Olen käyttänyt Helsingin metroa aktiivisesti koko sen olemassaolon ajan, ja uskokaa pois, siellä sattuu ja tapahtuu paljon. Ei vastaan mitään kauhean vakavaa ole koskaan tullut, mutta jännittäviä kokemuksia juopottelun ja urbaanin katutaiteen saralla.

Huomionarvoisiksi juopottelu muuttuu silloin, kun se riistäytyy käsistä – tai on riistäytynyt jo vuosia sitten. Joskus olen auttanut metron lattialle sammuneita puistojuoppoja ulos oikealla pysäkillä, vielä useammin stevarit ovat hoitaneet auttamisen varsin kovakouraisesti. Juopuneet teinit pitävät välillä kovaa ääntä.

Silmieni edessä syntynyt katutaide on järjestään ollut melko taiteellisesti kunnianhimotonta ja hätäisesti syntyvän sorttista. Hieman eforttia kiitos.

Perjantai- ja lauantai-iltojen bileet metroasemilla ovat tihkuneet glamouria melkoisen harvakseltaan. Toisin ovat asiat New Yorkissa.

Improv Everywhere -taideryhmä järjesti metroasemalla New Yorkissa taidenäyttelyn avajaiset, jossa oli taideteoksina aseman kiinteä kalusto ja mainokset.

Omituiset sähkökaapit, roskikset, seinästä sojottavat putken päät, viemäri. Kaikki saivat viereensä nimikyltin, jossa esine nimettiin ja esiteltiin. Kylttien teksteissä ilakoitiin näiden hyvinkin arkisten esineiden luonteella ja ominaisuuksilla. Mieleen ihan palautuu Pahkasian viiniarvostelu lasinpesunesteistä ja puhdistusaineista.

Brick Window (2003) - Metropolitan Transit Authority in collaboration with Unknown Artists - Glass Bricks with Ink marker

This piece inverts the typical window by making it from opaque bricks, set within a larger opaque wall. This opens the dialogue between the lower spaces of the MTA subway and the upper world where sunlight would necessitate such windows. The null opacity of the glass is called to attention by the use of ink markers.

Paikalle oli varattu narikka ja baari, jossa smokkiin pukeutunut kyypari tarjoili (alkoholitonta) pomppujuomaa. Sellisti soitti nurkassa.

Bileet järjestettiin 23rd Streetin asemalla, joka on sopivasti galleriakeskittymän lähellä. Hipat ajoitettiin torstai-illalle, jotta paikalle sattuisi mahdollisimman moni läheiseen galleriaan matkalla ollut taiteen ystävä.

Vaikka sattumalta paikalle osunut yleisö ymmärsi näyttelyesineiden tavanomaisuuden, tuli ryhmä osoittaneeksi tempauksellaan sen, että arkisetkin esineet ovat taidetta sopivien olosuhteiden vallitessa. Se vahvisti väittämää, jonka Duchamp ja Warhol esittivät pisuaarin ja Campbell-tölkkien välityksellä

Henkilökunta tai vartijat eivät puuttuneet noin tunnin kestäneeseen tilaisuuteen. Helsingissä tämä tuskin olisi mahdollista, siksi ripeitä stevarit ja henkilökunta ovat puuttumaan kaikkeen yllättävään metroasemilla.

Haluan paljastaa seuraavan sekoiluni teille.

Olen jokseenkin pissed off sikojen elävältä keittämisestä, joten koin terapeuttiseksi seuraavan. Menin HK Ruokatalon sivuille (voi vittu!) ja siellä Kysy kokilta -osioon, jossa HK:n "luova johtaja" Jyrki Sukula ja muut HK Ruokatalon kokit vastaavat kysymyksiin.

"Joskus voi kelle tahansa kotikokille tulla tenkkapoo ruoanlaiton kiemuroissa. Miksi kastike käyttäytyi omituisesti? Mitä lihaa tähän ruokaan? Mikä on oikea lämpötila?", vierailijaa ohjataan.

