Tämä on ensimmäinen käsityöaiheinen teksti, jonka elämässäni kirjoitan. Se johtuu kai siitä, etten ole mitenkään haka käsitöissä, jos käsitöillä tarkoitetaan kutomista ja virkkaamista. Osaan kutoa pitkiä pötkylöitä, mutta en osaa tehdä kaula-aukkoja, en hihoja, en lapasia, enkä villasukkia. Virkata osaan vielä vähemmän.

Käsityökirjan on siis oltava melkoisen onnistunut, jotta päädyn sitä kehumaan. Tällainen kirja kuitenkin on olemassa. Se on tänä vuonna ilmestynyt Sanna Vatasen kirjoittama ja Sami Revon kuvaama kirja Neulo. Virkkaa. Kirjo. Jämälangasta!

Kuten nimikin sanoo, kirjan perusideana on saada jämälangat hyödynnetyiksi. Tätä ovat tietysti aina tehneet riemunkirjavia villasukkia kutovat mummot, mutta uusi kirja antaa muutaman muunkin idean, joilla päästä eroon pienistä lankaeristä.

Ja toisin kuin yleensä käsityöohjeiden vaatteet, Vatasen mallit ovat sellaisia, että niitä voisi kuvitella laittavansa päälle.

Suurin ansio on kuitenkin se, ettei kirja lannista, vaikka ei oikeasti osaisi kutoa. Päinvastoin. Koska mallit ovat hiukan normaalia anarkistisempia, ne näyttävät siltä, että ihan joka silmukalla ei tarvitse onnistua.

Kirjaa siis takaa innostumisen

...mutta lopputulosta se ei ikävä kyllä takaa.

Siksi siis varoituksen sana loppuun: kirjan kuvissa työt voivat näyttää vähän sinne päin tehdyiltä, mutta sitä ne eivät ole. Eläväisen pinnan alla taitaa sittenkin olla tarkkaa suunnittelutyötä. Toisin kuin minä, kirjan tekijä osaa asiansa, mikä näkyy myös lopputuloksessa.

Ehkä reiluuden nimissä kirjassa olisi voinut olla myös tietoa siitä, miten värejä kannattaa yhdistellä. Vaikka kirja rohkaiseekin yhdistelemään lankoja vähän miten sattuu, ei se kannata. Omien ideoiden tuloksena voi olla myös kauhean näköisiä vaatteita. Jämälangoissakin on eroja.

"Onks toi hyvä paikka?" kysyn lähtiessäni hakemaan Juttiksen baaritiskiltä Famous Grousea (jäillä). "Taitaa olla turhan lähellä. Pidämme nimittäin kovaa ääntä", Saara Soisalo vastaa.

Sen paikan kuitenkin pidän, koska valintamahdollisuudet käyvät vähiin.

Nyt Kilu tulee. Hortoilee ja katselee ympärilleen eikä huomaa. Nousen ja painun luokse.

"Katon vaan, näkyykö Mamieta. Lupasi tulla tänne." "Ei ole näkynyt. Tule tuonne. Pöydässäni on pari vapaata paikkaa", sanon.

Kilu on ollut vähän kummallinen jo viikon ajan. Pitänyt selvästi välimatkaa minuunkin.

"Mikä sua nyt oikeen jurppii?" kysyn. Kilu katsoo johonkin ei mihinkään eikä vastaa. No johan on! Kysyn uudestaan. Mies heiluttelee vain päätään mitään puhumatta.

Tavallaan on hyvä, että Mamie tulee tässä vaiheessa. Me miehet emme osaa puhua tällaisista asioista. Turha edes yrittää.

Lavalle astuu The Fabulettes, kolmen naisen trio orkestereineen valtaisien aplodien saattelemana. En ole kuullut heitä aikaisemmin yhdessä. Kilu on.

