Ehdin Neuvostoliittoon sen elinaikana. Kevään 1987 Tallinnasta mieleen jäivät Kaubamajan vaahtomuovilelut (miksei niitä tehdä enää?), piimänmakuiset jäätelö ja suklaa ja ihmisten happamat ilmeet (jotka ehkä vain kuvittelin jälkikäteen). Mutta mihin voivat suunnata he, jotka syntyivät liian myöhään?

Luonnollinen vaihtoehto olisi Pohjois-Korea, mutta sieltä löytynee ennemminkin räikeää, Stalinin henkilökulttiinkin verrattuna yliampuvampaa eksotiikkaa, eikä sellaista brežneviläistä pysähtyneisyyttä, joka on lähellä ja kaukana samaan aikaan.

Lonely Planet ehdottaa Transdnestriaa, eli virallisemmin "Pridnestrovian moldavialaista tasavaltaa", Moldaviasta erottautunutta valtiota jota mikään maa ei ole tunnustanut. Toukokuussa minulla olikin mahdollisuus testata, onko lupauksille katetta.

Kimppataksi Kišinevistä (eli Chi?in?usta) Transdnistrian pääkaupunkiin Tiraspoliin maksaa pari euroa per naama yhteen suuntaan. Bussi on vähän halvempi, mutta matka kestää kauemmin. Puolen tunnin kuluttua ollaankin jo rajalla täyttämässä "siirtolaiskorttia", jonka turvin tasavallassa voi oleskella iltaan asti ilman rekisteröitymistä – ja yksi päivä riittääkin mainiosti. Takavuosina rajavartijat ovat olleet tylympiä joitakin kansallisuuksia kohtaan, mutta nyt matkaseurueen jenkkikin pääsee ihailemaan komeita tienvarsikylttejä sirpeillä ja vasarilla koristellun tasavallan vaakunan kera, ja Leninin patsasta Tiraspolin pääkadun varrella.

Mutta minä näen neuvostoeksotiikan sijasta vain ihan tavallisen venäläisen pikkukaupungin – suurimmassa osassa Venäjän periferiaa Leninin patsaat ovat myös yhä paikoillaan. Suomalainen pääsee helpomminkin Venäjälle ilman viisumia: heti Suomenlahden toisella puolella on Narva, mistä löytää kaiken mitä voi toivoa venäläiseltä pikkukaupungilta, gopnikkeja ja nahkatakkista kaukasialaista mafiaa myöten. Tankkeja on laitettu jalustalle Länsi-Venäjällä varmaan sadoilla eri maailmansodan jyräämillä paikkakunnilla – tosin Transdnistrian Benderin rajakaupungissa malli oli uudempaa sorttia, muistona kaupungissa kesällä 1992 raivonneista taisteluista. Ja Tiraspolin ikuinen tuli oli paremmassa kunnossa kuin Venäjän vastaavat keskimäärin, ja samaan muistomerkkiin oli lisätty niin Afganistanissa kuolleiden kuin vuoden 1992 sodan uhrienkin nimiä. Ja jälkimmäisen listan pituus järkytti – Tampereen kokoisessa kaupungissa 400 kuolonuhria on iso määrä. Kaikkiaan tuossa täysin järjettömässä sodassa kuoli lähes tuhat ihmistä.

Toisin kuin Abhasiassa ja Etelä-Ossetiassa, sodan tuhot on saatu Transdnestriassa korjattua ja tasavallan eliitti on rakentanut rahanpesu- ja salakuljetustulojen avulla joenrantaan moldavalaisten kateudeksi komean kolmen stadionin kompleksin. Mutta kuten nykyään on tapana, 20 vuotta sitten kalliilla uhrauksilla romanianmielisistä nationalisteista saavutettu torjuntavoitto on jo tuomittu menetetyksi neuvotteluhuoneissa. Ennen pitkää Transdnestria joutunee luopumaan sekä itsenäisyysjulistuksesta että alumiinisista sirppi- ja vasaralogon koristamista kopeekoista, postimerkeistä joilla voi lähettää postia vain Transdnestrian sisällä ja ylipäätänsä riidan alunperin aloittaneesta vaatimuksesta, että venäjänkielellä ja kyrillisillä aakkosilla voisi olla Moldovassa joku asema.

Mutta Tiraspolissa löytyi heti uusi vaihtoehto kadonneen ajan etsijille – paikallinen matkatoimisto myi matkoja Tšernobylin ympäriltä evakuoidulle 30 kilometrin vyöhykkeelle! Pripjatin aavekaupungissa, jossa ennen onnettomuutta asui 50 000 ihmistä, pääsisi varmaankin niin lähelle Neuvostoliittoa sellaisena kun se oli loppunsa alussa, kun se on nykyään mitenkään mahdollista! Vielä en ole matkaani varannut, mutta pikaisella haulla löytyi esimerkiksi tällainen konttori jonka puoleen voisi kääntyä. Mihinkään takuuseen en tästä yksittäisestä firmasta mene, mutta tällä Strugatskin veljesten kirjan innoittamana "vyöhykkeeksi" nimetyllä alueella heilumisesta on jo tullut ex-Neuvostoliitossa lähestulkoon alakulttuuri.

