Tuoreissa kunnallisvaaleissa kolmessa kunnassa tehty sähköisen äänestyksen kokeilu epäonnistui totaalisesti. Yhteensä 232 ääntä Vihdissä, Karkkilassa ja Kauniaisissa katosi bittiavaruuteen, koska kaikki äänestäjät eivät valintansa jälkeen tulleet painaneeksi oikein OK-nappulaa.

Kokeilusta poliittista vastuuta kantavan oikeusministeri Tuija Braxin mukaan osoittautui, että "järjestelmä ei ole ollut se ongelma, vaan sittenkin ihminen".

Ei se näin mene. Jos kysytään, oliko vika koneessa vai ihmisessä, vastaus on itsestäänselvä: ihmisessä. Tässä asiassa ihmisen vika ei kuitenkaan voi olla äänestäjässä, vaan se on ensi kädessä systeemin suunnittelijassa ja viime kädessä poliitikoissa, jotka näillä eväin ja perustein hankkeeseen ovat ryhtyneet. Tämä siksi, että oikeusministeriö ja ylipäänsä vaalit järjestänyt demokraattinen yhteiskunta ovat tietenkin omassa asiassaan velvollisia tuottamaan äänestykseen tekniikan, jota kaikki kansalaiset osaavat käyttää. Kansalaisten mokailu on siis lähtökohtaisesti systeemin mokailua.

Kansalaisten kuvaukset sähköisen äänestyksen toimivuudesta eivät myöskään vastaa ministeri Braxin ja TietoEnatorin Jukka Iivosen vakuutteluja siitä, että systeemi olisi ollut kunnolla testattu. Jos 2000 kansalaista olisi etukäteen laitettu kokeilemaan sähköistä äänestämistä realistisissa olosuhteissa, olisi tällainen bugi takuulla saatu esiin.

Viime maaliskuun Voima-lehdessä oikeusministeri Tuija Brax listasi sähköisen äänestämisen etuja: ”Sähköisellä äänestämisellä voidaan nopeuttaa äänestysmenettelyä, parantaa vaalivarmuutta, vähentää viranomaistyötä ja säästää kustannuksia”.

Edes nämä perusteet eivät ole kovin uskottavia, vaikka nyt esille tulleet tekniset kömmähdykset sivuutettaisiin. Koko sähköisen äänestyksen ideassa pääpulma on siinä, että siinä uusi teknologia on nostettu itsetarkoitukseksi. Samalla on unohdettu kysyä, mikä nykyisen vanhanaikaisen vaalitoimituksen tarkoitus oikeastaan on.

Vaalien kannalta erityisen olennaista on kansalaisten luottamus siihen, että kaikilla – niin herralla kuin rengillä, rouvalla tai piiallakin – on oikeasti käytettävissään tasan yksi ja muiden kanssa tasavertainen ääni. Meillä on perinteisesti vaalitoimitusta valvottu vaalilautakunnissa, joissa on kaikkien puolueiden edustus.

Lautakuntien ei tarvitsisi olla näin monijäsenisiä teknisistä syistä. Kyse on siitä, että näin suljetaan pois kaikki epäilyksetkin siitä, että joku tai jotkut puolueiden edustajat yhdessä voisivat väärentää vaalitulosta survomalla jossain vaiheessa uurnaan omia lappujaan tai ottamalla sieltä toisia pois.

Sähköisen äänestyksen suurin ja loppuun asti korjaamaton pulma on siinä, että teknisen toteutuksen kohdalla systeemin oikeellisuus nojaa oleellisesti luottamukseen tuntemattomien alihankkijatyöntekijöiden osaamiseen ja rehellisyyteen. Järjestelmän ulkopuolinen auditointi voi näennäisesti varmentaa, että yrityssalaisuuden takana oleva ohjelmistologiikka on aukottomasti toteutettu. Se voi kuitenkin vain hyvin rajallisesti kertoa siitä, mitä järjestelmän operaattorit käytännössä tekevät.

Demokratian kannalta oleellista ei ole vain se, että systeemi toimii reilusti. Samalla pitää huolehtia siitä, ettei synny edes epäilyksiä siitä, että systeemi falskaa.

Pelkkä epäilys siitä, että joku äänestää minun äänelläni vie varmasti intoa äänestyksestä entisestään. Kuinka valittuihin päättäjiin voi luottaa, jos vallitsee epäilys siitä, että valinnan takana on välistäveto? Amerikkalaiset aiemmat vaaliskandaalit ovat hyvä esimerkki edustuksellisuuden vakavasta rappiosta.

Edustuksellinen demokratia voi Suomessa huonosti. Puolueisiin ei luoteta eikä politiikkoihinkaan. Tätä perusongelmaa ei ratkaista teknisillä vippaskonsteilla. Siihen tarvittaisiin vakavampaa syventymistä kansalaisten osallisuuden lisäämiseksi.

Sähköinen äänestys on omiaan vain kasvattamaan kuilua kansan ja muutenkin kovin teknokraattiseksi koettavan valtaeliitin väliin.

Olin tiistaina katsomassa lätkämatsia Jokerit-JYP. Ottelu pelattiin Jokereiden kotihallissa Hartwall Areenalla, ja peli päättyi vieraiden 1-0 –voittoon. Pelissä sinänsä ei ollut mitään kovin erikoista eikä yleisö missään vaiheessa erityisesti syttynyt.

Se mikä kuitenkin oli huomion arvoista, ellei jopa ennennäkemätöntä, oli kahden tuoreen kunnanvaltuuston jäsenen kohtaaminen jääkiekon SM-Liigassa.

Kotijoukkue Jokereiden riveissä luisteli Sami Helenius, joka on uusi Järvenpään valtuuston jäsen, Kokoomuksen riveistä. Sami Helenius on ensimmäinen ja tähän saakka ainoa suomalainen, joka on luonut itselleen monivuotisen uran maailman arvostetuimmassa jääkiekkoliigassa NHL:ssä puhtaasti tappelijana. Hän pelasi NHL:ssä 156 ottelua sekä lisäksi 359 ottelua Pohjois-Amerikan toiseksi kovimmassa sarjassa AHL:ssä. Urallaan Pohjois-Amerikassa hän tappeli yhteensä 85 kertaa.

Yhdysvaltojen ja Kanadan ammattilaissarjat poikkeavat eurooppalaisista muun muassa siinä, että tappelun alkaessa pelaajat heittävät hanskat ja omat kypäränsä pois ennen kuin alkavat takoa toisiaan. Tuomarit eivät mene tappelun väliin ennen kuin toinen osapuolista jää selvästi alakynteen.

Palattuaan kotimaiseen liigaan Helenius on jatkanut pelaamista sillä ainoalla tavalla jonka osaa. Helenius on hakannut kiekkokaukaloissa myös Suomessa useita pelaajia. Tämän vuoden syyskuussa nauhoitetussa YouTube-haastattelussa hän toteaakin, ettei varmaankaan voisi enää pelata ammattilaisena, jos ei silloin tällöin tappelisi. Järvenpään Kokoomus keksi pyytää tätä herrasmiestä ehdokkaakseen, ja Helenius pääsikin läpi ensimmäisellä yrittämällään. Heleniuksella ei ollut erityistä vaalikampanjaa, mutta hän sai paljon julkisuutta esimerkiksi tappelemalla HIFK:n ex-NHL-pelaaja Kip Brennanin kanssa. Kokoomuksen valtuutetun ja kanadalaisen Brennanin tappelu löytyy sekin YouTubesta.

Vierasjoukkueen riveissä nähtiin maalivahtina toinen ensi yrittämällä läpi päässyt Kokoomuksen edustaja Sinuhe Wallinheimo. Hän osallistuu tulevaisuudessa Jyväskylän kunnanvaltuuston kokouksiin, jos osallistuu. Wallinheimon ura on keskittynyt lähinnä pelillisiin ansioihin, ja häntä pidetään yhtenä SM-Liigan parhaimmista maalivahdeista. Hän tavoittelee tosissaan myös paikkaa kevään MM-kisoihin.

En tiedä, miksi nämä jääkiekkomiehet politiikkaan mukaan tullessaan edustavat aina Kokoomusta, mutta mielestäni Sami Helenius olisi tulevaisuudessa kerrassaan mahtava kulttuuri- ja urheiluministeri.

