On yksi seikka, joka minun on syytä mainita, koska muuten sekin varmaan käännetään minua vastaan. Me otimme vastaan jotakin – lahjan – vaalien jälkeen. Eräs teksasilainen mies kuuli, kun Pat sanoi radiossa, että lapsemme haluaisivat koiran. Ja, uskokaa tai älkää, päivä vaalikampanjan jälkeen saimme viestin, että meitä odottaa paketti rautatieasemalla. Menimme hakemaan sitä ja arvatkaa mikä se oli. Se oli pieni cockerspanielin pentu [Nixon hymyilee], joka oli lähetetty korissa aina Texasista asti. Musta-valkopilkullinen. Pieni tyttäremme – Tricia, 6-vuotias – antoi sille nimeksi Checkers. Ja tiedättekös mitä, lapsemme, kuten kaikki lapset, rakastavat tätä koiraa, ja huolimatta siitä mitä kukaan ajattelee, aiomme pitää sen.
Matti Vanhanen tv-kameroiden edessä korruptioskandaalin keskellä syyskuussa 2009:
Ainoa tilaus valtakunnalliselle rakennusliikkeelle, jonka olen tehnyt, liittyi pienehkön tuppeensahatun koivuerän tilaamiseen, joka käytettiin kirjahyllyn rakentamiseen, mutta siitä on annettu toimitusosoite ja laskutusosoite ja oletan, että myös siitä on lasku tullut, ja se on maksettu. Mutta tämä ei täytä sitä ohjelman esitystä siitä, että varsin kallis rakennustarvike-erä. [...] Ei voi olla niin, että pääministeriä kohtaan esitetään tällainen väite, joka johtaa keskusrikospoliisin tutkimukseen, ellei toimitus ole nyt täällä esittämässä argumentteja. Mä haluan tietää mistä kalliista tavaraerästä on kyse. Itse olen valmis kertomaan hyvinkin yksityiskohtaisesti minkälainen oli se tuppeensahattu koivuerä [Vanhanen hymyilee], jota tarvitaan noin kaksi ja puoli metriä leveän kirjahyllyn rakentamiseen ja siitäkin on pitänyt tulla lasku. Ellei ole tullut, niin ihmettelen sitä. En pysty 12–13 vuoden taakse enää millään papereilla todistamaan asiaa, mutta se ei ole "varsin kallis", kuten ohjelma väitti.
Syyskuun alussa Euroopassa saatiin ihmetellä Tšetšenian presidentin Ramzan Kadyrovin tuoreinta ideaa. Kadyrov aikoo perustaa kuuteen Euroopan maahan Tšetšenian "edustustot", joiden virallisina tehtävinä on auttaa tšetšeenipakolaisia palaamaan kotimaahansa tai vaihtoehtoisesti integroida heitä uusiin asuinpaikkoihinsa. 11. syyskuuta Venäjän ulkoministeriön tiedottaja Igor Liakin-Frolov vahvisti, että ulkoministeri Sergei Lavrov on antanut luvan edustustojen perustamiseen, mutta että niitä pitäisi kutsua "informaatiokeskuksiksi" ja ne toimisivat tiukasti aluehallinnon tasolla.
Kadyrovin suunnitelman mukaan Tšetšenia avaa edustustot Saksaan, Itävaltaan, Tanskaan, Belgiaan, Puolaan ja Ranskaan. Presidentti maalaili kuvaa surkeissa oloissa ulkomailla elävistä maanmiehistään, joita varten hän on valmis perustamaan jopa satelliitti-TV-aseman. Sen kautta tšetšeenit näkisivät, millaisia myönteisiä muutoksia Tšetšeniassa on tapahtunut heidän lähtönsä jälkeen.
Ihmisoikeusjärjestöt ovat reagoineet voimakkaasti Kadyrovin suunnitelmaan. Pelättävissä on, että esitetyn kaltaisten edustustojen perustamisen varjolla Tšetšenian hallinto vakiinnuttaa Eurooppaan oman turvapaikanhakijoita vakoilevan ja uhkailevan verkostonsa. Jo nyt arvioidaan, että Kadyroville tietoa pakolaisista hankkivia on pesiytynyt suurimpiin tšetšeeniyhteisöihin ainakin Puolassa, Itävallassa ja Ranskassa.
Ihmisoikeusjärjestöt ovat myös muistuttaneet, että Tšetšeniassa poljetaan jatkuvasti ihmisoikeuksia. Ihmisiä katoaa, kidutetaan ja murhataan ilman että todellisia syyllisiä koskaan asetetaan vastuuseen. Kadyrovin ilmoitus edustustojen perustamisesta tuli kaksi kuukautta ihmisoikeustyöntekijä Natalja Estemirovan ja kuukausi avustustyöntekijä Zarema Sadulajevan ja tämän miehen sieppauksen ja murhan jälkeen. Kaikista kolmesta murhasta epäillään vahvasti presidentti Kadyrovin joukkoja.
Ihmisoikeustyöntekijöiden murhien saaman huomion varjoon jäävät kymmenien tavallisten siviilien katoamiset, sieppaukset ja tapot. Venäläinen ihmisoikeusjärjestö Memorial, jolle Estemirova työskenteli, julkisti 15. syyskuuta uusia lukuja Tšetšeniassa siepatuista. Järjestön tietoon tulleita sieppauksia tapahtui 35 vuonna 2007, 42 vuonna 2008, mutta tämän vuoden ensimmäisellä puoliskolla siepattuja oli jo 79. Kadyrovin puheita olojen kohenemisesta voidaan siis ihmisoikeusloukkausten valossa pitää outoina.
