Henkilökohtaista

Rauhanvälityksen käsite jäänyt minulle vähän hämäräksi. Tarkoitetaanko sillä jotain sellaista, mitä tekevät yksinäiset sankarivälittäjät, kuten Martti Ahtisaari, Elisabeth Rehn ja Pekka Haavisto? Vai onko kyseessä jotain sellaista, johon voidaan määrätietoisesti valmentaa ihmisiä kouluttamalla heitä esimerkiksi uudessa maisteriohjelmassa? Jos olen oikein ymmärtänyt, sillä tarkoitetaan molempia.

Viime aikoina on alkanut näyttää siltä, että rauhanvälitykseksi kutsutaan myös monia aika tavallisia kehitysyhteistyöhankkeita, joista vielä muutama vuosi sitten kukaan ei olisi nähnyt tarpeelliseksi käyttää sanaa rauha.

Mutta minne suomalainen rauhanvälitys on menossa?

Suurvaltapuhe kaiketi lähti Alexander Stubbin puheista. Stubb näki, että Suomesta pitäisi tehdä rauhanvälityksen suurvalta. Puheissa esiintynyt Suomi, rauhanturvaamisen suurvalta, näytti kuitenkin olevan valhe. Suurin osa maailman rauhanturvaajista tulee kehitysmaista, ja suomalaisia on sotilaallisen kriisinhallinnan kentällä yhteensä kymmeniä tai enintään satoja kerrallaan. Siitä huolimatta jonkinlaiseksi suurvallaksi oli kovasti halua.

Puheiden taustalla oli varmasti myös hyviä aikeita. Rauhanvälitykselle on maailmassa enemmän kysyntää kuin tarjontaa. Varsinkin, jos puhutaan sellaisesta rauhanvälityksestä, joka pyrkii ratkaisemaan konflikteja, saamaan osapuolia samaan pöytään ja turvaamaan ihmisten elämiä ja oikeuksia.

Luulen, että tällä hetkellä kukaan ei tiedä, minne rauhanvälitys on menossa. Joulukuussa julkaistu rauhanvälityksen toimintaohjelma määrittelee jonkinlaisia suuntaviivoja ja tavoitteita, mutta teema jää avoimeksi keskustelulle ja jatkopohdinnoille.

Lopuksi vielä täytyy sanoa, etten missään tapauksessa vastusta Suomen pyrkimyksiä rauhanvälityksessä. Pelkkä mediahuomion kalastelu ei kuitenkaan riitä. On tehtävä myös sellaista työtä, josta ei heru gloriaa.

Ei tullut maalämpöä meidän taloon. Vanhempani olivat jo kertaalleen päättäneet satsata hiipuvan öljykattilan jälkeiseen aikaan ja hankkia taloon maalämmön. Kustannusarvio oli 30 000 euroa.

Muutaman päivän päätöstä maisteltuaan he kumosivat sen. Syy on ymmärrettävä: he eivät saisi tuonsuuruista lainaa maksettua ennen eläkepäiviään, eikä maalämmön energiasäästö ehtisi hyödyttää heitä rahallisesti muutoin kuin taloa myydessä.

Nyt ollaan jälleen alkupisteessä ja pohditaan öljykattilan uusimista sekä eri lämmitysvaihtoehtojen yhdistelemistä. Kertakustannuksiltaan uusi kattila tulisi halvimmaksi, mutta käyttökustannuksiltaan taas ei. Joka vaihtoehdossa tuntuu olevan jokin suuri mutta.

***

Ilmankosissa oli tarjolla tässä kuussa asumisen energiatehokkuutta käsittelevä teemailta. Unohdimme ilmoittautua, ja lopulta tapahtumaan olisi ollut tulijoita vain seitsemän. Ilta peruttiin, ja se harmitti projektin vetäjien lisäksi myös ilmastoperheitä. Tahti hiipuu siis edelleen.

Seuraavaksi on kuitenkin luvassa yrttiretki kaupunkiluontoon. Todennäköisesti hyötykasvien keräily keväisessä metsässä houkuttaa paikalle huomattavasti enemmän tulijoita. Ainakin toivon mukaan.

***

Kevät on tuonut myös omakohtaista takapakkia ilmastoprojektiin. Koska aika tuntuu jatkuvasti olevan kortilla, olen ostanut lapsille uudet kengät ja haalarit. Semminkin, että todennäköisesti vintiltä tai serkuilta ja ystävien lapsilta olisi kaivamalla ja kyselemällä liiennyt pieneksi jäänyttä tavaraa.

Vapputoriltakin lähti mukaan turhaa muovikrääsää, joka todennäköisesti kestää näiden kahden eläväisen kulutuksessa enintään viikon. Eilen heitin kolmet talvisaappaat roskiin ajatellen, etteivät ne enää kenellekään kelpaa.

Pisteenä i:n päällä huomasin jokin aika sitten istuneeni työkaverini kanssa autossa juttelemassa kymmenkunta minuuttia moottori tyhjäkäynnillä.

***

Kun rahaa on, sitä menee, sanotaan. Kun käytetty tavara ei ole enää itsestäänselvyys ja käytännön pakko, uuden ostamisen helppous voittaa. En ole koskaan ollut kovin taitava etsimään käytettyä tavaraa suvun ja tuttujen ulkopuolelta, enkä varmaankaan tunne parhaita kirpputoreja Tampereella enkä netissäkään. Miten saada tavara kiertämään helposti? Vinkkejä otetaan vastaan!

"Red Label jäillä, kiitos!"

Etski!! Valkan Jazz-Eeron kanssa tavattiin metrilleen samassa kohdassa, kun mentiin katsomaan Roy Haynesia pari vuotta sitten.

Jumalauta tämähän etenee kuin leffassa Päiväni murmelina! Seuraavaksi astun varmasti vesiplottiin.

Eka rivi ja ihan keskellä. Juhla voi alkaa.

Njassa taas juontamassa ja minä nautiskelemassa. Jan Garbarek Group feat. Trilok Gurtu: Jan Garbarek (fonit ja muut puhaltimet), Rainer Brüninghaus (koskettimet), Yuri Daniel (basso) ja Trilok Gurtu (rummut ja perkussiot).

Upeaa maisemien maalaamista sopivalla pensselikoolla! Tällaista jos mitä minun mielestäni tulee nimittää taiteeksi.

Suljin silmäni välillä ja mietin kuvaako tämä myös suomalaista maisemaa. Onhan Griegia ja Sibeliustakin joskus pyritty niputtamaan. Sopii, mutta ei kuitenkaan sovi. Lievä melankolisuus yhdistää, mutta meiltä puuttuu vuonojen karu jylhyys.

Näillä eväillä luulisi elävän kevyesti vähintään pari seuraavaa vuotta.

Menen piipulle.

"No jaa... Menetteli...." "Paremman puutteessa..."

Arvioimme entisen kulttuuriministeri Claes Anderssonin kanssa päättynyttä konserttia. Stadilaiset puhuvat joskus noin. Landeksi se on: "Mahdottoman hyvä ja huikea konsertti!!!!!" "Aivan uskomaton juttu!!"

Toisaalta mitäs me ollaan Anderssonin kanssa arvioimaan. Eihän meitä ole asetettu parlamentaarisesti edes koko tehtävään.

Kun palaan takaisin sisään Jan Garbarek ja Rainer Brüninghaus tulevat vastaan. Kiitän kohteliaasti. He kiittävät minua. Ollaan herrasmiehiä.

Ja heti perään Trilok Gurtu ja Yuri Daniel. Sama uudestaan.

Voi olla, että tupakointi vaarantaa terveyttä ja lyhentää elämää, mutta en vaihtaisi näin jälkikäteenkään ajateltuna snagan kanssa viettämiäni hetkiä laaduttomiin lisäpäiviin. Ilman snagalle menoa olisin jäänyt paitsi tästäkin.

Menen kuuntelemaan Verneri Pohjolan kvartettia: Verneri Pohjola (tr), Aki Rissanen (p), Antti Lötjönen (b) ja Joonas Riippa (dr). Kuulin heitä viimeksi Kuudennella Linjalla. Nyt myös Jukka Perko on mukana foneineen. Hän soitti yhdessä raidassa siinä kundien komeessa uudessa levyssä.

Viimeksi joku sanoi Aki Rissasen alkavan muistuttaa myös ulkonaisesti enemmän ja enemmän Bill Evansia. Täytyy katsoa sillä silmällä... Kyllä, näin on asia!

September Song herättää tarkistamaan kellosta ajan. Tänään ollaan tarkkana dösien kanssa.

Jazzbussissa saan tekstarin. Saksassa asuvan tyttäreni flygari on laskeutunut. Viikonvaihteessa mennään yhdessä katsomaan nuoremman prinsessani teatteriesitystä.

”Noustuaan aamulla vuoteestaan hän teen juotuaan asettuu pitkäkseen sohvalle, nojaa päätään käteen ja säästämättä voimiaan miettii siihen asti, kunnes pää uupuu raskaasta työstä ja omatunto sanoo: 'Tänään onkin jo tehty riittävästi yhteiseksi hyväksi.'"

Ote omasta tutkijanpäiväkirjastani? Filosofiveljeni päiväkirjasta vai toimittajamieheni pään sisältä?

Ei, vaan luin joululomalla venäläisen Ivan Gontsarovin Oblomovia vuodelta 1859. Tarkemmin ottaen luin Oblomovia 307 sivua. Siinä eksistentiaalista laiskottelua harrastava nimihenkilö Oblomov viettää ensimmäisen parinsadan sivun verran elämäänsä sängyssä, poistumatta koskaan talosta. Tästä asenteesta on tullut käsite: oblomovilaisuus tarkoittaa samaa kuin asioiden loputon suunnittelu ja toimeen tarttumisen välttely. Kanoninen tulkinta on kai se, että romaani on oblomovilaisuuden kritiikkiä. Mutta sitä pystyy hyvin lukemaan myös oblomovilaisuuden ymmärtäjänä.

Ryvettyään tarpeeksi oblomovilaisuudessaan Oblomov tekee elämänmuutoksen, ihastuu naiseen, muuttaa kaupungista ja…niin no, en tiedä. En ole lukenut kirjaa sitten joulun.

Miksi Oblomov jäi kesken? Se ei nimittäin ollut tylsä, huono tai epäkiinnostava, toisin kuin 90 prosenttia avaamistani kirjoista.

Oblomov jäi puoliväliin, koska olen koko alkuvuoden ajatellut, että olisi jotenkin rienaavaa lukea eksistentiaalisista laiskottelukysymyksistä työmatkabussissa. Olen ajatellut, että Oblomoville ei tee oikeutta, jos sitä lukee arkena. Tietynlainen kirjallisuus kuuluu tietynlaisiin hetkiin. Jos näitä hetkiä ei ole, on parempi olla lukematta. Tavallaan olen ollut oblomovilaisuuden kourissa: toimeen tarttuminen on tuntunut mahdottomalta. Oblomovia lukeakseen on otettava lomaa tai muutettava maalle, olen ajatellut. Höpöhöpö.

Kirjallisuudentutkija Roland Barthes on tehnyt erottelun lukemiseen, joka on pelkkää kuluttamista ja lukemiseen, joka on leikkiä tekstin kanssa. Suuri osa lukemista on kuluttamista: instituutioiden opettamien lukutapojen toistamista ilman nautintoa tai omaa suhdetta tekstiin. Juuri sellainen lukutapa saa ajattelemaan, että Oblomovia pitää lukea juuri tietyllä tavalla ja kaikki muut tavat ovat mahdottomia.

Se sama lukutapa vainoaa naista, jonka kuulin pari päivää sitten huokaavan antikvariaatissa: ”Ah, on niin paljon kirjoja, jotka haluaisin lukea, mutta joita en ehdi.” Nainen oli sisäistänyt lukemisvelvoitteen, ajatuksen siitä, että täytyy olla lukenut. Yritin lohduttaa toteamalla, etteivät lukemista odottavat kirjat koskaan lopu, vaikkei tekisi muuta kuin lukisi. Siksi, yritin selittää, täytyy vain nauttia niistä teksteistä, joita ehtii lukea.

