Ray Bradburyn tieteisromaani Fahrenheit 451 on melko kehno. Silti olen ajatellut kirjaa lähes päivittäin siitä lähtien, kun kaksi vuotta sitten näin François Truffaut’n samannimisen elokuvan. Jokin aika sitten luin kirjan, ja olisin toivonut sen olevan parempi. Miksi?

Yleensä Bradburyn kirjaa luetaan yhtenä niistä totalitaarisen yhteiskunnan kritiikeistä, joita 1900-luvun kirjallisuus pursuaa. Ja sellainen se onkin maalatessaan kuvan yhteiskunnasta, jossa kirjat on kielletty ja jossa palokunnan työnä on polttaa kaikki löytämänsä kirjat. Jep jep, tiedetään: kaikki avoimet demokratiat tarvitsevat avointa ajatustenvaihtoa. Kirjat ovat arvokkaita, ne kantavat sivistystä mukanaan, niissä voi kuulla ja haistaa ihmisen viisauden, Jörn Donner ja Matti Klinge, nuo 2000-luvun radikaalit, rakastavat niitä. Ja niin edelleen.

Bradburyn yhteiskunta-analyysin perusajatus saattoi olla jotenkin tuore ilmestyessään vuonna 1953, mutta nykyään se kuulostaa konservatiiviselta vänkytykseltä. Kyllähän me kaikki ymmärrämme kirjojen merkityksen.

Silti Bradburyn kirja ja Truffaut’n elokuva ovat jääneet vaivaamaan. Syynä on loppukohtaus, jonka nyt paljastan.

Kirjan lopussa metsästä löytyy ihmisiä, jotka säilyttävät kirjoja muisteissaan. Koska kirjat on kielletty ja pääosin myös tuhottu, metsässä elää joukko ihmisiä, jotka ovat ulkokuoreltaan pummeja mutta sisällöltään kirjastoja. Yksi metsäläisistä on Platonin Valtio, toinen Gulliverin retket. Puiden alta löytyy Gandhi, Schopenhauer ja Darwin. Elokuvassa nämä ihmisiksi muuttuneet kirjat – tai kirjoiksi muuttuneet ihmiset – lausuvat toisilleen ulkoa oppimiaan tekstejä. Nuotion ääressä, totta kai.

Juuri tämä pieni, harvinainen viittaus kirjallisuuden sosiaalisen ja kollektiiviseen luonteeseen on ollut mielessäni nämä kaksi vuotta. Eikö kirjallisuus olekin juuri tällaista: sinä lukemassa tätä kirjallisuusblogia, minä puhumassa kirjoista tuttujen ja tuntemattomien kanssa, kriitikko kirjoittamassa lukemastaan lehteen?

Näin haluaisin lukea Fahrenheit 451:n, mutta harmi kyllä teksti tarjoaa paljon konservatiivisemman kuvan kirjallisuudesta. Romaanin pummit tietävät oman paikkansa sanoessaan: ”meidän oli heti alun pitäen iskostettava päähämme, että me emme olleet mitenkään tärkeitä... Me olemme pelkkiä kirjanpäällisiä, ainoa tehtävämme on varjella teoksia tomulta.” Tällaisen nöyristelyn sijaan minä haluaisin kuulla pummien ymmärtävän oman tärkeytensä Platonin rinnalla. Mitä ihmettä me teemme kirjallisuudella, johon lukijat eivät saa osallistua? Mitä ihmettä me teemme joukolla kuolleita valkoisia miehiä?

Jotta Bradburyn kirja voisi olla nerokas, se pitäisi kirjoittaa uudestaan ja paremmin. Se pitäisi päivittää ja ajatella uusiksi. Puhe sensuroivasta valtiokoneistosta ei tavoita kuin siivun siitä politiikasta, jolla lukemistamme nykyään ohjataan.

