne. Juoksulenkeillä ei tosin enää tietä tarvita, sillä takapihalta näkyvältä kirkolta alkaa tundra.

Kuten kaikki hyvät suunnitelmat, omanikin ovat olosuhteiden oikkujen vuoksi muokkautuneet. Lähi-itä ja Pohjois-Afrikka jäävät tällä erää taakse, ja edessä siintää mystinen Kaukasus.

Turkin läpi matkamme taittuu maanteitse Georgiaan, poliittisesti jakautuneeseen pieneen valtioon. Maa on edelleen toipumassa pitkästä Neuvosto-historiastaan, vuoden 2008 sodasta Venäjän kanssa puhumattakaan.

Keskellä Georgiaa sijaitsevassa Borjomissa tapaamme veljekset Gigan ja Iraklin, jotka kutsuvat meidät perheensä asuntoon nauttimaan georgialaista viiniä. Borjomi ei ole veljesten kotiseutua, vaan he ovat muuttaneet tänne pakolaisina maan luoteisosassa sijaitsevalta Abhasian alueelta.

Veljesten etnisesti georgialainen perhe pakeni Abhasiasta vuonna 1993, kun itsenäisyyteen pyrkivien abhaasien ja alueella asuvien georgialaisten välille puhkesi sisällissota. Venäjän tukemana abhaasit saivat Georgian sotilaat perääntymään, ja samalla alueelta lähti 240 000 georgialaispakolaista.

Borjomin kaupungissa ja sitä ympäröivissä pikkukylissä kohoaa kymmeniä järkälemäisiä, Neuvostoliiton aikaisia vuotavia betonikerrostaloja. Viime vuosisadan taitteessa hotelleina toimineet kiviröykkiöt majoittavat tätä nykyä satoja Abhasian pakolaisia.

Vanhempi veli Irakli unelmoi paluusta Abhasiaan haikein silmin. Borjomin vehreä luonto on kaunista, mutta ei vedä vertoja pohjoisen vuoristoille. Abhasiassa perheellä olisi oma talo ja tontti, ei tarvitsisi enää asua tässä betonirauniossa.

Irakli ei puhu paljon englantia. Paljon on silti pääteltävissä, kun hän osoittelee rapistuvan kerrostalon yksityiskohtia ja viittaa Georgian presidenttiin toistuvasti arvonimellä ”Saakashvili motherfucker”.

Abhasian tilanne on samanlainen kuin viisi vuotta sitten emämaan kanssa sotineen Etelä-Ossetian. Kumpikin alue irrottautui Venäjän tukemana Georgiasta vuoden 2008 sodan jälkeen, mutta ne eivät nauti kansainvälistä tunnustusta. Tähän asti Abhasian valtion ovat tunnustaneet ainoastaan Venäjä, Nicaragua, Venezuela ja Nauru.

Borjomissa majataloa pitävä Giorgi kertoo, että elokuussa 2008 kaupungin jokaisessa talossa asusti venäläissotilaiden saappaiden alta paenneita ihmisiä – hänenkin talossaan majoittui sodan aikana kaksi pakolaisperhettä. Nämä perheet ovat jo palanneet koteihinsa, mutta 1990-luvun pakolaisten tarina jatkuu Borjomissa yhä.

Abhasian johtaja Sergei Shamba on todennut, ettei georgialaispakolaisilla ole asiaa takaisin Abhasiaan ennen kuin hallitus on hyväksynyt alueen itsenäisyyden. Georgia luokittelee Abhasian ja Etelä-Ossetian Venäjän miehittämiksi alueiksi.

Ystävä oli kuun alussa ensimmäistä kertaa New Yorkissa. Muistin taas, että matkaoppaissa ei ole kaikkea tarvittavaa tietoa ja mitä itse mietin ensimmäisillä kerroilla kaupungissa. Kesälomienkin lähestyessä päätin jakaa vinkkejä, joista on ollut itselleni hyötyä.