Timo Kalevi Forss anelee rockyhtye AC/DC:tä pysymään aina samana. Brittilehti Guardianin mukaan itseään toistavat kouluasuiset rokkiäijät Australiasta kuitenkin muodostavat uhkan taloutemme hyvinvoinnille. Tai ainakin luotettavan lamaindikaattorin.

AC/CD on noussut Britanniassa listaykköseksi kolme kertaa, aina syvän laman kynnyksellä. Laman loputtua britit ovat poikkeuksetta hylänneet yhtyeen jonnekin tajunnan takamaille odottamaan seuraavaa taantumaa. Sama aaltoliike on – näppituntumalla – pätenyt Suomessakin.

Yhtyeen lamavetovoiman salaisuus on yksinkertainen, Guardian esittää: "rockmusiikki ei ole koskaan luonut toista yhtä mutkatonta ja luotettavaa yhtyettä". Ja mutkattomia ja luotettavia asioitahan sitä kriisin keskellä kaivataan.

Vai onko taustalla jotain synkempää? Luoko AC/DC:n menestys talouskriisejä?

1973: AC/DC perustetaan Sydneyssä. Öljyn hinnan nelinkertaistanut öljykriisi alkaa.

1980: AC/DC julkaisee läpimurtoalbuminsa Back In Black. Inflaatio Britanniassa nousee 20 prosenttiin ja työttömyysaste kolkuttelee ennätyslukemia.

1990: AC/DC tekee menestyksekkään paluun The Razor's Egdellä. Koko Eurooppa on syöksymässä lamaan.

2008: Black Ice nousee listojen kärkeen. Lama uhkaa koko maailmaa.

Muutama vuosi sitten Hollannin hallitus totesi iäkkäiden ihmisten prosenttiosuuden väestöstä kasvavan sellaista vauhtia, että terveydenhuoltobudjetti tulisi venymään ja paukkumaan railakkaasti tulevina vuosina. Jotta kuluista selvittäisiin, päätettiin terveydenhuoltojärjestelmä pistää perusteelliseen remonttiin.

Aiemmin hoidettavat jaettiin kahteen eri ryhmään: tietyn tulorajan ylittäviin, jotka maksoivat hoidostaan, sekä rajan alle jääviin, jotka saivat hoitoa ilmaiseksi. Vuoden 2006 alussa määrättiin, että jokainen täysi-ikäinen asukas on velvoitettu ottamaan itselleen vakuutuksen, ja nyt potilaan terveydenhuollon kulut (ja laatu) riippuvat hankitun vakuutuksen tasosta. Perusvakuutus maksaa noin 100 euroa kuussa, mutta sillä ei vielä kauheasti juhlita. Hammashoidosta ja muista hienouksista joutuu helposti pulittamaan erikseen.

Uutta systeemiä puolustellaan muun muassa sillä, että nyt niin sairaalat kuin vakuutusyhtiötkin joutuvat kilpailemaan asiakkaista ja siten pyrkivät tarjoamaan laatua mahdollisimman alhaiseen hintaan. Yksityistäminen ja kilpailuttaminenhan ovat tunnetusti ratkaisuja jotakuinkin jokaiseen ongelmaan jonka maa päällään kantaa.

Kuten aina palveluja leikatessa, tästäkin kärsivät eniten pienituloiset ihmiset ja esimerkiksi maahanmuuttajat, sekä lailliset että niinsanotut laittomat sellaiset. Aiemmin ilmaista hoitoa saaneet joutuvat nyt pulittamaan säännöllisiä kuukausimaksuja. Valtiolta saattaa saada avustusta, mutta laskut täytyy ensin maksaa itse ja rahaa saa takaisin takautuvasti, jos saa. Käytännössä kuukausimaksut ovat siis monelle liikaa, jopa mahdollisten avustusten jälkeen. Niinpä monella ei olekaan vakuutusta, ja sitten joudutaan kaikenlaisiin kummallisiin ja potentiaalisesti vaarallisiin tilanteisiin.

Kuten tilaamaan taksia seitsemännellä kuulla raskaana olevalle maahanmuuttajanaiselle, joka alkaa äkisti vuotaa verta keskellä yötä. Olimme jo soittamassa ambulanssia kun nainen kielsi, siitä kun seuraisi neljän huntin lasku eikä hänellä ole rahaa millä maksaa: soittakaa taksi, tulee halvemmaksi! Pirssissä sitten hoputettiin kuskia, että et viittis ajaa yhtään lujempaa.

Vakuutuksettomat saavat siis hoitoa, mutta karhukirjeet seuraavat perästä. Leikkauksesta ja muutamasta sairaalapäivästä kertyy helposti useamman kymppitonnin lasku. Lisäksi hoitohenkilökunta tuntuu suhtautuvan vakuutuksettomiin lievän penseästi, ja toisinaan jopa perusvakuutuksen kanssa sairaalaan marssiva saa osakseen nihkeää kohtelua.

Kun poikaystäväni joutui kesällä pyöräonnettomuuteen ja mursi lonkkansa, passitettiin tämä kotiin muutama päivä leikkauksen jälkeen ilman minkäänlaisia ohjeita. Pyhäpäivänä vierailutunnin jälkeen lääkäri vain ilmoitti, että voisit muuten viedä tuon mukanasi. Liikunta-apuvälineiden saatavuudesta kukaan ei tiennyt mitään, ja lopulta kävi ilmi, että vuokrauksia hoiti yksityinen firma, auki arkisin yhdeksästä viiteen. Oli pakko todeta, että senkun pidätte pojan hyvänänne huomiseen, millä minä pyörätuolipotilaan kotiin vien jos ei pyörätuolia saa mistään.

Kertaakaan kukaan ei kysynyt, onko potilaalla joku kotona katsomassa perään ja auttamassa vessaan, entä pääseekö tämä ylipäänsä kotiin – tässä maassa se kun ei ole itsestäänselvyys. Talot ovat korkeita ja hissit harvaakin harvemmassa.

Kotona potilasta hoiti sitten tohtori Google, ja hyvin hoitikin. Päivittäin hakkasin hakukonetta toipilaan kysellessä että onks tää nyt normaalia, entä tämä, voiko liikkua, pitääkö liikkua, kauanko menee että paranee vai paraneeko edes. Nykyään tiedänkin lonkkamurtumista yhtä sun toista. Erilaisiin aiheisiin perehtyminen on mielenkiintoista ja sivistävää, mutta olisin kyllä arvostanut jos ohjeet olisi saanut kuulla lääkärin suusta, ettei tarvitsisi seikkailla iltamyöhällä itku kurkussa internetissä.

Se ei nimittäin kauheasti naurattanut, kuten ei myöskään se sairaalaan suuntautunut taksireissu. Ihan tuli Suomeen ikävä.

Olen ollut mukana kunnallisvaaliehdokkaana neljä kertaa ja kaksi viimeistä kautta vihreiden edustajana Helsingin kaupunginvaltuustossa. Nyt kunnallisvaalien kampanjointi on ollut minusta oudon innotonta ja epädramaattista.

Puolueiden välillä on edelleen eroja. Silti usein erot ovat suurempia puolueiden sisällä kuin niiden välillä. Itse lähdin aikanaan mukaan vihreiden edustajana kaupunkipolitiikkaan, kun ajattelin, että vihreillä on on vahvat juuret ympäristöliikkeessä, kansalaisosallistumisessa sekä siinä ohella hyvinvointivaltion puolustamisessa. Ja se sopi oman punavihreän poliittisen projektini ajamiseen.

Viime vuosien kehitys kuntapolitiikassa politiikan pelitila on pienentynyt vuosi vuodelta markkinapaineiden puristuksessa. Päätöksenteko nojaa yhä enemmän ajattelutapaan, jossa markkinaohjautumisesta tehdään jonkinlaista hyvettä.

Pitemmän päälle tällainen hymyilevä antautuminen markkinoiden edessä tekee politiikasta tarpeettoman. Markkinavirran mukana nyt voi ajelehtia kuka vain. Paljon vaikeampaa on löytää enemmistöä sellaisten päätösten taakse, jossa puolustetaan vahvempaa poliittista puuttumista markkinoiden ohjaukseen. Tai joissa puolustetaan vahvaa julkista sektoria sinänsä.

