Talvinen sunnuntaiaamu. Lähijunan vaunu täyttyy toppapukuisista matkalaisista. Suurin osa heistä on keski-ikäisiä miehiä. Matka Pietarista kestää noin tunnin, ja määränpää on pysäkki Ladozhkoe ozero, Laatokka.

Laatokalla horisontti on täynnä mustia pisteitä – ensinäkemältä erehdyn luulemaan niitä linnuiksi. Useat ovat pystyttäneet telttoja tai kääriytyneet muoviin suojautuakseen tuulelta. Lumesta on rakennettu tuulen suojaksi valleja.

"Huonosti syö kala tänään", kertoo kalastaja Viktor. Sää on kuulema muuttumassa, ja kalat aistivat sen. Myös Laatokan sisäiset vesivirrat kuulema vaikuttavat syöntiin. Eikä kalaa muutenkaan enää tule entiseen malliin, toista oli 15 vuotta sitten...

Yleisesti ajatellaan, että miehet karkaavat pilkille juopottelemaan. Ehkä kylmässä on muutama lämmityshuikka otettukin, mutta se on sivuseikka. Kukaan jututtamistani kalastajista ei vaikuta humalaiselta. Ainoa selkeästi humalainen kalastaja istuu naama punaisena kylän ainoan kaupan edessä.

Mikä sitten saa kalastajat tuuliselle Laatokan jäälle istuskelemaan viikonloppu toisensa jälkeen? "Luonnonrauhaa tänne tullaan ihailemaan. Vapaa-aikaa viettämään. Ei kalan saaminen tärkeintä ole, vaan itse kalastus. Yksi paistinpannullinen kalaa riittää aivan hyvin saaliiksi", jatkaa Viktorin kalakaveri Vasilij.

Belgiassa on viime viikkoina mietitty, voidaanko maan kuningas Albert II lähettää diplomaattiselle vierailulle Kongon demokraattiseen tasavaltaan. 30. kesäkuuta tulee nimittäin kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun Kongo itsenäistyi Belgian siirtomaavallasta.

Belgian ja Kongon välinen historia ei aina siedä päivänvaloa. Tämä Keski-Afrikan jättimäinen alue, joka tänä päivänä tunnetaan nimellä Kongo, oli Belgian Kuningas Leopold II:n yksityisomaisuutta vuosina 1885–1908. Kuningas onnistui viilaamaan kansainvälistä yhteisöä linssiin perustamalla marionettihyväntekeväisyysjärjestön nimeltä "Association Internationale Africaine", jota hän hallitsi yksinvaltaisesti. Leopold II esittäytyi ulkomaailman silmissä omistautuneena filantrooppina, jonka missiona oli sivistää mustaa Afrikkaa. Alueelle hän antoi nimen Kongo Free State – Kongon vapaavaltio. Todellisuudessa kuningas kuitenkin käytti aluetta luonnonvarojen riistämiseen. Belgia nousi kukoistuksensa huipulle, kun Leopold II:n kassakirstut täyttyivät Kongosta riistämänsä kumin tuotoilla.

Melkein missä tahansa Belgiassa onkaan, löytyy jostain kadunkulmasta Leopold II:n rakennuttama monumentti tai rakennus, ellei sitten patsas herrasta itsestään. Kaikki asiaan edes vähän perehtyneet kuitenkin tietävät, että Leopoldin luoman glamourin alla piilee paljon mätää.

Kumiryöstöön liittyi poikkeuksetta brutaali väkivalta ja tappaminen. Joidenkin laskelmien mukaan alueen asukasluku pieneni joukkomurhan takia jopa puolella. Kongon vapaavaltion symboliksi muodostui ihmisiltä silvotut kädet. Jokaisen kylän piti nimittäin kompensoida kumikiintiöstään puuttuva osa ihmiskäsillä. Historia kertoo karmaisevista siirtomaaherroista, kuten belgialaisesta kenraalista, jolla oli tapana koristella talonsa ympäristö keppeihin kiinnitetyillä ihmispäillä ja -käsillä.

Vähitellen tieto Kongon tapahtumista kuitenkin levisi ulkomaailmaan. Tämän seurauksena Belgian valtio anasti Kongon vapaavaltion viralliseksi siirtomaakseen vuonna 1908. Vuoteen 1960 saakka Belgia yritti paikkailla tapahtumia kiihdyttämällä "sivilisaatio-operaatiotaan", siinä kuitenkin pahasti epäonnistuen.

Patrice Lumumba, maan itsenäisyysliikkeen vetävä voima, oli aikansa tähti, joka uskoi afrikkalaiseen yhtenäisyyteen. Lumumban karisma ja tahdonvoima eivät kuitenkin riittäneet Kongon pelastamiseen. Kun Belgia itsenäistymisen hetkellä hätäisesti vetäytyi ja evakuoi kansansa, jätti se jälkeensä maan, jossa ei ollut juurikaan infrastruktuuria ja vain jokunen yliopistotutkinnon omaava henkilö. Maan luonnonvararikkaat alueet vaativat Belgian tuella itsenäisyyttä saadakseen pitää rikkaudet itsellään. Tämä separatistiryhmien painostus sekä samanaikainen Yhdysvaltojen pelko Lumumban kommunistisia taipumuksia kohtaan johti Lumumban raakaan murhaan vuonna 1961. Syypäiksi murhaan paljastui myöhemmin Belgian valtio ja CIA. Murhan jälkeen valtaan astui Mobutu Sese Seko, joka hirmuhallitsi Zaireksi nimittämäänsä maata vuoteen 1997 saakka.