Onpahan ladyt! Eri kappaleissa aina yksi vetää soolo-osuuden muiden toimiessa ikään kuin enkelikuorona. Enkelikuorolaiset jortsahtelevat omissa maailmoissaan, mutta palaavat täsmälleen oikea-aikaisesti heittämässä "da duubaduun" mikkiin. Täysin käsittämätöntä homman hallintaa. Soolot vedetään hyvin ja orkka on rautaa.

Mari Hatakassa on jotain ladylikea. Silleen just sopivasti. Saara Soisalo on aina ollut kymppi ja jatkaa valitsemallaan tasolla. Tiina Isohannin silmät ja niiden käyttö saavat minut lähes sekaisin.

Huomautan silmistä vieressä istuvalle Mamielle. Mamie alkaa puhua jonkun venäläisen miesoopperalaulajan silmistä. Mitä se sekoo ja sotkee tunnelmaa. Venäläinen oopperalaulaja? Voi jumalauta!

Tauolla ei meinaa päästä edes ulos piipulle, kun väkeä on niin paljon. Näin paljon väkeä ei varmaan koskaan ole ollut Juttiksessa. Osa ihmisistä on selvästi Fabulettes-faneja.

Mamie lähtee kotiin, koska pelkää U2:sen konsertin päättymisen aiheuttavan kaaoksen kulkuvälineissä. Minä palaan pöytään.

Noooh!! Tosi nuori nainen heittäytyy kaulaani. "Tu tanssimaan!" Mikä niillä nyt on? Se edellinen oli hetki sitten hieman varttuneempi ja esitti asiansa maltillisemmin. En ole ollut Cliff Richardin näköinen enää aikoihin. Ei ole kyllä ollut Cliffkään. Näytänköhän jotenkin varakkaalta?

Kerron naiselle, näin kai häntä on nimitettävä, Elviksen kuoleman aikoihin tapahtuneesta akillesjänteen katkeamisesta duunin lentopalloharkoissa. Eihän se enää vaivaa, mutta tarina toimii aina.

Nainen menee yksin tanssimaan ja palaa sitten selkäni taakse seisomaan pitäen otteessaan. Olkoot siinä. Itsetunnolle tällainen tekee kuitenkin eetvarttia.

Fabulettes tarjoaa upean illan. Varmasti sata kertaa paremman kuin joku hemmetin uukakkonen.

Saaran epäilyt paikan liiasta läheisyydestä pitivät paikkansa. Tähän tarkoitukseen jalostettuna naisääntä kuuntelee kyllä vaikka vähän suuremmallakin volymilla.

Kaksistaan Kilun kanssa himaa kohti lampsiessamme mies on taas niin kuin ennen. Puhumme naisista. Siitä puhe mistä puute ei pidä täysin paikkaansa. Puhumme nimittäin myös jazzista ja musiikista yleensäkin.

Sorsien ja merimetsojen ampumiskausi alkoi tänään. Onhan metsästys toki parempi vaihtoehto kuin tehotuotanto. Itse kuitenkin pidän linnuista elävinä.

”Suomi ja Eurooppa ovat mittavien haasteiden edessä lähivuosikymmenten aikana.”

”Euroopan unionin jäsenyyden myötä Suomessa on syntynyt tarvetta uudenlaiselle osaamiselle.”

”Viestinnän ja julkisuuden merkitys Euroopan integraatiota koskevassa keskustelussa näyttää viime aikoina korostuneen.”

Lueskelin vuosi sitten näitä kirjojen aloituslauseita yrittäessäni keksiä avausta EU:ta käsittelevään kirjaamme (Euroopasta ei mitään uutta, Gaudeamus 2009). Tarkoituksena oli keksiä itse jotain, öh, parempaa.

Kirjahyllyä läpikäydessäni kuitenkin huomasin, että kirjat alkavat keskimäärin niin tylsästi, että ihmettelen, miten olen koskaan tullut lukeneeksi mitään.

