Elokuvamaailman ehkäpä tunnetuin veljespari Ethan ja Joel Coen ovat siirtyneet kulttuurihäiriköiden jaloon joukkoon ja ohjanneet kansalaisjärjestöjen muodostamalle Reality Coalition -kampanjalle vastamainoksen – se löytyy YouTubesta.

Coenin veljet irvailevat 1980-lukulaisen muotokielen avulla Yhdysvalloissa käytävälle Clean Coal -keskustelule. Clean Coal eli "puhdas hiili" on termi, jota on käytetty viime aikoina taajaan kivihiilen viherpesun yhteydessä. Kansakunta yritetään vakuuttaa siitä, että kyllä kivihiiltä voi polttaa päästöttömästikin, ja näin lisätä maan energiaomavaraisuutta.

Presidentti George W. Bush uskoi vakaasti hiilen puhtauteen, eikä Barack Obamakaan ole paljoa jäänyt edeltäjäänsä jälkeen. Usko on luja ja tuotekehitys kehittyy.

Keväällä 1990 liityin opiskelijoiden järjestämään mielenosoitukseen Helsingin yliopistolla ja siitä seuranneeseen kolme päivää kestäneeseen hallintorakennuksen valtaukseen.

Kevään -90 valtaus vaati avoimuutta yliopiston johdon ja opetusministeriön välisiin neuvotteluihin. Ne koskivat Helsingin yliopistoa koskevaa lakia. Kabinettikäytävien pikkulinnut olivat laulaneet lain olevan kehittymässä suuntaan, jossa yliopiston rehtorin asemaa vahvistettaisiin suuresti. Silloin puhuttiin niin sanotusta toimitusjohtajamallista.

Samalla kaavailtiin, että eri hallinnontasoilla päätösvaltaa käyttäisivät lähinnä professorit. Muu tieteen tekemiseen ja opetukseen osallistuva henkilökunta, opiskelijat ja yleensä laajempi yliopistollinen työyhteisö jäisivät osallisten sijaan hallintoalamaisten rooliin.

Valtauksessa painotettiin, että yliopistoyhteisön sisäistä yhtenäisyyttä vahvistamalla voidaan puolustaa yliopiston itsemääräämisoikeutta, autonomiaa. Ajateltiin että suhteessa opetusministeriöön toimitusjohtaja-rehtori joutuisi liian yksinäisessä roolissaan liian helposti antautumaan enemmän määrällisiä kuin laadullisia tuloksia vaativan poliittisen ohjauksen vaatimuksiin.

Me opiskelijat koimme, että vaikka yliopisto kokemuksemme mukaan kärsi huonosta opetuksesta ja erilaisesta akateemisesta luutuneisuudesta, nämä ongelmat pitäisi ennemmin ratkaista avaamalla yliopiston sisäistä päätöksentekoa, purkamalla esimerkiksi epäpyhää piilohallintorakennetta ja koulukuntasyrjintää, kuin antamalla ohjausvaltaa yliopiston ulkopuolelle.

Koimme että poliitikkojen ja yritysten aikajänne asioiden tarkastelussa on auttamatta lyhyempi, kärsimättömämpi ja epäargumentatiivisempi kuin mitä se on yliopiston sisällä.

Kevään 1990 valtausta seuranneen lainvalmistelun aikana lakia korjattiin merkittävästi juuri sen suhteen, kuinka eri yliopistolaisryhmät saivat edustuksensa laitosten johtoryhmissä, tiedekuntaneuvostoissa ja ylimmässä päätöselimessä, konsistorissa. Toimin valtausta seuranneen parin vuoden aikana ylioppilaskunnassa opiskelijoiden pääneuvottelijana lainvalmistelun suhteen ja tiedän tarkalleen, mitkä pykälät prosessiin kuluessa kirjoitettiin uudestaan.

Olin itse myös ensimmäisten konsistoriin valittujen opiskelijaedustajien joukossa. Mielestäni tuolloinen hallinnonuudistus todella vahvisti yliopistoyhteisön sisäistä yhteenkuukuvutta suuresti. Samalla uuden systeemin kautta voisiin myös keskustella aikaisemmin visusti torjutuista ongelmista, kuten esimerkiksi sukupuolten epätasa-arvopulmista yliopiston palkkausrakenteessa.

Vuonna 2009 yliopistohallintoa ollaan valtiovallan viemässä vielä vuotta 1990 suoremmin poliittisen ja taloudellisen ohjauksen malliin. Vuonna 1990 OPM tai edes yritykset eivät vaatineet, että rehtori tai yliopistojen hallituksen jäsenet voitaisiin nimittää yritysmaailmasta tai muuten yliopistoyhteisön ulkopuolelta.

Erityisen hävytöntä on viedä prosessia eteenpäin väittämällä sen lisäävän yliopistojen autonomiaa, vaikka se tosi asiassa avaisi nimenomaan ulkopuolisille rahoittajille valtaa päättää siitä, mitä yliopistoissa kannattaa ja voi tutkia ja opettaa.