Muistelin mielessäni Barthesin lausetta: ”Lukemisen vapaus – olkoon sen hinta mikä tahansa – on myös vapautta olla lukematta.” Samalla tiesin, että parin päivän päästä olisi kirjoitettava tämä blogi, jota varten pitäisi keksiä joku inspiroiva kirja. Periaatteessa tiesin oikein hyvin, mistä naiselle puhuin, käytännössä en. Käytännössä ajattelen itsekin: ”Ah, on niin paljon kirjoja…

On tietenkin olemassa paljon välineellistä lukemista: sellaista, jota on tavallaan pakko tehdä saadakseen tietoa tai koska se kuuluu työnkuvaan. Mutta tämän lisäksi olen kuullut, että on jotain sellaista, jota voisi kutsua nautinnolliseksi lukemiseksi, lukemiseksi, jolla ei ole muita päämääriä kuin lukeminen itse. Sellaista leikkiä Oblomovin kanssa odottelen yhä.

"Mihin sä meet?" kysyin Njassalta. "Telttaan, juonnan. Sä?" "Sama osoite. Nautin!"

April Jazzin korkkasi tänä vuonna Jukka Eskola Quintet (Jukka Eskola, Petri Puolitaival, Jukkis Uotila, Antti Lötjönen & Jaska Lukkarinen) with Strings.

Kun Charlie Parker levytti aikoinaan jousien kanssa, syntyi melkein kalabaliikki. Siis mitä helvetin jazzia?! Itse asiassa silloin syntyivät kyllä yhdet kauneimmista tallenteista koskaan.

Istuin jousisektion kohdalla ja totesin, että ladyillahan on aivan jazz veressä! Ja varmana eivät ole mitään jazzviulisteja tai -sellistejä. Musiikin eläminen onkin kokonaisvaltaista.

Tosi komee korkkaus!

Seuraavaksi esiintyi Dinah Washingtonin ja Quincy Jonesin "tyttö", Patti Austin Espoon Big Bandin kanssa.

Aikoinaan kerroin Voiman toimituksessa, että rupesin itkemään, kun Chuck Berry astui Finlandia-talon lavalle. Sen jälkeen kyselivät minulta pitkään konserttien jälkeisinä päivinä: Spidasitko?

Nyt Patti Austinin astuessa esiin tapahtui sama juttu!

Tämä ilta on pyhitetty Ella Fitzgeraldille. Komeeta! Ellan syntymästä on tänään 95 vuotta.

Jumalaut Patti on hyvä! Mainio tarinankertoja ja laulaja sekä karismaattinen esiintyjä. Tippa tuli vielä useampaankin kertaan silmään.

(Muuten Jukka Eskola ja Petri Puolitaival olivat taas kehässä. Olivat käyneet vaihtamassa vain rotsia välillä.)

Siis ei tämä näin saa minun osaltani loppua. Lähemmäksi Pattia on päästävä.

Menin snagalle bäkkärin hivakoille. Ja kyllä, sain Pattilta kosketuksen, hymyn ja nimmarin hänen levyynsä.

Seurauksena oli, että myöhästyin jazzbussista ja jouduin venaamaan pitkään seuraavaa. So what!

Sphere tuli samaan dösään. Oli ostanut keltaisen, vuoden 1999 April Jazzin paidan Ray Charles -kuvineen. Sellaisen minäkin ostin.

Nyt on taas sälää ja muistoja!

Venäjän siirtolaisuusvirasto antoi kaksi viikkoa poistumiseen maasta mitätöityään oleskelulupani, tämä määräaika umpeutui toissaviikon torstaina. Olen siis jo toista viikkoa Suomessa.

Kulttuurisokista en ole kärsinyt, olen kuitenkin vieraillut Suomessa yhdestä kolmeen kertaa joka vuosi lähes kolmentoista viime vuoden aikana. Sen sijaan olen eräänlaisessa välitilassa. Päätin, että pyrin palaamaan Venäjälle työviisumin turvin, mutta sen hakeminen edellyttää kuukausien byrokratiaa. Lisäksi valitusprosessini oleskeluluvan mitätöimistä vastaan on kesken. En kuitenkaan halua asettua Suomeen, ennen kuin olen yrittänyt kaikin keinoin palata Moskovaan.

Viime viikolla Into Kustannus julkaisi Veli Itäläisen nimimerkillä kirjoittamistani kolumneista kootun kirjan, Planeetan Suurin ja Viilein – tositarinoita Venäjältä. Kolumnit valitsin kertoimen avulla, johon vaikuttivat lukijamäärät ja naamakirjassa järjestetty äänestys, johon osallistui lähinnä kavereitani. En ole kirjaan laisinkaan tyytyväinen, ja hyvä niin, koska aion joskus kirjoittaa paremman kirjan.

Sen sijaan olen erittäin tyytyväinen, että Into Kustannus julkaisi samanaikaisesti myös kääntämäni Pjotr Silajevin nimimerkillä dj Stalingrad kirjoittaman kirjan Eksodus. Teos on kaunokirjallinen, mutta se kuvaa viime vuosikymmenen elämää Moskovassa huomattavasti paremmin kuin itse olisin koskaan pystynyt kuvailemaan. Minulle oli tärkeää, että nämä kirjat ilmestyisivät suurin piirtein samanaikaisesti, koska Silajevin kirja täydentää omaani. Kääntäjän jälkisanoissa perustelen tarkemmin, miksi halusin kääntää teoksen.

Mutta miten minusta alun perin tuli Veli Itäläinen? Tästä kerron oman kirjani esipuheessa, jonka lainaan tähän kokonaisuudessaan.

Elokuussa 2008 Fifin silloinen päätoimittaja Hanna Nikkanen kirjoitti minulle lyhyesti sähköpostitse ja kysyi kiinnostaisiko minua kolumnien kirjoittaminen “Voiman uuden verkkojulkaisun” kirjeenvaihtajien ryhmäblogiin. En vieläkään tiedä, kuka minusta oli Hannalle vasikoinut – Voimaan olin tuota ennen kirjoittanut seitsemän vuotta aiemmin, enkä muutenkaan ollut kirjoittanut suomalaisiin lehtiin juuri sen jälkeen kun Muutoksen Kevät kaatui syksyllä 2003.

Voima oli mielestäni poliittisesti epämääräinen, ja sen ekspansio oli minusta osasyyllinen Muutoksen Kevään, ja monen muun vaihtoehtolehden (esim. jyväskyläläisen Megafonin) alasajoon tai nettiin siirtymiseen, joten suhtauduin siihen nihkeästi. Moskovaan olin muuttanut syksyllä 1999, olin aika lailla irrallaan kaikista Suomen kuvioista ja yllätyin, että kukaan Suomessa enää edes muisti minua.

En ole koskaan ole halunnut olla toimittaja, enkä vieläkään kuvittele olevani edes kolumnisti. Toimittajat ja kolumnistit ovat mielestäni aina olleet epäilyttävää sakkia, jotka saavat rahaa joidenkin sellaisten epäkohtien esiin nostamisesta, jotka palkattomien aktivistien pitää sitten korjata. Toimittajien usein vaalima ajatus siitä, että pelkkä jostain epäkohdasta kirjoittaminen voisi muuttaa jotain, on minusta aina ollut naurettavaa haihattelua.

Kuitenkin kesällä 2008 oli jo pikkuhiljaa olla aika miettiä, mitä minusta voisi tulla isona. Olin ollut jo kaksi vuotta Venäjän kansojenvälisen ystävyyden yliopiston sovelletun matematiikan jatkokoulutusohjelmassa, mutta väitöskirja oli edelleen lähes nollapisteessä, koska aikani oli kulunut lähinnä marginaalipolitiikkaan liittyvissä riennoissa. Ura tieteessä kiinnosti yhä, mutta Venäjällä on turha odottaa, että sieltä voisi saada leipänsä kokonaan. Nikkasen tarjoama pesti, kaikesta epäilyttävyydestään huolimatta, tarjosi edes jonkin verran kirjoituskokemusta siltä varalta, että joskus joutuisin toimittajan töitä tekemään.

Ja mikä tärkeää, Fifi suostui nimimerkillä kirjoittamiseen. Venäjän viranomaiset ovat hyvin herkkänahkaisia sen suhteen, mitä Venäjästä ulkomailla kirjoitetaan. Kirjoittamista kontrolloidaan neuvostoaikaisella akkreditaatio-instituutiolla. Ilman työlupaa ja ilman toimittajan akkreditaatiota olisin omalla nimellä kirjoittaessani vapaata riistaa siirtolaisuusviranomaisille, jos joskus koskettaisin jotain aihetta, joka oikeasti astuisi jonkun varpaille.

Alku oli vaikeaa, eivätkä Suomen kielen pilkkusäännöt ole edes kolmessa vuodessa palautuneet mieleeni, tuskin ne siellä koskaan olivatkaan. Mutta mitä enemmän olen kirjoittanut, sitä enemmän on tullut mieleen asioita, joista olisi jotain sanottavaa. Fifi on ollut areenana hyvä myös siksi, että minulla ei missään vaiheessa ole ollut mitään paineita siitä, mistä pitäisi kirjoittaa. Näin ollen tämä kirjoituskokoelma on melko eklektinen, mutta muutama keskeinen teema on vuosien varrella noussut esille. Äärioikeistolle, poliittiselle taiteelle, suomalaisten venäläisiin (ja venäläisten suomalaisiin) liittämille stereotypioille, Neuvostoliiton jättämälle perinnölle ja ruohonjuuritason kansalaistoiminnalle on kaikille omistettu yksi osio tässä kirjassa.

Toin oman anarkistisen viitekehykseni esiin heti ensimmäisessä kolumnissa, en ole koskaan halunnut tekeytyä objektiiviseksi ja neutraaliksi tarkkailijaksi, minusta ei koskaan olisi sellaiseksi. Mutta siitä huolimatta, että anarkismin aatehistoria on tiiviisti kiinni Venäjän historiassa, tämän päivän Venäjän politiikassa anarkismi on yhtä lailla marginaalissa kuin kaikkialla muuallakin. Se on tarjonnut minulle mahdollisuuden tarkkailla hieman sivusta politiikan tapahtumia, ja olla yhtälailla vieraantunut niin vallanpitäjistä kuin valtavirran oppositiostakin.

Välillä tuntuu, että olen keskittynyt liikaakin juuri opposition nälvimiseen, mutta olen pitänyt tarpeellisena selittää suomalaisille lukijoille, mistä Venäjän opposition (tai eri oppositioiden) uskottavuuspula johtuu, ja miksi moni on, ainakin tähän asti, pitänyt Putinia pienempänä pahana.

Lukijaa todennäköisesti kiinnostaa, miksi muutin Venäjälle syksyllä 1999, ja miksi olen viihtynyt siellä siitä lähtien

Helmikuussa 1997, ensimmäisenä yönä eräs tyttö kysyi, haluaisinko matkustaa hänen kanssaan Siperiaan, ja suostuin heti. Tätä ennen en ollut koskaan matkustanut ulkomailla ilman vanhempiani. Matkaan lähdimme kesäkuussa, mutta jo Liettuassa päädyimme matkustamaan eri reittejä esimerkiksi siksi, että halusin joka kylässä kaivaa jostain kolosta ympäristöaktivisteja ja jutustella heidän paikallisista ongelmistaan. Päädyimme kuitenkin molemmat protestileirille Etelä-Venäjän Volgodonskiin, jossa Hraniteli Radugi, “Sateenkaaren suojelijat” protestoivat ydinvoiman rakentamista vastaan.

Heti saapumispäivänäni aktivistit rakensivat katusulun työmaalle vievälle tielle, apuna käytettiin metallitynnyreitä, jotka oli valettu täyteen betonia ja kiviä. Aktivistit kahlitsivat kätensä betoniputken läpi iskettyyn rautaputkeen, näin ollen kahleet voi leikata auki vain kilkuttamalla auki pari sataa kiloa kiviä ja betonia. Näin siis teoriassa – mutta Venäjällä käytössä ovat yksinkertaisemmat metodit.