On siis ymmärrettävää, että Belgian ja Kongon välit ovat vaikeat ja monille liian epämiellyttävät käsiteltäviksi. Niinpä niistä edelleen pitkälti vaietaan. Kongolaistaustainen belgialaisystäväni kertoi minulle taannoin Lontoossa opiskellessamme, ettei kukaan Brysselin ranskankielisessä yliopistossa ollut suostunut ohjaamaan hänen Kongon ja Belgian suhteita käsitellyttä kandin työtään. Hän oli itsekin aikuisikään saakka lähes täysin epätietoinen maiden välisestä historiasta, "koska yksikään opettaja ei koskaan puhunut asiasta koulussa". Uteliaisuus vei hänet ulkomaille opiskelemaan.

Tilannetta kuvaa myös tämänhetkinen julkinen keskustelu siitä, pitäisikö kuningas Albert II:n osallistua Kongon viisikymppisiin. Asia on politisoitunut, koska kuningas ei päätä asiasta itse, vaan sen tekee hallitus. Belgialaisen median mukaan tilanne on ollut "konflifktiherkkä" koska hallituksessa on asiasta eriäviä mielipiteitä. Soppaa on hämmentänyt myös Belgian EU-komissaari Karel De Gucht, joka on suureen ääneen kritisoinut kuninkaan osallistumista juhlaan. Ollessaan maan ulkoministeri vuonna 2008, De Gucht tulehdutti välit Kongoon kritisoimalla Kabilan hallitusta korruptiosta. Pelkona on myös nyt, että osallistumalla juhliin Belgia legitimoi nykyisen hallinnon.

Korruption legitimoimisesta ollaan ehkä turhan huolissaan. Belgia on loppuen lopuksi aika pieni peluri Kongossa. Toisin kuin Ranskalla ja Britannialla, on pienellä ja heikolla Belgialla aina ollut vähemmän konkreettista valtaa suhteessa siirtomaihinsa. Esimerkiksi presidentti Mobutu kritisoi Belgiaa avoimesti ja katkaisi välit maahan, kun ei saanut kutsua kuningas Baudouin I:n hautajaisiin vuonna 1993. Ranskan ja sen entisten siirtomaiden välisissä suhteissa moinen käytös tuskin tulisi kyseeseen.

Ja vaikka Belgian kuningas jättäisikin menemättä juhliin, olisi siellä varmasti edustusta Kiinasta ja Yhdysvalloista. Onhan Kongossa paljon talouskasvulle elintärkeitä raaka-aineita, vaikkei niinkään öljyä.

Tätä kirjoittaessani Belgian media uutisoi, että hallitus on päättänyt lähettää kuninkaan juhliin. Juhliin osallistumista tärkeämpää kuitenkin on, että tällaiset tapahtumat nostavat maiden väliset suhteet Belgian ykkösotikoihin. Siitä luonnollisena jatkeena voisi toivoa, että maa käsittelisi siirtomaahistoriaansa avoimemmin. Vuonna 2002 Belgia pyysi virallisesti anteeksi Lumumban teloittamisen. Anteeksi pyydettävää olisi kuitenkin vielä paljon. Ensiaskeleena Brysselin Kuninkaallisen Afrikkamuseon tiluksille voisi vaikka pystyttää muistomonumentin Lumumban kunniaksi. Vielä vuonna 1997 sinne pystytettiin patsas belgialaisten siirtomaa-työntekijöiden muistoksi. Patsasta "koristaa" veistokset puolialastomista afrikkalaismiehistä seipäät kädessä.

Kirjoitan Dilpak Tahirin määritelmän itsestään englanniksi, koska suomeksi se kuulostaa lattealta: "I am politician of the new generation. Usually Kurdish politicians have big mustache and bodyguards."

Kun väsyn asuntoni meluun, Dilpak käyttää kaksi päivää ihmisten tapaamiseen ja asunnon metsästämiseen minulle. Tuloksena saan kalustetun omakotitalon käyttööni neljäksi kuukaudeksi ilmaiseksi.

Kun vaikutan uupuneelta, hän vie minut lounaalle hienoon ravintolaan, ja tilaa kaksinkertaisen annoksen minua piristääkseni. Täällä tavallisetkin annokset ovat paljon isompia kuin Suomessa.

Suunnittelemme lähtöä Kirkukiin. Kysyn onko hänellä turvamiehiä, koska olen tottunut siihen, että minulla on Kirkukissa henkivartija.