Yliopistojen yritysrahoitusta ei tietenkään kannata sinänsä vastustaa, mutta on ymmärrettävä, että kylkiäisenä automaattisesta kulkee ajatus tuen vastikkeellisuudesta. Mitä enemmän yliopistoja kehitetään suuntaan, missä niiden kannattaa siirtää tutkimuksen ja opetuksen painospistettä rahoittajia suoraan palvelevaan suuntaan, sitä pienemmäksi käytännön autonomia tietenkin tulee. Puhe muusta on ymmärtämätöntä palturia tai häikäilemätöntä propagandaa.

Vuoden 2009 Helsingin hallintorakennuksen valtaus oli edeltäjänsä tapaan erinomaisen onnistunut keino nostaa keskustelua esillä olevan lakiesityksen todellisista tavoitteista.

Verrattuna 1990-luvun alkuun nyt markkinaohjauksen tuulet puhaltavat vielä entistäkin voimakkaammin. Sitä suurempi on valtaajiin ja heidän aloitteisiinsa kohdistuva tunnetason kritiikki ja sitä suurempaa on heidän aloitteellisuutensa arvo.

Tällä kertaa myös professoriliitto näyttää heränneen näkemään yliopistollisen yhteisöllisyyden voimavarana ja varovaisesti uskaltautui poterostaan käsin antamaan sivusta tukea valtaajien vaatimuksille.

Perusongelma on yhä sama: on oleellista kysyä kuinka pitkälle tieteellisen koulutuksen ja opetuksen tulisi tukeutua liike-elämän ja politiikan tämän päivän tarpeiden mukaan. Pahinta tässä taitaa olla se että politiikan ja liike-elämän tavoitteenasetteluissa erot tuntuvat kadonneen liki tyystin.

Opetusministeri Henna Virkkunen näyttää liputtavan suurena poliittisena riemuvoittona sen että yliopistojen uudessa autonomiassa yritykset voivat ohjata yliopistoja itse suoraan ilman ministeriön välittävää vaikutusta.

Mutta miten yliopistollisen työn kalibrointi liike-elämää paremmin palvelevaan suuntaan mahtaa onnistua? Tänään hyvin myyvää IT-teknologian tutkimukselliset juuret ulottuvat aikaan, jolloin alan akateemisen nörttipuuhastelun kaupallisista sovellutusmahdollisuuksista ei ollut aavistustakaan.

Toisaalta yhden maisterin koulutukseen menee yleensä vähintään viisi vuotta ja tohtorin jopa kymmenen. Näissä aikajaksoissa nopeasyklinen yhteiskunta on jälleen hypännyt uuteen tilanteeseen. Mitä kapeampi on yliopistojen tuottama tietopääoma, sitä vähemmän tietojen soveltamiseen liittyvää luovuutta systeemi tuonta markkinoille.

Erityisen hyvin tämän tiivistää yliopilaslehden päätoimittaja Veera Luoma-Aho: "Samalla kun opetusta ja tutkimusta sidotaan yhä tiukemmin vastaamaan tämän hetken olemassa olevia ammatteja ja elinkeinoelämän rakenteita, putkimaistereilta ja -tohtoreilta puuttuu juuri se, mitä muuttunut työelämä eniten vaatii. Tehokasvatetuista maistereista ei ole yhteiskuntaa muuttavaksi luovaksi voimaksi. Uudessa työelämässä yliopistoasiakkaat eivät osaakaan rakentaa uutta, kehittää innovaatioita ja työllistää itse itseään."

Yritykset ja poliittinen päätöksenteko toki ajattelevat tekevänsä yleistäkin hyvää, mutta ne arvioivat tuloksia ja tavoitteita eri tavalla kuin tiedeyhteisö. Kärjistetysti sanottuna: jos Nokialla olisi 20 vuotta sitten ollut yliopistoissa sama valta kuin sille nyt tulee, meillä tutkittaisi tänään paljon enemmän kumisaappaita kuin kännyköitä.

Yritysedustajien kutsuminen yliopistojen hallituksiin on juuri tästä syystä väärä ratkaisu.

Koko keskustelua yliopistolaitoksen tulevaisuudessa käydään nyt ajan hengen mukaisessa poliittisessa ilmapiirissä. Samaan tapaan kuin 1970-luvun ideologisessa hurmoksessa yliopistoa oltiin ohjelmoimassa uudelleen mies- ja ääni-periaatteen keinoin, nyt poliittisen uudelleen ohjelmoinnin takana on ideologinen käsitys siitä, että tieto ja osaaminen ovat vain kauppatavaraa ja korkeakoululaitos vain tehdas tämän tavaran tuottamiseen.

Tässä "määrä on laatua" -näkökulmassa hukataan pesuveden mukana enemmänkin lapsi, kohta kolahtaa jo soikkokin kiviselle lattialle. Sinänsä oikeutettua pyrkimystä lisätä korkeakoulujen, poliittisen päätöksenteon ja yritysten välistä vuoropuhelua ja yhteistyöstä pitäisi osata tulkita niin, että sekä niin sanottu kansallinen etu että täällä toimivien yritysten etu on nimenomaan siinä, että korkeakouluja ei nähtäisi vain lehmänä, joka kannattaa lypsää heti tyhjäksi.

Pitkä tasainen tuotto on meijerillekin parempi kuin se että ensimmäisen kauden maitotuotantokiintiöiden innostavaa ylitystä seuraa kuiva kausi, jolloin hätäapua pitää lähteä hakemaan naapuritorpista. Vie siinä sitten suomalaista tietoyhteiskuntaa maailmalle.

