Lauantaina Venäjällä vietettiin valtiolipun päivää. Vuonna 1994 keksittyä virallista juhlapäivää vietettiin taas luvattomien protestien merkeissä – joskaan ei kovin monien. Moskova ja Pietari näyttivät jälleen eronsa.

Minun on välillä vaikea muistaa kaikkia näitä uusia juhlapäiviä, joista tuntuu muodostuvan oma keinotekoinen kielensä. Sanoja, joilla ei ole merkitystä, tai joilta se on ainakin vääristynyt.

Boris Jeltsin sen aloitti. Sitten hänen seuraajansa Vladimir Putin jatkoi perinnettä muokatakseen kansan muistia ja tietoisuutta. Kesäkuun kahdennellatoistakin oli monta nimeä, ennen kuin siitä tuli itsenäisyyspäivä.

22. elokuuta oli alunperin elokuun 1991 vallankaappauksen uhrien muistopäivä. Dimitri Komar, Ilja Kriševski ja Vladimir Usov saivat surmansa puolustaessaan duuman rakennusta, valkoista taloa, Moskovassa.

Vuonna 1994 muistopäivän nimi vaihtui federaation valtiolipun päiväksi. Edellisen syksyn tapahtumat huomioonottaen se ei yllättänyt: Boris Jeltsin antoi tuolloin käskyn ampua valkoista taloa tankeilla ja aloitti Venäjän luisun kauemmas demokratiasta. Satoja kuoli taistelussa, jota käytiin tasavalta-Venäjän ja yhden johtajan Venäjän välillä. Se vei Venäjän demokratian umpikujaan. Sittemmin viranomaisia on kiinnostanut vain oman valtansa pönkittäminen. Toden totta, 1990-luvun puolivälissä tätä oli vielä mahdotonta pyyhkiä kansan muistista.

Tähän vuoteen asti Komaria, Kriševskiä ja Usovia on saanut muistaa 22. elokuuta. Elokuun 1991 tapahtumiin osallistuneet liberaalit ovat järjestäneet pieniä muistotapahtumia; Moskovassa on marssittu ensin Demokraattinen Venäjä -liikkeen, sitten Venäjän demokraattisen puolueen ja lopulta oikeistovoimien liitto SPS:n johdolla. Viime vuonna muistopäivänä puhujakorokkeella seisoi SPS:n johtaja Nikita Belyh, joka istuu nyt Dimitri Medvedevin nimittämänä kuvernöörin pallilla Kirovin alueella. Jälleen yksi demokraatti piti järkevänä hyväksyä yhden johtajan Venäjän. SPS lakkasi olemasta marraskuussa 2008.

Seuraavassa kuussa muutama entinen SPS-johtaja, pari entistä Jabloko-johtajaa ja Toinen Venäjä -liikkeen niinkutsuttu liberaalisiipi perustivat Solidarnost -liikkeen. Se on yrittänyt jatkaa elokuun perinteisiä rauhanomaisia marsseja. Tänä vuonna Moskova ei sitä sallinut: kulkueen todettiin vaikeuttavan liikkumista kaupungin keskustassa. Neuvottelut raukesivat, kun viranomaiset eivät tarjonneet muuta vaihtoehtoa kuin siirtää marssi reitille, jolla ei ole mitään tekemistä niin Venäjän lipun kuin elokuun 1991 uhrienkaan kanssa.

"Me emme halunneet aiheuttaa kärhämiä, koska kyse on kuitenkin virallisesta juhlapäivästä", Ilja Jashin kommentoi lauantaina kasparov.ru-portaalille. "Kielto oli nöyryyttävä, koska muistotapahtumat eivät ikinä ennen ole aiheuttaneet ongelmia. Niille on aina annettu lupa."

Muistopäivänä Jashinin blogiin ilmestyi tieto, että kulkue oli kaikesta huolimatta lähtenyt liikkeelle 25-metrisen Venäjän lipun alla. "Huusimme iskulauseita 'Vapaus', 'Alas tsekistien valta' ja 'Venäjä ilman Putinia'."

Parinsadan ihmisen kulkue ei päässyt pitkälle – se pysäytettiin muutaman metrin jäkeen. "OMON-mellakkajoukot katkaisivat tiemme heti. Yritimme neuvotella heidän kanssaan välttääksemme väkivallan, ja suostuimme lopulta poistumaan paikalta. Heti, kun olimme saaneet lipun rullalle, poliisi hyökkäsi. He nappasivat ihmisiä summittain ja sulloivat heidät busseihin."

Entinen varapääministeri, Solidarnostin kärkihenkilöihin kuuluva Boris Nemtsov näki Yashinin haavoittuvan pidätyksen yhteydessä: poliisit löivät häntä bussin ovella. Nemtsov yritti taivutella poliisin päästämään vertavuotavan Yashinin vapaaksi ja ottamaan hänet tilalle. "Meillä ei ole pidätysmääräystä sinusta", Nemtsoville vastattiin.