"Totta kai, älä ole huolissasi turvallisuudestasi", Dilpak vastaa.

Kun sitten ajamme eräänä iltana pimeän Kirkukin halki, autonkuljettajalla on vieressään Kalashnikov. Dilpak istuu takapenkillä vieressäni pistooli kädessään. Koska hän on entinen sissi, hän osaa käyttää sitä tarvittaessa.

Olemme yötä eräässä perheessä, koska se on turvallisempaa kuin hotellissa yöpyminen. Ei tarvitse näyttää passia ventovieraille ihmisille. Dilpak nukkuu samassa huoneessa kuin minä, pistooli tyynyn vieressä.

Illalla hän kysyi minulta, koska olen käynyt viimeksi kampaajalla. Hiukseni vaikuttivat hoitamattomilta.

"Onko täällä saksia?" hän kysyi talon emännältä ja parin minuutin kuluttua hän oli jo hiusteni kimpussa. Lopputulos oli upea.

Dilpak on tehnyt monta asiaa elämässään: vetänyt suosittua tv-showta Kirkukissa, pitänyt kampaamoa, taistellut sissinä Kurdistanin vuorilla, ollut pakolaisena Australiassa. Toinen hänen tyttäristään asuu siellä. Kahdeksan tunnin aikaero vaikeuttaa yhteydenpitoa häneen ja puolitoista vuotiaaseen lapsenlapseen. Nyt Dilpak työskentelee puolueensa PUK:n (Patriotic Union of Kurdistan) kansainvälisellä osastolla ja opiskelee juristiksi Sulaymanian yliopistossa.

Thaimaassa yksi asia hoidetaan tehokkaammin kuin Suomessa: tupakoinnin vähentäminen. Kaduilla tai ravintoloissa ei juuri tupakansavua leiju. Monissa paikoissa, esimerkiksi julkisissa vessoissa ja eläintarhoissa tupakointi on kokonaan kielletty. Tämän kiellon rikkomisesta voi saada 2 000 bahtin (noin 40 euron) sakot.

Vaikka jokainen yli 18-vuotias voisi ostaa tupakkaa, harva niin tekee. Yliopistojen alueella (jossa suurin osa oppilaista ja henkilökunnasta asuu) tupakointi on kokonaan kielletty, eikä savukkeita saa myydä yhdessäkään alueen lukuisista ruokakaupoista.

Tupakointi on muutenkin Thaimaassa "alempien" ihmisten hommaa, eikä se kuulu kunnon pojille ja tytöille ollenkaan. Ettei nuorille tulisi houkutusta alkaakaan polttamaan, tupakka on sensuroitu medioista tehokkaasti. Tupakkamainoksia ei näy missään. Myös televisio-ohjelmissa tupakan kuvat muutetaan pikselimössöksi.

Hassua tosin on, etta tupakka sensuroidaan vain, jos se on suussa imettävänä. Kädessä tai vaikka tuhkakupissa savuke saa palaa kaikessa rauhassa ilman pelkoa sensuurin iskemisestä.

Tupakkaa ei myöskään näe kauppojen tiskeillä. Savukkeet piilotetaan myyjien taa erillisiin kaappeihin, joiden ovessa lukee useammalla kielellä, että tästä voi ostaa savukkeita.

Myyjältä pitää sitten erikseen pyytää, jos haluaa päästä katselemaan tupakkavalikoimaa. Tosin thaimaalaisia tupakka-askeja ei paljoa huvittaisikaan katsella. Täällä askit on tylsien varoitustekstien sijaan koristeltu vähän turhankin havainnollisin valokuvin. Löytyy niin tupakoijan tervakeuhkoja, tuhotuneita purukalustoja kuin lähikuvia erilaisista syövistä, lähikuvissa tottakai.

Inhoan näinä päivinä melko monia asioita. Inhoan esimerkiksi strategiapelejä. Niissä pitää kerätä pisteitä, rakentaa pisintä tietä, laajentaa suurinta aluetta ja kasvattaa valtavinta omaisuutta. Niissä pitää siksi yrittää huijata toisia tekemään itselle edullisia vaihtokauppoja ja hankkia liittolaisia, joita sitten pitää kiristää peliystävyyteen esittämällä kaikille hyödyllistä win-win-tilannetta.

Inhoan myös – aktiivisesti – pieneen kulmaruokakauppaan ilmestyneitä uusia, perverssin suuria oransseja ostoskärryjä, joita työntäessä olo on kuin ajelisi kuorma-autolla Alepassa. Silläkö asiat paranevat, että pakkaukset muuttuvat isommiksi ja ihmiset ostavat kerralla enemmän?

Niinpä ei olekaan ollenkaan hullumpaa, että karnevaaliajan jälkeen ja näin kevään alkajaisiksi on koittanut paaston aika, joka kestää 40 päivää ja päättyy pääsiäissunnuntaina. Ratkaisua näihin inhoasioihin voisi ehkä tarkastella paaston kautta.

