Moraaliarvojaan hulluna vaalivat, suvaitsemattomat ihmiset käyvät hieman korpeamaan. Jos avarakatseinen pyrinkin olemaan, niin suvaitsemattomuutta en suvaitse.

Ranskalaista taiteilija Philippe Pissieriä uhkaa jopa 75 000 euron sakot ja kolmen vuoden vankeus yhden lähetetyn postikortin takia. Moraaliarvojen perusteella.

Pissier osallistui "Eroottisia hetkiä" -näyttelyyn viime kesänä, joka keskittyi "postitaiteeseen". Postitaiteella on pitkä historia ja se on siis juuri sitä, miltä se kuulostaakin: visuaalisesti stimuloivia postikortteja ja vastaavia.

Osana luovaa prosessiaan herra Pissier postitti neljä kollaasikorttia, jotka yhdistivät kuvia etelärankalaisesta kylästä ja vanhoja kuvia taiteilijan tyttöystävästä (myös tämän rinnoista).

Skeneen kuuluu tietenkin postittaa taideteokset kommandona, eli ilman kirjekuorta, eikä se ole aiheuttanut Pissierille ongelmia hänen 25 vuotisen taiteilijauransa aikana. Nyt aiheutti.

Hänen kotikylänsä postitirehtööri rupesi kuumottamaan taiteilijaa moraalisesti arveluttavista korteista.

Postin kannustamina viranomaiset painostivat taiteilijaa. Laki näet kieltää "väkivaltaisen tai pornografisen sisällön valmistamisen, kuljettamisen ja mainostamisen siten, että alaikäiset saattavat sen nähdä". Tästä voidaan lätkäistä kovimmillaan kolmen vuoden kakku ja 500 000 euron lasku.

Tämä siis siitäkin huolimatta, että postilaatikot tyhjentää täysi-ikäinen työntekijä, postit lajittelee täysi-ikäinen työntekijä ja vastaanottajakin oli täysi-ikäinen. Postivirkailijoiden selityksen mukaan on täysin mahdollista, että posteljooni pudottaa kirjeen vahingossa maahan, jolloin joku paikalle sattunut alaikäinen voi nähdä sen.

Taiteilija Pissierin näkemys on, että yhtä todennäköisesti ufo voisi saapua paikalle, pihistää kortin posteljoonilta ja lennättää sen suorinta tietä lastentarhaan.

Toivottavasti tämä ei ennakoi sitä, että kaikki Ranskassa turisteeraavat, jotka lähettävät hassuja turistikortteja, joissa vilisee eroottisesti vihjailevaa kuvastoa eivät tee sitä vankeuden uhalla.

Philippe Pissierin hässäkästä kirjoittama muistio löytyy kokonaisuudessaan englanniksi hänen kotisivultaan.

Greenpeacen lippulaiva Arctic Sunrise ankkuroi viikko sitten Santarémin kaupungin satamaan, jossa on vuodesta 2003 toiminut monikansallisen Gargill-yhtiön soijanvientiterminaali.

Santarém on Brasilian Amazonian väkirikkaimman osavaltion Parán toiseksi suurin kaupunki Amazon- ja Tapajos-jokien risteyksessä. Viiden Suomen kokoinen Pará on sademetsän etulinjaa, jossa käydään kamppailua Amazonian tulevaisuudesta.

Kamppailun rintalinjat ovat harvinaisen selvät: toisaalla sademetsän kansanliikkeet, pienviljelijät, ympäristöjärjestöt ja Brasilian monitasoiset ympäristövirastot haluavat suojella mahdollisimman pitkälle jäljellä olevat sademetsät; toisaalla hakkuufirmat, karjankasvattajat, vientikasvien suurviljelijät, agribisnekseen nojaavaa kehitysmalliin nojaavat poliitikot ja kehitysministeriöt haluvat Amazonian luonnovarat taloudelliseen käyttöön, mahdollisimman nopeasti.

Kiista Amazoniasta peilaa sekä paikallistason väkivaltaista konfliktia että kamppailua Brasilian kehitysmallista ja yhteiskuntapolitiikasta. Valtaviin tuhansien hehtaarien tiloihin perustava vientisoijaviljely on tämän kiistan keskiössä.

Amazonialla olet joko suurmaanomistajien puolella tai heitä vastaan, aina viimeiseen hengenvetoon asti. Siitä ovat murheellisena todisteena ne vajaa 1000 sademetsäsukkaiden yhdistysten, kuminkerääjien liiton, maatyöläisten ay-liiton tai maattomien liikkeen johtajaa ja aktiivia, jotka on murhattu viimeisen 30 vuoden aikana pelkästään Parán osavaltiossa.

Amazonian sademetsästä on tuhottu Brasiliassa jo noin viidesosa, vuosittain noin 20 000 neliökilometriä. Vuosittaiset luvut vaihtelevat sen mukaan miten suuret hakkuualueet otetaan huomioon. Vuosituho on silti pysynyt viime vuodet suurinpiirtein samana laajamittaisista suojelutoimenpiteistä ja huomattavista poliittisista muutoksista huolimatta.

Tosin Brasilian avaruusviraston INPE:n tarkentuneet sateliittimittaustekniikat antavat olettaa, että sademetsätuho oli vieläkin pahempi vuonna 2008. INPE:n mittausten mukaan elokuun 2007 – heinäkuun 2008 välisenä aikana sademetsää tuhottiin joko kokonaan (12 000 km2) tai osittain (25 000) yhteensä 37 000 neliökilometriä, joka olisi kaikkien aikojen tilastoennätys. Syynä on INPEn mukaan pihvilihan ja soijan maailmanmarkkinahintojen nousu.