Tiesulun kolmantena päivänä tehtaan johto organisoi kolmisensataa työntekijää hyökkäämään tiesulkua vastaan, ja aktivisteja piestiin kunnes he irrottautuivat kahleista. Tämän jälkeen aktiivisimmat hyökkäyksen osallistujat hyökkäsivät protestileiriin, keräsivät teltat tavaroineen yhteen kasaan ja tuikkasivat ne tuleen. Itse seurasin tapahtumia niiden keskellä, mutta käytännössä ummikkona myös täysin sivullisena, koska en tehnyt minkäänlaista edes verbaalista vastarintaa, kukaan ei käynyt kimppuuni.

Seuraavana päivänä kuitenkin protestileiri jatkui kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Silloin ymmärsin, että nämä olivat kovia tyyppejä, jotka eivät antaisi periksi pikku vastoinkäymisistä, ja päätin että tähän maahan minun pitää vielä palata. Joidenkin tämän leirin osanottajien kanssa olen edelleenkin tekemisissä lähes päivittäin, ja yli 40-vuotiaina he ovat edelleenkin aivan yhtä tosissaan.

Elokuussa 1999 vierailin anarkistitapaamisessa Pietarissa, ja paluumatkalla kävin Viipurin kupeessa Sovetskissa vallatussa tehtaassa, joka oli alun perin rakennettu kaupungin ollessa vielä Koiviston kauppala. Tehdas oli vallattu, koska työntekijät epäilivät sen uuden omistajan, veroparatiisiin rekisteröidyn hämärän yhtiön, suunnittelevan tehtaan alasajoa ja vain pari vuotta takaperin modernisoidun kiinteän omaisuuden polkumyyntiä, mikä oli 1990-luvun Venäjällä tavallista.

Toisin kuin monet muut, demokraattisemmat tehtaiden valtaukset 90-luvulla, Sovetskin valtaus oli tiukan hierarkkinen – työläiset valitsivat itselleen uuden pomon, joka sitten neuvotteli uusien omistajien kanssa suljettujen ovien takana. Ymmärsihän sen, ettei sellainen voinut päättyä hyvin, mutta yli 2 000 henkeä työllistävän uudenaikaisen tehtaan pyörittäminen yksinomaan työläisten itsensä voimin todisti, ettei kapitalismi olisi ainoa alkavan 21. vuosisadan vaihtoehto.

Seuraavan päätöksen tein uutena vuonna 2000, Moskovan valtavan valtionyliopiston päärakennuksen V-siivessä sijaitsevassa ulkomaalaisten vaihto-opiskelijoiden asuntolassa. Vietin uutta vuotta yksin, ja katselin ikkunasta ilotulitusta, tunsin olevani irrallaan kaikesta, esteettömästi avaruudessa kiitävä kappale, ja pidin siitä. Ja päätin, että tännehän voisi jäädä.

Valtionyliopistossa vietetyn vaihto-opiskeluvuoden jälkeen siirryin Kansojenvälisen ystävyyden yliopistoon. Kyllästytti olla ainoa ulkomaalainen valtionyliopistossa, lisäksi uuden yliopiston tunnelma teki vaikutuksen heti ensikäynnillä, kampus on varmasti Moskovan kansainvälisin paikka, johon tuovat värinsä yli sadan eri Afrikan, Latinalaisen Amerikan ja Aasian maan opiskelijoiden lisäksi myös kymmenet Venäjän federaation vähemmistökansat.

Matematiikka on kiinnostanut minua siitä lähtien, kun se lukiossa alkoi yllättäen sujua, lisäksi kielipääni on niin heikko, että minkä tahansa muun alan opiskelu olisi yksinkertaisesti ollut liian vaikeaa. Opetuksen taso Moskovassa ei ollut pettymys, tosin luovan ongelmanratkaisun sijasta painopiste oli todistuksen ulkoa pänttäämisessä ja raa'assa laskemisessa. Olen tyytyväinen, että minut pakotettiin opettelemaan matematiikan peruskaura, differentiaaliyhtälöt ja integraalit, paremmin kuin Helsingin yliopistossa koskaan. Mutta opiskelu oli minulle vähintään yhtä paljon väline kuin päämäärä – vielä viime vuosikymmenen alkupuolella Moskovan päivittäistavaroiden hintataso oli niin matala, että pelkällä Suomen opintotuella saattoi elää mukavasti, ja rahaa jäi jopa säästöön.

Pääasia minulle oli kuitenkin koko ajan aktivismi. Volgodonskin kokemukset olivat minulle vakuus siitä, että ympäriltäni löytyisi elämän tärkeysjärjestykseni jakavia ihmisiä, ja Sovetski muistutus niistä mahdollisuuksista, joita Suomessa ei ole. Suomessahan on toki paljon muka-kivaa kansalaisjärjestömeininkiä, kaikenlaista reilua, luomua ja muuta askartelupaskartelua, mutta mihin tahansa vaatimuksiin vastataan, että Suomi on niin pieni, ettei se vaikuta mihinkään asiaan eikä päätä mistään asioista yksin. Ei vallankumous Suomessakaan ole ihan läpihuutojuttu, mutta sepäs vasta harmittaisi jos se onnistuisi, mutta sillä ei olisi mitään merkitystä.

Sain jonkin verran palautetta edellisestä blogitekstistäni Pekka, skarppaa vähän . Kuten tavallista, nämä yksityishenkilöiden asekysymykset herättävät intohimoja, koska näistä keskusteltaessa keskustellaan mahdollisesta puuttumisesta joidenkin yksilöiden toimintaan. Ja useimmat yksittäiset ihmiset tietenkin kokevat toimivansa itse juuri täsmälleen oikein, ja että myös heidän viiteryhmänsä toimii juuri kuten pitääkin.

On kuitenkin niin, että näitä tapauksia, joissa ampuma-aseita käytetään väkivallantekoihin on jatkuvasti uutisissa. Kaiken sen lisäksi, mitä uutisoidaan on se suuri määrä tekoja, jotka eivät koskaan tule raportoiduiksi eteenpäin.

Voitteko esimerkiksi kuvitella sen toissaviikkoisen entisen tyttöystävänsä isää ja entisen tyttöystävänsä koulussa ammuskelleen nuoren miehen ottaneen välillä aseen esiin tai vähintään puheissa muistuttaneen, että sieltähän se ase löytyy. Minä voin kuvitella, ja suorastaan pidän todennäköisenä, että jotain sellaista tapahtui. Ja niin tapahtuu kaikessa hiljaisuudessa lukuisissa suomalaiskodeissa jatkuvasti.

Pari viikkoa sitten kirjoitin tavallisista kunniallisista kansalaisista, joilla on ase esimerkiksi metsästystä varten, mutta jota ehkä säilytetään huolimattomasti tai ei aivan tarkkaan muisteta mitä kaikkea muuta aseella voikaan tehdä kuin ampua hirviä tai lintuja syksyisin.

Heille esittämäni hurskaan skarppaustoiveen lisäksi haluaisin kuitenkin kiinnittää huomiota siihen, että aselupajärjestelmän kehittymättömyyden vuoksi, ja mahdollisesti poliisin resurssipulan takia, meillä on väkivaltarikollisia, joilla edelleen on kotona luvallinen ase. Vasta äskettäin tähän on ylipäätään on ryhdytty puuttumaan, vasta äskettäin poliisi on ryhtynyt hakemaan väkivaltarikoksiin syyllistyneiden kodeista aseita pois.

Voi vain kauhulla kuvitella, kuinka paljon vakavammaksi esimerkiksi perheväkivalta muuttuu, kun sekä tekijä että uhri koko ajan tietävät, että ase on viereisen huoneen kaapissa, ja se on sieltä mahdollista hakea tilannetta ratkomaan. Varsinkin, jos jossain kohdassa riitaa aseesta muistutetaan.

En osaa sanoa, kuinka yleistä aseella uhkailu perheväkivaltatilanteissa on, mutta pitäisi olla selvää, että tavoitteena olisi sellainen yhteiskunta, jossa aseita voisi olla vain sellaisilla ihmisillä, jotka raivon hetkelläkin muistavat, mihin ase on tarkoitettu. Sellaisilla, jotka muistavat, ettei asetta ole sopivaa käyttää esimerkiksi puolison uhkailuun, vaikka kuinka keljuttaisi.

Occupy Wall Street ja kaikki siitä versoneet muut Occupy-jengit muodostavat pirun mielenkiintoisen kansalaisliikkeen. En tarkoita, että liikkeen poliittinen agenda olisi erityisen kiinnostava – jo siitäkin syystä että Occupyn agenda on vielä vähän auki, ja saattaa niin jäädäkin. En tarkoita oikeastaan edes liikkeen sisäistä dynamiikkaa, vaikka toki liikkeen leviäminen on ollut ilmiömäistä.

Kiinnostavinta on tämä: Occupy on todella pystynyt muuttamaan poliittista puhetta Yhdysvalloissa. Tämähän on se, mihin kansalaisliikkeet pyrkivät. Politiikan ongelmakentän jäsentymistavassa on kyse isosta asiasta, toisin kuin esimerkiksi yksittäisen puolueen linjauksissa tai yksittäisten vaalien asetelmissa, joihin vaikuttamista tietysti pidetään aina sumutusmielessä vaikuttamisen kriteereinä.

***

Asia on päällisin puolin kummallinen. Occupy Wall Street koostuu – tai koostui, näkökulmasta riippuen – puistossa majailevista ihmisistä, jotka pääosin ovat opiskelijoita ja pääosin näyttävät todella ”vaihtoehtoisilta”, kuten tapana on sanoa. Heidän toimintansa ydin on lähinnä puistoelämän organisoinnissa ja jatkuvassa ideaalidemokratiaa tavoittelevassa päätöksenteossa, jonka asialista liittyy lähinnä puistossa majailuun. Poliittisena ydinkäsitteenä toimii ”99 prosenttia”, jota liike sanoo puolustavansa. Idean mukaan suurin yhteiskunnallinen konflikti Yhdysvalloissa kulkee rikkaimman 1 prosentin ja loppujen 99 prosentin välillä.

Jostain syystä juttu on uponnut Yhdysvalloissa laajemmin kuin aktivistit luultavasti osaisivat toivoa. Asiaa voi demonstroida vaikka pohjoisamerikkalaiseen tapaan mielipidemittauksilla, jotka osoittavat enemmistön pohjoisamerikkalaisista tukevan liikkeen perusideaa – ”1 prosentin” vallan vastustamista. Vielä merkittävämpää on, että ”1 prosentti” on vakiintunut poliittiseen puheeseen ymmärrettäväksi ja rutiininomaisesti käytetyksi käsitteeksi. Ennen kaikkea olennaista on se, että yhteiskunnallinen haaste, johon poliitikot kokevat olevansa pakotettuja reagoimaan, tulee vasemmistoradikaaleilta eikä jatkuvasti pienempää valtiota hivuttavalta teekutsuliikkeeltä.

”99 prosentin” valinta ydinkäsitteeksi saattaa olla ratkaisevampaa kuin kuvittelisi. Enemmistöille puhuminen on nimittäin marginaalipuheesta kieltäytymistä. Ja kun puhutaan enemmistöille, on aivan mahdollista että enemmistöt kuuntelevat. Tänä päivänä lähes jokaisella Yhdysvalloissa on kuulemma talouskriisiin liittyvä tarina kerrottavanaan, ja Occupy tuntuu kuuntelevan. Näiden tarinoiden polttoaineena on epäoikeudenmukaisuuden kokemus ja punaisena lankana keskiluokkaisen unelman särkyminen.

Keskiluokastahan politiikassa on lopulta aina kyse. Keskiluokan unelman järkkymiseen Yhdysvalloissa liittyy taloudellinen ahdinko: koulutuksen periytyvyys vaatii entistä suurempia säästöjä, omakotitalon ostaminen näyttää entistä useammin reseptiltä velkavankeuteen, eläkesäästöt katoavat pörssipeleissä taivaan tuuliin, palkat eivät enää nousekaan muuten kuin työpäivää pidentämällä. Monilta on viety se jatkuvuuden toive, johon he ovat luottaneet. Vuonna 2008 alkanut finanssikriisi oli kamelin selän katkaisu. Tämän jälkeen enää poliittinen maailmanselitys tapahtuneelle on ollut hakusessa.