Majoitus

Hostelleja on suljettu paljon, koska asuntoja on käytetty hotellihuoneina. Pormestari Michael Bloomberg kannattaa kuitenkin majapaikkoja, joihin nuorilla on varaa. Pystyssä ovat esimerkiksi käytännöllinen jättihostelli Hostelling International New York ja mainiolla paikalla sijaitseva Chelsea International Hostel, joissa olen yöpynyt ja viihtynyt. Tutut ovat kehuneet sellaisia huokeita hotelleja kuin Hotel 17 ja The Jane sekä asuntoja vuokraavaa AirBnB:tä.

Lentokentältä majapaikkaan

Niin JFK:n, Newarkin kuin LaGuardiankin lentokentältä voi ottaa kimppataksin Manhattanille ja takaisin. Varsinkin yksin matkustavalle vaihtoehto on tavallista keltaista taksia huomattavasti halvempi. Samalla välttyy matkatavaroiden raahaamiselta julkisissa kulkuvälineissä ja kaduilla. Pakettiauto vie matkustajat eri osoitteisiin, joten matkan kesto vaihtelee. Kyyti kannattaa varata etukäteen netissä. Voin suositella SuperShuttlea ja GO AirLink NYC:tä.

Juomaraha

Juomaraha on 15–20 prosenttia laskusta. Tippi jätetään muun muassa ravintolassa, taksissa ja kampaajalla, mutta ei yleensä pesulassa. Jos laskussa on veron osuus loppusummasta, kerro verosumma kahdella. Tulos on reilut 17 prosenttia eli sopiva tippi. Jos maksat luottokortilla, tipille on laskussa oma paikkansa. Kirjoita esimerkiksi 5 dollaria ja lisää se kortilta veloitettavaan loppusummaan.

Suunnistaminen

Manhattanin ruutukaava on pelastus niille, joilla on huono suuntavaisto. 5th Avenue jakaa New Yorkin kuuluisimman hallintoalueen itä- ja länsipuoleen eli East- ja West-katuihin. Numeroidut kadut menevät siis idästä länteen ja avenuet pohjoisesta etelään. Manhattanin eteläosassa kadut eivät ole sen sijaan numeroituja. Idyllisessä West Villagessa eksyy jokainen. Hyvä ja kompakti kartta on VanDamin StreetSmart, jota myydään kaupoissa ja kioskeissa.

Joukkoliikenne

Kätevä ja kattava metro kulkee New Yorkissa pääasiassa 24 tuntia vuorokaudessa. Jos viivyt kaupungissa viikon, 7-Day Unlimited MetroCard on hyvä sijoitus. MetroCard-lippu käy myös busseissa, joissa pitää muuten maksaa tasarahalla, tarkemmin sanottuna kolikoilla. Kännykkä toimii huonosti metrossa. Turvallisuussyistä vaunuun ei kannata jäädä yksin eikä seistä asemalla lähellä raiteita. Metroasemia on edelleen kiinni lokakuun lopussa riehuneen hurrikaani Sandyn takia. Asemilta voi pyytää ilmaisen metro- ja bussikartan. Metro ei kulje Manhattanin Central Parkin alitse, mutta puiston läpi pääsee näppärästi crosstown-busseilla. Pysäkit ovat avenueilla seuraavilla kaduilla: 96, 86, 79, 72 ja 66.

Syömistä helposti ja hygieenisesti

Syötävää (salaatteja, keittoja, leipiä) saa nopeasti ja suht edullisesti ketjuista Au Bon Pain ja Pret A Manger. Chipotle-ketju tarjoaa burritoja. Kahvila- ja leipomoketju Le Pain Quotidien panostaa luomuun ja kausiluonteisuuteen. Whole Foods -luomuruokakaupoissa on yleensä iso ruokailutila. A-kirjain ruokapaikan ovessa tai ikkunassa tarkoittaa parasta hygieniatasoa. Kaupunki tekee vuotuisia tarkastuksia.

