Harmittaa, hävettää ja nolottaa, kun ei tullut osoitetuksi mieltä presidentti Medvedevin Suomen-vierailun aikana. Ei sitä olisi tarvinnut mennä presidentinlinnan nurkalle viimaan värjöttelemään plakaatti tanassa Karjala-hihhulien kanssa. Olisi voinut vaikka yrittää Dmitrille ojentaa kukkapuketin, jonne olisi kätkenyt salaisen viestin:

Me suomalaiset haluamme, että te venäläiset suojelette ihmisoikeusaktivistejanne ja toimittajianne, ette tapa ettekä tapata heitä. Mutta jos heitä murhataan, teidän pitää selvittää murhat ja rangaista todellisia tekijöitä.

Omissa nimissäni olisin paperista taitellut lennäkin ja tähdännyt sen Medvedevin korvaan. Lennäkissä olisi lukenut näin:

Eivätkö korvissasi soi Tšetšeniassa syyttä vangittujen ja kidutettujen huudot? Miten aiot turvata niiden ihmisoikeusrikoksista kärsivien ja Eurooppaan paenneiden tšetšeenien turvallisuuden, joita nyt mitä ilmeisimmin aletaan palauttaa takaisin Venäjälle, koska Tšetšenian presidentti Kadyrov on saanut Kremlin ja puolisokean ulkomaailman vakuutettua kyvyistään vakauttaa maansa?

Medvedevin 16.4. antama ilmoitus, että "terrorismin vastainen operaatio" voidaan lopettaa Tšetšeniassa, saattaa poikia jotain hyvää, koska periaatteessa toimittajien on sitten helpompi päästä maahan tarkkailemaan oloja omin silmin ja korvin. Se heidän pitäisikin tehdä, laumoina laukata Pohjois-Kaukasukselle. Mutta valitettavasti "operaation" lopettamisella on ainakin yksi kauhistuttavakin seuraus: koska ulkomailla maan olojen katsotaan normalisoituneen (eikä ilmeisesti edelleenkään uskota Kadyrovin ja hänen joukkojensa syyllistyneen ja yhä vain syyllistyvän pahimmanlaatuisiin ihmisoikeusrikoksiin), muista maista turvaa hakeneilla tšetšeeneillä on pian kovat paikat. Espanja on jo palauttanut tšetšeeneitä Venäjälle, ja Sveitsissä palautuksia alettiin suunnitella viime syksynä, vaikka ihmisoikeusjärjestöt ovat niitä vahvasti vastustaneet. Ihmisoikeustilanne on Tšetšeniassa nimittäin yhä huono.

Perjantaina 24.4. Norja tyrkkäsi Venäjälle suuntaavaan lentokoneeseen tšetšeenimiehen (sekä tämän vaimon ja kolme Norjassa syntyttä pientä lasta), jolle paluu kotimaahan on 99,9-prosenttisen varmasti kuolemantuomio. Norja ilmoitti palautuksesta miehelle varsin myöhään. Täällä Hämeentie 48:n toimistollakin puhelimet kävivät tulikuumina Norjaan, Venäjälle ja Atlantin taa soitetuista puheluista, joissa vedottiin palautuksesta luopumisen puolesta, mutta aika loppui eikä mikään auttanut: mies on nyt Venäjällä.

Näin on palautusputki Pohjoismaissa saatu auki. Yhä usemmat Eurooppaan turvaan hakeutuneet tšetšeenit joutuvat jälleen elämään pelossa. Pitää muistaa, että monet heistä pakenivat vasta varsinaisten sotatoimien loppumisen jälkeen. Heitä ei pakomatkalle ajanut kotimaan romahtanut infrastruktuuri ja supertyöttömyys, vaan tasavallan johdon kansalaisiinsa kohdistama sorto sekä mieli- ja väkivalta. Sananvapaus vallitsee, kunhan et avaa suutasi. Saat ehkä elää rauhassa, jos julkisesti pidät Kadyrovia joukkoineen hyvinä tyyppeinä. Ihmisoikeusloukkauksista ääneen puhumisen seuraukset ovat samat kuin jos painelisi presidentinpalatsiin ja kertoisi olevasi terroristi. Kahleet ranteisiin ja kidutuskammioon, pozhaluista. Tai ihan vain perinteisesti pum otsaan.

Tšetšenian pääkaupunki Groznyi on YouTubessa esillä olevien tuoreiden kuvien ja videopätkien perusteella kokenut muodonmuutoksen parin viime vuoden aikana. Mudan ja lysähtäneiden kerrostalojen sijaan siellä on kukkeita rakennuksia, paljon kahviloita ja laatoitettuja kävelykatuja, joilla tšetšeenittärien kelpaa korkoineen kopsutella. Mutta kun laatan alle kurkistaa, näkee kadonneiden ja kidutettujen verisen lihan ja kuulee heidän tuskanhuutonsa. Sitten laskeutuu hiljaisuus, painostava, pelokas vaikeneminen, joka sekään ei pelasta valtaapitävien kiduttavalta mielivallalta.

Sinnekö Eurooppa tšetšeenit kohta ajaa, laatan alle.

Ja iloisesti kopsaa korko.

Muutama päivä sitten Säteilyturvakeskus (STUK) järjesti keväisen tapaamisen uusille kurssilaisille ja aiemman kurssin käyneille toimittajille. Puheen piti entinen kansanedustaja Osmo Soininvaara.