Sademetsien hakkuiden pääsyylliset ovat perinteisesti olleet sahateollisuuden hakkuut ja pihvikarjankasvatus. Ensin laittomasti toimivat hakkuufirmat ovat sahanneet sademetsistä arvokkaimmat puulajit, jonka jälkeen metsät on parturoitu pihvikarjan alati laajanevien laitumien alta, sademetsälaitumet kun ehtyvät nopeasti.

Viime ajat metsiä on hakattu yhä enemmän soijaplantaaseiksi, mutta pihvinauta lienee edelleen Amazonian pahin vihollinen. Imazon-järjestön tuore raportti osoittaa, että jopa 40 prosenttia Brasilian pihvikarjasta laiduntaa Amazonialla: 80 miljoonaa nautaa.

Syrjäseutujen laajamittaisten metsätuhojen taustalla on maakeinottelua ja valtion tai perinteisten asukkaiden maiden valtauksia. Amazonian metsissä asuu yhä 200 000 – 300 000 alkuperäiskansojen intiaania sekä pari miljoonaa jokivarsiasukasta, jotka ovat muuttaneet sademetsien reunoille ja syvälle jokivarsiin viimeisen parin vuosisadan aikana.

Intiaanit ja intiaaneihin sekoittuneet jokivarsiasukkaat eivät ole luopuneet asuttamistaan metsistään vapaaehtoisesti, vaan laittomien hakkajien ja uusia maita hamuavien suurtilallisten on pitänyt häätää metsien asukkaat, usein väkivaltaisesti.

Amazonian syrjäisillä reuna-alueilla on vallinnut aina viime vuosiin asti vahvimman laki. Suurmaanomistajien pistoleirot ovat pitäneet yllä maaseudun terroria kun viranomaiset eivät ole pystyneet tai halunneet valvoa syrjäseutuja.

Brasilian työväenpuolueen PT:n valtaannousu on merkinnyt suurta muutosta Amazonialla. Työväenpuolueen koalitiot ovat voittaneet paikallisvaaleja myös Parán osavaltiossa ja Santarémissä. Uusien vallanpitäjien myötä laittomia hakkuita ja maakeinottelua on saatu vähitellen kuriin, ja maaseudun terrorista ja rankaisemattomuuden kulttuurista ollaan pääsemässä eroon. Palkkamurhaajia ja jopa murhien tilanneita suurtilallisia on saatu tuomiolle: pari viikkoa sitten pidätettiin nunna Dorothyn salamurhan viisi vuotta sitten tilannut suurtilallinen. Suuri osa Amazoniasta on myös rajattu erilaisiksi suojelualueiksi viimeisen 15 vuoden aikana.

Silti valtavat alueet sademetsää on vielä suojelematta eikä vuosittainen tuho ole merkittävästi vähentynyt. Liittovaltion oikeusasiamiehen Felicio Ponteksen mukaan syynä on ensinnäkin viranomaisten vähäiset resurssit ja toiseksi korruptio. Brasilian oikeusasiamieslaitoksen mukaan laillisen kuuden miljoonan vuosittaisen puukuution lisäksi Parássa hakataan joka vuosi toinen mokoma laittomasti.

Mutta ennenkaikkea syynä on Amazonialla vallitseva kehitysmalli, joka perustuu laajamittaisiin metsien hakkuisiin ja suurtilojen julkisiin tukiaisiin, joilla viime aikoina on rohkaistu erityisesti soijanviljelyä, arvioi Pontes.

Santarémin maatyöläisten liiton mukaan vientisoijanviljely on nykyään Amazonian sademetsän ja sen perinteisten asukkaiden pahin uhka. Greenpeace puolestaan pelkää, että yli 1 000 kilometriä Amazonin suulta sijaitsevan Santarémin soijanvientisatama kautta agribisnes on leviämässä keskelle Amazoniaa.

Santarémin kautta viedään pääosin Amazonian eteläisimmässä osavaltiossa Mato Grossossa viljeltyä soijaa, joka rahdataan proomuilla Tapajos-jokea pitkin Santarémin terminaaliin ja siitä edelleen rahtilaivoilla Euroopan ja Aasian markkinoille. Mato Grosson sademetsät on parturoitu viimeisen 10 vuoden soijabuumin aikana. Osavaltion kuvernöörin Maggin väitetään olevan maailman suurin soijanviljelijä satojen tuhansien hehtaarien soijaplantaaseillaan.

Soijanviljely ja vientisatama tuo epäilemättä Santarémin alueelle merkittäviä investointeja ja jauhaa omistajille suuria voittoja. Maatyöläisten liiton mukaan soijabuumin tuoma vauraus jakautuu kuitenkin hyvin epätasaisesti: Amazonian ulkopuolelta tulleet harvat plantaasiviljelijät ja monikansalliset suuryhtiöt käärivät sekä valtaosan valtion tukiaisista että vientisoijan tuomat dollarit.

Pitkälle koneellistettu soijanviljely ja sen rahtaus työllistää suhteellisen vähän väkeä samaan aikaan kun laajenevat soijaplantaasit valtaavat pienviljelijöiden maita ja metsiä. Kaiken lisäksi soijaplantaaseilla runsaskätisesti käytetyt torjunta-aineet kulkeutuvat pienviljelijöiden elinpiirin ja myrkyttävät viljelmät ja ihmiset. Maaseudun koluttamille asukkaille tulevaisuus kaupunkien kurjissa lähiöissä ei ole valoisa.