Mutta jos haluaa Neuvostoliitto-pastissinsa myös elävillä ihmisillä, suosittelisin ehkä kuitenkin eniten Valko-Venäjää. Periaatteessahan Itä-Euroopassa matkaillessa pitäisi kai saada kicksinsä jostain kerjäläisistä ja tienvarressa autonraatoa perkaavista romanilapsista, mutta trashia ja dekadenssia kaipaavan pitää nykyään suunnata ennemminkin Berliiniin tai Marseilleen kuin esimerkiksi Sofiaan tai Bukarestiin, joista on tullut siistittyjä, turistiystävällisiä kaupunkeja.

Mitä taas Kišineviin tulee, klubien ja yökerhojen täyttämästä kaupungista ei löydy sen enempää lukašenkolaista kurinalaisuutta kuin kusturicalaista rappioromantiikkaakaan. Vaikka Moldavia on uutisissa Suomessa lähinnä vain kun puhutaan ihmis- tai elinkaupasta, Euroopan köyhimmän maan elintason huomaa lähinnä vain kauppojen halvoista hinnoista (ja kaupanteosta puheenollen, jos haluat myydä munuaisesi ennen 1. syyskuuta, muista että minulle kuuluu 20 prosenttia).

Ehkä jotkut blogiani lukeneet muistavat, että maaliskuussa tässä maassa mietittiin, voiko kuningas matkata Kongoon juhlistamaan maan 50 vuotista itsenäisyystaivalta. No, kyllähän kuninkaalle sitten annettiin parlamentissa matkaan lupa, ja maanantaina Albert II saapui kuningatar Paolan ja maan väliaikaisen pääministeri Letermen kanssa Kinshasaan.

Vierailusta puhutaan "historiallisena", viimeisestä belgialaisesta päämiesvierailusta Kongoon kun on jo 25 vuotta. Juhlallisuuksien lisäksi kuningas tapasi Kongon presidentti Joseph Kabilan ja vieraili belgialaisten rakennuttamissa ja rahoittamissa kouluissa ja kulttuuri-instituuteissa.

Sillä välin kun kuningaspari teki näitä tyypillisiä kuninkaallisia visiittejään, tapasi pääministeri Leterme Kongon pääministeri Adolphe Muziton. Tapaamista pidettiin Belgian mahdollisuutena esittää "rehellinen" poliittinen viesti Kongon hallinnolle. Tuloksena oli, että Leterme ilmaisi huolensa itä-Kongon sotatilasta ja etenkin naisten kohtelusta sodan välineenä. Korruptiostakin piti mainita jotain, mutta en ole varma jäikö se suunnittelun asteelle.

Eikä vaan Belgia vieraile tällä hetkellä Kongossa, vaan Kongo on myös viime päivinä toden teolla rantautunut Belgiaan. Vaikuttaa siltä, että entinen siirtomaavalta tekee kaikkensa karistaakseen menneisyyden möröt kannoiltaan.

Kongo, ja Afrikka ylipäätään, näkyy nyt Brysselin arkipäivässä taiteen ja kulttuurin kautta. Kaupungin nykytaiteen museossa on monta erilaista Afrikkaan liittyvää näyttelyä, ja Afrikka-museossa on jopa Kongon itsenäisyyttä käsittelevä näyttely. Viikonloppuna afrikkalaiskortteli Matongéssa vietettiin festareita, joihin niin afrobelgit kuin muutkin uteliaat kokoontuivat syömään afrikkalaisia herkkuja ja kuuntelemaan musiikkia.

Kaikki tämä on kivaa ja kiinnostavaa. Mutta jotain on edelleen vialla. Vaikuttaa siltä, ettei menneisyyttä käsitellä ihan rehellisesti. Kerkesin jo miettiä, että ehkä hyvä niin, kukas minä olen vaahtoamaan, että syyllisten päät pitää saada vadille.

Mutta en kuitenkaan taida olla yksin. Juhlahumun keskellä ryhmä tunnettuja juristeja, historioitsija Luddo de Witte (joka on aikaisemminkin tuonut Kongon luurankoja julkisuuteen) ja yksi Kongon ensimmäisen pääministeri Lumumban pojista ovat päättäneet haastaa oikeuteen 12 vielä elossa olevaa belgialaista, jotka olivat Kongossa Lumumban teloituksen aikana.

Lumumbahan teloitettiin raa'asti vähän itsenäisyyden jälkeen. Myöhemmin on todistettu, että murhan takana olivat Belgian hallitus ja CIA, joka pelkäsi Lumumban olevan liian hyvissä väleissä Neuvostoliiton ja Kuuban kanssa.