Erityisesti kirkko järjestää paaston aikana paljon tapahtumia ja luentoja. Tämän vuoden motto: niin katolinen kuin evankelinenkin kirkko kehottavat ihmisiä vähentämään tai välttämään paaston aikana lihan syömistä ja autolla ajamista.

Ihan hyvä kehotus. Pidättäytyminen molemmista tervehdyttää varmasti niin ihmistä kuin ympäristöä. Mutta voidaan paasto liittää laajemminkin arvojen tarkistamiseen ja tarpeettoman moskan vähentämiseen.

Paaston tarkoitus voi olla kerran vuodessa palauttaa joka suuntaan lämpimän camembert’n lailla levinnyt elämä takaisin terveellisiin ja kohtuullisiin uomiin. Toisin sanoen vähentää ja siivota kertynyttä kuonaa, roskia, läskiä, alkoholihaittoja, tupakkahaittoja, sokerilla mässäilyä, tuhlausta ja irstailua.

Mutta vieläkin laajemmin katsottuna paasto näyttää liittyvän kaikkeen siihen, mitä on kertynyt LIIKAA, mikä on LIIAN NOPEAA ja LIIAN VAATIVAA. Jo ajatus paastosta tuntuu virkistävältä tuulahdukselta, tauolta ja levolta. Ehkä jopa pelkkä henkinen paasto voisi ikään kuin meditaationa toimia puhdistavan loman tavoin. Se voisi vapauttaa talven aikana kerääntyneestä ja jopa turhautumisen merkkejä kantavasta väsymyksestä – suoranaisesta toivottomuudesta.

Yhtä hyvin kuin suuren syntilistan tuijottamista, paasto voisi merkitä nimittäin myös näiden vähentämistä: itseruoskinta, jatkuva kiire, suorittaminen ja apeus, huono omatunto, täydellisyyteen pyrkiminen ja ruokahaluttomuus.

Näihin verrattuna perinteinen seitsemän kuolemansynnin lista vaikuttaa kuin tervehdyttävältä terapiaohjelmalta. Seitsemän kuolemansynnin listahan kuuluu näin: ylpeys, kateus, viha, laiskuus, ahneus, ylensyönti ja himo.

Jos minä hetkenkään pohdin, kuka ympäristössäni syyllistyy perinteisen listan synteihin, on todettava, että ei juuri kukaan. Päinvastoin, kollegoilta työpaikalla puuttuu näitä kaikkia! Sen sijaan heidän kaikkien kannattaisi olla työstään paljon ylpeämpiä, himoita taukoja ja vaatia lepoa, kehuja ja enemmän palkkaa.

On varmasti väärinkäsitys, että seitsemän kuolemansynnin nimeämät inhimilliset ominaisuudet pitäisi kitkeä pois. Kyse on sittenkin tasapainosta. Sanoissa paasto ja tasapaino on monta yhteistä kirjaintakin, ne taitavat olla synonyymejä.

Mitä siitä nyt tulee, jos ihminen ei koskaan tunne minkäänlaista ylpeyttä tai himoitse mitään? Tuloksena on letarginen, jatkuvalla huonolla omallatunnolla varustettu masentuneena eteenpäin raahautuva olento, joka sitten viimeisillä voimillaan menee korkeintaan kauppakeskukseen sublimoimaan, jos edes sinne.

Minäkin voisin paastota vähentämällä erityisesti huolehtimista ja ankaruutta sekä lisäämällä kevytmielisyyttä ja iloa. Niinkin säästäisin sekä ihmisiä että luontoa. Onneksi jo on kevät!

Toisinaan pohdiskelen, olisinko mieluummin mies vai nainen, jos olisin japanilainen. Naisena joutuisin oletettavasti jättämään työni ja urani kesken, mikäli tahtoisin perheen. Miehenä taas elämässäni ei oletettavasti olisi mitään muuta kuin työ ja ura, joita en voisi jättää kesken, vaikka haluaisin.

Jos olisin mies, minua kunnioitettaisiin enemmän, minua puhuteltaisiin ensimmäisenä ja saisin rynniä metrossa istumaan ennen naisia. Voisin käydä töiden jälkeen baarissa eikä lasten hoidosta tarvitsisi stressata. Vaimo olisi tehnyt ruuan valmiiksi. Voisin käydä jopa hostessbaarissa, ja vaimo ehkä antaisi moisen synnin anteeksi. Tai sitten työskentelisin joka päivä kello yhteentoista illalla, nuokkuisin junamatkat, nukkuisin muutaman tunnin, nuokkuisin takaisin töihin ja pääsisin taas koko päiväksi – kirjaimellisesti – pomon paasauksen pariin. Ellei minulla olisi vaimoa, en koskaan ehkä sellaista saisikaan, koska en ehtisi ja jaksaisi ikinä tavata ketään. Ellei sitten osastoni sihteeri lämpenisi. Tästä kaikesta huolimatta joutuisin näyttelemään iloista ja hyväntuulista, sillä japanilaiset ovat iloisia ja hyväntuulisia.