Toukokuussa 1989 ryhmä nuoria toisinajattelijoita Gorkin kaupungissa, nyt Nižni Novgorodissa, nosti salkoon ensimmäisen kolmivärisen Venäjän lipun. Se oli kotitekoinen, ja siviiliasuiset KGB-agentit takavarikoivat sen, ja nuoret pidätettiin kunnes virallinen vappumarssi oli ohi. Vuotta myöhemmin samat ihmiset, jotka tuomitsivat nuoret julkisrauhan häirinnästä, huomasivat ajan muuttuneen: sama kotitekoinen lippu haettiin varastosta ja nostettiin liehumaan oikeustalon salkoon.

Nykyään Venäjän federaation kolmivärilippua kutsutaan usein "Jeltsiniksi". Jotkut opposition edustajat pitävät sitä romahduksen symbolina. Kun Moskovassa yritettiin lauantaina marssia lipun alla, Pietarissa asiaa lähestyttiin toisin: kaupungilla jaettiin lentolehtisiä, joissa verrattiin valko-sini-punaista lippua natsien rinnalla taistelleen kenraali Andrei Vlasovin joukkojen lippuun.

Lippu synnyttää taas riitoja ja kohua. Taas ihmisiä pidätetään ja pahoinpidellään, kun he nostavat sen ilmaan kunnioittaakseen niitä, jotka todella taistelivat sen puolesta. Elokuun 1991 vallankaappauksen henki näyttää voittaneen.

Vallanpitäjäparoillamme on viime aikoina ollut erityisen paljon ylitöitä vaalirahoitussotkun myötä. Rahoittajasetien ja -yritysten selville saaminen ja julkituominen on vaikea ja pitkä urakka, eikä loppua näy.

Tämän päivän Ilta-Sanomissa aukeaman alalaidan mainos ihmettelee empaattisesti puheenjohtaja Kataisen kanssa. "Mistä näitä senttejä oikein tulee?"

Tutustuin Zarema Sadulajevaan kesällä 2005, kun tutkin Murad Muradovin murhaa. Tšetšenialaisessa Pelastamme sukupolven -ihmisoikeusjärjestössä työskennellyt Sadulajeva halusi uskoa, että Muradovin, järjestön johtajan, kuolema johtui vain huonosta onnesta.

Elokuun yhdentenätoista päivänä 2009 Zarema löydettiin ammuttuna. Zarema Sadulajeva ja hänen aviomiehensä Alik Džabrailov oli siepattu Pelastamme sukupolven -järjestön toimistosta edellisenä päivänä.

Sieppaajat sanoivat edustavansa viranomaisia. Kaksi heistä oli siviilivaatteissa, kolmella oli musta univormu, Kadyrovin joukkojen tunnus. Kaikki kantoivat aseita. Heitä ei haitannut, että tapauksella oli silminnäkijöitä.

Pian sieppauksen jälkeen yksi heistä palasi toimistoon, poimi Alikin kännykän ja ajoi pois tämän autolla. Alikin ja Zareman ruumiit löytyivät saman auton takakontista.

***

Eilen minulle soitti ystäväni Varvara Pakhomenko, ihmisoikeusaktivisti joka on työskennellyt Tšetšeniassa vuosikaudet. Hän oli viettänyt muutaman viikon 15-vuotiaan Lana Estemirovan kanssa. Myös Lanan äiti, Natasha Estemirova, siepattiin ja murhattiin "rauhallisessa ja vakaassa" Tšetšeniassa.

"Älä tule tänne enää. Sano myös Oleg Petrovitšille, että ei tulisi", Lana oli kirjoittanut Varvaralle tekstiviestissä. Oleg Petrovitš on Oleg Orlov, Memorial-ihmisoikeusjärjestön johtaja.

Orlov on syyttänyt Ramzan Kadyrovia, Kremlin tukemaa Tšetšenian presidenttiä ja entistä kapinallistaistelijaa sekä hänen yksityistä armeijaansa Estemirovan murhasta. Orlovin mukaan Tšetšeniassa vallitsee rankaisemattomuuden ilmapiiri, jossa kaikkia Kadyrovin brutaalin hallinnon arvostelijoita vainotaan.

Kadyrov on kiistänyt osallisuutensa Estemirovan kuolemaan ja pyytänyt Orlovia keskustelemaan asiasta "mies miehelle" puhelimessa. Samalla Kadyrov on kutsunut Natasha Estemirovaa naiseksi, jota "kukaan ei tarvinnut" ja jolta "puuttui kaikki häpeä" Radio Libertyn haastattelussa.

Samaan tapaan Kadyrov tuomitsi Sadulajevan ja Džabrailovin murhat ja kutsui niitä "yritykseksi pelotella Tšetšenian kansaa". Grozny TV:n muutamaa päivää murhia ennen esittämä videomateriaali kuitenkin asettaa Kadyrovin rehellisyyden kyseenalaiseksi: siinä Adam Delimhanov, Kadyrovin lähin kumppani ja Venäjän duuman jäsen, uhkailee avoimesti tšetšenialaisia ihmisoikeusaktivisteja.