Kirjoitan tätä raporttia Slovakiassa, Banska Bystrican kaupungissa. Tässä kaupungissa asuu vähän yli 80 000 asukasta, joten suomalaiset hahmottavat asian parhaiten vertaamalla sitä esimerkiksi Poriin tai Jyväskylään.

Olen ollut tässä kaupungissa nyt viikon, yhta päivän mittaista Bratislavan-visiittiä lukuun ottamatta. Tuossa eraana päivänä tieni vei yhteen baariin, jonka nimi on Irish Pub. Nimestään huolimatta pubilla ei kyllä ole mitään tekemistä irlantilaisuuden kanssa, paitsi tietty se, etta pubin asiakaskunta vaikuttaa olevan hyvin humalahakuista. Seinät on maalattu täyteen graffiteja, asiakkaina on lähinnä punkkareita, hippejä ja paikallisen yliopiston opiskelijoita, ja tequilashot maksaa 85 senttiä. Jukeboksissa on paljon hyvää slovakialaista punkrokkia ja Iron Maidenia. Arvostan.

Tutustuin pubissa muutamaan paikalliseen kaveriin, joista toinen puhui yllättävän hyvää englantia. Hän kertoi, että koska paikka on antifasistien kantakuppila, käyvät kaupungin uusnatsit silloin tällöin kokeilemassa, josko voimasuhteet kaupungin radikaalissa poliittisessa skenessä olisivat muuttuneet. Viimeksi kuulemma vain pari päivää ennen vierailuani. Baarin eteisessä olleen jalkapallopelin päällyslasi oli hajonnut, ja yhdessä sirpaleessa oli ihmisen verta. Tappelu oli kuulemma päättynyt poliisien väliintuloon ja natsien perääntymiseen.

"Those nazi bastards", totesin, ja sain selkääni paljon hyväksyvää taputtelua. No mutta, oli miten oli, nämä kaverit siellä pubissa sanoivat, että jos sen paikan lisäksi haluan nähdä todellista Banska Bystricaa, lähtisin heidän kanssaan lätkämatsiin. Jääkiekkohan on täällä, toisin kuten kaikkialla muualla maailmassa paitsi Suomessa ja Kanadassa, maan suosituin urheilulaji. Lähdinkin sitten sunnuntaina katsomaan ottelua Banska Bystrica vastaan noin 140 kilometrin paasta tuleva Poprad, ja kyseessä oli maan mestaruussarjan peli. Matkalla hallille näin vuorotellen Antifan ja Anti-Antifan graffiteja. Täällä nämä asiat ovat konkreettisesti totta, eivätkä pelkkää ideologiaa kuten meillä Suomessa.

Olen tällä kaudella käynyt Suomessa katsomassa lähes 20 lätkämatsia, enimmäkseen Hartwall Areenalla. Helsingin Ilmalassa sijaitsevaan Areenaan ei pääse edes sisään maksamatta keskimäärin 25 euron hintaista lippua. Olut maksaa siellä noin viisi euroa, ja hampurilaisateriasta saa pulittaa lähes kympin.

Mutta täällä on kaikki toisin. Peliin myytiin vain yhdenlaisia lippuja, ja ne kaikki maksoivat 2 euroa kappale. Se nostatti minussa eräänlaisia toverillisuuden tunteita: kaikki me ollaan saman arvoisia. Minkäänlaisista yritysten käyttöön varatuista aitioista ei noin 3000 henkeä vetävässä hallissa ollut puhettakaan. Pienessä kaljateltassa myytiin olutta, joka maksoi euron tuoppi. Tuopin sai viedä katsomoon, toisin kuin Suomessa. Itse asiassa jäähyaitioissa päivysti neljä poikaa vain sitä varten, etta he kävivät vihellyksien jälkeen noukkimassa jäältä tyhjiä tuoppeja ja muuta roskaa, joita lätkäfanit kentälle syytivät. Kotijoukkueen suurimpana tähtenä loistaa Jan Pardavy, joka on edustanut Slovakiaa muun muassa kaksi kertaa olympialaisissa.

Slovakia maana, tai kansakuntana, on aina ollut jonkun toisen takapihaa. Vuorotellen vallassa ovat olleet Hapsburgit, natsit, venäläiset tai jopa tsekit. Ja tsekeistä puheen ollen, kun Tsekkoslovakian erottanut Samettivallankumous toteutui, otti maan paikan jääkiekon paasarjassa Tsekki. Slovakia joutui aloittamaan koko homman alusta C-sarjasta, joka oli tietysti kansainväliseltä jääkiekkoyhteisöltä hirvittävä virhearviointi. 15-0 –tulokset eivät olleet mitenkään harvinaisia, kun slovakit hieman vittuuntuineina raivasivat tiensä takaisin A-sarjaan. Vuonna 2002 Slovakia otti nimiinsa jääkiekon maailmanmestaruuden, ja sen merkitys kansakunnalle oli ja on yhä jopa suurempi kuin Suomelle vuoden 1995 mestaruus.

