Niin sanotut parlamentarismin kannattajat haluavat viedä pääministeri-instituutiolla Suomen takaisin menneisyyteen, Kekkosen aikoihin. Parlamentaristit haluavat tehdä pääministeristä uuden vanhanajan presidentin, joka valitaan eliitin kesken, eikä vaaleistakaan ole niin väliksi, kuten poliittinen kärkikaarti vuonna 1973 päätti.

Valitsijamiehet toimittivat eräänlaista feodaaliaateliston virkaa, joka on helppo jyrätä kun kuninkaantekijät niin tahtovat. Ensimmäisissä presidentinvaaleissa vuonna 1994, jotka toteutettiin suorana kansanvaalina, politiikan toimittajat olivat varmoja siitä, että viimeisellä kierroksella vastakkain ovat Väyrynen ja Sorsa.

Kansa valitsi toisin.

Presidentivaaleissa poliittisen eliitin ja vallan välissä on monimiljoonaisen joukon oudot logiikat, kuten arvomaailma ja tavallisten ihmisten kuuden vuoden välein heräävä halu määritellä mikä on Suomen linja.

Jo nyt pääministeri on instituutio, joka ei kaadu millään. Suomessa valtaa käyttää aina enemmistöhallitus, ja meillä poliittiseen kulttuuriin ei kuulu vastuunkantaminen, joka tarkoittaa muun muassa sitä, että erotaan kun mokataan. Nyt Vanhanen ontuu takavasemmalle jalkaleikkaukseen vedoten kuin jokin vaalirahasekoilun ja korruptioskandaalin kärsivä Kristus, ja sitten voimme kaikki alkaa yhdessä unohtaa. Joku kiva siisti sisätyö löytyy varmasti, kaverit pitävät siitä huolen.

Jos presidentinkaatajien tahto olisi jo todellisuutta, Suomen suurinta valtaa käyttävä ihminen valittaisiin ensi kesänä Lahdessa keskustan puoluekokouksessa, ei lähes 80 prosentin äänestysvilkkauteen yltävillä yleisillä kansanvaaleilla.

"Tämän uuden puheenjohtajan ja pääministeri Vanhasen välillä sovitaan, jatkaako pääministeri siitä eteenpäin pääministerinä vai eikö", maalailee ensi kesän näkymiä keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtaja Timo Kalli, Suomen kolmanneksi rehellisin mies heti Jarmo Korhosen ja Matti Vanhasen jälkeen.

Sopikaa te keskenänne, meillä on (vielä) presidentti, joka ei ole seniili, koska saamme hänet itse valita. Hyvää joulua Taxellin komitealle.

Taas on nähty se aika vuodesta, kun vastamainokset on laitettu järjestykseen. Maan Ystävien ja Voiman Mainoskupla -vastamainoskilpailuun osallistui tänä vuonna ennätysmäärä töitä.

Voittajaksi selviytyi Vastamainostoimisto 101 videollaan Ydinlinja.

Deittimainoksen muotokielen ydinvoimalobbaukseen yhdistävä spotti naittaa yhteen huohotuslinjojen ja sähkösyöpön teollisuuden katteettomat lupaukset.

Fantasioita tarjoilevan ja tyydyttävän seksiteollisuuden rinnastaminen kansallisen potenssin pönkittämiseen huippukehittynein reaktorein kuvaa hyvin aikaamme. Teknologiafetissinsä humalluttama kansa kuolaa lopullista ratkaisua ongelmiinsa kuin himosta karjuva vähämielinen, piiskaten samalla ratsuaan kiihkeämpään laukkaan jyrkänteen reunan lähestyessä.

Talven alkaessa Helsingin Sanomat kertoi, että suurista kaupungin vuokra-asunnoista on pääkaupungissa huutava pula. Jonossa on 530 "suurperhettä", siis perheitä, joissa on kolme lasta tai enemmän.