Occupy tulee oikealla hetkellä näyttämölle osoittamaan eliittiä: katsokaa, tuo 1 prosentti on rikastunut sillä prosessilla, missä me muut kärsimme. Jos ette usko, tässä olisi tilasto.

***

Liikkeen ja keskiluokan intressien samastuminen on poliittisesti aktiivisille vasemmistolaisille toki herkästi hämmentävää, koska radikaali vasemmisto ei ole koskaan tottunut liittoutumaan keskiluokan intressien kanssa. Niinpä sillä on vaikeuksia tehdä niin edes tilanteessa, jossa keskiluokkaa alkavat vaivata samanlaiset kokemukset kuin perinteisesti sorretumpia.

Aktivistit ovat tottuneet (ihan hyvästä syystä) halveksumaan keskiluokan avointa tai kätkettyä näköalatonta pikkuporvarillisuutta. Vanhan liiton vasemmistolaiset taas kuuluvat itse keskiluokkaan ja ajattelevat, että korkea moraali edellyttää heikompiosaisista välittämistä. Ryhmän paradigmaattinen edustaja Suomessa Claes Andersson puhuu 2/3-yhteiskunnasta, jossa hyvinvoivan enemmistön pitäisi ymmärtää olla jyräämättä syrjäytyvää yhtä kolmasosaa. Molemmille ryhmille on näin ollen vaikeaa, joskin eri syistä, ajatella ajavansa poliittista agendaa, joka on linjassa keskiluokan tavoitteiden kanssa.

***

Occupy-liikkeen Suomeen rantautumisesta voidaan tehdä kaksi huomiota. Ensinnäkin, kaikella kunnioituksella, kehulla ja selkääntaputuksella, liike ei ole juuri onnistunut aiheuttamaan resonaatiota suomalaisen keskiluokan kokemuksessa. Toiseksi, tämä ei tarkoita, etteikö näinä turbulentteina aikoina periaatteessa mikä tahansa kekseliäs poliittinen jengi voisi näin tehdä, ja muuttaa siten yhteiskunnallista puhetapaa äkkiä kuten Occupy rapakon takana.

Suomen keskiluokan ärsytykset ovat samansuuntaisia kuin Yhdysvalloissa, mutta silti erilaisia. Kyse ei ole talousromahduksen jälkiseurauksista. Pikemmin keskiluokkaa vaivaa kiire ja epävarmuus. Taustalla on tietysti jatkuvan organisaatiouudistuksen ideologia, työmarkkinoiden joustavoittaminen, jatkuva itsensä todistamisen paine ja kaikkialle tunkeva yrittäjyysmentaliteetti. On itse asiassa hyvin epätavallista, että kaksi keskiluokkaista ja koulutettua ihmistä keskustelee pidempään keskenään ilman että huokailevat jatkuvaa kiirettä ja sen taustalla olevia työpaikan organisatorisia paineita tai silppuduunien keräilyä. Kiireestä on tullut jopa helppo ja harmiton keskustelunaihe, joka voidaan olettaa jaetuksi. Työelämän hektisyyden perkaaminen ei ole kovin kaukana edes nollapuheesta, kuten tavasta aloittaa keskustelu junan tupakkakopissa sanomalla, että eihän täällä tarvitse edes sytyttää tupakkaa, kun savua on niin paljon.

Vasemmisto on työelämän perinteinen asiantuntija, ja on taivahan tosi, ettei työtä tekevän ihmisen kannata yrittää elää ilman Hakaniemeä. Nykyisen keskiluokan turhautumisen kieltä ay-vasemmisto ei ole kuitenkaan oikein kyennyt puhumaan. Ilmeisesti työtaistelupuhe on liian juridista ja kaikkineen palkkakysymyksiin jumittunutta. ”Hakaniemeltä” ei ole toistaiseksi onnistunut itseisarvoisten organisaatiouudistusten kritiikki, uskottavan kuuloinen aina käytettävissä olemisen paineen psykologian pukeminen poliittisiksi ideoiksi, ja ylipäänsä välineiden kehittely työtaisteluihin yhteiskunnassa, jossa työn kysyntä ja tarjonta ovat pysyvässä epäsuhdassa.

Vihreiden vanha slogan ”vähemmän roinaa, enemmän aikaa” on jo parempi, mutta siinäkin on muutamia perustavanlaatuisia ongelmia. Ensinnäkin esitetty trade-off eli ajan ja roinan vaihdettavuus ei ole uskottava, koska globaalin työnjaon johdosta mikä tahansa roinaksi kutsuttava on pirun halpaa. Tuottavuuden kasvun ulosmittaaminen vapaa-aikana perustuu taas korkeaan tuottavuuteen ja korkeaan palkkatasoon, eli käytännössä nojaa samaan globaaliin työnjakoon. Suomalainen työ on kerta kaikkiaan niin kallista suhteessa roinaan, että roinasta luopumalla säästää todella vähän aikaa.

Asiaa voi testata vaikkapa kirjoittamalla vieraskynätekstin itseään kunnioittavaan sanomalehteen, mittaamalla kirjoittamiseen kuluneen ajan, ja sen jälkeen käyttämällä nettopalkkion Tiimarissa tai Tarjoustalossa. Sitä roinaa tulee muuten paljon. Mikä tahansa yritys kääntää tämä yksilöllinen havainto poliittiseksi ohjauskeinoksi törmää samaan ongelmaan. On vaikea näyttää, minkälainen suomalaisten vapaa-aikaa lisäävä toimi vähentäisi roinaa, ellei viitata puhtaaseen tautologiaan tyyliin ”ostovoiman lasku = ostovoiman lasku”. Niinpä kansalainen järkeilee, aivan oikein, että roina liittyy eri kysymyksiin kuin työn kasvavat paineet.

Toiseksi slogan fokusoituu keskiluokan mukavimmin pärjäävään ja samalla perinteisimpään osaan. Suurin osa päiväänsä venyttävästä työvoimasta ei taida vaan uskoa, että aikaa olisi noin vain saatavilla lisää ilman tulonjakosysteemin muutoksia. Toiseksi työn paineet eivät palaudu kovinkaan helposti aikaan objektiivisesti mitattavissa olevana yksikkönä. Työaika on selvästi mitattavissa vain joissakin perinteisissä professioissa. Kaikille muille paine ei ole kalenterissa olevan työajan paljoutta, vaan työajan venymistä koko elämän alueelle ja kilpailun pakon täyttämää elämää.

***

Fiksattavaa siis vielä on. Ei kuitenkaan ole mahdotonta, että uudenlaiset ideat mobilisoivat nopeastikin ihmisiä, jos näiden ideoiden esitystapa on järkeenkäypää ja vetoavaa ja ne tarjoavat poliittisen kielen jonkun jo olemassa olevan turhautumisen ilmentämiseen.

Ihmisethän toimivat sosiaalisessa todellisuudessa ja kokevat asioita koko ajan, ja jokaisella on näin ollen hyvinkin selvä kuva siitä, mikä arjessa ottaa päähän. Useimmiten arjen kokemukselle on vaikea löytää poliittista kieltä – yhdistää yksilöllinen kokemus laajempaan palettiin, nähdä jokin vaihtoehto vallitsevalle asiantilalle, nähdä relevantit ristiriidat ja ylipäänsä löytää kokemuksen yleistämiselle jonkinlainen poliittinen kieli. On itse asiassa poikkeus, että arjen kokemus linkittyy luontevasti politiikan ylätason instituutioihin, vaikka poliitikot tämän aina unohtavatkin. Vaatii pinnistelyä ja harrastuneisuutta nähdä, missä jokin päätös näkyy. Toki useimmilla ihmisillä on formaalia politiikkaa koskevia kärjekkäitäkin mielipiteitä, mutta on kokonaan toinen juttu jos hyvä poliittinen maailmanselitys resonoi arjen kokemuksen eikä ainoastaan ”mielipiteen” tasolla.

***

Formaalille politiikalle on myös ominaista se, että poliitikot elävät sellaisesta käsityksestä, että on olemassa politiikan ja ”kansan” erottava kuilu, ja on tärkeää pyrkiä lähentymään ”kansaa”. Jokainen tavallaan ymmärtää hyvin, että kansa on aina syvästi heterogeenista, mutta siitä huolimatta riittävän suuri osa poliitikoista on riittävän valmis joko tietoisesti tai alitajuisesti seuraamaan mitä tahansa itseään kiihdyttävää kollektiivista käsitystä siitä, mitä poliitikoista vieraantunut ”kansa” vaatii. Osa poliitikoista on tietysti aina syvästi periaatteellisia, mutta tässä onkin kyse riittävästä joukosta.

”Kansan” kulloinenkin näkemys ei siis ole yksinkertaistus vaan väärinkäsitys. Kuitenkin politiikan psykologiasta johtuen kyky tuottaa sellainen yleinen fiilinki siitä, mitä ”kansa” ajattelee, on huomattavasti vaikutusvaltaisempi kuin minkään puolueen mikään linjaus. Ilmiöön sisältyvät potentiaaliset vaarat huomaa katsomalla, mikä ”maahanmuuttokritiikissä” on vaarallista. Eduskunnassa ”maahanmuuttokriitikot” taitavat olla lähinnä riesana, mutta kyky tuottaa käsitys siitä, että ”kansalla” on nyt tällainen mielipidetendenssi erotuksena poliitikkojen vakiintuneista käsityksistä, on saanut poliitikkojen suuret laumat työntämään suustaan samansuuntaisia lausuntoja, mikä on taas oikeasti vaarallista.

Yhdysvalloissa elettiin pitkään sen kanssa, että poliitikot kokivat ”kansan” hivuttavan entistä pienempää valtiota. Ennen kaikkea teekutsuliike oli viime vuosina sen haasteen esittäjä, johon poliitikot katsoivat olevansa pakotettuja reagoimaan. Tämän roolin nappaaminen on Occupyn suuri saavutus. Suomessa keskiluokan position kanssa resonoivien puhetapojen löytämisellä on väliä, kaikesta keskiluokkaisuuden rasittavuudesta huolimatta, täysin samasta syystä: koska vain keskiluokka ohjaa politiikkaa määritellen näin lopulta myös ”kansan” äänen – ja sillä kansan äänellä puhutaan jo.

Into kustannus julkaisee Occupy!-pamfletin Suomen sosiaalifoorumissa 21.4. Pohjoisamerikkalaisten käännöstekstien joukossa on suomalaisten kirjoittajien tekstejä, muun muassa tämän tekstin kirjoittajan laatima esipuhe.

Salla Simukan tulevaisuuden Suomessa ihmiset jaotellaan jo varhain erilaisiin ryhmiin heidän taipumustensa perusteella: Dramaatikko, Numeerikko, Sentimentaali, Aktivisti... Jäljellä-kirja kertoo 15-vuotiaasta Emmistä, joka on pelkkä Potentiaali – eksynyt, ulkopuolinen, vähän nolo.

Kotonakin Emmi tuntuu sulautuvan seinäpaperiin. Saadakseen huomiota hän päättää repäistä: hän karkaa kotoa! Yksi leikkimökissä vietetty yö riittää, ja Emmi palaa kotiin suurin odotuksin. Hämmästys onkin suuri, kun ketään ei ole vastassa – missään. Maailma on yön aikana tyhjentynyt ihmisistä.

Onnekseen Emmi törmää pian kahteen muuhun nuoreen, Visualisti-Onervaan ja Aktivisti-Atroon. Yhdessä he lähtevät selvittämään sitä, miksi aikuiset ovat yhtäkkiä kadonneet maailmasta. Mitä on tapahtunut? Ja miksi Emmi saa rakastamiinsa vanhoihin satuihin liittyviä kummallisia vihjeitä?

Jäljellä on sujuva tarina ja ennen kaikkea jännittävä arvoitus. Pahin lässähdys löytyy kirjan viimeisiltä sivuilta: loppuratkaisu ei nimittäin ole loppuratkaisua nähnytkään, vaan tarina jätetään täysin kesken odottamaan sarjan seuraavaa osaa. Se on pettymys. Kirjasarjojen perusolemukseen kuuluu toki seuraavan osan jännittynyt odottaminen, mutta olen myös vakaasti sitä mieltä, että kaikkien osien tulisi toimia ihan itsenäisinä teoksinakin.