Greenpeacellä ja sademetsien kansanliikkeillä on vastassaan liike-elämän ja paikallispoliitikkojen äänekäs rintama. Santarémin soijasataman liepeillä ei viime viikolla kannattanut kuljeskella yksinään Greenpecen t-paidassa ja lippalakissa, jos ei välttämättä halunnut kahnauksia soijanviljelijöiden kanssa.

Kun Greenpeacen laiva viimeksi kävi Santarémissä vuonna 2006, syntyi käsirysyjä ja Arctic Sunrisen miehistö pidätettiin. Kaupunki oli täynnä "Heittäkää Greenpeace ulos, palauttakaa Amazonia brasilialaisille" -kylttejä. Gargill ja soijanviljelijät ovat onnistuneet lietsomaan alueen poliitikot ja paikallismedian luonnonsuojelualueiden vastaiseen nationalistiseen kampanjaan.

Paikalliset liikemiehet ovat harmissaan, kun eivät pääse osille luonnonsuojelualueiksi rajattujen metsien tuottoisasta kaupasta. Amazonian reuna-alueille on viimeisen vuosikymmenen aikana rajattu lähes 10 miljoonaa hehtaaria yhteisöllisiä suojelualueita, joissa metsien laajemmat kaupalliset hakkuut on kielletty ja luonnonvarojen käyttö asukasyhdistysten valvonnassa. Yhteisölliset suojelualueet takaavat perinteisten asukkaiden oikeuden maihinsa ja sallivat sademetsien luonnonvarojen kestävän käytön ja pienviljelyn.

Amazonian syrjäseutuja pitkään hallinneiden eliittien näkökulmasta yhteisölliset suojelualueet ovat kirous ja ulkovaltojen masinoima kaappaus, joka henkilöityy luonnonsuojelujärjestöihin, erityisesti Greenpeaceen.

Myös sademetsäasukkaiden kansaliikkeet kommentoivat varsin happamasti Greenpeacen toimintatapoja. Greenpeacen laivojen on tapana saapua konfliktialueille näyttävästi mediahumun saattelemana. Kun julkisuuden pöly laskeutuu ja Arctic Sunrise jatkaa matkaansa kohti jäisempiä auringonlaskuja, jäävät sademetsien kansaliikkeiden edustajat yksinään joenrannalle taistelemaan suurmaanomistajia ja näiden kontrolloimia poliittikkoja ja paikallismedioita vastaan.

Vaikka Greenpeacen öykkäröintiä vierastetaan, se ja muut kansainväliset ympäristöjärjestöt ovat Amazonian sademetsien asukkaiden liikkeille elintärkeitä kumppaneita, sanoo intiaanien ja jokivarsiasukkaiden yhteistyöjärjestön Allianca de povos da florestan kv-sihteeri Juan Carlos Carraco Rueda. Kokemus on osoittaunut, ettei Amazoniaa saada suojeltua ilman kansainvälistä painostusta ja tukitoimia.

Joulukuun 22. päivänä 20 vuotta sitten syrjäisen Acren osavaltion maatyöläisten liikkeen johtajasta ja kuminkerääjien liiton perustajasta Chico Mendezistä tuli ensimmäinen ekomarttyyri, joka kärsi hengellään kansainvälisen metelin nostattamisesta. Sittemmin Chico Mendesin innoittamana Amazonian kansanliikkeet ovat saavuttaneet merkittäviä poliittisia voittoja ja valtavat alueet uhattuja sademetsiä on onnistuttu suojelmaan.

Kansanliikkeet ovat osaltaan olleet nostamassa valtaan työväenpuolueen PT:n johtajan Lulan hallituskoalition liittovaltion tasolla sekä monia osavaltioiden ja kaupukien PT-hallituksia Amazonialla.

Nyt kamppailu Amazoniasta onkin siirtynyt työväenpuolueen koalition sisälle, jossa käydään kovaa kädenvääntöä suojeluorientoituneen kestävän sademetsätalouden kannattajien ja agribusineksestä ponnistavaan vientimalliin uskovien välillä.

Vientisektorisiipi hallitsee selvästi Brasilian avainministeriöitä ja rahahanoja valtiovarainministeriöstä maatalousministeriöön. Ympäristöhallinnon ja maareformiministeriön tavoitteet jäävät helposti vientisektorin jyräämäksi, vaikka juuri oikeudenmukaisempi ja kestävämpi maaseutukehitys ja maareformi on ollut yksi PT:n ideologisista ydinteemoista.

Ideologia ja käytäntö eivät ole aina kohdanneet ja monet ovat syvästi pettyneitä tapaan, jolla PT on solahtanut Brasilian korruptoituneeseen hallintokulttuuriin. Parán luonnonsuojelijoiden mukaan viime vuosina valtaan nousseet osavaltion ja Santarémin työväenpuolueen hallinnot ovat siirtyneet selkeästi suurmaanomistajien puolelle kalastellakseen ääniä seuraavissa vaaleissa.