Katsomossa tunnelma oli parempi kuin mitä olen ikinä vuodesta 1985 jatkuneella lätkäfanin urallani tuntenut. Faniporukalla oli mukanaan rumpuja ja torvia, ja tietysti monenlaisia kannatuslauluja, joihin koko loppuunmyyty halli yhtyi. Kotijoukkue pääsi jo 2-0 –johtoon, ja maalien aikana tuuletin spontaanimmin kuin pitkään pitkään aikaan. Tuntui aidosti siltä, etta ME tehtiin maali. Se oli hieno fiilis. Kolmannessa erässä Poprad kuitenkin tasoitti ja meni vielä jatkoajalla ohi, mutta fanit jatkoivat pelitilanteesta huolimatta kannustusta todella vahvaan malliin. Sellaista en ole Suomessa koskaan kokenut.

Tämä raportti päättyy nyt tähän, mutta sen haluaisin vielä sanoa, etta tässä maassa kuukauden keskipalkka on noin 650 euroa. Se on saman verran minkä suomalainen saa sossusta. Esimerkiksi Suomen jääkiekon mestaruussarjassa vuosittainen keskipalkka on noin 50 000 euroa. Voitte siis varmaan uskoa, että lätkäammattilaisen urasta, tai sen mahdollisuudesta, haaveilemiseen nuoren pelaajan koko suku asettaa aikamoisia toiveita.

Perheelliset naiset ja erityisesti ne, joilla on lapsia, popsivat salaa bussissa. He ahmivat hieman häpeillen ja sivuilleen vilkuillen Fazerin sinistä, folio kiiluen ja rapisten. Samalla he ehkä lukevat romaania, ottavat itselleen oman hetken ennen perheen ja sen vaatimusten kohtaamista. Toiset heistä napsivat taskussa olevasta karkkipussista namin kerrallaan, raps, rousk rousk, glump, raps. He uskottelevat että vain tämä enää, vain yksi vielä, no ehkä vielä viimeinen, kunnes pussi on tyhjä.

Perheellisten naisten salasyöpöttely julkisessa liikennevälineessä on intensiivinen ja muut matkustajat täysin pois sulkeva. Heidän keskittymisensä makean hotkimiseen tai imeskelyyn on melkein liikuttavaa.

Perheettömät naiset katsovat kateellisina ja samalla kevyesti paheksuen perheellisten herkkuhetkeä. Perheettömille ei tulisi mieleenkään nassuttaa bussissa. Heidän karkkivarastonsa on tukevasti laukussa piilossa. Namit – joita on ehkä vähän liikaa – nautitaan yksin sohvalla samalla kun katsotaan telkkaria tai luetaan romaania tai aikakauslehteä.

Sokerihumalan saavutettuaan perheettömät naiset voivat vähän pahoin, lupaavat katuvaisena etteivät toista tätä huomenna ja ajattelevat hetken perheellisiä naisia busseissa namit taskuissaan.

Kateellisena, ehkä.

Puoluejohtaja Pramod Mutalik ei pidä ystävänpäivästä eikä löyhämoraalisista naisista.

Intialaisen äärioikeistolaisen Sri Ram Sena -puolueen johtaja pidätettiin tammikuussa, kun hän oli tovereineen pahoinpidellyt joukon naisia baarissa Etelä-Intian Mangaloressa. Sri Ram Sena tunnetaan taliban-henkisestä moraalinvartioinnista: kun laki ei oikeistohörhöjen mielestä rajoita naisten elämää riittävästi, on turvauduttava oman käden oikeuteen. Nyt ryhmä vannoo estävänsä kaikenlaisen ystävänpäivänvieton koko Intiassa.

Porukan ystävänpäivähysteria voi kuulostaa huvittavalta, mutta järjestäytynyt väkivalta ei ole naurun asia.

Intia on kuitenkin täynnä naisia, jotka notkuvat baareissa tai eivät muuten mahdu Sri Ram Senan tiukkoihin moraalikäsityksiin. "Pubissa käyvät, kevytkenkäiset ja edistykselliset naiset" -ryhmä kehottaa nyt naisia lähettämään vaaleanpunaiset alushousunsa, intialaisittain chaddit, Pramod Muthalille.

Suomesta lähtevät pöksypaketit eivät enää ehtisi ystävänpäiväksi Muthalille, mutta Pink Chaddi -kampanja kutsuu meitäkin solidaarisuusaktioihin lauantaina. "Mene ystävänpäivänä baariin ja kohota malja Sri Ram Senalle", ryhmä pyytää.

Omista solidaarisuustoimistaan voi raportoida kampanjan Facebook-ryhmään.

Austinin kaupunki Teksasissa saattaa joutua tai on mahdollisesti jo joutunut zombien uhriksi. Tammikuun loppupuolella poikaansa aamuruuhkassa kouluun kyydittänyt isä huomasi huolta herättävän tiedotteen tien varressa. Tietyömaan LED-taulu varoitti seuraavaa.

VAROITUS! ZOMBEJA!! EDESSÄ!!!!

Jätettyään poikansa kouluun hullunrohkea perheen pää palasi varoituksista huolimatta kotiin päin ja kohtasi seuraavan varoituksen:

NATSIZOMBEJA! JUOKSE!!!

Mikäli kyseessä oli vastoin todennäköisyyttä pelkkä pila, pitää sen tekijöille antaa tunnustusta tyylitajusta. Kuten kaikki Hellboy-sarjakuvien ja -elokuvien ystävät tietävät, natsizombien kanssa ei vain voi epäonnistua.