Laura Lähteenmäen North End -sarjan aloitusosa toimii tältä osin paremmin. Kirja petaa selvästi tulevia tarinoita, mutta sen lopussa mikään ei jää pahasti kesken eikä lukijalle jää hölmistynyt, huijattu olo. Sarjan päähenkilönä seikkaileva 14-vuotias Tekla on juuri muuttanut pohjoiseen. Hän on joutunut jättämään kaverinsa taakseen ja aloittamaan alusta. Kun eronneet, vuoroviikoin kotona olevat vanhemmat mokaavat ja Tekla tajuaa jääneensä viikoksi yksin kotiin pikkuveljensä kanssa, hän riemastuu. Tässäpä tilaisuus olla iso ja itsenäinen!

Todellisuus on kuitenkin rankempaa kuin Teklan kuvitelmissa. Pohjoisen hyytävä ilma syö talosta äkkiä lämmön, ruokaa pitäisi saada ja veljestäkin huolehtia. Vanhoista ystävistä ei kuulu, eikä uusia löydy. Tiedossa on ehkä surkeimmat syntymäpäiväjuhlat ikinä. Ja kuka iski paikalliselle suklaatehtaalle ja tuhosi kaikki joulusuklaat? Taivas tuntuu totisesti putoavan Teklan niskaan.

Sekä North End että Jäljellä ovat teemoiltaan varsin perinteisiä nuortenkirjoja: ne käsittelevät ystävyyssuhteita, yksinäisyyttä, oman erikoisuuden etsimistä ja kasvamisen hankaluutta. Lähteenmäki lisää kirjansa kiinnostavuutta sivuamalla suklaatehtaan kautta muun muassa kaakaopapujen tuotantoa ja lapsityövoimaa. Simukan tarinoissa taas on seksuaalivähemmistöihin kuuluvia nuoria, joiden suhteita käsitellään ihastuttavan tavanomaisesti. Tärkeiden aiheiden esiintuonnista molemmille kirjailijoille iso papukaijamerkki!

Jäin kuitenkin miettimään, mikä on saanut kirjailijat tarttumaan dystopian leimaan. Kummankaan kirjan maailma kun ei tunnu erityisen dystopiselta. Tarinat ankkuroidaan lähitulevaisuuteen viittaamalla esimerkiksi ilmastossa ja teknologiassa tapahtuneisiin muutoksiin, mutta pieniä yksityiskohtia lukuunottamatta kirjat voisivat aivan hyvin sijoittua tähän päivään.

Lieneekö kyse vain muoti-ilmiöstä? Haetaanko Suomessakin nyt omaa, Nälkäpeli-sarjan kaltaista menestystä? Sellaista tuskin löytyy, mutta jos yrittämisen tuloksena on mielenkiintoisia, uudenlaisia nuortensarjojen avauksia, en minä ainakaan aio valittaa.

Salla Simukka: Jäljellä. Tammi 2012. 224 s.

Laura Lähteenmäki: North End – Niskaan putoava taivas. WSOY 2012. 258 s.

Äitiyteen liittyvää pelkoaan ja inhoaan pidätelleet saivat vihdoin oman äänenkannattajansa. Satu Rämön ja Katja Lahden vastajulkaistu Vuoden mutsi (Avain 2012) on hersyvä kirja naisille, joilla on vauvakuumeen sijasta hinku löytää yhä parempia työtarjouksia, suorittaa yhä useampia tutkintoja ja matkustella yhä kaukaisempiin maailman kolkkiin.

Naisille, joiden mieleen ei ole koskaan edes juolahtanut hommata uutta perheenjäsentä tai tarjoutua hoitamaan muiden jälkikasvua. Naisille, jotka luulivat, että elämä oli jo täyteen buukattu aviomiehen, ystävien, töiden ja harrastusten ristiaallokossa.

Raskauden tuomat vartalon muutokset sotkevat vuosien zumba-samba-hathajooga-pilates-punttis-hikoilun tulokset. Spontaanin seksielämän tuhoaa vieressä kirkuva kakara. Ystäviensä hylkäämä äiti joutuu hengailemaan kotona mykän tulokkaan kanssa, tai vielä pahempaa: neuvola-, puiston- ja monenmoisten muiden tätien piirittämänä. Koti täyttyy kantoliinoista, rintapumpuista, ”paskaessuista” (vaipanvaihtosuojus) ja muista hyödykkeistä, joiden olemassaololta oli aiemmin ummistanut silmänsä kokonaan. Mies pakenee koko hässäkkää töiden ja harrastusten pariin ja jättää kotityöt naisen harteille. Nämä ovat Vuoden mutsin tekijöiden luettelemia etukäteispelkoja – syitä olla hankkiutumatta raskaaksi.

Itsenäisen elämän totaalinen muuttuminen herättää kauhua yllättävän monessa ikäpolveni edustajassa. Harvalla kolmenkympin molemmin puolin olevilla ystävilläni on vakituista duunia, omaa kämppää tai edes puolisoa. Olemme etsineet itseämme (ja niitä duuneja, kämppiä ja puolisoita), kehittäneet kykyjämme ja luovuuttamme, eläneet villeinä ja vapaina. Kunnes yhtäkkiä havahdumme siihen, että jos lapsia teoriassa haluaa, ne on tehtävä mahdollisimman pian, vaikkei haluja käytännössä olisikaan.

Vuoden mutsin hirtehinen tyyli toimii virkistävänä vertaistukena yksin pärjäämään oppineille ja edelleen itseään etsiville narsisti-hedonisti-individualistinaisille, jotka pelkäävät menettävänsä mukavan elämän lopullisesti lapsen synnyttyä. Pelot ruoditaan välillä mustallakin huumorilla ja vinkkejä annetaan myös vähemmän täydellisille äitialokkaille.

Sanoma on lohdullinen: vaikka osaisit puhua viittä kieltä, käyttää kymmeniä teknisiä vempeleitä, pitää puheita ja kirjoittaa niitä, kastella kukat, hoitaa parisuhdetta ja vaihtaa kissanhiekat, saat luvan myöntää itsellesi ja niille täydelliseksi mammaksi syntyneille naisille, ettei sinulla ole aavistustakaan oman lapsen hoidosta, raskauden etenemisestä ja perheen vastuuhenkilönä toimimisesta. Eikä tarvitsekaan, kirja sparraa alokkaat alkuun parilla kätevällä käytännön vinkillä luvaten, että loput taidot karttuvat itsestään kokemuksen myötä: ”Sekoile, niin selviät”, Rämö lohduttaa.

Nopealla kyökkipsykologin logiikalla voisi päätellä, että meidät 1990-luvun laman lapset opetettiin koulussa liiankin itsenäiseen työskentelyyn, yksilöiden väliseen kilpailuun, kiitettävien arvosanojen metsästykseen ja kotona omin päin pärjäämiseen. Yhdessä touhuamisen rutiini ja hoivavietti eivät läheskään kaikilla päässeet kehittymään kukkaansa. Tärkeintä oli kiipiä eteenpäin uralla, asemassa, ulkonäössä, opettajien, pomojen ja potentiaalisten puolisoiden silmissä.

Vuoden mutsi on opus myös niille, jotka eivät ole uskaltautuneet proggikseen nimeltä ”lasten teko” keskinkertaista suoriutumista peläten. Ehkäpä äitiyden opetus onkin kaikkivoipaisuuskuvitelmista luopumista. Olkoon äiti mieluummin (lapsen perustarpeet) tyydyttävä tai edes (traumatisoivammat kasvatusvirheet) välttävä kuin (naistenlehtien purppuranpunaisten lasien läpi nähtynä) kiitettävä.

Istuessani tuolilla parinsadan pystyyn nostetun keskisormen ympäröimänä ymmärrän vihdoin, miksi jotkut ajattelevat jääkiekon olevan maskuliininen ja aggressiivinen laji.

Kaksikymmentä vuotta Hifkin kannattamista, enkä uskalla liikahtaakaan keskellä sekakäyttäjiltä näyttävää Jokerien fanilaumaa, joka karjuu, kiroilee ja pitää itsestään selvänä, että vain äärimmäinen masokisti taputtaisi tässä katsomossa Hikfille. Ja masokismilta kaikki taas kerran tuntuukin Hifkin lentäessä kesälomalle katastrofaalisten häviöiden seurauksena.

On aika tehdä välitilinpäätöstä jääkiekosta.

Omassa elinpiirissäni jääkiekkofanaattisuudestaan voi oikeastaan kertoa kolmella tavalla: ironisoiden, häveten tai niin kuin Tommi Melender.

Kirjallisuusopintojen alkuvaiheessa jääkiekkointoa sortui välillä häpeämään, hipsteriyden rantautuessa kaupunkiin sitä oppi ironisoimaan, mutta keskellä Jokereiden fanikatsomoa, ”Haista paska, haista IFK” -huutojen soidessa, ymmärrän, että siitä on parasta ajatella kuten Melender esseessään Miesten peli.

Siinä Melender kirjoittaa pääosin jääkiekosta. Esseen tärkein opetus on se, että jääkiekko ei ole vertauskuva elämälle, eikä oikeastaan millekään muullekaan. Mutta silti se voi opettaa ja lohduttaa niitä, jotka ovat sattumien kautta päätyneet aikoinaan kiekkokatsomoon.

Jääkiekkoa on turha ylevöittää, sen ymmärtää hyvin Jokeri-fanien voiton ja aggressiivisuuden himon keskellä, mutta silti se voi olla tärkeää elämälle.

Jääkiekosta kirjoittaessaan Melender puhuu maskuliinisuudesta ja lohdusta suoraan kokemuksen kautta. Siksi Melenderin jääkiekkoessee on omaa luokkaansa verrattuna hänen Kuka nauttii eniten -kokoelmansa kirjallisuusesseisiin. (Muita esseitä tai kirjoituksia en tässä blogitekstissäni käsittele.)

Niissä Melender vakuuttaa monen sivun verran, että Flaubert uudisti romaanin – asia, jonka oppii kirjallisuuden luennoilla – mutta ei onnistu kuvaamaan tai kommunikoimaan lukijalle, miksi tämä on hänelle (tai kenellekään) tärkeä tieto.

Kirjallisuusesseitä vaivaa yleinen rakenne: ensin kerrotaan jonkin kirjailijan olevan itselle tärkeä, sen jälkeen esitellään muiden näkemyksiä kyseisestä kirjailijasta joko kiittäen tai haukkuen. Tällaisissa esseissä tärkeintä on eronteko identiteetin tasolla niihin, jotka ajattelevat kirjallisuudesta väärin: niihin, jotka tuomitsevat Houellebecqin, pitävät DonDeLilloa yksioikoisesti postmodernina tai ovat kiinnostuneita keskeneräisyydestä.

Melenderin tarjoilema tieto siitä, kuinka Don DeLillo soittaa hänen sielunsa syvimpiä sointuja ei pärjää sille kertomukselle, jossa hän kuvaa lapsuutensa koulumatkoja Jokeri-fanien varjossa. Väkivallan uhatessakin Melenderin esseistinen alter ego piti ”itsestään selvänä, ettei kovinkaan nyrkin isku tuntuisi niin pahalta kuin nöyrtyminen sanomaan IFK:ta paskaksi”. Oli lause totta tai ei, se puhuu olennaista nuoruudesta ja siitä, miltä tuntuu olla väärässä joukossa, istua Jokeri-fanien keskellä turpaan vetoa odotellen.

