Nobelin rauhanpalkinnon saatuaan presidentti Ahtisaari ylisti Nato-jäsenyyttä ainoana oikeana vaihtoehtona Suomelle ja suomalaisille. Nyt Ahtisaari on laajentanut rauhantyökalujen palettiaan Raamattuun.

Vaikka en olekaan kaikista eniten perehtynyt kriisi- ja kansainvälisen diplomatian saloihin, niin uskaltaisin väittää, että ihan ensimmäisenä delikaateissa tilanteissa ei kannattaisi heittää pöytään uskonto-korttia.

Tämä ei ilmeisesti ole Martti Ahtisaaren näkemys asioista. Tuo diplomatian parkettien partaveitsi selittää tuoreessa Lähetyssanomien haastattelussa, että rukoilu on se mikä jeesaa pahoissa paikoissa. Siis häh?

"Olen hyvin kiitollinen siitä, että tulen kodista, jossa etenkin isäni oli hyvin uskonnollinen. Olen saanut itsekin siitä uskosta voimaa."

Rukousta on tarvittu monta kertaa, mies myöntää.

"Kun menin aikoinaan 23-vuotiaana nuorena miehenä Pakistaniin, Lähetysseuran palveluksessa ollut pastori Viljo Remes sanoi, että silloin ihminen panee kädet ristiin, kun hänelle tulee oikein vaikeita asioita eteen."

"Remes oli oikeassa", ilmeisen hyvällä itsetunnolla mutta nöyrällä mielellä varustettu presidentti tunnustaa tosiasiat.

Ahtisaari keskittyy samaisessa haastattelussa myös kehitysapuanalyysiin.

Martti Ahtisaaren mielestä lähetystyö on parasta kehitysyhteistyötä. Se jättää yhteiskuntiin pysyvän jäljen ja kehityksen siemenen. Kun ihmisissä herää tulevaisuuden toivo, he saavat todellisen motivaation kestäviin muutoksiin.

Ei siinä mitään, olen hyvin tietoinen, että osa uskonnollisesti motivoituneesta avustustyöstä on erityisen ansiokasta ja hyvää. Mutta kyllä siinä hieman menevät puurot ja vellit sekaisin, kun verorahoilla viedään uskoa maailmalle.

Miekkalähetystöt ovat kuulemma mennyttä aikaa, eikä imperialismista saa puhua. Ahtisaari ei ole pitkällä kansainvälisellä urallaan tuollaiseen asenteeseen lähetystyöntekijöiden keskuudessa törmännyt. Hyvä niin, mutta edelleen tässä vähän kismittää se, että minun veroeurojeni kylkiäisenä Jeesus livahtaa kylään.

Maailman kriisialueilla työkseen liikkunut rauhanrakentaja on toki nähnyt – esimerkiksi Balkanilla – kirkkojen tekemiä pahoja virheitä. Martti Ahtisaari huomauttaa, ettei hän tarkoita tässä luterilaisia kirkkoja.

No hyvä että me suomalaiset sentään osaamme. Kuinkakohan suurta eroa maailmalla nähdään kaikkien pienten kristinuskon lahkojen välillä?

Ehkä tässä lopuksi vielä voimme yhdessä iloita siitä, että sosialidemokraattinen presidenttimme ei kuitenkaan ollut mikään likainen sosialisti.

Martti Ahtisaari profiloitui presidenttiaikoinaan kristillisiä arvoja kunnioittavana kansanjohtajana. Piittaamatta siitä, että omassakin puolueessa löytyi 1960-luvun taisteluhautoihin jääneitä tovereita. Nämä kommunismin ojanpohjista ateismin allikoihin ajelehtineet "intellektuellit" irvailivat esimerkiksi uudenvuodenpuheille, joissa tasavallan presidentti toivotti joka kerta kaikille kansalaisille Jumalan siunausta.

Nobelin rauhanpalkinnollaan maailmanluokan valtiomies näytti jälleen kerran painivansa eri sarjassa kuin rauhanmerkki rinnassa marssineet tuulentupien rakentajat, joiden mustavalkoiset rauhanpuheet merkitsivät lähinnä länsimaailman arvoille – demokratialle, vapaudelle ja kristinuskolle – pyllistämistä ja sosialististen diktatuurien mielistelyä.

Juuri niin! Paremmin en tuota olisi itsekään osannut laittaa.