Varoituksen LED-tauluille hakkeroineesta henkilöstä ei ole tietoa ja tuntemattomaksi hän todennäköisesti jääkin. Työmaakylttien hakkerointi on helppoa kun tikkarin veisi lapselta (tässä ohjeet). Kaupunginisät suuttuivat jäynästä siinä määrin, että uhkaavat tekijää satojen dollarien sakoilla.

Ihmiset toivovat monenlaisia asioita. Itse toivon lähinnä lottovoittoa ja Tampereen Ilveksen lätkämestaruutta, vaikka tiedän, että ne ovat tosi tosi epätodennäköisiä asioita, varsinkin nyt kun Raipe Helminenkään ei enää kiekkoile Ilveksessä. Vaikka toivon, toivon kovasti, en silti lähtisi rakentamaan tulevaisuuttani kummankaan toiveen varaan.

Katsoin juuri homopoliitikkona tunnetuksi tulleesta Harvey Milkistä kertovan, tositapahtumiin perustuvan elokuvan Milk. Sean Pennin esittämä Mr. Milkin roolihahmo käy oman aikansa tärkeää ihmisoikeustaistelua homojen oikeuksien ja tasa-arvoisen kohtelun puolesta. Tätä taistelua hän kävi kaupunginvaltuutettuna, poliitikkona. Se on tietysti hyvä hommeli. On oikein, että sorrettujen puolia pidetään. Ja jos kukaan muu ei niitä pidä, on tosi arvostettavaa, jos nämä itse pitävät. Mutta siihen en juurikaan elokuvassa kiinnittänyt huomiota. Sen sijaan minua kiinnosti kovasti, että eräs elokuvan kantavista teemoista, jota muuten toisteltiin todella paljon, oli toivo.

Draaman keinoin toivosta oli tehty lähes jotakin konkreettista. Kun Milkin tukijat pelkäsivät edustajansa puolesta, vastasi Milk, että homoille täytyy antaa toivoa. Tämän epämääräisen toivon puolesta Harvey Milk oli valmis vaikka kuolemaan, ja niinhän hän sitten kuolikin, kun tuli homovihaajan ampumaksi.

Erään toisen vähän paremmin tunnetun poliitikon, Barack Obaman, presidentinvaalikampanja perustui merkittävissä osin sanan "toivo" hokemiseen. Hän antoi ihmisille lupauksen "toivosta" ja "muutoksesta", ja se upposi amerikkalaisiin erittäin hyvin. Barackin vaimo Michelle tokaisi, että "kaikki alkaa ja loppuu toivon myötä".

Ehkä muutos- ja toivo-innostuksen lomassa olisi syytä hetkeksi pysähtyä miettimään, mitä toivo ja muutos ovat? Toivo ja toive ovat samaa merkitseviä sanoja. Toiveajattelua ei pidetä kovinkaan lupaavana ajattelumuotona, eli toive jostakin asiasta ei oikeastaan merkitse mitään. Jos minun pomoni sanoisi, että hänen toiveenaan ovat paremmat ja menestyksekkäämmät ajat, voisin toki yhtyä ajatukseen. Mutta jos ne ajat jäävät toiveeksi, tai oikeastaan vielä paremmin haaveeksi, en juurikaan voisi sanoa olevani pettynyt, koska sehän oli vain toive.

Tai toisin päin, riittäisikö pomolle, jos kertoisin, että työpanokseni kohenemisesta on olemassa toiveita?

Aina kun asiat eivät ole tarpeeksi ihmisiä miellyttävällä tolalla, ihmiset haluavat tietenkin muutosta. Ja Obama lupasi muutosta. Hänen ei tarvinnut edes ihan tarkkaan määritellä mikä muuttuisi, koska muuttuisi ja miten muuttuisi, lupaus muutoksesta oli tärkein. Mutta muutos sinänsä on varsin epämääräinen ilmaus. Itse asiassa minäkin voisin luvata varman muutoksen, jos minut valittaisiin siihen taikka tähän virkaan tai tehtävään. Jos hoitelemani hommelit lähtisivät helvetinmoiseen syöksykierteeseen, se olisi silti muutosta.

Obama ei myöskään määritellyt toivoa. Hänen ei tarvinnut. Äänestäjät, tavalliset kansalaiset tekivät sen itse omassa päässään. Toivo, muutos, ja toivo muutoksesta tarkoittivat sitä mitä äänestäjät halusivat niiden tarkoittavan. Kätevää, eikö totta?

Toivo ei koskaan ole nyt. Toivo on aina epämääräisesti joskus jossakin tulevaisuudessa, ja ennen kaikkea ehkä. Minä toivon, heh heh, että ihmiset alkaisivat vaatia poliitikoilta ja johtajilta muutoksia NYT. Ja jos eivät juuri nyt, ainakin lupauksia, jotka eivät sisällä tuota toivon "ehkä"-tekijää.

Omasta tapauksestani on jo kymmenen vuotta. Olin muuttanut edellisenä syksynä Helsinkiin vakaana aikomuksenani päästä opiskelemaan Taideteolliseen Korkeakouluun, vaikka ensimmäinen yritys epäonnistuikin. Siinä välissä tein pätkätöitä kaupan kassalla, lehdenjakajana ja siivoojana. Johonkin väliin sattui muutaman kuukauden työttömyys ja olin pakotettu hakemaan toimeentulotukea pystyäkseni maksamaan yhden kuukauden vuokraosuuteni. Kiikutin virastoon kasan papereita ja kuitteja, mutta hakemus ei ollutkaan täydellinen. Sossun tädin ilme ja käytös sai tuntemaan itseni yhdeksi halvatun pummiksi ja kun pääsin ulos, pääsi itku. Täydensin hakemuksen ja jäin odottamaan.