Noh, keksin mielikuvituksellisen nimimerkin "Susanna" ja kysyin seuraavaa:

"Hei kokki! Vaikuttaako sikojen elävältä keittäminen lihan makuun? (Jos tätä tehdään Ruotsissa HKScanin teurastamoissa, niin ihan varmasti Suomessakin, jossa valvonta on paljon heikompaa. Onhan HKScan sitä paitsi suomalainen yritys.) Jos vaikuttaa, niin voiko sitä peittää joillakin mausteilla, kuten mustapippurilla tai chilillä? Ystävällisesti kysyen, Susanna."

Lupaavat sivulla, että "valitsemme kaikista saamistamme kysymyksistä kuukausittain 5–10, jotka julkaistaan vastauksineen". Nyt vaan odottelemaan. Jänskää.

Saman päivän lehdistä saattoi lukea myös, että HKScanin toimitusjohtajan Matti Perkonojan ja hallituksen puheenjohtajan Markku Aallon epäillään sekaantuneen sisäpiirikauppoihin. HKScan julkaisi välittömästi lehdistötiedotteen, jossa epäilyt kiistetään jyrkästi ("siis kukaan ei oo tehnyt mitään eikä varsinkaan meidän Erkki").

Sikojen elävältä keittämistä ja sisäpiirikauppoja.

"Tällä yrityksellä ne on arvot kohdallaan", kuten eräs lukija totesi viileästi Hesarin keskustelupalstalla.

Jos en ihan väärin muista, niin törmäsin termiin dollarihuora takavuosina Andy McCoyn haastattelun yhteydessä. Heebo ilmoitti, että Hanoi Rocksille on tarjottu miljoonia comebackistä, mutta että he eivät rahan perässä juokse. Eivät ole dollarihuoria.

Sittemmin bändi kasattiin ja Antti päätyi myös omaan tosi-tv-sarjaankin. Ei siinä mitään, pitäähän vuokrat, safkat ja sopat jollain kustantaa. Termi jäi kuitenkin sitkeästi päähän.

Jos keneenkään, niin Bonoon termi sopii. Tuo myöhempien aikojen jeesus saarnaa ja veisaa maailman rikkaimpien ja vaikutusvaltaisimpien kanssa jatkuvasti köyhien olojen parantamisen puolesta, mutta näkis vaan ja kuulis kolinaa.

Heppu tarjoaa viikunanlehden toisensa jälkeen kaikille pahan lähettiläille Paavista ja Bushista alkaen eikä edes häpeä. Rikkaat rikastuvat ja samalla ruinataan tavallisilta kaduntallaajilta jeesiä. Velkoja annetaan anteeksi, mutta samalla vaaditaan markkinat avattaviksi. Ei sen hepun falskiudella ole rajoja.

Ihan ehdoton pohjakosketus tyypin tekemisissä tuli vastaan, kun U2-yhtyettä hallinnoiva yhtiö siirrettiin pois Irlannista vero-optimoinnin nimissä vuonna 2006. Irlannin aiemmin niin lepsua verotusta kiristettiin hieman, aiemmin muusikot saivat ottaa tulonsa verottomina, mutta ei enää. Ja se riitti tälle irkulle, firma siirtyi Hollantiin, jossa heitä verotetaan vaivaiset viisi prosenttia.

Siis jätkä poseeraa poliitikkojen kanssa ja saarnaa länsimaisille johtajille hyväntekeväisyyden ja kehitysavun tärkeydestä, mutta ei sitten viitsi maksaa veroja. Milläs helvetillä se kehitysapuun maksetaan?

Onneksi en ole ainoa Bonoon leipiintynyt. Irlantilainen Debt and Developement Coalition Ireland -järjestö on samoilla linjoilla Bobon falskiudesta ja julkistanut laulukilpailun teemalla "U2 Must Believe in Tax Justice".