Taistelua ei käydä niinkään siitä, sensuroivatko valtiot tietoa tai kirjallisuutta. Nyt taistellaan siitä, kuka tietoa saa omistaa ja levittää, kenellä on tekijänoikeus romaaniin, lauseeseen tai sanaan. Samalla kun valtio rahoittaa lukukampanjoita, kannustaa lukemaan ja opettaa lapsille aakkosia kouluissa, kirjailijat ja kustantajat paiskivat töitä, jotta kirjoja ei voisi levittää mahdollisimman laajalle. Elektronisiin kirjoihin luodaan estoja, ja tähtikirjailijat ovat käräjillä piraatteja vastaan. Yritykset rekisteröivät sanoja yksityiseen käyttöön. Koulukirjat vaihdetaan kerran vuodessa, jotta niitä olisi vaikea kierrättää. Google Books herättää kirjailijoissa enemmän kiukkua kuin innostusta siitä, että joku saattaisi lukea sitä kuivaa diletantismia, jota kirjailija on paperille päästänyt. Kaikki tämä keuhkoaminen tekijänoikeuksista ja tuloista siitä huolimatta, että harva kirjailija elää nykyäänkään kirjoittamisella.

Päivitetty Fahrenheit 451 tarttuisi juuri näihin ajatuksiin: Tieto on luonteeltaan sosiaalista, niinpä kirjallisuuskin. Kirjallisuus elää parhaiten luettaessa ja jaettassa. Kukaan ei voi omistaa kieltä, sanoja tai sanoiksi puettuja ajatuksia.

Miksi Bradburyn hyviä ideoita sisältävä huono kirja kuitenkin pysyy huonona? Siksi, että jollakulla on siihen tekijänoikeudet. Siksi, että se on yksityisomaisuutta. Siksi, että uudelleen kirjoittamista kutsuttaisiin plagioinniksi, mitä kirjailijat yrittävät välttää. Siksi, että emme ole tottuneet ajattelemaan kirjallisuutta meidän kaikkien yhteisomaisuutena.

Yhdysvaltalainen John Allen torkkui ja nautti hienosta talvipäivästä Pohjoisrannassa.

Toni Kaapro osoitti mieltä pohjavesien yksityistämistä vastaan sekä protestoi mielenosoittajien asuntovaunujen häätämistä nukkumalla Eduskuntalon portailla.

Käsitykseni mukaan nukkuminen julkisella paikalla on vielä melko salittua, vaikka järjestyksenvalvojat voivatkin tulla häiritsemään unia. Julkitorkkuminen voi myös olla mainio tapa protestoida yhteiskunnan kiireisyyttä ja elämän jatkuvaa tehostamista vastaan.

Mainoksia on joka paikassa. Olen yrittänyt muutaman päivän ajan laskea päässä, kuinka monta mainosta ja logoa näen päivän aikana. Menen aina laskuissa sekaisin jo aamupäivällä. Ehkä vika on laskimessa.

Lateksia ja kaljaa. Karjalan Feissaajat herättävät kohderyhmän huomion.

En ole tehnyt juuri mitään käsitöihin tai tuunailuun viittaavaakaan koko talvena. Inspiraation tarjonnasta ei todellakaan ole ollut puutetta: tuntuu, että puoli pukeutumista harrastavaa maailmaa hakkaa niittejä hartioihin, ompelee vetoketjuja huiveiksi ja punoo köysistä toinen toistaan hienompia asusteita.

Askartelun vaikutus näkyy helsinkiläisissä pienissä muotiputiikeissakin. Moni nuori suunnittelija luo juuri nyt nahanpalasista, rievuista, höyhenistä ja muusta dyykatusta materiaalista hyvinkin raffin näköistä settiä. Mikäs siinä, mutta luontainen vastarannankiiski on jo näennäis-diy-ähkyn partaalla.