Ajattelin olla kommentoimatta eurovaalijulisteita, mutta nyt on pakko. Kristillisdemokraatit valmistautuvat tuleviin vaaleihin kampanjalla, jonka visuaaliset elementit on lainattu aivan suoraan Frank Millerin Sin City -sarjakuvista.

Myös film noir -elokuvaksi taipunut tarina kuvaa kuvitteellisen Basin Cityn – lempinimeltään Sin City – alamaailmaa, politiikan korruptiota sekä uskonnon ja kirkon mädäntyneisyyttä. Se jos mikä ei ensimmäisenä tuo mieleen kristillisdemokraatteja.

Soitan KD:n kamppiksen takana olevalle puolueen varapuheenjohtaja Asmo Maanselälle ja taivastelen tilannetta. Asmolla on vastaukset valmiina taivasteluihini, mutta ihan varma en edelleenkään ole mainoksen ja mainostettavan tuotteen yhteismitallisuudesta.

Onko yhteiskuntamme sitten yhtä mätä ja korruptoitunut kuin Sin Cityn yhteiskunta? Ei ole, vakuuttaa Asmo.

Millerin teoksissa kaiken muun mädäntyneisyyden yläpuolelle nousee kirkko. Tämähän on tietenkin jännittävää huomioiden KD:n jonkinmoisen linkin järjestäytyneeseen uskontoon. Asmo ei kuitenkaan tykkää, että mahdolliset assosiaatiot maailmojen välillä olisivat ongelma. Hän muistuttaa, että myöskään kirkkojen korruptiota ja pimeyttä ei pidä peitellä.

Hyvä, tätä me tarvitsemme lisää.

Eurooppalainen lintukotomme siis näyttäytyy kristillisdemokraateille sincitymäisenä Gomorrana. Mihin sarjan sankarihahmoihin heidän ehdokkaansa rinnastuvat? Vaihtoehtojahan on monia: löytyy psykopaattitappaja, lääkityksellä oleva skitsofreenitappaja, murhanhimoisia prostituoituja sekä tietysti sokerina pohjalla kiimainen ja itsetuhoinen poliisi.

Mitä näistä ryhmistä KD:n ehdokkaat siis edustavat? Ei tietenkään mitään, kertoo Asmo.

Hyvä näin, mutta edelleenkään en saa mielestäni ajatusta Sari Essayahista chapseissa, yläosattomana, ampumassa kyttiä. Ra-ta-ta-ta-ta!

Asmo kertoo myös, että kampanjan läpivieminen ja hyväksyttämien on haasteellinen homma: "mummot meinasivat pudota persiilleen". Tarkoituksena on freesata ja nuorentaa puolueen kasvoja.

Puolueen kokouksissa ja tapaamisissa ei kuitenkaan tiettävästi ole järjestetty lukupiirejä, joissa Millerin teoksiin olisi tutustuttu. Voisi vaikka järjestääkin, siksi hyviä ja ihmisluonnosta opettavaisia nuo teokset ovat. Olisihan se myös hyvä, että ehdokkaat ja tukiryhmät tutustuisivat elokuvaan ja sarjakuviin, joihin heidän kampanjansa nojaa. Hulvattomana seuraleikkinä voisi järjestää ideariihen siitä, ketä Sin Cityn hahmoista kukin ehdokas eniten muistuttaa.

Onkohan pastori Teuvo V. Riikonen, Savonlinnan kristillisen opiston rehtori, valmis tappamaan läpimädän kardinaalin kidutettuaan tätä ensin kaikessa rauhassa? Kyllähän Vatikaanista ja katolilaisesta kirkosta aika paljon korjattavaa löytyykin.

Miten kristillisdemokraateilta sujuu kirkkolaulu? Sarjakuvien Kevin on kova laulamaan veisuja, mutta vastapainoksi hän paloittelee ja syö naisia. Ehdokas Mikael Snellman kuuluu Oy Snellman Ab:n hallitukseen: he myyvät jauhelihaa.

Ehdokas Jorma "Jommu" Jussila, viiden lapsen isä, on muiden toimien ohella ehdonalaisvalvoja. Sin Cityssä lesbo ehdonalaisvalvoja hanskasi Marvinille tarvittavat huumeet ja lääkkeet. Mitenköhän diilaaminen sujuu Jommulta? Ei kai hän homostele salaa?

Kristillisdemokraattien varapuheenjohtaja Asmo Maanselän analyysin mukaan ongelma Sin Cityn yhteiskunnassa on myös perheiden puute. Ihmiset ovat ihan yksin. Tähän ongelmaan, Maanselkä lupaa, puututaan kristillisdemokraattisessa politiikassa.