Samaan aikaan kun presidentti Kadyrov ilmoitti edustustojen perustamisesta Eurooppaan, tekivät hänen joukkonsa tervehdyskäynnin Tšetšeniasta paenneen Muradin (nimi muutettu) äidin ovelle Groznyin liepeillä. Vieraat vilauttivat naiselle paperilappua, jolle oli kirjoitettu Muradin salainen puhelinnumero. Miehet kertoivat tietävänsä, missä Murad on, ja ilmoittivat, että äidin olisi parasta poistua Venäjältä.
Murad on yrittänyt kaikin tavoin salata nykyisen olinpaikkansa jo senkin takia, että hänen tapauksensa on viety Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käsiteltäväksi. Tiedossa on useita tapauksia, jolloin EIT:sta myönteisen päätöksen saaneiden tšetšeenien Tšetšeniassa asuvia sukulaisia on uhkailtu ja jopa tapettu. Myös juttunsa ihmisoikeustuomioistuimeen vieneitä on murhattu. Nimekkäin heistä lienee tammikuussa Wienissä tapettu Umar Israilov, joka oli Kadyrovin entinen henkivartija.
Nyt Muradin äiti pakoilee ja pelkää kuollakseen, eikä Murad itsekään ole turvassa, vaikka Venäjän rajojen ulkopuolella onkin.
Näin siis toimii presidentti Ramzan Kadyrovin maahanmuuttopolitiikka: houkutellaan Tšetšeniasta perustellusti paenneita takaisin, ja samaan aikaan uhkaillaan siellä vielä asuvia poistumaan.
Stora Enson mukaan Brasilian maattomat uhkaavat väkivallalla. MST kiistää. Kuuntele nauha.
30. elokuuta Helsingin Sanomat julkaisi sunnuntaisivuillaan laajan artikkelin Stora Enson Brasilian-valloituksesta. Jaakko Lyytisen ja Tommi Niemisen juttu oli tärkeä. Me täällä Voiman toimituksessa olemme seuranneet samaa prosessia pitkään, haastatelleet vuoroin maanvaltaajia ja yhtiön tiedottajia, mutta maan suurimman lehden asialle antama huomio on volyymiltaan toista luokkaa.
Tuskin sekään on salaisuus, että moni Voiman lukija tarkastelee meidän juttujamme monikansallisen yhtiön tekemistä vääryyksistä skeptisesti, tiettyä ideologista paisuttelua odottaen. Hesarin kautta saapuva kritiikki on uskottavampaa.
Lyytisen ja Niemisen juttu oli täynnä painavaa asiaa. Toimittajat olivat tehneet jalkatyönsä hyvin: lähteitä riitti puolin ja toisin, ja tilanteesta muodostuva kuva oli selkeä ja kiihkoton.
Yksi kohta kuitenkin yllätti minut täysin.
Hesarin jutussa lainattiin maattomien MST-järjestöä edustavaa João Paulo Rodriguesia: "MST ei aloita mitään keskustelua Stora Enson kanssa, ellei Stora Enso lopeta tai jäädytä Rio Grande do Sulin projektiaan", Rodriguesin kerrottiin sanoneen heinäkuisessa tapaamisessa Stora Enson yritysvastuujohtaja Eija Pitkäsen kanssa. "Jos Stora Enso jatkaa projektiaan, MST provosoi lisää konflikteja, väkivaltaa, jopa kuolemantapauksia, joista aiheutuu yhtiölle negatiivista julkisuutta maailmalla."
Omat kokemukseni MST:n edustajista eivät vastaa tätä. He puhuvat kohteliaasti ja neuvottelevat viimeiseen asti. Uhoa konfliktien provosoinnista ja oman väen uhraamisesta en ole heiltä kuullut. Mikä ihme olisi saanut Rodriguesin puhumaan näin harkitsemattomasti?
***
Eilen minulle välitettiin viesti Brasiliasta. Sen mukaan Hesarin käyttämä sitaatti oli raju vääristys: Rodrigues oli neuvotteluissa ilmaissut pelkäävänsä, että Stora Enson plantaasien kasvaessa nelinkertaisiksi myös niiden aiheuttamat ympäristö- ja sosiaaliset ongelmat nelinkertaistuisivat, ja tästä kärsisivät sekä maattomat että yhtiön maine. Väkivaltaisista provokaatioista Rodrigues ei ollut puhunut.
Sekä Stora Enso että MST nauhoittivat tapaamisen. Otin tänään yhteyttä molempiin tahoihin ja pyysin nauhoja kuultavakseni. MST toimitti äänitiedoston heti. Stora Enson viestintäjohtaja Lauri Peltola kieltäytyi ensin (paitsi jos nauhaa perättäisiin yhtiöltä oikeusteitse), sitten vetosi logistisiin vaikeuksiin (nauha on Brasiliassa), sitten myöntyi selvittämään asiaa.
Nyt, useita tunteja myöhemmin, minulla on vain MST:n versio kokouksen kulusta. Itse kokous on ollut pitkä, mutta luulen tunnistaneeni nauhalta kohdan, josta – kenties huonon käännöksen, kenties tahallisen vääristelyn kautta – on muovautunut Helsingin Sanomien julkaisema virheellinen sitaatti.
Portugalintaitoiset Fifin lukijat voivat nyt päätellä itse, kuka asiassa valehtelee.
Suomeksi tuo neliminuuttinen puheenvuoro kuuluu seuraavasti:
Te tiedätte, millainen voima Stora Enson kaltaisella monikansallisella yrityksellä on, ja mikä hegemoninen valta sillä on alueella jonne tullaan tällaisella investoinnilla.