Soininvaara piti erinomaisen tilastotieteellisen riskianalyysin, jossa arvioitiin yleisesti riskien hallintaan liittyviä todennäköisyyttä ennustavia perusmalleja.

Soininvaara viittasi muun muassa ensimmäiseen ydinkokeeseen liittyvään anekdoottiin. Räjäytettäessä ensimmäistä ydinpommia ei tiedetty varmasti, syttyykö ilmakehän typpi palamaan. Eli koko ilmakehä olisi voinut periaatteessa räjähtää.

Alusta alkaen ydinvoimalla on pelattu riskien ja todennäköisyyksien peliä.

***

Itse ydinvoimateollisuus on Soininvaaran mukaan kehittynyt paljon. Vielä 1980-luvulla teknologian ja valvonnan taso oli niin heikkoa, että ydinvoimakielteisyys oli perusteltua.

Esimerkiksi Tšernobylissä Soininvaaran mukaan onnettomuutta enemmän yritettiin kuin estettiin. Huolimattomuus ja välinpitämättömyys rehottivat.

"Ydinvoimaonnettomuuden riskiä ei osattu 1980-luvulla laskea", Soininvaara sanoo. Nyt Soininvaara arvioi sen olevan välillä yksi kymmenestätuhannesta ja yksi miljoonasta.

Suomessa laatukriteerit ovat niin korkealla, että ranskalaisella ydinvoimayhtiö Arevalla on ollut tekemistä standardien täyttämisessä. Soininvaaran mukaan Ranskan päässä Arevassa luistetaan suomalaisista laatukriteereistä roimasti.

***

Jokin on pahasti Soininvaaran optimismissa vialla. Miten voi olla varma, että omat laatukriteerit ovat pettämättömät? Miten voi naureskella Arevan kriteereille Ranskassa, kun Areva rakentaa Olkiluodon ydinvoimalaa?

Entä mitä väliä, että jos Suomessa oltaisiinkin tarkempia kuin Ranskassa tai naapurimaissa? Ydinvoimaturvallisuus ei ole yhden maan sisäinen asia.

Suomi toimii tällä hetkellä aktiivisena ydinvoiman edistäjänä. Suomen esimerkkiä seurataan ja tästä roolista on kannettava myös vastuu. Jos jossain asioita ei hoideta yhtä hyvin kuin Suomessa, ja onnettomuus sattuu, niin siitä saattavat kärsiä oman maan lisäksi useat lähialueet muutaman tuhannen kilometrin säteellä.

***

STUK on sosiaali- ja terveysministeriön hallinnonalaan kuuluva Suomen säteilyvalvonnasta ja ydinturvallisuusvalvonnasta vastaava viranomainen. Käytännössä sen asema on kuitenkin hallinnollisesti epämääräinen, koska sosiaali- ja terveysministeriöllä ei ole resursseja eikä osaamista valvoa ja ohjata säteilyturvakeskusta. STUK:ia ohjaakin tosiasiassa työ- ja elinkeinoministeriö.

Ja se tekstin alussa mainittu kurssi? STUK järjestää toimittajille vuosittain Säteilyn salat -kurssin, jonka tarkoitus on opettaa toimittajille säteilystä kirjoittamisen perusteita. Itse kävin kurssin pari vuotta sitten, ja kirjoitin siitä Voimaan.

Käytännössä kurssi helpottaa toimittajia kirjoittamaan vaikeista ydinvoima-asioista myönteisesti. Ymmärtäminen helpottaa hyväksymistä.

***

Osmo Soininvaara aloitti maaliskuussa STUK:in neuvottelukunnan puheenjohtajana. STUK:in yhteiskuntasuhteiden ydintä oleva "neuvottelukunta edistää STUKin ja ympäröivän yhteiskunnan välistä yhteistyötä". Jäsenenä on muiden muassa Aamulehden päätoimittaja Matti Apunen.

Soininvaara on entinen ministeri ja entinen ydinvoiman vastustaja. Hän on lisäksi koulutukseltaan tilastotieteilijä. Kokonaispakettina Soininvaara on on STUK:in etujen kannalta siis ideaalinen.

Rasismi on melkoisen kuuma peruna. YK:n rasisminvastaisen kokouksen uutisoinnissa Iranin presidentti Mahmoud Ahmadinejadin puhe on noussut puheenaiheeksi yli muiden. Tai siis eräiden kokousedustajien reaktio puheeseen, itse puhehan ei ole huomiota osakseen saanut ollenkaan.

USA:n edustajat eivät paikalle vaivautuneet ja EU:n edustajat viilettivät hanhenmarssia ulos kokouksesta heti kun kritiikki kohdistui Israeliin. Israel kutsui Sveitsin suurlähettiläänsä kotiin, koska Sveitsin presidentti tapasi iranilaisen kollegansa.

Puuttumatta puheen sisältöön reaktiot tuntuvat varsin omituisilta ja lapsellisilta. "Mä en leiki sun kanssa, kun sä oot tyhmä" ei oikein vakuuta kansainvälisen politiikan argumentaationa. Vaikka presidentti Ahmadinejad olisi huutanut siegheiliä puhujapöntöstä ei paikalta olisi pitänyt poistua vaan argumentoida vastaan. Kokouksen järjestäjänä oli sentään Yhdistyneet kansakunnat, se kansainvälinen organisaatio, jonka pitäisi hoitaa maailman asioita.