Millerin maailmassa uusio- ja epätyypilliset perheet ovat hyvinkin keskeisissä rooleissa, onhan Perhearvot–albumi ihan niiden mukaan nimettykin. Roarkien perhe menee melkoisen pitkälle kostotoimenpiteissään ja varsinkin Vanhan kaupungin prostituoidut pitävät yhtä.

Mihinköhän sarjan yhteisöön kristillisdemokraatit rinnastaisivat itsensä puolueena? Korruptoitunut poliisilaitos, rikollinen Roarkin perhe, Vanhan kaupungin tytöt? Ehkä joku Wallenquistin, Magliozzin tai Tongin rikollisjärjestöistä. Unohtamatta entisiä IRA:n terroristeja sekä orjakauppiaita.

Kukakohan on demokraattisten kristittyjen Miho, ninjatappaja ja prostituoitujen henkivartija, joka suikaloi vastustajat verisiksi siivuiksi? Päivi Räsänen? Perheenpää Gail tykkäsi sitomisleikeistä ja käsiraudoista. Grrrrr.

...Atanasova tuntui näet olevan ainoa ihminen koko Euroopassa, joka tiesi kertoa, mistä erään tietyn tšetšeenidelegaation Suomen-vierailussa oli kyse. Hän oli myöskin hyvin tavoittamattomissa. Puhelimensa hälytti hälyttämistään, lähettämääni sähköpostiviestiin hän ei vastannut. Aloin epäillä, että Vesna Atanasova on Euroopan neuvoston pahvinen syntipukki, johon kehotetaan ottamaan yhteyttä kun käsiteltävänä oleva asia on liian kiusallinen.

Seuraavaksi selvisi, että Pahvi-Vesna on Suomessa. Hän luotsasi Euroopan neuvoston edustajana demokratiaa ja kunnallishallintoa opiskelevien tšetšeenien ryhmää. Pahviahan on Tšetšenian paikallishallintokin ja haituvaa heidän demokratiansa, joten mikseipä Vesnakin olisi selluloosaseosta.

Toissayönä kello yhdeltä sain kuitenkin Vesnalta viestin. Hän oli luonnostellut pitkän ja kenet tahansa byrokraatin kateelliseksi tekevän vastauksen tiedusteluuni siitä, mitä ihmettä tšetšeenidelegaatio teki Suomessa. Lopuksi Vesna vielä kehaisi, että tšetšeenit olivat ihan itse valinneet demokratianopiskelupaikakseen Suomen.

Oooh. Olin innoissani, että Vesna Atanasova oli todellinen ihminen, ja laadin hänelle kohteliaan, mutta – sittemmin kävi ilmi – suhteemme romuttavan vastauksen. Halusin väen vängällä kertoa hänelle, että niin kauan kuin Tšetšeniaa hallitsee kansalaisiaan kiduttava ja murhaava yksinvaltias, on demokratian ja toimivien kunnallisten rakenteiden opettaminen nykyhallinnon mädättämille tšetšeeneille sama kuin opettaisi Idi Aminia virkkaamaan vanhuksille kesto-Tenoja ja vielä vaihtamaan niitä heidän pöksyihinsä. Tai, kuten ystäväni Oksana sanoo, yhtä helppo on tehdä presidentti Kadyrovista demokraatti kuin krokotiilista kasvissyöjä. En tosin käyttänyt näitä mielestäni kivan värikkäitä vertauskuvia, mutta karu totuus on, että Vesna ei ole siihen viestiini vastannut.

Olin pilannut jollei nyt lupaavasti niin kuitenkin jotenkuten alkaneen suhteeni yhteistyö- ja ihmisoikeusjärjestönä esiintyvän Euroopan neuvoston arvostettuun työntekijään. Kamalampaa oli tulossa.

Eilen salaperäisyyden kaavussa hiiviskelevä ja demokratiahakuinen tshtsheenidelegaatio tutustui Helsingin kunnanvaltuuston toimintaan. Seisoskelin illansuussa Helsingin kaupungintalon edustalla jylhien sadepilvien alla käsissäni plakaatti, jossa seisoi: STOP TORTURE. Kaverin kyltissä luki venäjäksi: TŠETŠENIAN HALLINTO KIDUTTAA JA TAPPAA.