Vessahädän yllättäessä

Vessassa voi käydä ostamatta mitään paitsi tavarataloissa myös Starbucks-kahviloissa, Whole Foods -ruokakaupoissa ja Barnes & Noble -kirjakaupoissa. Ruokapaikoissa ei ole aina vessaa.

Tapahtumatiedot

Helppo tapa saada selville, mitä kaupungissa on meneillään, on ostaa torstaisin ilmestyvä Time Out New York -lehti tai napata jakelutelineestä mukaan ilmainen The Village Voice, joka ilmestyy keskiviikkoisin. Kadulta saa myös Metro-lehden ja sen kilpailijan amNewYorkin. New York -esitteitä piisaa Times Squaren turisti-infossa, Times Square Museum & Visitor Centerissä (7th Avenue between West 46th and West 47th Streets).

Klassikkonähtävyydet

Klassikot pitävät kutinsa New Yorkissakin. Empire State Buildingin näköalatasanteelta näkee koko kaupungin, hahmottaa missä mikin on ja tuntee todella olevansa Isossa Omenassa. Central Parkista ja Brooklyn Bridgen kävelystä kannattaa nauttia kaikessa rauhassa. Vapaudenpatsaan näkee Staten Islandin ilmaiselta lautalta, joka lähtee eteläiseltä Manhattanilta. Uusi klassikko on High Line, korkealla oleville rautatiekiskoille rakennettu puisto Ala-Manhattanin länsipuolella.

Ilmaiseksi tai edullisemmin museoon

MoMA (Museum of Modern Art) on ilmainen perjantaisin kello 16–20. Muuten sisäänpääsymaksu on 25 dollaria. Metropolitan Museum of Artissa eli Metissä suositushinta on 25 dollaria, mutta vähemmän voi hyvin maksaa. Saman päivän lipulla pääsee Cloisters-museoon, jossa on keskiaikaisen Euroopan taidetta ja arkkitehtuuria.

Kävele ja katsele

New Yorkissa kannattaa kävellä paljon ja ihan vaan katsella ihmisiä. Ostaa vaikka hyvä kahvi ja istahtaa alas seuraamaan kaupungin vilinää. Kaupunginosat ovat hyvin erilaisia, ja niihin on hauska tutustua yksi kerrallaan.

Oikeaoppiset paikannimet

Paikalliset sanovat 6th Avenue, eivät Avenue of the Americas. Houston Street äännetään Hauston ja Greenwich Village Grenits. Greenwich Villagen kaupunginosa on myös the Village.

Apteekit kuin sekatavarakaupat

Duane Reade, CVS, Rite Aid ja Walgreens ovat drugstoreja, joista saa lääkkeitä, ruokaa, sampoota, sukkia, toimistotarvikkeita ja muuta tarpeellista.

Vielä ruuhkat ja ilmastointi

Jos haluaa välttyä ruuhkahuipuilta, niin yleisin työaika on kello 9–17 ja lounas tavallisesti kello 13. Sisätiloissa – kaupoissa, ruokapaikoissa ja museoissa – on jäätävää ylitehokkaan ilmastoinnin takia. Pitkähihainen mukaan, vaikka ulkona olisi helle.

***

Loppuun ilmoitusasia. Tämä blogi jää nyt tauolle. Hyvää kevättä. Ja tietenkin tervetuloa New Yorkiin. Tartun teitä hihasta, jos kuulen suomea.

Kyllähän se vähän makaaberilta kuulostaa. ”Maggie, Maggie Maggie – dead, dead, dead!” huutavat ihmiset ja maljojen kohottelu kuolemalle. Ymmärrän, miksi Britanniassa viikon mittaan tapahtuneet spontaanit katujuhlat ovat monien mielestä olleet mauttomia ja epäkunnioittavia. Mutta kun lauantai-illan sateeseen Lontoon Trafalgar squarelle, mustahuppujen ja huonon äänentoiston sekaan ilmestyi Koillis-Englannin kaivostyöläisten ammattiyhdistyksen lippu, oli se aika liikuttavaa.