Melenderin kirjallisuusesseet vilisevät merkityksellisiltä ja vakuuttavilta kuulostavia maksiimeja. Sellaisia kuin: ”Mikään kirja nimittäin ei ole alhainen (tai vaarallinen) jos se on hyvin kirjoitettu.” Tällaiset lauseet muuttuvat helposti itseensä sulkeutuviksi ajatuksiksi, jotka eivät kommunikoi. Ne antavat valmiin vaikutelman ja ovat siksi epäkiinnostavia. Tai pahimmillaan ne ajautuvat vakuuttelevuudessaan ristiriitaan toistensa kanssa. Houellebecqiä hyödyntäen esseet päätyvät esimerkiksi sanomaan, että kirjailijan ”on iskettävä lukijoita todellisuudella päin näköä”. Silti Melender vaatii esseissään ilmaisukeinoistaan tietoista sanataidetta, täsmällisyyttä, estetiikkaa, ja hiomista sekä vastustaa keskeneräisyyttä. Aivan kuin päin näköä iskettynä todellisuus ei olisi keskeneräistä…

Tarkoitan sanoa, että Melender hallitsee esseidensä tyylin ja kirjoittaa hyvällä rytmillä. Siksi kokoelman esseitä on iloa lukea. Melender on hyvä kehittelemään ajatuksia tai kokemuksia, silloin kun ne ovat hänen omiaan. Ja näin käy, kunhan hän lakkaa mielistelemästä bibliofiiliä itsessään. Joinain hetkinä se onnistuu: kun Melender tunnustaa turhamaisuutensa lukijana ja vaikeutensa klassikkojen kanssa, kirjallisuuden sosiaaliset lait alkavat murentua. Silloin kirjallisuuskin alkaa aiheena avautua.

Muussa tapauksessa kannattaa keskittyä jääkiekkoon – siis taas ensi syksynä, kun Hifkin pelit jatkuvat. Ai miksikö? Lue Melenderin esseestä: hän kertoo sen paljon paremmin kuin minä.

Tällä hetkellä Suomessa lainsäädäntö ohjaa aseiden säilyttämistä varsin oikeansuuntaisesti.

Aseita tulee säilyttää lukitussa kaapissa, jonka on oltava kiinteä tai kiinnitetty lattiaan tai aseen tulee olla osissa ja osien tulee olla eri paikoissa. Lisäksi laki sanoo vielä, että ampuma-asetta tai aseen osia ei näinkään säilytettynä saa pitää paikassa, josta ne ovat helposti anastettavissa. Lisäksi jos säilytettävänä on enemmän kuin viisi asetta tai jos ase on erityisen vaarallinen tulee sen säilyttämiseen käyttää erityistä turvakaappia tai poliisiin tulee tutkia ja hyväksyä säilytystila.

Ampuma-aseita saa kuljettaa yleisillä paikoilla vain lataamattomana ja suojuksessa ja silloinkin on oltava hyväksyttävä syy kuljettamiseen. Moottoriajoneuvoissa aseita saa kuljettaa vain suojatussa tilassa tai lataamattomina ja suojuksessa ja ainoastaan hyväksyttävästä syystä. Lisäksi metsästysaseen kuljettamisesta säädetään metsästyslaissa vielä erikseen.

Vaikka useimmat aseiden omistajat säilyttävät luultavasti aseitaan ainakin lain kirjaimen mukaisesti, voisi aseturvallisuutta parantaa Suomessa huomattavasti paremmalla valvonnalla ja ehkä ihan aseiden omistajien neuvonnallakin.

En tiedä millaisista luvuista puhutaan, mutta kerron esimerkin eräästä ihmisestä, jonka tunsin 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alkupuolella. Kutsutaan häntä nyt vaikka Pekaksi.

Pekka on erittäin kunniallinen maanviljelijä pieneltä paikkakunnalta. Pekka metsästää hirviä paikallisen hirviporukan mukana ja siksi omisti, ja varmaan omistaa edelleen, metsästysaseen. Pekan metsästysasetta säilytettiin pääsääntöisesti kiinteän kaapiston yläkaapissa, jonka ovessa oli lukko.

Lukko kuitenkin oli pieni ja hento, sellainen päiväkirjanlukko-tyyppinen, jonka varmasti saisi kenen tahansa voimilla revittyä rikki. Ja sillä paikkakunnalla on kaikkien asukkaiden mielestä niin turvallista, ettei ovia yleensä lukita, ja silloinkin kun lukitaan, löytyy avain yhdessä sovitusta piilosta oven vierestä.

Kaappi, jossa Pekka säilytti asettaan oli yhdessä omakotitalon makuuhuoneista. Tämä huone oli Pekan vanhemman pojan huone, kunnes poika muutti aikuistuttuaan pois vanhempiensa luota.

Pekan metsästysasetta siis säilytettiin teini-ikäisen pojan huoneessa sellaisen lukon takana, joka on helppoa rikkoa teini-ikäisen voimin. Koska tunsin tuon pojan, en voi kuvitella tilannetta, jossa hän olisi käyttänyt murtautunut asekaappiin ja käyttänyt isänsä metsästysasetta mihinkään vaaralliseen. Mieleni tekisi kuitenkin väittää, että juuri kukaan ei sanoisi oman lapsensa kuuluvan riskiryhmään, joka ajautuu tekemään jotain vaarallista, mutta osa teini-ikäisistä varmasti kuuluu. Ja kuuluivat tai eivät, aseluvattomien ei tulisi päästä aseisiin käsiksi, varsinkaan jos he ovat alaikäisiä lapsia.

Lisäksi toisinaan kävi niin, että metsästysase unohtui auton takaluukkuun silloinkin kun oltiin menossa muualle kuin metsästämään. Välillä silloinkin, kun perheen lapset lainasivat autoa, esimerkiksi mennäkseen perjantai-illaksi baariin läheiseen kaupunkiin. Sieltä se sitten takaluukkua muuten avatessa ase yllättäen löytyi ja todettiin vaan, että oho, siinä se nyt on. Laitetaanpa luukku kiireesti kiinni, ettei kukaan huomaa. Eikä kukaan huomannutkaan, ja hyvä niin.

Hei, Pekka ja muut Pekat, skarpatkaa vähän! Ja mitä jos annettaisiin poliisille oikeus tarkastaa aseiden säilytysolosuhteita? Se saattaisi auttaa Pekkaa muistamaan, että aseella on tarkoitus tappaa ja siksi sen säilyttäminen riittävän hyvin suojattuna on ehdottoman tärkeätä, silloin kun sellainen täytyy kotoa ylipäätään löytyä.

Ilmastoprojektimme etenee lievästi sanottuna nytkähdellen ja lähinnä tiedostamisen tasolla, ei käytännössä. Ainoa uusi konkreettinen asia, jota perheemme on viime aikoina onnistunut edistämään, on vaihtoehtojen arvioiminen talon öljylämmitykselle.

***

Saimme hiilijalanjälkemme tulokset. Se on iso. Isompi kuin osasin arvata: 8 732 kg/henkilö siinä missä suomalainen kallekeskiverto tuhrii 8 700 kiloa. Ilmastoperheet keskimäärin puolestaan olivat varsin pienipäästöisiä 8 124 kilollaan. Me olimme varmasti koko porukan jumbot.

Jumbosijaan on yksi erityinen syy: autoilu, joka tuottaa perheen hiilijalanjäljestä jopa 46 prosenttia. Työmatkat kaikilla työssäkäyvillä ovat pitkät. Isä ja äiti jakavat 80 kilometrin työmatkansa, mutta joutuvat vähintään kerran viikossa ajamaan töihin kahdella autolla erilaisten aikataulujen takia. Itse kuljen rapiat 160 kilometriä työkavereiden kimppakyydeillä.

Myös äitini kulki ennen kimppakyydillä töihin. Sittemmin ajat muuttuivat mukavimmiksi ja kuvio purkautui, kun autonostoon alkoi olla useammalla varaa.

Edelleen äitini noukkii silloin tällöin matkalta mukaan vuosikymmenten aikaisen työkaverinsa, rouvan, joka ei koko 59-vuotisen elämänsä aikana ole omistanut autoa. Kuten ei ole hänen miehensäkään. He ovat ainoa tuntemani keski-iän ylittänyt ja täysin autotta elänyt pariskunta. Varsin kunnioitettavaa, kun päivittäistä reissua rouvalle tulee yhteensä 80 kilometriä ja kaksi lastakin on perheessä kasvatettu. Rouva maksaa pienen bensarahan jokaisesta matkastaan muiden kyydissä.

***

Jokainen varmasti harkitsisi työmatkailua omalla autolla ilman bensarahaa maksavia matkatovereita, jos joutuisi joka matkasta iskemään viisikymppisen pöytään. Meillä työmatkailusta on vaikea nipistää, mutta vapaa-ajan ajelua voisimme hyvinkin miettiä enemmän. Jokaista reissua ei tarvitsisi tehdä erikseen, vaan yhdistää kaikenlaiset noutamiset, kaupparetket ja harrastuksiin menot.

Minustakin on lyhyiksi kutistuneiden arki-iltojen myötä tullut turhan ahkera autoilija. Vaikken edes omista moista kapinetta, lainailen vain. Ajanpuutteen vuoksi se auto usein viettelee seisoskellessaan joutilaana pihamaalla. Se kuiskaa: ”Unohda se viimassa polkeminen! Unohda vihlovat korvat! Minun avullani sinä pääset kauppaan ja kyläilemään parissa minuutissa…” Usein sitä sortuukin. On ollut kiire päivä. On huono ilma. Lapset ovat väsyneitä. Syitä on loputtomiin. Mutta silloin, kun mieliteosta huolimatta onnistuu tekemään jonkin retken pyörällä tai kävellen, olo on mairea.

***

Kevätpuolella Ilmankosissa lasketaan ruokahävikkiä. Se on meidän talossamme murheenkryyni, vaikkei se hiilijalanjäljestä muodosta edes varvasta (jätteet yhteensä yhden prosentin). Se on silti turhuuden turhuus ja helposti estettävissä. Kukaan ei halua heittää ruokaa pois, mutta minkäs teet, kun jääkaapista kerran viikossa löytää viimeviikkoisia ruuantähteitä, jotka joku hyvin aikein on säilönyt myöhempää käyttöä varten, mutta jotka ovat sittemmin kaapin perälle unohtuneet ja pilaantuneet. Pois ne on heitettävä. Emme oikein ikinä osaa tehdä sopivan verran ruokaa.

"Parempi, että on liikaa kuin liian vähän", äitini sanoo ja laittaa kattilaan aina muutaman ekstraperunan.

Sinänsä ajatus on hyvä, mutta se tähdekäyttö pitäisi saada pelaamaan paremmin. Käyttää aina ensin ne jo valmistetut ainekset loppuun ja ostaa sitten vasta uutta. Muttei kauppaankaan ihan joka päivä halua mennä. On helpompi tehdä suuremmat ostokset kerralla ja tarjousten ja pakkauskokojen vuoksi se tulee halvemmaksikin. On siis aloitettava nollasta ja opeteltava uudestaan käymään ruokaostoksilla. Taas.

Viime viikolla julkaistiin uusin Pax-lehti. Lehdessä oli myös Jarmo Pykälän juttu aseviennin saamista julkisista tuista ja muusta viranomaisavusta, jota yritykset nauttivat, ja siitä, miten ongelmallista on, kun saman viranomaisen tehtäviin kuuluvat sekä vienninedistäminen että asekaupan valvonta ja vientilupien myöntäminen.

Viranomaiset vakuuttavat, että Suomi noudattaa EU:n sotatarvikeviennin kahdeksaa alueelliseen rauhaan, kansainväliseen lakiin ja ihmisoikeuksien kunnioittamiseen liittyvää vientikriteeriä. Näin ei kuitenkaan näytä olevan aivan kaikissa tapauksissa. Esimerkiksi viime syksynä Patrian kuohuttaviin kranaatinheitinkauppoihin Saudi-Arabian kanssa myönnettiin lupa, joskin tässä tapauksessa kyseessä oli poliittisen johdon päätös, ei virkamiesten tekemä ratkaisu.

Ulkoministeriö esitti luvan hylkäämistä perusteenaan se, että Saudi-Arabia on yksi maailman vähiten demokraattisista maista, ja maan ihmisoikeustilanne on hyvin heikko. Kyseessä kuitenkin oli yli 100 miljoonan euron arvoinen kauppa ja Suomen hallituksen päättäessä luvasta vain neljä ministeriä äänesti luvan myöntämistä vastaan ja lupa myönnettiin. Meille tulevasta kansalaispalautteesta päätellen myös Vaisalan kohdalla on tehty erikoisia päätöksiä.