Alueen liittovaltion ympäristöviraston Ibaman johtaja Daniel Cuenca pakotettiin eroamaan joulun alla, omien sanojen mukaan osavaltion ja kaupungin edustajien vaatimuksesta, ja hakkuuyrittäjien ja soijanviljelijöiden painostuksesta. Ibaman Santarémin alueviraston pitäisi valvoa kolmen Suomen kokoista aluetta, jossa on käynnissä merkittävien metsäalueiden suojelukiistoja ja suurviljelmien ennenäkemätön laajeneminen sademetsäalueelle. Silti paikallisen Ibaman resursseja on päätetty vähentää dramaattisesti ja toimintoja siirretään muualle.

Ibasen erotettu johtaja oli aikeissa pysäyttää Santarémin soijavientisataman toiminnan, koska lain vaatimat ympäristöselvitykset ovat tekemättä. Myös oikeusasiamies Felicio Pontesin mukaan Gargillin soijanvientiterminaali toimii laittomasti ja oikeusasiamiesvirasto uhkaa yhtiötä syytteillä.

Vaikka paikallinen jokipoliisi yritti viime viikon sinnikkäistä viivytellä Greenpeacen Arctic Sunrisen ankkuroitumista Gargillin terminaalin viereen Santaremissä, laivalla onnistuttiin perjantaina julkistamaan yhteisöpohjainen kartoitus merkittävimmistä muutoksista, jotka ovat tapahtuneet ympäröivällä maaseudulla sen jälkeen kun Gargillin soijasataman rakentaminen aloitettiin vuosituhannen alussa.

Paikallisten maatyöläisten liittojen ja Saude e Alegria -järjestön kartoituksen mukaan neljösosa tutkitusta kylistä on uhassa hävitä soijaplantaasien laajentumisen vuoksi: kaksi kylää on jo pelkkä muisto ja asukkaat muuttaneet kaupunkiin. Soijapelloiksi oli hakattu laittomasti 55 metsäaluetta ja 29 jokea oli pilaantunut soijaviljelmiltä valuneista kasvimyrkyistä. Viljelymaan hinta on noussut alueella yli kymmenkertaiseksi.

Katolisen maakomission Isä Gilberton mukaan "Gargillin satama on ekologinen ja sosiaalinen katastrofi, joka on pysäytettävä". Soijanvientisatama luo arvostelijoiden mukaan niin paljon kysyntää, että soijaviljelmät välttämättä laajentuvat Santarémin alueella, keskelle Amazonian sademetsää.

Näyttääkin siltä, että tarvitaan jälleen kansainvälistä painostusta, jotta Amazonian paikallishallitukset pitäytyvät suojeluvelvoitteissaan ja kestävän kehityksen lupauksissaan eivätkä käänny kokonaan sademetsien hakkuiden ja suurviljelijöiden puolelle. Ympäristöjärjestöjen mukaan Brasiliasta tuotu soija (pihvilihasta puhumattakaan) pitäisi laittaa kansainväliseen boikottiin, kunnes on käytössä toimiva sertifiointijärjestelmä, joka takaa, ettei soijaa tule myyntiin sademetsistä hakatuilla tai perinteisen asukkaiden mailta vallatuilta viljelmiltä.

Globaalilla kansalaisyhteiskunnalla on tilaisuus osoittaa voimansa ensi viikolla Parán pääkaupungissa Belémissä järjestettävässä Maailman sosiaalifoorumi WSFssä, jonne oli jo rekisteröitynyt 82 000 osallistujaa yli 100 maasta. Parán osavaltion hallitus kuvernööri Ana Julian (PT) johdolla on Belémin WSFn tärkein sponsori. Jos foorumin osallistujat ottaisivat kerrankin kantaa konkreettiseen kiistaan ja laittaisivat sademetsässä tuotetun soijan ja pihvilihan kansainväliseen boikottiin, poliittiset konjunktuurit Amazonialla heilahtaisivat hetkessä kestävän sademetsätalouden puolelle.

Tiistaina 20.1. Obama vannoi Yhdysvaltain presidentin virkavalan, hieman takellellen tosin. Skeptisenä ja ajoittain harmillisen kyynisenä sivusta seuraajana en ole ihan loputtomasti jaksanut toivoa maailman muuttuvan vallan vaihtuessa Valkoisessa talossa. Viime kuut on yhä synkemmissä tunnelmissa voinut seurata Obaman hallituksen muodostumista: vanhoja ketkuja riittää ja sodanlietsojiltakaan ei ole vältytty. Kompromisseja on riittänyt.

Mutta kyllä tuo Barack onnistui yllättämään positiivisesti ensi päivinään virassa; Quantanamo kiinni (ehkä) ja CIA:lle luu kurkkuun salaisten vankiloiden kiellolla. Melkein tulee mieleen kirjailija William Blumin klassikkositaatti:

"If I were the president, I could stop terrorist attacks against the United States in a few days. Permanently. I would first apologize -- very publicly and very sincerely -- to all the widows and orphans, the impoverished and the tortured, and all the many millions of other victims of American imperialism. Then I would announce that America's global military interventions have come to an end. I would then inform Israel that it is no longer the 51st state of the union but -- oddly enough -- a foreign country. Then I would reduce the military budget by at least 90 percent and use the savings to pay reparations to the victims and repair the damage from the many American bombings, invasions and sanctions. There would be enough money. One year of our military budget is equal to more than $20,000 per hour for every hour since Jesus Christ was born. That's one year. That's what I'd do on my first three days in the White House."

"On the fourth day, I'd probably be assassinated."

Ihan noin radikaaliksi Obama ei ole uskaltautunut tahi halunnut. Toivottavasti se pelastaa Blumin olettamalta kohtalolta.