Kaupungin uudistuotanto keskittyy pieniin asuntoihin. Samaan aikaan suuret asunnot tekevät vapailla markkinoilla heikosti kauppansa. Miksi kaupungin asuntohankintayhtiö ei sitten osta niitä vuokrakäyttöön?

"Siihen ei ole lähdetty, koska naapuruston reaktioita on pelätty", osastopäällikkö Mikko Luukkonen Helsingin kiinteistöviraston asuntoasiainosastolta selittää.

HS käsittelee vuokra-asuntopulaa maahanmuuttokysymyksenä, onhan moni jonossa odottava suurperhe lähtöisin Afrikasta. Tämä kehystys tuntuu kuitenkin harhaanjohtavalta. Perheiden vuokra-asuminen on vaikeutunut jo kauan ennen kuin maahanmuuton vilkastumista.

Vuokrasäännöstely päättyi vuonna 1995. Sen jälkeen vapaarahoitteisten asuntojen vuokrat ovat nousseet yli kolme kertaa nopeammin kuin hinnat yleensä. Asuntovelallisille on annettu oikeus verohelpotuksiin, vuokralaisille ei.

Vuonna 1960 Suomessa oli 6 815 asuntoa tyhjillään: 0,56 prosenttia koko asuntokannasta. Viime vuonna niitä oli 268 593. Lähes yksi kymmenestä suomalaiskämpästä on ilman asukkaita. Se ei johdu maaltamuutosta: tyhjien asuntojen osuus koko kannasta on jotakuinkin sama niin Uudellamaalla kuin Kainuussakin, sekä Pohjanmaalla että Lapissa. Vuokrat eivät nouse siksi, että asunnoista olisi pulaa. Niitä pihdataan.

Neljäkymmentä vuotta sitten asunnon keskimääräinen neliövuokra Suomessa oli 0,94 euroa. Minun syntyessäni 1980-luvun alussa se oli kaksi euroa. Nyt neliömetrin keskivuokra on 9,04 euroa: lähes kymmenen kertaa enemmän kuin 40 vuotta sitten.

Ja kun vuokrat ovat kymmenkertaistuneet, palkat ovat kasvaneet vain noin 2,5-kertaisiksi. Se tarkoittaa, että me vuokra-asujat kulutamme asumiseen selvästi yli kolme kertaa suuremman osuuden tuloistamme kuin vuonna 1968 – ellemme sitten tyydy asumaan ahtaammin.

Omistusasujilla on toisin. Suomalaisen keskipalkalla saa enemmän pinta-alaa omistusasunnosta kuin aikaisempina vuosikymmeninä.

Tunnen monia noista Hesarin mainitsemista 530 lapsiperheestä, jotka jonottavat kaupungin vuokra-asuntoa. He elävät liian kalliissa vapailta markkinoilta vuokratuissa kämpissä tai sinnittelevät liian ahtaissa tiloissa. Joukossa on suomalais- ja ulkomaalaistaustaisia perheitä; duunareita, työttömiä, taiteilijoita ja tutkijoita. Heille yhteistä on toimeentulon epävarmuus, jonka vuoksi he eivät saa tai halua asuntolainaa.

Asuntojonossa on myös Gilbert Adi Kadiman ja Mymy Walelun perhe, jonka tarinaa olen seurannut parin vuoden ajan. [Voima 4/2007: Ulkomaalaisvirasto suosittaa: Kuole Kongossa; Voima 2/2009: Kerrosten välissä.] Akateemisessa, työssäkäyvässä ja silti pienituloisessa siirtolaisperheessä on jotain perihelsinkiläistä. Kuusihenkinen perhe asuu tällä hetkellä 39 neliön asunnossa, koska suurempaa ei ole järkevään hintaan tarjolla.