Siksi eilisen Iltalehden pääkirjoitus tuntui minusta aika raflaavalta. Siinä tiedettiin kertoa, että vihreät yleensä aina vaaleissa "sortuvat viime hetken möhläyksiin". Ajankohtaisiin vaaleihin viitattiin esimerkillä siitä, kuinka minä ja Outi Alanko-Kahiluoto olemme ryhtyneet yhteistyöhön "stalinistien" kanssa.

Hyvät hyssykät sentään. Jutussa viitataan ylipuoluepoliittiseen punavihreään manifestiin. Sen teimme ryhmässä, jossa lisäksemme olivat mukana sosiaalidemokraateista filosofi Thomas Wallgren ja Helsingin Työttömien puheenjohtaja Anna-Maria Kantola, Vasemmistoliitosta toimittaja Silvia Modig ja tutkija Teppo Eskelinen sekä sitoutumattomana SKP:n listalla ehdokkaana oleva rap-artisti Seppo "Steen1" Lampela.

Minua syytökset stalinismisympatioista eivät erityisemmin häiritse, sillä koko viimeiset 20 vuotta olen tehnyt työtä nimenomaan kansalaisten osallisuuden lisäämiseksi ja vallan autoritääristen keskittymien purkamiseksi enkä poliittisten systeemien tai henkilökulttien pönkittämiseksi. Se kuitenkin hiukan harmittaa, että keskellä verraten tylsää ja hengetöntä vaalikampanjointia vilpittömällä mielelle tehty yhteistyöideamme on tulkittu niin kyynisen hullunkurisella tavalla.

Itse punavihreästä yhteistyöstä puhuessani en väitä, etteikö vihreiden ja vasemmistopuolueiden välillä olisi eroja. Tietenkin on. Oleellista on kuitenkin ymmärtää, että juuri nyt kuntapolitiikassakin pääjännite kulkee markkinaohjautuvan politiikan ja demokraattisen poliittisen ohjauksen välillä.

Julkiselle ja demokraattisesti avoimelle yhteistyölle on tilausta. Ainakin vihreissä, demareissa ja vasemmistoliitossa olisi paljon muitakin, joita tällainen yhteisrintaman haku inspiroisi.

"Hei te Naton sedät ja tädit:

Meidän Martti sai yhden teidän jäsenmaan tyyppien arpoman palkinnon. Sen jälkeen se ei ole mitään muuta kuin ruikuttanut miten se haluaisi teidän kerhoon leikkimään pumpum. Voisitteko te ottaa sen vaikkei se ole maa? Ja ottaisitte Alexin kanssa."

Sen jälkeen, kun julkistettiin tieto rauhan Nobelin myöntämisestä Martti "Ahti" Natosaarelle, hän on ahkerasti ja taitavasti käyttänyt hyväkseen tilaisuutta kansainvälisen palkinnon turvin promota suomalaisille Nato-jäsenyyttä. Useassa haastattelussa Natosaari on ylistänyt jäsenyyden mukanaan tuomia etuja, turvaa, yhteistyötä ja monenlaista muuta kansainvälistä kivaa. Nobel-komitean käsittämättömästä valinnasta kuultuani veikkasin facebookissa, että näin sitä hilppaistaan kohti Natoa, ja sain tuttavalta osakseni paranoidisuusepäilyn. Hän tosin pian tunnusti, ettei huoleni ollut turha. Lauantaina arkisessa ruokaostostilanteessa kuppini oli mennä nurin, kun Iltalehden kannessa Natosaaren naama kehuu Nato-jäsenyyden parantavan Suomen brändiä. Siinä yhdistyi ihanasti kaksi noloa asiaa, tarve luoda meistä ”brändi” ja tunkea meidät sotilasliittoon. Aurinkoa puskeva vapaapäivä uhkasi suistua sotilaallisille sivukujille. Lausun siksi julki:

1. Suomalaisen rauhanliikkeen jäsenenä paheksun Norjan Nobel-komitean valintaa. Kansainvälistä, arvostettua rauhanpalkintoa tarvitaan avaruuteen asti aseistautuvassa maailmassa. On tärkeää, että rauha pääsee ääneen edes muutamana päivänä vuodessa. Rauhanrakentajia ei ole jonoksi asti. Heitä on kuitenkin niin paljon, ettei palkintoa pitäisi joutua antamaan Naton miehelle.

2. Suomalaisena ja rauhanaktivistina häpeän Natosaaren lausuntoja. Miten luotetuksi rauhanneuvottelijaksi tituleerattu henkilö ilkeää tuollaisessa järkyttävässä kiimassa luotsata maataan sotilasliittoon? Tämähän on kansallinen häpeä! Minun on mahdotonta ymmärtää, miten samassa lauseessa voidaan puhua turkisteläinten hyvinvoinnin lisäämisestä paiskaamalla kuppaiseen verkkohäkkiin lelu ahdistuneen eläimen leikkiä. Aivan samoin minun on mahdotonta käsittää, että rauhanpalkinnon arvoiseksi katsottu ihminen ei älyä oman logiikkansa jäänritinää ja suu vaahdossa jatkaa Suomen ajamista sotilasliittoon. Ja miksi Natosaari joka kerran ärsyyntyy, kun kysytään miten hän aikoo palkintorahat käyttää? Al Gore perusti Alliance for Climate Protection -ilmastonsuojelujärjestön ja sijoitti osan palkintorahoistaan siihen. Loogista. Natosaaren ei tarvitse perustaa järjestöä, sellainen on jo olemassa: Pohjois-Atlantin liitto Nato.

Lupauduttuani Fifin yhdeksi blogistiksi ovat mielessäni pyörineet monet, toisen blogini aiheistoa yhteiskunnallisemmat teemat. Samaan aikaan blogieni tuplaantumisen kanssa panostin laiminlyömääni kävelyharrastukseen, mikä johti hassuun ongelmaan. Nimittäin kun kävelee tunnin raikkaassa ilmassa Viikin maaseudulla ja metsissä, aivoihin tunkeutuu ylen määrin happea, joka aiheuttaa jonkinasteista ajatusten villiintymistä.

Eri sorttisia asioita alkaa siementen lailla pyöriä päässä, ja osasta niistä syntyy kirjoitusten taimia. Mikäs tässä on ongelma, kysytte. Eikös blogiin kirjoittavalle ole varsin hyvä, että aiheita ilmaantuu. Toki, mutta mitä tehdä niille omasta mielestä luistaville ja poikkeaville lauserakenteille ja sanamuodostelmille, jotka kesken kävelyn syntyvät? Ne ovat unohtuneet kotiin päästyä, varsinkin jos jo alkumatkasta on happi alkanut tehota ja sanat innostuksella pulpunneet. Kotona sitten harmittaa kun oiva, suorastaan miltei mullistava lause on jäänyt kannonnokkaan.

Tänään kun noin kävi, aloin ratkaisukeskeisesti toimien hakea sopivaa teknistä apuvälinettä kävelylleni. Kännykkä oli tietenkin ensimmäisenä mieleen noussut. Tekstarin muotoon voisi kauneimmat helmet laatia ja puhelimeen tallentaa. Vaan jokin siinä tökkii, että kun metsään hengähtämään lähtee, pitäisi kännykkää alkaa naputella. Ei tunnu oikealta se. Sanelin eli pikkuruinen nauhuri? Omistan sellaisen, pienen ja kätevän. Sen kun kouraansa piilottaisi ja siihen mäntyin keskellä kuiskuttelisi ja kotona tekstinkäsittelyllisin menetelmin purkisi. Njaah... Luulen, että itsensä tuntisi hölmöksi kämmeneensä supistessaan, ja ihan varmasti lepikosta hölkkäisi adduissaan tyyppi joka jollain tasolla ihmettelisi kämmenkuiskaajaa, vaikkakin näinä kännyköiden ja ämpeekolmosten aikoina monenlainen aiemmin hullun hommana pidetty höpinä ja hyrinä on lähes hyväksyttyä.