Jos taas olisin nainen, minulla olisi aikaa istuskella kahviloissa ystävien kanssa rupattelemassa. Voisin ehkä matkustella, ja jos minulla olisi mies ja perhe, voisivat päivät kulua rattoisasti leikkipuistoissa ja ikkunaostoksilla. Mies toisi riisin pöytään ja Vuittonin käsivarrelle. Ellei minulla olisi perhettä eikä miestäkään, vanhempani olisivat epätoivoisia. He parittaisivat minua jatkuvasti kaikille tapaamilleen kaksilahkeisille. Minun olisi valtavan vaikeaa saada muuta kuin pätkätyötä, sillä ensin pomot pelkäisivät minun lisääntyvän ja sitten olisin liian vanha sekä lisääntymään että tekemään töitä. Yli 35-vuotiaat ovat auttamattoman vanhoja tällaisiin puuhiin. Tästä kaikesta huolimatta joutuisin näyttelemään iloista ja hyväntuulista, sillä japanilaiset ovat iloisia ja hyväntuulisia.

Mahdollista toki on, että olisinpa japanilainen mies tai nainen, olisin todellakin iloinen ja hyväntuulinen. Ainakin niin kauan, kunnes pääsisin yksin kotiin. Suomalainen ystäväni kertoi, että hänen alati nauravainen japanilaispoikaystävänsä ei pukahda sanaakaan kotioloissa. Mies on totaalisen kyllästynyt rupattelemaan ja hymyilemään. Kuulostaa suomalaiselta mieheltä – paitsi ettei suomalainen rupattele ja hymyile edes muiden seurassa.

Leikittelemme tässä toki stereotypioilla. Japanilaiset ovat yhtä yksilöitä kuin minkä tahansa maan kansalaiset. Erityisesti ollessaan omissa oloissaan.

Naispuoliset japanilaiset ystäväni ovat vahvasti uraihmisiä. Usealla heistä on ulkomaalainen poikaystävä ja kokemus ulkomailla asumisesta. He osaavat englantia suhteellisen hyvin. Siksi heidät tunnenkin. Sen sijaan en tunne yhtäkään niin kutsuttua ofisuleidiä, joka olisi palkattu firmaan sihteeriksi kauniiden kasvojen vuoksi (eli sopivaksi vaimoehdokkaaksi miesduunareille) ja joka mielellään jäisi kotiin perhettä pyörittämään heti, kun hääsakemalja on nostettu. En tunne myöskään ketään, joka olisi jättänyt lupaavan, jo pitkälle viedyn uransa perheen vuoksi, mutta tiedän, että tapauksia on enemmän kuin niiden päinvastaisia versioita.

Japanilaisissa yliopistoissa on sentään jo toimittu naisten uraa kehittävään suuntaan. Moni yliopisto tarjoaa nykyään lapsenhoitopalveluita naispuolisille tutkijoilleen ja luennoitsijoilleen. Taustasyy tässä on tosin hieman toinen kuin pelkkä naisten työelämään jäämisen helpottaminen. Japani maana on paljon jäljessä muista maista naispuolisten akateemisten, tieteellisen tutkimuksen tekijöiden määrässä. Japanissa naisten määrä tutkijoista on 13 prosenttia, kun sama määrä esimerkiksi Pohjois-Amerikassa on 39 prosenttia ja Italiassa 29,9 prosenttia. Naislehtoreita on myös huolestuttavan vähän, sillä moni lupaava uran luoja menettää työpaikkansa saatuaan lapsia. Japani tahtoo olla kilpailukykyinen muihin maihin verrattuna. Jo esimerkiksi Kiinassa ollaan menty ohi Japanin tässä(kin) asiassa. Japani alkaa kuitenkin hiljalleen huomata naisissa uinuvan taloudellisen kehityksen potentiaalin.

Yksi pääongelma naisten saattamisessa työelämään lasten syntymän jälkeen on kuitenkin myös miehet. Vaikka lastenhoitoapua järjestettäisiin naisten uran säilymisen vuoksi, ei mitään parannuksia tehdä miesten uran kustannuksella. Näin ollen miehet jatkavat työtään aivan kuten ennenkin. Ja näin ollen tilanne on kenties se, että lapset ovat hoidossa jopa huimat 12 tuntia päivässä! Äidille voi olla myös kohtuuttoman raskasta hoitaa koti kokonaan pitkän ylityöpäivän jälkeen. Ellei siis koko kansan työelämää helpoteta, on edessä uusia ongelmia. Äidin ei varmastikaan ole helppo työskennellä pitkäjänteisesti, mikäli hän tietää lapsen tapaavan vanhempiaan valveillaoloajastaan vain murto-osan verran. Tämäkään ei palvele toimivaa työkulttuuria. Toisaalta mielenkiintoinen ajatus on myös se, millainen japanilainen yhteiskunta olisi, ellei lapsi viettäisi koko varhaislapsuuttaan pääasiassa äidin seurassa. Olisiko itsenäisyys ja oma päätöksenkyky kenties suurempaa?