Ja sitten itse siihen puheeseen, keskusteluahan on käyty lähinnä reaktioista ei sisällöstä. Yleinen asenne tuntuu kulkevan linjoilla, että kun nuo USA:n ja EU:n edustajat reagoivat noin voimakkaasti, niin varmaan sen puheen on pitänyt olla ihan hirveä oikeasti. Varmasti. Vähät siitä, että YK:n pääsihteeri Ban Ki-Moon kuvaili puhetta tasapainoiseksi kokonaisuudeksi.

Entäpä jos median edustajatkin olisivat lukaisseet itse omilla silmillään läpi puheen ennen kauhistelua. Olihan se vähän pitkä, mutta kuitenkin.

Samoin olisi puheen lukeminen ollut paikallaan, kun edellisen kerran kauhisteltiin Ahmadinejadin, tuon kansainvälisen politiikan rosvo numero ykkösen puhetta. Silloin kauhisteltiin sionismin vastaisessa kokouksessa esitettyjä puheita Israelin kartalta pyyhkimisestä (1). Se, että nämä vaatimukset pois pyyhkimisestä osoittautuivat hieman yli-innokkaan kääntäjän tarkoitushakuisiksi käännöskukkasiksi ei mediassa keskustelua herättänyt.

Iranin presidentin tämänviikkoisessa YK:n rasisminvastaisessa kokouksessa pitämässä puheessa käsittelemät aiheet tuntuvat äkkiseltään varsin järkeviltä ja keskustelemisen arvoisilta. Eroavat mielipiteet sallittakoon, demokratia ja kaikkea.

Tässä muutama esimerkki puheen aiheista:

"Afganistanin miehitys ja sitä seurannut huumetuotannon räjähdysmäinen kasvu ovat ongelmia". Ihan järkevää.

"Irakin miehityksen motiivit ja uhrit, vastuunkantajat". Ihan keskustelun arvoinen aihe.

"Maailmansotiin johtaneet tapahtumat ja niiden jälkiseuraukset, mukaan lukien Israelin valtion väkivaltainen synty länsimaiden myötävaikutuksella." Erittäin keskustelun arvoinen aihe.

"Israelin luonne juutalaisena valtiona ja tämän aiheuttamat ongelmat palestiinalaisväestölle." Totta helvetissä keskustelun arvoinen aihe.

"Länsimaiden vastuu kansainvälisestä talouskriisistä ja sen seurauksista." Keskustelunaihe ihan täällä kotimaassakin.

Näistä kaikista asioista saa tietenkin olla montaa mieltä, mutta sen takiahan niistä juuri pitäisikin puhua julkisella areenalla, väitellä. Poiskävely ei ole argumentti. Myöskään hyväksyttävää ei ole eräiden islamilaisten maiden pyrkimykset tukahduttaa kategorisesti esim. kaikki islamiin, sanavapauden puutteisiin ja sharia-lakiin liittyvä kritiikki.

Ei hyvienkään argumenttien esittäjän kanssa tarvitse olla kaikesta samaa mieltä. Monet Ahmadinejadin näkemyksistä ovat melko fanaattisia, mutta ei sen pitäisi keskustelua estää. Yhdysvaltojen kritisoiminen ei myöskään tarkoita automaattista rakkautta neuvostojärjestelmää kohtaan. Sionismin kritisoiminen ei tarkoita jihad-mielialaa.

Oikeastaan ainoa argumentointi, joka pitäisi heittää laidan yli on sellainen, joka perustuu tuhansia vuosia vanhoihin pyhiin kirjoituksiin ja uskonnollisiin raapustuksiin. Ja tästäkin olen valmis joustamaan.

Ja tässä siis se Ahmadinejadin parjattu puhe. Ainoastaan englanniksi, pahoittelut, mutta aika ei riitä sen suomentamiseen.

(1) Truthdig.com: President Ahmadinejad, it should be freely admitted, has, through his lack of diplomatic skills and his maladroitness, given his enemies important propaganda tools. Unlike his predecessor, Mohammad Khatami, Ahmadinejad is a Holocaust denier. He went to an anti-Zionist conference and quoted Ayatollah Khomeini, saying that the "occupation regime" must "vanish". This statement about Israel does not necessarily imply violence. After all, Ariel Sharon made the occupation regime in the Gaza Strip vanish. The quote was translated in the international press, however, as a wish that "Israel be wiped off the map," and this inaccurate translation has now become a tag line for all newspaper articles written about Iran in Western newspapers.

Istuskelin eilen entisessä Keisarillisen Aleksanterin yliopiston juhlasalissa ja katselin kuinka entisen isäntämaamme Venäjän johtaja puhuu. Ja kuinka hän puhuu.

Olen Medvedevistä yhtä iloinen kuin Barack Obamasta. Kumpikin vaikuttavat sivistyneiltä veikoilta ollakseen vallan huipulla. Toki Obamastakin voi epäillä, että tuleeko hänestä sittenkin suuri konservatiivinen johtaja, joka palautti kapitalisteille kapitaalinsa. No, näinhän kapitalistisessa sosialismissa tulee toimia: lisää rikkautta rikkaille niin koko maailmantalous porskuttaa. Medvedevin todellisesta vallasta taas kukaan ei oikein tiedä.

Presidentti Tarja Halonen ja presidentti Dmitri Medvedev kuiskailevat toistensa korviin ennen kuin Venäjän presidentin puhe alkaa. Hetken päästä kuulen, kuinka presidentti Medvedev puhuu "Euroopan parhaimmasta yliopistosta", jossa "innovaatio" ja "perustutkimus" ovat huipputasolla. Mies puhuu Helsingin yliopistosta ja ihastelee entisen keisarillisen yliopiston kirjaston venäjänkielisiä aarteita. Sitten kehutaan maidemme välisiä suhteita vähän niin kuin ennen vanhaan. "Aitoja kumppaneita poliittisilla ja taloudellisilla areenoilla."