Entä miniläppäri? Niitä ihan pieniä kun on. Mutta en halua metsään lähteä sellaisen kanssa, putoaa vielä pöpelikköön ja kastuu. Sitä paitsi metsään menon yksi tärkeimmistä pointeista on tekniikasta irti pääseminen, ei sen mukana raahaaminen.

Näine ajatuksineni pakkasin sitten taskuuni pienen muistilehtiön ja kynän – hirveästi häveten sitä että olin näin alkeellisen, kevyen ja käyttökelpoisen muistiinmerkitsemistavan unohtanut, minä joka – vaikken luddiitti olekaan – en varauksettomalla innolla jokaiseen tekniseen vimpaukseen suhtaudu.

Kunnallisvaalien ennakkoäänestys alkoi keskiviikkona. Olen kuullut vihaamani lauseen "vain äänestämällä voit vaikuttaa" viime aikoina ärsyttävän usein.

Toinen, lähes yhtä hanurista oleva lausahdus on "turha tulla valittamaan jos et äänestänyt". Näin totesi muiden muassa Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini Ylen radiohaastattelussa. Mutta vain yhdessä kunnassa voi äänestää Timo Soinia. Entäpä, jos omassa kunnassa on ehdokkaina pelkkiä munapäitä? Tai jos kunnassa puolueryhmien johdossa on joka tapauksessa pelkkiä munapäitä? Silloinhan se on ihan sama keitä valtuustoon äänestetään.

En nyt sano, että kaikki ehdokkaat tuntuisivat olevan munapäitä. Onhan vaalipiirissäni Helsingissä ehdolla esimerkiksi pomoni Tuomas Rantanen, eikä hän ole mielestäni ihan täysi munapää. Ehkä minun pitäisi äänestää häntä, koska vihreys on arvona ihan kiva juttu ja Tuomas hahmona ihan sympaattinen. Toisaalta keski-ikäinen perheenisä ja vieläpä yrityksen toimitusjohtaja ei kuulosta ihan minun jutultani.

On vaikea löytää ehdokasta johon aidosti kokisi samaistuvansa ja jonka voisi uskoa valtuustoon päästessään voivan oikeasti vaikuttaa johonkin.

Olen muuten itse ollut kerran kunnallisvaaliehdokkaana. Kiskon kunnassa. Kisko on – tai oikeastaan oli – pieni 2 000 asukkaan kunta Salon liepeillä Varsinais-Suomessa. Vuoden vaihtuessa Kiskosta osa Saloa.

Olin silloin 18-vuotias abiturientti, täysi munapää, ja tiesin kunnallispolitiikasta tai politiikasta ylipäätään tosi vähän. Sain muistaakseni 14 ääntä, kun 31 olisi kai riittänyt valtuustopaikkaan. Meillä sitoutumattomilla oli oma lista, josta yksi pääsi sisään.

En osannut silloin kysellä lautakuntapaikkojen perään kun en edes minkään lautakuntien olemassaolosta tiennyt. Ja jos olisin valtuustoon tai johonkin lautakuntaan päässytkin, olen täysin varma, että olisin ollut täysin ostettavissa, manipuloitavissa tai muuten vaan määräiltävissä. Olisin vain ollut täysin innoissani minulle istumisesta suodusta kokouspalkkiosta ja tuntenut itseni tärkeäksi. Niin kuin varmaan moni valituista nytkin tuntee

Eikä munapäisissä ehdokkaissakaan oikeastaan mitään vikaa ole, sillä suurin osa kansalaisistakin on munapäitä ja ansaitsee juuri niitä edustajia joita äänestää. Mitenkään muuten ei ole loogisesti perusteltavissa, että valtuustoihin valitaan kerta toisensa jälkeen samat ryhmät ja tyypit ja jälkikäteen valitetaan samat valitukset.

Ei ole totta, että vain äänestämällä voisi vaikuttaa asioihin. Äänestämällä voi yrittää vaikuttaa siihen, kuka tai ketkä valitaan niiksi jotka yrittävät vaikuttaa päätöksentekoon. Jos nämä ehkä valituiksi tulleet tyypit sitten onnistuvatkin jollakin tavalla vaikuttamaan siihen minne päin kaupunkia tulee minkäkinlainen asemakaavoitus, ei ole kovin todennäköistä, että malttamaton kaveri, niin kuin vaikkapa minä, tulisi vielä kymmenenkään vuoden kuluttua näkemään kaava-alueella mitään rakennusta.

Jos tosissaan haluaisi olla mukana vaikuttamassa tavallisten ihmisten elämään, voisi mennä mukaan erilaiseen vapaaehtois- ja kansalaisjärjestötoimintaan. Siinä pääsee auttamaan aidosti ja välittömästi. Tosin on siellä kansalaisjärjestöissä ihan samalla tavalla munapäitä mukana ja autettavatkin ovat usein hankkiutuneet hätään ihan omaa munapäisyyttään, mutta sellaista elämä on. Siihen voi sentään vaikuttaa, haluaako tehdä jotain tärkeää vai tuntea itsensä tärkeäksi.

Tässä blogitekstissä käsittelen toimittajien asioita. Ymmärrän, ettei se kiinnosta kaikkia ei-toimittajia. On tässä silti myös ihan kaikille tärkeää asiaa tasa-arvosta ja ammattiyhdistysliikkeestä ja tiedonvälityksestä.

Keväällä muuan lehti – kutsutaan sitä vaikka nimellä “Puuseppä” – jäi ilmestymättä. Huhuttiin riidoista toimituksen ja kustantajan välillä: kustantaja ei antanut lupaa palkata sairaslomasijaisia, joten pari pidempää sairastapausta johti muun henkilökunnan väsymiseen ja uusiin sairaslomiin.

Riidoista puhuttiin vielä syksylläkin. Jotkut syyttivät Puusepän päätoimittajaa, jonka linja oli suututtanut kustantajan ja johtanut tähän tilanteeseen. Toiset syyttivät kustantajaa, joka ei suinkaan ollut rahapulassa, mutta yritti kukkaronnyörejä kiristämällä savustaa päätoimittajan ulos lehdestä – päätoimittajan, jonka tekemiä uudistuksia tämä porukka piti hyvinä ja tärkeinä ja nykyaikaisina. Pian päätoimittaja ilmoitti siirtyvänsä toisen palvelukseen.

(Tässä lyhyt välisoitto: päätoimittaja sai potkut uudesta työpaikastaan siksi, että uusi kustantaja ei hyväksynyt tämän parisuhteeseen liittyviä yksityiskohtia. Myös muita syitä potkuille esitettiin julkisuudessa, mutta antaa sen nyt olla, olette te ne kuulleet. Uuden, ja nyt entisen, työpaikan henkilökunta purnasi, koska hyvämaineista ja uudistushenkiseksi tiedettyä uutta päätoimittajaa oltiin kaivattu. Päätös oli kuitenkin kustantajan käsissä, ei sen yhteisön, jossa päätoimittaja olisi elänyt ja työskennellyt.)

Nyt Puusepän naispuolinen toimittaja vaatii kustantajalta 50 000 euroa korvauksena sukupuoleen perustuvasta palkkasyrjinnästä. Korvaussummista voi laskea, että miespuolisen toimittajan kuukausipalkka on lehdessä ollut reippaasti yli tuhat euroa naispuolisten kollegoiden liksaa komeampi. Toinen samanlainen korvausvaatimustapaus on tulossa ilmoille pian, siinäkin kantelijana saman lehden naispuolinen toimittaja.

Mikä tässä mättää? No minun näkökulmastani kaikkein eniten se, että Puusepän kustantaja on se ammattiliitto, johon minä kuulun. Oli aika kurjaa tajuta, että räikeimmät alalla kohtaamani palkkaepäreiluudet tapahtuvat liiton seinien sisällä.

Minun liittoni ei ole halunnut antaa lehtensä päätoimittajalle valtaa osallistua vakituisen henkilökunnan palkkaukseen. Se ei ole halunnut kuunnella toimittajien tai päätoimittajan valituksia palkkojen epäreiluudesta tai työtehtävien jaosta, joka kuormittaa nuorimpia toimittajia järjettömästi. Nyt se ei halua sopia asiaa oikeudessa. Suutarin lasten kengät, tiedätte kyllä.