Hakemus hylättiin. Tarkemmin päätöstä tarkasteltuani huomasin, että sekä minun että silloisen poikaystäväni tulot ja menot oli syynätty viimeisen neljän kuukauden ajalta. Laskelman mukaan tililläni olisi pitänyt tuolla hetkellä olla aikamoinen summa. Olisi siis pitänyt tajuta elää juuri niin pihisti, että hengissä pysyminen on taattu – kaikki muu on tuhlausta. Ja vielä nähdä tulevaisuuteen ja arvioida työttymyysjaksot. Ajattelin, että eihän tämä nyt näin voi mennä.

Kuukauden toimettomuus ei ollut lannistanut minua, vaikka hämmästyksekseni huomasin, miten äkkiä sitä alkaa ajatella itseään yhteiskunnan ulkopuolisena, ellei koko päiväisesti tee jotain järkevää. Kävelin kirjastoon ja kaivoin lakikirjat esiin. Laki toimeentulotuesta kertoi selvästi, että tulot täytyy huomioida vain edellisen kuukauden osalta. Hah! Olin oikeassa. Väsäsin valituksen, joka tietysti täytyi osoittaa samaiseen sosiaalivirastoon. Yllätys ei ollut suuri, kun valitus hylättiin. Seuraava valitus menikin sitten hallinto-oikeuteen. Vastausta sai odottaa kahdeksan kuukautta.

Olin taas oikeassa. Tililleni tupsahti puhdasta rahaa, vieläpä paljon suurempi summa kuin alun perin oli hakemuksessani.

Tässä vaiheessa elämääni kaikki olikin jo vallan mainoilla tolalla eikä vuokranantajani niin leppoisa kaveri ollut, että olisi odotellut koko tuon ajan sitä yhtä vuokranmaksua. En tosin muista, mistä ne rahat silloin kasaan riivin; luultavimmin nistitorin panttilainaamo tuli apuun. Mummin perintökoruista on muutakin hyötyä kuin tunnearvo. Olin siis päässyt opiskelemaan ja opintotuella pärjäsin ihan hyvin. Säännöllinen kuukausitulo, vaikkakin pieni, helpottaa huomattavasti elämää.

Yht'äkkinen sosiaaliviraston suoma raha olikin siis täysin ylimääräistä. Päätin ilahduttaa poikäystävääni ja tuhlasin saamastani summasta puolet kalliiseen illalliseen ja käsinkäärittyihin sikareihin. Melkein hävetti maksaa lasku ? sillä summalla olisin elänyt kuukauden noina opiskelun alkuvuosina. Aikomuksenani oli lähettää kortti sosiaalivirastoon ja kertoa mihin vastuuttomat kansalaiset käyttävät tärkeitä yhteiskunnan pennosia. Mutta kiusa se on pienikin kiusa ja jätin sen tekemättä.

Olin tarpeeksi vittuuntunut ja hämmentynyt sosiaaliviraston menettelystä, että jaksoin paneutua valitusten tekemiseen ja muihin kommervenkkeihin matkan varrella. Mutta kuinka moni luovuttaa heti lähtöön? Sosiaalivirasto ja hallinto-oikeus on kuitenkin aika isoja sanoja monelle ei-niin-hyväosaiselle. Ja ennen kaikkea kuinka moni luovuttaa niistä, jolla on suurempia ja pitkäkestoisempia ongelmia. Oma tapaukseni oli kuitenkin varsin pientä.

Tuoreen Voiman vastamainos irvailee Älä ruoki lamaa -kampanjalle.

Bob Helsinki on vuonna 2002 perustettu mainostoimisto, joka tuli kuuluisaksi kampanjoimalla omaan lukuunsa Korkeasaaren paviaanien puolesta. Nousemalla yleisön tunteita kuohuttaneessa asiassa barrikadille mainostoimistosta tuli huomiotalouden koulumallien mukaisesti hetkessä enemmän kuin takapiru, tuote itsekin. Erottautumisen ensi askel oli otettu.

Bob Helsingin toinen taidonnäyte itsensä tuotteistamisesta nähtiin Sauli Niinistön presidenttivaalikampanjan yhteydessä. Bob Helsinki teki Niinistöstä työväen presidentin ja raivasi haastajan kampanjalle aggressiivisesti tilaa myös toimituksellisen materiaalin puolelta. Keskellä vaalikuumeilua toimisto sai ujutettua jopa Helsingin Sanomiin laajan feature-jutun, jossa kerrottiin kampanjan rakentamisesta. Näin toimisto tuotteisti asiakkaansa ja itsensä ohella työprosessinsa – tai sen mitä siitä haluttiin kertoa – osaksi kampanjaa. Nerokasta.