Entisessä työpaikassani pienessä kirjastossa kiire oli sitä, kun tiskillä oli kaksi asiakasta ja samaan aikaan puhelin pirahti soimaan. Aloin pääni sisällä juosta hermostunutta kehää, ja vauhti kiihtyi asiakkaiden ilmeiden muka kiristyessä odotuksen synnyttämästä ajantuhlauksesta. "Kiireisiä" tilanteita saattoi olla jopa viikoittain.

Nykyisessä työpaikassani kiire on aina kintereillä, sen voisi ehkä sanoa kroonistuneen. Tuntuu, että yhtaikaa pitäisi tehdä kuutta eri asiaa, puhelin soi, ja portin pielessä oleva ovikello pärähtää omahyväiseen kakofoniaansa, joka saa joka toisen täällä kiroilemaan. Yleensä samaan saumaan soi toinenkin puhelin, ja joku maailman tapahtumista hätkähtänyt kansalainen kysyy, mitä me OIKEASTI aiomme tehdä Israelin ja Palestiinan tilanteelle / Somalialle / afgaaninaisille / Zimbabwelle / kurdeille / uusnatseille, kun ei meistä mitään missään kuulu ja paha vain jatkaa kulkuaan.

Omat vastaukset kuulostavat lannistuneilta ja ympäripyöreiltä, varsinkin jos lehti on menossa painoon, nettisivut ovat levällään, vasemmalla kädellä pitäisi postittaa parisataa kirjettä ja oikealla laatia vetoomusta vangitun tshetsheenin puolesta. Kyllä me rouva hyvä / parahin herra koko ajan kovasti kaikkea teemme, mutta näkymätön on olemuksemme ja mykkä äänemme.

Kiireen sanotaan olevan vain väärää aikatauluttamista, ja ehkä se osin onkin. Itsekseni olen kyllä sitä mieltä, että todellista, juuri tässä hetkessä piinaavaa kiirettä maailmassa on vain sellainen, mikä liittyy hengenpelastustehtäviin. Muu on vähemmän tärkeää, ja vaikka olisikin luonteeltaan ripeyttä vaativaa, sen takia ei pidä stressata. Turhanaikaista hötkyilyä vastaan pitää päin vastoin protestoida. Protestiapua saa vaikka Timo Kopomaan uutuuspamfletista Leppoistamisen tekniikat.

Luen sen heti kun ehdin.

Turkisala on kuolemassa, norjalainen Fham Sjøholm sanoo tänään Fifin haastattelussa. Uusia yrittäjiä elinkeino ei kiinnosta, tarhat tekevät tappiota ja eettiset kysymykset painavat.

Vai onko ala sittenkin kokemassa huimaa kasvua? Lokakuussa 2007 Suomen turkistuottajien verkkosivuilla kerrottiin näet seuraavaa:

"Turkisten tuottaminen on perinteinen suomalainen elinkeino, joka työllistää 6000-7000 ihmistä, välillisesti jopa 10 000 suomalaista. Määrä vaihtelee kausittain työhuippujen mukaan."

Nyt sama lähde on jo tätä mieltä:

"Turkisten tuottaminen on perinteinen suomalainen elinkeino, joka työllistää 22 000 suomalaista. Määrä vaihtelee kausittain työhuippujen mukaan. (...) Suomessa toimii noin 1 300 turkistilaa."

Yli sadan prosentin kasvu reilussa vuodessa? Vai luottamusta yleisön lyhyeen muistiin? Onneksi on verkon sisältöä arkistoiva Internet Archive.

Eilen 21.1.2009 Helsingin Sanomien taloussivuilla kerrottiin turkisalasta. Näin:

"Suomessa turkiseläimiä kasvatetaan 1 400 tilalla. Ala työllistää noin 22 000 henkilöä."

Eihän tässä ole kyse ensimmäisestä kerrasta, kun toimittaja toistaa lehdistötiedotteen tekstiä. Mutta miten kummassa tilojen määrä kasvoi HS:n käsittelyssä?

Yksi yliopistoni historianopiskelijoista jätti pari viikkoa sitten avaimet autonsa virtalukkoon ja lähti vaateostoksille. Auto varastettiin ja tyttöä harmitti. Etenkin kun auto oli ollut 17-vuotislahja isältä.

Hieman nolo juttu. Hieman nolomman siitä teki vielä se, ettei tytön mukana 24 tuntia vuorokaudessa kulkeva poliisikaan ollut tullut ajatelleeksi, ettei Lontoon keskustassa ehkä kannata jättää avaimia – edes keskellä päivää – BMW:n virtalukkoon.

Epäonninen opiskelukaverini – joka lehtien mukaan joutui opportunistisen varkaan kynsiin – on jonkin sortin prinsessa. Se sellainen kuningashuoneen jäsen, josta ei koskaan tule kuningatarta, kuningasta, eikä oikeastaan mitään, mutta prinsessa kuin prinsessa. Älkää kysykö nimeä – ei aihe nyt sentään niin paljon inspiroi.

Prinsessan päätös tulla opiskelemaan historiaa vasemmistolaisliberaalista maineestaan tunnettuun yliopistoon, joka sijaitsee vähän resuisessa Etelä-Lontoossa on kai osa kuningashuoneen kasvojenkohotusta. Moderni prinsessa voi oppia isoäitinsä kolonialistisesta menneisyydestä koulutuslaitokselta, jonka naiivi mainoslause kuuluu:

"Goldsmithsissä on kyse vapaudesta kokeilla, ajatella eri tavalla ja olla yksilö".