Sitten presidentti Medvedev kiittelee Suomen hallituksen Venäjää koskevaa ohjelmaa. Nykyisin uuteen mantraan kuuluu taloudelliset suhteet Venäjän ja Suomen, Venäjän ja EU:n, Venäjän ja pohjoisen ulottuvuuden kanssa. Venäjä on myös kivunnut kaupankäynnissä Suomen ykköseksi.

Sitten presidentti Medvedev puolustaa Nord Stream -kaasuputkihanketta ja kertoo, että Fortum on ostanut osake-enemmistön venäläisestä energiajätti TGK10:stä. Suomalaiset ovat "avainkumppaneita". Myös Venäjän tie on "innovaatiotalous".

Sitten vähän kuin ennen vanhaan presidentti Medvedev ehdottaa uutta ETYK:in kaltaista rauhanjärjestöä Eurooppaan, johon kuuluisivat jäsenet "Vancouverista Vladivostokiin". Eli NATO, EU, IVY-maat ja niiden jäsenmaat olisivat jäseniä. Mietin mitä ulkoministeri Alexander Stubb miettii, koska tämä ehdotus kuulosti yhtaikaa vanhanaikaiselta ja samalla niin raikkaalta iänikuisen NATO-hehkutuksen vuoksi. On kiva kuunnella rauhanmantroja verrattuna sotamantroihin. Toivottavasti ne myös toteutuisivat – rauhanomaisesti.

Sitten lopuksi katsellessani tätä keisarillisen yliopiston yleisöä mieleeni alkoi tulvia ristiriitaisia presidentillisiä ajatuksia. Suomessa kritisoidaan sitä, että Medvedev on heikko presidentti ja todellista valtaa käyttää pääministeri. Se ei ole hyvä asia, koska Venäjällä pitäisi ilmeisesti olla vahva presidentti. Ehkäpä vähän kuten USA:ssa, jossa presidentin valta on todella vahva. Silti kukaan ei ole juurikaan kyseenalaistanut USA:n systeemin demokraattisuutta. Suomessa taas katsotaan, että Suomessa presidentillä on liikaa valtaa.

Suomessa vaaditaan puhdasta parlamentaarisuutta, jolloin yleensä viitataan ymmärtääkseni Britanniaan, joka on kuitenkin parlamentaarinen monarkia. Todelliset parlamentaariset maat ovat keski- ja Itä-Euroopassa, joiden vallanjaon paremmuutta Suomeen en ole koskaan ymmärtänyt. Suomen presidentillinen parlamentarismi on toiminut minun mielestäni suhteellisen hyvin. Ongelmat ovat olleet enemmän eduskunnan poliittisessa toiminnassa, sen valvonnassa ja uskottavuudessa kuin presidentin roolissa.

En haluaisi keisarillista johtajaa presidentiksi enkä pääministeriksi.

Lue myös Oksana Tšelyševan kirjoitus Uusi, pehmeämpi Medvedev.

Huhtikuun viimeisenä päivänä tulee kuluneeksi 64 vuotta Adolf Hitlerin kuolemasta. Sen juhliminen katsotaan monesti aiheellisemmaksi kuin Hitlerin syntymäpäivän, josta tulee tänään kuluneeksi 120 vuotta.

Hitlerin, joka toimi Saksan valtakunnanjohtajana ja absoluuttisena diktaattorina, mainitaan usein syntyneen Itävallassa. Mutta jos ihan tarkkoja ollaan, kaveri syntyi Itävalta-Unkarissa.

Hitler johti maailman suursotaan, jonka eräässä vaiheessa pieni Suomikin koki hetken aikaa halua hyökätä natsien rinnalla elinaluetta laajentamaan. Voidaan keskustella loputtomasti siitä, oliko Suomi natsi-Saksan liittolainen vai ei, ja jos ei, niin miten helvetissä muka ei, ja jos oli, niin millä kaikin tavoin. Kaikelle keskusteluenergiantuhlaamiselle voitaisiin kuitenkin lyödä piste tämän blogin myötä: oli se.

Adolf Hitlerin sanotaan olleen kasvissyöjä ja absolutisti ja homoseksuaali ja vaikka mitä. En tiedä oliko hän mitään niistä. Ja vaikka olisi ollutkin, en ymmärrä, miksi mitään niistä täytyisi yhä uudelleen ja uudelleen nostaa esille. Kasvissyönti tai homoilu ei tee tai ole tekemättä kenestäkään diktaattoria. Vielä vaikeampi on käsittää, että hän oli valtakunnan johtaja, joka nautti tietyssä vaiheessa käsittämättömän suurta kansansuosiota, mutta sodan loputtua kaikki kansalaiset kiistivät olleensa natseja. Jokainen oli ollut vain tavallinen kansalainen, ja puolueen jäsenkirjakin oli ollut vähän niin kuin pakko hankkia. Yhtenä päivänä jossakin maassa on miljoonia natseja ja toisena ei yhtään.

Toisessa maailmansodassa, jossa häviäjien puolella olivat mm. Saksa ja Suomi, oma isoisäni oli sotilaana. Ihan tavallinen rivisotilas, mies ja kivääri -periaatteella. Erittäin old school. Hän lähti talvisotaan 18-vuotiaana vapaaehtoisena ja osallistui sotilaspassinsa mukaan mm. Raatteen tien ratkaisutaisteluihin.