Samoin kuin on vaikeaa päättää, tahtoisiko olla japanilainen nainen vai mies, on vaikeaa päättää, onko työelämän muutoksen avain työntekijässä vai systeemissä ylipäänsä. Jos työntekijät kaikkialla alkaisivat yhteisvoimin vastustaa ylityötunteja, johtamistapaa ja kohtuuttomia vaatimuksia sekä perustaisivat omia ammattiliittojaan, voisi kenties jotakin tapahtua. Jos perheenäidit alkaisivat väkivoimin tunkea jalkaansa firman oven väliin, ehkä lopulta muutos hiljalleen syntyisi. Jos miesvalkokaulusväki intensiivisesti vaatisi isyyslomia ja lyhyempiä työpäiviä lasten vuoksi, ehkä he niitä viimein saisivat. Tyhjiin imetty, väsynyt duunari, kotiäiti, jota ei osata ottaa vakavasti tai isä, joka näkee vauvansa vain öisin sängyssä unessa, vain taitaa olla heikko nousemaan barrikadeille. Systeemin on helppo säilyä, jos tehdään aina, kuten on ennenkin tehty.

Lisäksi japanilaiset mielellään seuraavat johtajaa. He toisinaan kunnioittavat johtajaa enemmän kuin omaa perhettä. He toisinaan kokevat kotona sosiaalista väsymystä, mikä heikentää avioparin keskinäistä kommunikaatiota ja asioiden yhteistä sopimista. Tiimipeli ei aina ulotu työpaikalta kotiin saakka.

Ja entäpä viimeinen tekijä: naiset itse? Naisten työelämässä pysymistä eivät useinkaan kritisoi miehet – vaan toiset naiset. Eivät kaikki japanilaiset naiset suinkaan arvosta työelämää ja uraäitejä. Monet haluavat ehdottomasti naimisiin ja lapsia juuri siksi, ettei töissä tahdota olla. Mieluummin käydään ostoksilla, manikyyrissä ja pitkillä lounailla.

Jopa urakeskeisin, korkeasti ja kalliisti koulutettu, länsimaista tasa-arvoa kannattava ystäväni kerran heikolla hetkellään paljasti, että mikäli hän löytäisi aviomiehen, hän saattaisi jäädä kotiin. Töissä on raskasta ja tylsää. Manikyyrissä saattaisi olla paljon hauskempaa.

Suositus aihepiiriin liittyen: Tv-draama nimeltä Boku to Kanojo to Kanojo no Ikiru Michi (löytyy internetistä tekstitettynä).

Eräänä aamuna noustessani Washingtonissa täpötäyteen bussiin tönäisin erästä penkillä istuvaa miestä niin, että hänen silmälasinsa tippuivat. Moka ei johtunut laukusta tai kyynärpäästä, vaan mahastani. Olen seitsemännellä kuulla raskaana ja silloin tällöin unohdan keskivartaloni nykyiset, muhkeat mittasuhteet.

Herra otti tönäisyn kuitenkin tyylikkäästi ja tarjosi vielä istuimensakin. Amerikkalaiset tuppaavat olemaan ihania kohdatessaan raskaana olevan naisen. Kun mahan seutu pömpöttää näkyvästi, saa anteeksi jopa hitaan lyllertämisen jalkakäytävällä tai ähkivänkömpelön kulun, joka tukkii metron portaikon. Tuntemattomilta sataa onnitteluita, ja naapuruston vanhemmat kutsuvat kahviporukoihin ja sähköpostilistoille. Lapsi on siunaus, hokevat niin uskovaiset kuin sekulaarisetkin amerikkalaiset.

Vauvan saaminen on Amerikassa iso juttu ei ainoastaan suvulle ja tuttaville, vaan myös liikeyrityksille. Anoppini meni perustamaan tulokkaalle lahjarekisterin, josta mieheni sukulaiset voivat käydä ostamassa erinäisiä tavaroita vauvalle. Siippani ja minä emme olleet ideasta innoissamme, mutta valitsimme taistelumme ja annoimme anopin hösätä. Nyt kännyköihimme tunkee markkinointisoittoja firmoilta kuten Babies’R’Us ja Toys’R’Us, vaippavalmistajista puhumattakaan. Sähköpostiini tulee ilmoituksia tavaroista, joiden olemassaolosta olen ollut autuaan tietämätön. En esimerkiksi vieläkään ymmärrä, miksi meidän pitäisi hankkia diaper genie tavallisen roskiksen sijasta.

Amerikkalaiset markkinavoimat ovat siis kaappaamassa lapsemme ennen kuin hän on edes pullahtanut maailmaan. Siinä tohinassa arkijärki ja ympäristöystävällisyys jäävät jalkoihin. Saimme naapureilta sängyn, joka oli käynyt liian pieneksi heidän tyttärelleen. ”Mutta tehän ette tiedä, mitä bakteereita siinä on!” eräs kaveri kauhisteli. Mitä tappavia eliöitä hän kuvitteli simppelissä puusängyssä piilevän, ei meille oikein selvinnyt.