Viisikymmentä vuotta myöhemmin tätä häpeäpilkkua siis aiotaan käsitellä tuomioistuimessa. Jo on aikakin.

Entäs sitten se toinen häpeäpilkku, nimittäin Kuningas Leopold II:n aikaiset massatapot raaka-aineiden riistämiseksi. Sillä saralla ei olla pahemmin edetty.

EU:n edellinen kehityskomissaari, belgialainen Luis Michel, nousi viime viikolla otsikoihin puolustaessaan Leopoldia. Michel, joka muuten nykyisin on europarlamentaarikko, kuvaili Leopoldia visionääriksi ja sankariksi ja sanoi, että menneitä on turha tuomita. Ajan henkeen kun kuului toimia niinkuin sankari Leopold toimi. Työleireistä ei todellakaan kannata puhua, eikä joukkomurhasta ainakaan. Michel jatkoi, että belgialaisethan rakensivat Kongoon rautateitä, kouluja ja sairaaloita.

Kumma kyllä, Kongon itsenäistyttyä maassa oli vain kolmekymmentä yliopistotutkinnon suorittanutta ja monet maan alueet olivat täysin eristyksissä huonojen kulkuyhteyksien takia.

Keskustelu Kongon ja Belgian välisestä menneisyydestä on siis edelleen ristiriitaista ja itsekriittisyydestä kaukana. Belgian politiikan tilaa kuvaavaa on, että tämän samaisen Michelin poika on tällä hetkellä maan kehitysyhteistyöministeri. Täällä politiikka toimii (perhe)suhteilla, eivätkä kansalaiset tunnu piittaavan. Minusta tällaiset isä-poika asetelmat haiskahtavat ihan yhtä korruptoituneilta kun isä ja poika Kabiloiden valta Kongossa.

Kuningas Leopold II:n aikaa ja nyky-Kongoa käsiteltiin myös Voiman 8/2009 jutussa Kongo näyttämöllä.

Spasibo-kauppa on pullollaan käytettyjä lasten ja aikuisten vaatteita sekä kaikenlaisia muita käytettyjä tavaroita: koruja, kenkiä, leluja, huonekaluja... Kaikki tuotteet on saatu lahjoituksina. Tuotto menee kokonaisuudessaan "Lasten sydämet" -säätiölle, joka auttaa sydänvikaisia lapsia. Ajatus on Pietarille uusi.

Kirppareita kaupungista kyllä löytyy, mutta niiden tarjonta tulee yleensä ulkomailta ja on suhteessa suomalaisiin kirppiksiin kallista. Spasibo-kaupan myyjät ovat asettaneet tuotteilleen maksimihinnaksi 500 ruplaa, eli n. 15 euroa. Sen enempää ei saa mikään maksaa.

Vähän päälle parikymppiset tytöt Zara, Julia ja Dasha saivat idean hyväntekeväisyyskaupasta matkustellessaan Iso-Britanniassa. Ensimmäinen, lastenvaatteita kierrättävä Spasibo-kauppa avattiin maaliskuussa.

Kaupasta tuli heti menestys, ja sinne alettiin tuomaan lastenvaatteiden lisäksi aikuistenvaatteita ja tavaroita. Perustajat päättivät ottaa riskin ja vuokrasivat keskustasta suuremmat tilat – vanhan talon sokkeloisen kellarin – jonne avattiin toinen Spasibo.

Vaatteiden ja tavaroiden lisäksi Spasibossa myydään myös lippuja hyväntekeväisyyskonsertteihin ja taidetta. Kauppa on avoin kaikenlaisille uusille ideoille - kunhan niissä on kaunis ajatus.

Kahdessa kuukaudessa toiminta on lähtenyt hyvin käyntiin. Tavaraa ja asiakkaita riittää – ja rahaa kertyy "Lasten sydämet" -säätiölle. Menestyksen innoittamana tytöt ovat taas laajentaneet toimintaa. Spasibon tiloissa toimii askartelupaja lapsille. Suunnitelmissa on konsertteja kaupan tiloissa – ja tietenkin kaikki ohjelma on maksutonta.

Spasibo-kauppa sijaisee Pietarin keskustassa, osoitteessa 9 Sovetskaja ul. 22, sisäpihalla. Porttikoodi 136.

Kirjallisuuskilpailuista innostuneet saivat menneenä viikonloppuna varmasti kyllikseen. Saksankielistä proosaa seulova Ingeborg Bachmann -kilpaluenta järjestettiin Klagenfurtissa jo 34. kerran.

Itävaltalaisen kirjailijan Ingeborg Bachmannin (1926 – 1973) nimeä kantavaa kilpailua pidetään yhtenä saksan kielialueen merkittävimmistä kirjallisuustapahtumista. Palkintoina jaettiin tänä vuonna yli 50 000 euroa.