Kunnes ryhdyin uppoutumaan tosissani Ann Demeulemeesterin tämänkeväisen kokoelman tunnelmiin. Belgialaisen neron vaatteissa on käytetty etäisesti lintuihin viittaavaa printtiä, ja minä tajusin kaipaavaani elämääni sulavalinjaisia siivekkäitä. Kun vielä Kingdom of Stylessa esiteltiin taiteilija Christina Empedoclesin taiteltuja lintumassoja, tartuin toimeen.

Etsin jopa pari minuuttia lintukirjasta mallia, mutta päädyin lopulta piirtämään ihan itse oman kuikelomallini.

Leikkasin muutaman mielikuvituslinnun siluetin mustasta mokkanahasta. Nahka kuului aiemmin ratkenneisiin housuihin. Vahvistin hentoja tipuja silittämällä ne liimakankaalle.

Kiinnitin valmiit mokkalinnut parilla pistolla summittaiseen kaulaketjuun. Tarkoitus on, että ne näyttävät juuri pyrähtäneen lentoon.

"Soul has no color", sielu ei ole minkään värinen, sanovat niin kaukaisen idän viisaat kuin rotujen välisen tasa-arvon tunnustavat soul-miehet ja -naiset läntisestä maasta. Onko sillä sukupuolta?

Espanja on kesäkuun loppuun saakka EU:n puheenjohtajamaa, ja se on ilmoittanyt yhdeksi päätavoitteekseen naisiin kohdistuvan väkivallan kitkemisen. Puheenaiheena on siis miesten tekemä parisuhdeväkivalta.

Tuskin pelkkä julkinen keskustelu tälläkään kertaa saa aikaan muutoksia, mutta se on ilahduttava merkki siitä että kollektiivisessa tietoisuudessa on Espanjassa tapahtunut jokin liikahdus, joka on nostanut aiheen esille. Silmiin on sattunut muutama kotimainen kirjoitus jossa Pohjoismaita moitittiin tilannetajun puutteesta, koska vastaavaa aloitetta ei ole tehty jo aiemmin täällä. Mainintaa eivät saaneet Lyömätön linja, Väkivallan katkaisu-ohjelma, Turvakoti, Kotirauhaa.fi tai muutkaan toimijat.

Julkinen keskustelu voi olla kaivattu alku sille, että toimiin ryhdytään. Ja niissäkin maissa, joissa on jo ryhdytty, ei voida jäädä kerran aloitettujen projektien varaan, vaan aikojen muuttuessa on keinojenkin muunnuttava. Eniten tietysti kaivattaisiin projektia joka pystyisi puuttumaan asiaan tehokkaasti ennalta tai kriittisellä hetkellä, hetkeä ennen kuin tunnekuohu vie kontrollin. Sellaisen kun keksisi niin muuta ei enää tarvittaisikaan.

Jos väkivaltaisen ihmisen käyttäytymisen halutaan muuttuvan, on tässäkin asiassa muutoksen tapahduttava ensin ihmisen tietoisuudessa. Sitä ei ole vanhojen käyttäytymismallien kuoppaaminen ja peittely uusilla, ulkoapäin hyväksytyillä tavoilla jolloin vanhat jäävät piiloon tekemään myyräntyötään. Se on muutos käytöksessä, eikä aina mitenkään pysyvä sellainen.

Sukupuoliarvoista riisuttuna kyse on ihmisen toiselle ihmiselle tekemästä väkivallasta. Synnymme tänne biologisina uroksina ja naaraina, ja fyysisestä sukupuolesta tulee ensimmäinen ja suurin samastumiskohteemme, identiteetin peruskivi: alamme ensimmäisistä päivistämme alkaen oppimaan siihen että olemme tyttöjä ja poikia, myöhemmin naisia ja miehiä. Meissä jokaisessa on kaksi erilaatuista ominaisuutta: feminiinisyys on olemista, maskuliinisuus tekemistä. Sukupuolisamaistumisen seurauksena ne eivät ole tasapainossa, ja jostain syystä miehinen tekeminen on aivan liian usein tuhoavasti väkivaltaista. Niin, urokset ovat fyysisiltä ominaisuuksiltaan keskimäärin yhdenlaisia ja naaraat toisenlaisia, mutta se yksin ei kelpaa minulle selitykseksi. Ratkaisevaahan on miten kukakin toimii ja ominaisuuksiaan käyttää.