Löysin sen sotilaspassin jäämistöstä, kun vaari vuoden 2007 tammikuussa nukkui pois. Talvisodan jälkeen hän osallistui vielä jatkosotaan, totta kai, ja myöhemmin kun oli jo vanha mies ja perheemme luona viettämässä joulua, kertoi liikuttuneena järkyttäviä tarinoita siitä mitä ihmisjoukolle voi tykistökeskityksessä käydä.

En tiedä, tappoiko Adolf Hitler henkilökohtaisesti yhtään ihmistä, paitsi ehkä ensimmäisessä maailmansodassa, jossa hän toimi sotilaana. Isoisäni on sotavuosinaan varmaan tappanut monta ihmistä, ja tehnyt ja nähnyt paljon monenlaista muutakin kreisiä. Siis to-del-la kreisiä. Silti minun on vaikea nähdä häntä tai melkein ketään muutakaan suomalaista sotilasta natsipahiksena. Sotaveteraanien, kaikesta näennäisestä tiedostamisestani huolimatta, kuvittelen nuorina olleen sellaisia kuin Tuntemattomaton sotilas -elokuvassa ja vanhoina taas sellaisina vaareina kuin isoisäni. Toisaalta auktoriteetit varmasti haluavat minun asiat näin näkevänkin.

Oli miten oli, kaikessa surrealistisessa groteskiudessaankin Hitler on noussut melkoiseksi pop-kulttuurin vakihahmoksi. Ehkä 64 vuotta diktaattorin kuolemasta on tarpeeksi sille, että asiaa voidaan käsitellä erittäin kevyesti. Mutta ehkä sen ei pitäisi olla.

Tätä pohtiessani en kuitenkaan voi olla nauramatta videoleikkeelle, jossa Hitler poistetaan World of Warcraft –pelistä.

...tai Whitest Kids –huumoribändin Hitler Rapille.

...tai edes tanssivalle Hitlerille.

"Hyvä Anneli Ala-Korsio, palauttamanne Anni Polvan kirjan Minäkö muka mustasukkainen väliin oli unohtunut viipale jahtimakkaraa. Se oli pilannut kirjan, joka piti poistaa kokoelmista, joten ohessa seuraa lasku. Makkaraviipale oli vanhentunut ja se toimitettiin biojätteisiin. Älkää toiste käyttäkö makkaraa kirjanmerkkinä. Terveisin lähikirjastonne."

Esimerkki on kuvitteellinen. Voisiko se olla totta? Makkaraviipaleen osalta kyllä, mutta miten kirjaston henkilökunta toimii likaantuneiden ja poistokuntoisiksi tihutyöstettyjen kirjojen kanssa, kun asiakas voi sekä lainata että palauttaa automaateilla itse?

Vuosia sitten, kun kirjoja sekä lainasi että otti vastaan ihminen tiskin takana, hän palautustilanteessa yleensä pikaisesti pläräsi kirjan nähdäkseen, ettei sitä ollut sotattu. Jos oli, tuli satikutia ja joutui maksamaan rahaa. Paitsi jos asiakas ehti juosta tiehensä kirjat tiskille viskattuaan. Silloin ei tullut satikutia, tuli vain lasku kotiin, jos virkailijat olivat sillä päällä ja ennättäneet selvitellä lainaajan henkilöllisyyden. Toinen kuvitteellinen esimerkki: Sinikka palautti lainausautomaatilla kirjan, jonka väliin oli unohtunut viipale voideltua ranskista. Automaatin vieressä olevasta palautuskärrystä kirjan nappasi pian palauttamisen jälkeen Kikka, joka luki vain takakannen, ei selannut kirjaa, ja päätti lainata sen. Kikka käytti lainausautomaattia. Kävi sitten niin, että Kikan veli jäi auton alle ja tuli huolta ja surua. Kikka ei ehtinyt lukea kirjaa ja palautti sen kirjastoon – automaattia käyttäen. Kirjastovirkailija löysi kirjoja hyllyttäessään ranskanleipäsiivun, joka oli rasvalla pilannut monta sivua. Kirjan tietokoneelle tallentunut lainaushistoria paljasti viimeiseksi lainaajaksi Kikan, jolle huolta aiheutti nyt loukkaantuneen veljensä lisäksi kirjastosta tullut mystinen ja aiheeton korvauslasku.

Itselläni on näppituntuma, että kansalaiset suhtautuvat nykyään kaikkeen yhteiseen omaisuuteen aiempaa lepsummin. Roskaaminen ja sotkeminen on yleistä, ja kollektiivinen mutta henkilökohtaisesti sisäistetty vastuunkanto lähiympäristöstä ja yhteisestä omaisuudesta on vähän hakusessaan. Miten mahtaa olla kirjastossa. Onko kirjastojen aineiston sotkeminen lisääntynyt vai pysynyt suunnilleen samana? Vai kenties vähentynyt? Miksikö minä tällaisia mietin? No, olen ollut kirjastossa töissä, ja joskus oli pakko lähettää laskuja ihmisille, jotka olivat kaataneet kalakeittokattilansa Kalle Päätalonsa päälle ja väittivät kivenkovaan, että kyllä kilometrin päähän lemunnut kirja oli ollut siinä kunnossa jo lainattaessa. Erityisen verenhimoisia kirjastoihmiset eivät ole. Tuon julkisen ja verovaroin tuotetun palvelun luonteeseen kuuluu, että aika paljon katsotaan sormien läpi. Vahinkoja sattuu. Niin kuin sillekin suloiselle papparaiselle, joka asui niin likaisessa pienessä mökissä, että kaikki hänen kirjansa joutuivat aina kansien mäntysuopapyyhinnän jälkeen tuuletukseen.