Sääntöjen mukaan kilpailuun saa osallistua ennen julkaisemattomalla proosatekstillä. Niin kutsutusta pitkästä listasta valittiin loppukilpailuun 14 kirjailijaa.

Erityistä Bachmann-kilpailussa on kirjailijan asettuminen esittäväksi taiteilijaksi. Toki niin tuomareilla kuin yleisöllä on mahdollisuus myös lukea tekstit; ne ovat ladattavissa internetistä jopa englanniksi. Mutta esityksellä on kilpailun lopputuloksen kannalta väliä.

Käynnistyttyään Ingeborg Bachmann -kilpailu on kuin intellektuellien Idols. Kirjailija tulee lavalle, jossa tuomaristo ja yleisö odottavat. Kirjailijalla on enintään 25 minuuttia aikaa. Esityksen jälkeen hänelle lausutaan kohteliaat kiitokset, ja sitten alkaa tarjotun tekstin ruodinta. Kirjailijasta otetaan sivistynyttä lähikuvaa – ei liian paljon, ei liian vähän – samaan aikaan, kun hänen työtään arvostellaan, revitään, käsitellään, tai harvoin kehutaan.

Kilpailu kestää joitakin päiviä. Kirjailijat pitävät esityksiä. Yleisö kuuntelee, keskustelee, taputtaa ja äänestää. Televisio televisioi. Toimittajat kirjoittavat tuomioita. Suuri osa arvostelijoista haukkuu kirjailijat lyttyyn.

Intohimoinen haukkuminen vaikuttaa yhtä lailla säälimättömältä ja tarkoituksenmukaiselta. Parjaaminen tuo kaikissa tosi-tv-ohjelmissa katsojia enemmän kuin lempeys, ymmärrys tai avoin innostus. Tosin muutamien esitysten kohdalla oli sanottava, että maaninen tai letarginen mongerrus saivat todella ärsyyntymään. Jotkut teksteistä eivät rakenteensa takia ilmiselvästi edes soveltuneet ääneen luettaviksi. Niistä ei ollut mitään mahdollisuutta saada selvää.

Minulle tarjoutui tilaisuus kysyä yhdeltä kilpailuun aiemmin osallistuneelta itävaltalaiskirjailijalta, että millaista se oikein oli? Istua siinä ja kuunnella tuomiota? Televisiosta nähtynä tilaisuus kun näyttää aika julmalta.

Hän sanoi, että osa rankasta kritiikistä on showta. Kriitikoiden on tärkeä profiloitua. Hampaaton ihminen ei kerta kaikkiaan jää mieleen ja niinpä: mitä kirpeämpi tuomari, sitä varmemmin hänet kutsutaan seuraavanakin vuonna. Ymmärrettävää. Ei kilttiä, asiallista hissukkaa kukaan muista. Pitää näyttää tunteita ja viuhtoa.

Kirjailija itse piti kilpailua hyvänä mahdollisuutena saada kertaheitolla paljon näkyvyyttä. Toisaalta voi lyhyessä ajassa myös pilata kovalla työllä ansaitun maineensa. Jotkut taiteilijat kerta kaikkiaan kieltäytyvät kutsusta.

Hän itse meni lavalle tietoisesti "elefantinnahkaan" sonnustautuneena, kuten täällä on tapana sanoa. Se oli toiminut. Hänen tekstinsä ei kyllä tullut pahoin teilatuksi, korkeintaan sen ironia jäi joiltakin tuomareilta huomaamatta. Kolmen maan mentaliteettiero on iso eivätkä kielipainotteiset tekstit ja erityisesti huumori näin ollen usein toimi.

Osa kilpailussa tutuksi tulleista teksteistä löytyy myöhemmin kaupan hyllyltä. On mielenkiintoista seurata, kuinka kritiikki ottaa tekstit vastaan luettuaan ne toisessa, niiden omimmassa ympäristössä eli valmiissa kirjassa.

Ingeborg Bachmann -kilpailun tämänkertainen juhlapuhuja, vuoden 1998 voittaja, Sibylle Lewitscharoff haki vapaaehtoisesti tuomiolle asettautumiseen leikkisää, kevyttä sävyä. Tekstin aihe oli monipuolisesti tarkasteltuna "tappio". Kuinka paljon epäonnistuminen on kirjoittamisen osa. Kuinka paljon nimenomaan kirjailijan luonne ja suhtautumistapa moniin väistämättömiin tappioihin määräävät hänen urastaan.

Juttutoverini, kirjailija, tiesi kertoa urien loppumisista. Ja on sellaista performanssia kuulemma nähty, jossa taiteilija tehokeinona viiltelee omaa ihoaan partaveitsellä saadakseen veren vuotamaan tekstinsä päälle.