Vaisalallehan on heidän kysyessään asiaa aikaa sitten annettu vastaus, ettei heidän tuotteisiinsa asevientilupia tarvita. Tästä vastauksesta on jo kauan ja ainakin meidän näkökulmastamme näyttää siltä, että Vaisala melko ilmiselvästi vie puolustustarvikkeita eri puolille maailmaa ja tietää sen itsekin. MOT-ohjelmalle antamassaan lausunnossa ministeriön Sanna Poutiainen sanoo, että Vaisalan valmistamia tuotteita ei löydy puolustustarvikeluettelosta. Ja siten ne eivät voi puolustustarvikkeita ollakaan.

Kun puolustusministeriö harkitsee, onko jonkin laite sotilastarvike, se pyytää lausunnon puolustusvoimilta ja tekee päätöksen puolustusvoimia kuultuaan. Sadankomitea teki kantelun oikeuskanslerille Vaisalan vienneistä. Myös tässä tapauksessa puolustusvoimilta on kysytty useampaan otteeseen ja monissa lausunnoissa sanotaan, että vienti hyödyttäisi puolustusvoimia. Vienti on tästä huolimatta katsottu ministeriössä joksikin muuksi kuin asevientilupaa edellyttäväksi vienniksi.

Pandemonium, Lauren Oliverin odotettu nuortenkirja, jatkaa täsmälleen siitä, mihin sarjan ensimmäinen osa Delirium jäi. Yhdysvallat on maa, jota aidat rajaavat, ja maan kaupungitkin kuin pieniä poliisivaltioita kukin. Rakkaus on virallisesti sairaus ja täysi-ikäistyvät kansalaiset “parannetaan” siitä aivoleikkauksella, joka tekee heistä kykenemättömiä tuntemaan juuri mitään.

Siinä missä Delirium sijoittui kaupunkiin, kameroiden ja valvovien silmien alle, on Pandemoniumin näyttämönä ensimmäisessä kirjassa mainittu ei-kenenkään-maa Korpi. Siellä rakkaudesta parantamattomat vallankumoukselliset, Invalidit, tekevät parhaansa selviytyäkseen ja valmistellakseen uudenlaista maailmaa.

Kirja kulkee kahdessa aikatasossa. Yhdessä seurataan Korpeen totuttelevaa Lenaa, joka on juuri paennut parannustaan ja sen myötä jättänyt taakse entisen elämänsä, aitojen toiselle puolelle, savuun ja tuleen. Sinne jäi myös Lenan sydän. Toinen aikataso näyttää Lenan puoli vuotta myöhemmin, kovettuneena nuorena naisena joka on oppinut, että mennyt on kuollut eikä koskaan palaa.

… Vai palaako sittenkin?

Pandemoniumin juoni ei varsinaisesti ole maailman omintakeisin, mutta alkukielellä Oliverin kaunis ja paikoin runollinenkin kirjoitustyyli (joka ei valitettavasti ollut oikein edukseen Deliriumin suomennoksessa) saa antamaan kirjalle paljon anteeksi.

Myös kiinnostava idea rakkaudesta sairautena kantaa tiettyyn pisteeseen asti. Kovin pitkälle sillä ei kuitenkaan pötkitä, Oliver kun ei anna aiheesta juurikaan lisätietoa, ei mitään sellaista, mitä ei ensimmäisestä kirjasta olisi jo saanut. Sairausmääritelmän historiasta ja siitä, miten maailma on tähän tiettyyn pisteeseen päätynyt, ei juurikaan puhuta kun teinipäähenkilöllä on liian kiire velloa sisäisissä tyrskyissään. Edes sinänsä suuressa osassa olevista vallankumouksellisista ei paljon kerrota, kuten ei myöskään siitä, miten näiden vastarintaryhmittymät saivat alkunsa. Mielenkiintoinen idea onkin enemmän taustakangas, ja sellaisena se harmittaa lukijaa, joka tietäisi mielellään sarjan maailmasta lisää.

Kirjailijan ansioksi laskettaneen kuitenkin se, että kaikki nämä valittamisen aiheet valkenevat lukijalle vasta kun kirja on jo luettu loppuun. Toiminnantäyteistä tarinaa lukee ihan iloisena sivuja ahmien, ja vasta myöhemmin iskee sama olo kuin Dan Brownin teoksia miettiessä: julkaisupäivää odotetaan kuumeisesti, sitten rynnätään lukemaan kirja loppuun mitään kertaakaan kyseenalaistamatta... Mutta jälkikäteen on vähän hölmistynyt olo. Mikäs tässä muka olikaan niin erityistä?

Pandemonium on myös täynnä tiettyjä lähes kaikista nuortenkirjoista tuttuja kliseitä: teinien silmänräpäyksessä syttyvä instant-rakkaus, sekä päähenkilö, joka on niin rohkea ja taidokas, että selviää tilanteesta kuin tilanteesta, oli pulma sitten miten tappava tahansa. Päähenkilö-Lenan muutos ensimmäisen osan nössöstä tytöstä lähes pelottomaksi toimintasankarittareksi on aika valtava harppaus, eikä välttämättä tunnu uskottavalta. Mutta toisaalta – ovatko nuortenkirjat koskaan uskottavia? Tai pitäisikö niiden olla?

Huonona kirjana Pandemoniumia ei missään nimessä voi pitää, sillä sitä lukiessaan sivuja tekee mieli kääntää aina vain nopeammin. Mutta ei se myöskään saa lukijaa katselemaan maailmaa uudella tavalla, kuten hyvät dystopiat tekevät. Kenties minun pitäisikin lakata vaatimasta liikoja nuortenkirjoilta, joiden kohderyhmään kuuluvaksi olen auttamatta liian vanha.

Vai pitäisikö meidän sittenkin vaatia nuortenkirjoilta enemmän?

Lauren Oliver: Pandemonium. HarperCollins 2012. 384 s.

Kuten arvata saattaa, aikaistetut vaalit ja oikeistohallituksen astuminen puikkoihin ei helpottanut Espanjan kriisiä millään tavalla, päinvastoin. Espanjalaisten lehtien otsikot kielivät melkeinpä hätätilasta.

Työttömyys on jatkuvassa kasvussa, nuorisotyöttömyys ylitti kriittisen 50 prosentin rajan, julkisten virkojen palkkoja leikataan kovalla kädellä, samoin työttömyystukia, suurten kaupunkien kadut täyttyvät sadoista tuhansista mielenosoittajista, ammattiliitot eivät saa hallitukselta minkäänlaista vastausta parannusehdotuksiinsa ja maassa puuhaillaan parhaillaan jo tässä kuussa alkavaa yleislakkoa.

Samaan aikaan Espanjan lehdistö jaksaa hehkuttaa Suomen hallituksen tekemiä työläisten oikeuksia turvaavia uudistuksia, työttömyystukien korotuksia ja yleistä asumistukea.

Barcelonassa asuvat ystäväni pärjäävät tahoillaan kuka mitenkin. Suurin osa pohjoismaalaisista ja briteistä saa tulonsa amerikkalaisilta tai englantilaisilta firmoilta, jotka ovat siirtäneet asiakaspalvelupisteensä matalampien palkkojen ja pienempien sosiaalimaksujen Espanjaan. Halvempien kustannusten lisäksi Espanjassa asuvat suostuvat työskentelemään pidempiä päiviä ja viettämään vain minimaalisia lomia.

Eräskin amerikkalaisessa toimistossa työskennellyt suomalaisystäväni valitteli, ettei ollut koko vuoden aikana ehtinyt nähdä edes Barcelonan tärkeimpiä nähtävyyksiä, testata kuuluisia ravintoloita tai käydä konserteissa, sillä 12-tuntiset työpäivät veivät kaikki mehut ja silti palkka riitti vain vuokraan ja elämiskustannuksiin. Niinpä hän palasi Suomeen.

Toisilla palkka kyllä riittäisi vaikka matkusteluun, mutta lomapäiviä on niukasti eikä niistä juuri jousteta.

Barcelonassa syntynyt, ikänsä tehtaissa ja varastoissa työskennellyt ystäväni puolestaan menetti työkykynsä masennuksen vuoksi ja joutui 36-vuotiaana muuttamaan takaisin vanhempiensa luo, sillä työttömyystuen katkettua ei ole olemassa mitään muuta tukea, jonka varassa elää. Hän ja monet muut paikalliset lukevat kadehtien juttuja Suomen tukiverkostoista.

Työuupumus ei kuitenkaan uhkaa vain toimisto- ja varastotyöläisiä, vaan myös oman alansa töitä tekeviä. Itselläni ei yrittäjänä ollut lomaa vuosiin, mutta ei myöskään vakituisessa työsuhteessa valokuvaajan hommia tehneellä ystävälläni. Hänkin on alkanut miettiä Suomeen paluuta.

Miksi kurjissa työoloissa porskuttelevat espanjalaiset eivät sitten harkitse muuttavansa Suomeen? Joukkomuuton merkittävin estäjä on mikäs muukaan kuin ilmasto. Suurin osa barcelonalaista ystävistäni sanoo olevansa valmis kärsimään mitä tahansa paitsi kylmyyttä ja pimeyttä. He tarvitsevat viikonloppuja hiekkarannalla, ruokataukoa parvekkeen aurinkotuolissa, iltapäiväkäyskentelyä palmujen miehittämissä puistoissa ja pitkiä sunnuntailounaita terassilla.

Taitaakin olla niin, että suomalaiset tarvitsevat isot palkat ja pitkät lomat säännöllisiä etelänmatkoja varten, siinä missä espanjalaiset pärjäävät ilman, kun arki auringon alla tuntuu juhlalta omilla kotikonnuillakin.

Rakastan kauniita asioita. Se ei ehkä tule mieleen kodissani, jossa äidinäidinäidin vanha jauhokaappi kohtaa isänäidinisän tuolin ja kaverin vanhan astianpesukoneen. Kodissani mikään ei oikein sovi yhteen ja huonekalut maatuvat niille sijoilleen, joille ne on kerran ovesta kannettu. Toivoisin silti kotini olevan paitsi käytännöllinen, myös kaunis. Sillä kauneus tekee hyvää.

Ymmärrän hyvin niitä ihmisiä, joilla kauneusarvot jyräävät ekologisen ajattelun ruokakaupassa. Enkä nyt edes puhu mistään raakaa tonnikalaa ostavista turkishenkilöistä vaan söpöistä ekohipeistä, jotka tekevät kausiruokaa perunasta, kesäkurpitsasta ja härkäpavuista. (Joo joo, puhun siis koko ajan myös itsestäni.) Olin lähiluomuruoan markkinointia käsittelevässä koulutuksessa, jossa oli puhumassa lähiluomua myyviä nettikauppiaita ja perinteisempien luomupuotien pitäjiä. Eräs heistä kertoi hämmentyneenä seuraavaa:

Sitä luulisi, että ekoilijat haluaisivat ostaa mahdollisimman ekosti. Eli esimerkiksi ne härkäpavut irtotavarana laareista. Mahdollisimman isoja eriä kerrallaan. Mutta peijakkaat ostavatkin pikkuruisia pakkauksia idealla, että mitä söpömpi pakkaus, sitä suositumpi tuote. Mutku ei se ole niin ekoa. Harmistuksen puna levisi puodinpitäjän kasvoille. – Tuolloin pakkausmateriaalille tulee per setti enemmän hintaakin kuin pakkauksen sisällölle. Sekin vielä.

Tulevana luomupuodin pitäjänä pääni alkoi surista surrrurrur.

Sitä haluaa myydä lähellä tuotettua luomua, mutta joku saattaakin ajaa puotiin kauempaa autolla ja ostaa niitä pieniä söpöjä pakkauksia. Siihenkö kaatuu sekin hyvä ajatus sitten?

Toisaalta. Joku saattaisi myös kävellä läheiseen markettiin ja ostaa eineksen, joka on vaeltanut ympäri maailmaa riistotyöläisten käsistä lentokoneella sinne sun tänne ja sisältää kärsimyksen täyteisen elämän elänyttä eläintä. Että ehkä se omalla tilalla eettisesti tuotettu härkäpapu on sittenkin pienempi paha, vaikka se myytäisiin söpöyden ystävälle. Ja vielä: Jos laittaisikin oikein söpöjä laareja, joista suloinen myyjä annostelisi kauniilla kauhalla pavut mahdollisimman ekoon nyssykkään?