Varsinaisesti asia tuli mieleeni kuultuani, että Helsingissä Rikhardinkadun kirjastossa graafikot ovat sujautelleet kirjojen väliin exlibriksiä. Entinen kollegani Kristiina Vattulainen oli asiasta innoissaan, sillä exlibrikset olivat kauniita ja niiden löytäjä sai pitää ne. Idea oli loistava!

Kunhan kukaan ei saisi päähänsä toteuttaa samaa jahtimakkaralla. P.S. Joskus on hulvatonta kirjaston kirjaa lukiessaan huomata, että joku aiemmista lainaajista on himmeästi lyijykynällä korjannut tekstin paino- ja kielioppivirheitä. Eräässäkin teoksessa aiheellisia korjauksia oli niin paljon, että teki mieli lähettää näin jälkikäteen ilmaiseksi oikoluettu opus kustantajalle. Mutta eihän sitä, kirjaston kirjaa.

Nettilehti Takku uutisoi Tampereen kaupungin ja Aamulehden ristiretkestä pieniä kulttuuritapahtumia vastaan. Kaupungin työntekijät poistavat jatkossa ripeästi kaikki julisteet, joita on teipattu sähkökaappeihin ja valotolppiin. Lasku poistosta lähetetään automaattisesti julisteessa mainostetun tapahtuman järjestäjälle.

Näin siis toimitaan siitä riippumatta, onko julisteen kiinnittäjää nähty tai voidaanko todistaa järjestäjän kiinnittäneen julistetta. Tämä onkin sitten kiinnostava päätös, sillä suuret levy-yhtiöthän ovat jo vuosia harrastaneet uusien levyjensä mainostamista jakamalla tarroja ns. street teamin teinijäsenille.

Levy-yhtiön sedät antavat junnuille kouraan nipun tarroja ja kannustavat liimaamaan niitä vaikka kouluvihkoon. Yllättäen tunnin kuluessa metroasemat ja bussipysäkit ovat täynnä uusimman listaihmeen kuvia.

Tämän jälkeen levy-yhtiön kassakone laulaa hoosiannaa ja työntekijät voivat vannoa ja vakuuttaa, että "en minä ole mitään tarroja mihinkään liimannut". Lähettääköhän Tampereen kaupunki jatkossa laskuja tasapuolisuuden nimissä myös levy-yhtiöille? Toivottavasti.

Siivouskuluksi on laskeskeltu etukäteen todellisuudesta erkaantuneelta kuulostavat 30-40 euroa tolpalta. Kun julisteita on tavannut esiintyä melkoisen monessa tolpassa ja kaapissa, huolehditaan noilla hinnoilla kertaheitolla useampikin tapahtumajärjestäjä konkurssiin välittömästi.

Paikatakseen ilmoitustarpeeseen syntyvän vajeen kaupunki kyllä pystyttää kymmenkunta ilmoitustaulua, joihin voi ilmoituksiaan laittaa. Niistä taitaa tulla melko kilpailtuja paikkoja tuon kokoisessa kaupungissa.

Pienten kulttuuritapahtumien ja klubien mainosjulisteita vastaan käydylle taistelulle on tullut melkoisesti komppausta Aamulehden suunnalta, vaikka lehden omaa Valoklubia on mainostettu samoin sähkökaappeihin teipatuin julistein.

No miten tähän Tampereen päättömyyteen voisi vastata? Jos tolppiin ilmestyisi spontaanisti vaikka Aamulehden ja Tampereen kaupungin logoja ja julisteita, olisin kovin kiinnostunut tietämään, mihin lasku lähetettäisiin. Toki sentään toimittaisiin samoin perustein kuin pienempien tapahtumajärjestäjien kanssa?

Onkohan kukaan koskaan bommannut pseudonyymillä "Matti Apunen"?

Jos joku lukijoista sattuu näkemään Tampereella tuollaisia julisteita ja töhryjä, ottaisin mielelläni vastaan kuvia sellaisista. Niiden kanssa olisi ilo lähestyä mainittuja tahoja, kysyä kommentit ja varmistaa, että tulivathan laskut perille.

Haastattelin viime syyskuussa Johanna Korhosta, joka oli siirtymässä Lapin kansan päätoimittajaksi. Korhonen oli toiminut kolme vuotta Journalistin päätoimittajana. Muutama päivä haastattelun tekemisen jälkeen selvisi, että Korhonen sai potkut Alma Median lehdestä ennen kuin hän oli aloittanutkaan töitään.

Ennen haastattelua olimme keskustelleet toimituksessa Korhosen poliittisesta arvomaailmasta. Pohdimme, mitä puoluetta Korhonen kannattaa. Muutamat olivat sitä mieltä, että hän on selkeästi vasemmistolainen, koska hän on kriittinen journalisti, joka vastustaa median omistuksen keskittymistä.

Osa oli sitä mieltä, että Korhonen on perinteinen arvoliberaali. Pikemminkin keskustalainen. Eräs huhu sijoitti Korhosen kokoomuksen riveihin.