Miesten naisiin kohdistama väkivalta on vallankäyttöä, alistamista, vihaa, pelkoa, purkautumista, tiedostamaton tunneperäinen reaktio, joka lähes aina aiheuttaa tekijässään katumusta, syyllisyyttä, itseinhoa ja -vihaa, turhautumista, patoutumia. Pienenä vähemmistönä ovat ne empatiakyvyttömät miehet, joissa heidän tekonsa ei herätä tuonkaltaisia reaktioita.

Väkivaltaisuuteen apua hakeneet miehet ovat usein kuvailleet lyömistä edeltänyttä oloaan nurkkaan ajetuksi: kun ahdistus on kasvanut liian suureksi, nurkka on pitänyt hajottaa väkivalloin. Kun mieheksi kasvanut ihminen on matkimalla omaksunut tällaisen käytöksen, mihin hän on samaistunut? Mikä on se "mies" joka käyttää voimaansa ja energiaansa näin?

Kysymyksiä miehelle – vastaa näihin mielessäsi:

– mitkä ovat miehen kolme tärkeintä ominaisuutta?

– mitä muita ominaisuuksia sinussa on, jotka tekevät sinusta miehen?

– millaisesta käytöksestä sait lapsena kiitosta, millaisesta paheksuntaa?

– millaisena haluaisit muiden miesten näkevän sinut?

– millaisena et haluaisi muiden miesten ikinä näkevän sinua?

– millaista olisi jos sinulla ei olisi noita ominaisuuksia?

– mitä haluaisit ja voisit alkaa tekemään toisin?

(Nainen, vaihda sanan 'mies' tilalle 'nainen' ja esitä itsellesi samat kysymykset.)

Voit ottaa mistä päin planeettaamme tahansa kaksi ihmistä, ja heillä on enemmän yhteistä kuin erottavia tekijöitä. Siitä huolimatta että kuulumme – ja haluammekin kuulua – tähän laumaan, haluamme myös olla yksilöitä. Ja mehän olemme myös sitä. Kaikki kuusi miljardia yhdessä, än - yy - tee - nyt: "Me kaikki olemme yksilöitä!"

Jotkut haluavat kovasti olla erilaisia kuin muut, toiset taas eivät halua erottua vaan ovat mieluummin samanlaisia. Itse haluan paradoksaalisesti olla tietyissä asioissa erilainen kuin muut, mutta yleisesti ottaen en kuitenkaan liian erilainen jotta saisin vielä kuulua jengiin. Kaikilla taitaa olla nuo molemmat halut, mutta niiden painotukset vain vaihtelevat. Ja mehän sujuvasti uskomme olevamme joissain asioissa erilaisia kuin muut, ja kuitenkin samanlaisia.

Se, että haluan olla erilainen, kertoo tietenkin että en ole sitä. Jos minulla tai minussa olisi tuo "ominaisuus", minä olisin sitä aidosti eikä mieleeni silloin voisi edes tulla haluta sitä. Ja paradoksaalisuus jatkuu: sama juttu pätee luonnollisesti myös samanlaisuuteen. Haluan olla molempia, enkä siis ole kumpaakaan. Mahtavaa.

Nyt alkaakin tuntua siltä, että homman pointti ei ole olla erilainen tai samanlainen, vaan omanlainen. Sepäs olisikin jotain. Jos nyt pinnistelen mielikuvitustani ja yritän nk. vähän nähdä, niin kaiken lisäksi se sisältäisi erilaisuuden ja samanlaisuuden. Jos kaikki olisivat omanlaisiaan, niin omat, luontaiset ominaisuutemme tekisivät meistä jossain määrin erilaisia luonteita, mutta sehän olisi samalla suuri yhdistävä tekijä!

