Fifi

Rakkaus on sanana lipevä. Siitä on tehty jollain tapaa mystinen ja yliluonnollinen asia. Nykyisin olisi oltava "rakkautta ensisilmäyksellä" tai ainakin "tosirakkautta", muuten ei ole kyse yhtään mistään muusta kuin ohimenevästä yhden illan jutusta.

Sinkkuelämä on toinen ääripää. Siitä on tehty trendi aina televisio-ohjelmia myöden.

Ihminen on lajina itsekäs ja kaipaa biologisena olentona lajikumppania. Yksilö on perimänsä ja ympäristönsä summa. Kulttuurievoluutiomme on tehnyt meistä yksiavioisia ja luonut meille sisäsyntyisen tarpeen parisuhteen muodostamiselle, toisen ihmisen metsästämimiselle.

Mutta miten sitä osaisi sitten kohdalle sattuessa rakastaa oikealla tavalla? Rakastaminen on niin itsekästä, se on toisen ihmisen saaliiksi saamista. Eräänlaista kannibalismia. Pitäisikö sulkea muka elämästään kaikki muu ja mennä pulloon rakastamaan! Pullossa loppuu äkkiä ilma ja ravinto.

Nykyinen kulttuurimme ei tee rakastamisesta helppoa. Ennen oli toisin, poika pyrki vain yksinkertaisesti naapurintyttären tai piian aittaan. Aivan kuten luonto ajaa tikanpoikaa puuhun. Siitä se vain lähti ja kuolema erotti.

Minä olen pannut "julkkistakin". Se lasketaan nykyisin suureksi meriitiksi, ei omaksi yksityisasiaksi. Minulla on juuri koulunsa aloittanut tytär. Olin naimisissa neljä vuotta naisen kanssa. Nyt olen kihloissa miehen kanssa. Mitä muuta minun pitäisi muka vielä tällä saralla suorittaa ollakseni oman aikani lapsi?

Kolmenkympin kriisistä selvittyäni minusta tuli kovin tylsä ihminen. Ei minua huvita enää keikaroida yöelämässä. Jos parilla joskus käynkin, tulen viimeistään viimeisellä vuorolla kotiin nukkumaan. En minä jaksa enää raahautua silmät ristissä ja krapulaisena aamulla navettaan.

En minä jaksa hankkia enää hyviä panoja. Ostaa uusia merkkivaatteita. En trimmailla jatkuvasti alapääkarvoitusta, en pestä itseäni korpuksi, en pistää dödöä kainaloon. Onneksi minun ei tarvitse enää edes yrittää. Kelpaan navettarytkyineni, hajuineen kaikkineen.

Olen rakastunut ja onnellinen!