Thatcherin hahmoon tiivistyy niin paljon, ettei tämän poismenossa ollut kyse pelkästään sairaan vanhan naisen kuolemasta. Ihmistä, joka on niin perustavanlaatuisella tavalla muuttanut sekä johtamansa valtion että oikeastaan maailmankin, olisi virhe kohdella yksilönä, sellaisena, josta ei vainajana saa puhua pahaa. Thatcher on politiikkansa.

Siinä politiikassa ei ole juuri kunnioitettavaa. Maggie ei ollut niin kuin nykyiset jenkkihymyilevät liikemiespoliitikot, jotka ajavat markkinoiden etua sinisilmäisestä uskosta niiden kaikkivoipaisuuteen tai korruptoituneet hyväveljet, joita kiinnostaa lähinnä heidän oma egonsa. Maggie oli pelottavampi. Hän oli ihan oikeasti teräksenkova ja tunteeton poliitikko. Thatcher tuhosi järjestelmällisestiyhteisöllisyyden brittiläisestä yhteiskunnasta: eihän yhteiskuntaa hänen mukaansa ollut olemassakaan.

Ilmaisen maitotarjoilun lopettaminen koululaisilta, ammattiyhdistysliikkeen silppuaminen ja kaivosmiesten lakkojen kovakourainen tukahduttaminen ovat Thatcher-kliseitä, joilla kuvataan rouvan rautaista otetta ja selitetään hänen asemaansa Britannian ehkä vihatuimpana poliitikkona koskaan. Näiden päätösten seuraukset ulottuivat kuitenkin yksittäisiä lakkotalvia pidemmälle. Minunkin parikymppiset kaverini, jotka eivät Thatcherin aikoja enimmäkseen muista, muistavat sen toivottomuuden ja työttömyyden, joka jätti merkkinsä heidän elämäänsä kun teollisuus ajettiin alas etenkin Pohjois-Englannissa. Teollisuus ei koskaan palannut: sen sijaan finanssimarkkinoiden sääntely lopetettiin yhdellä Big Bangillä 1980-luvun puolivälissä. Britannian talouden veturi oli vaihtunut.

Thatcher oli nainen, kuten kaikkialla jaksetaan muistuttaa. Hän opiskeli kemiaa Oxfordissa ja valmistui sittemmin myös lakimieheksi, vaikka olikin sekä kaksosten äiti että mukana politiikassa. Nämä eittämättä tehokkaat henkilökohtaisen elämän saavutukset eivät kuitenkaan tee Maggiesta feministiä, päinvastoin – iskeehän julkisen sektorin työpaikkojen alasajo naisiin kovempaa vielä tänä päivänäkin. Myöskään vähemmistöjen asialla rautarouva ei ollut: hän kielsi homouden ”edistämisen” kouluissa ja puhui maahanmuuttajien ”tulvimisesta” Britanniaan jo vuosikymmeniä sitten.

Britannian pääministeri valta ei kuitenkaan ulottunut vain sisäpolitiikkaan. Thatcher kaveerasi diktaattoreiden kanssa ja kutsui Nelson Mandelaa terroristiksi – lausunto, jota rouvan seuraajat ovat sittemmin pyydelleet anteeksi. Sitä, että Pol Pot ei olisi noussut valtaan Kambodzhassa ilman Britannian ja Yhdysvaltojen luomia otollisia olosuhteita tai että maat tukivat punakhmerejä edustamaan maata YK:ssa vielä hirmuhallinnon kaatumisen jälkeenkin, ei yksinkertaisesti ole kauheasti muisteltu.

Oma lukunsa on tietysti kenraali Pinochet, Maggien henkilökohtainen ystävä, jolle oli aina teepannu kuumana Lontoossa tämän pidätykseen asti. Diktatuurin ajan Chilehän toimi Milton Friedmanin ja muiden Chicagon poikien oppien ensimmäisenä laboratoriona ennen kuin uusliberalismi valloitti suurimman osan maailmaa, Naomi Kleinin sanoin shokkiterapian muodossa.