Siksi innostuinkin, kun pari viikkoa sitten eteeni sattui vuonna 1986 painettu Keltainen muistikirja, jossa esitellään Tammen Keltaisen kirjaston 200 ensimmäisen teoksen aloitukset. Mahtava kirja tarjoaa kustakin teoksesta kuuden rivin verran aloitusta – ei tavuakaan enempää. Mukana oli 74 eri kirjailijan aloituksia, 24 eri maasta. Nobel-kirjailijoitakin 16 – ja näiden määrä on vielä kasvanut vuoden 1986 jälkeen yhteensä 24:ään.

Luulin löytäneeni kultakaivoksen tulevaisuuden varalle.

...kunnes aloin kyllästyä. Voi hohhoijaa. 200 aloituksen joukosta ehkä kolme tuotti sellaisen olon, että kirja pitäisi lukea. Jossain puolivälissä kirjaa aloin ymmärtää, mistä kiikasti.

Aloin tehdä tukkimiehen tai -naisen kirjanpitoa yleisimmistä sanoista, joihin törmäsin. Numeeriset, tilastolliset, graafiset ja maantieteelliset lähestymistavat kirjallisuuteen ovat aivan liian aliarvioituja. Siksi niitä kannattaa käyttää aina kun mahdollista.

Löysin tällaisia sanoja:

aamu (15 kpl), vuori (10 kpl), tuuli (9 kpl), aurinko (9 kpl), meri (8 kpl), laakso (7 kpl)

Kirjan nimet toistivat listaa: Pahanneuvon vuori, Tuhannen härän vuori, Ararat-vuoren legenda, Vuoren jyly.

Kaikki nämä minua riivanneet sanat ovat jotenkin rasittavan samankaltaisia. Ne kuvaavat sellaista universaalia kokemusmaailmaa, josta on riisuttu kaikki subjektiivinen ja persoonallinen. Ne ovat yleisyydessään niin mitäänsanomattomia, että vähemmästäkin alkaa toivoa todellisuuden digitaalista uudelleenprosessointia.

Vuori ei kerta kaikkiaan tarkoita mitään, jos maailmankirjallisuuden mestarit toistuvasti tarjoavat sen mielenliikkeiden tapahtumapaikaksi. Jos maasta ja kielialueesta toiseen kirjailijat avaavat mielikuvituksensa maailmoja laakson pohjalta ei mielikuvituksesta näytä olevan paljoa jäljellä.

Ja ovathan aamu ja aurinko toki hyviä metaforia uuden tarinan alkamiselle, mutta eivät ne enää kymmenennellä kerralla tunnu niinkään tuoreilta. Ei ole kovin kiinnostavaa muistuttaa, että aurinko nousee joka päivä ja että yön jälkeen tulee aamu.

Kymmenen tai yhdeksän aloitusta 200 aloituksesta ei välttämättä kuulosta paljolta, mutta suomenkielen perussanakirjoissakin sanoja on jo 200 000–300 000. Kyllä vaihtoehtoja riittäisi.

Voiko maailmankirjallisuus todellakin olla näin kapea-alaista?

Vai löytyykö syy Keltaisesta kirjastosta? Sitä vaali ja paapoi käsissään vuosikymmeniä sen perustaja ja Tammen entinen toimitusjohtaja Jarl Helleman. Ehkä Hellemanin mielestä ”Aladagin vuoren takana” oleva ”pitkä tiheän metsän peittämä laakso” yksinkertaisesti vain räjäyttää tajunnan.

Ehkä minä olen vain valittava poikkeus, ja Keltaisen kirjaston – tuon modernin maailmankirjallisuuden lippulaivan lukijat haluavat minua enemmän keskivertokokemuksia.

Ei lukeminen kuitenkaan hukkaan mennyt. Nyt tiedän, millainen EU-kirjamme aloituslauseen olisi pitänyt olla: ”Aurinko nousi vuoren takaa värjäten meren ja laakson punaiseksi. Euroopan unioni heräsi uuteen aamuun.”