Voi olla, että tämän teidän esityksenne ja käytettävissänne olevien resurssien myötä melkoinen joukko ihmisiä osavaltiossa, hallituksessa, kunnassa tulee tukemaan teidän aloitteitanne. Siitä tulee suurta. Ja ehkä tästä syntyy illuusio siitä, että ongelmat on ratkaistu ja näiden täällä läsnäolevien ryhmien ongelmat ovat vain ideologisia, ei todellisia.
Viittaan tässä Sabrinan puheenvuoroon, joka oli oikein hyvä, ja myös Joãon. Niistä saa sen kuvan, että melkein kaikki ongelmat on jo ratkaistu. Ja me haluamme käyttää tätä tilaisuutta hyväksemme – ja tässä teitä arvostelemme – korostaaksemme sen mahdollisia seurauksia, että Stora Enso jatkaa nykyistä kehitysmalliaan. Nyt Rio Grande do Sulissa viljelyksiä kasvatetaan nykyisestä 25 000 hehtaarista 100 000 hehtaariin. Alue siis kasvaa nelinkertaiseksi, ja samoin ongelmat kasvavat nelinkertaisiksi. Luulen, että teillä tulee olemaan paljon ongelmia, ja niillä kansainväliset seuraukset.
Näistä yhteenotoista ja dialogin muodoista: siinä dialogissa, johon te osallistuitte [osoittaa kädessään olevaa sotilaspoliisin ampumaa luotia], me olemme kuolemanvaarassa. Nämä kuolemat eivät jatkossa ole vain Rio Grande do Sulin hallituksen harteilla, vaan ne ovat kuolemia tai ongelmia – luoja meitä niiltä varjelkoon – Stora Enson harteilla. Konflikti Rio Grande do Sulissa ei ole sotilaspoliisin kanssa, vaan konfliktissa on kyse eukalyptuksesta, ja sillä tulee olemaan erittäin vakavia ympäristöseurauksia, kuten asiantuntijamme jo kertoivat.
Meidän nähdäksemme on mahdollista, tai itse asiassa ilmiselvää, että jos tämänhetkinen toimintanne jatkuu Rio Grandessa, edessä on paljon ongelmia. João ja Sabrina, te jotka täällä tilannetta lähimpänä seuraatte: vähimmäisvaatimus rinnakkainelon jatkumiselle on meidän arviomme mukaan se, että projekti asetetaan jäihin. Näin on jo teidän puoleltanne tapahtunutkin talouskriisin takia, mutta se tulisi tehdä niiden ongelmien takia, joita projekti aiheuttaa. Kaikella vilpittömyydellä.
***
Helsingin Sanomat myöntää, että jutussa käytetty sitaatti ei ollut toimittajien tarkistama, vaan sen toimitti lehdelle Stora Enson viestintäjohtaja Peltola. Samaan sitaattiin viittasi myös yhtiön toimitusjohtaja Jouko Karvinen viikkoa myöhemmin kritisoidessaan lehteä puolueellisesta raportoinnista: hänen mukaansa maattomien liike "on luvannut jopa väkivaltaa hyväksi käyttäen aiheuttaa Stora Ensolle negatiivista julkisuutta". Yhtiö näyttää siis PR-toiminnassaan takertuvan aktiivisesti tähän Rodrigues-lainaukseen, jolle he saivat ylimääräistä painoarvoa kierrättäessään sen sanomalehden kautta.
Mielestäni Hesarilla katkesi tässä lähdekritiikin kylmäketju. Lehti sai Stora Enson viestintäosaston kautta yhtiön vastapuolen kannalta erittäin raskauttavan sitaatin, joka julkaistiin ilman selkeää mainintaa siitä, että toimittajat eivät olleet kuulleet keskustelua ja että sen lähde on asiassa vähintäänkin jäävi.
Jäävi, tavallaan, olen minäkin. Kuulun suomalaiseen Maattomien ystävät -järjestöön. Minulla on tilanteesta kanta: mielestäni Stora Enson toiminta on vastuutonta. En pidä tavasta, jolla yritys pahoittelee maanvaltaajien väkivaltaista kohtelua suomalaisille tiedotusvälineille, mutta ei suoraan väkivallan uhreille. En pidä siitä, että Suomen valtion omistajaohjauksesta vastaava ministeri Jyri Häkämies ja valtion sijoitusyhtiö Solidium kieltäytyvät – todisteista huolimatta – edes vilkaisemasta Stora Enson toimintaa Brasiliassa.
En siis väitäkään tekeväni aiheesta neutraalia journalismia. Siksikin olin tyytyväinen siihen, että aihetta punnittiin näkyvästi jossain muualla kuin Voimassa ja Fifissä: se ansaitsee huomiota muiltakin kuin kaltaisiltani aktivistitoimittajilta.
Olen yhä tyytyväinen siihen, että Helsingin Sanomat kirjoitti aiheesta laajan jutun, jonka ansiot ovat kiistattomat. Stora Enson viestintäosaston esittämän erittäin rajun syytöksen irrottaminen lähteestään on kuitenkin suuri virhe. Sitä se olisi, vaikka syytös olisi osoittautunut todeksi.
Odotan nyt Stora Ensolta heidän omaa nauhoitustaan, joka osoittaisi MST:tä vastaan esitetyn syytöksen todeksi. Onhan toki vielä mahdollista, että MST on siivonnut tuon raskauttavan osuuden minulle toimittamaltaan nauhalta. Jos tällaista nauhaa ei julkisteta, tilanne näyttää raskauttavalta Stora Enson suhteen.