1980-luku todistikin uusliberalismin läpimurtoa. IMF:n ja Maailmanpankin rakennesopeutusohjelmat, raha- ja pääomamarkkinoiden liberalisointi – ne ulottivat Thatcherin ja Reaganin ajaman ideologian aina Saharan eteläpuolisesta Afrikasta Itä-Aasiaan. Kuka tietää, olisiko maailma ihan samanlaisessa kusessa tänä päivänä ilman Maggien valtaa ja vaikutusta.

Surullista Thatcherin kuolemassa on tietysti se, että se ei merkitse hänen politiikkansa loppua. Britannian hyvinvointivaltion jäänteitä lakkautetaan ja myydään vuonna 2013 kovemmalla tahdilla kuin koskaan, ja rakennesopeutuksen tutulla yksityistämisreseptillä pistetään palasiksi Etelä-Eurooppaa.

Thatcher haudataan huomenna keskiviikkona Lontoossa seremonialla, joka maksaa veronmaksajalle noin kymmenen miljoonaa euroa – hautajaispäivän yhteiskuntarauhan turvaamiseksi summa julkistetaan vasta jälkeenpäin. Vaikka Maggien hahmo siis tunnustetusti edelleen jakaa kansaa, ovat hautajaiset kuitenkin yhtä lähellä valtiollisia kuin prinsessa Dianan hautajaiset. Niiltä voi odottaa edesmenneen valtionpäänaisen luonteenlujuuden ylistystä. En silti haluaisi meidän unohtavan, mitä tinkimättömyydellä voi saada aikaan, jos sattuu olemaan yksi maailman vaikutusvaltaisimmista johtajista. Vietetään siis hetki muistellen irlantilaisia nälkälakkoon kuolleita vankeja, chileläisiä kidutettuja ja kadonneita sekä punakhmerien terrorin uhreja.

Pitkäaikaisen poliittisen painostuksen johdosta Ateenan yliopisto sulki viime torstaina 11. huhtikuuta tiloissaan toimineen radikaalin vaihtoehtomedian Indymedia Ateenan internetserverin. Samalta serveriltä lähetettiin myös anarkistisen piraattiradioasema 98FM:n internetradiota joka niin ikään vaimeni.

Independent Media Center(IMC) – tuttavallisemmin Indymedia – on autonominen vaihtoehtomediaverkosto, joka perustettiin vuonna 1999 tiedottamaan Maailman kauppajärjestön WTO:n vastaisten protestien ja mielenosoitusten tapahtumia Seattlessa. Toimivaksi havaittu julkaisualusta levisi nopeasti 2000-luvun alun antiglobalisaatio ja -kapitalistisen liikkeen myötä ympäri maailmaa ja jo vuonna 2002 verkostoon kuuluvia uutissivustoja oli kaikkiaan 89 kappaletta, 31:ssä eri maassa, sekä palestiinalaisalueella.

Suomessa IMC-verkostoon kuulunut Vaikuttava tietotoimisto aloitti toimintansa vuonna 2000 mutta resurssipulan takia lopetti kolmen vuoden kuluttua. Vaikka IMC sivustojen lukumäärä on laskenut sitten 2000-luvun ensimmäisten vuosien, joissain paikoissa – kuten Kreikassa – hyvinkin aktiivisesti toimiva Indymedia on vakiintunut lähes korvaamattomaksi osaksi antiautoritaarisen vastarinnan niin kutsuttua "vallankumouksellista infrastruktuuria".

Indymedian menestyksestä kertoo se, että miljoonien lukijoiden sekä satojen tee-se-itse journalistien ja vapaaehtoisten verkosto on ollut alusta saakka poliittisen vainon kohteena. Tästä on karujakin esimerkkejä, kuten poliisien väkivaltainen hyökkäys Indymedian tiedotuskeskukseen Genovan G8-mielenosoitusten yhteydessä vuonna 2001 sekä niin ikään virkavallan toimesta tehty Indymediareportteri Brad Willin murha Meksikossa 2006.