Hitto, nyt täytyy leikkiä ajatuksella ja pinnistellä lisää. Mistä tiedämme että emme jo ole omanlaisiamme? Mikä estää? Mitä siihen tarvittaisiin?

Kaksi asiaa tulee mieleen: 1) Minun tulisi alkaa nähdä millä tavoin haluan olla jotain muuta. Yleensä haluan olla ominaisuuksiltani parempi kuin millaisena pidän itseäni nyt. Haluan kerätä uusia, ylevämpiä ominaisuuksia. 2) Tulisi oppia pois niistä ulkoa opituista ominaisuuksista, joita olen mennyt epähuomiossa liimaamaan itseni päälle.

Nykytilassa ei sinänsä ole mitään vikaa, eikä ole syytä alkaa vänkäämään henkisesti sitä vastaan, sillä minä nyt en voi missään hetkessä olla mitään muuta kuin mikä, tai kuka, uskon ja koen olevani. Sen havainnoimisesta voisi aloittaa koko tämän homman.

Sen lisäksi teen kuitenkin itselleni uuden lupauksen, ja kutsun kaikki mukaan tekemään saman lupauksen itselleen:

En enää ikinä aio ottaa mallia kenestäkään.

Hyödyllisten käytännön taitojen opettelu on tietysti asia erikseen. Prosenttilaskun, puun vuolemisen tai ruoan laittamisen opettelussa on ihan hyvä ottaa mallia itseään taitavammista, mutta silloinkin voi matkimalla omaksua vain perustaidot ja oman tyylin on annettava tulla itsestä. Mutta että toisten henkilökohtaisista ominaisuuksista? "Kyllä sinunkin kannattaisi ottaa oppia hänestä..."

Toki, meillä on ystäviä jotka ovat eteviä ja päteviä monissa asioissa. Kateus nousee pintaan kun seuraamme heidän menestyksestä touhuiluaan. Siinä tietenkin unohtuu se, että näemme heistä aina paremmin ne puolet jotka mielestämme puuttuvat minusta.

Seuraamalla televisiota ja elämäntyylilehtiä saa lisää mallia raharikkailta, innovoijilta ja hyväntekijöiltä. Uskominen sen kuuluisan "median" luomaan kuvaan muiden erinomaisuudesta on yksi suurimmista karhunpalveluksista, jonka itselleen voi tehdä. Onneksi on sentään Big Brother ja Seiska tasapainottamassa kenttää, mutta enpä ottaisi esimerkkiä sieltäkään.

Toisten henkilökohtaisesta ominaisuuksista? Lapsuus- ja kouluvuosien aikana olen jo antanut ohjelmoida itseeni ihan liikaakin yleviä ominaisuuksia, jotka voivat vieläpä olla ristiriidassa joko keskenään tai minun omanlaisen itseni kanssa. Mitä iloa siitä on enää tässä iässä jos vielä jatkaa ohjelmoitumista? Ainahan sitä voisi lukea kirjan jossa kerrotaan mitä minun pitää tehdä saadakseni selville kuka olen, mutta jos siinä edes vihjattaisiin että minun pitäisi muuttaa itseäni jollain tavalla niin ei käy laatuun, ei vaikka se olisi muutos ties kuinka paljon vapaammaksi ja rohkeammaksi ja itsevarmemmaksi. Paremmaksi.

Jos nyt lakkaan ottamasta mallia kenestäkään ja vanhoja ohjelmoitumisia jää pois niin siitäkin seuraa muuttumista. Se on pelottavaa, koska en tiedä juuri mitään siitä, millainen olen niiden alta. Miten tässä näin kävi? Tuntuu pelottavalta muuntua takaisin omanlaisekseen, ja turvalliselta muuttaa itseään egon ohjaamana erilaiseksi ja samanlaiseksi. Ota selvää. Mutta älä ota mallia.