Mutta – jos oma, hyvin paikallinen ay-ahdistukseni jätetään nyt sikseen – ihan yleisesti merkittävää tässä on kysymys siitä, miten hyvin ay-liike ja etenkin sen kaikkein vauraimmat ja konservatiivisimmat ilmentymät pystyvät äijäytymiseltään valvomaan esimerkiksi nuorten naisten asemaa työmarkkinoilla.

Ja toinen kysymys: mikä on kustantajan rooli tiedotusvälineessä? Perinteinen ajattelu journalismin etiikasta on nimittäin nähnyt päätoimittajan osana toimitusta, joka puolestaan on älyllisesti ja eettisesti itsenäinen yksikkö ja yksin vastuussa tuottamastaan journalistisesta sisällöstä. Kustantaja seisoo jossain kaukana, käärien voitot mutta antaen toimituksen hoitaa hommansa rauhassa.

Eihän se aina noin toimi. Tätä nykyä yhä useampi päätoimittaja toimii nimenomaan kustantajan rinnalla ja pistäytyy vain poikkeustilanteessa toimituksessa, vieraiden ihmisten keskellä. (Joskus tehdään toisin: päätoimittaja työskentelee aidosti toimituksessa, mutta valta on hallinnolla.) Silti lukijalla on mielestäni oikeus olettaa, että lehden sisällöstä ja toimintatavoista on vastuussa toimitus, ei joku kasvoton mediakonsernia johtava teknokraatti, jolle liikkeenjohto on tutumpaa kuin journalismi ja jolle tutuinta eettistä punnitsemista on sen arviointi, jäädäänkö vedätyksestä kiinni vai ei.

Niin varmaan aika moni Puuseppä-lehdenkin lukija on olettanut. Niin minäkin oletin, vielä senkin jälkeen, kun olin jo tehnyt töitä Puusepälle ja hallinnon omituiset käytännöt herättivät kysymyksiä. Pitkään selitin tilannetta parhain päin. Hemmetti, minä halusin uskoa liittoon.

Kansalainen D oli jo pitkään nauttinut liikaa pullopäihteitä. Sairaanhoitajan lähetteellä D matkasi kunnalliseen katkaisuhoitopaikkaan. Siellä häntä tervehdytettiin viikko täysihoidossa, tutkittiin, lääkittiin, akupunktioitettiin, ryhmäkeskusteltiin ja motivoitiin raittiuteen. Hoitajien kanssa mietittiin jatkohoitoa ja tehtiin suunnitelma päihdeongelman kitkemiseksi. D maksoi hoidostaan itse 30 euroa vuorokaudessa, loput kustansi kunta.

D:n raittiutta tukemaan löytyi omalta paikkakunnalta kerran viikossa kokoontuva päihdetyön ryhmä, Raha-automaattiyhdistyksen ja kunnan rahoituksella perustettu. Halutessaan D olisi voinut käydä säännöllisesti paikallisella A-klinikalla sosiaaliterapeutin juttusilla tai siellä kokoontuvassa päihdeongelmaisten ryhmässä. Al-Anonkin auttaisi.

Katkoa lukuun ottamatta kaikki D:lle tarjolla oleva apu päihteistä irti pääsemiseksi on maksutonta.

Kansalainen F oli jo pitkään ollut masentunut. Masennuksen syyt olivat syvällä, eivätkä nykyisen elämäntilanteen synnyttämät kolhut parantaneet vointia. F hakeutui terveyskeskuslääkärin vastaanotolle, sai mukaansa masennuslääkereseptin ja vakavan kehotuksen hankkiutua terapiaan.

F:llä ei ollut rahaa yksityiseen terapiaan, mutta terveyskeskuksen psykiatrinen sairaanhoitaja ottaisi vastaan kolmen viikon päästä. F:n ahdistus kasvoi. Entä Kelan rahoittama harkinnanvarainen lyhytterapia? Ensin pitäisi käydä kymmenen kertaa hoidossa – jossakin. Sitten hoitava taho voisi ehkä kirjoittaa Kelalle terapiaa suosittelevan lausunnon.

F alkoi panikoida, lääkityskään ei vielä ehtinyt auttaa. Onneksi hän kuuli Mielenterveysseuran SOS-kriisikeskuksesta, jonne hän ensin soitti ja josta sai viikon odotuksen jälkeen ajan terapeutille. F saa nyt masennukseensa maksutonta hoitoa kymmenen terapeutin kerran verran. Jatko ei ole yhtä valoisa, jos Kela ei myönnä rahoitusta lyhytterapiaan tai pidempään psykoterapiaan.

Paitsi... Jos F pulloon sylkemisen sijaan aloittaisikin kunnon kuurin kirkasta, joisi itsensä kevyelle tärviölle ja sitä kautta käyttäjilleen maksuttomien päihdepalvelujen piiriin. Sillä esimerkiksi A-klinikalla ei suinkaan tarvitse koko ajan puhua päihdeongelmasta. Sehän on seurausta syistä, jotka pulloon ovat saaneet tarttumaan, ja niihin syihin sosiaaliterapeutin kanssa paneudutaan.

Olisiko mielenterveysongelmaisen siis hyvissä ajoin taktikoitava ja tartuttava pulloon, liityttävä lähiöpubin kantajengiin, ryhdyttävä Jepeksi jonka juomisesta yllättävän monet ovat kiinnostuneita, mutta jonka hyvinvoinnin kohentamisesta harva innostuu jos ongelmavyyhteen ei limity viinanhimo. (Vähemmän syöpää ja maksakirroosia aiheuttava tapa olisi tietenkin teeskennellä juoppoa ja painella A-klinikalle saamaan ensiapua, mutta raskasta sekin on.)

Hyvä on, minä karrikoin ja kärjistän. Pidän aivan mahtavana sitä, että Suomessa – ainakin pääkaupunkiseudulla ja ehkä suurimmissa kaupungeissa – päihteisiin liian syvälle retkahtanut saa nopeasti edullista ja pitkälti maksutonta apua. Mutta hyvin, hyvin usein päihteiden liikakäytönkin takana ovat mielenterveyden ongelmat, jotka ovat syntyneet samoista syistä kuin raittiin mielenterveyspotilaankin.

Miksi siis juopon on helpompi saada apua? En ymmärrä, miksi hitaammin autamme niitä, joiden mieli uhkaa järkkyä mutta jotka eivät vielä ole keksineet hakea sille tasoitusta pullosta.

Sain juuri äskettäin Helsingin ulosottovirastosta viestin, että sinne kertyneet maksut, laskut ja sakot on osaltani viimein kuitattu. Pari vuotta siinä kätevästi vierähtikin, kun joka palkasta vilahti kolmasosa suoraan valtion kassaan, verojen lisäksi siis.

Vietin tuossa aikaisemmin useamman vuoden anarkistin elämää. Sain sakkoja ja vahingonkorvauksia sieltä sun täältä, joskus tuli spraymaalattua turkisliikkeen ikkunaa ja milloin rettelöityä poliisin kanssa, vaikka olen kyllä vieläkin sitä mieltä, etteivät ne kytätkään aina ihan syyttömiä olleet. Terveyskeskusmaksut ja ratikoista ja metroista saadut tarkastusmaksut jäivät maksamatta kun ajattelin, että niiden pitäisi olla ilmaisia.

Myöhemmin väsyin vastustamaan kaikkea, kun huomasin, että vaikka kuinka osoitti mieltään mikään ei muuttunut – ainakaan parempaan suuntaan. Menin töihin, ja palkastani ruvettiin ulosmittaamaan muun muassa liikennelaitoksen ja turkisliikkeen iloksi heidän saataviaan.

Laissa määrätty suojaosuus, joka siis henkilön käteen on jäätävä palkan ulosmittauksen jälkeen, on 597 euroa. Sillä sitä on tässä tultu toimeen. Vuokran jälkeen, ja täällä maamme pääkaupungissa on muuten aika hulppeat vuokrat, ei paljon juhlimiseen ole jäänyt varaa. Vaikka tosin olen minä juhlinut. Se on vain sitten tarkoittanut, että ruokaan ei ole jäänyt varaa.