"Me olemme pörssiyhtiö", viestintäjohtaja Peltola sanoi minulle tänä aamuna puhelimessa. "Pörssiyhtiö ei voi valehdella."
PÄIVITYS 23.9.: Stora Enso on julkistanut Rodriguesin puheenvuorosta oman käännöksensä, jossa ei enää uhkailla väkivaltaisilla provokaatioilla.
Veljet ja siskot, on jälleen se aika vuodesta, kun on noustava barrikadeille.
Perjantaina 18.9. on kansainvälinen PARK(ing) Day, eli vapaasti kääntäen Pysäköintipiknikpäivä. Eri puolilla maailmaa ihmiset suuntaavat parkkiruutuja kohden tarkoituksenaan järjestää piknikhenkisiä aktioita noille peltilehmien laitumille. Maksamalla pysäköintimaksun kansalaiset lunastavat itselleen oikeuden käyttää autoille varattua ruutua ja riistävät näin hieman kaupunkitilaa polttomoottoreilta ihmisille.
Sanfranciscolainen taiteilijakollektiivi Rebar aloitti teemapäivän vieton vuonna 2005 kiinnittääkseen huomiota autoilijoille ja jalankulkijoille osoitetun kaupunkitilan epäsuhtaisuuteen: jopa 70 prosenttia San Franciscon keskusta-alueen ulkotiloista on omistettu parkkipaikkoina ja teinä autoille. Vaikka meillä Suomessa yleensäkään asiat eivät yhtä huonosti ole, niin kyllä täälläkin kaupunkitilassa korjattavaa riittää.
Suomessakin parkkiruutuja on vallattu enemmän ja vähemmän spontaanisti vuosien mittaan. Viimeksi touhu nousi julkisuuteen elokuussa, kun poliisi hääti Kulutusjuhla ry:n piknikporukan parkkiruudusta Helsingin Hakaniemessä. Fillarille ja piknikille parkkimittarista lunastettu aika ei tullut käytetyksi, koska poliisipartion mielestä ruutuihin saa pysäköidä ainoastaan moottoriajoneuvoja.
Lystikkääksi tapauksen tekee se, että seriffit ilmeisestikin tulkitsivat tieliikennelakia perstuntumallaan hieman virheellisesti. Myöhemmin poliisilaitokselta on sitten myönnetty, että mitään lakia ei rikottu. Lisää kokeiluja ja yhteydenottoja virkavallan suuntaan siis selkeästikin kaivataan asian selvittämiseksi ja yleiseen tietoon saattamiseksi.
Kuten kaikki kapinan muodot, myös PARK(ing) Day on onnistuttu valjastamaan kaupallisen toimintaan. Tämä vapaa kansalaistoiminnan ilmentymä siirtyy Isoon-Britanniaan autovakuutuksia kauppaavan ibuyeco-firman ystävällisellä avustuksella. Pysäköintipäivän lisäksi ibuyeco tukee ympäristön suojelua lahjoittamalla hippusen tuloistaan ympäristöjärjestöille.
PARK(ing) Day -organisaattorien puolesta kaikki halukkaat saavat vapaasti toimia heidän nimissään. Esiintyessään brändin alaisuudessa kuitenkin toivotaan että kaikki noudattaisivat sen yleisiä ohjeistuksia [PDF], joihin kuuluu mm. yleinen hyvän meiningin ylläpitäminen, agressioiden hillitseminen ja epäkaupallinen toiminta.
Teemapäivänä ja muulloinkin kaikki halukkaat saavat toki omin päin toteuttaa itseään omissa nimissään ja juuri niin kuin katsovat parhaaksi.
Sattumalta ensi tiistaina 22.9. vietetään autotonta päivää. Tuo jo perinteeksi muodostunut teemapäivä tarttuu samaan ongelmaan kuin parkkiruutujen valtaajatkin, mutta kovin konsensushakuisesti ja joidenkin mielestä tehottomasti. Molempia, konsensusta ja suoraa toimintaa, kuitenkin tarvitaan. Kaikki on kotiin päin.
Caster Semenyaa tuskin päästetään enää kilpailemaan naisten sarjoihin. Silti hän on nainen.
Olen tällä hetkellä hämmentynyt urheilufani. Hämmennyksen aiheena eivät ole talouslaman nakertamat lätkäjoukkueiden pelaajabudjetit, sikainfluenssan asettama pelien jälkeinen kättelykielto tai pelaajayhdistyksen harkitsema lakko. Olen hämmentynyt asiasta, jonka en ihan heti ajatellut liittyvän ammattilaisurheiluun.
Eteläafrikkalaista juoksijaa Caster Semenyaa ollaan julistamassa Kansainvälisen Yleisurheiluliiton IAAF:n toimesta intersukupuoliseksi. Koko elämänsä tyttönä ja naisena eläneen Semenyan tilanteessa se tarkoittaa sitä, että kisat ainakin naisten sarjoissa on hänen osaltaan kisailtu. Yksinkertaiset asiat tässä tapauksessa loppuvatkin siihen.
Caster Semenya voitti kesällä Berliinin yleisurheilun MM-kisoissa naisten 800 metrin juoksukilpailun ylivoimaisesti. Vain päivää kisojen päättymisen jälkeen brittilehti The Daily Telegraph julkaisi uutisen, jonka mukaan Semenyan testosteroniarvot olivat kolme kertaa naisten normaalitasoa korkeammat. Siitä alkoi huhumylly, johon lapetaan lisää vettä joka päivä.