Niinistö-kampanja osui politiikan zeitgeistiin paremmin kuin hyvin. Vaikka tuloerojen kasvu on viime vuosikymmenen kuluessa ollut Suomessa suurempaa kuin koskaan, Bob Helsingin copywriterit huomasivat aivan oikein, että luokkajako ei enää kulje nimenomaan duunareiden ja herrojen välillä. Toisin kuin vasemmalta yhä viestitään, köyhät ovat tänään jotain muuta kuin teollisuusproletariaattia ja hyvin toimeentuleva keskiluokka muodostuu pääsääntöisesti palkansaajista. Niinistön esittäminen työväen presidenttinä sai tietenkin SAK:n ja SDP:n pillastumaan, ja juuri siksi alkoi laajemminkin näyttää siltä, että Tarja Halonen ei ehkä sittenkään ole aivan ensi sijassa se koko kansan presidentti, jollaisena hänta hänen kampanjallaan myytiin.

Bob Helsingin rakentama kampanja avasi aivan uuden kyynisyyden tason poliittisessa markkinoinnissa. Tuskin kukaan muistaa yhtään asiateemaa kummaltakaan ehdokkaalta. Koko kamppailu käytiin ennen näkemättömän vahvasti markkinointimielikuvien ja imagojen tasolla. Sen jälkeen vaaleissa puolueet ovat pyrkineet profiloitumaan aloittamalla vaalikampanjansa siten, että ne julkistavat ensimmäiseksi – ei suinkaan vaaliohjelmansa – vaan mainostoimistovalintansa.

Mutta ei tässä kaikki. Bob Helsingin tuore Älä ruoki lamaa- kampanja rikkoo jälleen poliittisen markkinoinnin rajoja.

Ulkomainoksina, tv-spotteina ja printti-ilmoituksina levinneessä kampanjassa mainostoimisto ja elinkeinoelämän toimijat näennäisen yhdessä propagoivat viestiä, jonka mukaan nimenomaan kuluttajien säästöhalut tuottavat lamaa. Kampanjan tarkoitus on kuulemma [PDF] saada suomalaiset ymmärtämään, kuinka tärkeää juuri kansalaisten oma kitsastelematon kulutus on taloudellemme.

Massivisena aaltona yleisön yli vyöryvä kampanja on rakennettu liki ilmaiseksi kutsumalla sille yhteistyökumppaneiksi mainostilaa sponsoroivia mediayrityksiä. Kampanjan nettisivuilta yhteistyökumppaneiksi paljastuvat myös Etlan, mainostaja- ja yrittäjäjärjestöjen sekä media- ja viestintätoimistojen rinnalla esimerkiksi Itella Oyj, Palkansaajien tutkimuslaitos, Harri Saukkomaan Tekir Oy ja jopa Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan omistama Oy HYY-Yhtiöt.

Mediatiedotteilla Bob Helsinki on onnistunut saamaan läpi ajatuksen, jossa mainostoimisto toimii asiassa suomalaisen elinkeinoelämän suuryritysten eturintamassa. Nän se on kaupan päälle onnistunut brändäämään itsensäkin suuryritykseksi.

Älä ruoki lamaa -kampanja osuu nerokkaasti suomalaisen puolueympäristön markkinamyötäilevään ilmastoon. Ei tietenkään ole ihme että mainostoimiston vanha asiakas kokoomus lähtee puheenjohtajansa Jyrki Kataisen kautta kampanjan mannekiiniksi. Vain hiukan oudompaa on se, että keskustan puheenjohtaja ja pääministeri Matti Vanhanen istuu samaan kelkkaan. Mutta mitä pitäisi ajatella siitä, että saman tekee innolla ja jonkin sortin aatteenpaloa tavoittelevalla tyylillä myös SDP:n puheenjohtaja Jutta Urpilainen?

Elleivät esimerkiksi talouden kehitys ja siihen liittyvä köyhyyden kasvu olisi niin vakavia asioita, tälle nauraisivat naurismaan aidatkin.

Älä ruoki lamaa -kampanja on lähtökohtaisesti täysin ideologinen. Kampanjan filosofiaa kuvaa erityisesti alaruokilamaa.fi -sivuilta löytyvä lamalaskuri, jossa voi mitata kuinka paljon oma pidättyvyys kuluttamisesta vaikuttaa suomalaisiin työpaikkoihin. Kun laskurille ilmoittaa säästävänsä laman takia vaikkapa 100 euroa kuukaudessa, kone kertoo auliisti, että jos kaikki muut suomalaiset tekisivät samoin, Suomen taloudessa pyörisi tänä vuonna 2 640 000 000 euroa vähemmän rahaa ja menetettäisiin 88 000 suomalaisen keskimääräistä vuosipalkkaa.

Tämähän on käsittämätöntä roskaa. Kuka säästää sukanvarteen? Ei pankkiin, osakkeisiin tai vaikka valtion obligaatioihin säästäminen siirrä rahaa pois kansantalouden piiristä. Jos ette usko, kysykää vaikka pankeilta, pörssiyhtiöistä tai valtionvarainministeriöstä.

Koko kampanjan ideana on ainoastaan vahvistaa ajattelutapaa, jossa yritysten tarpeet on ihmisten uhrausten kautta aina laitettava etusijalle.