Kreikan kohdalla Indymedian merkitys kasvoi räjähdysmäisesti joulukuun 2008 jälkeen (jonka tapahtumia olen selvittänyt kirjoituksessani viime joulukuulta) sekä samoihin aikoihin alkaneen talouskriisin myötä, jonka syvenemistä parhaillaan eletään.

Vuodenvaihteen 2008–2009 mellakoissa Indymedian nopeasti päivittyvä uutispalsta tiedotti poliisien liikkeistä ja yhteenotoista, julkaisi kuvia ja videolinkkejä muun muassa poliisiväkivallasta sekä mahdollisti lyhyelläkin aikataululla mielenosoitusten organisoinnin ja koolle kutsumisen. Käyttäjien aktiivisuuteen perustuva uutispalsta on edelleen paras lähde Kreikan suurten kaupunkien – erityisesti Ateenan – poliittisten tapahtumien seuraamiseen sen tiedottaessa lähes reaaliajassa vallattuja taloja, anarkisteja ja antiautoritareja vastaan suunnatuista poliisioperaatioista sekä aktioiden ja mielenosoitusten tapahtumista, uusnatsijengien liikkeistä ja niin edelleen.

Sivustolla oleva toimintakalenteri on ollut äärimmäisen vireä ilmoitustaulu erilaisten ryhmien järjestämille mielenosoituksille, kokouksille, kansankeittiöille, keskusteluille ja tapahtumille. Parhaimmillaan kalenterissa voi olla yli nelisenkymmentä ilmoitusta yhdelle päivälle.

Myös monien suoran toiminnan iskujen, kuten banderollien, graffitien, tuhopolttojen, sabotaasien, pommien sekä muiden poliisia, omaisuutta tai poliittista eliittiä vastaan tehtyjen hyökkäysten, vastuutiedotteet julkaistaan usein Indymediassa. Kreikan Indymedia onkin profiloitunut juuri anarkistien ja radikaalivasemmiston tiedotusvälineeksi reformistisen vasemmiston, liberaaliryhmien ja kansalaisjärjestöjen jääden häviävän pieneksi vähemmistöksi.

Avoimuus valtavirtamedian ja -poliitikkojen puheissa terrorismiksi kutsuttuja strategioita tai terroristeiksi kutsuttuja poliittisia toimijoita kohtaan lienee ollut suurin syy, miksi jotkut oikeistopoliitikot ovat toistuvasti esittäneet vaatimuksia sivuston sulkemiseksi ja sen käyttäjien IP-osoitteiden paljastamiseksi. Samanlaisia puheita on Kreikan ohella kuultu viime vuosina myös USA:ssa, Englannissa ja Italiassa, joissa Indymedia myös toimii aktiivisesti.

Tällä kertaa poliittisen eliitin painostuksen syntipukiksi saatiin Ateenan yliopisto, joka oppilaskunnan vastustuksesta huolimatta vaati saada haltuunsa kaikkien rakennuksissaan toimivien servereiden ylläpitäjien henkilötiedot. Yliopiston esittämiin selvästi poliittisesti tarkoitushakuisiin vaatimuksiin Indymedia ei voinut periaatteittensa takia suostua, jonka seurauksena nettiyhteys serveriin katkaistiin.

Kohtalaisen yhteiskuntarauhan vaalimassa Suomessa voi olla vaikea tajuta, miten tärkeää massamediasta itsenäinen tiedonvälitys voi olla ja mitä anonymiteetin pettäminen tarkoittaa maassa, joka on taloudellisen romahduksen ja totaalisen poliittisen kriisin partaalla. Kyse on maasta, jossa uusnatseilla on liikaa poliittista valtaa ja jossa natsien kanssa yhteistyötä tekevät poliisit kiduttavat kiinni ottamiaan anarkisteja sekä syyllisiä himoitseva oikeuslaitos tuomitsee hyvin hatarin todistein ihmisiä vuosiksi vankilaan ”yhteistyöstä terroristiryhmien kanssa”. Toiseksi vapauteen uskovat anarkistit eivät näe mitään perustetta sille, miksi kaikille kuuluvalla ja hajautetusti tuotetulla tiedolla täytyisi olla jonkun nimi ja kasvot.