Korhonen aloitti keskustelumme Voimassa 7/2008 kuitenkin uuden vasemmiston teemoin: "Minä ajattelin kuitenkin ehdottaa, että keskustelemme aluksi ay-liikkeestä ja sen pattitilanteesta. Ja tätähän olen miettinyt kolme vuotta. Aiheen ei pitäisi olla vieras Voiman lukijoille, koska sen jutuissa näkyy voimakkaasti prekariaattiliikkeen ilmiöt ja perinteisen ay-liikkeen kritiikki."

Haastattelussa käytiinkin läpi lehdistön suhdetta ay-toimintaan ja kritiikin kohteena oli toimittajien liiton vähäinen kiinnostus jäsendemokratian edistämiseen ja toimittajien itsensä vähäinen kiinnostus ay-toiminnasta. Korhosta itseään oli syytetty journalistiliitossa siitä, että hän olisi jotenkin ulkopuolinen.

"En hyväksy kritiikkiä siitä, että olisin jotenkin ay-liikkeen ulkopuolinen henkilö. Olen ollut jäsen vuodesta 1989 ja toiminut monenlaisissa luottamustehtävissä. Mutta ulkopuoliseksi määritteleminen on ongelman ydintä, koska me kaikki ay-liikkeen jäsenet emme ole keskenämme tasa-arvoisessa asemassa, vaan osa on ikään kuin jäänyt liiton ulkokehälle. He vain maksavat jäsenmaksun."

Eilen selvisi, että Korhonen on ehdolla eurovaaleissa keskustan riveissä sitoutumattomana. Keskustaa ja Korhosta yhdistää liberaalin hengen lisäksi ainakin ay-liikkeen uudistaminen. Myös pääministeri Vanhanen yritti eläkeuudistusehdotuksellaan juosta perinteisen ay-liikkeen yli.

Vasemmiston tila ei ole kaksinen Korhosen mielestä: "Johtuuko se jotenkin siitä, että ovatko vasemmistolaisesti itse ajattelevat ihmiset sumean piilottelun ja itsesensuurin kourissa. Ajatellaan, että ei tässä ainakaan vasemmistolaiseksi itseään kehtaa kutsua. Minä olen pikemminkin tällainen yleisradikaali ajattelija. He eivät jotenkin tohdi tuoda riittävän kirkkaasti ja voimallisesti sitä asiaansa esiin. Minä kauheasti toivoisin, että he näin rupeasivat tekemään."

Korhonen sympatiat ovat vasemmiston puolella mutta sydän poliittisessa keskustassa. Meppiehdokkuuttaan puffatessaan Korhonen puhuu jo sujuvasti valtapolitiikan mantralla: "työelämän kehittämisessä korostan ihmisten tasa-arvoisia mahdollisuuksia sekä sosiaalista osaamista ja sosiaalisia innovaatioita".

Uutisissa Johanna Korhonen esiintyy samassa kuvassa pääministerin kanssa ja vitsailee treffeistä Matti Vanhasen kanssa. Journalismin ja vallan sopuisa liitto on särötön. Journalismin rooli vallan vahtikoirana pahasti liioiteltu.

Vaikka Korhonen ei olekaan puolueen jäsen vaan sitoutumaton, ei hän toimittajana ole enää puolueeton. Silti poliittisen värin paljastaminen on aina arvostettavampaa kuin sen piilottaminen.

Helsingin Kumpulanlaakson halki viiltävä joukkoliikennekatu koki jälleen lykkäyksen kaupunginhallituksen tiistaisessa nuijannapautuksessa.

Minähän voihkin vihreänrunsaan Kumpulanlaakson menetystä aiemmassa blogikirjoituksessani jo lapsuudessa opittuun tapaan: kun pitää peliä menetettynä, takavasemmalta tulee keiju ja korjaa asiat.

Niin näyttäisi nytkin käyneen, sillä kaupunginhallitus päätti pitää voimassa kaupunkisuunnittelulautakunnan huhtikuun alussa tekemän päätöksen olla rakentamatta joukkoliikennejatketta Pietari Kalmin kadulle.

Taistelua ei kuitenkaan ole vielä ihan kokonaan voitettu (pessimismin känsäisiä käsiä on vaikea irrottaa keski-ikään ehtineen ajattelumallin ympäriltä). Nopeampaa yhteyttä Kumpulan kampukselta Pasilaan havittelevat ovat nimittäin ehdotelleet muun muassa vanhan teollisuusradan muuttamista bussi- tai ratikkalinjaksi. Rata kulkee sivummassa, mutta lisäisi silti liikennettä alueella.

Kaupunginhallituksen puheenjohtajan Suvi Rihtniemen mukaan muita liikenteenlisäysvaihtoehtoja selvitellään parhaillaan, ja asia tulee aikaisintaan syksyllä uudelleen lautakuntaan. Hanketta vastustavien tulee siis pysyä valppaina, ja varmasti pysyvätkin. Tuo asiantila harmittaa: herpaantumatta pitää ihmisen seuraaman demokraattisesti valittujen edustajiensa toimia, etteivät nämä pitkällisen uuvutustaistelun tyhjksi puristamina anna periksi jollekin epäsuotuisalle hankkeelle. Erityisesti tämä näyttää nykyisin koskevan uhatuksi joutuneita viheralueita. Tuon vanhan teollisuusradan leventäminenkin söisi puita ja pensaita ylivilkkaan citykanin tavoin, eikä liikenteen lisääntyminen lisää viihtyisyyttä missään.