Yhtenä yliopiston "missiona" on "radikaali ajattelu", mikä tarkoittaa "uskallusta ajatella eri tavalla ja haastaa normit".

Radikaalius ei nyt välttämättä ole ensimmäinen adjektiivi, joka Britannian kuningashuoneesta tulee mieleen. Tai no, onhan se ollut radikaalisti tuhoamassa siirtomaitaan ja lahdannut milloin omiaan, milloin muita.

Mutta koska on tietysti epäreilua syyttää menneisyyden synneistä, mitenkäs olisivat nykyiset?

Vuonna 2007 kuningashuoneen ylläpitäminen maksoi 40 miljoonaa puntaa. Esimerkiksi matkakulut kattoivat 5,5 miljoonaa puntaa. Ei ihme, jos mukaan luetaan BMW:t. Prinsessaa seuraava poliisihenkivartija maksaa vuodessa 250 000 puntaa. Telegraph-lehti muistikin syyttää poliisia varkaudesta prinsessan sijaan.

Toki kuningashuone myös yrittää: virallisilla nettisivuillaan se kertoo "vihreistä aloitteistaan". Yksi viime vuosien merkittävimmistä on jonkinlaisen kairausveden käyttäminen Buckinghamin palatsin viinikellarin kylmentämiseen – perinteisten metodien sijaan. (Täytyy häpeäkseni myöntää, että meidän kodissa käytetään vielä näitä perinteisiä metodeja: valkoviini jääkaapissa, punaviini pöydällä.)

Jos ajatteluun laitettaisiin noin sormustillinen radikaaliutta, näillä porakaivoilla ja BMW:illä tietysti heitettäisiin vesilintua ja kuningashuone lakkautettaisiin. Jos yliopistostani on mihinkään, prinsessa ymmärtää tutkintonsa jälkeen, mikä johtopäätös pitäisi vetää Goldsmithsin toisesta "missiosta", jonka mukaan pitäisi "luoda muutosta globaalisti ja paikallisesti."

Tai voihan jokainen aloittaa muutoksen omalta takapihaltaan: Telegraphin verkkolehdessä prinsessauutisen rinnalla nimittäin muistutettiin myös meitä tavallisia metronkäyttäjiä siitä, ettei kannata "olla tyhmä autovakuutuksen kanssa".

Mitäs jos ei vain kannattaisi olla tyhmä?

No niin, Yhdysvalloissa on uusi pressa. Miljoonat ihmiset ympäri maailman ovat innoissaan ja iloisia. Nyt alkaa muutos ja kaikki kääntyy hyväksi. Kaiken pahan ruumiillistuma GWB on saatu syrjään, joten nyt nälkää näkeville saadaan ruokaa, kodittomille katto pään päälle ja maailmaan rauha. Eikö?

"Systeemi" pysyy silti vallassa. Vaikka USA:n presidentillä onkin paljon valtaa ja välillistä valtaa, niin come on, kuinka radikaalisti yhteiskunta voi muuttua? Kuinka erilaisia puolueita demokraatit ja republikaanit loppujen lopuksi ovat? Sehän on ihan näkökulmakysymys: joidenkin mielestä paljon erilaisia ja joidenkin toisten ei juurikaan. Mut oli kumpi puolue tahansa vallassa, kyllä köyhät pysyy edelleen köyhinä ja rikkaat rikkaina.

Ihan sama juttu Suomessakin; aivan sama mikä puolue saa vaalivoiton, koska systeemi ei kuitenkaan muutu. Me kansalaiset voimme äänestää, mutta onko se vaan suuri huijaus? Olemme tyytyväisiä, kun meille annetaan joitakin vaihtoehtoja: oikeus äänestää tyyppiä tai puoluetta joka lupaa olla vähän vähemmän perseestä kuin joku toinen.

Ja kun meille annetaan joitakin "oikeuksia", me olemme tyytyväisiä. Ja varsinkin hei – kun Afrikassa on huonommin niin ei saa valittaa!

Ja sitten vielä semmoinen juttu, että talouslama pelottaa niitä joilla on eniten menetettävää. Poliitikkoja ja yritysjohtajia. Keskiluokkaisia median edustajia, ja paperimiehiä, jotka ovat jo vuosia tienanneet neljä tonnia kuussa.

Entä me, jotka olemme eläneet koko elämämme opintotuella, toimeentulotuella tai työttömyyskorvauksella tai osa-aikaduunin pienillä roposilla? Graffitimaalarit tai turkistarhaiskijät, joilta ulosotto vie joka pennin? Kun suurin osa kuukaudesta pitää tulla toimeen makaronilla ja soijarouheella, niin kuinka paljon hommelit voi tästä mennä enää enemmän päin helvettiä?

Eipä juurikaan. Oikeastaan on ihan kiva lukea lehdistä jonkun tantan itkemistä siitä, ettei uskalla enää ostaa hanhenmaksaa, kun on tää kamala lama.

Suomen eduskunta antoi jo syksyllä valtuudet 50 miljardin euron pankkitakuisiin ja vuoden alussa yrityksillekin on ehdotettu useiden miljardien pelastuspakettia. Palkansaajien tutkimuskeskuksen johtaja Jaakko Kianderin mukaan tällaista pakettia on pakko ehdottaa, jos halutaan huolehtia taloudesta.