Suojaosuus on jotakuinkin sama summa kuin sossun toimeentulotuki ja Kelan asumistuki yhteensä. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että ulosotossa oleva työssäkäyvä saa saman verran rahaa kuin kotona työttömänä hengaileva cityhippi. Jokaisena palkkapäivänä kysyin itseltäni, miksi hitossa rehkin naama ja selkä hiessä, kun kerran saisin saman rahan kotona netissä surffailemalla. En kertaakaan keksinyt täysin tyydyttävää selitystä, mutta jatkoin silti.

Palkkatyön tekeminen olisi kuitenkin ihmisen itsensä ja yhteiskunnan ja velkojien kannalta hyvä hommeli. Oma tilanteeni nyt vielä meni joten kuten, koska yhteissumma ei sittenkään ollut ylitsepääsemätön. Olen kuitenkin miettinyt niitä lukuisia onnettomia, jotka ovat esimerkiksi nuoruusvuosinaan menneet tekemään graffitin väärään aikaan väärään paikkaan ja ovat nyt ulosotossa täältä ikuisuuteen. Ei se kannusta ketään menemään töihin, yrittämään edes selvitä jättikorvauksista. Korvaukset kasvavat korkoa siellä jossain, mutta siitä ei ole kellekään koskaan mitään iloa, koska ei tule olemaan mitään tuloja joista korvauksia voisi ulosmitata.

Itse asiassa, nykyinen järjestelmä kannustaa vaikeissa taloudellisissa ongelmissa väärään suuntaan. Kun tietää olevansa aina ulosotossa, on todella vaikea motivoida itseään maksamaan mitään uusiakaan laskuja ja maksuja. Mitä väliä uusilla maksuilla sinne jonon perälle enää on?

Ulosottojärjestelmän uusiminen eli järkeistäminen ei kuitenkaan ole tapahtumassa lähitulevaisuudessa. Se taas johtuu tietysti siitä, että niillä ihmisillä jotka näistäkin asioista päättävät ei ole omassa elämässään ongelmia voudin kanssa. Päinvastoin, useammassa tapauksessa poliitikoilla on omistuksessa tai vähintään osaomistuksessa yrityksiä jotka karhuavat yksittäisiltä kansalaisilta saataviaan. Siksi oletettavissa on, alkavasta lamakaudesta huolimatta, yhä jyrkkeneviä alamäkiä niille joilla jo valmiiksi on taloudellisia vaikeuksia.

Kirjoitin viimeisimpään Voimaan pikkujutun naispäätoimittaja Merja Ylä-Anttilan luotsaaman MTV3:n uutisten linjasta sukupuolittaa autoilijat.

Mutta kyllä muuallakin osataan. Ystäväni Satu laittoi tekstiviestin, jossa lukee näin:

"Huomasit varmaan, että teillämme liikkuu kauhistuttava MOPOTYTTÖ, joka romutti Nallen ikioman Jaguarin."

Valkoisten heteromiesten Alamon linnoituksesta, Alman Iltalehdestä levinnyt termi riehuu nyt jo Iltasanomissa ja Hesarissa.

Miksi? No, kuten Satu sanoi: "Mopot pois tytöiltä, vittu."

Nobelin palkinto myönnettiin tänään Martti Ahtisaarelle. Unto Hämäläinen ehti jo hurrata Helsingin Sanomissa: "Se meni sittenkin oikein!" Mutta menikö sittenkään?

Olen käyttänyt kesäni erään artikkelikokoelman toimittamiseen. Eräs kokoelman teksti väittää, että Ahtisaari on maailman yliarvostetuin "rauhanvälittäjä". Ensin puolustin Ahtisaarta intohimolla. Kuukausien väännön jälkeen on pakko sanoa: yleinen tarina Ahtisaaresta on tahrattomampi kuin hänen toimensa.

Entisen Jugoslavian alueen historia on synkkä, mutta ennen kaikkea voittajien, Ahtisaaren ja kumppaneiden, kirjoittama. Esimerkiksi pääsyyttäjä Carla del Ponte halusi YK:n kansainvälisessä rikostuomioistuimessa syyttää sekä serbejä että Natoa alueen sotarikoksista vuonna 1991 alkaneessa istunnossa. Del Ponte luopui muistelmiensa mukaan tehtävistään, "koska Naton asettamista syytettyjen penkille ei sallittu".

Menneisyyttä on tiukasti hallittu: serbit olivat syyllisiä, muut eivät. Yksinkertaista. Tämä näkyi myös Ahtisaaren aggressiivisessa rauhanvälityksessä: Kosovo sai serbien vihaksi itsenäisyyden, serbit eivät mitään.

Ahtisaari välitti rauhaa Kosovoon ennen kaikkea USA:n tuella. Alueella ei kyetty neuvotteluratkaisuun, joten USA:n tuella Kosovo julistettiin itsenäiseksi. Kuitenkin vain 25 prosenttia maailman valtioista on hyväksynyt Kosovon itsenäisyyden. Ahtisaaren kätilöimä Kosovon yksipuolinen itsenäisyys ei lisää vain vihanpitoa serbien ja albaanien, vaan myös esimerkiksi USA:n ja Venäjän välillä. Jännitteet tulivat Georgian kriisissä pintaan – ja on siis aika paljon sanottu, että Ahtisaaren toimet entisessä Jugoslaviassa olisivat lisänneet rauhaa maailmassa.

Tuoreen paljastuskirjansa tiedotteessa Fredrik Heffermehl, norjalainen juristi, väittää, että "Nobelin palkintoa jaettaessa Alfred Nobelin tahto ja testamentti on ollut yhä merkityksettömämpi." Nobel kirjoitti 1895: "[palkinto] haluaa edistää veljeyttä maailmassa, vähentää armeijoita ja lisätä kokoontumisia rauhan puolesta." Ahtisaari sen sijaan on ajanut tiukkaa ja isottelevaa valtapolitiikkaa, joka tuntuu tuottavan vihaa ja katkeruutta. Onko meidän idealistisin käsityksemme rauhanvälittäjästä todella mies, jonka kuvia poltetaan Belgradin kaduilla?

Nobelin rauhanpalkinto on edustanut minulle ainoita vielä idealistisia instituutioita maailmassa. Nyt sitä käytetään valtapoliittisten myyttien vahvistamiseen, kun Martti Ahtisaari palkitaan. Tämän hyväksyminen tuntuu vaikealta. Ehkä Nobelin rauhanpalkinto pitäisikin lakkauttaa. Emme tarvitse enää instituutioita, jotka väittävät Orwellin tavoin: "sota on rauhaa".

Katso myös: Transnational Foundation for Peace and Future Researchin reaktio palkintouutiseen.

Muiden epäonnelle ei saa nauraa. Tämä oli kuitenkin odotettavissa: Islanti on kaupan eBayssa.

Tätä kirjoittaessani hinta on noussut vajaan punnan aloitushinnasta jo kymmeneen miljoonaan puntaan.

Sitä aina kysellään, missä kukakin oli, kun kuuli syyskuun yhdennestätoista. Ihan takuulla vielä silloinkin, kun nuorempi polvi on ihan että hei älä jaksa mummi, siitä on jauhettava. Eikä se minua haittaa, sillä minulla on hyvä tarina.

Syyskuun yhdennentoista iltapäivänä vuonna 2001 istuin vallatun talon alakerrassa Helsingin Lapinlahdessa. Talo oli ollut pitkään tyhjillään ja valtaus oli vielä nuori. Oli siis sotkuista. Sähköt oli kai ihan hiljattain saatu toimimaan.

Vuonna 2001, lapsirakkaat, aika harvalla oli kannettava tietokone. Vielä eksoottisempi oli ajatus mobiili-internetistä. Minulla oli vielä ensimmäinen kännykkäni käytössä, sellainen Nokian iso kapula, ensimmäinen perheeseemme ostettu.

Yhdellä valtaajaporukasta oli kuitenkin työpaikan kautta, kai testikäytössä, jokin nykymaailman liikkuvien laajakaistojen esi-isä. Emme me mitään luddiitteja olleet. Kohtasin vempeleen ensimmäistä kertaa pari minuuttia sen jälkeen, kun ensimmäinen tieto WTC:n hyökkäyksestä oli luettu suomalaisissa TV-uutisissa.