Kaupunginhallituksen päätös oli kuitenkin positiivinen merkki demokratian toimivuudesta ja siitä, että asukkaiden vastalauseet eivät aina kaiu kuuroille korville.

Lehdenmyyjä Ian Tomlinsonin kuolema on paljastanut asennemuutoksen suhteessa yhteen länsimaisen demokratian perusoikeuteen: kansalaisen vapauteen ilmaista mielipiteensä ja kokoontua.

Lontoon alueen poliisijohtaja Peter Smythe sanoi BBC:n Radio 4:n haastattelussa, että kaikki, jotka keskiviikkona 1. huhtikuuta liikkuivat kaupungilla, kerjäsivät ikävyyksiä.

Toimittaja kysyy poliisijohtajalta, oliko poliisin Thomlinsoniin kohdistama hyökkäys provosoitu.

"Toisinaan poliisille on epäselvää, onko joku mielenosoittaja vai ei", Smythe vastaa.

"Tiedän yleistäväni, mutta jokainen, joka oli silloin kyseisessä kaupunginosassa, oli oletettavasti mielenosoittaja."

Mielenosoittaminen on siis provokaatio, mielenosoittaja luvallista riistaa.

"Ymmärrän, että oletus saattoi olla typerä, mutta luonnollinen."

Lontoon poliisit, nuo murhanhimoiset psykopaatit, ovat ylittäneet aikaisemmat suorituksensa typeryydessä. Poliisin maaliskuinen terrorisminvastainen kampanja kannustaa ihmisiä "tonkimaan naapurien roskiksia" kemikaalilöydösten toivossa ja ilmoittavan poliisille mikäli näkevät jonkun "katselevan valvontakameroita".

(Poliisi jakaa suurikokoisia PDF-versioita julisteista verkkosivuillaan.)

Aikaisemminhan Englannissa keksittiin kieltää valvontakameroiden kuvaaminen tyystin: näinhän estetään terroristien suunnitelmat. Kieltoa ei selkeästikään ole noudatettu tuon toisen mainoksen tuotannossa.

Englannissa on maailman eniten valvontakameroita väestöön suhteutettuna. Rikollisuutta ne eivät tosin hirveästi ole pudottaneet. Erityiset niljakkuuspisteet poliisin mainoksille voi antaa siitä, että molempiin mainoksiin on istutettu vauvat keskelle kuvaa. Hienovaraista.

Ihan tulee vanha kunnon Stasi mieleen, kun kansalaisia kannustetaan vasikoimaan toisistaan. Sen lisäksi, että kampanjan voisi kuvitella syövän yhteiskunnan me-henkeä ja lisäävän kyräilyä, uskoisin kampanjan olevan varsin tehoton.

Jos poliisille alkaa tulvia loputtomasti vinkkejä kameroita katsovista ihmisistä ja lääkepurkeista roskiksista, virkavallalla tuskin on aikaa niitä kaikkia tutkia. Tärkeätkin vihjeet voivat hukkua tuohon roskatsunamiin.

Jos maailmassa on oikea tapa reagoida noin idioottimaiseen ja paranoidiin kampanjaan, niin se on tietenkin kyseisen kamppiksen parodiointi.

Kun alkuperäisessä mainoksessa näytettiin idyllistä pikku kadun kuhinaa ja kerrotaan, että "pommi ei räjähtänyt tässä, koska joku oli valpas vasikka" muuttuu viesti parodiassa muotoon "pommi ei räjähtänyt tässä, koska ihmiset ovat oikeastaan oikein mukavia".

Parodiat hyökkäävät suoraan kampanjan ytimeen, paranoidiin naapurien vahtaamiseen. Huumorin keinoin meille muistutetaan, että ehkäpä emme kuitenkaan halua asua yhteiskunnassa, jossa kaikki kyttäävät toisiaan vainoharhan riivaamina ja foliohatut päissään. DDR-kokeilu ei ole rohkaiseva esimerkki.

P.S. Samoin maaliskuun lopulla The Independent uutisoi brittipoliisien profiloineen 200 lasta potentiaalisiksi terroristeiksi. Nuorimmat näistä tulevista terroristeista ovat 13-vuotiaita ja tietty muslimeja kaikki. Hyvää kotouttamista, hyvää työtä.

P.P.S. Huhtikuussa Lontoossa olisi mahdollisuus tarkastaa myös The London Police -nimisen taiteilijaryhmän näyttely. Katuja söpöillä tarroilla ja sabluunoilla 10 vuotta koristanut porukka esittelee uraansa Stolenspace -galleriassa.

Pietarin Suomen asemalla sijaitseva Leninin patsas vaurioitui räjähdyksessä aikaisin keskiviikkoaamuna. Patsaan takapuoleen on ilmaantunut reikä, joka on läpimitaltaan noin metrin. Räjähdys vaurioitti myös läheisiä katulamppuja.

Naapurissa asuva Vadim Kuzmin tallensi vaurioituneen patsaan kuviin.

Patsas sijaitsee paikalla, jolla Lenin piti puheen palatessaan maanpaosta vuonna 1917. Leningradin piirityksen aikana 1941-1944 patsas säilyi vahingoittumattomana hiekalla täytetyn laatikon suojaamana.

Leninin patsaita on hätyytetty Venäjällä viime aikoina muutenkin. Helmikuussa Bolhovin kaupungissa Orjolin alueella tuntematon ammuskelija onnistui vaurioittamaan Leninin patsasta metsästyskiväärillään.