"On ihmisiä, jotka kutsuvat itseään 'ihmisoikeuksien puolustajiksi', jotka itse asiassa tukevat tätä militanttiroskasakkia, jotka työskentelevät heidän nimiinsä ja tekevät heidän likaisen työnsä", Delimhanov sanoi. "He eivät onnistu tavoitteissaan. Totuus ja oikeus voittaa. Sotilaamme, komentajamme, meidän miehemme kysyvät minulta mitä nämä aktivistit haluavat, ja minä vastaan etteivät he ole minulle penninkään arvoisia. Jos luoja suo, kaikki pahan tukijat joutuvat vastaamaan teoistaan. Jokainen, oli hän sitten tšetšeeni tai inguusi tai mikä lie, tietäköön, että sanoista joutuu maksamaan."

***

Nyt moni sanoo, että Tšetšeniasta on tullut kuolemanloukko ihmisoikeustyöntekijöille. Minusta se tapahtui jo kauan sitten. Vuosina 2002-2004 me, Venäjä-Tšetšenia-ystävyysseura, menetimme kolme vapaaehtoista.

Venäläiset sotilaat ampuivat Luiza Bertergerievan tarkastuspisteellä Argunin kaupungin lähellä 13.12.2001. Pari päivää myöhemmin Ahmed Ezhiev ammuttiin öisen kotitarkastuksen aikana. Artur Ahmathanov katosi venäläissotilaiden matkaan 2.4.2003 Shalissa. Aslan Davletukaev siepattiin kotoaan Avturyn kylästä 10.1.2004. Viikkoa myöhemmin hänen silvottu ruumiinsa löytyi sadan kilometrin päästä. Yhtäkään näistä rikoksista ei tutkittu.

21.5.2003 Kalinovskajan asutuskeskuksessa aseistautuneet hyökkääjät surmasivat tunnetun rauhanaktivistin Zura Bitievan, hänen miehensä Ramzanin, heidän poikansa Idrisin ja Zuran veljen Abubakarin perheen kotona.

***

Murad Muradov, Pelastamme sukupolven -järjestön johtaja, "katosi" sen jälkeen, kun hänet pidätettiin laittomasti kotoaan Groznyistä 15.4.2005. Kuukausia myöhemmin hänen ruumiinsa luovutettiin hänen perheelleen, ja sen mukana virallinen FSB:n asiakirja, jonka mukaan tutkimukset osoittivat, ettei Muradov ollut sekaantunut kapinallisten toimintaan.

Silloin tapasimme Zarema Sadulajevan. Zarema yritti kovasti vakuuttaa työtovereilleen ja itselleen, että heidän oma humanitäärinen toimintansa suojeli heidän henkeään. Murad sattui olemaan väärässä paikassa väärään aikaan, Zarema sanoi.

Heidän järjestönsä onnistui jatkamaan toimintaansa neljän vuoden ajan. Heidät on nyt vaiennettu.

Osuin keskelle kahden ihmisoikeusaktivistin mittelöä. Molemmat suhtautuvat työhönsä suurella vakavuudella. Ensimmäinen heistä tekee työtään intohimolla ja dramatiikalla. Hän on näkyvästi esillä omilla kasvoillaan ja äänellään. Toinen heistä pysyttelee taka-alalla, kulisseissa. Hänestä ihmisoikeustyö on homma joka pitää tehdä ja hän on ylpeä siitä mitä tekee, mutta toisin kuin kollegansa, hän ei ole valmis uhraamaan kaikkea sen puolesta.

Kiista syntyi menettelytavoista. Varovaiseksi tiedetty halusi edelleen varoa, kun taas rämäpäisempi tuntui pitävän varovaisuutta pelkuruutena. Syntyi konflikti, jonka seurauksena molempia hyödyttävä yhteistyö kuihtui alkuunsa. Sovitteluyritykseni eivät onnistuneet, osapuolet olivat liian kaukana toisistaan. Tämän seurauksena hyvin tärkeä hanke saattaa jäädä toteutumatta tai ainakin sen onnistunut loppuun saattaminen voi ratkaisevasti viivästyä.

Yritin pysyä puolueettomana ja taiteilla kalkkiviivalla. Mutta vaikka ymmärsin molempien näkökannat, en voinut kuitenkaan olla asettumatta viivan toiselle puolelle. En halua että kumpikaan näistä ystävistäni kuolee työnsä vuoksi. Varovaisuudesta luopumalla riskit ovat molempien kohdalla suuremmat. Riskinotolla saavutettu hyöty voi jäädä saavuttamatta, ja pahimmillaan he molemmat saattavat saada luodin ohimoonsa.

Venäläisiä ihmisoikeusaktivisteja ei käy kateeksi.