Tänä vuonna osallistujia joukkona moitittiin erityisesti liiallisesta täydellisyydestä. Teksteistä paistoivat läpi erilaiset kirjallisuusinstituutit, kirjoituskoulut ja tekninen taito. Sen sijaan niistä puuttui sanomisen pakkoa, tulta ja intohimoa.

Tuomariston mukaan poikkeuksen teki jo toista kertaa osallistunut, 54-vuotias Peter Wawerzinek. Omaelämäkerrallisista aiheista kirjoittava ja itseoppinut sanataitelija luki tarinan lapsuudestaan itäsaksalaisessa orpokodissa.

Joskus vallitsee suuri yhteisymmärrys estradin molemmilla puolilla. Wawerzinek voitti niin 25 000 euron suuruisen pääpalkinnon kuin myös yleisöäänestyspalkinnon.

Juttutoverini teki kilpailusta vielä yhden pikantin huomion: vaikka se on nimensä mukaisesti omistettu itävaltalaiselle naiskirjailijalle, kukaan itävaltalainen naiskirjailija ei sitä tähän mennessä ole voittanut. Hm.

* * *

Ingeborg Bachmann oli niin kutsutun Gruppe 47 -kirjoittajaryhmän jäsen. Ryhmä sai nimensä perustamisvuotensa mukaan ja sen tarkoitus oli tarjota nuorille kirjoittajille mahdollisuus kirjallisuuden uudistamiseen toisen maailmansodan jälkeen.

Suomeksi Bachmannilta ilmestyneitä teoksia ovat Kolmanneskymmenes vuosi, Malina, Manhattanin hyvä jumala ja Simultaani. Malina -romaanista on tehty myös elokuva. Sen käsikirjoitti Elfriede Jelinek ja ohjasi Werner Schroeter (1945 – 2010). Pääosaa esitti Isabelle Huppert.

Jos kerron japanilaisille ystävilleni, että minulla on tatuointi – tai no, ei vain yksi, vaan, tuota, viisi, saan vastaani kahdenlaisia reaktioita: toiset vaikenevat hämmentyneinä tai tiedustelevat kummastuneina syytä moiseen outouteen, kun taas toiset, yleensä nuoremmat ja muotitietoisemmat, ihastelevat ja pitävät minua coolina, rohkeana ja jännänä tyyppinä.

Japani on tatuointitaiteen yksi keskeisimmistä kohteista. Maahan matkustaa vuosittain iso joukko länsimaalaisia opiskelemaan perinteistä tatuointitaitoa. Japanilaisen traditionaalisen tatuoinnin, horimonon tai irezumin, historia ulottuu 1600-luvulle, Edo-kaudelle. Vastalauseena konservatiiviselle ylhäisölle ja vuosisatoja vanhoille samuraiuskomuksille pääkaupungin taideväki alkoi kehitellä omaa kulttuuriaan. Erityisesti puupiirrostaiteilijat ryhtyivät käyttämään neuloja ja mustetta taiteillakseen omaan ihoonsa muinaisia kansanperinteen hahmoja, lohikäärmeitä, käärmeitä ja kiinalaisia leijonia. Sitten he siirtyivät koristelemaan muiden ihoja. Suosituinta taidemuoto oli duunareiden kuten tehdastyöläisten, rakennustyöläisten ja palomiesten keskuudessa. Myös prostituoidut koristelivat kehoaan ollakseen viehättävämpiä.

Korkeakulttuurin parissa tatuointeja karsastettiin buddhalaisen perinteen vuoksi ja sen vuoksi, että rikollisia merkittiin tatuoinneilla. 1720-luvulta alkaen nimittäin luovuttiin tuomittujen nenän ja korvien amputoinnista ja siirryttiin tatuointeihin. Vangit saivat joko renkaita käsivarsiin tai kirjoitusmerkkejä otsaan. Rikollisten tatuoiminen jatkui vuoteen 1870 saakka, ja menetelmä sai aikaan uusien kastittomien ryhmien muodostumisen. Näitä lajinsuojattomia kutsuttiin nimeltä ronin – he olivat isännättömiä samuraisotureita. He ryhtyivät perustamaan omia jengejään, ja tästä kasvoivat yakuza-mafiakulttuurin juuret.

1800-luvun lopulla keisarillinen hallitus kielsi tatuoinnit barbaarisina muinaisjäänteinä, mutta japanilaisen tatuoinnin maine oli jo levinnyt. Uusiksi asiakkaiksi saapuivat merimiehet läntisistä maista. Horimono levisi länteen, ja sotien jälkeen 1948 tatuointikielto kumottiin ja taidemuoto sai taas jalansijaa kotimaassakin.