Tarkoituksena on, että kilpailijat lataavat omat parodiansa U2:n biiseistä YouTubeen tai Vimeoon. Kilpailun avauksen kunniaksi Bono-kopio esitti hienon tulkinnan U2-klassikosta Irlannin parlamentin edustalla.

Los Angelesin lähettyvillä, Burbankin Ikeassa järjestettiin tupaantuliaisbileet helmikuussa. Ei sillä, että myymälä olisi uusi tai että henkilökunta olisi osallistunut tupareihin.

Noin 30-40 ihmistä ilmestyi Ikeaan pahimman viikonloppuruuhkan keskelle ja alkoi juhlia keittiöissä ja olohuoneissa. Kuten asiaan kuuluu, vieraat toivat mukanaan lahjoja, jotka olivat peräisin pääasiassa saman liikkeen muilta osastoilta. Eväät hoituivat nyyttikestihenkisesti.

Juhlat päättyivät parinkymmenen minuutin seurustelun ja seurapelien jälkeen henkilökunnan ryhdyttyä kuumottamaan juhlijoita.

Kerta ei ole ensimmäinen kun Ikea joutuu yllättävien hässäköintien kohteeksi. Hieno esimerkki on muutaman vuoden takainen Tukholman Ikeassa kuvattu, "urbaania maastoutumista" esittelevä video.

Helsingin Kumpulanlaaksoa uhkaa joukkoliikenneväylä. Yliopiston opiskelijat halutaan muutamaa minuuttia nopeammin Pasilaan kampuksella pyörimästä. Siihen tarvitaan vehreän Kumpulanlaakson halkaiseva tie sekä kalliin lämmityksen rakentaminen Pietari Kalmin tielle, koska talvella bussit liukastelisivat jyrkässä mäessä.

Kumpulan viheralue on kaunis ja avara. On vanhoja lehtipuita, siirtolapuutarha, puutaloja, pehmyttä nurmikkoa, pikku puronenkin siellä kiemurtelee. Kumpulanlaakso on verenpainetta ja stressitasoa alentava ja mielihyvää tuottava keidas, joka totta kai täytyy uhrata kiireen, hektisen elämänrytmin, lamantorjunnan ja rahan alttarille. Jos viitsisin, menisin köyttämään itseni siihen vanhaan koivuun, jota olen käynyt kävelyretkilläni usein tervehtimässä Käpylästä pois muutettuanikin.

Mutta mitä se hyödyttää. Päätös on tehty, tie rakennetaan, viis siitä että alueen asukkaat vastustavat ja taas yksi viheralue Helsingissä on tuhottu. Onneksi helsinkiläiset saivat sentään Mustavuoren pelastettua – kai.

Uusi Voima jaetaan näinä päivinä lehtitelineisiin. Tein siinä noloimman faktamokan, jonka muistan koskaan tehneeni. Erityisen kiusallista on se, että se osui vielä juttuun jonka oli tarkoitus olla näpäyttävällä tavalla mediakriittinen.

Lehden tekemisen viimeiset tunnit ennen painoonmenoa ovat tietenkin tärkeitä. Netissä korjauksia ja päivityksiä voi tehdä koko ajan; radiossa tai televisiossa taas uutta kamaa pukkaa vanhan päälle koko ajan. Päivälehdenkin kohdalla mahdolliset mokat voi oikaista jo seuraavana päivänä – ainakin jos lukija sattuu sinä aamuna lukemaan lehtensä tarkkaan.

Mutta kerran kuukaudessa ilmestyvän lehden on oltava valmis, kun painokone jyrähtää käyntiin. Koneen toisesta päästä ulos tupsahtava fyysinen, puukuiduista ja painomusteesta kyhätty kappale jatkaa sitten omaa elämään hamaan tappiinsa asti, siis siihen saakka kunnes se hajoaa ja maatuu.

Voimaa tehdään aina loppuun asti hurjalla sykkeellä. Viimeisiä faktoja pengotaan ja kirjoitusvirheitä ja muita bugeja karsitaan niin kalkkiviivoille kuin suinkin. Ja silti niitä aina jää lehteen. Yleensä pieniä, jotka lähinnä ärsyttävät.