Jos ylisuojeleva amerikkalaisvanhempi voi kuvitella jonkin lastaan uhkaavan riskin, sitä varten on kehitetty tuote. Vauvatarvikekaupoissa on myytävänä esimerkiksi kyynärpääsuojuksia, jotta ryömimään oppiva mukelo ei kolhi itseään. Vauvoille myydään muovihansikkaita, jotta he eivät – luoja suokoon – altistuisi toisten lasten kanssa leikkiessään bakteereille. Nakkimakkaroihin halutaan painaa tukehtumisesta varoittava teksti, koska ilmeisesti kourallinen amerikkalaislapsia meinaa joka vuosi tukehtua hot dogiin. Leikkipuistoista on poistettu kaikki vähänkin hauskat telineet, koska ne altistavat kakarat mustelmille.

Varovaisuus ei koske vain materiaalista ympäristöä vaan ulottuu myös amerikkalaislasten psykologiseen kehitykseen. Eräs koulu Massachusettsissa on kieltänyt oppilaitaan käyttämästä hyppynaruja. Nyt lapset siis hyppivät liikuntatunneilla ylös alas ilman narua, koska sitä pidetään terveen itsetunnon kehittymisen kannalta suotuisana: eipähän tule kompastuttua ja kolhaistua uskoa omaan kaikkivoipaisuuteen.

On tavallista, että lasten jalkapallo-otteluissa ei enää lasketa maaleja, ja kaikki osallistujat palkitaan pokaaleilla. Vanhemmat pakkaavat jälkikasvunsa lounaslaatikoihin rohkaisevia viestejä, jotta kakarat eivät hetkeksikään unohda miten ainutlaatuisia ovat. Lapsi oppii olevansa niin hyvin erityinen – so very special – että tavallisten pulliaisten ongelmat ja huolet eivät tule häntä koskettamaan.

Lopputuloksena kaikesta tästä pönkittämisestä on toisaalta amerikkalaisten kadehdittavan vahva itsetunto, toisaalta epärealistiset olettamukset omista lahjoista. Viimeksi mainittu näkyy varsinkin niin sanotussa Millennial-sukupolvessa. Eräässä vuonna 1999 tehdyssä tutkimuksessa ilmeni, että puolet amerikkalaisteineistä odottivat ansaitsevansa vuosittain 70 000 dollaria tai enemmän ennen 30 ikävuottaan, vaikka kyseisenä vuonna 30-vuotiaan amerikkalaisen keskipalkka oli 27 000 dollaria. Samassa tutkimuksessa 91 prosenttia teineistä piti itseään todella vastuullisena, 74 prosenttia ulkoisesti viehättävänä ja 79 prosenttia harvinaisen älykkäänä.

Halussa taata lapselleen terve itsetunto ei ole mitään vikaa, päinvastoin. Monia amerikkalaislapsia yritetään kuitenkin kasvattaa hypersuojaavassa kuplassa, johon reaalimaailma ei ulotu. Suomessa käydessäni ihastelen metrossa ja busseissa yksin tai samanikäisen kaverin kanssa matkaavia peruskoululaisia. Monissa paikkoja Yhdysvaltoja vanhempi voi saada syytteen heitteillejätöstä, jos alle 12-vuotias viettää hetkenkään ilman aikuisen seuraa.

Vuonna 2003 tehdyn tutkimuksen mukaan alle 15 prosenttia 6–12-vuotiaista amerikkalaislapsista oli koskaan viettänyt aikaa ilman aikuisen valvovaa silmää. Luku on todennäköisesti vain pienentynyt viime vuosina, jolloin uutiset ovat täyttyneet lapsikaappaus- ja pedofiliajutuista. Todennäköisyys, että lapsi joutuu pervertikon kynsiin on tietysti häviävän pieni, mutta moni amerikkalaisvanhempi istuttaa mieluummin kakaransa auton takapenkille ja altistaa tämän paljon todennäköisemmälle uhalle – liikenneonnettomuudelle –kuin päästää tämän kontaktiin ympäröivän maailman kanssa.

Omassa lapsuudessani riehuin naapurustomme kakaroiden kanssa ulkona illat pitkät. Parhaat hetket muistan viettäneeni samanikäisten ystävien kanssa lähiömetsissä matoja kaivaen, en kotona lapsenvahdin tai vanhemman kyttäävän katseen alla. Koulu- tai kauppamatkalla näki pussikaljoittelijoita ja sillanalusten asukkeja, ja heihin oppi suhtautumaan kuten muihinkin ihmisiin, ei hirviöinä joita piti karttaa kaikin keinoin. Ympäröivästä maailmasta rakentui realistinen, ei vainoharhainen kuva.

Amerikkalaisvanhemmat haluavat hellantertuilleen tietysti vain parhaan mahdollisen lapsuuden, kuten äidit ja isät joka puolella maailmaa. Ylisuojelevaisuuden ja helikopterivanhemmuuden kulttuurissa tuntuu kuitenkin usein unohtuvan, mikä jokaisen vanhemman perimmäinen tehtävä on: kasvattaa omillaan pärjääviä aikuisia. Ehkä on helpompaa ostaa nurkat täyteen turvavarusteita ja kääriä kakara sellofaaniin odottamaan aikuisuutta?

