●Sopeutumattomia veistoksia

Toteemimaisen Vispiläkäsi Ailan (alkujaan Davidina) törröttävissä varpaankynsissä näyttäisi olevan punaista lakkaa, piirteissään hajoavilla rosoisilla poppelikasvoilla salaperäinen hymy ja olemuksessa venusmaista runsautta, tosin vailla klassisia mittasuhteita tai symmetriaa.

Helsinkiläisessä galleria Sculptorissa on esillä Jasmin Anoschkinin näyttely Davidina ja pari kaveria. Anoschkin (s. 1980) on valmistunut Kuvataideakatemiasta 2004, pitänyt lukuisia yksityisnäyttelyitä ja ollut mukana monessa ryhmänäyttelyssä pitkin maita ja mantuja, useissa taidemuseoissakin.

Sculptorissa nähtävillä on viisi puuveistosta ja kahdeksan maalausta.

Ensimmäiseksi rouhean raa'at ja kummallista iloa räiskyvät veistokset vievät mielen art brutin, outsider- eli kotimaisesti ITE-taiteen maailmaan. ITE-estetiikkaa ja -sisältöä viestii ilmaisun välittömyys ja intuitiivinen laatu. Ikään kuin teoksien purkauksenomaiset päähänpistot ja oivallukset olisivat arkisten tointen lomassa ikään kuin itsestään jäsentyneet sadun ja toden erottamattomalle kohtauspinnalle. Toki todellisuudessa teoksia työstettäessä moottorisaha on laulanut, hikeä virrannut ja taltta tanssinut. Anoschkinin sanoin: "naputan, koputan, pönks, tönks, valmis".

Varsinkin veistokset muistuttavat art brut -taidetta, niissä on nimiä myöten tiettyä naivistista makua, ja onhan Anoschkinin käyttämä assemblaasi-tekniikka eli kolmiulottaiset kollaasit, kuten PalstaHilma Tilliniskan oikeat kastelukannut tai Would you like to have some Breakfeast sir? -teoksen tarjoiluastiat ja kahvipannu, ollut tyypillistä juuri outsider-taiteelle, jo ennen akateemisen taiteen omaa readymade-ilmiötä.

Outsider-taiteen merkityksellisyys kiteytyy sanaan sopeutumattomuus, ja tavallaan käänteisesti myös sopeutuminen sopeutumattomuuteen omin luovin keinoin. ITE-taiteilijoihin lasketaan kirjava porukka niin nykykansantaiteilijoita ja erilaisia käsityöläisiä kuin mieleltään sairaiksi laskettavia henkilöitäkin ja perinteisesti "kylähulluja". Mielenterveyden karkea määritelmähän on kyky sopeutua – elämään, yhteiskuntaan, vallitsevin käytäntöihin ja arvoihin. ITEen liittyy myös oman arvomaailman ja maailmankuvan mukainen hyvän elämän estetiikka.

Sikäli voinee toistaa ilmiselvän, mutta relevantin kysymyksen siitä, onko sopeutuminen aina suotavaa, ja missä määrin sairauden muuttuvat määritelmät palvelevat itse sairastuneen yhteiskunnan tai yhteisön rakenteita.

Anoschkinin ITEmäisyys herättää myös kysymyksen siitä, voiko insideri olla outsideri. Voiko akateemisen kuvataidekoulutuksen teoriamyllyn läpikäynyt taiteilija vielä ilmaista itseään välittömästi ja intuitiivisesti kuin itseoppinut? Kysymys on itse asiassa vähän hölmö, mutta sanoisin kuitenkin, että voi. Olisi aika kauhea ja tolstoilaisen tiukka ajatus, että taidekoulutus todella mädättäisi jokaisen taiteilijan "aitouden", miten sen nyt sitten määritteleekään. Olennaisempaa on ehkä pohtia, nähdäkö teokset eräänlaisena ITE-taiteena itsessään vai tietoisesti ITE-estetiikan ja -metodin kautta jotakin ihmisyydessä kuvaavina pastisseina. Vai jotain siltä väliltä tai kenties jotain ihan toisesta todellisuustunnelista. Vaikkei silläkään olisi lopputuloksen tai taidekokemuksen kannalta kauheasti väliä.

Anoschkinin teoksissa on vääjäämättä hulluutta ja huumoria. RollerderbyPossu tuijottaa söpöillä, vähän vinksahtaneilla ja neonmeikatuilla silmillään ylöspäin kohti katsojaa ja se on korostuneen feminiini, nisät kuin Romulusta ja Remusta imettäneellä sudella, mutta sääret vähän väärät rullaluistimissaan. Karkea veistotapa ja toisiinsa epäsopivasti liitetyt osat tuovat kuvaan epätäydellisyyden ja rampuuden tematiikan.

Joissakin hahmoissa yhdistyvät eri eläinten piirteet, kuten bambimaisuus, pupumaisuus ja norsumaisuus. Palvelualttiilla veistoksella on Shivan sininen iho ja intialainen päähine. Suloisuus ja väkivalta, turvallisuus ja kummallisuus, tuttuus ja vieraus. Paikoittain veistokset ovat tavallaan niin outoja omassa röllimäisessä maailmassaan, että etäännyn niistä, enkä koe välitöntä tunne-elämystä.

Mietin, mitenköhän Anoschkinin veistokset toimisivat nimenomaan vähän ITEmmässä kontekstissa, kokonaisena isona kokoelmana hämmentäviä hahmoja, jotka ovat kenties sukua toisilleen.

Maalauksista tuijottavatkin vastaan ihan "tavalliset ihmiset": Hanna, Matias, Laura ja Paavo... Anoschkin mainitsee maalavansa mallista. Hahmot karkaavat ekspressiivisessä ilmaisussa ääristään ulos ja lunastavat tärähtäneen olemuksensa kankaalla vahvoissa viivoissa ja väreissä.

Anoschkinin maalaus on aika tyypillistä ekspressiivistä ilmaisua, maalausjäljessä on lapsenomaista iloa sekä kömpelyyttä, mutta myös maalarin rohkeutta jättää kuva sinne rajalle, jossa se säilyttää maalauksellisuutensa ja arvoituksellisuutensa. Tällaisia maalauksia on vaikeampi ottaa sanallisesti haltuun kuin sellaisia, jotka selkeämmin kuvittavat jotakin ajatusrakennelmaa. Niissä on maalauksen sanallistamattomia sisältöjä.

Kuvissa on selkeästi ihmisiä, "kavereita", ja perinteinen koti-ateljee-mallimaalaus-asetelma. Toisaalta huomio kiinnittyy feminiinisyyteen muun muassa Matiaksen, Paavon ja Jussin kohdalla.

Kuvatessaan ihmisiä Anoschkinin jälki on lämmin, ja hahmoissa on herkkyyttä sekä yllättävää impressionistista tarkkuutta, ne ovat eläviä. Ja tapa maalata nopeasti ja spontaanisti vangitsee hetkellisyyden ja aistillisuuden ikuisuudessa.

Davidina ja pari kaveria 4.3. asti Helsingin Sculptorissa, ti–pe 11–17, la–su 12–16.

Kirjoittaja opiskelee Aalto-yliopiston Taideteollisessa korkeakoulussa kuvataiteiden maisteriohjelmassa.