Siitä seurasivat tietenkin ne samat vaiheet kuin kaikkialla: epäuskoa, spekulointia, huolta, kuumeista uutisten vahtaamista. Talolta oli vaikea lähteä sovittuun tapaamiseen. Se pakotti katkaisemaan napanuoran, jonka kummallinen uusi modeemi oli luonut kaukaiseen Amerikkaan ja sen mullistaviin uutisiin.

Kun kävelin kirkkaaseen syyspäivään, hetkeksi katkenneesta napanuorasta tietoisena, maailma oli uusi. Oltiin astuttu 911-maailmaan, uudenlaisten sotien, liittolaisuuksien ja uskonriitojen aikaan.

Samalla mullistui tiedonvälitys. Se oli ensimmäinen kerta, kun painelin refresh-nappia toivoen ja peläten uutispäivityksiä. Sittemmin niitä hetkiä on koettu paljon. Rauhallisempinakin hetkinä kännykän ja kannettavan napanuora yhdistää maailmaan.

Syyskuun yhdestoista oli läsnä vielä paljon myöhemmin, kun menin ensimmäistä kertaa isoon firmaan töihin, uutistoimittajaksi. Talossa tarvittiin kiireapua, koska Irakissa oli syttymässä sota. Aloitin ensimmäisen vuoroni suoraan työhaastattelusta. Hektisyydessä oli jotain nautittavaa, vaikka ajatus vääjäämättömän sodan vartomisesta oli kauhea. Ensimmäiset pommit iskeytyivät öiseen Bagdadiin CNN:n suorassa lähetyksessä ja samaan aikaan minä löin valmiiksi kirjoitetun sähkeuutisen maailmalle. Ilmassa oli sähköä, adrenaliini virtasi, sielua kalvoi.

Fifin myötä palaan päivittäisjournalismiin ihan tosissani. Uuden materiaalin julkaiseminen joka päivä on yhä jännittävää ja repivää. Olen taas tietoinen napanuorasta, joka yhdistää kaikkiin maailman tapahtumiin ja voi kalvaa sielua.

Silti tuntuu siltä, että enää ei olla siinä samassa 911-maailmassa, jossa aikanaan odotin Bagdadin pommeja ja tuntui normaalilta, että uutisvirrat täyttyivät yhden ainoan sodan eri ilmentymistä. Käsi ylös: kuka haluaa sen ajan vielä jatkuvan?

Fifiin tehdään uutisia, mutta tehdään muutakin. Katastrofien, väkivallantekojen ja finanssikriisien maailmassa ei ole järkeä, jos sen rinnalla ei elä taiteen, arjen ja muutosvoimien todellisuus. Tärkeintä on, että Fifiä tehdään sydämellä.

Vahingoniloinen ei tietenkään saisi olla, mutta siltikin. Jo vuosien ajan ideologit ovat saarnanneet keskeytyksettä markkinoiden vapauttamisesta ja niiden näkymättömän käden siunauksellisuudesta. Rajoitukset ovat kuulostaneet lähinnä komujen jorinoilta.

Nyt nuo vapauden hedelmät ovat mädäntyneet käsiin niin pahasti, että edes valtiovarainministeri Katainen ei saa minua ostamaan vakuutteluitaan "vastuullisen markkinatalouden" hyveistä.

Eihän asuntovelallisen tietenkään kannattaisi tässä maailmanmyllerryksessä hykerrellä, mutta minkä teet. Adbusters osui maaliin parodioidessaan liikemaailman raamattua, The Economist -lehteä. Lehti, joka on julistanut markkinaliberalismia ratkaisuna kaikkiin mahdollisiin ongelmiin, ei pystyisi parempaa kantta itselleen tekemään. Ainoastaan rohkeuden ja itsekritiikin puute voi estää The Economistia varastamasta tätä kantta.

Kaikkihan kuitenkin tietävät, että vapaata markkinataloutta ei ole koskaan toteutettu käytännössä. Mitä nyt esitelty sen toimintaa laboratorio-olosuhteissa, järjestetty ideologisia sympoosiumeita yliopistoilla ja komiteoita ajatushautomoissa. Ainahan se valtio kuitenkin taustalla on häärinyt, tukenut ja rahoittanut. Nokiallekin kehitti kännykkäteknologian [PDF] myytäväksi. Ja tietenkin hädän tullen maksanut laskut.

Kaikki tämä ei tietenkään ole hidastanut houruisia visiointeja ja uhkailuja. Mikäli yhdelläkään maailman ei-teollisuusmaalla on mennyt huonosti, on avun ehtona ollut holtiton yksityistäminen ja markkinoiden avaaminen. Samat standardit eivät tosin ole koskaan koskeneet meidän länkkärien vienti- ja maataloustukia, mutta sehän on ihan eri asia.

Latinalaisen-Amerikan nykyiset vasuripresidentit ovat kaikki olleet vuoron perään markkinoiden liberalisaatiota huutavien poliitikkojen ja järjestöjen hampaissa. Nyt Ison-Britannian lisäksi myös Yhdysvalloissa ja Saksassa suunnitellaan pankkien kansallistamista.

Maailman näin käännyttyä päälaelleen kutsui Venezuelan presidentti Hugo Chavez televisiopuheessaan Yhdysvaltojen presidentti George W. Bushia toveri Bushiksi. Tervetuloa kerhoon, Yrjö.

Marxsismi-Bushismin ideologian synnyttyä ja pankkien pelastuttua fattan rahoilla Atlantin molemmin puolin voisi tietenkin toivoa pientä solidaarisuutta tavallisia velallisia kohtaan. En kuitenkaan hengitystäni pidättele odotellessani sitä, että nämä verorahoilla pelastetut pankit kohtelisivat omia asiakkaitaan – yksityis- tai yrityssellaisia – yhtä huomaavaisesti. Älkää tekään omaanne pidätelkö. Älkää toverit myöskään herran tähden mokatko lainalyhennyksiänne.

Sosialismi on siis saapunut läntisten demokratioiden ytimeen. Hurraa. Harmillisesti tämä sosialismi taitaa olla yhtä korruptoitunutta kuin jo edesmennyt kaimansa neuvostojen maassa.

Vai mitä sitten pitäisi ajatella yhdysvaltalaisen vakuutusjätti AIG:n pomojen viimeisimmästä possuilusta? Liittovaltio pelasti sen – muiden rahoituslaitosten ohessa – 85 miljardin dollarin peräruiskeella. Rahojen kilahdettua taskuun AIG:n pomot häipyivät pikaisesti juhlimaan lottovoittoaan Kalifornian aurinkoon. 440 000 dollarin laskun bileistä kuittasivat veronmaksajat.

Hypätkää paskiaiset.

Minä rakastan joukkoliikennettä. Aina en rakasta kanssamatkustajia, mutta rikkaushan he ovat. Heidän kanssaan voi – vastakkaisista väitteistä huolimatta – harjoittaa vuorovaikutussuhteessa olemista. Jos samassa bussissa matkustavalle esimerkiksi hymyilee, hän yleensä hymyilee takaisin, kuka pelokkaasti, kuka valmistautuneesti, kuka kireästi.

Viimeksi kuluneen vuoden aikana ovat bussin ikkunapaikalla matkustavat alkaneet ottaa minuun läheisempää kontaktia. He ryömivät ylitseni käytävälle ja bussista pois sanaakaan sanomatta. Jostain syystä osa pääkaupunkiseudulla asuvista, bussia käyttävistä lajitovereistani ei kykene avaamaan suutaan kun halu jäädä pois bussista valtaa heidät. Ei mitään "anteeksi, jäisin seuraavalla pysäkillä pois" -tyyppistä ilmoitusta, vaan kunnon ote edessä olevan penkin selkänojasta ja menoksi. He pyrkivät syliini yläruumis etunojassa ja nostavat polvensa reidelleni ennen kuin ennätän reagoida.

Reagointinopeuteni on kasvanut huimasti ilmiön yleistyttyä. Havaitsen usein jo sivusilmällä, että nyt sieltä taas tullaan. Alituinen vieruskumppanin tarkkailu himmentää hieman muuten huoletonta matkustamista bussissa.