En ymmärrä Helsingin kaupungin asennetta vuokra-asumiseen. Kun kaupunki kerran tarjoaa asukkailleen vuokra-asuntoja, eikö sen olisi järkevää tarjota juuri sellaisia vuokra-asuntoja, joita kaikkein kiireellisimmin tarvitaan? Ja eivätkö jonottavat perheet, ihonväristä riippumatta, voisi olla tässä priorisoitava ryhmä? Sen sijaan kaupunki erikseen kieltäytyy hankkimasta perheille isoja asuntoja, koska se ennakoi naapurien protesteja. Ikään kuin vuokralla asuva perhe olisi jotenkin vielä kamalampi naapuri kuin huumevieroitusklinikka tai alkoholistien asuntola.

Vielä pari vuosikymmentä sitten kaupungin vuokralaisena asuminen oli ihan normaalia, tavallisen pienituloisen perheen valinta. Tavalliset pienituloiset perheet eivät Suomesta ole loppuneet. Vain asenteet ovat muuttuneet: pienituloisuudesta puhutaan nyt sosiaalisena ongelmana.

Perheiden vuokra-asuntopulan käsitteleminen vain maahanmuuttajien pulmana tuntuu siksi kummalliselta. Rahastahan tässä puhutaan, ja sen vähyydestä, ja siitä minkälaisia asumisvaihtoehtoja erilaisille helsinkiläisperheille halutaan tarjota. Asuntojonojen monilapsiset suomalais- ja maahanmuuttajaperheet ovat samassa veneessä.

Viime talvena Susanna Kuparinen innostui hehkuttamaan täällä Fifissä Teemu Nikin seitsenminuuttista lyhytelokuvaa Kaveri. "Kaveri on ilmavasti ohjattu, leppeän vaivautuneisuuden ja kuivakan huumorin helmi, jonka muuttaa maailmaa hieman monisyisemmäksi ja suvaitsevammaksi", Kuparinen kehui pätkää, jossa kaksi keski-ikäistä miestä harrastaa krapulapäivänä kokeilumielessä anaaliseksiä. Kaveri otti härskin vitsin ja kristalloi siitä jotain herkkää ja kaunista.

Puolivitsillä kuvatusta Kaverista tuli ensin underground-hitti, sitten kansainvälinen festivaalimenestys. Nikin tiedettiin ohjaavan jo seuraavaa lyhytelokuvaansa. Sen valmistumista odotettiin toimituksessamme hartaasti.

Tänään se sitten julkistettiin. Nikin uutuus Äiti ei enää keilaa on jännitteinen tarina kahdesta skiniveljeksestä ja betonilähiön iltapäivän arkisista kauhuista. Aivan kuin Kaveri, myös Äiti siivilöi alle kymmenessä minuutissa groteskiudesta herkkyyttä.

Äiti ei enää keilaa on nähtävillä Vimeossa lauantaihin 5. joulukuuta asti. Sen jälkeen se lähtee kiertämään elokuvafestivaaleja, ja palaa taas hamassa tulevaisuudessa verkkojakeluun. Katsokaa siis nyt, kun vielä voitte.

Ensimmäinen Voima ilmestyi marraskuussa 1999.

Samana syksynä suurmielenosoitukset keskeyttivät WTO-kokouksen Seattlessa, Boris Jeltsin vaihtui Vladimir Putiniin ja maanviljelijät hirttivät maatalousministeri Kalevi Hemilää esittävän nuken eduskuntatalon portailla. Suomen rahayksikkö oli markka ja presidenttinä Martti Ahtisaari. Syksyn aikana alkoi maailman ensimmäinen Big Brother sekä toinen Tšetšenian sota.

Ja, kuten näinä hetkinä on aina muistutettava, World Trade Centerin kaksoistornit törröttivät keskellä Manhattania, aavistamatta pahaa.

Aikamoista!

15. joulukuuta juhlimme Voiman siirtymistä toiselle kymmenelleen. Helsingin Hämeentiellä, Kuudes linja -klubilla, soittavat syntymäpäivän kunniaksi Rauhatäti, The Valkyrians sekä Asa & Jätkäjätkät. Liput 7 euroa.

Tervetuloa!