Meitä oli parisenkymmentä, jotka lähdimme aamulla oopperan takaa bussilla kohti Otavaa. Tarkkaa määrää ei tuntunut tietävän Nixukaan, Suomen Kansallisoopperan patarumpujen soittaja, vaikka veti porukkaa.

Jokaiselta taukopysähdykseltä lähdettäessä pohdittiin aina tuota määrää. Sitten alkoi "Trumpetit, pasuunat..?", kunnes todettiin, ettei tuostakaan konstista ole apua. Jatketaan matkaa.

Tarkka lukumäärä lienee jälkeenpäin laskettavissa Otava Happy Jazzissa otetuista lehtikuvista. Bussissa matkustavien määrä oli kuitenkin yhtä suurempi, koska minä olin mukana jäniksenä.

"Olet sinä aika sissi, kun lähdit mukaan!" sanoi Reija Lang jollain taukopaikalla. Totta. Olen aina yhdistänyt itseni Hectorin kappaleessa Ake, Make, Pera ja mä enemmän ujoon kertojaan kuin siihen kaimaani.

Perillä soittimien purkaminen oli mielenkiintoinen tapahtuma. Huomasin, etten ainakaan minä pysty ihmisen ulkoisesta olemuksesta päättelemään, mitä instrumenttia hän soittaa. Eniten yllätyin, kun se matkanvarrelta kyytiin tullut nätti naispuolinen kaivoi järeän saksofonin esiin.

Reija vinkkasi minut Jerzy Dubielin luo. Sen jälkeen oli pärjättävä yksin. Äänetön sopimuksemme oli, että muut hoitavat musiikin ja minä PR-puolen katsomossa käsin. Kymmenkunta paikallista tuttavuutta sain solmituksi. Uusilta tutuiltani sain muun muassa aina viimeisimmät tiedot lämpötilan kehittymisestä. Yli kolmeenkymmeneen asteeseen mentiin heti kättelyssä.

Jerzy on puolalaissyntyinen jazzpianisti, joka on koko Otava Happy Jazzin isä. Tämän vuotinen puistokonsertti on jo järjestykseltään 25. Juhlakonsertti siis. Kävijämäärä on kaikkine tapahtumineen noin 5 000, Otavan opiston puiston 4 000.

Mikkelin pamauksena tunnettu järkyttävä pankkivankitraama torin laidalla oli sattunut samalle viikonlopulle kuin ensimmäinen puistokonsertti. Se toimi ikään kuin lähtölaukauksena.

Kertaakaan ei tapahtuman aikana ole satanut. Tosin kerran oli ollut aika lähellä. Jerzyn mukaan syynä sateettomuuteen on mitä ilmeisimmin se, että jazz-toimikunnassa on mukana pappi. Yhteydet eri suuntiin ovat turvatut.

Soundcheckin aikana Hani soitti. "Tunnut olevan taas Espalla!" "Missään Espalla ole. Ollaan bändin kanssa Otavassa keikalla."

Konsertin aloitti Opera Big Band feat. Reija Lang, Conductor Jukka Linkola. Tribute to Anita O´Day.

Jukka Linkola osoittautui muun lisäksi todella hauskaksi mieheksi.

Reija oli ihan Anita. Ihana mekko, valkoiset hansikkaat ja korkokengät. Hattua ei tosin ollut. Tuskin puutetta huomasi kukaan muu kuin minä.

Ensimmäinen kappale oli Them There Eyes. Loistava aloituskappale.

Kappaleiden välissä Reija kertoi Anitasta. Reija on paitsi ylittämätön jazzlaulajatar, myös käsittämättömän hyvä juontaja. Tämän olemme todenneet Kilun kanssa moneen kertaan.

Kuulutuksissaan Reija sanoi tilaisuuden muistuttavan tunnelmaltaan Newportin festivaaleja. Ihan totta! Sama oli tullut minullekin mieleen. Joku söi jäätelöä, joku maukasta kanakeittoa. Kaikki me nautimme päivästä ja hyvästä musiikista.