Penkkien väli bussissa ei ole tavattoman leveä, vaikkakin leveämpi kuin lentokoneen turistiluokassa. Minä en ole koolla pilattu, mutten sentään mikään vaahtosammutin. Mikä ihme vaivaa näitä yllättäen mykiksi vaimentuvia, ulkonaisesti katsastaen fiksun näköisiä ihmisiä? Vanhin kokemani yliryömijä oli nelikymppinen, joten pelkästään retuperän menetelmällä kasvatetun, pääkaupunkilaisen mp3-sukupolven syyksi tätä ilmiötä ei voi laittaa.

Onko tämä epäkohteliaisuuden muoto osa muuallakin liikenteessä yleistynyttä kasvavaa itsekkyyttä? Kanssamatkustajia ja -liikkujia ei oteta huomioon, ei anneta tilaa kaistanvaihtoon, kaasujalka on suunnattoman raskas juuri suojatien lähellä.

Olen yrittänyt olla ymmärtäväinen ja seurannut, josko nämä bussissa rynnijät havahtuvat liian myöhään oman pysäkkinsä lähestymiseen ja tuntevat siksi välitöntä tarvetta päästä ovelle kykenemättä odottamaan niitä noin kahta sekuntia, jotka kuluisivat kun vierustoveri istuimeltaan nousisi. Vaan ei. Useat rynnivät seistäkseen sitten useamman sata metriä oven edessä tankoa puristaen.

Olen nähnyt, kuullut ja lehtien mielipidepalstoilta lukenut, etten ole ainoa yliryömittäväksi lähes viikoittain joutuva. Ehdotan joukkoliikettä yliryömijöiden palauttamiseksi ruotuun. Estetään niiden työntyminen ylitsemme! Blokataan käytävä. Ollaan edessä oikein tuhdisti ja leveästi. Vasta jos niiden suut aukeavat jonkinasteiseen mölähdykseen, jonka voisi puheeksi tulkita, väistytään.

Fifi toimii nyt. Sitä on odotettu kauan, vaikka itse suunnitteluprosessi alkoi vasta tämän vuoden alussa. Fifin olemassaolosta saamme kiittää päätoimittaja Hanna Nikkasta, AD Klaus Welpiä ja erityisesti koodariamme Janne Pietarilaa. He ovat tehneet hienoa työtä. Samalla koko Voiman tekijäporukka seisoo tämän hankkeen takana: toimitusjohtaja Tuomas Rantanen, toimittajat Hannele Huhtala ja Susanna Kuparinen, graafikko Mirkka Hietala ja all around -osasto Jari Tamminen ja Jukka Vuorio. Heihin tulette myös näillä sivuilla törmäämään.

Varmuus siitä, että Voima tarvitsee Fifin, syntyi jo viisi vuotta sitten. Vasta nyt tähdet asettuivat suotuisiin asemiin tälle projektille.

Miksi nettijournalismi kiehtoo? Fifissä kiteytyvät oikeastaan kaikki ammatilliset pyrkimykseni viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana. Alun perin minusta piti tulla valokuvaaja, kun kuvaamataidon opettaja lukiossa sille tielle kehotti. Samalla kiinnostuin video scratchingistä, joka oli jonkinlaista poliittista videotaidetta 1980-luvun loppupuolella. Sitten päädyin kuitenkin opiskelemaan filosofiaa, ja se tuntui vievän kokonaan mukaansa.

Vuonna 1994 aloimme julkaista opiskelijakavereiden kanssa filosofista aikakauslehteä niin & näin, jonka toiminnassa olin mukana viime kuukausiin asti. Sivussa opiskelin tiedotusoppia, jonka seminaarityössä tarkastelin Benettonin sokkimainoksia. Valmistuin filosofiasta vuonna 1996, jonka jälkeen tein väitöskirjaa nelisen vuotta apurahalla. Työssäni minun piti tarkastella traagisia ja dionyysisiä elementtejä kulttuurissa ja filosofiassa. En saanut työtä valmiiksi. Siirryin Kultti ry:n hommiin.

Kulttuuri- mielipide- ja tiedelehtien liittoon kuului silloin jo satakunta lehteä, ja kansainvälinen yhteydenpito oli aktiivista. Kultin jäsenmäärä kasvoi pikkuhiljaa yli sadanviidenkymmenen ja samalla itse aloin kokea koko kentän edustamisen mahdottomaksi. Kirjoittaminen ja toimittaminen kiinnostivat enemmän. Kultti on kuitenkin ollut vahva idea myös Voiman taustalla, sillä se edustaa kokonaisuudessaan kulttuurijournalismissa paljon samanlaista tee-se-itse-kansalaistoimintaa, josta Voimakin ammentaa. Ja nyt myös siis Fifi.

Tuossa eräänä aamupäivänä Helsingin Kalliossa kävellessäni huomasin matkan varrella ensin yhden leipäjonon ja hetken päästä kahden korttelin päässä toisen. Castreninkadun Pelastusarmeijan pyörittämän paikan jonossa seisoskeli nelisenkymmentä ihmistä hengitys kylmässä höyryten. Jälkimmäisessä Helsinginkadun ruoka- ja vaatejakelujonossa oli satakunta miestä ja naista, lasta ja vanhusta. Hesarilla sijaitseva Veikko ja Lahja Hurstin laupeudentyön jakelupiste taitaa olla Helsingin suosituin yksityinen apupiste.

Hetkisen harkitsin itsekin jonoon asettumista, pennitön kun jälleen kerran pienestä palkasta ja huonosta taloudenpidosta johtuen kun olin. Jatkoin kuitenkin matkaani, sillä olihan minulla kotona makaronia ja soijarouhetta, yleisintä ruokaani muuten, jota yleensä nautin suolalla, ketsupilla ja rypsiöljyllä maustettuna.

Kotona odottava soijarouhepussi ei kuitenkaan saanut minua olemaan ajattelematta jonossa seisovia ihmisiä. Itse asun, opiskelen ja käyn töissä Kalliossa. Näen leipäjonojen asiakkaita, kadulla asuvia ihmisiä, Vaasanaukiolla huutavia sekakäyttäjiä ja muita huono-osaisia joka ikinen päivä. He kuuluvat katukuvaan siinä missä japanilaiset turistit Kauppatorille ja luottokorttilaskuja ketjuttavat trendihomot Iso-Roballe. Moni ei siis varmaan pysähdy erityisesti leipäjonojen miehiä ja naisia miettimään.

Minä nyt kuitenkin mietin. Tulin mietinnässäni siihen lopputulokseen, että olisi hyvä jos Veikko ja Lahja Hurstin laupeudentyön ruoka- ja vaatejakelupiste siirrettäisiin jonnekin Eduskuntatalon ja Sanomatalon välimaastoon. Vaikka rakenteilla olevan musiikkitalon paikalle. Silloin köyhät ja heidän tilanteensa ehkä hyvällä tsägällä huomattaisiin.

En nyt sano, että tuleva musiikkitalo olisi jotenkin turha tai kallis tai muuten vaan yleisellä tasolla perseestä, mutta sanon, että köyhien ruoka- ja vaatejakelupiste olisi vaan konkreettisella tasolla aika paljon hyödyllisempi. Kai niitä rakennussuunnitelmia vielä voisi sen verran muuttaa, että juuri oikeanlaisen akustiikan sijaan funtsittaisiinkin mistä kukakin saisi jokapäiväisen leipänsä?

Täällä Kalliossa, jossa Fifinkin toimitus sijaitsee, köyhät ovat kätevästi piilossa sekä poliitikoilta että medialta. Tai, no, tekeehän Apu tai joku muu vastaava aikakauslehti kerran vuodessa ekskursion Helsinginkadulle ihmettelemään paikallista menoa, mutta köyhien asiat eivät oikein tunnu siitä paranevan. Ja niin ikävää kuin se onkin, eivät ne kyllä parane tällä blogikirjoituksellakaan. Suomessa ei kuitenkaan tulisi hiljaisesti alistua siihen, että sadat elleivät tuhannet ihmiset joutuvat päivittäin jonottamaan ruokansa jakelupisteistä, joista muuten ruuhkaisimpina päivinä leipä loppuu kesken.