Kun pankkeja ja yrityksiä aiotaan tukea noin 60 miljardilla, niin muuhun elvytykseen ei valtiovarainministeriössä ole liiemmin halua. Nykyisen budjetin kehyksissä siihen on varattu vain kaksi tai kolme sataa miljoonaa. Jyrki Katainen on nimittänyt "elvyttäjäksi" Raimo Sailaksen, jonka mukaan "nykyisillä kehyksillä ei voi elvyttää mittavasti. (..) Yhtenä vaihtoehtona on, että jos kehys tänä vuonna ylittyy, syntyy vastaavasti aihe alittaa se vuonna 2011." (HS 10.1.09)

Tällaisella minielvytyksellä valtiovarainministeriö ohjaa merkittävät tukivirrat vain suurille talousyksiköille eikä työttömyyttä torjuta päättäväisesti. Tämän vuoden kahden ensimmäisen viikon aikana jo 10 000 ihmistä on saamassa lomautus- tai irtisanomisilmoituksen.

Mitä ongelmia kansainvälisessä rahoitusmaailmassa vielä piilee, kun jopa Paavo Lipponen on puhunut tulevasta Harmageddonista?

Muutamassa vuodessa kurssiriskeiltä suojautumiseen tarkoitutetut instrumentit Credit Default Swaps (CDS) ovat räjähtäneet tähtieteellisiin lukuihin. Vuoden 2004 alkupuolella niiden arvo oli 6 396 miljardia dollaria, mutta hieman alle neljässä vuodessa niiden määrä oli noussut 57 325 miljardiin dollariin. Tämä suuruusluokka vastaa koko maailman bkt:ta, joka oli 54 312 miljardia vuonna 2007.

Suuri osa näistä johdannaisista on erittäin riskialttiita. Saksalaisen Bewertungsagentur Fitchin mukaan noin 40 prosenttia CDS- johdannaisista on suojauksia yrityksille ja arvopapereille, jotka eivät ole sijoittamiskelpoisia tai omaavat korkean riskin. (Der Spiegel nro 47/2008, s. 79–80)

Suuryritykset, pankit, rahoituslaitokset, eläkerahastot ja sijoitusrahastot ovat keskinäisessä omistus- ja velkasuhteessa. Paheneva globaali talouslama syö koko ajan osakkeiden arvoa, jonka myötä luottamus CDS-johdannaisiin heikkenee. Jos luottamus koko maailmaan bkt:ta vastaaviin johdannaismarkkinoihin katoaa, niin pahimmassa tapauksessa saatavat, velat ja säästöt sotketuvat hetkellisesti tai pidemmäksi aikaa pahanlaatuiseen umpisolmuun.

Nyt olisi passeli hetki kohdentaa elvytys tulevaisuuteen ja sijoittaa muutama miljardi kotimaisen tuuli-, aurinko- ja maalämpöenergian kestävään tuotantoon.

Olen lähiaikoina ajatellut aika paljon presidentti Martti Ahtisaarta. Minulla ja presidentti Martti Ahtisaarella on paljon yhteistä. Lisäksi on olemassa paljon asioita, jotka eivät yhdistä meitä. Nyt aion kertoa useimmista asioista, jotka joko yhdistävät tai eivät yhdistä meitä.

Martti Ahtisaari sai joulukuussa Nobelin rauhanpalkinnon. Uskoisin, että hän on elämässään saanut myös paljon muita, vähäpätöisempiä palkintoja. Tai, no, käsittääkseni lähes kaikki maailman palkinnot ovat vähäpätöisempiä kuin Nobelin rauhanpalkinto. Minä en ole kovin paljon elämässäni palkintoja saanut, paitsi vuonna 1984 voitin Kiskon kunnassa järjestettyjen Hippo-hiihtojen kuusivuotiaiden sarjan.

Martti Ahtisaari alkaa olla minun näkökulmastani katsottuna jo aika vanha. Mutta toisaalta, minäkin olen juuri lukiosta tulleiden näkökulmasta tosi vanha. Sain tätä kirjoittaessani juuri samana päivänä puhelinsoiton, jossa minua pyydettiin laivaristeilylle parikymppisten opiskelijoiden valvojaksi "kun olen jo niin vanha".

Minä ja Martti Ahtisaari tunnemme molemmat monia ihmisiä. Ja olemme kummatkin tavanneet vielä enemmän ihmisiä. Minulla on 494 Facebook-kaveria. Martti Ahtisaarella ei ole yhtään, koska hänellä ei ole omaa Facebook-profiiliakaan. Uskoisin silti, että jos hän perustaisi oman profiilin, hän saisi varmaan aika äkkiä enemmän kavereita.

Ja oikeastaan, minäkin voisin hakeutua hänen Facebook-kaverikseen, koska me olemme tavanneet. Me olemme tavanneet presidentinlinnassa ja kätelleet. Niin, sitä ei kovin moni arvaisi, mutta minä tosiaan olen ollut linnassa kättelemässä Suomen presidenttiä. Samana päivänä kättelin muuten eduskunnassa Riitta Uosukaisen kanssa, mutta se on ihan toinen tarina.

Mutta. Minä en siis ole pelkästään tavannut Martti Ahtisaarta presidentinlinnassa, ja kätellyt häntä, vaan lisäksi jutellut hänen kanssaan. Vuosi oli 1999 ja meitä oli noin viidentoista Alkio-opiston opiskelijan ryhmä, joille opettajamme oli jotenkin saanut keploteltua audienssin.