Yhä tatuoinnilla on kuitenkin negatiivinen maine Japanissa. Vaikka nuoriso näyttää jo rohkeasti uutta mallia, tatuointikiellot kylpypaikoissa ovat silti hyvin yleisiä. Ne perustuvat siihen, että kieltämällä tatuoinnit kokonaan kielletään samalla yakuzan sisäänpääsy kylpylöihin. Tatuoituna saatat siis kenties tulla käännytetyksi pois kylpylästä, vesipuistosta, maauimalasta, kuntosalilta tai jopa golfkentiltä. Myös pikkuiset, koristeelliset tatuoinnit voivat tuottaa porttikiellon. Mikäli tatuointi on pieni, moni koettaa peittää sen. Kaupoista saa leveää laastariteippiä, ja myös kylpytiloissa käytettävä pikkupyyhe voi toimia apuna kuvan peittämisessä. Jos siis kylpylöissä näkee ihmisiä, jotka on laastaroitu niin, että he näyttävät leikkaussalilta karanneilta, on kyseessä useimmiten vain viaton mustekuva. Itse olen tosin tullut potkituksi pihalle hienosta, suuresta kylpylästä kesken suihkun – laastarista huolimatta.

Japanilainen perinteinen tatuointi on yleensä suuri ja leveä ja peittää esimerkiksi koko selän. Perinteinen Tebori-neulatyyli, jossa taiteillaan käsin, kivuliaammin ja kauemmin, kuin moderneilla neulakoneilla, katsotaan pahamaineisemmaksi kuin länsimaalaistyylinen muotitatuointi. Kumpiakaan ei kuitenkaan tahdota esitellä kadulla, vaikka omaa ideologiaa kannettaisiinkin pinnan alla ylpeydellä. Sosiaalinen paheksunta saa tatuoinnin ottaneet piiloutumaan vaatekerrosten alle kesäkuumallakin.

Viime aikoina tatuoinnin suosio on kasvanut erityisesti nuorten naisten keskuudessa. Moni alan lehti on naisen päätoimittama, ja naistatuoijien tyylikkäät liikkeet Tokion keskeisillä muotikujilla houkuttelevat trenditietoisia. Kansioita koristavat söpöt eläimet, kukat ja sarjakuvahahmot, ja esimerkiksi Disney-hahmojen tatuoinnit ovat hyvin suosittuja.

Tästä trendistä huolimatta japanilainen traditio muuttuu hitaasti. Tatuointialan ammattilaiset vitsailevatkin, että tulevaisuudessa suurella osalla japanilaisista kodittomista on tatuointi. Tatuoiduille ei nimittäin hevillä myönnetä pankkilainaa tai edes vuokrasopimusta!

Eikö edes, jos lapaluuta koristaa tuikiviaton Nalle Puh?

Luulin etten voisi enää enempää masentua Meksikonlahden ennätysmäisen öljysotkun takia, kunnes Joe Barton aukaisi suunsa. Teksasilainen kongressiedustaja kohtasi öljyjätti BP:n pomon Tony Haywardin hiljattain edustajainhuoneen energia- ja kauppakomitean kuulustelussa, ja sen sijaan että olisi vaatinut firmaa tilille Yhdysvaltain historian pahimmasta ympäristökatastrofista, tai vaatinut sitä tehostamaan lahden putsaustoimia, tai lopettamaan vastuun pakoilun, Barton teki jotain omaperäistä. Hän pyysi BP:ltä anteeksi, että Obaman hallinto pakotti firman perustamaan 20 miljardin dollarin korvausrahaston kaikille öljyvuodosta kärsiville.

Tarkalleen ottaen Barton sanoi: "Olen häpeissäni siitä, mitä Valkoisessa talossa tapahtui eilen. On valtava tragedia, että yksityinen yhtiö voidaan alistaa tällaiselle kiristykselle, tässä tapauksessa 20 miljardin kiristykselle.”

Aivan. Siis edustajainhuoneen energia- ja kauppakomitean johtava republikaani pyytää anteeksi yhtiöltä, jonka toimet ovat saastuttaneet valtavan merialueen, listineet lahden eläimiä ja jättäneet kymmenettuhannet kalastajat ja turismiyrittäjät ilman elantoa. Tämän kuullessani ajattelin kulunutta hokemaa: Vain Amerikassa. Only in America.

Vain republikaanin mieleen pälkähtää esittää pahoittelut ympäristökatastrofin aiheuttajalle, ei uhreille. Amerikkalainen oikeistopoliitikko kun on omituinen eläin. Hänen mielestään kaikki verorahoilla kustannettu toiminta on karmeaa, hirvittävää ja hävettävää rahanhaaskausta. Suuryhtiöiden teot ovat puolestaan aina perusteltuja. Jos siinä tuiskeessa vähän maapalloa tuhoutuu, no, kaikki on OK kunhan voittoa kilisee osakkeenomistajien laariin.