Erityisen vaikuttavaa on, että Bob Helsinki on onnistunut värväämään kampanjansa yhteistyökumppaneiksi edustavan joukon suomalaisia mediataloja. Mukana ovat mm. Helsingin Sanomat, Sanoma Magazines, Kauppalehti, Aamulehti, HBL, MTV3, Kärkimedia, Kaleva, Ilkka ja – olisihan se pitänyt jo arvata – Demari.

Kun mediat ovat kampanjan tukijoita, liekö ihme, ettei ainakaan niiden piirissä juurikaan löydy kriittisiä kirjoituksia merkittävän yhteiskunnallisen kampanjan kiistanalaisista väitteistä. Kritiikkiä kuitenkin ovat esittäneet esimerkiksi yleishyödylliset järjestöt.

Tietenkin laman myötä moni yritys oikeasti voi huonosti ja sen on pakko miettiä, miten turvata yhtiön toiminta tulevaisuudessa. Mutta on selviä merkkejä siitäkin, että laman varjolla henkilöstöään vähentävät myös monet sellaiset suuryritykset, joilla hyvin olisi varaa tinkiä voitoistaan ja katteistaan.

Suurista kampanjassa mukana olevista mediataloista esimerkiksi Sanoma News ilmoitti tammikuun puolessa välissä vähentävänsä 100-200 työntekijää. Samoihin aikoihin yt-neuvotteluista ilmoittivat myös HBL ja Alma Median Lehdentekijät.

Kuka sitä lamaa tässä ruokkii? Miten samat mediayhtiöt kehtaavat antaa ilmaista mainostilaa säästämisen vastaiselle kampanjalle, kun ne itse säästävät minkä voivat? Entä miksi tätä ristiriitaa ei niiden journalistisessa aineistossa puida? Onko se kiellettyä vai onko laman varjolla tehtävä poliittinen propagointi vaientanut kansankynttilät?

Yhteiskunnallisen luottamuksen ja tulevaisuususkon nostamiseksi tarvitaan tekoja, joilla on katetta eikä pelkkiä mainoskampanjoita. Nykyisessä taloudellisessa ja poliittisessa kriisissä nimenomaan kuluttajien säästäväisyyttä syyllistävä kampanja on irvokasta ja julmaa ihmisten ja todellisten talousongelmien pilkkaa.

Vastamainos Päävoima tarvitsee rahasi – yllä – on julkaistu Voimassa 1/2009. Bob Helsingin presidenttikampanjaa taas kommentoitiin Voimassa vuonna 2006 vastamainoksella Tasavallan Repesidentti.

Kun Nokia käskee, pyyhkivät kansakunnan isät ja äidit haitarinsa perustuslailla.

Urkintalaki.fi-sivuston puuhanaiset ja -miehet ovat vihdoin saaneet valmiiksi kovasti odotetut Lex Nokian vastaiset mainoksensa. MTV3-kanavan aamuohjelman tauolla ensiesityksensä saaneet mainokset ovat nähtävissä myös porukan kotisivuilla.

Lisää Lex Nokiasta Voiman joulukuussa julkaisemassa jutussa.

Yhdysvaltalainen Quality Planning Corp. -yhtiö auttaa vakuutusyhtiöitä riskikartoituksissa. Tuoreessa tutkimuksessaan yhtiö on tutustunut lähemmin 1,7 miljoonan yhdysvaltalaiskuskin saamiin sakkoihin ja tulokset eivät varsinaisesti mairittele kaikkia tiellä liikkujia. Hummer-kuski on 4,63 kertaa todennäköisempi sakotettava kuin keskimääräinen autoilija.

Maastoauto, jonka öykkärimäinen sota- ja toimintaelokuvista tuttu muotoilu henkii kaikkea muuta kuin vaatimattomuutta ilmeisestikin laulaa seireenilauluaan henkilöille, jotka eivät suhtaudu liikennesääntöihin asiaan kuuluvalla nöyryydellä. Massiivisen auton luoma turvallisuudentuntu ja ilmeinen välinpitämättömyys muiden tiellä liikkuvien turvallisuudesta ei kerää sympatiapisteitä kotiin.

Olen aiemminkin kirjoittanut Hummereiden kohtaamista vastoinkäymisistä Voimaan (tässä ja tässä). Silloin huomio on lähinnä kiinnittynyt kyseisen rekisterikilvellä varustetun panssarivaunun epäekologisuuteen ja valmistaja General Motorsin vaikeuksiin löytää niille ostajia. Kyllähän tuollaisten hirviöiden epäonni lämmittää mieltä, mutta nyt hävisi jälleen hippu sympatiaa mitä niiden kuskeihin tulee.

Tulin myös taannoin huomanneeksi kuinka kaksi uppoavaa laivaa syleili toisiaan: Veli-lehti ehti ennen manan maille painumista brändätä itsensä Hummeriin. Hyvä veto, toivottavasti Hummer seuraa perässä.

Pitäisikö ihmiset sitten tuomita viiteryhmiensä perusteella, eihän jokainen Hummer-kuski välttämäti sakkoja itselleen haali. Ehkä pystyn elämään itseni kanssa vaikka tuomitsenkin. Samoja asioita nuo kuskit kuitenkin tavoittelevat, egon pönkittämistä autolla, piittaamatta muiden hyvinvoinnista.

Ympäristön ylenpalttinen saastuttaminen ja kaupunkitilan tukottaminen ovat syntejä, joista voin heristää keskisormea hyvällä omallatunnolla jatkossakin.