Kun presidentin adjutantti oli pitänyt meille ensin lyhyen briiffauksen siitä miten presidentin seurassa käyttäydytään ja miten hänen seurassaan ei käyttäydytä, kävelimme jonossa innostuneen hiljaisuuden vallitessa huoneeseen, jossa presidentti otti meidät vastaan. Siellä saimme ensin kuulla selvityksen "päällä olleesta" Kosovon tilanteesta. Itselläni ei tosin jäänyt siitä mitään mieleen. Mutta sitten pääsimme itse esittämään kysymyksiä. Ja siitä minä pidän. Minä kysyin, että onko Suomen presidenttinä toimiminen kivoin työpaikka, jossa hän on ollut. Siihen presidentti Ahtisaari vastasi, että on se ainakin haastavin. Pikkuruisen tauon jälkeen hän lisäsi, että myös Namibian saattaminen itsenäiseksi oli haastavaa.

Sen minä voin uskoa. Haastavimmat kansainväliset työkuviot joita itse olen hoitanut, ovat olleet matkaoppaana toimiessani humalaisten suomalaisten luotsaaminen Unkarissa ja Puolassa, ja vaikka sekin on toisaalta aika haastavaa, niin varmaan ihan eri tason juttu kuin jonkin maan itsenäiseksi saattaminen.

Sen jälkeen selvisi, että presidentti on tavannut monta kertaa jääkiekkolegenda Raimo Helmisen. He ovat nimittäin asuneet yhtä aikaa New Yorkissa, ja tokihan menestyvät suomalaiset ulkomailla samassa mestassa ollessaan yhteyttä pitävät. Minäkin olen tavannut Raipen. Tai totta puhuen, minä olen vain nähnyt Raipen monta kertaa, en niinkään tavannut. Useimmiten olen nähnyt Raipen jääkiekkokaukalossa, mutta kerran myös tamperelaisella huoltoasemalla. En usko että Raipe tietää kuka minä olen, mutta tietää varmaan hemmetin hyvin kuka Martti Ahtisaari on.

Nykyään minua harmittaa muuten hitosti, että keskityin ottamaan valokuvia siitä kun opiskelukaverini kättelivät Martti Ahtisaarta ja Riitta Uosukaista, enkä tullut kuvauttaneeksi itseäni niissä tilanteissa. Ne olisivat nyt tosi hienoa Facebook-matskua.

Vuoden vaihtuessa on monilla tapana tehdä lupauksia vinoon kasvaneiden elämäntapojen korjaamiseksi. Ollaan taas oltu luonnehäiriöisiä, huonotapaisia ja kohtuuttomia, ilkeilty ihmisille ja eläimille, palveltu vatsaa ja itseä. Kupliva kourassa puoliltaöin pussataan vieressä horjuvaa lajitoveria ja luvataan parempi maailma. Seuraavana aamuna tukka on kipeä eikä elämän laadullinen parantaminen onnistu, kun ei vain jaksa.

Ehdotan, että uudenvuodenpäivänä kaikki kynnelle kykenevät katsovan loiventavan sijaan Ylen Elävän arkiston tarjoaman – vastikään TV1:ssä esitetyn – dokumenttipaketin 99-vuotiaana kuolleesta Johan Vennisestä. Lapsena sokeutunut Venninen sai luvan käydä yhden vuoden kansakoulua, koska ”vammaisia ei kannata kouluttaa”. Huippuälykäs (Mensa palkitsi hänet vuonna 2007), lempeä, luontoa ja ihmisiä kunnioittava kasvissyöjä rakensi elämässään muun muassa kaksi taloa, kalasteli soutuveneellä kesäasunnollaan Dragsfjärdissä yli 90-vuotiaana apunaan itse keksimänsä tekniset apuvempaimet, kaivoi kallioon maakellaria nuorena valkoisten tappaman kivenhakkaajaisänsä muistoksi, kaikki tämä yksin ilman ulkopuolisten apua. Saunan viimeistely jäi kesken, teräsmies väsyi lopullisesti huhtikuussa 2008.

Hätkähdyttävintä Vennisessä oli – tuon käsittämättömän itsestään meteliä pitämättömän sitkeyden ohella – katkeruuden puute. Lapsena hän oli joutunut kerjuullakin käymään, nälkää oli nähty eikä elämä missään vaiheessa ollut ollut helppoa ja surutonta. Mutta Venninen rakensi, keksi, väsäsi, luki tietokirjoja pistekirjoituksella, opiskeli hierojan ammatin eikä valittanut. Joka kerran, kun katselen Vennisestä tehtyjä dokumentteja, alkaa ensin oma jatkuva kitinä ja valitus hävettää. Mutta sitten muru Johan Vennisen vaatimattomasta hyvyydestä hetkeksi tarttuu. Syntyy melkein pyhä ilo siitä, että hänenkaltaisiaan ihmisiä on ollut olemassa. Koska eihän tätä elämää muuten jaksa. Hinnatkin taas nousee ja palkat ei, ja onko sitä työtäkään enää ensi vuonna, ja joka puolella sodat vain purskahtelevat ja lapsia kiusataan, naapurin koira räksyttää ja bussikuski jätti pysäkille...

Malja Johan Ebenhard Venniselle!

http://yle.fi/elavaarkisto/?s=s&a=03529?s=s&g=1&ag=7&t=&a=03529

http://fi.wikipedia.org/wiki/Johan_Venninen

www.mensa.fi