BP ei ole ainoa mokailija, jota konservatiivit hellivät kuin kukkaa kämmenellä. Edustajainhuone ja senaatti äänestävät tällä viikolla laista, jonka oli tarkoitus kieltää rahoitusmaailman hulluimmat uhkapelit ja siten estää nykyisen talouskriisin uusinnat. Wall Streetin työntekijät voivat kuitenkin nukkua kattohuoneistoissaan rauhassa, sillä kyseinen laki vesittyi valmisteluvaiheessaan. Laki esittää uuden kuluttajansuojaviraston perustamista, mutta muuten se sallii rahoitusalan jatkaa toimiaan melkein entiseen malliin.

Ja mitä tekivät republikaanit lain eteen? Äänestivät tiukempia säädöksiä vastaan, koska ne olisivat kuulemma suitsineet finanssimaailmaa liikaa. Kuten tiedämme, markkinathan ovat aina oikeassa, joten mitä niitä turhaan laeilla tai arkijärjellä rajoittamaan.

Republikaanien suhde liikemaailmaan muistuttaa minua loputtoman kärsivällisen naisen rakkaudesta renttumieheen. Jälkimmäinen dokaa, pettää ja mokailee päivät päästyään, mutta edellä mainittu jaksaa rakastaa, pestä kalsareita ja hakea putkasta loputtomasti. Suhteen salaisuus kun on, että hyvinä aikoina renttumies kestittää naistaan ja tämän parhaita kavereita pennejä laskematta. Nainen saa rentulta rahaa ja sitä kautta valtaa, ja rentulla on puolestaan uskollinen kumppani, joka tuo krapulaiselle buranaa ja pelastaa pulasta.

Entä tavalliset amerikkalaiset? No, he ovat pariskunnan lapsia, jotka isä viskaa silloin tällöin lumihankeen ja joille äiti yrittää selittää isän tekoja parhain päin. Joe Barton ja puoluekumppaninsa jaksavat rakastaa ja ymmärtää suurfirmoja, tekivät ne mitä tahansa, ja tarvittaessa he jopa pyytävät mokailijalta anteeksi. Kuten sanottua: Only in America.

Australia on saanut maan historian ensimmäisen naispääministerin, kun entinen varapääministeri Julia Gillard syrjäytti torstaiaamuna istuvan pääministeri Kevin Ruddin. Hallituksen vallanvaihto tuli australialaisille täytenä yllätyksenä, eikä vähiten Kevin Ruddille, joka ehti johtaa maata lähes 2,5 vuotta.

Julia Gillard, joka on aiemmin tiukasti kiistänyt olevansa kiinnostunut pääministerin tittelistä, ilmoitti yllättäen varhain torstaiaamuna haastavansa pääministerin pestin. Yhdeksältä pidettyyn hätäkokoukseen saapunut Kevin Rudd vaikutti vielä ennen tapaamisen alkua hyväntuuliselta, vitsaillen televisiokameroille, mutta poistui suljettujen ovien takana käydystä keskustelusta murjottuna ja nöyryytettynä miehenä. Sooloilusta syytetty Rudd joutui väistymään pääministerin paikaltaan, työväenpuolueen johdon antaessa täyden tukensa Gillardille.

Tunteikkaassa jäähyväispuheessaan, selvästi vielä shokissa aamun tapahtumista ollut Kevin Rudd sanoi tehneensä parhaansa maan johtajana ja listasi liikuttuneena saavutuksiaan pääministerinä. Maan selviäminen finanssikriisistä, julkinen anteeksipyyntö Australian alkuperäiskansoilta, valtakunnallinen opetussuunnitelma sekä västikään hallituksessa läpimennyt perhevapaalaki kuuluivat Ruddin alleviivaamien asioiden joukkoon. Pitkä puhe keskeytyi useampaan otteeseen kyynelehtivän Ruddin pidätellessä itkua.

Julia Gillard sen sijaan esiintyi median edessä hyvin rauhallisena ja itsevarmana, vakuuttaen Ruddin syrjäyttämisen olevan Australian ja sen työväenpuolueen kannalta ainoa ja paras ratkaisu. Gillard painotti torstaipäivän aikana, että selvitäkseen seuraavista parlamenttivaaleista työväenpuolue tarvitsee uuden suunnan. Suunnan, joka Gillardin mukaan on viime aikoina ollut kadoksissa. Runsaasti kritiikkiä saaneen työväenpuolueen kannatus on kuluneen vuoden aikana rypenyt pohjamudissa, mikä on nostanut oppositiossa olevien liberaalien suosiota. Hallituksen Akilleen kantapääksi ovat nousseet muun muassa meriteitse saapuvien turvapaikanhakijoiden viisumien jäädytys, ilmastokysymykset sekä viimeisimpänä maan tärkeimpään tulolähteeseen, kaivosteollisuuteen kohdistuvat verokiristykset.