Ismillä tarkoitetaan mitä tahansa ideologiaa tai suuntausta, jonka nimi loppuu päätteeseen -ismi. Uusia ismejä on helppo keksiä lisää: otetaan vain keskeistä ideaa kuvaava ydinsana ja annetaan sille pääte. Pari lainausta kilpailevalta nettisivustolta eli Wikipediasta (ei näitä itse keksisi): dualismi, brutalismi, fatalismi, pissismi, hedonismi, mccarthyismi ja epifenomenalismi.

Ismi voi olla mm. idelogia, poliittinen suuntaus, koulukunta, taide- tai tyylisuunta tai käyttäytymismalli. Sillä voidaan myös tarkoittaa jonkin ismin kannattajien muodostamaa liikettä, joka toiminnallaan pyrkii edistämään ismin ja sen oppien leviämistä. Tällöin puhutaan tietysti -isteistä.

Kirjoitan nyt arvoihin perustuvista ideologia-ismeistä. Ne kokoavat yhteen ihmisiä jotka jakavat samoja uskomuksia, ja jotka haluavat toimia yhdessä tukeakseen tai edistääkseen niitä. Jotkut keskustelevat mieluiten omassa porukassa, toiset tuovat keskustelunsa muidenkin korviin ja kolmannet ryhtyvät käytännön hommiin ympäristössään. Mitä tahansa muotoja toiminta saakaan, siinä ollaan mukana yhteisen asian puolesta.

Teoriassahan on mahdollista olla oman asian puolesta olematta ketään vastaan: "Meillä on omat uskomuksemme joita haluamme edistää, ja muut saavat omilla tahoillaan edistää omiaan". Ismi-toiminnan tarkoitus on kuitenkin muuttaa maailmaa, ja sen myötä ajaudutaan helposti – joskus tahtomattaankin – törmäyskursseille.

Miksi maailmaa pitää muuttaa? No siksi että siinä on jotain vialla. Miten syntyy käsitys siitä että "on jotain vikaa"? No siten, että ensin mieli vertailee tilannetta siihen, miten sen minun mielestäni pitäisi olla. Kun se ei ole siten, mieli tuomitsee vallitsevan tilanteen pahaksi tai vääräksi.

Ismit pystyvät luomaan itse vastustajia omiin tarpeisiinsa. Alussa on kokemus siitä että vallitseva tilanne on väärin. Sitten analysoidaan mistä se johtuu, vedetään johtopäätökset ja aletaan nähdä ihmisiä, ryhmiä tai tahoja jotka ovat syypäitä tilanteeseen. Aikaa kuluu ja maailma sekä olosuhteet muuttuvat, joten vastustajatkin vaihtuvat, mutta koskaan ne eivät lopu tai katoa. Niin pitkään kuin mieli kokee että maailmassa on virhe ja etsii syytä ympäristöstään, se löytää sen ja taistelun täytyy jatkua.

Ismien tarkoitus on yleensä, kai, tehdä maailmasta avarampi paikka. Kysy kahden vastakkaisen ismin kannattajalta, ja he kertovat mitä vikaa asioissa on ja kuinka ne pitää korjata. Joidenkin tarkoitus on saattaa ihmiset yhteen ja tasavertaisiksi, mutta yleisellä tasolla ne toimivat loppujen lopuksi sitä vastaan.

Maailmassa kaikki on yhtä eikä täällä ole ketään muuta kuin me, mutta ismit jakavat ihmisiä ryhmiin joiden näkökulmasta maailmassa on me ja ne. Tiedättehän. Ne. Ja ismien ajattelussa maailma on hyvä paikka vasta sitten kun Ne muuttavat ajatteluaan ja lakkaavat hankaloittamasta meidän elämää. Näkökulma on rajoittunut kahdellakin tapaa: kun nähdään vain se mikä vastaa omia uskomuksia, näkökentän ulkopuolelle jää tekijöitä joita ei osata tulla edes ajatelleeksi, mutta jotka yhtälailla vaikuttavat tilanteeseen.