Mutta siis se tämänkertainen moka, joka oli vähän isompaa sorttia.

Olin tehnyt lyhyen jutun Vuoden lehtikuva -palkinnosta, jonka tänä vuonna voitti Sami Kero. Lystikkäässä Irakiin paikallistuvassa kuvassa USA:n armeijan ylikersantti Matt Merced pelaa sotilasvarusteissaan ja rynnakkökiväärin kanssa jalkapalloa sheikki Munderin lasten kanssa.

Sami Kero on minusta erityisen hyvä valokuvaaja, jonka työtä olen seurannut kiinnostuksella pitempään. Myös palkittu kuva on minusta otoksena hieno. Kritiikin kärkeni oli suunnattu kuvaajan sijaan Vuoden lehtikuvan valinneen raadin käsitykseen siitä, miksi juuri tämä kuva piti nostaa juuri vuoden Lehtikuvaksi.

"Tästä aiheesta nähdään usein synkkiä kuvia. Kuvassa on paljon toivon symboleita. Pallo palautetaan takaisin Irakille. Sotilaita ei enää tarvita tässä pelissä", perusteli tuomaristo valintaansa.

Raati on minusta oikeassa siinä, että kuvassa on paljon positiivisia symboleita. Kuten siinäkin, että lehtikuvat Irakin sodasta kuvat ovat usein synkempiä. Silti jälkimmäiseen on ehkä muitakin syitä kuin, että lehtitaloissa oltaisi yksioikoisia, perusteettoman pessimistisiä tai ideologisen antiamerikkalaisia.

Mediakriittisesti totesin raadin sivuuttaneen sen oleellisen seikan, että Irakin sota ei ole ohi. Kysymys oli ja on kansainvälisen oikeuden vastaisesta sodasta, jossa on kuollut järjetön määrä sotilaita ja siviileitä. Vaikka USA:n presidentinvaihdoksen jälkeen tilanne näyttäisi jollakin aika välillä olevan muuttumassa, Irak on yhä jatkuvassa väkivallan tilassa.

Lehti oli pian lähdössä painoon ja itse kaipailin pitkän päivän päätteeksi kotiin, kun päätin vielä googlata juttuun pari faktalukua. Takki päällä etsin sitten USA:n miehitysjoukkojen nykyistä määrää. Tarkistin tiedot varmuuden vuoksi kahdestakin eri paikasta. Ongelma vain, että minulla meni sekaisin kaksi niin pientä asiaa kuin Irak ja Afganistan. Näin jutussa sanotaan, että Irakissa olisi nyt 34 000-38 000 amerikkalaista sotilasta. Sotilaita on todellisuudessa yli 100 000 enemmän.

Vielä merkittävämpi virhe on siinä, että jutussa väitetään myös presidentti Obaman päättäneen 17. helmikuuta 17 000 lisäsotilaan lähettämisestä Irakiin. Tämäkin tieto koski tietenkin Afganistania.

Miehitysarmeijat kautta aikain ovat halunneet esittää omat joukkonsa paikallisten siviilien, vieläpä erityisesti lasten ystävänä. Valinta vuoden lehtikuvaksi liitti minusta kuvaan merkityksiä, joita siinä ei alkuperäisen jutun kehyksessä ollut. Siksi kritiikki vuoden lehtikuvan valintaa kohtaan on sinänsä perusteltua.

Mutta mediakritiikin tekeminen väärillä faktoilla on aika epäuskottavaa. Jos Voimalla olisi köli, minua olisi vedelty sen ali jo useammankin kerran.

Pikalainausten kautta median virheet helposti kertautuvat. Tietty lohtu tässä on siinä, että kenties juuri tässä kohtaa lukijan epäluulo saattaa herätä ennen kuin räikeä virhe lähtee uudelleen kiertämään. Ehkä. Toivottavasti.