●Rautarouvan paluu
Viime perjantaina ensi-iltaan tullutta Phyllida Lloydin ohjaamaa elokuvaa Rautarouva on kehuttu erityisesti pääosaa esittävän Meryl Streepin onnistumisesta. Ei toki syyttä. Streep eläytyy Thatcherin karaktääriin tavalla, joka häikäisee varmasti sen kaikkein paatuneimmankin kriitikon.
Osa arvostelusta on julkaistu Voimassa 1/2012.
Rautarouva-elokuvan takaumarakenne tuo näyttelijäsuoritukseen lisähaasteen. Nuorta Margaretia näyttelee Alexandra Roach, mutta Streep hoitaa Thatcherin tonttia paljon pitemmällä aikajanalla. Se kattaa sekä vaiheen kehyskertomuksen vanhana dementikkona että uransa lakipisteessä paistattelevan yhtenä maailman vaikutusvaltaisimpana johtajana, mutta myös käänteen siinä kriittisessä vaiheessa kun Thatcheria taustavoimien ammattilaisten avulla koulittiin tuleviin tehtäviinsä.
Poliitikon rooli on aina todellisuudessakin rooli. Lloyd nimenomaan haluaa näyttää kuinka opetellaan näyttelemään tuon roolin näyttelemistä. Ja juuri sen Streep näyttää meille.
Rautarouva on kirjoitettua henkilödraamaa, jossa viitataan yleisesti tunnettuun poliittiseen todellisuuteen. Kovaotteisena konservatiivina Englantia vuosina 1979–1990 johtaneen Margaret Thatcherin (syntynyt 1925) poliittinen muisto on yhä ristiriitainen.
Konservatiivisen puolueen kannalta Thatcherin aikakausi oli osoitus vahvasta poliittisesta johtajuudesta, ideologisesta yliotteesta kilpailevaan työväenpuolueeseen nähden, ay-liikkeen vallan nujertamisesta ja kansallisen itsetunnon vahvistamisesta. Tietenkin Thatcherin ennakolta epätodennäköinen menestys oli myös arvokas esimerkki siitä, että jopa brittiläisen vanhoillisuuden ytimessä voi omilla avuilla pärjätä nainen – kunhan vain on riittävän kyvykäs ja vahva.
Mutta menestyksellä on hintansa. Thatcherin aikakaudella yhteiskunta jakautui voimakkaasti kahtia, köyhyys kasvoi, yhteiskunta väkivaltaistui, Pohjois-Irlannin väkivaltakierre jyrkkeni ja maa lähti arvovaltasyistä turhaan Falklandin sotaan. Lopulta maan talouskin alkoi piiputtaa.
Viimein Thatcherin kaatoivat oman puolueen sisäiset juonittelut. Sen takana vaikuttivat erityisesti Euroopan unionin kehitykseen liittyvät jännitteet ja Thatcherin armottomasti vastoin laajaa kansan liikehdintää kuntiin kiinteistöveron sijaan ajama tasavero, kuuluisa poll tax -verotusjärjestelmä.
Phyllida Lloydin elokuva kertoo Thatcherin poliittisen historian pääpiirteittäin ja melko neutraalisti. Tästä huolimatta – tai oikeastaan juuri siksi – sitä on moitittu niin oikealta kuin vasemmalta suunnalta.
Suvun ja konservatiivien mielestä elokuva mässäilee sopimattomasti dementoituneen mahtimaisen nykyisellä heikkouden tilalla.
Toisella puolen barrikadia taas on purnattu elokuvan kohtelevan Thatcherin poliittista perintöä liian lempeästi. Harmistusta on herättänyt että Thatcher osoittaa eksitentiaalista sankaruutta raivatessaan pioneerinaisena tietään Englannin johtoon. Toisaalta juuri näytetty vanhuuden surullinen ulkopuolisuus on omiaan taittamaan kovuuden kokonaiskuvaa.
Lloydin elokuvaa voi kaikin mokomin arvostella poliittisesta ohuudesta, mutta se ei ole ensisijassa poliittinen elokuva.
Niin suurmiehistä ja -naisista tehtyjen kuvausten ongelma yleensä on siinä että niissä toistetaan idolisoidun ja demonisoidun henkilön kanonisoitu kuva.
Tästä poiketen Meryl Streep onnistuu tekemään Thatcherille sen minkä Bruno Ganz teki Perikadossa (2004) Hitlerille: tavoittamaan psykologisesti kiinnostavan ja koskettavan tulkinnan myyttisestä hahmosta. Se on kiinnostavaa. Olennaista tässä ei ole edes kuinka tosi tuo tulkinta on, vaan se että tulkinta on uskottava.
Dokumenttielokuvakaan ei ole koskaan puhdasta todellisuuden toistamista vaan käytössä olevan aineiston dramaturgista suodattamista kerronnalliseen muotoon. Draamaelokuvan todistusvoima taas nousee siitä, että sen kautta on mahdollista tulkita historiallisia henkilöitä syvemmin kuin heidän rekisteröityjen tekojensa kautta.
Maggie Thatcherin ristiinnaulitsemista toivoneita voi silti lohduttaa sillä, että kovan linja johtajasta tehty inhimillistävä kuva ei suinkaan vapauta henkilöä hänen teoistaan ja niihin jälkikäteenkin liittyvästä poliittisesta vastuusta.
Ketään meistä ole tehty puusta eikä taottu raudasta. Kulissista käsin suurimmatkin synnit – siinä missä saavutuksetkin – syntyvät inhimillisistä aivoituksista ja motiiveista. Lopulta tämä inhimillisyyden taakka on kuitenkin raskaampi kuin samasta asiasta tehdyn patsaan paino.
Phyllida Lloyd: Rautarouva. Elokuvateattereissa nyt. Viisi tähteä.
Vain käyttäjät voivat lisätä kommentteja. - Kirjaudu - Rekisteröidy



















Hämeentie 48, 00500 Helsinki, puhelin (09) 7744 3112, sähköposti voima@voima.fi
Kommentit