Näin kaupungintalon oven avautuvan ja etäisesti itäeurooppalaistyylisen naisen astuvan ulos. Hänellä oli kireä ilme, kuvioitu jakku ja hurmaava kiharainen tukka. Kädet puuskassa hän asteli tyylikkäissä koroissaan lähemmäs ja luki kylttejämme. Jokin sielujen sympatian tapainen läikähti sisälläni ja kysyin häneltä hymyillen: Are you by any chance Mrs. Vesna Atanasova?

Kireä ilme ei lientynyt, katseessa pilkahti hätä, ja hitaasti peruuttaen hän kielsi identiteettinsä.

Sillä Vesna Atanasova hän oli, yhtä varmasti kuin olen kolmatta päivää jahdannut hänen luotsaamaansa tšetšeenidelegaatiota. Kaveri vieressä ilmoitti nähneensä Vesnan kuvan netissä – God bless Google – ja vielä sama jakku päällään. Mitä olenkaan saanut aikaan. Tšetšeenien ihmisoikeustilannetta koskevassa hädässäni olen onnistunut nostattamaan myrskyn teekannussa ja saanut Vesna Atanasovan, kenties kuinkakin kokeneen ja arvostetun Euroopan neuvoston työnaisen, kadottamaan identiteettinsä.

En tarkoita että hän olisi kauhussaan unohtanut olevansa Vesna Atanasova.

Hän kuitenkin unohti, että ammattilainen olisi edes yrittänyt asiallisesti ottaa vastaan alle kymmenhenkisen mielenosoittajalaumamme osoittaman kritiikin Tšetšenian sortohallintoa kohtaan ja uskaltautunut juttusille. Tilanne olisi jopa saattanut laueta onnellisesti arvokkaita tietoja vaihtaen. Onhan tavoitteemme yhteinen, lopettaa ihmisoikeusrikokset Tšetšeniassa. Nyt sen sijaan vain vahvistui mielikuva hampaattomasta ja pelkurimaisesti toimivasta Euroopan neuvostosta, jonka työntekijätkään eivät uskalla puhua totta.

Zubair Zubairajev on 30-vuotias tšetšeenimies, joka parhaillaan istuu viiden vuoden tuomiotaan vankilassa Venäjän Volgogradissa. Hänen tarinansa on yksi traaginen yksityiskohta 21. vuosisadan todellisuudesta, jossa tšetšeenit elävät. Heitä valikoidaan pidätettäviksi naapurien usein väärien ilmoitusten perusteella, naapurien, jotka ovat presidentti Kadyrovin ja tämän FSB:ssä palvelevien pikkujohtajien ilmiantajia. Perättömiä ilmiantoja seuraavat tekaistut syytökset ja epärehelliset tuomiot.

Zubair kasvoi Tolstoi-Jurtin kylässä Tšetšeniassa äitinsa ja viiden siskonsa kanssa. Isän kuoltua auto-onnettomuudessa Zubairista tuli 14-vuotiaana perheen elättäjä. Hän ei ottanut osaa kumpaankaan Tšetšenian sotaan vaan koki tärkeimmäksi velvollisuudekseen huolehtia perheensä hyvinvoinnista. Perhe nähtiin silti sodanvastaisisssa mielenosoituksissa, ja heidän talossaan yöpyi välillä Groznyin pommituksia paenneita pakolaisia. Se riitti herättämään salaisen palvelun epäluulot. Zubair joutui mustalle listalle. Vuonna 2004 hän pakeni Venäjältä Madina-vaimonsa Itävaltaan, jossa heille syntyi poika.

Vuonna 2006 Zubairin iäkkäällä äidillä todettiin syöpä. Zubairajevit palasivat Tšetšeniaan ja yrittivät uskoa vakuutteluja Tšetšenian rauhoittumisesta. Ensimmäiset kuukaudet sujuivatkin rauhallisesti, ja Zubairin äidin vointi koheni.

Mutta 23. helmikuuta 2007 Zubair katosi. Hänen vaimonsa ja neljä siskoaan löysivät hänet kolmen kuukauden kuluttua Groznyin alueen poliisiasemalta.

Saadakseen Zubairin tunnustamaan mitä halusivat kuulustelijat olivat kiduttaneet häntä. Hänen kynsiään kiskottiin irti. Hänelle annettiin sähkösokkeja. Hänen haluttiin todistavan joitakin muita ihmisiä vastaan.