Ohjelmistossa olivat myös Tea for Two ja Sweet Georgia Brown. Juuri ne kaksi kappaletta, jotka Anita O´Day esitti Newportissa vuonna 1958.

Ohjelmiston viimeisenä kappaleena oli vauhdikas Cherokee. Yleisö melkein sekosi.

Se oli siinä, tunnin setti. Bussiin ja takaisin Stadiin. Seuraavaksi esiintyviä Maarit ja Sami Hurmerintaa ehdin vain pikaisesti moikata. "Tällaista tämä keikkamuusikon elämä on. Aina ei ehditä jäädä toistemme esityksiä seuraamaan", totesimme yhdessä.

Viimeistään paluumatkalla bussissa tunsin kuuluvani täysin seurueeseeni.

Oltiin hyviä! Hyvä me, ajattelin.

Kesä on sujunut mukavasti suvaitsevaisuuden parissa. Pride-kulkueeseen sekä Setan ja Perussuomalaisten toimistoihin tehdyt hyökkäykset, Jutta Urpilaisen maassa maan tavailut ynnä näkemäni rasistinen teatteriesitys saivat minut paneutumaan tilanteisiin, joissa oma suvaitsevaisuuteni asetetaan koetteille. Paneuduin eritoten kohtaamisiin maahanmuuttajien ja muiden vähemmistöjen kanssa, kaivellen muistojeni laaria koko elämän ajalta. Tulokset hämmästyttivät.

Huomasin, että minun ei ole täytynyt elämäni aikana kertaakaan suvaita ulkomaalaisia, maahanmuuttajia tai muita vähemmistöjä Suomessa. Tarkoitan suvaitsemisella tässä niitä tilanteita, jossa joku ihmisryhmä omalla olemisellaan ja toiminnallaan jollain tapaa ärsyttää tai hankaloittaa omaa elämääni.

Arjessa näkee kyllä kaikenlaista hiihtäjää: kaaputätejä (osa musliminaisia, osa suomalaisia keski-ikäisiä poppanaan pukeutuvia rouvia), ”ironisiin” viiksiin sonnustautuneita hipstereitä, kännykkään huutajia (yhtä rasittavaa oli kieli mikä tahansa), miesten peppurakoja (enemmistö teineillä, jotkut kaljakuppiloiden miehillä) sekä tietenkin kännikaloja ja nistejä. Sellaista se on, kun asuu ihmisten ilmoilla, mutta mikään näistä ryhmistä ei vaikuta arjessa elämiseeni millään lailla. Silloin tällöin näkee rakastuneen pariskunnan kulkevan käsi kädessä tai jopa pussaavan. Siitä tulee aina hyvä mieli, pariskunnan sukupuolijakaumaan katsomatta.

Eikö sitten ole mitään ryhmää, jota on vaikea suvaita? Pienen mietiskelyn jälkeen löysin yhden ihmisjoukon, jonka sietäminen ei ole minulle aina helppoa – hirveässä kännissä olevat ihmiset, jotka tulevat lässyttämään ihoetäisyydelle eivätkä lopeta vaikka heitä kuinka monta kertaa kehottaa. Tämä ryhmä koostuu kantasuomalaisista miehistä, joskin joukkoon mahtuu muutama suomalaisnainenkin.

Tällainen etninen profilointi paljastaa raa’asti suomalaisen kotouttamispolitiikan epäonnistumisen, sillä en ole kokenut vielä kertaakaan känniahdistelua maahanmuuttajataustaisilta miehiltä, saati naisilta. Jutta Urpilaisella onkin paljon työsarkaa maassa maan tavalla -ohjelmassaan.

Golfista urheiluna voi olla montaa mieltä, mutta ainakin Vuosaaren golfkenttä ja sen lähiympäristö on visuaalisesti mielenkiintoinen paikka. Siellä yhdistyy rakennettu nurmikko maisema sekä urbaani teollisuusalue satamineen ja tehtaineen.  