Joillakin eläimillä ei ole sukupuolta lainkaan, ja jotkut voivat jopa vaihtaa sitä. Ihmiset on jaettu naisiin ja miehiin. Sukupuolijaottelu ja -erottelu on niin syvällä kulttuurissamme, että merkittävä osa ihmisistä ei tule koskaan kyseenalaistaneeksi asiaa. Määritteleekö henkilön sukupuolen henkilö itse vai ulkopuoliset? Onko ratkaisevampi sukupuoli-identiteetti vai hormonit? Onko sukupuolia kaksi, kolme vai kenties jokin muu määrä?
Yleensä jakoperusteena käytetään hormonaalisen, anatomisen ja kromosomitason eroja. On olemassa kuitenkin monia, keulahahmonaan feministifilosofi Judith Butler, joiden mielestä on virheellistä sanoa sukupuolen olevan jokin ihmisen fyysinen ominaisuus. Sen sijaan sukupuoli olisi jotain mitä ihminen tekee. Sitä tuotetaan sosiaalisessa elämässä tiettyjä sääntöjä ja normeja toistamalla. Tiettyyn sääntöjärjestelmään liitetään tietynlaisen ruumiin kanssa syntynyt henkilö.
Minun mielestäni kummatkin näkemykset ovat mielekkäitä, mutta ne kuvaavat eri asioita. Toistaiseksi niihin viittaa vain yksi sana, sukupuoli. Ideaalitilanteessa kummallekin käsitteelle olisi olemassa oma sana. Englannin kielessä sosiaalista sukupuolta kutsutaan nimellä "gender", kun taas biologinen sukupuoli on "sex".
Myönnetään, ennen afrikkalaisjuoksijan tapausta olin itsekin ajatellut, että edes biologinen sukupuoli voitaisiin määritellä pikaisella vilkaisulla housuihin: löytyykö sieltä shortsien sisältä ruuvi vai mutteri? Olin väärässä. Intersukupuolisella henkilöllä voi syntyessään olla sekä miehen että naisen näkyviä mutta myös piilossa olevia sukupuolielimiä. Länsimaissa heidät kuitenkin leikataan plastiikkakirurgian avulla muistuttamaan ulkoisesti joko miestä tai naista. Suomessa syntyy vuosittain noin 20 intersukupuolista lasta.
Caster Semenyan housuihin kurkkaamalla ei esimerkiksi penistä näkyne. IAAF:ltä vuotaneiden tietojen mukaan hänellä olisi kuitenkin sisäiset kivekset, jotka erittävät mieshormonia. Se estää hänen osallistumisensa naisten sarjoihin, vaikka hänellä mitä ilmeisimmin on naisidentiteetti. Biologiset miehet kun ovat biologisia naisia vahvempia ja nopeampia.
En tietenkään yritä sanoa, että kaikki miehet olisivat nopeampia ja vahvempia kuin kaikki naiset. Ei se pidä paikkaansa. Melko suuri osa omankin tuttavapiirini naisista juoksisi minut helposti kiinni ja mättäisi sitten turpiin. Mutta vahvimmat ja nopeimmat miehet ovat vahvempia ja nopeampia kuin vahvimmat ja nopeimmat naiset. Siksi huippu-urheilussa ei ole kovin mielekästä yrittää yhdistää esimerkiksi miesten ja naisten jalkapallosarjoja.
Urheilumaailman lisäksi myös valtio ohittaa useimmiten sosiaalisen sukupuolen. Suomen lakiin on kirjattu, että miehiä koskee yleinen asevelvollisuus. Naisia ei koske. Voisiko sosiaaliturvatunnuksessaan mieheksi määritelty henkilö siis kieltäytyä palveluksesta, koska kokee olevansa sosiaaliselta sukupuoleltaan nainen?
Yleinen harhaluulo on, että useimmissa urheilulajeissa on sekä miesten että naisten sarjat. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, vaan käytössä on yleiset sarjat ja naisten sarjat. Tätä ei välttämättä tarvitse nähdä epätasa-arvoisena ainakaan naisten kannalta, sillä naiset voivat kilpailla yleisissä sarjoissa niin halutessaan. Miehet eivät kuitenkaan voi osallistua naisten sarjoihin, josta palataankin ajankohtaiseen kysymykseen siitä, kuka nyt lopulta on mies ja kuka nainen ja miten sukupuoli määritellään.
Näillä näkymin Semenya ei ole menettämässä kultamitaliaan, koska kyse ei ole dopingista. Aihe on IAAF:n kannalta muutenkin kiusallinen. Naisten kisoihin juoksijalla ei enää kuitenkaan asiaa ole, vaikka nainen onkin.
Suomessa on jo pitkään pohdittu hallintorakenteita vaivannutta kiperää kysymystä ulkomaankauppaministeri Paavo Väyrysen tilasta. Helsingin Sanomien verkkosivujen mukaan asiaan on vihdoin keksitty ratkaisu. Paanukattoinen 1300-luvun puukirkko hoitaa tehtävän mainiosti!
Venäjän perustuslain 31. artikla takaa kansalaisille kokoontumisvapauden.
Triumfalnajan aukiolla Moskovassa järjestettiin maanantaina 31. elokuuta Venäjän perustuslain artiklaa 31 – kokoontumisvapautta – puolustava mielenosoitus.
Venäjän poliittinen tilanne on kärjistynyt. Minkäänlaiset vähänkään hallitsevaa eliittiä kritisoivat kokoontumiset eivät ole olleet vähään aikaan mahdollisia. Tämä oli ennalta arvattava useiden tekijöiden seuraus. Ahdistelun ja kovenevien kostotoimien ilmapiiri on pelotellut osallistujia pois; toisaalta viranomaiset ovat myös melko hyvin onnistuneet jakamaan opposition.