Indymedian sulkeminen sivuaa esimerkinomaisesti kaksi viikkoa sitten kirjoittamaani ihmisoikeusteemaa käsittelevää blogitekstiä. Vaikka sananvapaus ja vapaa tiedon levittäminen ovat yleismaailmallisia ihmisoikeuksia ja niitä pidetään demokratian perusedellytyksinä, voidaan niitä tästä huolimatta halutessa rajoittaa luomalla juridisia ja byrokraattisia käytäntöjä, jotka tekevät tiedon levittämisestä käytännössä mahdotonta. Se ihmisoikeuksista siis.

***

Käännän tähän loppuun pätkän eagainst.com-kollektiivin solidaarisuustiedotteesta antamaan makua kreikkalaisesta radikaalipoliittisesta retoriikasta. Hakasuluissa[...] olevat huomiot ovat minun, sulkeissa(...) olevat alkuperäisessä tekstissä.

”Voisimme ryhtyä valittamaan laillisuudesta ja näyttää miten ”perustuslain vastaisia” ovat tämän Kreikaksi kutsutun surkean valtion Kolme Valtaa [lainsäädäntövalta eli eduskunta, tuomiovalta eli oikeuslaitos ja toimeenpanovalta eli poliisi]: Kreikan perustuslain 14. artiklan mukaan (joka koskee lehdistön vapautta) hallituksen ja oikeuslaitoksen toimet ovat olleet ehdottoman ”laittomia ja perustuslain vastaisia”, jopa ”kansallisen demokratian” näkökulmasta.

Naurettavat kieroilijat kuten Voridis [liikenne-, infrastuktuuri- ja tietoverkkoministeri] tai ”vasemmistolainen” Manitakis [perustuslakilakiasiantuntija ja vasemmistolaisen DIMAR-puolueen ministeri, jonka vastuulla on muun muassa valtion verkkopalvelujen kehittäminen] – molemmat lakimiehiä, hallituksen jäseniä ja eliittivirkamiehiä – mumisevat lakiteknisiä vasta-argumentteja, jotka voisimme milloin vain kumota (hyvinkin helposti) heidän oman ideologiansa ja ”lakikulttuurinsa” (kuten he sitä kutsuvat) keinoin.

Mutta onko mitään järkeä pelata vastustajien peliä? Sillä olipa asiat niin tai näin, heidän ”oikeutensa” on naurettavaa.

Hallitsijat rikkovat omia lakejaan ja siksi me vaadimme, ettei näihin lakeihin luoteta. Lyhyesti, me emme usko ”kreikkalaiseen oikeuteen”; he voivat työntää säädöksensä perseisiinsä. Ja ei ole epäilystäkään, etteikö Kreikan poliisi puolusta eliittiä ja hallituksen edustajia.

Me taistelemme joka päivä kaduilla ja kaikkialla muualla, kaikin mahdollisin keinoin tasa-arvoisen, vapaan ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan puolesta. Heidän tulisi tietää, että sillä aikaa kun heidän ”oikeutensa” näkee yhdellä (tai kahdella) silmällä vain sen mitä haluaa nähdä, me olemme silmät auki jopa nukkuessamme, keskittyneinä vai yhteen päämäärään: vallankumoukseen.

Ja vaikka jotkut vielä nukkuvatkin, on heidänkin aika herätä – tai vaieta iäksi ja tehdä selväksi, tukevatko konservatiivisia voimia vai alhaaltapäin nousevia liikkeitä.”