“Musta kirja oli ihan hyvä ja pää hahmo oli miälenkiintoinen. Juoni eteni kroonisessa järjestyksessä ja loppu etenkin oli jännittävä. Hyvä kirja kyllä.” Tuolta näyttää Pekan, 15 vee, kirja-arvostelu, jonka hän on raapustanut René Goscinnyn ajattomasta klassikosta Nikke ja nenä.

“8+. Hyvä Pekka! Mielenkiintoisia ajatuksia! Kiinnitä vielä hiukan enemmän huomiota oikeinkirjoitukseen :)”, Pekan opettaja kirjoittaa söpöllä pinkinvärisellä musteella palautteeseen.

Kotona äiti taputtaa päähän. “Noin juuri, Pekka! Susta voi tulla ihan mitä vain, jos tarpeeksi yrität.” Myöhemmin äiti kertoo ystävälleen, että kyllä siitä meidän Pekasta älykkyyttä ja lahjoja löytyy vaikka millä mitalla, että nyt ovat vain vähän piileviä olleet toistaiseksi. Mutta kovasti se myi kirpputorilla lätkäkorttejaan naapurin lapsille, että taitaa pojassa olla ainesta kaupalliselle alalle.

Pekka pelaa lätkää paikallisen juniorijoukkueen neloskentässä. Teki kerran takamuksellaan voittomaalin Pudasjoen Puhteen kolmosjoukkuetta vastaan. Ottelun jälkeen valmentaja heitti yläfemmat. “Right on, Pegi! Jos vaan treenaat tarpeeksi kovaa, niin kyllä susta vielä pelimies tulee!”

***

Muutama vuosi myöhemmin Pekka levyttää maanantaiaamupäivällä huoneessaan ja pelaa pleikkarilla NHL:ää. Siinä Pekka on kehittynyt kovaksi tekijäksi. Missään muussa ei.

Pekan sankariteko Pudasjoen Puhdetta vastaan jäi nopeasti unholaan, ja hänet siirrettiin neloskentän puurtajan tehtävästä hammassuojusten puhdistajaksi. Pekka lopetti jääkiekon, ja pitkäaikainen unelma ammattilaisurasta tuhoutui. He was so close.

Pekan suuret älylliset lahjat pysyivät piilevinä aina yläasteen loppuun, eikä hänen keskiarvonsa riittänyt lukioon. Kiistattomat näytöt paikallisilla lätkäkorttimarkkinoilla eivät myöskään riittäneet kaupallisen alan ammattikouluun.

Pekka on toki hakenut töitä ahkerasti kuin pieni muurahainen. Eräänäkin päivänä hän kysyi isältään: “Faija, oisko jotain?” Ei ollut.

Pekka on siis syrjäytynyt. Hätä ei kuitenkaan ole tämännäköinen, sillä Pekalla on suunnitelmia. Hän haaveilee urasta Playstation-ammattilaisena. Hänen äitinsä kantaa huoneeseen joka päivä ruokaa sekä kokista ja taputtaa Pekkaa päähän. “Kyllä sinusta tulee vielä videopeliammattilainen tai pankkiiri, kunhan vain tarpeeksi yrität.”

Ystävälleen äiti rupattelee puhelimessa, että se meidän Pekka on vähän sellaista hitaasti kukkaan puhkeavaa sorttia, mutta kyllä siitä vielä kaunis tulppaani tulee. Turha se on tuollaista lahjakkuutta missään varastotyössä hukata.

***

Pekka on yksi monista pääntaputtelu-sukupolvemme traagisista hahmoista. Yksi meistä, joille on lapsesta asti selitetty, että meistä voi tulla ihan mitä vain me ikinä haluamme. Elämä menee silleen kivasti, että tykkäät jostain, teet vähän läksyjä ja se on siinä. Olemme sitten koulussa tai jääkiekko-ottelussa, tärkeintä on aina, että yrittää. Jos yrittää, unelmista tulee totta. Satuahan tämä elämä on.

Mistä Pekka voisi tietää, että hänen kirja-arvostelunsa Nikestä ja nenästä on täyttä scheissea? Ei sitä kukaan ole hänelle kertonut. Tai mistä hän voisi tietää, että tästä maasta löytyy kymmeniä tuhansia häntä lahjakkaampia nuoria, jotka tulevat viemään hänen paikkansa kaupallisella alalla?

Ei kukaan vanhempi halua uskoa, että juuri hänen oma kullannuppunsa ei olekaan maailman kaunein ja fiksuin monilahjakkuus. Vielä vaikeampaa se on sanoa ääneen. “Kuules Pekka. Kaikki ne puheet siitä, että susta voi tulla mitä vain... Mä vähän niinku kusetin. Oikeasti susta tulee rividuunari. Mutta siinä ei ole mitään vikaa.”

Niin se kuitenkin on. Kaikki eivät pääse tekemään työkseen sitä, mitä haluavat. Tässä maassa on liian monta “syrjäytynyttä” nuorta, joille on liian kova paikka, että elämä ei ollutkaan satua. Heistä ei tullutkaan rokkistaroja, lätkäammattilaisia tai duudsoneita. Mihinkään varastolle nämä väärinymmärretyt nerot eivät alennu menemään. Miksipä menisivätkään, sillä vanhemmat tai yhteiskunta kustantavat joka tapauksessa pakastepizzat, kokikset ja uusimman Half Lifen.

Muutama viikko sitten Ylen iltauutisissa käsiteltiin nuorten syrjäytymistä. Haastateltavana oli joku paikallinen pekka, joka oli yläasteen jälkeen jäänyt ilman opiskelupaikkaa. Hän paukutti kotonaan kannuja ja kertoi toimittajalle suuren rokkikukon elkein, että hänestä tulee muusikko. Toimittaja siinä säesti tekopirteällä äänellään. Hyvä ettei taputellut pojan päätä.

Aina saa haaveilla, sanotaan. Joskus vain pitäisi tehdä jotain muutakin.

Nimim. Tämänkin kolumnin kirjoitin vain, koska en edelleenkäään pääse laulamaan poikabändissä. Äiti, sä lupasit...