Opposition jakaminen on onnistunut monenlaisilla keinoilla. On sijoitettu vasikoita, luotu provokaatioita ja tehty sopimuksia entisten oppositiojohtajien kanssa tarjoamalla heille korkeita virkoja Kremlistä. Tämä muodonmuutos tapahtui oikeistovoimien liiton SPS:n entiselle johtajalle Nikita Belykhille. Puolue lakkasi olemasta johtajansa loikkauksen myötä – aivan kuin se olisi ollut yhden henkilön puolue. Poliittisten murhien yleistyminen on toinen tilanteeseen vaikuttava tekijä.
Samaan aikaan protestihengen sanotaan lisääntyvän laajojen venäläisten väestöryhmien keskuudessa. Siihen on kaksi syytä. Ensinnäkin talouskriisi on vaikuttanut syvästi tavallisten ihmisten hyvinvointiin. Välillä jopa pääministeri Vladimir Putinin on myönnettävä tilanteen kriittisyys – kuten Pikaljovon kaupungissa, kun sen asukkaat tukkivat valtatien vaatien maksamattomia palkkojaan.
Toinen syy on viranomaisten rankaisemattomuus. Tuore tapaus sattui pienessä Snejiskin kaupungissa Tseljabinskin alueella, kun kaksi poliisia murhasivat raa'asti 17-vuotiaan pojan. Ensin häntä hakattiin vasaralla poliisien päämajassa. Sen jälkeen kiduttajat veivät hänet metsään ja ampuivat. Tieto tragediasta ja massaprotesteista vuoti suljetun kaupungin ulkopuolelle yhden asukkaan kautta. Sen sijaan, että sisäministeriö aloittaisi kunnon tutkimukset hiljentääkseen kaupungin, se herättää lisää epäluottamusta väittämällä, ettei toisella tappajista ollut mitään yhteyttä poliisiin ja toinen ei ollut työvuorossa murhan tapahtuessa. Poliisipäälliköt selittivät, että tappajan työvuoro oli ehtinyt loppua ennen murhaa.
Näissä olosuhteissa Eduard Limonovin, kielletyn NBP-puolueen johtajan, seuraajat Toinen Venäjä-liikkeen sisällä ehdottivat uutta taktiikkaa väkivallattomaan protestiin. Sen nimi on "Strategia 31", joka viittaa suoraan Venäjän perustuslain 31. artiklaan, joka takaa Venäjän kansalaisille oikeuden julkisiin kokoontumisiin.
Ihmisiä kutsutaan osallistumaan rauhanomaiseen kansalaistottelemattomuuteen aina kuun 31. päivänä, kun kuukaudessa sellainen on.
Ensimmäinen tällainen kokoontuminen järjestettiin heinäkuun 31. Moskovassa, Pietarissa, Donin Rostovissa ja Nizni Novgorodissa.
"Sisäministeriön Moskovan-osasto myönsi virallisesti, että 47 ihmistä on pidätetty", Limonov kirjoitti tuolloin blogissaan. "Todistajat väittävät, että mellakkapoliisi käytti kovia ja usein väkivaltaisia keinoja. Kuitenkin he saivat käskyn pidättää rajallisen määrän ihmisiä. Muuten pidätettyjen määrä paljastaisi, että enemmän kuin tusinat venäläiset ovat voittamassa pelkonsa ja vastarintaliikettä ollaan generoimassa."
Elokuun 31. päivänä tilanne kehittyi saman skenaarion mukaan, mutta uusia yksityiskohtia tuli mukaan.
Muun muassa legendaarinen Ludmila Alexeeva, Moskovan Helsinki-ryhmän johtaja päätti avoimesti tukea protestia. 84-vuotias Alexeeva kävelee keppien varassa, mutta saapui paikalle. Mellakkapoliisi esti häntä häiritsemästä pidätyksiä.
Tässä välissä noin kolmekymmentä ihmistä, mukaan lukien tapahtuman organisoijat, oli pidätetty. Eduard Limonov oli pysäytetty kaukana tapahtumapaikasta.
"Poliisin on täytynyt soveltaa paljon innovatiivisia tekniikoita jäljittääkseen minut", hän kertoi minulle puhelimessa. "Valvonta oli tiukkaa kotitaloni pihalta lähtien. Mutta he tekivät virheen ja pidättivät minut liian aikaisin. Siellä oli myös paljon toimittajia, jotka todistivat pidätystä ja saattoivat minut poliisiautoon. Näin poliisi ei onnistunut luomaan tekosyytä pitää minut huostassaan."
Eduard Limonov olikin ensimmäinen, joka päästettiin ulos Tverskojn piirikunnan poliisiasemalta. Muita pidätettyjä kuulusteltiin ja haastettiin oikeuteen. Syytettynä on muun muassa Limonovin tukijat Maxim Gromov ja Kirill Kljonov sekä vasemmistorintaman Konstantin Kosjakin. Kaikkia kolmea syytettiin poliisin vastustamisesta. Kuitenkin lukuisien tarkkailijoiden ja journalistien kuvaama valokuva- ja videomateriaali heidän pidätyksestään todistaa, ettei kukaan kolmesta ole voinut vastustella. Heidän oli nimittäin mahdotonta liikkua, kun heidät raahattiin poliisiautoihin.