Kenttää kiertäessä pitää ylittää autotie kaksi kertaa.

Pelatessa on tärkeää venytellä, ettei olkapäät mene jumiin. Taustalla näkyvät Helsingin energian maakaasu voimalaitoksen savupiiput.

Ikävän liikunnan golfista saa karsittua helposti vuokraamalla golfkärryn.

Jännitys tiivistyy viheriöllä. Taustalla näkyy Pauligin tehdas.

Kesä ilman Espan Jazzia on kuin talo ilman aitan polulla astelevaa emäntää. Tätä mieltä olemme ainakin Kilun kanssa. Kumpikin taloton ja emännätön.

Kesäkuun yössä Juttiksessa vannottiin pyhät valat: Heinäkuu Espan Jazzeissa! Vieläpä vilttiä ja vaggaripaikkaa suunniteltiin piknik-eväineen.

Pari kertaa Espalla kävivät Mamie ja Heli. Hani ei kertaakaan. Tyypillistä naisten touhotusta.

Ainoa, johon voi luottaa oli Kilu. Kuten aina. Myös valoja vannomaton Pipsa on syytä erikseen mainita. Hän kävi pariin otteeseen, vaikka asuu Lahdessa.

Minulta jäi kaksi kertaa väliin. Ensimmäisellä tapasin neljännesvuosisadan takaiset duunikaverini, toiselle tytär tuli luokseni syömään.

Eija oli kutsunut Eeron, Paavon ja minut luokseen kylään. Mainio veto Eijikseltä. Olimme hyviä frendejä vuosikaudet. Siinä duunimestassa minua sanottiin Pertsaksi. Eeron idiksiä: Pertsa ja Kilu. Tuolloinen Kilu sai täysin omaa syyttään ja siivellä nimensä, vaikka oli oikeasti Risto.

"Muistan, kun sä Pertsa...." Ja höpönlöpö. Omiaan tuntuivat keksivän koko ajan.

Oli kuitenkin nastaa tavata pitkästä aikaa. Ihan yhtä kivoja olivat kuin silloin muinoin. Muisti niiltä oli vähän jo mennyt. Eivät muistaneet oikein mitään, mitä niille kerroin. Kalkkiksia.

Tämän kesäiset poissaoloni Espalla paikkasi Kilu. Vastaavasti kun Kilu oli kahdesti poissa, minä taas olin paikalla. Päivystys pelasi parivaljakollamme täydellisesti. Kilun poissaolojen syitä oli turha kysellä. Ei siltä saa tämmöisissä asioissa kunnon vastauksia.

Tänä vuonna ollaan seurattu yleensäkin suomalaista jazzia enemmän kuin koskaan. Se on erittäin korkeatasoista. Muistan takavuosilta, kun ihmettelin suomalaisen musiikin surkeaa tilaa, klassista lukuunottamatta. Seurasin kai liikaa Yleä ja Maikkaria. Ulos kentälle musiikkia pitää mennä kuuntelemaan. Samalla voi huomata myös kuinka laajalla rintamalla meillä liikutaan. Hyviä muusikkoja on vaikka kuinka, eivät vain ne kolmisen tarjottua iskelmäruhtinasta ja pari "legendaarista" soittajaa.

Espan anti on ollut tänä kesänä hyvä ja monipuolinen. Uusia muusikkotuttavuuksia on tullut paljon. Ihan kavereiksi asti.

Vuosia sitten poistuimme tumman naisen kanssa yhdessä Espalta. Menimme kotiini, jonne hän jäi samantien moneksi kuukaudeksi. Se oli hyvä kesä. Sää oli yhtä helteinen kuin nytkin. Pääsin hänen kanssaan eroon monesta kompleksistani. Vastavuoroisesti hän sai niitä.

Nykyään Espalla liikkuminen tuntuu jo täysin turvalliselta. Charmi on kai mennyt.