Ruddin johtaman hallituksen takkuilut ovat johtaneet oppositiojohtaja Tony Abbotin kansansuosion kasvuun. Abbot, jota ehdittiin jo povata maan seuraavaksi pääministeriksi, saa nyt Gillardista vakavan haastajan. Kaksikko ei tunnetusti ole toistensa ihailijoita ja Abbot painottikin omassa tiedotustilaisuudessaan varapääministerinä toimineen Gillardin olevan Kevin Ruddin tavoin syyllinen hallituksen politiikkaan. Abbotin puheet ovat torstaina kuitenkin jääneet lähes omaan arvoonsa, sillä kansalaisten huomio on vain ja ainoastaan uudessa pääministerissä. Julia-huuma on vallannut niin median kuin tavallisen kansan.

Australialaiset ovat erityisen ilahtuneita siitä, että uusi hallitsija on nainen, joka konservatiivisesta politiikastaan tunnetussa maassa koetaan merkittävänä brändinä Australian imagolle. Walesissa syntyneen, mutta Adelaidessa ja Melbournessa suurimman osan elämästään asuneen Julia Gillardin valinta maan johtoon ei vain naisena mutta myös maahanmuuttajana on saanut osakseen kiitosta.

48-vuotias Gillard on istunut maan hallituksessa vuodesta 1998 asti ja toiminut työväenpuolueen valtaan astumisen jälkeen varapääministerinä sekä opetus- ja työministerinä. Australian parlamenttivaalit tullaan todennäköisesti käymään loppuvuodesta. Gillard paljasti torstaina ilmoittavansa vaalien ajankohdan lähikuukausina. Sitä ennen uuden pääministerin on tehtävä hartiavoimin töitä, jotta äänestäjät saadaan takaisin työväenpuolueen tukijoiksi ja Gillard saa jatkaa maan ensimmäisenä naispääministerinä.

Mirka Kartano kirjoitti Ruddin tuottamista pettymyksistä vain päivää ennen vallanvaihtoa: Häpeä, Kevin Rudd!.

Australiassa vietetään parhaillaan pakolaisviikkoa. Melbournen tapahtumarikkaan viikon käynnisti maailman pakolaispäivänä järjestetty mielenosoitus, joka keräsi tuhansia melbournelaisia kaupungin kaduille. Protestin keskeinen teema oli täydellinen turhautuminen maan pakolaispolitiikkaan. Mielenosoittajien sanoma pääministeri Kevin Ruddille ja Australian hallitukselle oli yksikantainen: häpeä!

Huhtikuussa kirjoitin, kuinka Australian hallitus otti pakolaispolitiikassaan aimo harppauksen taaksepäin jäädyttämällä meriteitse maahan pyrkivien srilankalaisten ja afganilaisten turvapaikanhakijoiden viisumihakemukset. Kuluneen vajaan kolmen kuukauden aikana hallitus ei ole pyörtänyt jäädytyspäätöstään. Ei, vaikka Australian pakolaisneuvoston mukaan 45 kansalaisjärjestöä 16 maasta oli toukokuun alkuun mennessä moittinut hallituksen ihmisoikeuksia rikkovaa päätöstä.

Kevin Ruddin luotsaaman työväenpuolueen vuoden 2007 vaalimenestys oli monelle australialaiselle riemuvoitto. Entisen oikeistopääministeri John Howardin jälkeen Rudd edusti uutta suvaitsevaisuuden aikakautta, jonka kruunasi julkinen anteeksipyyntö aboriginaaleilta. Toiveikkaan alkutaipaleen jälkeen työväenpuolueen kannattajat ovat joutuneet nielemään katkeraa kalkkia. Pikku hiljaa Ruddista on kuoriutunut oikeistolaisia arvoja viljelevä punaniska. Viimeinen pisara on ollut pakolaispolitiikka, joka on taantunut Howardin ajoista tuttuun muottiin. Nyt rasisteja ollaan "Australian rannikkoturvallisuuden" nimissä.

Kärkkäimmät arvostelijat puhuvat jo paluusta White Australia -aikakauteen. Viime viikkoina paheksuntaa on herättänyt muun muassa "helvetin loukkuna" tunnetun Curtinin vastaanottokeskuksen jälleenavaus. Länsi-Australian takamailla sijaitseva pakolaiskeskus suljettiin jo kertaalleen – ja syystä. Pakolaisneuvoston mukaan vankilaa muistuttava, peruspalveluiden ulottumattomissa oleva keskus ei täytä sodan keskeltä paenneiden turvapaikanhakijoiden tarpeita.

Maailman pakolaispäivänä Melbournessa nähtiin kiihkeitä palopuheita hallitukselle, mutta myös aimo annos naurua, tanssia ja yhteisöllisyyttä. Australia on vastakohtien maa. Monikulttuurisessa, yliopistojen täyttämässä Melbournessa voi helposti unohtaa, että Australia on muutakin kuin sen suuret kaupungit, jonka asukkaat ovat suvaitsevaisimpia ihmisiä, joita olen koskaan tavannut. Ihmiset ja politiikka kun tahtovat olla kaksi eri asiaa.