En väitä etteikö maailmassa olisi paljonkin tilanteita jotka ovat rajoittavia tai tuhoisia ihmisten kehitykselle tai hyvinvoinnille. Jos ne analysoidaan pieniksi paloiksi ja eritellään mistä ne johtuvat, saadaan ennakkoluulojen ja vanhojen uskomusten mukaisia tuloksia. Jyrkimmillään ongelmatilanne on alun alkaen nähty ismi-linssien läpi, joten syytkin voivat löytyä ainoastaan niistä, joita -istit pitävät vastustajinaan.

Toinen tapa käsitellä tilannetta olisi kyseenalaistaa omat näkemyksensä ennen kuin syyttää muita omista tunteistaan; kysyä itseltään, mistä tiedän olevani oikeassa sekä mistä johtuu, että koen tämän tilanteen vääränä. Vastauksen saaminen vaatii itserehellisyyttä niin että persus tutajaa, mutta se laajentaa näkökenttää objektiivisempaan suuntaan ja auttaa myös toimimaan vaikuttavammin. Siinä saattaa kuitenkin joutua luopumaan jostakin uskomuksestaan ja sitä ego ei halua, joten itsensä kyseenalaistaminen ei ole erityisen suosittua.

Tuomitseminen ei johdu vihasta tai pelosta toista ihmistä tahi ryhmää kohtaan, vaan siitä pelosta että lähemmässä tarkkailussa omat uskomukset ja arvot paljastuisivatkin epätosiksi. On siis turvallisempaa pönkittää niitä soimaamalla muita. "Ei pelko pelkää, se tuomitsee ja tekee ihanteet", runoili Ismo Alanko nuorena miehenä.

Nuori Yrjö Kallinen taas puolestaan kirjoitti päiväkirjaansa seuraavasti:

"He piirtelevät tämän pallon pintaan mielivaltaisia rajoja ja joka rajan kahta puolta he kita ammollaan taivaanlakea kohti ulvovat: Me, me, me!"

Kallinen lienee ajatellut, että samaa sanaa voisi huutaa ilman rajojakin.

Olen käsityöläisenä lyömätön yhdistelmä laiskuutta ja kärsimättömyyttä. Sen sijaan erillaisten periaatteellisten julkilausumiseen en kyllästy koskaan. Uusimman prinsiippini mukaan parahultaisen DIY:n tuhertaminen saa kestää korkeintaan täydellisen pop-biisin verran, vajaa kolme minuuttia. Yletön, pitkää pinnaa vaativa tuunailu hukkaa Ajatuksen ja tuottaa vain koristeellista roinaa.

Toisinaan selvitään vähemmälläkin. Kaaoksen "Kytät on natseja!" kestää 51 sekuntia. Saman verran aikaa kului perusankean lurex-neulemekon muuttamisessa monikäyttöiseksi ja ah niin trendikkääksi pyörylähuiviksi tai kauluriksi. Ohje: Levitä mekko maahan, ja leikkaa toppiosa irti. Kiedo jäljelle jäävä putkilo kaulaasi, tai jätä se roikkumaan.

Väitän pokerinaamalla, että tämä on myös kauan kaipaamani veistoksellisesti kerrostettava asia, jonka avulla perustrikoisesta perusvaatteesta tulee statement.

Idea ei taaskaan ollut omani, muistaakseni muotibloggari Salka on käyttänyt pliseerattuja mekkoja onnistunesti huivina. Myönnän myös, ettei kaikki proge ole paskaa. Levylautasellani pyörii Spiritualized ja Joensuu 1685, käsityökopassani odottaa muutama mohair-pitoinen lankakerä muokkaantumista joksikin Rick Owensin innoittamaksi, tarkkaan istutetuksi, kapeasti hulmuavaksi neuleunelmaksi.