"Heidät vain napattiin varoittaviksi esimerkeiksi", Limonov toteaa. "Gromov ja Kljonov eivät ole kovin suosittuja poliisin keskuudessa. Kosjakin on yksi mielenosoituksen virallisista toimeksiantajista, jota he aikovat uhkailla."
Strategia 31 kerää alleen erilaisia poliittisia näkemyksiä: yhteistä on vain perustuslain takaaman kokoontumisvapauden puolustaminen.
"Se, mistä pidän Strategia 31:ssä, on oikeuden priorisoiminen ideologioiden ja poliittisten agendojen yläpuolelle", Limonov sanoo. "Se myös houkuttelee lisää ihmisiä. Näihin tapahtumiin ei osallistu ainoastaan aktivisteja. Elokuun 31. päivän mielenosoitukseen osallistui tuplamäärä ihmisiä kuukautta aiempaan verrattuna."
Katso kuvia ja videota elokuun 31. päivän mielenosoituksesta.
Keikat, miekkarit ja Mafia Wars jäävät ehkä nyt väliin, kun FB-tiliä ei ole. Ei haittaa.
On olemassa kahdenlaisia ihmisiä. Niitä, jotka miettivät ensin perustelut toiminnalle ja toimivat vasta sitten; ja niitä, jotka toimivat ensin ja yrittävät jälkikäteen miettiä perusteita toiminnalleen. Kuulun noihin jälkimmäisiin. Lakkautettuani Facebook-tilini hetken mielijohteesta olen nyt yrittänyt miettiä, miksi se oli hyvä asia. Keksin yllättävän monta syytä.
Muutamia päiviä sitten lakkautin tosiaan Facebook-tilini. Vuorokauden sisällä sain puhelimitse muutamia aidosti huolestuneita yhteydenottoja, onko jotakin sattunut. Eräs kaverini myönsi jo ajatelleensa, että olen kuollut. Tässä on yksi varsin hyvä syy. En ole Facebook-profiilini.
Asiaa mietittyäni olen tullut siihen tulokseen, että niillä keihin haluan olla yhteydessä, omistavat jo joko puhelinnumeroni tai sähköpostiosoitteeni. Kun lopetin tilini, minulla oli muistaakseni 1169 kaveria, joista suurimmasta osasta en tiennyt juuri mitään, enkä oikeastaan erityisemmin halunnutkaan tietää. Lähinnä vaan ärsytti lukea tiedotuksia kenen mies tai lapsi tai hamsteri on sairaana. Mieletön määrä disinformaatiota. Ja siksi toisekseen en oikein jaksa uskoa, että vanhoilla peruskoulun luokkatovereillanikaan oli kovin paljon kiinnostusta sille, montako kertaa olen tällä viikolla käynyt juoksulenkillä.
Yleensäkin hei ihmisten statuspäivitykset. Silloin jos ei voivotella jotain täysin mitätöntä pikku vastoinkäymistä, voi sitä pätemisen määrää. Kaikista arkipäivän asioistakin yritetään saada loisteliaita saavutuksia ja omasta elämästä tärkeämpää ja merkityksellisempää kuin se onkaan: "Emma osti poikkeuksellisen maistuvia luomuporkkanoita", "Daniel juoksee kokouksesta toiseen ja illalla salille" ja "Paavo lentää Göteborgista Brysseliin ja sieltä huomenna Berliiniin". Kuinka kaiken tämän keskellä kehtaisi päivittää vaikka "kaverit, huonosti menee, auttakaa"?
Olen ehtinyt jo kuulla, että nyt missaan esimerkiksi kaikki keikka- ja mielenosoitusmainokset. No ensinnäkin keikat. Ne on niin nähty. Olen käynyt 15 vuotta kaikenmaailman keikoilla. Bändeistä ja niiden keikoista on ihan hirveä ylitarjonta. Kaikilla keskinkertaisillakin muusikoilla on bändi tai kaksi ja ne esiintyvät koko ajan jossain Kallion kuppilassa tai Vantaan nuorisotaloilla. Olen itse järjestänyt tai ollut mukana järjestämässä kymmeniä keikkoja, lähinnä punkbändeille. Silloin harvoin kun nykyään viitsin kammeta itseni jollekin keikalle, suurin osa ajasta menee järjestelyjen analysointiin ja sen harmitteluun kuinka vähän yleisö keskimäärin jaksaa ajatella sitä kuinka paljon vaivaa on nähty milloin minkäkin tapahtuman järjestämiseen. Sitä paitsi haluan mieluummin lukea tulevista keikoista mainosjulisteista, jotka on liisteröity sähkökaappeihin, niin kuin ennen Facebookia, tai, hitto soikoon, koko internettiä.
Ja ne mielenosoitukset. Olen käynyt viimeisen kymmenen vuoden aikana helposti sadassa mielenosoituksessa. En oikein tiedä ovatko ne vaikuttaneet mihinkään suuntaan tai toiseen. Toki Marimekko luopui turkisyhtiöstään ja Karttulan koe-eläinkasvattamo lopetettiin, mutta olen melko epävarma omasta osuudestani asioiden kehityskaarissa. Silti Venäjällä tapetaan yhä toimittajia ja ihmisoikeusaktivisteja, Skotlannissa ja Belgiassa on ydinaseita ja monet vaateliikkeet jatkavat turkistuotteiden myyntiä.
Vaikka Facebookissa voikin suhteellisen nopeasti informoida isojakin joukkoja mielenosoituksista, olen silti sitä mieltä, että tapahtuman Facebook-ryhmä voi myös karsia osallistujia. Jos tapahtumalla on vain muutamia osallistujia, ei suurin osa ihmisistä halua osallistua "noloon" viiden ihmisen mielenosoitukseen. Ihmiset haluavat olla osa uskottavia massaliikkeitä. Olen itsekin jättänyt väliin useamman sinänsä hyvän asian puolesta olleen "miekkarin", jos ilmoittautuneita on mielestäni ollut liian vähän.