Zubair pysyi vaiti eikä saattanut uusia uhreja ansaan. Silloin kiduttajat kertoivat hänen perheensä kokevan saman kohtalon kuin Zubair. Toista lastaan odottava Madina-vaimo joutui sairaalaan. Lopettaakseen kidutuksen Zubair lopulta tunnusti mitä vaadittiin.

Kesäkuussa 2007 Tšetšenian korkein oikeus tuomitsi Zubairin syylliseksi lainvalvojan murhayritykseen ja laittomaan aseiden hallussapitoon. Zubair sai viiden vuoden tuomion korkeaa turvallisuusluokitusta kantavassa vankilassa. Hänet siirrettiin Volgogradin vankilaan numero 25. Alkoi uusi kidutusjakso.

Säännöllisillä hakkaamisilla ja kidutuksella ei tunnuttu haettavan mitään erityistä. Zubair vain oli valittu maalitauluksi. Jälleen hänet altistettiin sähköiskuille. Häneen pistettiin tuntemattomia aineita. Hänet naulattiin jalkateristään lattiaan, ja hänet pakotettiin seisomaan lumessa paljain jaloin.

Zubair siirrettiin vankilan sairaalaan, mutta siitä ei muodostunut hänelle pelastusta. Lääketieteellisen hoidon sijaan Zubairia kidutettiin jälleen. Hän on kertonut, että tavallisesti kidutuksen hoitivat vankilan johtaja ja hänen varamiehensä.

Zubairin siskot Fatima ja Malika saivat tavata Zubairin sillä ehdolla, että he yrittäisivät saada hänet peruuttamaan lausuntonsa. He kertoivat, että Zubair pystyi tuskin kävelemään. Hänen väitettiin olevan huonossa kunnossa kahden epilepsiakohtauksen jälkeen, joiden aikana hän oli kaatunut satuttaen päänsä. Zubair oli kuitenkin ollut täysin terve ennen vankilaan joutumistaan.

Marraskuussa 2008 entinen kollegani Venäläis-tšetšenialaisesta ystävyysseurasta, Imran Ejijev, vieraili vankilassa yhdessä Saksassa asuvan kirurgin Alihan Soltahanovin kanssa. He ottivat kuvia Zubairin parantumatta jääneistä vammoista tämän päästä, kehosta ja jaloista. Hänellä oli mädästä läpimärkä side, jota ei ollut vaihdettu viikkoihin. Kerrottiin, että hän oli aiheuttanut vammansa itse lyöden päätään seinään ja kaataen suolaa haavoihinsa.

Alihan Soltahanov kuvaili Zubairin tilaa näin: "Zubair oli pohjattoman uupunut sekä fyysisesti että mieleltään. Kasvojen vasen puoli oli yhtä suurta ruhjetta ja kasvot olivat muodoiltaan vääristyneet. Käsivarsissa oli lukemattomia arpia, kuin pieniä lihanpalasia olisi vedetty irti. Molemmissa jalkaterissä oli halkaisijaltaan 0,5 cm haavat, jotka olivat syntyneet kun hänet naulattiin lattiaan. Niiden vuoksi Zubair pystyy kävelemään vain kepin avulla. Vartijat uhkasivat ottaa kepin pois, koska 'hän ei enää tarvinnut sitä'. Zubair kärsii ankarista päänsäryistä ja tajuttomuuskohtauksista, jotka ovat vakavan aivotärähdyksen oireita."

11. helmikuuta 2009 Moskovassa pidettiin tiedotustilaisuus Zubairin tilanteesta. Imran Ejijev esitteli kuvia, jotka kiistatta osoittivat Zubairia kidutetun. Amnesty International esitti vetoomuksen ylimmälle syyttäjälle ja rangaistuksia valvovalle elimen päällikölle. Ihmisoikeusaktivistit Svetlana Gannushkina ja Lev Ponomarjov lausuivat tukensa Zubairille. Sisko Malika todisti julkisesti veljensä puolesta.

Tiedotustilaisuuden jälkeen siskokset Malika ja Fatima nousivat Tšetšenian-junaan. Rostov-on-Donissa heidän junavaunuunsa ilmestyi mies, joka kuvaili yksityiskohtaisesti kuinka hän "oli tappanut useampiakin kadonneiden ihmisten liian puheliaita sukulaisia". Miehen puheista kävi selväksi, että naisia oli seurattu koko matkan ajan. Malika ja Fatima ovat nyt paenneet Tšetšeniasta erään kansainvälisen ihmisoikeusjärjestön avulla.