Australiaa kutsutaan onnenmaaksi, mutta miksi aboriginaalien ja Torresinsalmen saarten alkuperäisväestön odotettavissa oleva elinikä on lyhyempi kuin muiden australialaisten? Näin kysyy hyväntekeväisyysjärjestö Oxfam Australia nettisivuillaan. Epäkohtaan yritetään puuttua Australian kaikkien aikojen suurimmalla aboriginaalien terveyskampanjalla Close The Gap. Kampanjalla halutaan kiinnittää huomiota alkuperäiskansojen fyysiseen ja psyykkiseen pahoinvointiin, sillä lyhyemmän eliniänodotteen lisäksi aboriginaalien elämänlaatu on selvästi valtaväestöä heikompaa.

Kaksi vuotta sitten pääministeri Kevin Rudd lupasi julkisen anteeksipyyntönsä yhteydessä, että alkuperäisväestön terveys tullaan kohentamaan vuoteen 2030 mennessä samalle tasolle kuin muun australialaisväestön. Tätä varten Ruddin hallitus varasi budjetista 1,6 miljardia dollaria erilaisiin investointeihin, joilla pyritään parantamaan alkuperäisväestön elämänlaatua. Oxfamin mukaan kaksi vuotta käynnissä ollut projekti on onnistunut jo osittain kehittämään terveyspalveluja, mutta alkuperäiskansojen ahdinko on edelleen akuutti ongelma. Aboriginaaleja ja Torresinsalmen saarelaisia vaivaavat monenlaiset psyykkiset ja fyysiset sairaudet, jonka vuoksi heidän odotettavissa oleva elinikä jää 10–17 vuotta muuta väestöä lyhyemmäksi. Naisilla se tarkoittaa 64,8 elinvuotta ja miehillä vaivaista 59,4 vuotta, mikä on jopa vähemmän kuin joissakin kehitysmaissa. Alkuperäiskansoilla tavataan tavallista enemmän muun muassa diabetestä, syöpää sekä hengitystiesairauksia. Sen lisäksi:

- Vauvoilla on kolme kertaa muita australialaisvauvoja suurempi todennäköisyys kuolla ennen ensimmäistä elinvuottaan.

- Miehet kärsivät kolme kertaa enemmän sydäntaudeista ja -kohtauksista kuin valtaväestö.

- Naisilla tilastoidaan viisi kertaa enemmän kohdunkaulansyöpäkuolemia kuin muilla australialaisilla.

- Alkuperäisväestöllä on 1,5-kertainen todennäköisyys vammaisuuteen ja pitkäaikaissairauteen verrattuna valtaväestöön.

Fyysisten sairauksien lisäksi aboriginaalit kärsivät myös mielenterveysongelmista, päihderiippuvuuksista ja muista sosiaalisista ongelmista.

Heikko terveys ja -elämänlaatu juurtaa juurensa köyhyydestä sekä ala-arvoisista elinoloista. Muun muassa The Australian -sanomalehti raportoi viime vuoden lopulla Keski-Australian aboriginaalien asutuksista, jotka laahaavat kaukana valtaväestön asuinstandardeista. Täyteen pakatuissa hökkeleissä kärsitään melusta, sairauksista, taudeista ja väkivallasta. Moni australialainen peräänkuuluttaakin nyt vastuuta hallitukselta, jonka asumiseen ja terveyteen suunnatut investoinnit eivät ole olleet tarpeeksi ripeitä. Yksi vaikutusvaltaisimmista kriitikoista on ollut Amnesty Internationalin väistyvä pääsihteeri Irene Khan, joka vieraili maassa marraskuussa. Khan on julkisuudessa puhunut ”Australian kolmannesta maailmasta” viitaten alkuperäisasukkaiden asutuksiin Australian keski- ja pohjoisosissa. Khan painotti vierailunsa aikana, kuinka Australian on pystyttävä turvaamaan alkuperäiskansojen ihmisoikeudet, sillä köyhyys on yksi maailman suurimmista ihmisoikeusongelmista ja alkuperäiskansojen kurjuutta ei tule hyväksyä missään muodossa.

Pienin askelin on kuitenkin menty jo eteenpäin, ja ainakin terveydenhoitopuolella on saavutettu Close The Gap -kampanjan myötä tuloksia. Muun muassa aboriginaalien ja Torresinsalmen saarten alkuperäisväestön terveyskeskuksien rokotusmäärät ovat nykyisin maan korkeimpia. Tyytyväisiä ollaan myös Townsvillen kaupungissa, jossa äiti ja vauva -ohjelman myötä syntyy terveempiä vauvoja, ja imeväisyyskuolema on puolittunut. Paljon on kuitenkin tehtävä seuraavan 20 vuoden aikana, jotta alkuperäiskansojen elämänlaatu saadaan länsimaiselle tasolle.