Mielenosoitusilmoitusten lisäksi maailmaa yritetään pelastaa Facebookissa liittymällä erilaisiin ryhmiin jonkun asian puolesta tai jotain toista vastaan. Siis come on. En usko, että maailmaa pyörittävät 55-vuotiaat möhömahaiset valkoiset heteromiehet ovat kovinkaan kiinnostuneita siitä, haluaako Särkänniemen delfiinit vapauteen sata vai tuhat ihmistä. Toiminnan organisoinnin kannalta ryhmät voisivat teoriassa olla toimivia, mutta eivät käytännössä sitä ole, koska harvojen ryhmien jäsenet käyvät säännöllisesti katsomassa, onko sivulla tapahtunut jotakin. Sähköpostilistat toimivat tässä edelleen paremmin.
Ja sitten ovat tietenkin Facebook-pelit. Suosituin lienee tällä hetkellä Mafia Wars, yksinkertainen mafiaperhemaailmaan sijoittuva roolipeli, jossa kehitetään omaa mafiosoa ja kasvatetaan mafiaperhettä. Kasvatin omaa perhettäni niin innokkaasti, että kutsuin yli 400 täysin tuntematonta ihmistä kavereikseni. Hekin pelasivat Mafia Warsia, ja tulivat innokkaasti kavereikseni, sillä hekin halusivat kasvattaa perhettään. Pelistä ei kuitenkaan voi voittaa muuta kuin hieman virtuaalikunnioitusta tuntemattomien silmissä. Loppuvaiheessa harkitsin aivan tosissani sijoittavani virtuaalisiin uusiin mafia-aseisiin oikeita euroja, koska hahmoni ja perheeni ei tuntunut kehittyvän tarpeeksi nopeasti. Maailman parhaat pelaajat olivat minua satoja tasoja edellä. Eikä keskinkertaisuus saa kenenkään arvostusta.
Kuva ja kerjäläinen: elävä vastamainosnäyttely rautatieasemalla.
Vastamainosaiheita etsiessä katse harhailee median ja kadunvarsien mainospinnoissa etsien piilomerkityksiä, suoranaisia valheita tai mahdollisuutta revitellä ajankohtaista metaforaa.
Toukokuisella työmatkallani Kampista Sörnäisiin pysäytin fillarini ensimmäisen kerran valmiin asetelman edessä. Siihen ei tarvinnut suunnitella copya, käyttää kuvankäsittely- tai taitto-ohjelmaa. Helsingin rautatieaseman korjaustyömaan vaneriseiniin kiinnitetty jättikokoinen kevätmekkomainos ja sen edessä maassa istuva romanialaisnainen kerjuumukeineen loivat irvokkaan ristiriidan.
Olen siitä lähtien seurannut taustan mainoksen vaihtuvuutta. Naisen asu on pysynyt samana.
Kun kastikejauhe ilmestyy vanhuksen kaappiin, loppuluenta on lähellä.
Vanhempieni naapurissa oli tehty öttiäismyrkytys. Ryyneihin oli pesiytynyt kutsumattomia vieraita. Inhottavaa, totesimme, kunnes nähtävästi samoja otuksia kurkisteli vanhempieni jauhopurkeista. Sairas äitini katsoi samein silmin sohvalta, isä köpötteli keppinsä kanssa keittiöön ja naksautteli tuskaisena kieltään. Minä ryhdyin toimeen.
Keittiön kuivatavarakaappien plus yhden astiakaapin tyhjennys ja sisällön tutkiminen ja jätesäkkeihin tunkeminen vei aikansa. Kaapin perukoilta löytyi liivatetta vuodelta 1994 ja perunajauhoja vuodelta 1996. Tuoreempikin tavara oli heitettävä pois örkkien tuijottaessa pusseista ja purnukoista voitonriemuisin nappisilmin.
Kaappeja tyhjentäessäni tiesin, että lähtölaskenta oli alkanut. Äitini ei enää koskaan ostaisi uutta liivatetta, tuskin edes vehnäjauhokiloa. On ihme, jos hän vielä lenkkimakkaraa paistaa. Perunamuusijauheen ja nallehiutaleiden tutkiminen muuttui surutyöksi. Alakaapista löytyi avattu paketti kiehautusvalmista ruskeaa kastikejauhetta – aivan kuin mummon kaapista tasan kymmenen vuotta sitten, kun hänet kuljetettiin hoitokotiin.
Kun erinomainen kokki alkaa käyttää kastikejauhetta, on loppuluenta lähellä.
Apinan raivolla suihkutin raidia pieneen keittiöön, suljin ovet ja aloin tekopirteästi rupatella vanhempien kanssa. Isä pudisteli päätään ja äiti katseli yhä sumuisin silmin sohvalta, peiton alta. Varoajan jälkeen pesin kaapit, ne samat alkuperäiset jotka otimme käyttöön vastavalmistuneessa kerrostalossa vuonna 1973. Asettelin öttiäisiltä säästyneet purnukat tyhjille hyllyille kuin tuhkauurnat.
Väistämätön lähenee – kuinka lähellä se on, ei voi tietää. Siihen varautuminen on kuitenkin alkanut.
Hämeentie 48, 00500 Helsinki, puhelin (09) 7744 3120, sähköposti voima@voima.fi