Useita aktivisteja, jotka ovat yrittäneet herättää huomiota Zubairin tapausta kohtaan, on ahdisteltu eri tavoin. Maaliskuun 20. päivänä 2009 Volgogradin vankilan hallinto nosti kanteen volgogradilaista toimittajaa Jelena Maglevannajaa vastaan, jonka ansiosta Zubairin tarina nousi julkisuuteen. Elenaa syytetään "heidän ammatillisen kuvansa pilaamisesta". Vankilan hallinto toivoo saavansa 500 000 ruplaa vahingonkorvausta. Lisäksi he vaativat, että Elenan tulee julkaista heidän maineensa puhdistava artikkeli.

Sillä välin nämä urhoolliset valtion palvelijat jatkavat Zubairin hakkaamista saadakseen hänet peruuttamaan lausuntonsa.

Jelena Maglevannaja kertoi, että syksyllä 2008 Novaja Gazetan toimittaja Vera Tshelitsheva lupasi julkaista Zubairin tarinan. Soitettuaan lehteen huhtikuun 2009 lopussa Elena tyrmistyi päätoimittajan sanoista: "Tshelitsheva ei enää työskentele Novaja Gazetassa. Lehtemme ei enää kirjoita juttuja tuollaisista tapauksista. Tutkiva osastomme käsittelee vain korruptiota. Toimittajista ei ole apua tällaisissa tapauksissa. On paras kääntyä ihmisoikeusaktivistien puoleen.""

Zubair Zubairajeville on määrätty uusi oikeudenkäynti 12. toukokuuta 2009. Siinä vankilan sairaalan hallinto vaatii Zubairia siirrettäväksi kovennettuihin oloihin. Ei kävelyä ulkona, mahdollinen eristys, ei yhteyksiä ulkomaailmaan. Hänen kohtalonsa seuraaminen käy entistäkin vaikeammaksi.

Lue Zubairin tarinan pitkä versio Pieni puu -blogista. Oksana Tšelyševan kirjoittaa Tšetšeniasta myös muun muassa artikkelissa Mystinen tšetšeenivierailu.

Rasmus Snabb voitti Aalto-yliopiston logokilpailun. Snabb opiskelee Tanskan Designskolessa ja valmistuu sieltä vuonna 2010.

Ensin toimituksessa ihmeteltiin, että tuleekohan TaiKin opiskelijoille paha mieli. Suurin osa opiskelijoista menee Teknillisen korkeakoulun, Kauppakorkeakoulun ja Taideteollisen muodostamaan jättikouluun jo valmiiksi jalat tutisten, että joudutaankohan tässä lapsipuolen asemaan.

Kilpailun tuomaristoon kuulunut Kauppakorkeakoulun professori sekä markkinoinnin ja johtamisen laitoksen johtaja Henrikki Tikkanen toppuuttelee puhelimessa, että Snabbilla on kuin onkin yhteys TaiKiin. Snabb on opiskellut TaiKissa, vaikkakaan ei valmistunut sieltä.

"Sitä paitsi ei Aalto-yliopiston ole tarkoitus puffata suomalaista osaamista ja suomalaista kompetenssia. Se ei ole olennaista", Tikkanen sanoo.

Mutta Aalto-yliopistohan on markkinoitu suomalaisille nimenomaan Suomi maailmankartalle -ideologialla. Ja siihen upotetaan aika paljon suomalaisia veroeuroja.

"Tuo on täysin väärä ajattelutapa. En haluaisi olla ilkeä, mutta tuo on perussuomalaisuutta. Aalto-yliopiston on tarkoitus olla tieteessä, tekniikassa ja designissa maailmanluokan kohtaamispaikka."

"Suomalaisuudesta ei ole rakennettavissa globaalia menestystarinaa. Viiden miljoonan kansakunnasta ei nouse kuin yksi Nokia sadassa vuodessa. Bisneksessä kansalaisuudella ei ole mitään merkitystä."

Aika kovaa tekstiä. Entäs suomalainen design ja taide? Aalto-yliopistoon liittyminen on herättänyt TaiKin opiskelijoissa pelkoa siitä, että he joutuvat bisneksen jyräämiksi. Designin ja muotoilun alalta Suomesta nousee kansainvälisiä tekijöitä alvariinsa.

"Taik on jo valmiiksi meidän yksiköistä kansainvälisin, suomalaisuusaspekti ei ole siinä oleellinen. Tulevaisuudessa Aalto-yliopisto hyödyttää Suomea jos hyödyttää."