Colonus, colonum, coloni, colono, colono. Maanviljelijä, maanviljelijää, maanviljelijän, maanviljelijälle, maanviljelijällä. Colono servus est. Maanviljelijällä on orja. Olen tuskaillut koko talven romaanisten kielten opiskelijoille pakollisella latinan kurssilla.

Verbien taivutus kaikissa persoonissa ja neljässä eri konjugaatioissa. Persoonapronominin puuttuminen useimmista lauseista. Vapaa sanajärjestys. Kolme sukua. Kuusi sijamuotoa! Kielihän muistuttaa pirullisesti suomea, paitsi että meillä on sijamuotoja kauhistuttavat 15 kappaletta. Suomen verbeillä ei ole erillisiä konjugaatioryhmiä eikä nomineilla sukuja, mutta astevaihtelun ansiosta lähes joka sanasta on päntättävä päähän heikko ja vahva muoto, mallia hyppiä: hypin, kampa: kamman ja antaa: annan.

Toisin kuin suomi, latina hajosi omaan mahdottomuuteensa puhujakunnan laajentuessa. Eri puolilla Välimerta todettiin pian, etteivät sijamuodot ole ymmärryksen kannalta pakollisia, sukuja ei tarvita kolmea, konjugaatioita voidaan karsia. Less is more. Vulgaarilatina oli hajonnut espanjaksi, italiaksi ja muiksi helpommiksi versioiksi latinasta.

Helpoin, myös osittain latinapohjainen kieli, on tietysti englanti, jossa ei ole turhia sijamuotoja, verbin persoonataivutuksia ja sukuja nimeksikään. Teoriassa ummikkokin pärjäisi kielen kanssa sanakirjamuodolla. Englannin asema maailman kielenä perustuukin pitkälti sen helppouteen. Toisaalta kieli on yksinkertaistunut matkan varrella juuri siksi, koska englannilla on niin paljon vasta aikuisena kielen opettelevia.

Suomen tarina taas on päinvastainen. Koska maassamme ei juuri ole ollut suomen aikuisopiskelijoita, kieli on saanut olla juuri niin hankalaa, että vain synnynnäinen puhuja pystyy ottamaan sen haltuun. Suomi on siksi onnistunut jäämään lähes yhtä arkaaiseksi kieleksi kuin antiikin aikainen latina. Kun mieheni tuskailee suomen kielen kanssa, totean hänelle latinan kirjan takaa: ”Äläs nyt. Sinunkin kielesi oli yhtä vaikea – 2000 vuotta sitten”.

Kuten lehdet ja tv-uutiset päivittäin toitottavat, Suomi tarvitsee koko ajan enemmän vierastyövoimaa ulkomailta. Mieheni suomen kurssilla on nyt jo työintoisia ja ammattitaitoisia suomalaisten puolisoita, jotka eivät saa töitä, koska eivät osaa kieltämme. Ja koska kielitaidon kartuttaminen kestää ja on hankalaa, osa suomalais-ulkomaalaisista pariskunnista muuttaa Saksaan, Englantiin ja muihin Euroopan maihin, joissa kielimuuri ei ole yhtä ylitsepääsemätön. Tämä yhtälö sai minut leikittelemään ajatuksella, että mitä jos pudottaisimmekin muurista muutaman tiilenmurikan pois ja alkaisimme yksinkertaistaa edes vaikeimpia kielen rakenteitamme kasvavaa käytännön tarvetta varten. Saisikohan suomestakin vulgaarilatinan tai Jamaikan englannin tapaisen helppoversion?

Minun kirjani, sinun autosi, meidän äitimme… mitä ajan ja oppimiskapasiteetin haaskausta, kun mun kirja, sun auto ja meidän äiti -muodoilla pärjää aivan mainiosti. Vilkaisu maahanmuuttajille suunnattuun suomen kielen oppikirjaan osoittaa, että kielen yksinkertaistaminen on jo alkanut. Seuraavaksi kannattaisi ottaa sanoista käyttöön vain yksi muoto kahden sijaan, mallia hypiä: hypin, kampa: kampan ja annaa: annan.

Latinan tunneilla tutustuin myös Aeneaksen tarinaan. Kreikkalaisten voitettua Troijan sodan, Aeneas lähti muiden eloonjääneiden troijalaisten kanssa etsimään uutta asuinpaikkaa kansalleen. Libyan kuningatar Dido rakastui Aeneakseen ja pyysi sotapäällikköä jäämään luokseen. Ylijumala Juppiter lähetti kuitenkin sanansaattajansa Merkuriuksen muistuttamaan Aeneasta velvollisuudestaan etsiä kansalleen uusi elintila. Niinpä Aeneas ei jäänytkään unelmoimaan rakastajattarensa kanssa, vaan johdatti kansansa Italiaan. Tästä murtuneena Dido puolestaan päätyi itsemurhaan ja ikuiseen katkeruuteen vielä manalassakin. Tarinan opetus on: seuraa kohtaloasi, älä unelmiasi.

Suomen kielen tilanteeseen verraten: unelmamme voi kyllä olla, että maahanmuuttajat pänttäisivät sijamuotoja intohimolla niiden oppimiseen tarvittavat kymmenen vuotta ja puhuisivat sitten täydellistä suomea. Jos taas seuraamme kohtaloamme kehittyvänä ja kasvavana alueena, voisimme alkaa harkita kielen helpottamista maahanmuuttajia kannustavammaksi. Mitä enemmän ulkomaalaisia Suomeen saapuu, sitä todennäköisimmin niin käy ihan luonnostaan. Jonain päivänä tämä nykyinen, vanhakantainen suomi on kenties vain suomalais-ugrilaisten kielten opiskelijoille pakollinen muinaismuisto.

Syyrian tilanne on paitsi hankala, myös varsin epäselvä erityisesti meille, jotka emme suorastaan ole sen maailmankolkan asiantuntijoita. Syyriassa näyttää olevan käynnissä sisällissota, mutta keitä sen osapuolet oikeastaan ovat, se on jotenkin epäselvää.

Rauhanjärjestöt Rauhanliitto, Rauhanpuolustajat ja Sadankomitea ottivat kantaa viime viikolla Syyrian tilanteeseen. Kokonaisanalyysia kannanotolta on nyt turha odottaa, mutta pyrkimyksenämme oli sanoa jotain siitä, miten meistä olisi järkevää tilannetta lähteä ratkaisemaan. Tavoite oli myös sanoa jotain siitäkin, miten tilannetta ei ainakaan ratkaista.

Kannanotossa toteamme, että olennaisinta olisi päästä neuvottelupöytään etsimään ratkaisua kaikkien osapuolten kesken ja väkivalta ei ole ratkaisu. Samalla kysymme, että nyt kun Kofi Annan on nimitetty Syyrian erityislähettilääksi, voisiko Suomi tarjota mainostettua rauhanvälitysosaamistaan Annanin tueksi.

Neuvotteluiden ensimmäinen tavoite tulisi olla tulitauon aikaansaaminen, ja sitä valvovan mekanismin löytyminen. Tulitauko mahdollistaisi neuvotteluiden jatkamisen ja samaan aikaan humanitaarisen avun toimittamisen alueen siviiliväestölle.

Samaan aikaan tulisi ryhtyä etsimään tapoja ratkaista eri oppositiotoimijoiden ja hallinnon välisiä käytännöllisiä kysymyksiä siitä, miten uudistuksia lähdetään toteuttamaan. Syyrian tulevaisuus on syyrialaisten päätettävissä, mutta he tarvitsevat kansainvälisen yhteisön tukea demokraattisen ja rauhallisen Syyrian rakentamiseen. Kansainvälisen yhteisön tulisi painokkaammin puhua neuvotteluratkaisun puolesta.

Kaikilta osapuolilta, myös oppositiolta on vaadittava väkivallasta pidättäytymistä ja neuvotteluihin osallistumista. Sotilaallisilla toimenpiteillä ei tilannetta ole mahdollista ratkaista, eikä opposition aseistaminen auta ratkaisun syntymisessä.

Kaiken kansainvälisen toiminnan painopisteen tulee olla väkivallan lopettamisessa. Ensin tarvitaan tulitauko, sen jälkeen on poliittisten uudistusten aika. Kansainvälisen yhteisön ei tule valita puoltaan, vaan tukea kaikkien syyrialaisten pyrkimyksiä oman maansa rakentamisessa, tasapuolisesti.

EU:n ympäristökomissaari Janez Potočnik on useassa puheenvuorossaan muistuttanut, että 1900-luvulla tapahtunut räjähdysmäinen talouskasvu perustui rajallisten luonnonvarojen kestämättömään käyttöön.

Potočnik lanseerasi, jälleen kerran, uuden ympäristöaiheisen termihirviön: resurssitehokkuus. Kaikessa byrokratiamaisuudessaankin termi on toimiva. Se tarkoittaa tuottamista vähemmällä enemmän ja tuottamamme korvaamista, korjaamista, uudelleen käyttämistä ja kierrättämistä sekä elämistä maapallon fyysisten ja biologisten rajoitusten mukaan.

EU-komissaari väittää, että Euroopassa resurssitehokkaimmat maat ovat myös kaikkein kilpailukykyisimpiä, mikä taas tarkoittaa sitä, että resurssitehokkuus ja kilpailukyky eivät ole ristiriidassa, vaan toisiaan tukevia. Tämän todella soisi olevan Euroopan ja koko maapallon vuoksi totta.

Resurssitehokasta kehitystä komissaari ajaisi muun muassa tukemalla muutosta yrityksissä ja siirtämällä verotuksen painopistettä työnteosta resursseihin ja lopettamalla ympäristön kannalta haitalliset tuet sekä tietysti kuluttamalla kestävästi, eli ostamalla vähällä energialla tuotettuja ja vähemmällä materiaalilla pakattuja sekä korjattavia tai kierrätettäviä tuotteita.

"Jos käytämme resurssien tuottavuuden lisäämiseen ja ympäristövaikutusten vähentämiseen yhtä paljon kekseliäisyyttä ja energiaa kuin olemme käyttäneet työn tuottavuuden lisäämiseen, onnistumme varmasti suuntaamaan taloutemme kestävälle tielle", totesi Potočnik viimesyksyisessä kirjoituksessaan.

***

Näihin ajatuksiin tutustuttuani aloin pohtia sitä, miksi nykyistä ilmastoystävällisemmän elämän ajatellaan olevan aina olevan hankalaa. Pitääkö sen aina tarkoittaa, että se on jotakin meiltä pois? Samalla ajattelumallillahan esimerkiksi lasten hankkiminen tarkoittaisi liiallista arjen hankaloittamista. Mutta jos niitä ei kukaan hanki, me lopumme. Jos ilmastoa ei kukaan jaksa saasteilta säästää, me lopumme.

Useimmilla ihmisillä on kuitenkin vahva biologinen tarve saada lapsia suvun jatkamiseksi, vaikka se tarkoittaisi oman ajan vähenemistä. Samoin meillä pitäisi olla luonnollinen tarve suojella luontoamme sen jatkuvuuden takaamiseksi, vaikka se tarkoittaisi arjen valintojen pohtimista ja liikuntaa.

***

Resurssitehokkuutta voisi normaalipulliaisen arjessa alkaa toteuttaa vaikkapa niin, ettei ostaisi uutta tavaraa. Usein uuden ostaminen on kuitenkin nopeampaa kuin vanhojen tavaroiden kaiveleminen. Taas siis se ajanpuute.

Aika on kallis ja korvaamaton luonnonvara, jonka rajallisuus vaikeuttaa muiden luonnonvarojen säästämistä. Se on resurssien resurssi. Maailman pelastaminen pitää siis aloittaa jakamalla aikansa uudestaan. Mutta kuten lähes kaikki muutkin elämää rajoittavat jutut, aika on lopulta vain ihmisen hölmö keksintö ja sellaisena muutettavissa. Miten ajan rajallisuus oikein kumotaan?